Datasets:

Finnish-NLP

/

wikipedia_20231101_fi_cleaned

like 0

Follow

Finnish-NLP 36

587

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korkeakoulu

Korkeakoulu

Korkeakoulu on ylemmän asteen oppilaitos, joka voidaan suorittaa toisen asteen jälkeen. Korkeakouluiksi määritellään tavallisesti yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Korkeakoulut Suomessa Ammattikorkeakoulujen vakinaistamisen yhteydessä sanalla korkeakoulu alettiin tarkoittaa sekä yliopistoja että ammattikorkeakouluja. Pian tämän jälkeen osa entisistä korkeakouluista vaihtoi nimensä yliopistoksi. Valtioneuvoston asetuksen mukaan ammattikorkeakoulut määritellään korkeakouluiksi, kun yliopistot ja yliopistoja vastaavat korkeakoulut määritellään yliopistoiksi. Yliopistot Suomessa on 14 valtion rahoittamaa yliopistoa. Lisäksi Suomessa toimii yksi yksityinen suomalainen yliopisto HELBUS Helsinki School of Business. Yliopistojen perustehtävänä on yliopistolain mukaan harjoittaa tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa ylintä opetusta. Erityisesti aiemmin korkeakoululla tarkoitettiin yliopistoa, jossa on vain yksi tiedekunta. Yliopistossa voi suorittaa perustutkintoina alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja. Alemmat tutkinnot ovat kandidaatin tutkintoja tai oikeustieteessä oikeusnotaarin tutkinto. Ylemmät tutkinnot ovat maisterin tutkintoja paitsi lääketieteessä, jossa ne ovat kuusivuotisia lisensiaatin tutkintoja. Yliopistoissa voi suorittaa myös jatkotutkintoja, joita ovat lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Vuonna 2014 Suomen yliopistoissa opiskeli alempaa korkeakoulututkintoa 89 900 opiskelijaa ja ylempää korkeakoulututkintoa 49 700 opiskelijaa. Tämän lisäksi tohtoritutkintoa opiskelija 18 500 opiskelijaa. Ulkomaisista yliopistoista Suomessa toimii ainakin englantilainen Henley Business School (Readingin yliopisto), joka Suomen osalta toteuttaa lähinnä täydennyskoulutusta (Executive MBA). Yliopistoihin haki keväällä 2015 noin 74 000 hakijaa, joista ensisijaisia hakijoita oli 66 000. Opintoihin valittiin noin 18 700 henkilöä, joista 15 562 aloitti opiskelun. Eniten hakijoita keräsivät Helsingin yliopisto (24 283), Turun yliopisto (16 348) ja Tampereen yliopisto (14 654). Syksyn 2015 haussa 1 695 hakijasta valittiin opiskelut aloitti 211. Eniten syksyn haussa valittiin opiskelijoita Jyväskylän yliopistoon (139). Ammattikorkeakoulut Suomessa on opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa 23 osakeyhtiömuotoista ammattikorkeakoulua. Lisäksi Ahvenanmaalla toimii Högskolan på Åland ja Tampereella sisäasiainministeriön alaisuudessa Poliisiammattikorkeakoulu. Ammattikorkeakoululaki säätää ammattikorkeakouluille kolme tehtävää: opetuksen lisäksi ammattikorkeakoulujen tehtäviä ovat tutkimus- ja kehitystyö sekä alueellinen kehittäminen. Ammattikorkeakoulut pyrkivät kouluttamaan alueensa työnantajien tarpeisiin vastaavaa työvoimaa asiantuntija-, suunnittelu-, kehittämis- ja esimiestehtäviin sekä osallistumaan tutkimus-, innovaatio- ja tuotekehitystoimintaan yhdessä alueensa yritysten ja muiden toimijoiden kanssa. Ammattikorkeakouluissa voi suorittaa ammattikorkeakoulututkintoja ja ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja. Ammattikorkeakoulututkinto on laajuudeltaan 210, 240 tai 270 opintopistettä ja sen suorittaminen kestää yleensä 3,5–4,5 vuotta. Ammattikorkeakoulututkinto antaa pätevyyden sellaisiin julkisiin virkoihin ja toimiin, joihin on säädetty kelpoisuusehdoksi korkeakoulututkinto, alempi korkeakoulututkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Ylempi ammattikorkeakoulututkinto on Bolognan prosessin mukainen toisen syklin (eli maisteritason) tutkinto ja se antaa julkisiin virkoihin saman kelpoisuuden kuin yliopistoissa suoritettava ylempi korkeakoulututkinto. Ammattikorkeakouluissa opiskeli vuonna 2015 noin 140 000 tutkinto-opiskelijaa, joista noin 10 000 suoritti ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Ammattikorkeakouluihin haki keväällä 2015 noin 107 000 hakijaa, joista ensisijaisia hakijoita oli 89 300. Opintoihin valittiin 32 147, joista opinnot aloitti 27 472. Eniten hakijoita oli Metropolia Ammattikorkeakouluun (26 724), Tampereen ammattikorkeakouluun (20 873) ja Laurea-ammattikorkeakouluun (16 209). Syksyllä 2015 ammattikorkeakouluihin haki kaikkiaan noin 27 300 hakijaa, joista opinnot aloitti 5 920. Syksyn haku oli siis ammattikorkeakouluissa selvästä laajempi kuin yliopistoissa. Lähteet Korkeakoulutus Seulonnan keskeiset artikkelit

589

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kebab

Kebab

Kebab on mausteinen liharuoka, jota myydään enimmäkseen pikaruokana. Nykyään tarjoiltu hampurilaista muistuttava kebab on alun perin kotoisin Lähi-idän ja Keski-Aasian kansojen keittiöistä, ja se on kuulunut jo kauan myös useiden muiden Välimeren kansojen ruokavalioon. Lajityypin monista muunnelmista turkkilaistyylinen döner-kebab on yleisin. Kebabissa kartionmuotoista, jopa metrin korkuista, hiljalleen kääntyvää lihavarrasta paistetaan hiljaisella tulella niin, että ylhäältä valuva rasva voitelee alemmat kerrokset pitäen lihan mureana. Tarjoilemista varten kartiosta veistellään suikaleita veitsellä. Joitakin versioita voi ostaa tavallisesta ruokakaupasta pakasteina, ja moni kebabia myyvä ravintola käyttää teollisesti valmistettua lihaa. Alkuperämaissa kebab voi tarkoittaa mitä tahansa paahdettua naudan- tai lampaanlihaa tai kanaa, ja kebablajeja on useita. Monissa maissa, kuten Irakissa, kebab tarkoittaa lihakuutioista, lihapaloista vartaissa kypsennettyä lihaa. Turkkilainen şiş kebap, Kreikassa souvlaki, on grillivarras. Kreikassa döner-kebabia hyvin paljon muistuttava ruokalaji on nimeltään gyros. Pakistanista kotoisin oleva shami-kebab, joka on maahanmuuttajien mukana löytänyt tiensä myös Isoon-Britanniaan, taas muistuttaa makkaraa tai jauhelihapihviä. Suomessa kebabina tunnettu döner tunnetaan useissa maissa arabiasta lähtöisin olevalla nimellä shawarma. Kebab tarjoillaan usein riisin tai perunoiden kanssa lautasella tai pitäleivän sisässä, salaatin ja erilaisten kastikkeiden kera. Kebabia on markkinoilla nykyään myös vegaanisena versiona. Historia Alun perin sana kebab (persiaksi کباب, kabāb ja turkiksi kebap) tarkoittaa grillattua tai paahdettua lihaa. Lähi-idässä kebabia on syöty jo niin kauan, että nimen alkuperä on hämärän peitossa, vaikka Persiaa ja Irania arvellaankin ruokalajin kodiksi. Varhaisin maininta kebabista on bagdadilaisen Ibn Sayyar al-Warraqin keittokirjasta Kitab al-tabikh 900-luvulta. Pitakebab Eurooppalaistyylisen kebabin isäksi on kutsuttu Turkissa syntynyttä Mahmut Aygünia (1921–2009), joka muutti Saksaan 16-vuotiaana ja tarjoili ensimmäisen kerran ravintolassaan Berliinissä kebabia pitaleivällä (lavash) vuonna 1971. Tätä ennen kebabia oli saanut riisin kanssa, mutta leipään kääriminen muutti sen mukaan otettavaksi pikaruoaksi. Aygün kehitti myös jogurttikastikkeen. Kebab Suomessa Suomeen kebab tuli 1980-luvun alussa, kun Veikko ja Tuula Huhtakangas perustivat Suomen ensimmäisen kebab-ravintolan Giros-grillin Porin Otavankadulle vuonna 1982. Idean Veikko Huhtakangas oli saanut syödessään kebabia tamperelaisen pihviravintoloitsijan Hannu Wissin kanssa Lontoon Sohossa. Tietotaidon Huhtakankaat ostivat Tukholmasta. Tätä ennen kebab oli kuulunut hotelli Tornin Balkan Grill -ravintolan tarjontaan jo 1960-luvulla. Suomessa kebabiin käytetään lähinnä naudanlihaa ja broileria, Pohjois-Suomessa myös poronlihaa. Viime vuosina on yleistynyt myös kasvispohjainen kebab, kuten suomalainen Vöner. Perinteisenä lahtelaisena grilliruokana pidetään usein lihamukia, johon kuuluvat kebabliha ja kastike. Tyypillisiä kebabannoksia Rullakebab (myös nimillä kebabrulla, Yufka) – sisältää kebablihaa ja sen välissä on useimmiten tomaatteja, suolakurkkua, kurkkua sekä kaalia tai salaattia majoneesipohjaisessa kastikkeessa. Täytteet kääritään ohueen pitaleipään, pizzapohjaan tai tortillaan. Iskender-kebab – suosittu kebab-annos, joka sisältää kebablihan lisäksi paahdettuja leipäpaloja sekä jogurttia. Dönerkebab, jota joissakin maissa kutsutaan šavermaksi. Kebakko, vartaaseen kiinnitetty kebabin tapainen liha-annos. Lähteet Aiheesta muualla Kebabille.com Suomalainen kebabsivusto, jossa muun muassa kebabravintoloiden arvosteluja. tee-se-itse -kebabohje Naudanliha Lampaanliha Liharuoat Lähi-idän keittiö Turkkilainen keittiö Pikaruoka Seulonnan keskeiset artikkelit

594

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansanmurha

Kansanmurha

Kansanmurha (oikeustieteessä joukkotuhonta) on jonkin tietyn etnisen, kielellisen, uskonnollisen tai muun, yleensä vähemmistönä olevan ryhmän järjestelmällistä tuhoamista. Käsitteen keksi Raphael Lemkin, ja aluksi sillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin, joka tapahtui toisen maailmansodan aikana. Kansanmurhia tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien. Kansanmurha on kansainvälisen oikeuden vastainen rikos. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi vuonna 1948 yleissopimuksen kansanmurhan estämiseksi, ja se astui voimaan vuonna 1951. Mahdollisten kansallisten tuomioistuinten lisäksi myös kansainvälinen rikostuomioistuin voi olla asiassa toimivaltainen. Historia Kansanmurhia on suoritettu kaikkialla maailmassa kautta ihmiskunnan koko historian ja esihistorian. Muinaisen historiankirjoituksen puolueellisuudesta johtuen vanhoista kansanmurhista on kuitenkin vaikea saada luotettavaa tietoa. Vanhassa testamentissa on kuvauksia Jumalan antamista käskyistä hävittää kokonaisia heimoja. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:17-19) Jumala päättää tuhota kaikki ihmiset Nooaa ja muutamaa muuta lukuun ottamatta. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa (15:2-3) Jumala käskee israeliitteja tuhoamaan amalekilaiset, ja neljännessä Mooseksen kirjassa (31:7-18) hän määrää midianilaiset tuhottavaksi. Joskus näihin kansanmurhiin liittyy käsky tappaa vain miehet, mutta liittää nuoret tytöt omaan heimoon. Dokumentoituja muinaisia kansanmurhia ovat esimerkiksi assyrialaisten suorittamat hävitykset ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuoliskolla, ateenalaisten Meloksen hävitys peloponnesolaissodassa 400-luvulla eaa., ja roomalaisten Karthagon hävitys kolmannessa puunilaissodassa. Myös kristittyjen vainoja Roomassa on kutsuttu kansanmurhaksi. Kristityt puolestaan suorittivat keskiajalla useita kansanmurhia, kuten kataarien kansanmurhan, juutalaisten joukkomurhia sekä ristiretkiin liittyneitä joukkomurhia. Mongolihallitsija Tšingis-kaanin joukot hävittivät kokonaisia kansakuntia valloitusretkillään. Eurooppalaiset hävittivät amerikan intiaanikansoja erilaisilla kansanmurhaksi luettavilla tavoilla, kuten joukkomurhilla, tautien levittämisellä, raskaalla pakkotyöllä, nälkiinnyttämisellä ja pakkosiirroilla karuihin reservaatteihin. Kansanmurhan määritelmän täyttää myös se, että Yhdysvaltain intiaanien ja Australian alkuperäiskansojen lapsia pakkosiirrettiin valkoisiin perheisiin. Uuden ajan alun muita suuria kansanmurhia olivat esimerkiksi Vendéen kapinat Ranskassa 1790-luvulla, ja eteläafrikkalaisen kuninkaan Shaka Zulun suorittamat kansanmurhat 1800-luvun alussa. 1900-luvun tunnetuimpia kansanmurhaksi kutsuttuja joukkomurhia olivat osmanien suorittama armenialaisten kansanmurha ja muiden kristittyjen kansojen, kuten assyrialaisten ja kreikkalaisten, hävitykset, hererojen ja namojen kansanmurha Namibiassa, Stalinin Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa suoritetut vähemmistökansojen kuten inkeriläisten hävitykset, natsien suorittama juutalaisten kansanmurha eli holokausti, punaisten khmerien Kambodžassa 1970-luvulla suorittama kansanmurha, sekä Bosnian kansanmurha ja Ruandan kansanmurha 1990-luvulla. 2000-luvulla uiguurien vainoja Kiinassa on kutsuttu kansanmurhaksi. Syyt Ihmiset ovat aina jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin sekä hyvien ja pahojen ja ylempien ja alempien muodostamiin hierarkioihin. Kun ryhmien erot ovat olleet riittävän suuret, toinen ryhmä on alettu nähdä pakanoina, villi-ihmisinä tai jopa eläiminä. Joskus tästä asenteesta on seurannut halu eliminoida toinen ryhmä kokonaan. Psykologisesta näkökulmasta kansanmurhan johtaja tuntee ensinnäkin vastenmielisyyttä vainoamaansa ihmisryhmää kohtaan, vaikka tämä olisikin monin tavoin läheinen tekijän oman ryhmän kanssa. Kansanmurhaajien on myös esitetty kärsivän patologisesta narsismista (yksilöllisestä ja kollektiivisesta), psykopaattisuudesta, ahneudesta (uhrien omaisuutta kohtaan), pelosta ja nöyryytetyksi joutumisen tunteesta. Joukkomurhien toteuttajien motiiveiksi on esitetty muun muassa propagandan, sodan ja rasismin vaikutusta, auktoriteettiuskoa, ryhmäpainetta, machoilua, velvollisuudentunnetta ja kunniaa. Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan kansanmurhat ovat nykyajan ilmiö. Hänen mukaansa nykyajassa kansanmurhaa edesauttavat nationalismi, tieteellinen rasismi, kehittynyt teknologia ja byrokraattinen järkiperäistäminen. Tätä näkökulmaa on kuitenkin arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon entisaikojen kansanmurhia tai sellaisia nykyajan kansanmurhia, joihin ei liity kehittynyttä teknologiaa tai byrokratiaa, kuten Ruandan kansanmurhassa. Kansanmurhat ovat usein kohdistuneet sellaiseen vierasperäiseen kansanryhmään, jolla on katsottu olevan runsaasti yritteliäisyyttä, kunnianhimoa, energiaa, röyhkeyttä ja menestystä. Tällaisia kansanmurhan kohteeksi joutuneita ryhmiä ovat olleet esimerkiksi juutalaiset, armenialaiset ja Ruandan tutsit. Poliittisten joukkomurhien taustalla Daniel Chirot ja Clark McCauley näkevät neljä yhdistävää tekijää: kosto, vihollisen pelko, tarve poistaa saastuttavat ”toiset”, sekä tavoitteet, jotka vaativat vihollisen tuhoamista. Kansanmurhia tapahtuu eniten vallankumouksellisissa yksipuoluejärjestelmissä, etenkin heti vallankaappauksen jälkeen kun vanhat etniset ristiriidat kärjistyvät. Aiemmat kansanmurhat samassa maassa lisäävät uusien kansanmurhien todennäköisyyttä. Muita kansanmurhien riskitekijöitä ovat valtaeliitin tunnustama poissulkeva ideologia, etnisen vähemmistön hallitseva asema, demokraattisten instituutioiden heikkous sekä riippumattomuus globaalista taloudesta. Liberaaleissa demokratioissa kansanmurhia ei normaalisti tapahdu. Sota helpottaa kansanmurhan toteuttamista monesta syystä. Sota totuttaa yhteiskunnan väkivaltaan, lisää pelkoa ja vihaa, helpottaa kansanmurhan logistiikkaa, tarjoaa kansanmurhalle savuverhon, lisää yhteisön sisäistä solidaarisuutta ja yhteisöjen välistä vihamielisyyttä, hankaloittaa humanitaarisen avun antamista sekä kiihottaa kostonhimoa. Käsitteen alkuperä ja määritelmä Kansanmurha-käsitteen oikeudellisen määritelmän kehitti puolanjuutalainen oikeustieteilijä Raphael Lemkin, joka muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Ennen Lemkiniä kansanmurhille ei ollut mitään erityistä nimitystä. Lemkin otti käyttöön englannin kielen sanan genocide muodostamalla sen kreikan sanasta γένος, génos (suom. 'syntyperä, suku, kansa') ja latinan sanasta caedere (suom. 'hakata maahan, surmata, tuhota') teoksessaan Axis Rule in Occupied Europe vuodelta 1944. Lemkinin määritelmä kansanmurhalle perustui holokaustiin ja armenialaisten kansanmurhaan. Lemkin myös esitti genocide-sanaa kansainvälisen oikeuden juridiseksi käsitteeksi. Ensimmäisissä käsitteen määrittelyissä kansanmurhaan liitettiin rikokset poliittista, uskonnollista, rotu- tai muuta ryhmää vastaan. Poliittinen ryhmä tiputettiin määritelmästä kuitenkin lopulta pois. Neuvostoliitto liittolaisineen pyrki saamaan määritelmään mukaan aikomukset tuhota kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän kieli, uskonto tai kulttuuri, mutta Yhdysvallat liittolaisineen vastustivat tätä, koska pelkäsi joutuvansa syytetyksi rasismista ja alkuperäisväestön assimilaatiosta. Lait ja sopimukset Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus kansanmurhan estämiseksi ja siitä rankaisemiseksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 9. joulukuuta 1948 yleissopimuksen kansanmurhana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi (Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide). Sopimus astui voimaan 12. tammikuuta 1951, kun sen artiklaan XIII määritellyt 20 jäsenmaata olivat sen ratifioineet. Yhdysvallat liittyi sopimukseen vuonna 1988 sillä varauksella, ettei mikään sopimuksessa vaadi maata tekemään mitään, joka on Yhdysvaltain perustuslaissa kielletty. Monet maat eivät ole hyväksyneet Yhdysvaltain esittämää varaumaa, mukaan lukien Suomi, muut Pohjoismaat ja Viro. Suomen rikoslain säännökset kansanmurhasta Suomen kansanmurhaa koskevat säännökset perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymään yleissopimukseen. Suomi ratifioi osaltaan sopimuksen 18. joulukuuta 1959. Sopimus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1959 annetulla lailla (557/59). Ensimmäiset rangaistussäännökset joukkotuhonnasta hyväksyttiin Suomen rikoslakiin vuonna 1974. Suomalaisen tuomioistuimen lisäksi myös Kansainvälinen rikostuomioistuin on asiassa toimivaltainen. Joukkotuhonta Suomen rikoslaissa kansanmurha tunnetaan käsitteellä joukkotuhonta ja rikoslain 11 luvun 1 §:ssä (11.4.2008/212) säädetään: ”Joka jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain surmaa ryhmän jäseniä, aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja, asettaa ryhmälle sellaisia elinehtoja, joista voi aiheutua ryhmän fyysinen häviäminen kokonaan tai osittain, ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän keskuudessa tai pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen, on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Yritys on rangaistava.” Joukkotuhonnan valmistelu Myös joukkotuhonnan valmistelu säädetään rangaistavaksi rikoslain 11 luvun 2 §:ssä: ”Joka 1 §:ssä mainitussa tarkoituksessa sopii toisen kanssa joukkotuhonnan tekemisestä tai laatii joukkotuhontasuunnitelman, on tuomittava joukkotuhonnan valmistelusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.” Rikoksen tunnusmerkistö Kansanmurha on yleisimmän tulkinnan mukaan aina tarkoituksellinen teko, joka kohdistuu tietyn ryhmän jäseniin heidän jäsenyytensä perusteella. Todistettua motiivia kansanmurhalle laki ei edellytä, toisin sanoen syyttäjän tarvitsee osoittaa vain teon tahallisuus. Tahalliseksi kansainvälinen rikostuomioistuin on päätöksissään määritellyt paitsi suorat pyrkimykset kansanmurhaan, myös sellaiset kansanryhmän tuhoon johtaneet teot, joiden seuraukset tekijän on täytynyt pystyä ennakoimaan. Suomen hallituksen esityksestä joukkotuhontalaiksi ilmenee, että säännöksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että ”on olemassa todellinen ja varteen otettava sopimus tai suunnitelma” joukkotuhonnan tekemiseksi ennen kuin teko voisi tulla joukkotuhonnan valmisteluna rangaistavaksi. Näin ollen esimerkiksi kahden henkilön ravintolakeskustelussa tehty ”sopimus” jonkin kansanryhmän hävittämisestä jäisi rangaistavuuden ulkopuolelle. Aivan epärealistiset sopimukset ja suunnitelmat jäisivät niin ikään säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen tarkoituksena on säätää rangaistavaksi sellaisten henkilöiden toiminta, jotka sopivan tilaisuuden tullen todellisuudessa voisivat ryhtyä panemaan sopimusta tai suunnitelmaa täytäntöön sekä sellaisen vakavasti otettavan suunnitelman laatiminen, joka olisi toteutettavissa, todetaan hallituksen esityksessä. Kansanmurhien ehkäisy ja pysäyttäminen Kansanmurhia pyritään estämään tunnistamalla niiden varoitusmerkit ja hyödyntämällä torjunnassa oikeanlaisia organisaatiorakenteita, strategioita ja yhteistyötä. Yhdysvaltalainen The Genocide Prevention Task Force -komitea on määritellyt viisi tärkeintä strategiaa kansanmurhien ehkäisyksi ja pysäyttämiseksi: Kansanmurhan varhaisista varoitusmerkeistä käynnistetään automaattisesti riskinarviointi ja menettelytapojen tarkistus. Korkean kansanmurhariskin maiden johtajiin otetaan keskusteluyhteys kansainvälisenä yhteistyönä, ja riskimaiden instituutioita kehitetään ja kansalaisyhteiskuntia vahvistetaan. Tämän kautta joukkoväkivallan toteutusmahdollisuuksia ja perusteita heikennetään samalla kun yhteiskunnallisia ja institutionaalisia suojakeinoja parannetaan. Alkamaisillaan oleva kansanmurha pysäytetään diplomatian keinoin vaikuttamalla päätöksiin, keskeyttämällä kansanmurhasuunnitelmat sekä estämällä tapahtumien kiihtyminen massaväkivaltaisuuksiksi. Suoritetaan sotilaallinen väliintulo. Maailmanlaajuisia kansanmurhan vastaisia normeja ja instituutioita vahvistetaan. Poliittisena kiistakapulana Ranskan parlamentissa on hyväksytty laki, jonka mukaan armenialaisten kansanmurha on tosiasia, jonka kieltämisestä voidaan tuomita rangaistukseen holokaustin kieltämisen tavoin. Turkki kiistää armenialaisten kansanmurhan tapahtuneen. Ranskan aloitteet ovat nostaneet protesteja Turkissa. Turkkilaiset poliitikot ovat puolestaan nostaneet esiin ”Algerian kansanmurhan”, johon Ranska on heidän mukaansa syyllistynyt Algerian sodan aikana. Azerbaidžan on viime vuosina kampanjoinut muun muassa lehti-ilmoituksilla ja elokuvaesityksillä saadakseen 25.–26. helmikuuta 1992 tapahtuneen Xocalın kylän valtauksen tunnustettua kansanmurhaksi. Tunnustuksen ovat antaneet ainakin Pakistanin ja Meksikon parlamentit. Valko-Venäjä on virallisesti määrittelemässä natsien ja nationalististen ryhmien hirmuteot maassa toisen maailmansodan aikaan kansanmurhaksi. Juutalaisten mukaan lain sanamuoto valkovenäläisten määritelmästä häivyttää juutalaisten osaa holokaustissa, koska myös heidän luetaan valkovenäläisiksi. Katso myös Kulttuurinen kansanmurha Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha (Like, 2009) Aiheesta muualla http://web.archive.org/web/20040529013344/http://www.icc-cpi.int/home.html Kansanmurhaajat inhoavat aina kaupunkilaisia, Helsingin Sanomat 2.3.2008, arvio kansanmurhien historiaa käsittelevästä teoksesta Blood and Soil. Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide Rikoslaki 19.12.1889/39 Seulonnan keskeiset artikkelit

598

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansantalous

Kansantalous

Kansantalous tarkoittaa yhteiskunnan talouden muodostamaa kokonaisuutta. Kansantalouden toimintaa voidaan tarkastella jakamalla toimijat talousyksiköihin. Kansantalouden tilinpito tarkastelee talousyksiköiden välisiä virta- ja varantotietoja. Tilinpidon pohjalta lasketaan tärkeimmät talouden tunnusluvut kuten bruttokansantuote. Kansantalouden toimintaa tutkii lähinnä makrotaloustiede. Yksinkertaistaen talous voidaan jakaa kotitalouksiin ja yrityksiin. Kotitaloudet omistavat tuotannontekijät ja kuluttavat hyödykkeitä. Yritykset ostavat tuotannontekijöitä ja tuottavat hyödykkeitä. Vuosittainen hyödykevirta muodostaa kansantuotteen ja tuotannontekijöistä maksettava tulovirta muodostaa kansantulon. Kansantuotteen ja kansantulon erona on, että kansantulosta on vähennetty ulkomailta saadut tuotannontekijätulot. Talousyksiköt Kansantalouden tilinpidossa talousyksiköt jaetaan tarkemmin kuuteen ryhmään, joita kutsutaan institutionaaliseksi sektoriksi. Kun halutaan tarkastella tuotantoprosesseja, käytetään toimialaluokitusta, joka pohjautuu toimipaikkatietoon. Toimipaikka on tavaroita tai palveluita tuottava institutionaalinen yksikkö. Seuraavassa on muun muassa Tilastokeskuksen käyttämä institutionaalinen sektorijako: Yritykset Rahoituslaitokset Julkisyhteisöt, mukaan lukien sosiaaliturvarahastot Kotitaloudet Kotitalouksia palvelevat voittoa tavoittelemattomat yhteisöt Ulkomaat Markkinat Talous jakautuu useisiin eri markkinoihin. Periaatteessa markkinoita on yhtä monta kuin hyödykkeitä. Tämän määritelmän ongelmana on, että hyödykkeet voidaan erotella lähes mielivaltaisen tarkasti. Esimerkiksi samalla hyödykkeellä eri kaupungeissa voi olla eri markkinat ja toisaalta jokaisella jogurttimaulla on omat markkinansa. Karkeammalla tasolla markkinat jaetaan kulutushyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoihin. Vapailla markkinoilla hyödykkeiden tuotantomäärät määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tuotannontekijämarkkinat jaetaan työ-, raha- ja raaka-aine eli luonnonvaramarkkinoihin. Työmarkkinat ovat poliittisesti tärkein, koska niillä määräytyy palkkataso ja työttömyys. Katso myös Makrotaloustiede Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Taloustiede Seulonnan keskeiset artikkelit sh:Ekonomija

599

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kriminologia

Kriminologia

Kriminologia tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä pääasiassa empiirisin menetelmin. Tutkimuskohteena voi olla rikollisuuden määrä, rakenne, kehitys, rikollisuuteen vaikuttavat tekijät ja sen syyt. Kriminologia on monitieteellistä ja sen voidaan sijoittuvan omana tieteenalanaan oikeussosiologian tai rikosoikeuden yhteyteen. Sillä on yhteyksiä myös taloustieteeseen, sosiaalipolitiikkaan ja tilastotieteeseen. Kriminologisia lähestymistapoja Positivismi 1900-luvun alun positivistinen kriminologia näki rikollisuuden useimmiten yksilön ominaisuuksiin sidottuna. Tätä suuntausta edustivat muun muassa Cesare Lombroso ja Hans Eysenck. Koska rikollisuuden syyt nähtiin yksilötasolla, myös ratkaisuja haettiin yksilötasolta. Lombroso painotti rikollisen biologisia ja geneettisiä ominaisuuksia, ja myöhemmät kriminologit ovat suhtautuneet arvostelevasti hänen tutkimusmetodeihinsa. Positivistinen kriminologia otti myös rikollisuuden käsitteen määritelmän itsestäänselvyytenä, ja keskittyi tutkimaan rikollisuutta ja rikostilastoja käyttäen yleisesti käytössä olleita rikosten määritelmiä. Chicagon koulukunta 1920-luvulla merkittävä Chicagon koulukunta muutti kriminologian suuntautumista keskittymällä kaupunkirakenteisiin. Chicagon koulukunnan sosiologit kehittivätkin kuuluisan kehämallin, jossa köyhyys, rikollisuus ja muut ongelmat keskittyvät kaupungin keskustoihin, ja muu väestö asuu eri vyöhykkeillä näiden alueiden ympärillä. Chicagon koulukunta oli uudistusmielinen myös tutkimusmenetelmien suhteen, ja sosiologit kuten Robert E. Park painottivat etnografista tutkimusta ja ympäristössä havainnoimista pelkkien kirjojen ja tilastojen tutkimisen sijaan. Radikaali ja kriittinen kriminologia 1960-luvulla alettiin puolestaan kehittää (usein marxilaista) radikaalia kriminologiaa, jossa rikollisuus kytkettiin yhteiskuntarakenteeseen ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Samoihin aikoihin luotiin myös alakulttuuriteorioita kuten Richard Clowardin ja Lloyd Ohlinin ajatus nuorista, jotka pyrkivät mahdollisimman hyviin asemiin huonoista lähtökohdistaan. Rikos on Clowardin ja Ohlinin mukaan näiden nuorien kohdalla kannattavampaa kuin työskentely vähimmäispalkalla. Toiset kriminologit keskittyivät ennen kaikkea nuorisojengien suosion selittämiseen, mutta teoriat olivat usein samankaltaisia ja pohjasivat yhteiskunnan rakenteelliseen epätasa-arvoisuuteen. Toinen suuntaus oli kriittinen kriminologia, joka suhtautui refleksiivisesti rikoksen käsitteeseen. Kriittiset kriminologit olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan valtaa pitävillä on valta määrittää myös rikoksen käsite ja rikoskategoriat. Rikosta ei nähty enää vain yhteiskunnassa olemassa olevana tosiasiana vaan myös sosiaalisena konstruktiona. Kontrolliteoriat Samana aikakautena kriminologiset ajattelijat kuten Travis Hirschi kehittivät kontrolliteorioita, joiden mukaan huomio tulee kiinnittää siihen, miksi suurin osa ihmisistä ei riko lakia. Hirschin mukaan pääsyitä lain noudattamiseen ovat muun muassa ihmisen kytkös muihin ihmisiin ja yhteiskunnallisiin instituutiohin ja usko sääntöjen moraaliseen pätevyyteen. Vahvasti yhteiskuntaan kiinnittyneen yksilön ei kannata rikkoa lakia, koska hänellä on silloin enemmän menetettävää. Parikymmentä vuotta myöhemmin Hirschi kehitti myös matalan itsekontrollin teorian yhdessä Michael Gottfredsonin kanssa, joka erottelee yksilöt matalan tai korkean itsekontrollin perusteella. Matalan itsekontrollin omaavat ihmiset rikkovat teorian mukaan todennäköisemmin lakia. Kriminologinen teoria yhdistettiin kontrolliteorioissa jälleen yksilön ominaisuuksiin. Oppimisteoriat Edwin H. Sutherlandin kehittelemää rikollisuuden sosiologista selitystä kutsutaan differentiaalisen assosiaation teoriaksi. Sen mukaan rikoskäyttäytyminen opitaan, ja oppimisprosessiin kuuluu rikosten tekemiseen vaadittavien tekniikoiden oppiminen ja erilaisten asenteiden ja perustelumallien omaksuminen. Jos kaupan kassalla ei ole ketään, rikollisen ajattelumallin omaksunut henkilö näkee sen sopivana tilaisuutena kulkea kassan ohitse maksamatta. Tämä rikoskäyttäytyminen omaksutaan pienissä viiteryhmissä, ja oppimiseen vaikuttaa, kuinka usein ja pitkään kuulee rikoskäyttäytymiseen suotuisasti vaikuttavia puhetapoja, kuka niitä esittää (kuinka suuri auktoriteetti puhujalla on kuulijaan nähden) ja missä järjestyksessä asioita opitaan. Lapsuudessa opitut määritelmät ovat vaikutusvaltaisempia kuin myöhemmin opitut ajatusmallit. Yleinen oppimisteoria liittää Sutherlandin teoriaan behavioristisen näkemyksen, jossa palkinnot ja rangaistukset vaikuttavat rikollisen käyttäytymisen oppimiseen. Jos esimerkiksi vertaisryhmässä rikollista tekoa ihaillaan tai siihen suhtaudutaan muulla lailla positiivisesti, tämä toimii palkintona rikoksen tekijälle ja ajaa jatkamaan rikollisella uralla. Yleisen oppimisteorian neljä keskeistä käsitettä ovat: 1. differentiaalinen assosiaatio. Altistuminen läheispiirille, kuten perheelle tai ystäville, joilta opitaan normatiiviset käyttäytymis- ja ajattelumallit matkimisen, määritelmien ja palkintojen ja rangaistusten kautta. 2. määritelmät. Oman käyttäytymisen tulkinta ja sen erilaiset selitykset. Tämän osa-alue on neutralisaatioteoria, jossa rikollinen vähättelee ja puolustelee tekoaan esimerkiksi kieltämällä oman vastuunsa tai vähättelemällä aiheuttamaansa vahinkoa. 3. palkinnot ja rangaistukset. Teosta aiheutuneet seuraukset, jotka voivat fyysisiä kuten rahallisesti arvokkaan omaisuuden saaminen tai poliisien kanssa tekemisiin joutuminen, aineettomia kuten ihailua tai paheksuntaa. Tässä yhteydessä käytetään termejä positiivinen ja negatiivinen vahvistaminen. Positiivista vahvistamista on, että teon tavoitteena on saada itselleen hyötyä, kun taas negatiivinen vahvistaminen tarkoittaa tilannetta, jossa (rikollinen) teko tekemällä vältetään epämieluisan asian toteutuminen. 4. matkiminen eli toisten käyttäytymisen imitointi. Matkimisen yhteydessä tutkijat nostavat huolekseen median, kuten rikollisista tehdyt elokuvat ja rikosuutisoinnin saaman suuren huomion. Uudet suuntaukset Nykykriminologiassa keskeisenä kehityksenä on ollut lisääntynyt uhrien huomioon ottaminen sekä oikeusjärjestelmässä että teoreettisesti. Uhrien näkökulmaan keskittyvää kriminologiaa kutsutaan joskus viktimologiaksi. Lähteet Kirjallisuutta Downes, David; Rock, P. Understanding Deviance. 4th edition. Oxford University Press, 2003. Newburn, Tim (toim.): Key Readings in Criminology. Routledge, 2012. ISBN 978-1-84392-402-9. Aiheesta muualla Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Helsingin yliopisto. Criminology Mega-Site . Crime prevention: theory & practice. Società Sammarinese di Criminologia . International Criminologists Association (I.C.A.) International association of professionals specialized in criminology. Master in Criminologia I.C.A. Course Seulonnan keskeiset artikkelit

600

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiivinen%20psykologia

Kognitiivinen psykologia

Kognitiivinen psykologia on psykologian osa-alue, joka tutkii ihmisen tietoa käsitteleviä prosesseja, esimerkiksi muistin, oppimisen, ajattelun, havaitsemisen, tarkkaavaisuuden, luovuuden ja ongelmanratkaisun toimintaa. Se perustuu kognitivismille ja syntyi 1900-luvun jälkipuolella syrjäyttäen behavioristisen psykologian vallitsevana psykologian koulukuntana. Kognitiivinen psykologia rakentuu kokeelliselle ja tieteelliselle tutkimukselle eikä se kognitivismin nimissä ota esimerkiksi introspektiota ainoana tai luotettavimpana tiedonlähteenä. Tarkkaa ajankohtaa kognitiivisen psykologian synnylle on vaikea määrittää, mutta se sai merkittäviä sysäyksiä tekoälyn ja kognitiotieteen synnyn myötä 1956. Termi yleistyi käyttöön Ulrich Neisserin vuonna 1967 kirjoittaman kirjan Cognitive psychology ansiosta. Kognitiotiede on kognitiivista psykologiaa lähellä oleva tieteenala, joka tutkii kognitivismia sinänsä ja sen taustaoletuksia enemmän kuin psykologian käytännön tutkimusta. Kognitiivisessa neuropsykologiassa puolestaan pyritään reduktionistisesti yhdistämään kognitiivisen psykologian löytämiä moduuleja ja mekanismeja neurotieteen kanssa. Kognitiivinen psykologia on jaettavissa karkeasti neljään osa-alueeseen: Kokeellinen kognitiivinen psykologia tutkii terveitä yksilöitä useimmiten laboratorio-olosuhteissa, Kognitiivinen neuropsykologia tutkii kognitiivisia poikkeamia aivovamman saaneissa potilaissa, Laskennallinen kognitiotiede kehittää kognition toimintaa jäljitteleviä tietokonemalleja, Kognitiivinen neurotiede hyödyntää aivokuvaustekniikoita aivojen toiminnan ja fysiologisen rakenteen tutkimiseksi. Kognitiivisen psykologian käsitteitä Skeemat Havaitseminen Tarkkaavaisuus ja siihen liittyvät teoriat Havaitseminen Havaintopsykologia Oppiminen Oppimisteoriat (koulukuntien näkemykset oppimisesta) Taitava oppiminen Oppimaan oppiminen Oppimisstrategiat ja -tyylit Miellekartta Tavoiteorientaatiot Oppimisorientaatiot Oppimismotivaatio Metakognitiiviset taidot Elinikäinen oppiminen Muisti Muistitutkimus Muistijärjestelmä (Atkinson ja Shiffrin) Sensorinen muisti Työmuisti Pitkäkestoinen eli säilömuisti Deklaratiivinen muisti Proseduraalinen muisti Tallentaminen Unohtaminen, unohtamisteoriat Kieli Käsitteet ja niiden muodostuminen Kielen perustasot Kielen ja ympäristön jäsentämisen (/ajattelun) suhde Ajattelu Mielikuvat Ihmisen ja eläinten ajattelun erot Ongelmanratkaisu Päätöksenteko, heuristiikat Taitava ajattelu Asiantuntijuus Luovuus Älykkyys Lähteet Aiheesta muualla Scholarpedia: Cognitive psychology Kognitiivinen neurotiede Seulonnan keskeiset artikkelit

601

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiotiede

Kognitiotiede

Kognitiotiede tutkii tietoilmiöitä kuten havaitsemista, oppimista, muistia, ajattelua, kieltä ja käsitteitä, sekä näiden taustalla olevia tiedonkäsittelyn mekanismeja. Yhteistä kognitiotieteen tutkimuskohteille on, että niitä voidaan tarkastella tiedon esittämisen eli representaation ja informaation prosessoinnin näkökulmista. Kognitiotieteellinen tutkimus on luonteeltaan monitieteistä: perinteisesti sen katsotaan sijoittuvan psykologian, tietojenkäsittelytieteen, filosofian, kielitieteen ja neurotieteen leikkaukseen. Historia Kognitiotieteen esihistorian voidaan katsoa lankeavan yhteen filosofian historian kanssa; erityisesti Platon, René Descartes, Gottfried Leibniz, David Hume ja Immanuel Kant ovat kognitiotieteen kehittymisen kannalta merkittäviä ajattelijoita. Esimerkiksi assosiationistista konnektionismia voidaan tietyin varauksin pitää Humen mielen teorian perillisenä; Platonin, Descartesin ja Kantin vaikutus puolestaan näkyy kenties selvimmin erilaisissa nativistisissa (tiettyjen mielen piirteiden synnynnäisyyttä korostavissa) teorioissa. Varsinaisesti kognitiotieteestä voidaan kuitenkin puhua vasta 1900-luvulla, jolloin tieteenalalle tyypillinen lähestymistapa sai vähitellen alkunsa psykologiaa vuosisadan alussa hallinneen metodologisen behaviorismin väistyessä. Erityisesti Noam Chomskyn behavioristista kielitiedettä vastaan kohdistama kritiikki, tekoälytutkimuksen (John McCarthy, Marvin Minsky, Allen Newell, Herbert Simon) ja tähän liittyvän kognitiivisen psykologian synty toimivat motivaationa uuden, kognitivistisen lähestymistavan omaksumiselle. Tärkeänä käännekohtana tälle siirtymälle pidetään vuonna 1956 Massachusetts Institute of Technology:ssa järjestettyä informaatioteoriaa käsitellyttä monitieteistä symposiumia. Ensimmäisten tietokoneiden kehityksellä 1940-luvulla oli erityisen suuri merkitys kognitiotieteen synnylle. Klassinen kognitiotiede itse asiassa käsittää ihmismielen juuri tietokoneena, symboleita manipuloivana systeeminä (komputationalismi). Tästä syystä matemaattisen logiikan kehityksellä (mm. Gottlob Frege ja Ludwig Wittgenstein) ja erityisesti laskettavuuden teorian synnyllä 1930-luvulla (Alan Turing) on ollut kognitiotieteen näkökulmasta varsin keskeinen merkitys. Tutkimuskohteet ja metodologia Kognitiotieteessä tutkitaan muun muassa havaitsemista, oppimista, muistia, kieltä, käsitteitä, älykkyyttä ja ajattelua ylipäätään. Ensisijainen tavoite on selvittää, millaiset mielen/aivojen mekanismit toteuttavat tai tekevät mahdolliseksi edellä mainitut toiminnot. Kognitiotiedettä voidaankin luonnehtia tieteenä, joka pyrkii selittämään, millaiset tiedon esittämisen eli representaation ja tiedonkäsittelyn prosessit mahdollistavat älykkään ja adaptiivisen käyttäytymisen. Vaikka kognitiotieteessä pääpaino on usein aikuisen ihmisen kognition tutkimuksessa, myös kognitiivisen kehityksen, muiden eläinten kognitiivisten toimintojen ja keinotekoisten järjestelmien tiedonkäsittelyn tutkiminen kuuluu kognitiotieteen piiriin. Tutkimuksessa hyödynnetään usein erilaisia formaaleja malleja ihmisen, eläinten tai koneiden tiedonkäsittelystä ja pyritään muotoilemaan mallien pohjalta informaation prosessointia koskevia yleisiä lakeja. Kognitiotiedettä luonnehtii näin pyrkimys luonnontieteelliseen tarkkuuteen. Kognitiotieteellinen tutkimus on luonteeltaan monitieteistä: kognitiivisia ilmiöitä pyritään lähestymään useiden, toisiaan täydentävien tieteenalojen tarjoamien käsitteiden, teorioiden ja tutkimusmenetelmien avulla. (Osittain tämä tietysti heijastaa tieteenalan nuorta ikää). Esimerkiksi muistin toimintaa tai ongelmanratkaisua koskevien mallien realistisuutta voidaan testata psykologisesta tutkimuksesta saadun aineiston perusteella. Muistin toimintaa voidaan yrittää suhteuttaa aivokuvantamismenetelmin keskushermoston toiminnasta kerättyyn dataan (esimerkiksi elektroenkefalografiaa tai magneettikuvaustekniikoita käytetään runsaasti). Myös varsin matalan tason neurotieteellisiä metodeja, esimerkiksi yksittäissolumittauksia, voidaan myös käyttää kognitiivisten ilmiöiden tutkimuksessa. Malli taas voidaan koodata tietokoneohjelman muotoon, jolloin sen toimintaa voidaan simuloida erilaisilla parametreillä. (Tällöin puhutaan kognitiivisesta mallintamisesta). Kognitiotiede on siten menetelmällisesti avoin: kaikki tieteelliset menetelmät ovat hyväksyttäviä ja hyväksi käytettävissä, eikä tutkimus kognitiotieteessä rajoitu yhdelle selittämisen tasolle. David Marrin 1980-luvulla esittämän, klassiseksi vakiintuneen metodologisen tai tieteenfilosofisen luokittelun mukaan monimutkaisen tiedonkäsittelyllisen ilmiön selityksen tulee tapahtua vähintään kolmella tasolla: komputationaalisella tasolla määritellään se funktio tai tehtävä jota järjestelmä suorittaa, algoritmien tasolla määritellään ne informaationprosessointimenetelmät joilla tehtävä suoritetaan, ja implementaation tasolla määritellään se "hardware" joka tekee tehtävän suorittamisen mahdolliseksi. Lisäksi tutkimus millä tahansa tasolla voi vaikuttaa tutkimukseen toisella tasolla. Näin esimerkiksi neurotieteellinen tutkimus vaikuttaa kognitiiviseen psykologiaan ja päinvastoin, eikä kumpikaan ole toista ensisijaisempi tai toisesta riippumaton. Kognitiotieteestä puhutaan toisinaan "mielen tieteenä", mutta tosiasiassa kognitiotiede ei ole tieteenalana näin laaja. Perinteisesti kognitiotiede on keskittynyt mielen "älykkyyden taustalla olevien" piirteiden tutkimukseen, jolloin esimerkiksi emootiot ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi sellaisia psykologian kannalta keskeisiä ilmiöitä kuten tunteita tai persoonallisuutta kognitiotieteessä tutkitaan hyvin vähän. Toisaalta psykologia "mielen tieteenä" on usein kiinnostunut ensisijaisesti ihmisen mielestä. Kognitiotieteessä muiden olentojen kognition ja ihmisen kognition välillä ei tehdä periaatteellista eroa. On myös hyvin kiistanalaista, missä määrin kognitiotieteen informaationprosessointinäkökulma voi kertoa meille mitään tajunnan fenomenaalisista aspekteista eli qualioista. On kuitenkin muistettava, että todellisuus ei tunne oppiainerajoja, joten mitään tarkkaa rajaa sille mikä "kuuluu kognitioon" ja mikä on "jotain muuta" lienee turha ainakaan nojatuolissa pyrkiä vetämään. Kognitiotieteen eri koulukuntia Alussa kognitiotiede ymmärrettiin kognitiivisen psykologian, tekoälyn ja generatiivisen kielitieteen yhdistäväksi "sateenvarjotieteeksi". Näin ajatellen kognitiotiede olisi näiden kolmen alan joukko-opillinen yhdiste. Sittemmin nämä alat ovat kasvaneet, kehittyneet omiin suuntiinsa (kognitiivinen psykologia osaksi psykologiaa, tekoäly osaksi tietojenkäsittelytiedettä ja insinööritieteitä), ja toisaalta näiden "klassisten" alojen ohella kognitiotieteessä on 1980-luvulta lähtien koettu vahva kognitiivisen neurotieteen, neuroverkkomallintamisen ja laskennallisen neurotieteen nousu, joka jatkuu yhä. Nykyään kognitiotieteen voikin ajatella sijoittuvan pikemmin kolmen klassisen alan ja toisaalta neurotieteiden leikkauskohtaan. Historiallisesti kognitiotieteen keskeiset paradigmat ovat olleet kognitivismi (klassinen kognitiotiede, symbolinen paradigma) ja konnektionismi. Molempia voidaan pitää komputationaalisina teorioina mielen ja aivojen toiminnasta. Komputationaalinen hypoteesi mielen/aivojen toiminnasta perustuu karkeasti ottaen ajatukseen mielestä tietokoneena, jolloin kognitiivisen ilmiön selittäminen tarkoittaa mielen toimintojen kuvaamista laskennallisina tehtävinä, ja kognitivismissa tehtävän suorittamiseen sopivan tietokoneohjelman eli algoritmin määrittelemistä. Usein komputationalismi termillä kuitenkin tarkoitetaan nimenomaan klassista paradigmaa eli symbolista paradigmaa. Klassisessa paradigmassa laskenta ymmärretään symbolien manipuloimiseksi algoritmin kuvaamien sääntöjen mukaisesti. Konnektionistisessa lähestymistavassa puolestaan kognitiivisia ilmiöitä eli laskennallisten funktioiden suorittamista mallinnetaan idealisoiduilla neuroverkoilla, jolloin tutkimus on ainakin näennäisesti lähempänä aivoja tutkivia neurotieteitä. Viime aikoina näiden kahden rinnalle kolmanneksi paradigmaksi on noussut dynaamisten systeemien teoriaan ja kompleksisuusteoriaan perustuva dynaamisten systeemien näkökulma. Katso myös Generatiivinen kielitiede Kognitiivinen kielitiede Kognitiivinen psykologia Kognitiivinen neurotiede Kognitivismi Komputationalismi Konnektionismi Metakognitio Mielenfilosofia Tekoäly Lähteet Kirjallisuutta Suomeksi Englanniksi Cummins, Robert, & Dellarosa-Cummins, Denise (toim.). (2000). Minds, Brains and Computers: The Foundations of Cognitive Science, An Anthology. Malden, MA: Blackwell. ISBN 1-55786-877-8 Dawson, Michael R. W. (1998). Understanding Cognitive Science. Malden. MA: Blackwell. ISBN 0-631-20895-X Wilson, Robert A. & Keil, Frank C. (1999). The MIT Encyclopedia of the Cognitive Sciences. Cambridge, MA: MIT Press. ISBN 0-262-73124-X Aiheesta muualla Kognitiotieteen opetusohjelma Helsingin yliopistossa Kognitiivisen teknologian pää/sivuaine Teknillisessä korkeakoulussa, Stanford Encyclopedia of Philosophy: Cognitive Science Kognitiotieteellisen kirjallisuuden TOP100 vuoteen 2000 mennessä Cognitive Science -lehden klassikkoartikkeleja Kognitiotieteen oppiaineen historia Helsingin yliopistossa Free Journal in Cognitive Science: "Human Technology: Investigating the human role in existing and emerging technologies" (Publisher: University of Jyväskylä, Agora Center, Editor-in-Chief: Pertti Saariluoma, Professor (in Cognitive Science) Monitieteisyys Seulonnan keskeiset artikkelit

603

https://fi.wikipedia.org/wiki/KGB

KGB

KGB ( ), SNTL:n valtion turvallisuuskomitea oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuodesta 1954 vuoteen 1991. Se vastasi ulkoisesta turvallisuudesta ja tiedustelusta lukuun ottamatta sotilastiedustelua, joka kuului GRU:lle. Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen venäjäksi KGB:n nimellä. Historia Vetšeka/Tšeka, GPU, OGPU KGB:n ensimmäinen edeltäjä oli neuvosto-Venäjällä bolsevikkijohtaja Vladimir Leninin aloitteesta joulukuussa 1917 perustettu salainen poliisi, Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan (lyh. Vetšeka tai Tšeka). Leninin mukaan bolsevikkipuolue tarvitsi ”rautaisen käsivarren”, jolla voi suojella ”nuorta vallankumousta” ja taistella ”vastavallankumouksellisia” voimia vastaan sekä pitää kurissa poliittisen opposition. Erityiskomission johtoon valittiin puolalaissyntyinen ammattivallankumouksellinen Feliks Dzeržinski. Dzeržinski esitti pian puolueelle ohjelman, jonka pohjalta uusi komissio toimisi. Ohjelman yhteenvetona oli, että Tšeka nousisi lain ja valvonnan yläpuolelle ja sillä olisi rajattomat pidätys-, kuulustelu- ja rankaisuoikeudet. Puolueen sisällä se herätti suurta hämminkiä ja eripuraa sekä vastustusta, mutta Lenin tukahdutti vastarinnan ja antoi vallankumoussankarina pitämälleen Dzeržinskille tämän vaatimat oikeudet. Venäjän sisällissodan aikana Tšeka kunnostautui erityisen julmana ja häikäilemättömänä organisaationa, jota ilman bolševikkien vallankumous olisi saattanut jäädä väliaikaiseksi. Dzeržinski haali komissioonsa kovia miehiä, jotka eivät epäröineet ryhtyä ankariin rankaisutoimiin, joihin edes puna-armeija ei halunnut osallistua. Sisällissodan jälkeen Tšekan surmaamien ihmisten määrän saattoi laskea kymmenissä tuhansissa. Tšeka käytti teloittajina pääasiassa unkarilaisia ja bulgarialaisia sotavankeja; näiden kansojen edustajia pidettiin tuolloin Venäjällä sivistymättöminä barbaareina, jotka sopivat tuollaisiin vastenmielisiin tehtäviin – ja henkensä puolesta syystäkin pelkäävät sotavangit pyrkivät äärimmäisellä julmuudella osoittamaan kelpoisuutensa teloittajina – ja säästämään henkiriepunsa; viimeksi mainittu ei tosin aina onnistunut, koska vankipyövelit saatettiin tappaa myrkyttämällä tai ampumalla, jos katsottiin että he tiesivät liikaa; näin kävi muun muassa tsaariperheen tappajille. Tšeka loi ne kovat mallit, joiden mukaan Neuvostoliiton salainen poliisi hyvin pitkälle toimi samassa perustarkoituksessa: tukahduttaa ja estää poliittinen oppositio. Salainen poliisi hyvin pitkälle itse määritteli, kuka edusti oppositiota. Helmikuussa 1922 Tšeka liitettiin osaksi Venäjän sisäasiainkansankomissariaattia (sisäministeriö, lyh. NKVD) nimellä Valtion poliittinen hallinto (lyh. GPU). Seuraavana vuonna GPU:sta tuli koko Neuvostoliiton kattava Valtion yhdistynyt poliittinen hallinto (lyh. OGPU). Džerzinski johti salaista poliisia kuolemaansa 1926 asti. GUGB, NKGB/MGB, MVD Venäjän NKVD lakkautettiin 1934, jolloin perustettiin Neuvostoliiton NKVD. Tällöin myös OGPU siirtyi osaksi NKVD:tä saaden uudeksi nimekseen Valtion turvallisuuspäähallinto (lyh. GUGB). 1930-luvulla Josif Stalinin johtaman suuren terrorin aikana NKVD GUGB:n toiminnan myötä nousi valtioksi valtion sisällä, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan koskien kaikkia ja kaikkea elämänalueita. Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä ja se passitti vankileireille ja teloitti miljoonia ihmisiä. Suuresta vankimäärästä johtuen NKVD saattoi ryhtyä suuriin julkisiin rakennushankkeisiin urakoitsijana, kuten Stalinin kanavan rakentamiseen. Rakentamisen tarkoituksena ei ollut pelkästään tuottaa pakkotyöllä halpaa perusrakennetta kansantalouteen, vaan myös tappaa vankeja. Salainen poliisi toimi myös aktiivisesti ulkomailla. GUGB:n agentit kidnappasivat venäläisemigranttien valkoisen armeijan komentajan, kenraali Jevgeni K. Millerin Pariisissa vuonna 1937. Miller teloitettiin myöhemmin Moskovassa. GUGB:n agentti murhasi marxilaisen toisinajattelijan Lev Trotskin Meksikossa vuonna 1940. Toisen maailmansodan aikana 1941 NKVD:sta erotettiin sotilaallista turvallisuutta varjeleva osa, joka alistettiin maa-armeijalle ja laivastolle. Valtiollinen turvallisuus erotettiin omaksi Valtion turvallisuuskansankomissariaatiksi (lyh. NKGB). Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, NKGB:stä sekä maa-armeijan ja laivaston turvallisuusosista tuli uudelleen GUGB ja osa NKVD:tä. Vuonna 1943 nämä elimet erotettiin jälleen NKVD:sta ja nimettiin taas NKGB:ksi sekä Smeršiksi. Sodan aikana Stalin käytti salaisen poliisin yksiköitä rintamakarkureiden sekä vihollisen kaukopartiomiesten pysäyttämiseen (ja teloittamiseen) sekä laajojen väestön pakkosiirtojen toteuttamiseen. Vuonna 1946 Neuvostoliiton kansankomissariaatit nimettiin ministeriöiksi ja NKGB:stä tuli valtion turvallisuusministeriö (lyh. MGB) ja NKVD:sta sisäasiainministeriö, MVD. Ne liitettiin jälleen yhteen 1953 Stalinin kuoltua, mutta erotettiin lopullisesti 1954, jolloin perustettiin Valtion turvallisuuskomitea (lyh. KGB) ministeriön sijaan. Sisäministeriölle jäivät rikospoliisi, rangaistuslaitokset ja palokunnat. KGB, KGB SSSR KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltain CIA:ta ja FBI:n vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esim. Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Vuonna 1978 KGB:n nimeksi tuli SNTL:n valtion turvallisuuskomitea, (lyh. KGB SSSR) ja sen puheenjohtajasta ministeriin rinnastettava henkilö. Neuvostoliiton loppuvuonna 1991 KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjän neuvostotasavallassa VSFNT:n KGB/AFB. Luettelo Neuvostoliiton salaisen poliisin virastoista aikajärjestyksessä Toiminta ulkomailla KGB:n ulkomaantiedustelu hoiti Neuvostoliiton poliittisia asioita ja tiedusteluasioita ulkomailla. Se oli suuri virasto, joka jakautui alueellisiin osastoihin ja eri toiminnoista vastanneisiin linjoihin. Ulkomaantiedustelun organisaatiota muuteltiin vuosina 1946-54 jatkuvasti. Valtionturvallisuusministeriössä (MGB) vuonna 1946 ulkomaantiedustelu oli ministeriön 1. hallinto. Maaliskuussa 1947 ulkomaantiedustelun virastot yhdistettiin Informaatiokomiteaksi (venäjäksi Komitet informatsii pri SM SSSR, lyhenne KI), johon myös sotilastiedustelu GRU tuli joksikin aikaa mukaan. Helmikuussa 1949 ulkomaantiedustelu siirrettiin ulkoministeriön yhteyteen (Komitet informatsii pri MID SSSR). Tammikuussa 1952 ulkomaantiedustelu palautettiin valtionturvallisuusministeriöön sen 1. päähallinnoksi. Maaliskuussa 1953 yhdistettiin sisä- ja turvallisuusministeriöt MVD:ksi, jossa ulkomaantiedustelu oli 2. päähallinto. Maaliskuussa 1954 turvallisuuspoliisi erotettiin omaksi valtionkomiteakseen (KGB pri SM SSSR), jonka 1. päähallinto oli ulkomaantiedustelu. Tämä järjestely jäi ulkomaantiedustelun osalta pysyväksi. Ulkomaantiedustelun edustustoa kohdemaassa sanottiin residentuuraksi ja sen päällikköä residentiksi. Time-lehden tiedustelulähteiden mukaan vuonna 1978 keskimäärin neljäsosa Neuvostoliiton diplomaateista oli KGB:n agentteja, näistä esimerkiksi 98 toimi Suomessa, 87 Länsi-Saksassa ja 53 Italiassa. Arviolta 35 prosenttia Neuvostoliiton Washingtonin lähetystön 136 diplomaatista toimi KGB:n hyväksi, lisää henkilöitä toimi Tassissa, Aeroflotissa, kaupallisissa edustustoissa ja muissa vastaavissa tehtävissä. YK-tehtävissä toimi noin 105–135 KGB-agenttia pelkästään Euroopassa. Tunnettuja tapauksia Operaatio Trusti Cambridgen viitoset: Kim Philby, Donald Maclean, Guy Burgess, Anthony Blunt, John Cairncross? Richard Sorge Rudolf Abel, KGB:n eversti. Vakoiluorganisaation johtaja Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Vangittiin vuonna 1957. Georgi Markovin sateenvarjomurha 1978 Operaatio Farewell Aldrich Ames, KGB:n agentti CIA:ssa Robert Hanssen, KGB:n agentti FBI:ssä Suomalaisia agentteja Vuonna 2014 Verkkouutiset ja Nykypäivä kävivät läpi Vasili Mitrohinin arkistoa ja loivat sen pohjalta 38 nimeä sisältävän Mitrohinin listan suomalaisista KGB-kontakteista vuosina 1972–1984. Listaan tutustuneen Kimmo Rentolan mukaan useimpien henkilöiden kohdalla arkistomateriaalin tiedot ovat olleet varsin niukat ja henkilöt ovat voineet päätyä myös listalle tietämättään. Listalta myös puuttuvat lähes kokonaan poliitikot, talouselämän johto ja tärkeimmät virkamiehet, vaikka KGB:llä oli Suomessa 1980-luvulla arviolta hieman alle sata poliittisen linjan kontaktia. Muita henkilöitä: Reino Häyhänen, KGB:n majuri. Rudolf Abelin vakoiluorganisaation 1957 paljastanut KGB:n agentti. Tapaus Zell Yksi KGB:n historian merkittävimmistä ja eriskummallisimmista onnistumisista tapahtui 1967, kun kolme KGB:n hyväksi toiminutta miestä varasti Sidewinder-ohjuksen Zellin Nato-tukikohdasta, jonka piti olla läpitunkemattomasti vartioitu. Varkaat eivät saaneet saalistaan kunnolla mahtumaan autoonsa ja joutuivat ajamaan noin 480 kilometrin matkan länsisaksalaista autobahnia 3-metrinen ohjus avoimesta ikkunasta ulos törröttäen. Kun koplan johtaja Manfred Ramminger tiedusteli Düsseldorfin lentokentällä parasta tapaa lähettää rahtia Moskovaan, KLM:n virkailija ehdotti lentorahtia ja Lufthansalta vakuutettiin, ettei tullissa oltaisi erityisen kiinnostuneita paketin sisällöstä. Ramminger noudatti neuvoja ja nousi myös itse Moskovan koneeseen kuljettaen ohjuksen sytytintä käsimatkatavaroissaan. Saapuessaan perille Ramminger kuitenkin sai kuulla jonkin menneen pieleen. Ohjuksen sisältävä paketti oli poistettu koneen ruumasta vahingossa Kööpenhaminassa ja lähetetty takaisin Düsseldorfiin. Kymmenen päivää myöhemmin paketti toimitettiin lähetystietojen mukaisesti Moskovaan. ”Brüderchen (pikkuveli), olet varsinainen supermies!” oli Rammingerin kontaktihenkilö KGB:ssa nauranut äänekkäästi. Lähteet Kirjallisuutta Christopher Andrew, Oleg Gordievski: KGB (Otava, 1991) ISBN 951-1-11502-2 Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen: Salaisen poliisin valtakunta: KGB, FSB ja suhteet Suomeen (Edita, 2003) ISBN 951-37-3863-9 (nid.) Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

605

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koaksiaalikaapeli

Koaksiaalikaapeli

Koaksiaalikaapeli on siirtolinja, joka siirtää korkeataajuuksista sähkömagneettista kenttää paikasta toiseen. Koaksiaalikaapelin nimi tulee sen rakenteesta: se koostuu johtimesta sylinterimäisen ulkojohtimen sisällä. Tunnetuin käyttökohde koaksiaalikaapelille on television antennijohto. Muita käyttökohteita ovat muun muassa elektroniikka- ja tietoliikennesovellukset. Rakenne Koaksiaalikaapelin lieriömäisen rakenteen keskustassa on keskijohdin, jonka ympärillä on eristeainekerros. Tämän ympärillä on putkimainen ulkojohdin ja sen ympärillä muovinen ulkokuori. Keskijohtimena käytetään joko yksi- tai monisäikeistä kuparijohdinta. Toimiakseen paremmin korkeilla taajuuksilla, keskijohdin on voitu päällystää hopealla. Sisempi eriste voi olla kiinteää muovia, vaahtomuovia tai ilmaa, jolloin keskijohdin ja ulkojohdin on erotettuna toisistaan erityisillä välikappaleilla. Materiaaleina voivat toimia muun muassa polyeteeni (PE), vaahdotettu polyeteeni (FPE), polyeteenivaahtoa (PF) ja teflonia (PTFE). Ulkojohtimena toimii yleensä punottu kupariverkko, joka voi olla myös hopeapäällysteistä. Lisäksi voidaan käyttää kaksikerrosvaippaa, jossa voi olla kaksi punottua kupariverkkoa päällekkäin, mutta usein kuitenkin käytetään ohutta foliota kupariverkon alla. Ulkoeristeenä voidaan käyttää hyvin montaa eri materiaalia, mutta yleisin on PVC-muovi. Toiminta ja käyttö Suurtaajuinen sähkömagneettinen kenttä etenee koaksiaalikaapelissa poikittaisena värähtelynä, ns. TEM-moodissa, ja rajoittuu keskijohtimen ja ulkojohtimen väliseen eristeaineeseen. Tämän eristeen ominaisuudet ovat sen vuoksi ratkaisevat kaapelin laatua arvioitaessa. Myös ulkoeristeen materiaalin valitseminen on tärkeää erilaisia käyttökohteita silmällä pitäen, esimerkiksi kaapelista voidaan tehdä tulenkestävää, ultraviolettisäteilyä kestävää, hapettumista kestävää tai vettä kestävää. Ulkojohdin puolestaan estää ulkoisia sähkömagneettisia häiriöitä, sekä estää kaapelia lähettämästä häiriösignaaleja. Yleinen termi siirtojohdon ominaisimpedanssia Z0 määriteltäessä on , missä R on siirtojohdon resistanssi, on impedanssin induktiivinen osa, G on siirtojohdon konduktanssi, ja on impedanssin kapasitiivinen osa. Normaaleilla siirtojohdoilla resistiiviset ja konduktiiviset ominaisuudet ovat huomattavasti pienemmät kuin induktiiviset ja kapasitiiviset ominaisuudet, jolloin yhtälö voidaan esittää muodossa . Koaksiaalikaapelin kapasitanssi ja induktanssi määräytyvät pääasiassa kaapelin dimensioiden ja eristemateriaalin ominaisuuksien perusteella. Koaksiaalikaapelin ominaisimpedanssille pätee siis myös , missä D on ulkovaipan sisähalkaisija, d on sisäjohtimen halkaisija, ln on luonnollinen logaritmi, on eristemateriaalin permeabiliteetti ja on eristemateriaalin permittiivisyys. Oikein päätetyn koaksiaalikaapelin kumpaankin päähän kytkettävän laitteen impedanssin on oltava sama kuin koaksiaalikaapelin ominaisimpedanssi: muussa tapauksessa syntyy yleensä haitallisia vaimentavia seisovia aaltoja. Tästä syystä vanhanaikaisessa koaksiaalikaapelia käyttävässä ethernet -verkossa kaapeli päätettiin päätevastuksella. Koaksiaalikaapelissa signaalin nopeus , jossa c on valonnopeus tyhjössä, on suhteellinen permeabiliteetti ja on suhteellinen permittiivisyys. Koaksiaalista rakennetta käytetään paljon myös heikon pientaajuuksisen signaalin siirtämiseen (esimerkiksi mikrofonikaapeli). Tällöin putkimaisen ulkojohtimen maadoittaminen antaa signaalia siirtävälle keskijohtimelle hyvän häiriösuojauksen. Tällaisissa sovelluksissa ei kaapelin impedanssilla ole juuri merkitystä, vaan kaapeli kannattaa valita mekaanista kestävyyttä ja käyttömukavuutta silmällä pitäen. Käytännön koaksiaalikaapelit Kaupallisten koaksiaalikaapelien tavallisimmat impedanssit ovat 50 ja 75 ohmia. Edellisten lisäksi kaupallisesti on saatavilla muun muassa 93 ohmin kaapeleita. Kaapeleiden vaimennus kasvaa taajuuden funktiona. Eristekoodit PE, polyeteeni PF, polyeteenivaahto Koaksiaalikaapelien liittimiä BNC-liitin SMA-liitin N-liitin F-liitin Lähteet Aiheesta muualla Siirtotiet Seulonnan keskeiset artikkelit

606

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinan%20kansantasavallan%20presidentti

Kiinan kansantasavallan presidentti

Kiinan kansantasavallan presidentti (yksink. 中华人民共和国主席, tarkka käännös Kiinan kansantasavallan puhemies) on Kiinan kansantasavallan päämies. Tehtävä luotiin uudelleen Kiinan perustuslaissa vuonna 1982. Muodollisesti presidentti valitaan Kiinan kansankongressissa. Käytännössä valmistelutoimikunta suosittelee ehdokkaaksi yhtä henkilöä. Tällä hetkellä Kiinan presidenttinä toimii Xi Jinping. Aiemmin presidenttinä ovat toimineet Li Xiannian (1983–1988), Yang Shangkun (1988–1993), Jiang Zemin (1993–2003) ja Hu Jintao (2003–2013). Täten ennen Mao Zedong (1954–1959) ja Liu Shaoqi (1959–1968) toimivat vastaavassa tehtävässä, mutta nimikkeellä puhemies. Nykyisen perustuslain mukaan Kiinan presidentti saattaa voimaan Kansankongressin hyväksymät säädökset, nimittää ja poistaa hallituksen jäseniä, myöntää valtion mitaleja ja kunniatitteleitä Kansankongressin ja sen pysyväiskomitean päätösten mukaisesti, myöntää armahduksia, voi määrätä poikkeuslain, voi julistaa sotatilan ja antaa mobilisaatiokäskyn, vastaanottaa ulkomaalaisten diplomaattiedustajien valtuutuskirjeet Kiinan kansantasavallan nimissä, nimittää ja poistaa Kiinan ulkomaille lähettämiä diplomaatteja, sekä hyväksyy ja kumoaa kansainvälisiä sopimuksia. Maon aikojen jälkeen Kiinassa on noudatettu kollektiivisen johdon periaatetta diktatuurin välttämiseksi. Presidentti on Kansankongressin alainen ja saa ohjeensa suoraan tältä valtionhallinnon korkeimmalta elimeltä. Vuonna 1982 presidentin valtakausien määrä rajoitettiin kahteen kauteen. Maaliskuussa 2018 kansankongressi poisti rajoitukset äänin 2 958 puolesta, 2 vastaan ja 3 poissa. Luettelo Luettelo Kiinan kansantasavallan presidenteistä Katso myös Kiinan tasavallan presidentti Kiinan kansantasavallan historia Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea Kiinan valtioneuvosto Kiinan keskussotilaskomissio Kiinan korkein oikeus Kiinan kansan korkein protektoraatti Kiinan kansantasavallan hallinto Kiinan kansankongressi Kiinan alueellinen hallinto Lähteet Kiinan kansantasavallan johtajat

608

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalifornia

Kalifornia

Kalifornia (engl. ja ) on Yhdysvaltain osavaltio Pohjois-Amerikan länsirannikolla Tyynenmeren rannalla. Osavaltion väkiluku oli 39 538 223 vuonna 2020. Kalifornia on Yhdysvaltain väkiluvultaan suurin osavaltio ja pinta-alaltaan kolmanneksi laajin Alaskan ja Texasin jälkeen. Osavaltiossa sijaitsevat Yhdysvaltain toiseksi ja viidenneksi suurimmat metropolialueet, Los Angelesin metropolialue sekä San Franciscon lahden ympäristö. Kahdeksan Yhdysvaltain viidestäkymmenestä suurimmasta kaupungista sijaitsee Kaliforniassa: Los Angeles, San Diego, San Jose, San Francisco, Fresno, Sacramento, Long Beach, ja Oakland. Osavaltion pääkaupunki on Sacramento. Eteläinen Kalifornia on tiheästi asuttu ja suurin osa väestöstä elää korkeintaan 80 kilometrin etäisyydellä Tyynestämerestä. Osavaltion nimi tulee 1400-luvulla eläneen kirjailija Garci Rodríguez de Montalvon teoksesta Las sergas de Esplandián (ensimmäinen tunnettu painos vuodelta 1510), jossa esiintyy California-niminen saariparatiisi. Kalifornian alue itsenäistyi Espanjasta vuonna 1821 osana Meksikoa. Osa Yhdysvaltoja alueesta tuli vuonna 1848 Meksikon–Yhdysvaltain sodan seurauksena ja osavaltio vuonna 1850. Kalifornian kultaryntäys oli vuosien 1848–1855 välillä tapahtunut kultaryntäys. Siinä Kaliforniaan saapui noin 300 000 ihmistä Yhdysvalloista ja muualta maailmasta etsimään kultaa. Asutus levisi Kaliforniaan kuitenkin verrattain myöhään, sillä se sijaitsee Euroopasta tarkasteltuna kaukana lännessä. San Francisco oli tuolloin syrjäinen kaupunki. Kalifornian kasvuun vaikutti rautateiden rakentaminen ja tällä tavalla Kalifornia yhdistettiin muuhun maahan. Vuonna 1898 Kaliforniassa asui miljoona ihmistä. Kalifornian talous perustui 1900-luvun alussa maatalouteen ja sieltä löydettyihin öljyesiintymiin. Kalifornia tuotti neljänneksen maailman öljystä vuonna 1930. Myöhemmin Kalifornia on tullut tunnetuksi elokuvateollisuudesta (Hollywood) ja Piilaakson teknologia-alan yrityksistä. Kalifornian talous on yhtä suuri kuin Isolla-Britannialla ja Ranskalla. Kalifornian kasvamiseen merkittäväksi taloudeksi on vaikuttanut Aasiasta tulevat rahtilaivat, jotka tuovat tavaraa kalifornialaisiin satamiin. Kaupankäynti Kiinan kanssa on Kalifornialle tärkeää. Kaliforniassa on Yhdysvaltojen osavaltioista korkein köyhyysaste. Vuonna 2014 Kalifornian väestöstä 15 miljoonaa oli latinalaisamerikkalaisia. Tämä on noin 40 prosenttia väestöstä. Kalifornialla on yhteinen raja Meksikon kanssa ja rajalla on useita rajanylityspaikkoja. Maantiede Sijainti ja maastonmuodot Kaliforniaa rajoittavat Tyynimeri, Oregon, Nevada, Arizona ja Meksikon Baja California. Maantieteellisesti se koostuu hedelmällisestä Keskuslaaksosta, vuorijonoista ja aavikoista. Pääosa asutuksesta on viileimmillä rannikon alueilla Tyynenmeren rannalla, erityisesti San Franciscossa, San Joséssa, Los Angelesissa ja San Diegossa. Osavaltion pääkaupunki Sacramento sijaitsee kuitenkin Keskuslaaksossa. Idässä Keskuslaaksoa rajaa Sierra Nevada, pohjoisessa Kaskadit ja etelässä Tehachapivuoret. Korkein kohta on Mount Whitney Sierra Nevadalla 4 418 metriä. Sierra Nevadan vuoristossa sijaitsee myös Yosemiten kansallispuisto. Etelässä vuorien takana on Mojaven aavikko, jonka koillispuolella sijaitsee Kuolemanlaakso, Pohjois-Amerikan matalin ja kuumin paikka. Tyynenmeren rannalla kasvaa suojeltuja punapuita (Sequoia sempervirens). Ne ovat maailman korkeimpia puita. Mammuttipetäjät (Sequoiadendron giganteum) kasvavat Sierra Nevadalla. Ne ovat tilavuudeltaan maailman suurimpia puita. Kalifornia tunnetaan maanjäristyksistään, joita esiintyy San Andreasin siirroksen alueella. Alueella on myös aktiivisia tulivuoria, kuten Mammoth Mountain. Lassen Peak -tulivuori purkautui viimeksi vuonna 1917. Kaliforniassa on usein vaarallisia maastopaloja. Lokakuussa 2003 Etelä-Kalifornian maastopalot polttivat 800 000 eekkeriä (noin 3 200 neliökilometriä), tuhosivat 3 400 kotia ja tappoivat 22 henkeä. Lokakuussa 2006 maastopalojen sammutustöissä kuoli useita palomiehiä. Ilmasto Kalifornian ilmasto vaihtelee suuresti paikasta toiseen, sillä osavaltio on pitkä pohjois–eteläsuunnassa, sen länsiosat ovat rannikolla ja itäosat sisämaassa vuorten suojassa, ja korkeuserotkin ovat suuret Kuolemanlaaksosta merenpinnan alapuolelta Mount Whitneylle yli neljän kilometrin korkeuteen. Suuressa osassa osavaltiota vallitsee välimerenilmasto: kesät ovat kuumia ja kuivia, talvet viileitä ja sateisempia. Kylmä Kalifornian merivirta rannikon lähellä viilentää rannikkoalueiden kesiä, sisämaassa kesät ovat kuumempia. Vuoristossa on vuoristoilmasto. Vuorijonojen takana on aavikkoalueita. Historia Ennen eurooppalaisten tuloa Kalifornian alueella asui yli 70 eri intiaaniheimoa, kuten chumashit, pomot ja salinanit. Ensimmäinen Tyynenmeren rannikkoa tutkinut eurooppalainen oli Juan Rodriguez Cabrillo vuonna 1542, häntä seurasi 37 vuotta myöhemmin Francis Drake 1579. 1700-luvun lopulla espanjalaiset lähetyssaarnaajat perustivat pieniä asumuksia Kalifornian niemimaan pohjoispuolelle. Espanja sai Kalifornian haltuunsa juuri ennen venäläisten tuloa sinne, venäläiset perustivatkin vain muutamia asutuspaikkoja. Meksikon itsenäistyttyä lähetysasemat joutuivat Meksikon hallitukselle, ja ne purettiin ja hylättiin. Eurooppalaiset siirtolaiset julistautuivat itsenäiseksi Kalifornian tasavallaksi 10. kesäkuuta 1846 kapinoiden Meksikoa vastaan. Presidenttinä oli William B. Ide. Tasavalta kuitenkin päättyi lyhyeen 9. heinäkuuta kommodori John D. Sloatin taistelulaivan purjehdittua San Franciscon lahteen ja vaadittua Kaliforniaa Yhdysvalloille. Vuoden 1847 Meksikon–Yhdysvaltain sodan jälkeen Kalifornia jaettiin valtioiden kesken. Meksikon puoleisesta Baja Californiasta tuli Baja Californian ja Baja California Surin osavaltiot ja Yhdysvaltain puoleisesta Alta Californiasta Yhdysvaltain Kalifornian osavaltio 1850. Kalifornian kultalöytöjen jälkeen vuonna 1848 alueella alkoi väkiryntäys. Tuolloin Kaliforniassa oli noin 4 000 espanjaa puhuvaa asukasta. Sisällissodan aikana väki jakaantui pohjoisen ja etelän kannattajiin, ja vaikka Kalifornia liittyi pohjoisen puolelle, molemmille puolille mentiin vapaaehtoisina. Ensimmäinen rautatie yhdisti rannikot 1869. Kalifornian havaittiin soveltuvan trooppisten hedelmien kasvatukseen ja maanviljelyyn yleensä. Vuosina 1900–1965 asukasluku kasvoi alle miljoonasta Yhdysvaltain suurimmaksi. Väestö koostuu lukuisista etnisistä ryhmistä ja on monikulttuurinen. Osavaltio on nykyisin Yhdysvaltain teknologian ja elokuvateollisuuden keskus ja merkittävä maataloustuottaja. Kaliforniassa päätettiin sallia kannabiksen viihdekäyttö vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä suoritetussa äänestyksessä ja ensimmäiset lisensoidut kannabismyymälät avasivat ovensa 1. tammikuuta 2017. Yli 21-vuotiaat voivat ostaa enintään 28 grammaa raakakannabista tai siihen verrattavan määrän muita kannabistuotteita yhdellä ostokerralla. Kotonaan saa kasvattaa enintään kuusi kannabiskasvia. Käyttö julkisilla paikoilla on kuitenkin edelleen kiellettyä. Hallinto Kalifornian osavaltion lainsäädäntövaltaa käyttää kaksikamarinen lainsäädäntöelin. Ylähuoneessa eli senaatissa on 40 jäsentä, alahuoneessa eli edustajainkokouksessa on 80 jäsentä. Alahuoneen jäsenet valitaan kahdeksi vuodeksi, senaattorit neljäksi vuodeksi kerrallaan. Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää kuvernööri. Hänet valitaan neljän vuoden välein osavaltion parlamenttivaalien yhteydessä. Vuodesta 2019 kuvernöörinä on toiminut Gavin Newsom. Newsom voitti vaalit jatkokaudelleen marraskuussa 2022. Kuolemanrangaistus on käytössä Kaliforniassa. 725 vankia odotti kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa tammikuussa 2020. Vuoden 1976 jälkeen osavaltio on suorittanut kolmetoista teloitusta, joista viimeisin suoritettiin 2006. Kuvernööri Gavin Newsom on ilmoittanut, ettei ketään teloiteta hänen kautensa aikana. Talous Elinkeinoelämä Kalifornia tuottaa 13 prosenttia Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Osavaltion bruttotuote (, GSP) on noin 1,55 biljoonaa (1 550 000 000 000 Yhdysvaltain dollaria vuonna 2004) ollen suurempi kuin minkään muun Yhdysvaltain osavaltio. Valtiona Kalifornia sijoittuisi seitsemänneksi maailmassa Yhdysvaltain, Kiinan, Japanin, Saksan, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan jälkeen (ostovoiman mukaan). Kalifornia on myös koti useille merkittäville talouden aloille kuten Hollywood (viihdeteollisuus), Kalifornian Keskuslaakso (maatalous), Piilaakso (tietokoneet ja huipputeknologia) ja viinintuotantoalueet kuten Santa Barbara ja Pohjois-Kalifornian Wine Country. Tärkeimpiä maataloustuotteita ovat hedelmät, vihannekset, maitotuotteet ja viinit. Piilaakson korkean teknologian alat ajautuivat taantumaan Internet-buumin jälkeen, mutta lääketieteellinen tekniikka, videopelit ja animaatio ovat tuoneet kasvua. Tammikuussa 2007 jäämyrsky ja kylmä sää tuhosi Los Angeles Timesin mukaan Kaliforniassa appelsiini-, sitruuna- ja sitrussatoa jopa 1,1 miljardin dollarin arvosta. Kalifornia tuottaa viisi prosenttia sähköstä aurinkoenergialla. Liikenne Los Angelesin kansainvälinen lentoasema ja San Franciscon kansainvälinen lentoasema ovat ensisijaisia solmukohtia Tyynenmeren ylittävälle ja Pohjois-Amerikan itä-länsisuuntaiselle liikenteelle. Osavaltiossa on noin tusina muuta tärkeää siviililentoasemaa ja lukuisia muita laskeutumispaikkoja pienemmille lentokoneille. Kaikkiaan osavaltiossa on 145 lentoasemaa. Kalifornian 37 satamasta Long Beachin satama oli rahtimäärillä mitaten Yhdysvaltojen neljänneksi vilkkain, ja Los Angelesin satama yhdeksänneksi vilkkain vuonna 2011. Yhdysvalloissa Kalifornia on ollut autojen päästöjen sääntelyn edelläkävijä. Väestö Kaliforniassa on 478 kaupunkia, joista suurin osa on metropolialueilla. Osavaltion asukkaista 68 % asuu kahdella suurella metropolialueella, Suur-Los Angelesin ja San Franciscon lahden alueella. Väestönlaskennan mukaan Kaliforniassa ei ole selkeää enemmistöryhmää. Espanjaa puhuvia on noin kolmannes, muita merkittäviä ryhmiä ovat aasialaiset, mustat ja intiaanit. Espanjan puhujien ennustetaan olevan enemmistönä vuoteen 2040 mennessä. Asukasmäärän kehitys Suurimpien kaupunkien asukasluvut (Tilastot huhtikuulta 2020) Kielet Vuonna 2005 kalifornialaisista yli 5-vuotiaista puhui äidinkielenään englantia 57,59 % ja espanjaa 28,21 %. Filipino oli kolmanneksi puhutuin kieli 2,04 % osuudella, seuraavana kiina 1,59 %, vietnam 1,4 % ja korea 1,05 %. Uskonnolliset ryhmät Uskonnollinen jakauma oli vuonna 2014 seuraava: Kristittyjä – 64 % Protestantteja – 32 % Katolisia – 28 % Muita kristittyjä – 4 % Juutalaisia – 2 % Buddhalaisia – 2 % Hinduja – 2 % Muslimeja – 1 % Muita uskontoja – 3 % Uskonnottomia – 27 % Kulttuuri Kaliforniassa on monia tunnettuja yliopistoja. Kalifornian yliopisto toimii kymmenellä kampuksella. Kaliforniassa on monia tunnettuja huvipuistoja kuten Disneyland. Kalifornian kulttuurielämälle on ollut tyypillistä yksityisen rahan käyttäminen näyttäviin kulttuurilaitoksiin kuten gallerioihin, museoihin ja konserttisaleihin. Hollywood ja sen ympäristö ovat vetäneet puoleensa elokuvantekijöitä alan alkuvuosista lähtien. Kalifornian eteläosissa on paljon auringonpaistetta, kohtuulliset lämpötilat, monipuolinen maasto ja paljon erilaista koulutettua työvoimaa tarjolla. 1920-, 1930- ja 1940-lukujen filmitähdet, ohjaajat ja muut kuuluisuudet tungeksivat Hollywoodissa ja rakennuttivat sinne ökykartanoitaan. Toisen maailmansodan jälkeen televisio ja tuotantorakenteiden kehittyminen muuttivat alaa pysyvästi, mutta 2000-luvulla on näkynyt merkkejä Hollywoodin uudesta noususta. Kultakuumeen aikana San Francisco houkutti kirjailijoita siinä missä teatteri- ja musiikkipiirejäkin. Ensimmäiset Kaliforniassa työskennelleet kirjailijat olivat syntyneet muualla. Toinen sukupolvi, kuten Jack London ja John Steinbeck olivat jo Kaliforniassa syntyneitä. Kultakauden Hollywoodiin muutti myös kirjailijoita, jotka tekivät muun työn ohessa käsikirjoituksia tai kuvasivat paikallista elämänmenoa. Kalifornian kansalliseläin on karhu (Ursus arctos californicus tai Ursus californicus), kansallispuu punapuu ja kansalliskukka kaliforniantuliunikko. Urheilu Kaliforniassa kisattiin talviolympialaiset vuonna 1960 (Squaw Valley) ja kesäolympialaiset vuosina 1932 (Los Angeles) ja 1984 (Los Angeles), sekä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1994. Vuoden 2028 kesäolympialaiset järjestetään Los Angelesissa. Kaliforniassa on kisattu pitkään moottoriurheilussa. Long Beachissa kisataan joka vuosi IndyCar-sarjan kisa. Myös lainelautailu eli surffaus on suosittua Kaliforniassa. Katso myös Kalifornian tasavalta Lähteet Aiheesta muualla Kalifornian virallinen sivusto Seulonnan keskeiset artikkelit

609

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karhukopla

Karhukopla

Karhukopla () on Carl Barksin luoma Aku Ankka -sarjakuvissa esiintyvä konnajoukko, joka toistuvasti pyrkii ryöstämään Roope Ankan rahat, mutta epäonnistuu yrityksissään ja joutuu vankilaan. Karhukopla esiintyi ensimmäisen kerran tarinassa Ankkalinnan pamaus (Terror of the Beagle Boys) vuonna 1951. Karhuveikot pukeutuvat yleensä mustaan silmänaamioon, sinisiin housuihin ja punaisiin paitoihin, joissa on numeroista 1, 7 ja 6 koostuvat sarjanumerot. Lakit voivat olla joko sinisiä (Aku Ankka -lehdessä) tai vihreitä (Aku Ankan taskukirjan ja Roope-setä-lehden italialaisissa tarinoissa). Karhukopla Carl Barksin ja Don Rosan tarinoissa Karhukopla koostui varhaisemmissa tarinoissa kuudesta veljeksestä. Karhukoplan jäsenillä on myös nimet, mutta niitä ei koskaan mainita, eivätkä he käytä niitä itsekään. Niminä käytetään ensimmäiseltä vankilareissulta saatuja vankinumeroita. Kaikkien kuuden karhuveikon numero koostuu alkunumerosta 176 ja tämän jälkeen tulevasta numerosta, jossa on numerot 1, 7 ja 6 eri järjestyksissä: 176–167, 176–176, 176–617, 176–671, 176–716 ja 176–761. Don Rosa toi Karhukoplaan erään lisäyksen: hänen tarinoissaan Karhuveikkoja on seitsemän. Myös seitsemännen Karhuveikon numero alkaa luvulla 176, mutta loppuosa on aina peitossa eikä sitä koskaan paljasteta. Tämä johtuu siitä, että kolme numeromerkkiä voi järjestää vain kuudella eri tavalla. Joissain tarinoissa karhukoplaa johtaa karhuveljesten isoisä Karhuvaari, oikealta nimeltään Kivisyömmi Karhula. Hahmo on yhdistelmä kahdesta Barksin luomasta hahmosta, jotka Don Rosa on tulkinnut samaksi henkilöksi. Eniten tätä hahmoa ovat käyttäneet italialaiset piirtäjät. Karhukopla muissa tarinoissa Muun muassa Don Rosan ja Carl Barksin mukaan Karhukopla koostuu ainoastaan pienestä joukosta veljeksiä ja serkuksia, mutta jotkut piirtäjät ovat luoneet heistä maailmanlaajuisen verkoston. Eräässä Aku Ankka -lehdessä julkaistussa tarinassa kerrotaan 176-alkuliitteen koskevan vain Ankkalinnan Karhukoplaa. Akun tapaan koplalla on myös kolme veljenpoikaa: Karhukakarat tai Karhunpennut. Tarinoissa esiintyy toisinaan myös Karhuveikkojen äiti Konnamuori sekä isoäiti Karhumuori. Jälkimmäinen teki ensiesiintymisensä Tony Stroblin sarjassa vuonna 1967, jossa hän saapui tervehtimään pojanpoikiaan vankilan seinän läpi. Monissa tarinoissa koplana esiintyy vain kolmikko numeroiltaan 176–167, 176–671 ja 176–761. Tällä kolmikolla on myös selkeimmät erot keskenään. 176–167 esiintyy koplan selvänä pomona ja muutkin veljet kutsuvat häntä koplan aivoiksi. 176–761 esitetään usein syöpöttelyyn taipuvaisena. 176–671 on joissain tarinoissa kuvattu hyvin uneliaaksi, mutta tämä ominaisuus on jäänyt vain muutamaan tarinaan. 176–176 on useimmiten koplan tietotekniikkavelho. Vuonna 1987 valmistuneessa Ankronikka-piirrossarjassa koplalaisia kutsuttiin nimillä Kovanaama, Koljatti, Kepuli, Keksi-Keijo, Maitoparta, Kaappi-Kake sekä Megatavu. Karhukopla Ankronikka-tarinoissa Karhukopla esiintyy myös Ankronikka-animaatiosarjassa. Sarjassa jokainen hahmo eroaa huomattavasti toisista joko ulkonäkönsä tai persoonallisuutensa puolesta. Kovanaama (suomalaisena äänenä Joonas Myllyveräjä) on pienin karhukonna Ankronikka-sarjassa. Hän on yksi älykkäimmistä karhukonnista Megatavun ohella. Sarjassa hänen rintakyltissään olivat numerot 167–671 mutta vastaava sarjakuvaversio olisi luultavasti 176–167. Keksi-Keijo (Aarre Karén) on perso ruualle ja etenkin makealle. Keksi-Keijo ei ole kovin älykäs verrattuna esimerkiksi Kovanaamaan. Hänen rintakyltissään ovat numerot 761–167, sarjakuvavastine olisi 176–761. Koljatti (Veikko Honkanen) on toiseksi suurin karhukonna Ankronikka-sarjassa. Hänet tunnistaa siitä, että yksi hänen etuhampaistaan puuttuu, kun hän hymyilee. Koljatti nähdään tavallisesti Kovanaaman ja Keksi-Keijon seurassa. Hän esiintyi harvoin toisella tuotantokaudella (Konnamuori mainitsi hänen olevan vankilassa). Koljatin rintakyltissä ovat numerot 716–167, sarjakuvavastine on 176–716. Kepuli (Petri Liski) on vähä-älyisin karhukonna Ankronikka-sarjoissa. Hänet tunnistaa väljistä ylisuurista vaatteista. Kepuli ”korvasi” Koljatin toisella tuotantokaudella, jolloin Koljatti oli vankilassa. Hänen rintakyltissään ovat numerot 617–761, sarjakuvavastine on 176–617. Maitoparta (Mikko Kivinen) on toiseksi lyhyin karhukonna Kovanaaman jälkeen. Hän on ainut, jolle ei ole kasvanut sänkipartaa ja hänellä on propelli hattunsa päällä. Maitoparran rintakyltissä ovat numerot 176–167 (jotka ovat samat kuin Kovanaaman sarjakuvavastineella). Kaappi-Kake (Pertti Nieminen) on suurikokoisin ja vahvin karhuveljeksistä. Hänellä on pitkä leuka ja vahvat sekä voimakkaat käsivarret. Hän johtaa usein Karhukoplaa jaksoissa joissa Kovanaama ei esiinny. Kaappi-Kaken rintakyltissä ovat numerot 671–167, sarjakuvavastine on 176–?. Bebop / Bugle (hahmon nimeä ei ole suomennettu) on jazz-tyylisiin vaatteisiin pukeutuva karhukonna. Hänen on joskus nähty kuuntelemassa musiikkia kuulokkeet korvilla. Bebop ei käytä tavallisia kenkiä kuten muut koplan jäsenet, vaan hänellä on usein sandaalit. Hänen rintakyltissään ovat numerot 671–761, sarjakuvavastine on luultavasti 176–671. Megatavu on karhukoplan nerokkain ja älykkäin jäsen Ankronikassa. Hän on erikoistunut tietokoneisiin, mutta hän esiintyy sarjassa vain muutaman kerran toisella tuotantokaudella. Erään jakson mukaan Konnamuori olisi maksanut Megatavun opiskelurahat, mikä onkin todennäköistä. Hänen rintakyltissään on luvun 716 neliöjuuri, hänen sarjakuvavastineensa on 176–176. Vuoden 2013 käännöksissä Megatavua kutsuttiin nimellä Neropatti. Pommi-Paavo esiintyy vain yhdessä jaksossa (Lentäjä-Ässä). Hän on suurin piirtein samankokoinen kuin Koljatti, sekä hyvä lentämään lentokoneella. Koska Kovanaama ja Kaappi-Kake eivät esiinny kyseisessä jaksossa, ryhmän johtaminen jää Pommi-Paavon harteille. Hänen rintakyltissään ovat numerot 117–671. Lukutoukka esiintyy eräässä Ankronikka-sarjakuvassa (Melskettä mikroista). Kuten Megatavu, hänkin on haka tietokoneiden kanssa. Erona on, että tarinan lopussa Lukutoukka jää kiinni. Hänen rintakyltissään ovat numerot 167–167, sarjakuvavastine on I–176. Konnamuori (Ulla Ollikainen) on karhukonnien äiti ja myös johtaa usein heitä. Jos Karhukopla joutuu vankilaan, hän auttaa yleensä heidät pakoon jollain tavalla. Konnamuorin suosikki on todennäköisesti Megatavu, koska tämä on ainoa, jolle muori ei koskaan huuda. Konnamuoria ei pidä sekoittaa Karhumuoriin, joka on Karhuveljien isänäiti. Muut karhukonnat Ankronikassa Karjapaimen Napakymppi Kupperi Kalteri-Kake Paukku-Pete Ketku Bonsai Voipallo Liskilude Ketale Pekoni (lemmikkipossu) Lähteet Aiheesta muualla Aku Ankka -sarjakuvan hahmot Kuvitteelliset järjestäytyneen rikollisuuden jäsenet Kuvitteelliset sisarukset Kuvitteelliset koirat Seulonnan keskeiset artikkelit Kuvitteelliset rikolliset

610

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ky%C5%ABd%C5%8D

Kyūdō

Kyūdō (, "jousen tie") on perinteinen japanilainen jousiammuntalaji. Historia Jousiammunnan esihistoria Japanissa Jousiammunnan alku Japanissa, kuten muuallakin, on esihistoriallinen. Ensimmäiset metallivaloksissa säilyneet kuvat, joista voidaan tunnistaa tyypillinen japanilainen pitkä, epäsymmetrinen jousi, ovat Yayoi-kaudelta (n. 250 eaa. – 330 jaa.). Ensimmäinen kirjallinen dokumentti on kiinalainen kronikka Weishu (ennen vuotta 297), jossa kerrotaan, kuinka Japanin saarilla "käytetään puista jousta joka on alhaalta lyhyt ja ylhäältä pitkä." Jousta alettiin Japanissa näihin aikoihin käyttää metsästyksen lisäksi sodankäyntiin. Nara-kaudella (710-794) Kiinan vaikutus Japaniin oli suuri. Kiinasta levisi Japaniin myös jousen seremoniallinen käyttö. Se jäi kuitenkin keisarin hovin omaksi lajiksi. Se oli liian monimutkainen ja vaikeatajuinen tavalliselle kansalaiselle. Seremoniallinen jousiammunta säilyi Japanissa sen jo hävittyä Kiinasta. Kiinasta välittyi myös jousenvalmistuksen tekniikkaa, ja jousia alettiin valmistaa komposiittimenetelmällä liimaamalla bambu- ja puusäleitä yhteen. Kamakura-kaudella kasvava väkivalta ja kahakointi Gempei-sodan (1180–1185) jälkeen Minamoto Yoritomo julisti itsensä ensimmäiseksi Shōguniksi. Tämän myötä yhteiskunta muuttui. Sotilasluokka – bushi – nousi valtaan. Vaikkakin virallisesti perustettiin kyūjutsu-koulu jo 700-luvulla katsotaan varsinaisen järjestelmällisen kyūdō-opetuksen alkaneen Ogasawara-ryūn koulukunnan myötä 1200-luvulla. Tähän kehitykseen on voinut vaikuttaa Kublai Khanin kaksi yritystä valloittaa Japania. Hän kohtasi molemmilla kerroilla ensin hirmumyrskyjä, jotka upottivat puolet hänen hirveän suuresta armaadastaan. Näitä myrskyjä kutsuttiin sitten Kamikazeiksi (jumalten tuulet). Jousiampujat kunnostautuivat maihin päässeiden mongolilaisten eliminoimisessa. Tämän myötä jousiammunnasta tuli hyvin arvostettu. Eikä aikaakaan, niin kehitettiin eräänlainen ihmisen ohjenuora, jota kutsuttiin Hevosen ja jousimiehen tieksi. Myöhemmin tästä tuli Bushidō. 1400-luvulta 1600-luvulle asti Japanissa riehuivat sisällissodat. 1400-luvulla olivat sotilasjohtajat Shōgunit heikkoja ja kansan joukossa vallitsi erittäin suuri tyytymättömyys. Aseen käyttö oli suotu vain samuraille. Aika-ajoin maanviljelijöiden joukosta värvätyt jalkasotilaat saivat käyttää vain samuraiden lyhyttä miekkaa. Monet taistelulajien mestarit ryhtyivät opettamaan tavallisille kansalaisille taitojaan. Yksi tällainen mestari oli vuosisadan jälkipuoliskolla elänyt Heki Danjō Masatsugu. Hän uudisti ammuntaa vallankumouksellisesti, ja hänen jalkaväen ammuntaan perustuvat oppinsa levisivät nopeasti. Heki-koulukuntia syntyikin useita, ja niistä jotkut, kuten Heki-ryū Chikurin-ha, Heki-ryū Sekka-ha ja Heki-ryū Insai-ha, toimivat tänäkin päivänä. Historiallisista syistä Suomessa harjoitetaan kyūdōta lähinnä viimeksi mainitun tyylisuunnan mukaisesti, ja edelleen Heki Danjōn opein. Jousen käyttö sota-aseena alkoi hiipua ensimmäisten eurooppalaisten saavuttua Japaniin 1542. He näet opettivat paikalliselle Daimyolle miten valmistaa lunttulukkokiväärejä. Jousi kuitenkin sinnitteli pitkään lunttulukkoisen musketin rinnalla, sillä se oli ulottuvampi, tarkempi ja ennen kaikkea 30–40 kertaa nopeampi kuin suustaladattava kivääri. Suurin osa samuraista inhosi tuliasetta, koska sen käyttö ei vaatinut samanlaista harjoittelua kuin jousen. Kun Oda Nobunagan pääasiassa maanviljelijöistä koostunut, mutta musketein aseistettu armeija hävitti samuraiden perinteisen jousiratsuväen yhdessä suuressa taistelussa vuonna 1575 oli jousen aika sota-aseena kutakuinkin ohi. Tokugawa shogunaatin aika Tokugawa-kaudella (1603–1868) Japani oli sisäänpäin kääntynyt, tiukan hierarkkisesti johdettu kastiyhteiskunta, jossa samurait olivat ylimmällä tasolla. Maassa vallitsi pitkään rauha. Samurait jäivät työttömiksi ja monet vaihtoivat yhteiskuntaluokkaa. Toiset rupesivat kauppiaksi, toiset maanviljelijöiksi jne. Jotkut samurait ajattelivat, että kunhan he kehittävät taitonsa huippuunsa, he saisivat töitä omalta alaltaan. Ehkä tunnetuin viimemainituista oli Miyamoto Musashi. Perinteisiä sotilaallisia taitoja arvostettiin kuitenkin edelleen. Tässä vaiheessa jousiammunta muuttui pakollisesta ”vapaaehtoiseksi” taidoksi, osittain hovipiireissä harjoitetuksi seremonialliseksi ammunnaksi, osin erilaisiksi kilpailuiksi. Se levisi myös sotilasluokan ulkopuolelle. Samuraihin vaikutti yksinkertaisen suorasukaisella filosofiallaan ja pyrkimyksellään mielenhallintaan alkuaan kiinalaisten munkkien välityksellä saatu zen-buddhalaisuus. Aiemmin jousiammuntaa oli kutsuttu kyūjutsuksi, jousitaidoksi, mutta munkkien toimiminen jopa sotilastaitojen opettajina vaikutti uuden käsitteen, kyūdōn, syntyyn. Uuden ajan murros - feodaaliajan loppu Meiji-kauden (1868–1912) alun uudistuksissa, joihin vaikuttivat olennaisesti Japanin avautuminen ulkomaailmalle, samurait menettivät asemansa. Koska kansa (ei samurait) inhosi kaikkea, mikä liittyi feodali-aikaan, myös taistelulajien opetus ja arvostus romahti. Niin kävi tietenkin myös kyūdōlle. Honda Toshizane, (1836-1917), Tokion keisarillisen yliopiston kyūdōn opettaja, yhdisti sotilas- ja seremonialliset ampumatyylit luoden hybridin, jota kutsutaan Honda-ryūksi. Tämä edesauttoi jousiammunan hengissä pysymistä. Vuonna 1896 joukko vanhoja kyūdō-mestareita kokoontui yhteen pelastaakseen perinteisen jousiammunnan. Muista budō-lajeista opittiin, että olisi hyvä organisoitua ja perustaa kansallinen liitto. Kesti kuitenkin vuoteen 1933 ennen kuin saatiin perustettua ensimmäinen kyūdō-liitto. Se hajosi jo seuraavana vuonna. Nykyinen katto-organisaatio Zen Nihon Kyūdō Renmei perustettiin v. 1949. Vuonna 1953 julkaistu säännöstö kyūdō kyōhon määrää, miten esimerkiksi kilpailuissa tai vyökokeissa eri koulukuntien ampujat voivat ampua yhdessä yhteismitallisesti. Tarkoitus Kyūdōssa, kuten kaikessa jousiammunnassa, tarkoituksena on osua maalitauluun. Kyūdōta harjoitetaan kuitenkin useissa koulukunnissa, joista toiset periytyvät sotilaskoulutuksesta, toiset seremoniallisesta ammunnasta. Näin ollen myös painotukset ovat erilaisia. Toiset painottavat esteettisyyttä, toiset tehokkuutta. Onkin niin, että osumaan on pyrittävä oikealla, hyvällä tekniikalla. Ja kääntäen: jos ampuu oikealla tekniikalla, osuma on väistämätön. Teknisesti kyūdō voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: seremonialliseen jousiammuntaan (reisha) ja sotilasammuntaan (busha). Seremoniallinen ammunta keskittyy rituaaleihin ja kyudon maagisiin puoliin, ja voidaan sanoa, että tämä on nimenomaisesti Ogasawara-ryūn aluetta. Sotilasammunta voidaan jakaa seisaalta ammuntaan (hosha), ratsailta ammuntaan (kisha) ja niin sanottuun temppeliammuntaan (dōsha). Näistä ratsailta ammuntaa ja seisaalta ammuntaa harjoitetaan edelleen, edellistä yabusamen muodossa. Yabusamessa ratsastajat yrittävät osua täyttä laukkaa kiitävän hevosen selästä 255 metrin pituisen radan vasemmalla puolella olevaan kolmeen maalitauluun. Aikaa koko suoritukseen on noin 20 sekuntia. Temppeliammunta, jossa pyrittiin ampumaan mahdollisimman monta nuolta tietyssä ajassa pitkän käytävän läpi, loppui meiji-restauraatioon. Kilpailuja ei enää järjestetty. Temppeliammunnan loppuminen vaikutti osaltaan kyūdōn uudistuksiin. Aiemmin mainittu Honda Toshizane Heki-ryū Chikurin-ha -koulukunnasta oli yksi Kenzō Awan opettajista. Awa puolestaan suostuteltiin opettamaan saksalaista esoteerista mystikkoa, filosofian professori Eugen Herrigeliä, joka oli lähtenyt Japaniin ”etsimään zeniä”. Hänen kokemuksistaan kirjoittama kirja Zen ja jousella ampumisen taito on vaikuttanut suuresti kyūdōn yhdistämiseen zen-buddhalaisuuteen. Herrigel oli ensimmäisiä kyūdōhon tutustuneita eurooppalaisia. Sattumalta Awa, luonnonlahjakkuus ampujana, sai jonkinlaisen uskonnollisen ilmestyksen perustaen oman, uskonnollissävytteisen jousiammuntaorganisaationsa, jolla ei kuitenkaan ollut yhteyttä zen-buddhalaisuuteen. Herrigelin kirja perustuu Yamada Shōjin mukaan suurelta osin väärinkäsityksiin, jotka syntyivät Awan ja Herrigelin yhteisen kielen puutteesta, Awan erikoisesta ja sekavasta persoonallisuudesta sekä Herrigelin nimenomaisesta pyrkimyksestä hakea ja löytää zen jo lähtiessään Japaniin. Mielenkiintoista on, että Herrigelin kirja on käännetty myös japaniksi, ja se on vaikuttanut sielläkin käsityksiin kyūdōsta. Kyūdōa, kuten mitä tahansa muutakin, voi harjoittaa meditatiivisesti, ja se sopiikin tähän erinomaisesti vaatiessaan herpaantumatonta keskittymistä. Kyūdōa harjoitetaan kuitenkin pääasiassa urheiluna muiden budolajien tapaan. Se on teknisessä vaikeudessaan erinomaista kehon ja mielen hallinnan opetusta. Tekniikka Kyūdō-ampuja pitää jousta aina vasemmassa kädessään. Tämä, kuten useat muutkin säännöt, ovat peräisin keskiaikaisilta taistelukentiltä. Onhan luonnollista, että rivissä kaikki ampujat ovat samoin päin. Ampuminen tapahtuu aina samalla tavalla, ja se on jaettu kahdeksaan vaiheeseen(hassetsu). Nämä ovat Ampumisen kahdeksan vaihetta Ashibumi, jalkojen asetus, ampuja asettuu ampumalinjalle (shai) asettaen jalkansa puolen vartalonmitan päähän toisistaan, jalkaterät noin 60° kulmaan. Varpaankärjet ovat linjalla maalitauluun nähden, ampuja tähtää ikään kuin varpaillaan. Dōzukuri, vartalon asennon hakeminen. Kyūdōssa tasapaino on tärkeää, vartalon tulee olla symmetrinen ja suora. Yugamae, valmistautuminen ammuntaan. Oikea käsi tarttuu jänteeseen (torikake), vasen käsi muodostaa ampumisotteen jousen kahvalla (tenouchi) ja ampuja suuntaa katseensa maalitauluun (monomi). Uchiokoshi. Jousi nostetaan pään yläpuolelle. Koulukunnasta riippuen joko vartalon edessä tai sen vasemmalla sivulla. Jousta avataan. San bun no ni. Ulosvedon aikana pysähdytään hetkeksi kulmakarvojen kohdalle (Heki Ryūssa). Jousen avaaminen jatketaan. Tsumeai, täysi veto, nuoli osoittaa keskelle taulua, jänne koskettaa rintaa ja nuoli poskea. Nobiai, venyttäminen. Lisätään voimaa ja vääntöä. Vetoa tulee lisää ehkä 10–15 mm. Yagoro, hetki ennen laukaisua, jossa voima jännitetään äärimmilleen Kaikki nämä ovat eri tapoja kuvata voiman kasvattamista ja suuntaamista kehossa. Hanare, laukaus. Hanaressa jousi kiertyy kädessä ampujan työntäessä vasemman peukalonhankansa ns. tsunomipisteellä jousen oikeaa reunaa kohti maalitaulua (Tsunomi no hataraki), samalla vääntäen ja kiertäen jousta sekä pituusakselinsa että käden pituusakselin suuntaisesti. Zanshin, tajunnan palaaminen, pysähtynyt muoto. Jälkitila, jossa ampuja on ensin yhä jännittynyt, hänen asentonsa on laukauksessa vapautuneiden voimien seurausta. Vaativan ammuntatekniikan opettelu on aikaavievää. Harjoittelu aloitetaan gomuyumilla, jousen kahvaosalla, johon on kiinnitetty kuminauha. Tämän laitteen avulla opetellaan tekniikan alkeet turvallisesti, ennen kuin voidaan aloittaa jousen käsittely. Ammuntatekniikan alkeiden opettelu näin on tärkeää, koska muuten jänne saattaisi vahingoittaa ampujaa. Tämä vaihe kestää yleensä muutaman kuukauden, jonka jälkeen seuraa karabiki, harjoittelu tyhjällä jousella ilman nuolta ja käsinettä. Tämän lyhyen vaiheen tarkoituksena on totuttaa ampuja jouseen, antaa lihaksille oikeanlainen tuntuma. Vähitellen otetaan mukaan nuoli ja käsine, yritetään laukaisua verkkoon, kokeillaan, miten nuoli irtoaa laukaisussa. Ennen kuin ampuja on valmis ampumaan täyttä matkaa, on hänen vielä hiottava taitojaan makiwaran edessä. Makiwara on telineellä seisova tiukkaan kääritty olkirulla, johon ammutaan noin kahden metrin etäisyydeltä. Vasta, kun ampuminen makiwaraan sujuu vaikeuksitta, ampuja on valmis siirtymään täyden matkan ammuntaan. On huomattava, että yhden senttimetrin poikkeama nuolen paikassa makiwarassa vastaa noin puolta metriä maalitaulussa. Täyttä matkaa aloittelija on valmis ampumaan vajaan vuoden kuluttua aloittamisestaan. Maalitaulu (mato) on halkaisijaltaan 36 cm, ja etäisyys siihen on 28 metriä. Maalitaulu on paperia, joka on pingotettu puiseen kehään. Oikealla dojolla maalitaulut nojaavat hiekkavalliin, urheiluhalleissa ammuttaessa käytetään synteettistä taustamateriaalia ja taustaverkkoja. Voidaan myös ampua 60 m:n matkalta halkaisijaltaan metriseen tauluun (enteki). Kilpailuissa ei ole sarjoja, vaan miehet ja naiset kilpailevat samassa sarjassa. Kilpailussa on tavallisesti kaksi osaa, tyylikilpailu ja finaali. Tyylikilpailusta 10 parasta osallistuvat finaaliin, jossa vain osumat lasketaan. Kilpailuja on niin yksilökilpailuja kuin joukkuekilpailuja. Lajissa käydään SM-, EM- ja MM-mittelöitä. Välineet Jousi Japanilainen jousi, yumi, on ns. pitkäjousi, ja sen normaalipituus on 227 cm. Pituus kuitenkin vaihtelee hieman riippuen ampujan vetopituudesta (yatsuka), matkasta kurkunpäästä sivulle ojennetun käden sormenpäihin, joka yleensä on puolet ampujan pituudesta. Luonteenomaisinta ja poikkeuksellista japanilaisessa jousessa on pituuden lisäksi epäsymmetrisyys. Jousen kahvan yläpuolelle jäävä osa on noin 2/3, alapuolinen osa 1/3 koko kaaresta. Asiaan on useita vaihtoehtoisia selityksiä, joista yleisimmät liittyvät joko jousen alkuperään (alkuaan yhdestä puusta valmistetun jousen alapää oli paksumpi) tai käsittelyyn (ampuminen polvelta tai hevosen selästä). Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin fysikaalinen, ampujan ranne pysyy täydessä vedossa suorana ja vahvana kun jouseen tartutaan japanilaiseen tapaan, sen sijaan että sitä pidettäisiin kiinni keskeltä, kämmenpohjassa eurooppalaiseen tapaan, ranteen ollessa kääntyneenä ylöspäin. Jousi on valmistettu perinteisesti bambu- ja puusäleistä laminointitekniikalla. Nykyään käytettävistä jousista suurin osa on puuta, bambua ja lasikuitua, usein myös hiilikuitua. Jousi on ns. vastakaarijousi, eli se on virittämättömänä taipunut vastakkaiseen suuntaan kuin viritettynä. Jänteen materiaali on nykyään venymätöntä kevlaria perinteisen hampun asemesta. Kahva on nahkaa. Jousen voima valitaan ampujan voimien mukaan. Miehet aloittavat yleensä 11–12 kilon vahvuisilla jousilla, naiset 8–10 kilon. Tekniikan ja voimien karttuessa voidaan siirtyä vähitellen käyttämään yhä vahvempaa jousta. Nuolet Nuolet (ya), joiden materiaali myös on perinteisesti ollut bambu, valmistetaan nykyään useimmiten alumiiniputkesta. Nuolet ovat huomattavan pitkät johtuen ammuntatekniikasta, jossa nuoli vedetään pitkin poskea korvan taakse saakka. Ampujan nuolten pituus on jousen tapaan riippuvainen hänen vetopituudestaan. Nuolten pituus saadaan lisäämällä tähän matkaan noin kämmenenleveys. Nuolissa käytetään linnunsulkia ja ne ammutaan yleensä pareittain, jolloin eri suuntiin kaartuvat sulat muodostavat nuoliparin (haya ja otoya). Nuolet asetetaan jousen oikealle puolelle. Nuolten kärjet vaihtelevat tarkoituksen, kuten käytetyn maalitaulun mukaan. Seremonioissa voidaan käyttää erityisiä viheltäviä nuolia. Käsine Kyūdō-ampuja käyttää oikeassa kädessään peurannahkaista käsinettä (kake, yugake), jossa on puulla kovitettu peukalo. Peukalon juuressa on poikittainen lovi, johon jänne asetetaan. Ote jänteestä on ns. mongoliote, jänne peukalonhangassa ja etu- ja keskisormi peukalon päällä. Kun peukaloa kierretään, jänne irtoaa lovesta. Käsineessä on koulukunnasta riippuen kolmesta viiteen sormea, peukalo mukaan lukien. Käsineen alla käytetään aluskäsinettä (shitagake), joka estää hien imeytymisen nahkaan. Vaatteet Perinteinen japanilainen urheiluasu, jonka alaosana yleensä musta housuhame (hakama), yläosana lyhyt- ja kapeahihainen takki (gi), joka on yleensä valkoinen. Hakaman alla käytetään nelimetristä vyötä (obi). Kyūdō kyōhon edellyttää varvassandaalien käytön mahdollistavien valkoisten sukkien (tabi) käyttöä, mutta osa perinteisistä koulukunnista ampuu paljain jaloin. Korkea-arvoiset ampujat käyttävät ampuessaan hillittyä, yksiväristä kimonoa, yleensä raidallisen hakaman kanssa. Tällöin miespuoliset ampujat riisuvat kimonon vasemman hihan, naiset sitovat kimonon hihat nauhalla. Naiset käyttävät ampuessaan myös rintasuojaa (muneate). Dojo Paikka, jossa kyūdōa harjoitetaan, on kyū-dojo. Puulattiaisessa rakennuksessa on avoin seinä, joka suuntautuu sisäpihalle, jonka vastakkaisessa päässä ovat maalitaulut katoksessaan. Dojon vasemmassa laidassa, ampujien selkien takana, on käytävä, jota pitkin nuolet haetaan takaisin. Oikeassa laidassa on kamiza, eräänlainen alttari, jonka edessä istuvat kilpailuissa tuomarit. Rakennuksessa on myös jousien huoltotila, teehuone, pukuhuoneet jne. Muuta Kyūdōssa on käytössä samanlainen vyöarvojärjestelmä kuin muissakin perinteisissä budolajeissa, mutta arvot eivät näy mitenkään ulospäin. Kyū-arvot viidennestä ensimmäiseen vastaavat ”värillisiä vöitä”, dan-arvot ensimmäisestä kymmenenteen mustia vöitä. Kyūdō Suomessa Pääartikkeli: Kyūdō Suomessa Kyūdōn harrastajia on Suomessa joitakin kymmeniä, Euroopassa ja Amerikassa muutama tuhat ja Japanissa puolisen miljoonaa. Suomessa toimii Suomen kyudoliitto, vanhimmat seurat ovat Porvoossa (Yosaiki) ja Helsingissä (Hikari). Suomalaisen kyūdōn kummisetänä on toiminut Feliks Hoff, joka on saanut oppinsa Heki-ryū Insai-ha -koulukunnan mestarilta Genshirō Inagakilta, joka levitti syyskuuta1969 alkaen kyūdōta Euroopassa, opettaen kursseilla pääasiassa Saksassa, Italiassa ja Suomessa. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Japanilainen kulttuuri Jousiammunta

611

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kosmologia

Kosmologia

Kosmologia ( - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin. Kosmologian kehitykseen vaikutti suuresti Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria. Myös kvanttimekaniikka on keskeisessä asemassa. Yksi fysikaalisen kosmologian keskeisistä nykyisistä teorioista on alkuräjähdysteoria. Yleinen suhteellisuusteoria alettiin vuodesta 1962 alkaen yhdistää kosmologian, gravitaation ja pimeän aineen tutkimuksiin. Ne antoivat vastauksia pohdintoihin, miten universumi on syntynyt ja miten se kehittyisi tulevaisuudessa. Yksi merkkipaalu alan tutkimuksissa on Roger Penrosen ja Stephen Hawkingin vuonna 1973 ilmestynyt teos The Large Scale Structure of Space-Time, joka selitti teorian aika-avaruuden vääristymien näkökulmasta. Seuraavilla satelliiteilla on kartoitettu kaikkeuden alkuaikoja: Nasan COBE Nasan WMAP ESAn Planck Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Cosmic Journey: A History of Scientific Cosmology . American Institute of Physics. Seulonnan keskeiset artikkelit

612

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koira

Koira

Koira eli kesykoira (Canis lupus familiaris, aiemmin Canis familiaris) on harmaasuden (Canis lupus) kesy, jalostettu muoto. Se kuuluu nisäkkäiden luokkaan ja koiraeläinten heimoon. Koira on ihmisen kesyttämistä eläimistä vanhin. Kesyyntymisen alkuaikoina koirasta on ollut hyötyä varoittavana vahtina sekä jätteensyöjänä. Koiraa on käytetty ja käytetään edelleenkin myös vetoapuna, paimenena ja metsästyksessä. Koiran tehtävät ovat kuitenkin laajentuneet ja mukaan on tullut muun muassa huume-, opas-, hypo- sekä pelastuskoiria. Monissa tehtävissä hyödynnetään koiran tarkkaa hajuaistia. Koska koira oppii tulkitsemaan ihmisen eleitä ja käyttäytymistä, koirat on helppo opettaa tekemään asioita ihmisen käskystä, ja ne ovat helposti motivoitavissa makupaloilla, leluilla tai sosiaalisella kontaktilla. Monet ihmiset pitävät koiria lemmikkeinä, ja koira onkin Euroopan toiseksi yleisin kotieläin kesykissan jälkeen. Suomessa suhteet ovat päinvastoin ja koiria on enemmän, 600 000, joista puhdasrotuisia on 450 000. Yhteensä koiria koko maailmassa on noin 400 miljoonaa. Koirasta on jalostettu satoja rotuja, jotka poikkeavat toisistaan merkittävästi niin kooltaan, ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltäänkin. Alkuperä Koiraa on pitkään pidetty suden alalajina, sillä nämä kaksi kykenevät saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Susien luita on löytynyt ihmisten esivanhempien luiden läheisyydestä jo 300 000–400 000 vuoden takaa, eli ihmiset ja sudet ovat jo tuolloin metsästäneet samoilla riistamailla. Kuitenkin kesykoira eroaa enemmän muista koiraeläimistä kuin mikään muu koiraeläinlaji, joten on perusteltua pitää koiraa täysin omana lajinaan. Geneettiset erot koiraeläinten suvun lajien välillä ovat pienempiä kuin erot eri ihmisyksilöiden välillä. Koira ja sen luonnonvaraiset sukulaiset pystyvät yhä lisääntymään keskenään. Ympäristö ei ole koskaan ajanut koiraeläimiä oikeaan lajiutumiseen. Niiden kannat eivät ole täysin eristyksissä toisistaan, ja hidasta geeninvaihtoa kantojen välillä tapahtuu koko ajan. Suden kesyyntyminen on ilmeisesti tapahtunut samoihin aikoihin, kun ihmiset alkoivat viljellä maata ja asutuksista tuli pysyviä. Ihmisten jätteet ja jätökset houkuttelivat paikalle erilaisia eläimiä: torakoita, rottia ja susia. Rohkeimmat ja vähiten ihmisiä arastelevat sudet saivat parhaat ruokapalat tunkioilta, jolloin populaatio muuttui pikkuhiljaa kesymmäksi. Samalla suden rakenne muuttui: se ei tarvinnut enää suurta kokoa ja isoja aivoja suurriistan metsästämiseen tai suuria hampaita saaliin paloitteluun. Noin 14000 eaa. ihmisten lähellä eläneiden koiraeläinten rakenteessa alkoi näkyä merkkejä muutoksista. Selviä merkkejä kesyyntymisestä on jo yli 10 000 vuoden takaa, ja läheistä vuorovaikutusta koiran ja ihmisen välillä on ollut jo 40 000 vuotta sitten. Mitokondrio-DNA-vertailussa on käynyt ilmi, että koirat ja sudet erkanivat ensimmäisen kerran toisistaan jo yli 100 000 vuotta sitten. Tutkimuksissa selvisi myös, että erillisiä koiralinjoja on erkaantunut luonnon koiraeläimistä neljään otteeseen, mikä saattaa selittää nykykoirarotujen suuresti vaihtelevan ulkomuodon ja käyttäytymisen. Jos kesykoirat olisivat erkaantuneet muista koiraeläimistä yhdellä kertaa, koiran lajinsisäiset geneettiset vaihtelut olisivat paljon nykyistä pienempiä. Koirien valikoivaa jalostusta on ehkä aloitettu Siperiassa Uuden-Siperian saaristossa noin 9 000 vuotta sitten. Sieltä on Žohovin saaresta löytynyt fossiililuita, joiden perusteella on tulkittu jonkinlaista jalostusta vetokoiriksi aloitetun. Aikoinaan monet arvovaltaiset tutkijat ovat katsoneet koiran polveutuvan suden ohella muista Canis-suvun lajeista, esimerkiksi itävaltalainen etologi Konrad Lorenz on päätellyt sekä ulkonäköpiirteiden että luonteen perusteella suuren osan koiraroduista olevan kultasakaalin (C. aureus) tyyppisiä ja siitä polveutuvia. Koira on kotieläimistä muunnelluin, ja eri rotuja on huomattavan monta. Monien rotujen historia tunnetaan tarkasti ja tiedetään, miten ne on jalostettu tiettyyn erikoistarkoitukseen. Eurooppalaisissa roduissa katsotaan olevan runsaasti intialaisen suden vaikutusta. Vinttikoira- ja pystykorvatyypit ovat vanhoja intialaisperäisiä koirarotuja. Mastiffi-tyyppisten koirien katsotaan polveutuvan isoista ja lyhytkuonoisista tiibetiläisistä susista. Monet pikkukoirat, kuten spanieli-, terrieri- ja pointterityyppit, ovat osin eurooppalaisperäisiä. Ne voivat olla peräisin Lähi-idässä kesyyntyneistä susikannoista. Pieniä ja vanhoja koirarotuja on myös Amerikassa ja Kiinassa. Kaikki koirat eroavat susista selvimmin heikon hammas- ja leukarakenteen vuoksi. Kesyyntymistä on tutkittu myös empiirisesti. Biologi Dmitri Beljajev on onnistunut jalostamaan turkistarhan ketuista ihmisystävällisiä jo kuudennessa sukupolvessa. Samalla sivuvaikutuksena kettujen ulkomuoto muuttui koiramaisemmaksi (muun muassa laikukas turkki, kippurahäntä ja luppakorvat) ja ne aikuistuivat hitaammin. Biologia Elinkaari ja elinikä Vastasyntynyt koiranpentu viettää ensimmäiset kolme elinviikkoaan syöden ja nukkuen. Koiran ensimmäinen tärkeä kehityskausi on sosiaalistumiskausi 1–3 kuukauden iässä. Koiran lapsuusikä on 3–6 kuukauden iässä, ja sen murrosikä alkaa 7–10 kuukauden iässä. Sitä seuraa toinen murroskausi, ja koiran katsotaan aikuistuvan noin 2–3 vuoden iässä. Pienet koirarodut elävät vanhemmiksi kuin suurikokoiset rodut. Yksi suurimmista roduista, tanskandoggi, elää vain harvoin yli kymmenvuotiaaksi, mutta mäyräkoira elää usein yli 15-vuotiaaksi. Eron syynä on se, että suuret koirat ikääntyvät nopeammin kuin pienet, ja ne ovat alttiimpia terveysongelmille. Rakenne Koirien koko ja rakenne vaihtelevat enemmän kuin millään muulla nisäkkäällä. Koira muistuttaa kuitenkin yhä paljon sutta ja on sen tavoin rakenteeltaan hyvin sopeutunut metsästämään, pyydystämään ja syömään saaliseläimiä. Koiralla on 12 pientä etuhammasta, 4 isoa kulmahammasta, 16 välihammasta ja 10 poskihammasta. Useimmilla koiraroduilla on kaksinkertainen karvapeite, mutta lämpimään ilmastoon sopeutuneet rodut kuten basenji ovat menettäneet eristävän pehmeän aluskarvansa. Koiran aivot ja hormoneja tuottavat rauhaset ovat pienemmät kuin sudella. Koko Eri koirarodut ovat hyvin erikokoisia. Yksi pienimmistä roduista on chihuahua, joka on säkäkorkeudeltaan vain 15–23 senttimetriä ja painoltaan 0,5–3 kilogrammaa. Suurimmista roduista esimerkiksi bernhardinkoira painaa 50–91 kilogrammaa, ja tanskandoggin säkäkorkeus on 72–80 senttimetriä. Kaikkein painavin rotu on englanninmastiffi. Säkäkorkeudeltaan maailman suurin koira oli tanskandoggi nimeltään Zeus, joka kuoli vuonna 2014. Sen säkäkorkeus oli 112 senttimetriä ja se painoi 70 kilogrammaa. Aistit Koira on perinyt tarkat aistinsa sudelta, mutta jalostus on entisestään terävöittänyt koiran aisteja. Koiran tärkein aisti on sen hajuaisti, joka on noin miljoona kertaa ihmisen hajuaistia tarkempi. Myös koiran kuulo on ihmisen kuuloa kehittyneempi. Koira pystyy paikantamaan äänilähteen vain sekunnin kuudesosassa ja kuulemaan paljon korkeampia ja matalampia taajuuksia kuin ihminen. Koiran makuaisti on suhteellisen kehno. Koiran tuntoaisti on tarkka, ja sillä on tuntokarvoja kuonossa, leuassa ja silmien yläpuolella. Koira erottaa silmillään liikettä herkemmin kuin ihminen. Sen silmän verkkokalvon takana oleva heijastava kalvo parantaa koiran näkökykyä hämärässä. Koiran lähinäkö on kuitenkin suhteellisen heikko, sillä silmän on vaikea tarkentaa mykiön polttoväliä. Koiran näkökentän laajuus vaihtelee rotujen välillä, sillä joillakin roduilla silmät sijaitsevat enemmän pään sivuilla kuin toisilla. Esimerkiksi englanninvinttikoiran näkökenttä on peräti 270 astetta, mutta sen syvyysnäön alue on kapeampi kuin bostoninterrierillä, jonka näkökenttä on 200 astetta ja silmät sijaitsevat enemmän pään etuosassa. Koirilla on vain kahta erityyppistä tappisolua, minkä takia ne ovat luonnostaan punavihervärisokeita. Niillä on huomattavasti enemmän sauvasoluja kuin ihmisillä, joten niiden hämäränäkö on parempi kuin ihmisellä. Lisääntyminen Kesykoirilla on lisääntymisaika 1–3 kertaa vuodessa. Koira tulee sukukypsäksi noin 6–12 kuukauden iässä. Yleensä nartut saavuttavat lisääntymisiän aiemmin kuin urokset ja pienet rodut isoja rotuja aiemmin. Astutuksessa nartun täytyy olla vähintään 18 kk, ja uroksen 6 kk, jotta pennut hyväksytään rekisteröitäviksi. Koiran kantoaika kestää noin 58–71 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja kuuroina. Heti synnytettyään koiraemo syö istukkansa; tämän jälkeen emon maidontuotanto voi alkaa ja se voi ruokkia pentuja. Pentujen silmät aukeavat noin kahden viikon iässä. Koiranpentuja voidaan alkaa vieroittaa emästä noin viiden viikon ikäisinä, minkä jälkeen ne vähitellen siirtyvät kiinteälle ravinnolle. Koiraemo itse vieroittaa pentunsa usein vasta huomattavasti myöhemmin, pentujen ollessa 7–9 viikon iässä. Koiraemon rooli koiranpentujen elämässä on tärkeä muutenkin kuin maidontuottajana. Emon ja pentujen sekä pentujen keskinäiset suhteet ovat monimuotoisia ja leikkimisellä on suuri opettavainen rooli koiranpennun elämässä. Koiranpennun luovutusikä on 7–12 viikkoa; silloin se on tarpeeksi kypsä siirtymään uuteen kotiin ja tulemaan toimeen ilman emoaan. 7–8 viikon ikäisillä pennuilla on kuitenkin pelkokausi, jona aikana yksikin huono kokemus voi vaikuttaa negatiivisesti pennun kehitykseen, niinpä nykyään luovutusiäksi suositellaan huomattavasti myöhempää ajankohtaa, noin 9–12 viikon ikää. Ravinto Koiran hampaisto ja ruuansulatuselimistö ovat sopeutuneet lihaan. Koiran maha on tilava, ja koira voi hotkia kerrallaan paljon ruokaa, mutta ruoka sulaa hitaasti. Koiran elimistö sulattaa pääasiassa proteiineja ja rasvoja, joista se saa kaikki tarvitsemansa vitamiinit ja mineraalit. Hiilihydraatit eivät ole ravintoarvoltaan hyödyllisiä koiralle, mutta kuidut edistävät sen ruuansulatusta ja kiinteyttävät ulosteen. Vettä koiralla on oltava saatavilla jatkuvasti. Koiria ruokitaan tuoreruoalla kuten lihalla, kasviksilla ja riisillä, tai teollisella koiranruoalla, joka voidaan jakaa kosteisiin säilykkeisiin, puolikuiviin valmisteisiin ja kuivamuonaan. Koirat ovat aineenvaihdunnaltaan yksilöllisiä, joten sama ruokavalio ei sovi jokaiselle koiralle. Koiran energiantarve vaihtelee koiran koon, iän ja aktiivisuuden mukaan. Pienen ja vähän liikkuvan koiran energiantarve voi olla alle 200 kilokaloria päivässä, kun 50-kiloisen ja aktiivisen koiran energiantarve voi olla yli 3 000 kilokaloria. Liikalihavuus vaivaa monia nykyajan seurakoiria etenkin vanhoina. Koiralle myrkylliset aineet Monet ihmiselle harmittomat ruoat voivat olla koiralle kuolettavan myrkyllisiä. Koiralle sopimattomia ruokia ja ruoka-aineita ovat esimerkiksi suklaa sen sisältämän teobromiinin vuoksi, ksylitoli (purukumissa ja makeisissa), australianpähkinä, avokado, rusinat ja viinirypäleet, sipuli ja valkosipuli, pullataikina, alkoholi, jotkin sienet, maitotuotteet (joillekin koirille sopivat pienissä määrin) ja kahvi. Myös jotkin huonekasvit ja ihmisille tarkoitetut lääkkeet voivat olla koiralle myrkyllisiä, ja keitetyt luut sekä kanan- tai sianluut voivat vahingoittaa sen vatsaa. Terveys Koiran sairauksia ja vaivoja ovat esimerkiksi atopia, epilepsia, kyynärnivelen kasvuhäiriö, lonkkanivelen kasvuhäiriö, patellaluksaatio, ruuansulatushäiriöt, sydänsairaudet ja ulkoloiset. Koirien jalostus on aiheuttanut joillekin roduille perinnöllisiä tai rakenteellisia vikoja, jotka heikentävät niiden terveyttä. Tietyillä koiraroduilla on esimerkiksi vaikeuksia lisääntyä ja synnyttää normaalisti, ja toisilla on hengitysvaikeuksia ja kroonista kipua. Koirat suojataan rokottamalla merkittävimpiä ja vaarallisimpia tarttuvia tauteja vastaan. Suomessa koiranpennut rokotetaan ensin kolmoisrokotteella penikkatautivirusta, tarttuvaa maksatulehdusta ja parvovirusta vastaan, ja sen jälkeen vesikauhua vastaan. Koiria kastroidaan ja steriloidaan suvunjatkamisen estämiseksi sekä sairauksien hoitamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Yhdysvalloissa leikkaaminen on yleisempää kuin Euroopassa ja se tehdään siellä jo pentuna. Koiran perushoitoon kuuluu turkin, silmien, korvien, kynsien ja hampaiden säännöllinen hoito. Käyttäytyminen Käyttäytymisen pääluokat Koiran käyttäytymisen kolme pääluokkaa ovat synnynnäinen käyttäytyminen, opittu käyttäytyminen ja koulutettu käyttäytyminen. Koiran käyttäytyminen muistuttaa yhä monelta osin villin suden käytöstä. Koiralla on kuitenkin enemmän emotionaalista älykkyyttä kuin simpanssilla (Pan troglodytes) ja yhtä paljon kuin pikkulapsella. Koiran synnynnäisen käyttäytymisen määrää perimä, joka myös suurimmaksi osaksi määrää koiran koko käytöksen. Osa synnynnäisistä käytöspiirteistä näkyy jo pentuna, kuten tapa virtsata ja ulostaa emon nuollessa pentua, tai etutassujen käyttö nisää imiessä. Myöhemmissä elämänvaiheissa esille tulevat esimerkiksi tapa pyöriä ympyrää ennen nukkumaan käymistä ja maan raapiminen ulostamisen jälkeen. Koiraa ohjaavat pitkälti vaistot, jotka määräävät eläimen käytöksen tilanteessa, jossa se ei ole koskaan ennen ollut. Koiran vaistotoiminnot jalostuvat kokemuksen ja harjoituksen myötä. Pennut hiovat reaktioitaan, taitojaan ja ruumiinhallintaansa leikin kautta. Koira kehittää opittua käyttäytymistään 3–12 viikon ikäisenä niin sanotulla sosiaalistumiskaudellaan. Silloin se oppii reagoimaan esimerkiksi sisaruksiinsa, muihin koiriin, ihmisiin, tuoksuihin, ääniin ja näkyihin. Koulutuksessa koiran synnynnäistä ja opittua käytöstä joko vahvistetaan tai tukahdutetaan. Koiralle on hyödytöntä yrittää opettaa sellaista käytöstä, jossa ei ole lainkaan synnynnäistä tai opittua, tai johon koiralla ei ole perinnöllistä taipumusta. Koulutuksessa saadut taidot eivät periydy vanhemmilta pennuille, mutta koulutettavuus on periytyvää ja yleensä näkyy myös pennuissa. Koirayksilöt eivät ole käyttäytymiseltään identtisiä edes samassa pentueessa. Käyttäytymiseroihin vaikuttavat yksilöiden geenierot, sosiaalistumisen erot ja koulutusmenetelmien erot. Vietit Koiran kaikkien tekojen takana on yksi tai useampi vietti, jotka voidaan jakaa viettikokonaisuuksiin. Ravinnonhankinnan vietti aktivoituu kun koiralle tulee nälkä. Tämän viettikokonaisuuden osia ovat metsästysvietti, saalisvietti, jäljestysvietti, etsintävietti ja noutovietti. Ravinnonhankintavietin käynnistämiä käyttäytymismuotoja koiralla ovat hakemista jälkiä seuraamalla ja ilmavainulla, juoksemista, saaliin hajun paikallistamista ja selvittämistä, osoittamista ennen saalishyppyä, tappoa, pois raahaamista ja nopeaa saaliin syömistä. Lisääntymisviettikokonaisuus käsittää sukupuolivietin ja jälkeläisten hoivaamisvietin. Kun uroskoira haistaa kiimassa olevan nartun, sen sukupuolivietti käynnistyy. Koira seuraa hajua ja parittelee, jos narttu on siihen valmis. Paritteluun kuuluu koiralle ominainen esileikki, jossa koirat nuuskivat toisiaan ja juoksevat ympäriinsä. Hoivaamisvietti on vain koiranartulla, ei uroksella kuten sudella on. Pakoviettikokonaisuuteen kuuluu koiran tapa tilanteen mukaan joko päästää tulija lähelleen ja jopa kontaktiin, tai paeta tai hyökätä. Pakokäyttäytymisen muotoja ovat karkuun juokseminen, välttäminen, piiloutuminen tai kuolleeksi tekeytyminen. Sille läheinen vietti on kiinniottovietti, joka saa koiran hyökkäämään helpommin itsestään poispäin juoksevan kuin paikallaan seisovan kimppuun. Pakoviettiä on myös koiran tapa pyrkiä vapaaksi esimerkiksi hihnaa puremalla tai haavasidoksia repimällä. Aggressioviettikokonaisuuteen kuuluvat koiralla arvojärjestyksen muodostaminen ja noudattaminen lauman sisällä sekä vieraiden koirien välillä. Koira myöntää ihmisen yleensä automaattisesti ylemmäkseen, mutta aseman säilyttäminen vaatii ihmiseltä kykyä säilyttää auktoriteettinsa koiraan sen kasvaessa. Kokonaisuuteen kuuluu myös reviirikäytös, jossa koira puolustaa omaa reviiriään aggressiivisesti tunkeutujilta. Koira puolustaa myös laumansa muita jäseniä vihollisilta. Liikunta- ja toimintavietti saa koiran tuntemaan kiihkeää tarvetta purkaa energiaa liikkeeseen tai jonkinlaiseen työhön. Leikkivietin avulla nuoret koirat oppivat kaikki tärkeät käyttäytymismuodot. Koira säilyttää leikkisyytensä suhteellisen vanhaksi. Vartiointivietti saa koiran esimerkiksi kertomaan haukkumalla laumatovereilleen elinympäristöä lähestyvistä tuntemattomista. Sijaistoiminnot Kun koiraan vaikuttaa samassa tilanteessa kaksi ristiriitaista vaistoa, koira voi kehittää sijaistoiminnon. Näihin kuuluu esimerkiksi yksin jäädessä ympäri taloa vaeltaminen tai ulvominen, tai sisätilojen tahriminen turhautumisen johdosta. Viestintä Koira viestii monenlaisin ilmein, elein ja erilaisin signaalein. Kesy koira viestii melko samalla tavalla kuin susi. Koiran tunnetilaa kuvaavat esimerkiksi sen hännän, korvien ja huulien asennot, ruumiin asento, ääntely ja katsekontakti. Vaakatasossa oleva häntä tarkoittaa että koira on tyytyväinen. Suoraan ylös nostettu häntä osoittaa lisääntynyttä tarkkaavaisuutta tai kiihtymystä. Takajalkojen väliin vedetty häntä osoittaa varautuneisuutta tai pelkoa. Pystyssä olevat korvat osoittavat itseluottamusta, tarkkaavaisuutta ja kiinnostusta. Sivuun tai taakse vedetyt korvat osoittavat epäröintiä ja epävarmuutta. Koira näyttää kulmahampaitaan ollessaan aggressiivinen. Normaaliasennossa olevat suupielet kertovat varmasta olosta, ja etuasennossa olevat suupielet ilmaisevat masennusta tai epäluottamusta. Taakse vedetyt suupielet merkitsevät pelkoa, tappion tunnetta tai puolustuskyvyttömyyttä. Koira haukkuu eri syistä, joskus aggressiivisesti, joskus kutsuna tai iloisuuden ilmaisuna. Tasainen murina on usein tyytymättömyyden tai aggression ilmaus, vaihtelevankorkuinen murina mielihyvän ilmaisu. Koira ottaa katsekontaktin esimerkiksi pyytäessään ohjaajaltaan ohjeita tai ollessaan janoinen tai väsynyt. Koira viestii myös virtsaamisella. Koiran jättämistä virtsamerkeistä muut koirat saavat selville, onko se tuttu vai vieras, sairas vai terve, kylläinen vai nälkäinen, tai mahdollisesti kiimassa oleva narttu. Virtsaaminen on niin naaras- kuin uroskoirillekin myös voimakas sukupuolinen ärsyke. Koira voi osoittaa käyttäytymisellään alistumista tai dominanssia. Alistuva käytös voi olla aktiivista tai passiivista. Aktiivista alistumista koira osoittaa matalalla kävelyllä, korvien vetämisellä taakse ja jopa selälleen heittäytymisellä. Passiiviseen alistumiseen kuuluvat eleet, kuten makaaminen ja ryömiminen, kertovat puolustuskyvyttömyydestä ja avuttomuudesta. Koira käyttää rauhoittavia signaaleja estääkseen yhteenottoja. Näitä ovat esimerkiksi naaman (tai ihmiskäsien) nuoleminen, kuonolla tökkiminen, kuonon ottaminen leukojen väliin, pään kääntäminen poispäin tai etutassun nostaminen. Kun koira pelkää, haluaa suojautua tai puolustautuu, se voi esimerkiksi paeta tai suojautua torjuvan ilmeen, kyyristymisen tai nurkkaan painautumisen avulla. Koiran puolustuskäyttäytymiseen kuuluu esimerkiksi uhkaaminen hampaita näyttämällä, äriseminen, pureminen, valehyökkäys, hyökkäys, etutassuilla tömistely, haukkuminen, pyöriminen tai jähmettyminen. Rodut Koiraa on käytetty erilaisiin tehtäviin. Vähitellen jalostuksella on saatu eriytettyä erilaisiin tehtäviin psyykkisesti ja fyysisesti soveltuvia koirarotuja. Maailmassa on useita satoja koirarotuja, joilla on jonkin maan keskusjärjestön hyväksymä rotumääritelmä. Nykyinen käytössä oleva FCI:n (Fédération Cynologique Internationale) roturyhmittely jakaa koirarodut käyttötarkoituksen mukaan karkeasti kymmeneen ryhmään: Lammas- ja karjakoirat (FCI 1) Pinserit, snautserit, molossityyppiset ja sveitsinpaimenkoirat (FCI 2) Terrierit (FCI 3) Mäyräkoirat (FCI 4) Pystykorvat ja alkukantaiset koirat (FCI 5) Ajavat ja jäljestävät koirat (FCI 6) Kanakoirat (FCI 7) Vesikoirat, noutajat ja ylösajavat koirat (FCI 8) Seurakoirat ja kääpiökoirat (FCI 9) Vinttikoirat (FCI 10) Tiettyjä piirteitä jalostamalla on saatu aikaan hyvinkin erinäköisiä ja -kokoisia koiria. Koirilla on erilaisia korvia, häntiä ja kuonoja. Koira voi olla luppakorvainen kuten ajokoirat, pystykorvainen kuten saksanpaimenkoira, taittuvakorvainen kuten pumi tai ruusukorvainen kuten monet vinttikoirat. Myös erilaisia väri- ja turkkimuunnoksia on lukemattomia. Sekarotuiset koirat ovat kahden tai useamman rodun risteytyksiä. Sekarotuisen pennun ulkonäköä, luonnetta tai käyttäytymistä ei voi ennustaa yhtä varmasti kuin puhdasrotuisen koiranpennun. Suomen suosituimpia koirarotuja ovat labradorinnoutaja, jämtlanninpystykorva, normaalikarvainen saksanpaimenkoira, kultainennoutaja, suomenlapinkoira, shetlanninlammaskoira, suomenajokoira, jackrussellinterrieri ja harmaanorjanhirvikoira. Käyttö Käyttökoirana Käyttökoira on koira tai koirarotu, jota ihminen käyttää johonkin työhön tai hyödylliseen tehtävään eikä vain seurakoirana. Koirat soveltuvat monenlaisiin hyötytehtäviin, sillä useat koirarodut ovat tottelevaisia, uskollisia isännälleen ja helppo kouluttaa. Koirat menestyvät hyötytehtävissä esimerkiksi tarkan haju- ja kuuloaistinsa, juoksunopeutensa ja puruvoimansa ansiosta. Yleisiä käyttökoiria ovat esimerkiksi vahtikoira, suojelukoira, paimenkoira, metsästyskoira, pelastuskoira, rekikoira, poliisikoira, tullikoira, rajakoira, sotakoira, huumekoira, pommikoira, opaskoira, avustajakoira, kuulokoira ja kaverikoira. Lemmikkinä ja harrastuksena Koiran tärkein tehtävä nykyisin on ihmisen seuralaisena toimiminen. Koiria kutsutaankin ihmisen parhaaksi ystäväksi. Koiralla on havaittu olevan suuri merkitys esimerkiksi stressin ja verenpaineen vähentäjänä. Koirarotujen välillä on eroja aktiivisuustasossa. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että mitä leimallisemmin rotu on jalostettu toimimaan yhdessä ihmisen kanssa (esimerkiksi paimenkoirat ja noutajat) sitä enemmän se myös tarvitsee tekemistä ja huomiota omistajaltaan. Koiraa voi aktivoida kotioloissakin, mutta virikettä sekä koiralle että isännälle tarjoavat erilaiset koiran kanssa harrastettavat lajit. Näistä tunnetuimpia ovat: Tottelevaisuuskoulutus eli toko Koirankoulutus Agility Palveluskoiratoiminta Vinttikoirakilpailut Vesipelastus Koiranäyttely Kaverikoiratoiminta Koiratanssi Pelastuskoiratoiminta Metsästys Luolametsästys Verijäljestys Valjakkourheilu Ruokana Länsimaissa koiranliha on ruokatabu eli sitä ei ole hyväksyttävää syödä, mutta joissakin Aasian maissa koira on suosittua ruokaa. Kiinassa etenkin tietyissä maakunnissa koiraa syödään yleisesti. Myös Vietnamissa koiranliha on suosittua ruokaa, jonka uskotaan tuovan hyvää onnea. Koiranlihan arvioidaan olevan neljänneksi suosituin lihalaji Etelä-Korean markkinoilla sian, naudan ja kanan jälkeen. Koiranliha on voimakkaan makuista ja hajuista. Se maustetaan voimakkaasti ja tarjotaan usein alkoholin kanssa. Koreassa suosittua on etenkin koiranlihakeitto. Parasta koira on korkeintaan vuoden ikäisenä. Syötäväksi tarkoitetut koirat kasvatetaan tarhoissa tai kerätään maaseudulta. Koiran pitäminen Koiran ostaja joutuu usein tekemään kotiinsa muutoksia hankkiessaan koiran, sillä koira voi yrittää karata, pureskella huonekaluja tai syödä myrkyllisiä aineita. Koiran ihoa ja turkkia pestään ja harjataan säännöllisesti, ja koiran terveydentilaa tarkkaillaan päivittäin. Koira rokotetaan tartuntatauteja vastaan, ja se voidaan leikata suunnittelemattomien pentueiden estämiseksi. Kouluttamalla koira saadaan sisäsiistiksi ja tottelevaiseksi sekä käyttäytymään halutulla tavalla. Koiran perustarvikkeita ovat ruokakuppi, juomakuppi, nimilaatta, kaulapanta ja talutin sekä peti. Lelut aktivoivat koiraa henkisesti ja fyysisesti. Koiraan voidaan asentaa tunnistamiskeinoksi mikrosiruistute. Muita yleisiä koiratarvikkeita ovat kuljetushäkki matkustusta varten, koirareppu tavaroiden kantamista varten, koiratakki kylmälle säälle, kelluntaliivit ja tassusuojat. Ympäristövaikutukset Ruotsin radion ajankohtaisohjelma Verkligheten tutki, että lemmikkikoira aiheuttaa jopa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin henkilöauto. Syy on koiranruoassa, joka suureksi osaksi koostuu lihasta. Kuivamuonan lihapitoisuus voi olla esimerkiksi 40 prosenttia. Radio-ohjelman selvityksen mukaan jokaista lihakiloa kohti vapautuu vähintään kymmenen kiloa hiilidioksidia. Vaarallisuus Koiran purema voi aiheuttaa kudosvaurioita tai bakteeritartunnan. Esimerkiksi Suomessa tapahtuu vuosittain arviolta noin 40 000 koiranpuremaa (1996). Yleisimmin Suomessa purevat saksanpaimenkoira ja rottweiler. Paitsi purema, myös koiran nuolaisu tai limakalvokosketus voi tartuttaa ihmiseen haitallisen bakteerin. Kaikissa vakavissa tapauksissa on ollut kyse capnocytophaga canimorsus -bakteerista. Se tarttuu viidessä prosentissa koiran puremista. Vakavia infektioita ihminen saa koirasta kuitenkin vain harvoin, ja Suomessa tehohoitoa edellyttäviä tai kuolemaan johtavia koiran nuolaisuja tai puremia on noin yksi tai kaksi vuodessa. Symbolit ja tarut Koira edustaa valppautta ja uskollisuutta. Sen tehtäväksi jää tarinoissa ja saduissa varoittaa ihmisiä uhkaavista vaaroista. Erään vanhan tarun mukaan koira pelasti nukkuvan lapsen kyykäärmeen tappavalta puraisulta. Antiikin Kreikan mytologiassa valtava kolmipäinen koira Kerberos kuvataan manalan porttien vartijaksi ja sen kaksipäinen ja käärmehäntäinen veli Orthos vahtii Geryonin karjaa. Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan koirademoni Garm, joka vapautuisi kahleista Ragnarökin koittaessa. Paikoin on koiria uhrattu kuolleiden puolesta, jotta ne toimisivat vainajan oppaina tuonpuoleisessa. Katso myös Koiran ulkoilutus Luettelo kuuluisista koirista Koirankarvan kehräys Koirankasvattaja Koirapuisto Rescuekoira Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Kaija Unhola: Elämää koiran kanssa: Suomalainen koiraharrastus ennen ja nyt (2014). Petri Pietiläinen: Koirien maailmanhistoria (2013). Päivi Kerola, Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen, Annina Vainio: Kaikenkarvainen kansa: Miten koirista tuli miljoonabisnes. WSOY, 2017. ISBN 978-951-0-42847-4. Aiheesta muualla Koirat.com – suomalainen koirasivusto Suomen kennelliitto Koirasuomi.fi – Koiraystävällisiä matkakohteita Suomesta Luettelo koirien nimistä Kissanpäiviä ja koiranunta – kissa- ja koira-aiheinen lemmikkilehti netissä Ylen Elävä arkisto: Sairaan kauniit koiramme Pherobase: Semiochemicals of Canis familiaris, the Domestic dog Seulonnan keskeiset artikkelit

615

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kannettava%20tietokone

Kannettava tietokone

Kannettava tietokone on mikrotietokone, joka on suunniteltu helposti kantamalla paikasta toiseen kuljetettavaksi. Kannettavat luokitellaan yleensä kokonsa mukaan: varhaiset kannettavat olivat ”raahattavia” matkalaukkumaisia laitteita, joita oli tarkoitus käyttää pöydällä. Näitä kutsuttiin usein salkkumikroiksi. Useimmat nykyisin kannettavina myytävät laitteet ovat sylimikroja, joita voi vaivattomasti pitää myös sylissä. Puhekielessä kannettavia tietokoneita kutsutaan myös läppäreiksi (vrt. ). Kannettavat on tarkoitettu paljon liikkuville, joiden tarvitsee päästä tietokoneeseen käsiksi lähes missä tahansa. Kuitenkin nykyisin uuden tietokoneen ostaja valitsee yhä useammin kannettavan perinteisen pöytäkoneen sijaan, kannettavien tilaa säästävän koon, alhaisen virrankulutuksen ja kannettavuuden vuoksi. Kannettavissa on monia samoja komponentteja kuin pöytäkoneissa, mutta pienikokoisina versioina. Kannettava tietokone myös tulee usein kokonaisuutena halvemmaksi kuin pöytäkone lisäosineen, joskaan kannettavat eivät ainakaan vielä pysty kilpailemaan pöytäkoneiden kanssa hinta-tehosuhteessa. Nimitykset ja kokoluokat Kannettaviin viitataan englanniksi useilla eri nimityksillä, jotka usein viittaavat laitteen kokoon. Nykyisin nimitykset laptop ja netbook molemmat tarkoittavat samanlaisia kannettavia. Määritelmä sisältää laitteen, jossa on sisäänrakennettu näyttö, näppäimistö ja hiiren korvikkeena käytettävä kosketuslevy. Laitteessa on myös sisäänrakennettu akku matkakäyttöä varten. Netbookilla on viitattu halpaan lähtötason kannettavaan, jonka näytön koko on kahdeksan ja kymmenen tuuman välillä. Netbookilla tarkoitettiin sähköpostien lukuun ja verkkossa surfaamiseen soveltuvaa laitetta, jonka teho ei riitä vaativampiin tehtäviin. Termin esitti Intel vuonna 2008 markkinoidakseen Atom-suorittimella varustettuja kannettavia. Subnotebook tarkoitti kevennettyä kannettavaa, josta oli jätetty pois CD/DVD-asema ja kutsuttiin joskus minikannettavaksi tai ultrabookiksi. Minikannettava oli noin vuonna 2007 julkaistu laite, jonka nimi oli peräisin Intelin markkinoinnista. Ultrabook oli Intelin käyttämä markkinointitermi, joka esiteltiin vuonna 2011. Nimitystä palmtop käytetään laitteesta, joka mahtuu käteen ja voidaan käyttää henkilökohtaisen elektronisen muistion tavoin. Palmtop on riittävän pieni, jotta sitä voidaan pitää yhdellä kädellä ja käyttää toisella. Palmtop-luokan laitteet eivät koskaan yleistyneet laajalti ja kämmentietokoneet syrjäyttivät ne ensin, ja myöhemmin niiden tilalle ovat tulleet älypuhelimet ja taulutietokoneet. Historia Varhaisimpia kannettavia tietokoneita oli MCM/70. IBM 5100 oli IBM:n ensimmäinen tuotantoon asti päätynyt henkilökohtainen tietokone, joka esiteltiin vuonna 1975. 5100 oli ensimmäisiä "omavaraiseksi" kutsuttavia siirrettäviä tietokoneita. HP-9830A (1973) oli myös "omavarainen" siirrettävä tietokone, mutta sitä markkinoitiin pöytälaskimena. Ensimmäinen kaupallisesti menestynyt kannettava tietokone oli vuonna 1981 julkaistu 10 kg:n painoinen CP/M-käyttöjärjestelmää ajava Osborne 1 Epson HX-20 (1982) on sanottu olevan ensimmäinen varsinainen "sylitietokone" (Suwa Seikosha HC-20 Japanissa, paino ). Tietokone myös patentoitiin. Ensimmäinen värinäytöllä varustettu kannettava tietokone oli puolestaan vuonna 1983 julkaistu Commodore SX-64. Ensimmäinen IBM PC -yhteensopiva kannettava oli vuonna 1983 julkaistu Compaq Portable, joka oli samalla myös ensimmäinen IBM PC -klooni. Vuonna 1983 julkaistu Gavilan SC oli ensimmäinen kannettava, jota markkinointiin "laptop"-nimellä. Sharp PC-5000 painoi noin 11 naulaa (noin ). Vuonna 1985 julkaistiin Toshiba T-1100, joka painoi . Samana vuonna Fujitsu FM16π painoi . Vuonna 1986 IBM julkaisi IBM PC Convertible -kannettavan (malli 5140), joka oli IBM:n ensimmäinen laptop-kokoluokan kannettava ja käytti 3,5 tuuman levykkeitä. IBM PC Convertible painoi , joka oli merkittävä parannus kaksi vuotta aikaisemmin julkaistuun IBM Portable PC (malli 5155) -tietokoneeseen verrattuna. IBM Portable PC ei ollut varsinaisesti kannettava tietokone vaan siirrettävä, koska vaikka siinä oli sisäänrakennettu näyttö siinä ei ollut akkua ja sitä oli käytettävä verkkovirralla. Kannettavat yleistyivät 1980-luvulla kenttätyössä toimivien tutkijoiden ja liikemiesten tarpeisiin. Aluksi ne olivat CRT-kuvaputkinäytöillä varustettuja, painavia ja vaativat aina verkkovirtaa toimiakseen. Sen jälkeen niihin tulivat isot akut, kevyemmät näyttöratkaisut (kuten punertavat plasmanäytöt ja mustavalkoiset passiivimatriisinäytöt) sekä hiirenkorvikkeet. Kehitys jatkui, aina kuitenkin niin, että kannettavat tulivat jonkin verran vastaavia pöytäkoneita jäljessä. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ilmestyivät "palmtop"-luokan kannettavat tietokoneet kuten Atari Portfolio ja HP 95LX. Minikannettava on yksi kehityssuuntaus kannettavissa tietokoneissa. Tekniikka Nykyaikaisissa kannettavissa on nestekidenäyttö, jonka koko on usein alle 17" tuumaa. Pienissä UMPC:issä näytön koko on normaalisti 7–10" ja uusissa mediakannettavissa jopa yli 17". Näytönohjain ja äänikortti on lähes poikkeuksetta integroitu. Keskusmuistina käytetään SODIMM-moduleja. Suorittimina käytetään kannettaville tietokoneille suunniteltuja prosessoreja, joissa pieni virrankulutus on tärkeää. Kannettavien tietokoneiden markkinat kasvavat voimakkaasti pöytäkoneiden kustannuksella . Massamuistina on 1,8" tai 2,5" tuuman kiintolevy tai SSD-levy. Kannettavan näppäimistö eroaa pöytäkoneen näppäimistöstä siten, että näppäimet ovat tiiviimmin kiinni toisissaan ja numeronäppäimistö on lähes kaikissa 15,4" ja sitä pienemmissä malleissa jätetty pois. Kannettavissa tietokoneissa on käytössä useita osoitinlaitteita tyypillisen hiiren korvikkeeksi: Kosketuslevy on noin 10 cm leveä suorakulmion muotoinen alue, jolla kuljetetaan sormea ja osoitin liikkuu mukana. Kosketusnäytöllä hiirtä ohjataan liikuttamalla kynää tai sormea näytön pinnalla. Tappihiiri on kuminen pieni tappi näppäimien välissä, jota kallistelemalla osoitin liikkuu näytöllä. Pallohiiri oli näppäimistöön tai näyttöön upotettu pyöriteltävä pallo, joita tosin ei enää juurikaan käytetä. Tarvittaessa kannettaviin voidaan liittää myös tavallinen pöytäkoneen näppäimistö ja hiiri langattomasti (muun muassa Bluetooth-yhteydellä). Kannettavissa on normaalisti ExpressCard-liitäntä lisäkortteja varten vanhemman PCMCIA:n väistyessä niiden tieltä. IrDA-yhteys, joka käyttää infrapunasäteilyä tiedonsiirtoon, on yleisesti korvattu Bluetooth-yhteydellä. Sisäinen WLAN-tuki löytyy lähes jokaisesta nykyään valmistettavasta kannettavasta ja sisäinen 3G-sovitin yleistyy. Telakointiasemia käytetään liitäntöjen laajentamiseen ja johtojen kytkemisen vaivan vähentämiseen. Sylimikron paino on keveimmillään alle 1 kg, kuitenkin ollessa yleisimmin väliltä 2–4 kg. Näitäkin raskaampia ovat pöytäkoneen korvaavat suuret viihdekeskukset, joiden paino voi olla jopa 10 kg. Akun kesto on usein väliltä 1,5–8 tuntia, riippuen käytöstä, akusta ja laitteiston tehonkulutuksesta. Teknisiä ongelmia Koon pienentäminen nostaa usein kannettavan hintaa ja ominaisuuksista saatetaan joutua tinkimään. Kannettavat eivät yleensä sovellu raskaaseen pelikäyttöön, koska niiden suunnittelussa on panostettu pääasiassa työkäyttöön. Yleensä kannettavien pahin pullonkaula pelikäytössä on näytönohjain. Tehokannettavien ongelmana on nopeiden suorittimien, näytönohjaimien sekä näyttöjen suuri tehonkulutus, pieni tila aiheuttaa myös laitteiston lämpenemistä. Ergonomia on usein huonompi kuin pöytäkoneissa ja paljon kannettavaa tietokonetta käyttävälle voi tulla ongelmia huonon ergonomian kanssa. Kannettavien laajennettavuus on myös pöytäkonetta heikompi, koska niihin ei ole tarkoituksenmukaista jättää tilaa sisäisille laitteistolaajennuksille, sen sijaan kannettavista tietokoneista lähes aina löytyvä ExpressCard-väylä sekä USB-väylä on tarkoitettu ulkoisia laajennuksia varten. Kannettavien tekniset ratkaisut ovat usein valmistajakohtaisia, eikä monia sisäisiä laitteita ole saatavilla kuin laitteen valmistajalta, eivätkä kahden eri laitevalmistajan varaosat useinkaan ole keskenään yhteensopivia. Kannettavaa hankittaessa kannattaakin panostaa siihen, että kone vastaa käyttötarkoitustaan jo valmiiksi mahdollisimman hyvin, jolloin turhilta laajennuksilta vältytään. Kannettavien puutteista huolimatta pieni koko ja liikuteltavuus korvaavat usein pöytäkonetta huonomman käyttömukavuuden. Vaurioituneiden komponenttien vaihtaminen pöytäkoneeseen on suhteellisen helppoa ja edullista; sen sijaan kannettavan voi joutua vaihtamaan kokonaan uuteen esimerkiksi näppäimistölle läikkyneen juoman takia. Kannettavat hajoavatkin keskimäärin nopeammin kuin pöytäkoneet. Kannettavat tietokoneet kasvattavat suosiotaan kuten myös kämmentietokoneet. Kannettavan tavoite on tarjota sama tehokkuus ja toiminnot kuin pöytäkoneillakin, mutta pienikokoisessa muodossa. Katso myös Kannettavan tietokoneen käytettävyys ja ergonomia Kannettavien tietokoneiden osoituslaitteet Kannettava tietokone jokaiselle lapselle UMPC Oheislaiteliitännät Taulutietokone Taskutietokone Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

616

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keskeytys

Keskeytys

Keskeytys voi tarkoittaa: Keskeytystä tietokoneessa Aborttia, raskaudenkeskeytystä

617

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keskusmuisti

Keskusmuisti

Keskusmuisti () eli käyttömuisti on tietokoneen muistia, jonne suoritettava ohjelma ladataan suorituksen ajaksi. Tietokoneen suoritin ei voi suoraan käyttää muun tyyppistä muistia ohjelmien suoritukseen (paitsi suorittimen sisäistä välimuistia), mistä johtuen ohjelmat on ladattava keskusmuistiin. Näennäismuisti mahdollistaa massamuistin käytön keskusmuistin jatkeena. Keskusmuisti on työmuisti, johon latautuvat käyttöjärjestelmän lisäksi suoritettavat sovellukset sekä näiden tarvitsemat tiedot. Keskusmuisti on tyypiltään hajasaantimuistia (RAM, Random Access Memory). Keskusmuisti on tietokoneen muistihierarkiassa toisena suorittimen sisäisen muistin (rekisterit, välimuisti) jälkeen. Tavallisesti keskusmuisti on tehty haihtuvalla muistilla, josta johtuen sisältö tyhjenee aina virrankatkaisun yhteydessä. Kuitenkin kerran muistiin ladattu ohjelma toimii nopeammin ja on nopeammin saatavilla kuin jos ohjelma täytyisi ladata huomattavasti hitaammilta massamuisteilta (kiintolevy, USB-muisti yms.). Tietokoneessa on suorittimen käyttämän keskusmuistin lisäksi myös omaa muistia oheislaitteilla kuten näytönohjaimilla (Video RAM). Muistin toiminta Tietokoneen nopeuteen vaikuttaa olennaisesti keskusmuistin määrä ja nopeus. Tietoa keskusmuistin ja suorittimen välillä siirretään erilaisten väylien avulla. Väylän siirtämän tiedon määrä riippuu väylän leveydestä ja nopeudesta. Leveys ilmoitetaan yleensä bitteinä tai tavuina. Väylän leveydellä tarkoitetaan sitä tiedon määrää, joka voidaan väylää myöten kerralla siirtää. Muistin toimintaa ohjataan niin sanotuilla kellopulsseilla. Pulssi määrää milloin muisti voi lähettää tietoa ja milloin sen täytyy ottaa sitä vastaan. Kellopulssien välistä aikaa mitataan megahertseinä (MHz) (kellotaajuus), eli kuinka monta miljoonaa kellopulssia tapahtuu sekunnissa. Mitä suurempi (väylän) kellotaajuus on, sitä nopeampaa muisti on ja sitä enemmän operaatioita muisti suorittaa. Muistin nopeutta saatetaan kuvata myös sen viiveen avulla. Viive ilmoitetaan nanosekunteina (ns), joka mittaa ajan ensimmäisen operaation suorittamiseen. Viiveiden ilmoittaminen on kuitenkin muistityypeistä riippuva, eikä sitä aina mitata samalla tavoin. Myös se, montako kellopulssia tiedon hakeminen kestää, riippuu muistin tyypistä. Muistipiirien nopeutumiseen käytetään arkkitehtonisia keksintöjä, muistisolu itsessään säilyy "samana". Asiaa vaikeuttaa se, että tehdyt muutokset tulee ottaa huomioon myös piirien lukutekniikassa eli emolevyn piirisarjan täytyy tukea näitä muutoksia. Muistin kokoa ilmoitettiin tietokoneiden alkuaikoina kilotavuissa (Kt, KB; 210 = 1 024 tavua), sittemmin megatavuissa (Mt, MB, MiB; 220 ≈ 1,05 miljoonaa tavua) ja nykyään gigatavuissa (Gt, GB, GiB; 230 ≈ 1,07 miljardia tavua). Yksiköt eroavat tietoliikenteessä ja massamuistikapasiteetin yhteydessä yleensä käytetyistä, joissa on SI-etuliitteet, kymmenpotensseilla: 103, 106 ja 109 (sekä tietoliikenteen osalta bittejä tavujen sijaan), minkä vuoksi keskusmuistin tapauksessa suositellaan käyttämään nimityksiä kibitavu (KiB), mebitavu (MiB) ja gibitavu (GiB). Lähteet Kirjallisuutta Tietokonetekniikka Muistit Seulonnan keskeiset artikkelit

618

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kunta%20%28matematiikka%29

Kunta (matematiikka)

Kunta () matematiikassa on epäformaalisti sanottuna joukko, johon on määritelty neljä peruslaskutoimitusta siten, että laskutoimitukset noudattavat tavallisia laskulakeja, ja laskutoimitusten tulos kuuluu samaan joukkoon. Esimerkiksi rationaaliluvut muodostavat kunnan, mutta kokonaisluvut eivät, koska jakolaskun tulos ei ole välttämättä kokonaisluku. Kuntia tutkiva matematiikan ala on algebra. Formaali määritelmä Joukko on kunta, jos se täyttää seuraavat ehdot: Kaikilla on (summan liitäntälaki) :ssa on nolla-alkio niin, että kaikilla on (summan neutraalialkio) Kaikilla on :ssa vasta-alkio siten, että Kaikilla on (summan vaihdantalaki) Kaikilla on (osittelulaki 1) Kaikilla on (tulon liitäntälaki) :ssa on ykkösalkio siten, että kaikilla on (tulon neutraalialkio) Kaikilla paitsi :lla on :ssa käänteisalkio siten, että (tulon käänteisalkio) Kaikilla on (tulon vaihdantalaki) Määritelmässä siis käytetään kahta laskutoimitusta. Vähennyslasku voidaan määritellä summan ja vasta-alkion avulla, , ja jakolasku vastaavasti tulon ja käänteisalkion avulla. Toisella tavalla sanoen kunta on kommutatiivinen rengas joka sisältää kaikkien alkioidensa käänteisalkiot. Tunnetuimmat kunnat ovat rationaaliluvut ℚ, reaaliluvut ℝ ja kompleksiluvut ℂ. Reaaliluvut ovat rationaalilukujen kuntalaajennus ja kompleksiluvut reaalilukujen kuntalaajennus, mutta kaikki kunnat eivät muodosta samanlaista laajennusten jonoa. Esimerkiksi gaussin rationaalit, eli kompleksiluvut joiden reaali- ja imaginääriosat ovat rationaalilukuja, muodostavat kunnan. Gaussin rationaalit ja reaaliluvut eivät ole kumpikaan toisensa kuntalaajennuksia. Muita äärettömiä kuntia ovat esimerkiksi algebralliset lukukunnat , kaikkien algebrallisten lukujen kunta 𝔸, ja polynomien osamäärät eli rationaalifunktiot. Äärellinen kunta syntyy yksinkertaisimmin siten, että joukoksi valitaan kokonaisluvut , jossa p on alkuluku, ja yhteenlasku ja kertolasku määritellään s.e. tuloksesta otetaan jakojäännös luvulla . Vaikka nimitykset (yhteenlasku, kertolasku, summa, tulo) antavat mielikuvan, että kunnassa pelataan luvuilla, niin näin ei välttämättä ole – alkiot voivat olla muitakin käsitteitä kuin lukuja. Nollalla merkityn alkion ei senkään tarvitse olla "oikea nolla", vaan se on vain yhteenlaskussa vaikuttamaton alkio (yhteenlaskun neutraalialkio); samaten on ykkösellä merkitty vain kertolaskussa vaikuttamaton alkio(kertolaskun neutraalialkio). Joitakin kuntia koskevia perustuloksia Kunnan F nollasta eroavat alkiot (merkitään yleensä F×) on Abelin ryhmä kertolaskun suhteen. Jokainen F×:n äärellinen aliryhmä on syklinen. Jokainen kunta on kokonaisalue. Äärellisen kunnan alkioiden lukumäärä on aina alkuluvun potenssi. Kunta on rengas jolla ei ole muita ideaaleja kuin {0} ja kunta itse. Jokaiselle kunnalle F on olemassa isomorfiaa vaille yksikäsitteinen kunta G jonka alikunta F on, kaikki F:n alkiot ovat algebrallisia G:ssä ja G on algebrallisesti suljettu. Tällöin G:tä kutsutaan F:n algebralliseksi laajennukseksi. Katso myös Pseudoäärellinen kunta Lähteet Kirjallisuutta Kuntateoria Algebralliset rakenteet Seulonnan keskeiset artikkelit

619

https://fi.wikipedia.org/wiki/Katakana

Katakana

Katakana () on toinen japanin kirjoitusjärjestelmässä käytetyistä kana-tavumerkistöistä. Tavumerkistöä käytetään myös ainun kielen, okinawan kielen ja Taiwanilla puhutun minnanin kirjoittamiseen. Historia Katakana-merkit kehitettiin man’yōgana-merkeistä. Käyttö Katakanaa käytetään kirjoittamaan esimerkiksi länsimaisia erisnimiä ja lainasanoja, onomatopoeettisia ilmaisuja sekä sanoja, joita halutaan korostaa tekstissä. Katakanaa käytetään toisinaan myös kasvi- ja eläinlajien nimien kirjoittamiseen. Japanilaisessa sarjakuvassa katakanaa käytetään myös kuvaamaan normaalista poikkeavalla äänellä lausuttua ilmaisua, esimerkiksi etäisenä kaikuna kuultua puhetta tai poikkeavaa painotusta. Varhaiset tietokoneet kykenivät näyttämään vain katakana-merkkejä, ja vaikka nykyisissä tietokoneissa ei moista rajoitusta olekaan, on koneiden viestit ja robottien puhe sarjakuvissa usein kirjoitettu katakanalla. Tällä tyylikeinolla saadaan aikaan konemainen tuntu. Merkit Alla olevassa taulukossa näkyvät tavalliset katakanat sekä joitain harvinaisempia yhdistelmiä. Punaiset merkit on poistettu käytöstä. Katakana-merkistö ei yleensä kata sillä kirjoitettujen lainasanojen tai nimien alkukielten äännevalikoimaa. Silloin tavuista voidaan valita äänteellisesti lähin, tai tavu muodostetaan kahdesta yksittäisestä kirjainmerkistä. Tavunloppuinen konsonantti korvataan usein katakana-tavulla, joka päättyy useimmiten u-vokaaliin, joskus i:hin tai o:hon. Katso myös Hiragana Kanji Luettelo japanin kielen välimerkeistä Lähteet Aiheesta muualla Kanjikaverin sivut katakanamerkkien opetteluun Kanat Seulonnan keskeiset artikkelit sv:Kana (skriftsystem)#Katakana

620

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korkeasaari

Korkeasaari

Korkeasaari on kallioinen 22 hehtaarin kokoinen saari Kruunuvuorenselän pohjoisosassa. Saarella sijaitsee myös sen mukaan nimetty Korkeasaaren eläintarha. Yhdessä viereisen Mustikkamaan ja muutamien pienempien saarten kanssa Korkeasaari muodostaa Mustikkamaa–Korkeasaari-nimisen kaupunginosan. Korkeasaaren vieressä sijaitsee Hylkysaari sekä pieni Palosaari. Korkeasaareen johtaa silta viereisestä Mustikkamaan saaresta, jonne on silta Kulosaaresta, sekä Isoisänsilta Kalasatamasta. Historiaa Korkeasaaresta on löytynyt pääkaupunkiseudun ensimmäinen kuppikivi. Sen löysi vuonna 2013 harrastaja-arkeologi. Arkeologian lehtori Antti Lahelma arvioi sen juontuvan sijaintinsa ja sijaintikorkeutensa perusteella pronssikauteen, mahdollisesti 3 500 vuoden taakse. Suomessa kuppikivet ovat yleensä rautakaudelta ja lähellä viljelysmaita. Kivi on sattumalta paikalla, johon on suunniteltu metsäluonnon teema-aluetta, ja kivelle suunnitellaan siihen kunniapaikkaa. Korkeasaari oli jo kauan ennen eläintarhan perustamista helsinkiläisten virkistyskäytössä. Juhana-herttua oli luovuttanut saaren kaupunkilaisten käyttöön erityisoikeuskirjalla 3. elokuuta 1569 useiden muiden saarten joukossa. Helsinkiläiset käyttivät saarta aluksi lähinnä kalastuspaikkana ja laidunmaana. 1800-luvun alussa saari oli kaupungin puutavaran varastopaikka. Krimin sodan aikana Korkeasaari joutui sotilasviranomaisten valvontaan. Pitkällisen, muun muassa lehdistössä käydyn polemiikin jälkeen saari vapautui sotilaskäytöstä Helsingin kaupungille 1864. Saarelle järjestettiin pian säännöllinen höyrylaivaliikenne, rakennettiin ravintola, tanssilava, keilarata ja keittokatoksia. Saaresta tuli suosittu retkeilykohde. Kun Korkeasaari vuokrattiin 1. toukokuuta 1883 kymmenen vuoden sopimuksella Helsingin Anniskeluyhtiölle, yhtiö aloitti heti saaren kunnostustyöt. Saarelle suunniteltiin tieverkosto ja istutukset kaupunginpuutarhuri L. A. Jernströmin johdolla. Arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema koristeellinen huvilatyylinen kesäravintola valmistui 1884. Seuraavina vuosina valmistuivat laivamatkustajien odotushuone, paviljonki, pesutupa ja puutarhurin asunto. Korkeasaaren eläintarhan perustaminen Anniskeluyhtiö perusti Korkeasaareen vuonna 1889 Korkeasaaren eläintarha, joka on yhä toiminnassa. Arkkitehti Frithiof Mieritz suunnitteli eläintarhaan sen alkuvuosina useita rakennuksia, ja myös myötävaikutti eläintarhan perustamiseen lahjoittamalla Anniskeluyhtiölle kaksi karhunpentua, joita varten hän suunnitteli Korkeasaaren ensimmäisen karhulinnan. Liikennöinti Korkeasaaren ja Mustikkamaan välille rakennettu silta valmistui 1972. Sitä ennen saareen oli vain lautta- ja vesibussiyhteys. Useiden vuosikymmenien ajan Korkeasaaren liikennettä hoiti Helsingin kaupungin liikennelaitoksen moottorilautta Korkea­saari-Hög­holmen. Aikoinaan se siirtyi joka syksy pariksi viikoksi hoitamaan Suomenlinnan liikennettä Suomenlinnan lautan vuosihuollon ajaksi. 1980-luvun lopulle saakka lautta lähti Pohjoissatamasta Aleksanterinkadun itäpäästä, mutta Pohjoisrannan uusien liikennejärjestelyjen vuoksi sen lähtöpaikka jouduttiin siirtämään Kauppatorille. Nykyisin Korkeasaaren lauttoja liikennöi Suomen Saaristokuljetus ja bussiliikennettä Helsingin seudun liikenne. Kruunusillat Elokuussa 2016 päätettiin toteuttaa Kruunusillat-hanke, joka toteutuessaan käsittää kymmenen kilometrin mittaisen raitiotieyhteyden ja kolme uutta siltaa Helsingin keskustan, Korkeasaaren ja Yliskylän välille. Kruunuvuorensilta, yksi kolmesta uudesta sillasta, rakennetaan Korkeasaaren ja Kruunuvuorenrannan välille. Siitä tulee valmistuttuaan Suomen pisin silta. Kruunusiltojen arvioitu valmistumisvuosi on 2026. Lähteet Aiheesta muualla Korkeasaaren eläintarha Korkeasaaren historia (korkeasaari.fi)

621

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kemiallinen%20kaava

Kemiallinen kaava

Kemiallinen kaava ilmoittaa kemiallisen yhdisteen koostumuksen eli molekyylin tai kaavayksikön atomit ja niiden määrän. Jokaisella alkuaineella on oma symbolinsa eli kemiallinen merkkinsä, jossa on yksi iso kirjain tai yksi iso ja pieni kirjain (poikkeuksena keinotekoiset alkuaineet alkaen järjestysluvusta 117 (mukaan lukien 115), jotka tunnetaan väliaikaisnimillään ja -merkeillään). Kunkin alkuaineen atomien lukumäärä yhdisteessä tai kaavayksikössä ilmoitetaan alaindeksillä. Suhdekaava ja molekyylikaava Suhdekaavoiksi sanotaan kemiallisia kaavoja, jotka ilmaisevat kemiallisen yhdisteen atomien määrien suhteen. Suhdekaavasta käytetään joskus myös nimitystä bruttokaava. Esimerkkejä 1. NaCl Natriumkloridi eli ruokasuola muodostuu kiteistä, joissa on kiteen koosta riippuen eri määrä natrium- (Na+) ja kloridi-ioneja (Cl−). Ioneja on kuitenkin aina samassa suhteessa 1:1, joten natriumkloridin kaavayksikkö ja samalla koko yhdisteen kaava merkitään NaCl. 2. H2O Vesi koostuu vety- ja happiatomeista suhteessa 2:1, joten sen suhdekaava on H2O. Sama kaava kertoo myös yhden vesimolekyylin atomien määrän ja on siis myös molekyylikaava. 3. k(CH2O) ja C6H12O6 Glukoosissa on hiili-, vety ja happiatomien suhde on 1:2:1. Sen suhdekaava on siten k(CH2O), missä k on sopiva kokonaisluku. Tällaista kaavaa sanotaan usein myös empiiriseksi kaavaksi, koska yhdisteen atomimäärien suhde voidaan määrittää kokeellisesti. Glukoosimolekyylissä tiedetään olevan 6 hiiliatomia eli k on 6, joten glukoosin molekyylikaavaksi tulee C6H12O6. Glukoosimolekyylejä on kuitenkin useammanlaisia ja joillakin muillakin yhdisteillä voi olla sama molekyylikaava, joten kaava ei kuvaa yhdistettä riittävän tarkasti. Sama molekyylikaava on fruktoosilla, galaktoosilla ja mannoosilla. Yhdisteitä, joilla on sama molekyylikaava sanotaan toistensa isomeereiksi. 4. C2H6O Yllä oleva molekyylikaava voi kuulua kahdelle eri yhdisteelle: etanolille tai dimetyylieetterille. Jotta tiedettäisiin kummasta yhdisteestä on kysymys, kirjoitetaan C2H5OH tai CH3CH2OH etanolille ja CH3OCH3 dimetyylieetterille. Etanoli ja dimetyylieetteri ovat siis isomeerejä. Atomin merkintäjärjestyksellä pyritään kuvaamaan molekyylin rakennetta, mutta usein tarvitaan vielä edellistä yksityiskohtaisempia kaavoja, joihin merkitään sidokset viivoilla. Tällaisia kaavoja nimitetään rakennekaavoiksi. Ionin kaava Ioni on hiukkanen, jolla on sähkövaraus ja joka voi koostua yhdestä tai useammasta atomista. Ionin varaus merkitään sen kaavaan kemiallisen merkin tai merkkiyhdistelmän oikeaan yläkulmaan. Esimerkki Na+ natriumioni on positiivinen, natriumatomista (Na) yhden elektronin poistuttua syntynyt ioni. Fe3+ rauta(III)ioni on positiivinen, rauta-atomista (Fe) kolmen elektronin irrottua muodostunut ioni. Cl− kloridi-ioni on negatiivinen klooriatomista (Cl) yhden elektronin lisäyksellä syntynyt ioni. SO42- sulfaatti-ioni on negatiivinen yhdestä rikkiatomista (S) ja neljästä happiatomista (O) koostuva ioni, jossa on kahden elektronin ylimäärä. Isotoopin kaava Isotoopit ovat saman alkuaineen erimassaisia atomeja, joiden eroavuus voidaan merkitä kaavaan näkyviin. Merkintätapa riippuu tilanteesta. Esimerkki Hiilellä on (C) isotooppi C-12. Luku 12 on tämän hiilen isotoopin massaluku. Samaa isotooppia voidaan kuvata myös kirjoittamalla massaluku kemiallisen merkin vasempaan yläkulmaan, 12C. Massaluvun lisäksi kaavaan kirjoitetaan joskus myös järjestysluku kemiallisen merkin vasempaan alakulmaan, . Kemialliset kaavat Seulonnan keskeiset artikkelit

624

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiintolevy

Kiintolevy

Kiintolevy, varsin usein puhekielessä myös kovalevy (vanhentuneesti myös umpilevy, joka tarkkaan ottaen viittaa tietyn tyyppiseen kiintolevyteknologiaan), on tietokoneeseen asennettu levymuisti, jota käytetään massamuistina. Siihen tallennetaan ohjelmat ja muut tiedostot. Se tallentaa tiedon yhden tai useamman pyörivän metalli- tai lasikiekon pinnalla olevaan magneettiseen materiaaliin. Tiedot säilyvät kiintolevyllä myös ilman tehonsyöttöä. Levyperustaisen kiintolevyn korvaavaksi massamuistiksi on yleistymässä SSD-puolijohdelevy, erityisesti sulautetuissa järjestelmissä. Vaihtolevy on levy, jonka levypakan eli levykön voi vaihtaa; kiintolevyn pakkaa ei voi vaihtaa, se on kiinteä. Umpilevyn (eli winchester-levyn, winsun) kiekot ja lukupäät ovat pölytiiviissä kotelossa. Ulkoinen kiintolevy on tavallinen kiintolevy, mutta helposti kuljetettavissa paikasta toiseen, sillä sitä ei tarvitse asentaa tietokoneen sisälle ja siinä on tyypillisesti kuljetusta varten kotelo. Ulkoisia kiintolevyjä on valmistettu muun muassa SCSI-liitännällä. Nykyään ulkoinen kiintolevy toimii yleensä eSATA- tai USB-liitännällä. Applen laitteissa on mahdollista kytkeä ulkoinen kiintolevy Thunderbolt-liitännällä. Historia Ensimmäinen kiintolevy oli IBM 350, joka esiteltiin vuonna 1956. Kiintolevy esiteltiin IBM 305 RAMAC -tietokoneen yhteydessä, joka oli viimeisiä elektroniputkiin perustuvia malleja IBM:ltä. 350:ssä oli 50 magneettista levyä, joissa oli sektoria, joista jokainen sisälsi 100 alfanumeerista merkkiä 5 miljoonan merkin yhteiskapasiteetilla. Vuonna 1973 IBM esitteli IBM 3340 levy-yksikön (umpilevyn), jonka tekniikka tunnettiin nimellä "Winchester". Tekniikkaan kuului halvempi lukupäärakenne, joka mahdollisti kahden lukupään käyttöä levypintaa kohden. 3340 saavutti 25 millisekunnin hakuajat. 3340-levyä voitiin käyttää IBM S/370 tietokoneen kanssa. IBM 3340 sai lempinimensä Winchester siitä, että se suunniteltiin käyttämään kahta 30 megatavun levypakkaa ("30-30") ja eräs Winchester-kiväärien malli on 30-30. Winchester-tekniikassa levyt, laakerit, lukupäät ja lukupäitä liikuttavat varret olivat kaikki irrotettavan moduulin sisällä. Control Data Corporation (CDC) aloitti oman kehitystyön vuonna 1972 kuultuaan (silloin tulevasta) Winchester-järjestelmästä. CDC kehitti Storage Module Drive (SMD) -liitännän kiintolevyille ja yhtiöstä tuli vuonna 1981 maailman suurin kiintolevyjen OEM-valmistaja. Kun SMD hyväksyttiin ANSI-standardiksi yli 20 valmistajaa tarjosi yhteensopivia tuotteita. Helmikuussa 2020 ilmoitettiin 20 teratavun HAMR-tekniikkaan perustuvien kiintolevyjen toimitusten alkamisesta saman vuoden aikana. Kiintolevyjen levyjä valmistava Showa Denko on kertonut kehitysaskeleesta HAMR-tekniikassa joka mahdollista 80 teratavun kiintolevyt. Showa Denko käyttää Fe-Pt seosta magneettisena kalvona. Toimintaperiaate Tieto tallennetaan kiintolevyn kiekoille magneettisesti. Tieto kirjoitetaan bitti kerrallaan jonoiksi ympyränmuotoisille raidoille eli urille, jotka jakautuvat tasakokoisiin tallennusyksiköihin eli sektoreihin. Magneettikenttiin tallennettu data saadaan muutettua sähköiseksi, kun lukupään ohi liikkuva magneettinen varaus indusoi lukupäähän heikon sähkövirran. Virran muutokset tulkataan signaaleiksi, jotka muutetaan ohjauselektroniikan avulla käyttökelpoiseen muotoon. Levyn tallennuskapasiteetti ilmoitetaan nykyisin gigatavuina (lyhenne Gt tai GB, 1 000 000 000 tavua) tai joskus megatavuina (lyhenne Mt tai MB, 1 000 000). On syytä huomata, että käyttöjärjestelmät esittävät levyn kapasiteetin edelleen gibitavuina, (lyhenne GiB) kahden potensseina, eli gigatavu on 230 eli 1 073 741 824 tavua. Muita valmistajien ilmoittamia ominaisuuksia ovat pyörimisnopeus (rpm) saantiaika, keskimääräinen lukupään siirtämiseen ja pyydetyn sektorin saataville tulemiseen kuluva aika (ms) tiedonsiirtonopeus, keskimääräinen jatkuva kirjoitus- tai lukunopeus kiintolevyn ja keskusmuistin välillä (Mt/s). puskurimuistin koko (Mt tai MiB). äänenvoimakkuus (dB (A)) tehonkulutus (W) keskimääräinen vikaantumisväli () iskunkestävyys (G) Yleisimmät henkilökohtaisiin tietokoneisiin tai työasemiin tarkoitetut levyasemat ovat nykyään kooltaan 3,5 tuumaa. Tuumakoko tarkoittaa levyaseman sisällä olevan kiekon halkaisijaa. Tosin samankokoisissa koteloissa voi olla myös pienempiä levyjä jolloin haetaan parempaa suorityskykyä nostamalla pyörintänopeutta. Tällaisia 10 000:n tai 15 000:n kierrosnopeuden levyjä käytetään yleensä vain järeämmissä levyjärjestelmissä. Levyn pyörimisnopeus 5 400–15 000 kierrosta minuutissa. On olemassa myös 2,5, 1,8 ja jopa 1 tuuman kokoisia kiintolevyjä, jotka ovat tyypillisesti kapasiteetiltaan pienempiä (≤ 1 teratavu). Niiden pyörimisnopeus on myös useimmiten pienempi, 5400–7200 kierrosta minuutissa. 5,25 tuuman levyt, joiden pyörimisnopeus oli tyypillisesti 3 600 rpm, ovat jo poistuneet markkinoilta. Siirtonopeus (luku- ja kirjoitusnopeudet) vaihtelevat muun muassa käytetyn liitäntäväylän mukaan sekä muun muassa hakuaikojen vaikutuksesta ja talletetaanko tieto levyn sisäiseen välimuistiin (haihtuvaan muistiin) vai itse levylle säilyvään muistiin. Rakenne Liitännät Yleisimmät levyjen liitäntätavat ovat SATA, SCSI ja SAS. Nykyaikainen emolevy on yleensä varustettu neljällä tai useammalla SATA-liittimellä. Vanhempia IDE-liittimiä on tarjolla useimmiten ainakin yksi. IDE-liitäntä on pääsääntöisesti väistynyt uudemman SATA-liitännän tieltä. Liitäntä tunnetaan myös nimillä ATA ja P-ATA (parallel ATA). IDE-väylässä tiedonsiirto on rinnakkaista. Yhteen IDE-liittimeen voidaan kytkeä kaksi kiintolevyä. SCSI-väylä on palvelimissa ja ammattilaislaitteissa suosittu liitäntätyyppi, joka vaatii yleensä erillisen sovitin- tai ohjainkortin. Oman ohjaimen ansiosta SCSI-kiintolevyt eivät kuormita koneen suoritinta niin kuin erillisohjaimettomat levyt. Yhteen SCSI-liitäntään voidaan standardista riippuen liittää enimmillään 8–16 laitetta. SATA (serial ATA) on uusin liitäntätyyppi, jossa tiedonsiirto on sarjamuotoista ATA:ssa käytetyn rinnakkaisuuden sijaan. Sarjaliitännän nopeus korvaa rinnakkaisten linjojen määrän. SATA-liitännän etuja IDE:en nähden ovat myös kapeammat kaapelit ja pienemmät liittimet, jotka vievät vähemmän tilaa tietokoneen kotelossa ja emolevyllä. Kuluttajakäyttöön löytyy myös ulkoisia kiintolevyjä. Ulkoinen kiintolevy on yleensä tavanomaisen levyn sekä sen tarvitseman ohjaimen sisältävä ulkoinen kotelo. Kotelossa on lisäksi kaapelointi, jonka avulla sen voi kytkeä tietokoneen ulkoiseen liitäntään, kuten USB-, FireWire- tai eSATA-väylään. Näin ulkoisiin liittymiin voidaan kytkeä massatuotettuja, huokeita levyjä, jolloin myös vara- ja päivitysosien saanti on taltioiden osalta helpompaa. Ulkoisissa koteloissa voi myös olla RAID-ohjaimia, vaihtokehyksiä ja muita lisäominaisuuksia. Palvelinkäytössä käytetään fyysisisiä ja sähköisiä liitäntöjä, joiden avulla kiintolevy voidaan nopeasti vaihtaa ilman palvelimen alasajoa (hot swap). On myös olemassa ensisijaisesti palvelinkäyttöön tarkoitettuja Fibre Channel -kiintolevyjä. Vanhentuneisiin ja käytöstä poistuneisiin ratkaisuihin kuuluvat muun muassa ST-506 ja ESDI. Luotettavuus Kiintolevyt kuluvat käytössä suhteellisen nopeasti. Kiintolevyrikon riski kasvaa levyn ikääntymisen myötä. Toisaalta kiintolevyt voivat rikkoutua melko todennäköisesti minkä ikäisinä tahansa. Valmistajan ilmoittama MTBF ei takaa yksittäisen levyn kestävyyttä. Käytännön olosuhteet ovat varsin erilaiset kuin MTTF:n mittaamat. Tutkimuksessa havaittiin, että kun valmistajat ilmoittivat MTTF-lukuja, jotka tarkoittaisivat enintään 0,88 % levyistä joutuvan vaihdettaviksi, käytännössä levyistä vaihdettiin 1–13 %. Siten todellinen MTBF ”miljoonan käyttötunnin” levylle on 300 000 tunnin tienoilla. Tämäkin luku tarkoittaisi noin 30 vuoden yhtäjaksoista käyttöaikaa, kun tyypillisesti kiintolevyjä käytetään vain muutamia vuosia. Tyypillinen käyttöikä on 3–5 vuotta, mutta kiintolevy voi kestää yli kymmenenkin vuotta. On havaittu, että SCSI-, FC- ja SATA-levyjä joudutaan vaihtamaan yhtä usein. Täten on päätelty, että käyttöolosuhteet vaikuttavat vaihtotarpeeseen enemmän kuin komponentin ominaisuudet. Googlen tekemässä luotettavuuskartoituksessa puolestaan selvisi, että lämpötila ja kova käyttö olivat luultua vähemmän yhteydessä kiintolevyn vikaantumiseen. Koska tietty levytyyppi ei takaa kiintolevyn luotettavuutta, joissakin tapauksissa on esitetty olevan perusteltua käyttää kuluttajahintaisia kiintolevyjä myös datakeskuksissa. S.M.A.R.T. on epävarma tapa ennustaa tietyn levyn vikaantumista. S.M.A.R.T. keskittyy mekaanisiin vikoihin, mutta sähköiset viat jäävät siltä huomaamatta. S.M.A.R.T. ennustaa joidenkin vikojen ilmaantumista, mutta levy voi vikaantua S.M.A.R.T.:n sitä havaitsematta. Tilastoa Ensimmäinen kiintolevy IBM 350 sisälsi 50 kappaletta halkaisijaltaan 24-tuumaista eli noin 61-senttimetristä kiekkoa. Koko kiintolevyyn pystyi tallentamaan 5 miljoonaa merkkiä eli alle 5 megatavua tietoa eli yhden kiekon kapasiteetti oli alle 100 kilotavua. Kapasiteetiltaan suurimmat kiintolevyt ovat 2010-luvulla 3,5 tuuman kokoluokassa. Niihin voidaan tallentaa mallista riippuen jopa 10 teratavua eli 10 000 gigatavua tietoa. Tällainen kiintolevy on kapasiteetiltaan jopa yli 2 000 000 kertaa suurempi kuin vuoden 1956 ensimmäinen kiintolevy, ja silti sen kiekot ovat halkaisijaltaan yli 20 tuumaa pienempiä ja niitä on lukumääräisesti vain noin kymmenesosa vuoden 1956 kiintolevyn kiekoista. Japanilainen Toshiba esitteli maailman pienimmän sarjavalmisteisen kiintolevyn, jonka halkaisija on 0,85 tuumaa, vuonna 2004. Sen tilavimmassa mallissa oli kapasiteettia 8 gigatavua. Malli suunniteltiin MP3-soittimiin, digitaalikameroihin ja vastaaviin kannettaviin laitteisiin, mutta muistikorttien kehityksen vuoksi niiden valmistus on lopetettu. Vuonna 2002 maailman uudesta tallennetusta tiedosta 92 prosenttia oli magneettisessa muodossa, siis lähinnä tietokoneiden kiintolevyillä ja varmistusnauhoilla. SSD-puolijohdelevy Alun perin 1970-luvulla kehitettyä SSD-muistia voidaan käyttää kiintolevyn korvaajana. SSD-levy tallentaa tiedot magneettisen materiaalin sijasta puolijohteisiin perustuville flash-muistia käyttäville muistipiireille. Näin ollen SSD-levy ei sisällä kiintolevyn kaltaista mekaanista koneistoa. Laitteen virrankulutus on kiintolevyä pienempi, hakuaika nopeampi ja se on äänetön. Laitteen iskunkestävyys on myös paljon suurempi kuin kiintolevyllä, mikä on tärkeää esimerkiksi kannettavissa tietokoneissa. Laitteen liitäntä tietokoneisiin tapahtuu samoilla liitäntätavoilla kuin kiintolevynkin. 2010-luvulla SSD-muisti on tullut yhä yleisemmäksi. Valmistajat Kiintolevyjen valmistus on keskittynyt viidelle suurelle valmistajalle. Historian aikana valmistajia on ollut kymmeniä, mutta pienempien valmistajien vetäytyessä markkinoilta sekä syntyneiden yritysostojen ja fuusioiden myötä jäljelle ovat jääneet vain suurimmat. Vuonna 2009 kiintolevyjä valmistavat: Seagate, Western Digital, Hitachi, Samsung ja Toshiba. Puolijohdelevyjen valmistajia on puolestaan runsaasti. Niiden markkinoita jakavat perinteiset kiintolevyvihin ja flash-muisteihin erikoistuneet valmistajat. Katso myös Kiintolevyn osiointi Gibitavu Levyke Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Tallennusvälineet Seulonnan keskeiset artikkelit

625

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kontula

Kontula

Kontula () on Helsingin 47. kaupunginosaan Mellunkylään kuuluva osa-alue Kurkimäen, Vesalan ja Kivikon naapurissa. Kontulassa on asukkaita noin 14 100, ja naapuriasuinalueet mukaan luettuina seudulla asuu yhteensä noin 28 300 asukasta. Kontulan seutu on yksi pääkaupunkiseudun ja Suomen suurimpia lähiöitä. Kontula on rakennettu pääasiassa 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin asunnontarve Helsingissä oli suurta. Tuolloin asukkaita muutti alueelle etenkin Helsingin keskustasta. Nykyisin Kontulan suurimman ikäryhmän muodostavat 25–49-vuotiaat. Jotain muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvia on alueen väestöstä noin 14 %, mikä on enemmän kuin muualla Helsingissä. Alueen palvelut keskittyvät Kontulan ostoskeskukseen, joka on Helsingin viidenneksi suurin kauppakeskus. Kontulan asukkaista 37,2 prosenttia oli ulkomaalaistaustaisia vuoden 2018 lopussa. Historia Kontula kuuluu Mellunkylän kaupunginosaan, jonka alueella on ollut asutusta keskiajalta asti. Haja-asutusta nykyisen Kontulan tienoilla oli jo 1930-luvulla Mellunmäen asutuksen levittäydyttyä lännemmäksi. Nykyisen Kontulan alueella oli kuitenkin lähinnä suoalueita, ja se pysyi pitkään rakentamattomana. Seudulle pääsy helpottui, kun Porvoontie valmistui 1930-luvulla, ja tien varteen alkoi syntyä esikaupunkimaista pientaloasutusta. Helsingin kaupunki käynnisti alueen yleiskaavatyön vuonna 1953, jolloin alueelle julistettiin rakennuskielto. Kaupunginvaltuusto jakoi vuonna 1962 Kontulan Helsingin kaupungin, Hakan ja Saton rakennettavaksi. Kontula kaavoitettiin kolmena aluekokonaisuutena: itäpuolen asemakaava valmistui vuonna 1963 ja länsipuolen asemakaavat vuosina 1964 ja 1965. Periaatteita asemakaavoituksessa olivat muun muassa maaston huomioon ottava väljä ja selkeä rakenne. Rakennusmassoittelu oli suurta, joten sen vastapainoksi piti luoda laajoja piha-alueita ja avoin korttelirakenne. Kontulan rakentaminen aloitettiin toukokuussa 1964 Kontulantien itäpuolelta Porttikujalta. Saton ensimmäinen talo valmistui jo marraskuussa 1964 ja Hakan tammikuussa 1965. Kontula oli Hakan ja Saton toinen iso aluerakentamiskohde Helsingissä Pihlajamäen jälkeen. Asuntopula oli Helsingissä kova, eikä rakentamisen alkuvaiheessa elementtituotannon arkkitehtonisia ratkaisuja juurikaan arvosteltu. Rakennusliikkeet olisivat jopa halunneet rakentaa alueesta tiheämmän ja taloista pelkistetympiä. Kontulan rakentaminen rahoitettiin pääasiassa asuntosäästämisellä, ja kolmessa ensimmäisessä vaiheessa suureksi osaksi aravalainoituksella. Kontulaan muutti erityisesti lapsiperheitä Helsingin keskustan ahtaista asunnoista. Alkuvuosina asukkaat ottivat myös paljon alivuokralaisia, mikä kasvatti Kontulan asukaslukua. Vaikka Kontulan rakennukset valmistuivat nopeasti, alue oli muuten pitkän aikaa keskeneräinen. Pihojen ja teiden rakennus oli kesken, ja palvelut sekä liikenneyhteydet olivat huonoja. Koska paikallisia palveluita ei ollut, asukkaat joutuivat päivittäisillä asioillaan käyttämään ruuhkautunutta tieverkkoa sekä pelkkiä bussilinjoja. Heikkoa palvelutasoa nosti ostoskeskuksen valmistuminen vuonna 1967. Siinä oli 31 liikkeen tilat, joten se oli Puotinharjun pari vuotta aikaisemmin valmistunutta ostoskeskusta suurempi. Helsingin metron rakentaminen aloitettiin 1970-luvulla. Metroliikenne Itäkeskukseen alkoi vuonna 1982, ja metron rakentaminen Kontulaan aloitettiin ensimmäisen vaiheen valmistuttua. Minimivaatimuksin toteutettu Kontulan metroasema otettiin käyttöön 1. marraskuuta 1986. Kun kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1983 jatkaa metrolinjaa Kontulaan, alueen merkitys kasvoi. Vuonna 1985 laadittiinkin ostoskeskusta ja sen ympäristöä käsittelevä asemakaavan muutosehdotus, ja uudistustöihin ryhdyttiin metroaseman valmistumisen yhteydessä vuonna 1986. Kontulan lähiympäristön rakentamista alettiin suunnitella Kontulan valmistuttua, jolloin suunnitelmissa olivat Malmin ampumaratojen ja Kurkimäen rakentaminen. Kurkimäki valmistui 1980-luvulla, ja Kivikko Malmin ampumaradoille 1990-luvulla. 1990-luvun laman aikana Kontula leimautui yhdeksi laman symboleista. Työttömyysaste nousi yli Helsingin keskiarvon, kun se ennen lamaa oli ollut vain noin 2 %. Työttömyysaste on yhä Helsingin keskiarvoa korkeampi. Laman aikana Kontulan sisäiset elintasoerot kasvoivat. 1990-luvun alussa Kontulaan alkoi myös muuttaa ulkomaalaistaustaisia asukkaita. Ulkomaalaisvastaisuus nousi Kontulassa asteittain 1990-luvun kuluessa, varsinkin vuosina 1993–1997, jolloin ulkomaalaisten osuus alueella kaksinkertaistui. Nykypäivä Kontulassa käynnistettiin vuonna 1996 lähiöprojekti, jonka aikana muun muassa alueen kerrostaloja on saneerattu, puistoja parannettu ja katuja uusittu. Vuonna 2006 Suomen kotiseutuliitto nimesi Kontulan vuoden kaupunginosaksi Suomessa. Suunnitelmien mukaan Kontulan ostoskeskuksen ympäristöä kehitetään huomattavasti lähivuosina. Alueelle suunnitellaan rakennettavan asuin- ja toimistotaloja, hotelli ja pysäköintitalo. Kaupungin suunnitelmissa on kasvattaa Kontulan kerrosalaa 40 000 kerrosneliömetrillä. Kontulan metroasemalla tehtiin peruskorjausta, jonka piti valmistua toukokuun 2007 loppuun mennessä, mutta pohjaveden taso ja kalliopohja viivästyttivät työtä. Vuoden 2007 keväällä keskustelua herätti jätteenpolttolaitoksen mahdollinen sijoittaminen Kivikkoon. Kontula.com-verkkosivuston kyselyyn vastanneista 84 % vastusti tätä YTV:n suunnitelmaa. Rakennusvirasto julkaisi keväällä 2010 Kontulan, Vesalan, Kivikon ja Kurkimäen aleen aluesuunnitelman vuosille 2010–2019. Suunnitelman valmistelut aloitettiin vuonna 2008 asukaskyselyllä. Palvelut Helsingin kaupunki aloitti vuonna 2004 vuoteen 2009 kestäneen projektin, jonka aikana se käytti 50 miljoonaa euroa Kontulan julkisten rakennusten kunnostamiseen ja kehittämiseen. Elokuussa 2005 otettiin käyttöön Nuorison toimintakeskus, ja suunnitelmissa on myös metroaseman ja vanhustenkeskuksen täydellinen uudistaminen. Kontulan uimahallin peruskorjaus valmistui 4. huhtikuuta 2007. Kontulan kirjasto avattiin uusituissa tiloissa lokukuussa 2012. Kontulan palvelukeskus on vuonna 1967 perustettu ostoskeskus, jossa toimii 85 yrittäjää, palveluntarjoajaa ja liikkeenharjoittajaa. Ostoskeskuksen yhteydessä on paljon palveluita kuten päivittäistavarakauppoja ja Alko. Julkisia palveluita ovat muun muassa posti, kirjasto, uimahalli, Kontupiste, Lähiöasema ja Kontulan terveysasema. Ostoskeskuksessa toimii myös nuorten toimintakeskus, jonka vuonna 2004 remontoidut tilat otettiin käyttöön toukokuussa 2005. Toimintakeskuksessa on muun muassa nuorisokahvila ja monitoimisali esimerkiksi konsertteja varten. Sen yhteydessä toimii myös Suomen suurin sisäskeittihalli. Kontulan alueella on yhteensä neljä koulua: Vesalan peruskoulu, Helsingin yhteislyseo (Kontulan yläaste ja lukio), Keinutien ala-aste ja Kontulan ala-aste. Kontulassa on kaksi asukastaloa: Kontulan Asukastupa ja Korttelitalo Ruuti. Leikkipuistoja ovat Leikkipuisto Kiikku, Leikkipuisto Lampi ja Kontulan Asukaspuisto. Päiväkoteja alueella toimii useita. Kontulan vanhusten palvelukeskuksessa on lähes kaksisataa vanhainkotipaikkaa. Paikat on sijoitettu ryhmäkoteihin, joissa on kussakin 13 huonetta, tupakeittiö ja oma sauna. Kontula kuuluu Helsingin Mikaelin seurakuntaan (aiemmalta nimeltään Mellunkylän seurakunta). Alueen kirkko, Mikaelinkirkko, valmistui vuonna 1988. Kulttuuri Kontulassa toimii Kontula-Seuran, FC Kontun ja ostoskeskuksen yrittäjäyhdistyksen ylläpitämä KontuKeskus, joka järjestää tapahtumia ja asukasfoorumeita ja vaikuttaa alueen kehittämissuunnitelmiin. Kontukeskus muun muassa julkaisee Kontula-lehteä, ja keskuksesta käsin lähetetään kahdesti kuussa RadioKontulan ohjelmaa . RadioKontula on toiminut syksystä 2007 lähtien nettiradiona, eikä perinteisiä radioaaltolähetyksiä juuri enää tehdä. RadioKontula on Helsingin Kulttuurikeskuksen tuella toimiva alueen asukkaiden toimittama riippumaton kanava. Yhteistyökumppaneina ovat olleet Kontulan Lions ry, Floobs sekä Helsingin Sanomien Oma kaupunki -osio. Kontukeskus myös ylläpitää Kontulan alueportaalia Internetissä . Tietotekniikkapiste Kontupiste on myös alueellinen kulttuurikeskus, jossa voi nauttia vaihtuvista taidenäyttelyistä ja osallistua mediatyöpajoihin. Toiminnan tuottaa Helsingin Kulttuurikeskus ja sitä ohjaa Lasipalatsin Mediakeskus. Kontulassa järjestetään myös joka vuosi maksuton KontuFestari. Tässä Itä-Helsingin suurimmassa kulttuuritapahtumassa on ollut perustamisvuodesta 2003 lähtien noin 10 000–13 000 kävijää vuosittain. Festivaaleilla on esiintynyt monia tunnettuja kotimaisia artisteja ja yhtyeitä, kuten Don Johnson Big Band, The Flaming Sideburns, Notkea Rotta, Pelle Miljoona, Tuomari Nurmio ja Mariska. Myös tuntemattomampia ulkomaisia vierailijoita on käynyt esiintymässä tapahtumassa. Kontulan ostoskeskuksessa järjestettiin vuoden 2007 Helsinki-päivänä maksuton OstariFestari-tapahtuma. 12. kesäkuuta järjestetyn tapahtumassa oli tarjolla elävää musiikkia ja muuta ohjelmaa. Paikalla esiintyivät muun muassa Pelle Miljoona ja Erja Lyytinen Blues Band. Vuonna 2007 järjestettiin myös OstariFestarin ja KontuFestarin lisäksi Kontulan ostoskeskuksen 40-vuotisjuhlat, taiteiden yö -tapahtuma ja Kiinalaisen kulttuurin festivaali sekä julkaistiin uusi Kontula-lehti. Kontulassa toimii myös useita seuroja ja yhdistyksiä, joista tunnetuimmat lienevät FC Kontu ja Kontula-Seura. FC Konnun edustusjoukkue pelaa miesten jalkapallon kolmostasolla Kakkosessa. Urheiluseura Kontulan Kunto on toiminut alueella vuodesta 1966, ja nykyisin seuran lentopallon edustusjoukkue pelaa sarjatasolla 4. divisioonassa. Ympäristö Kontula jakaantuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on palveluita lapsiperheille, koulu ja päiväkoti. Kustakin osasta johtaa ostoskeskukseen jalankulkuväylä, jotka ovat Isännän- ja Emännänpolku sekä Kiikku. Asuinkortteleiden pihat ovat metsäisiä, ja puistot on sijoitettu ympäri aluetta. Alueen nimistö Kontulan nimi tulee Kosti Kajannon vuonna 1932 ostamasta tilasta, jonka nimeksi hän antoi ”Kontula”. Hän hakkasi nimen talon portinpieleen, ja pian nimi vakiintui koko aluetta koskevaksi. Kajanto myi 1930-luvulla tilastaan tontteja, jolloin muodostettiin muun muassa Kotikontu- ja Kontupohja-nimiset tilat. Kantasana kontu tarkoittaa nurmea. Kontulasta tuli alueen virallinen nimi vuonna 1959, jolloin myös ruotsinkielinen nimi, Gårdsbacka (), vahvistettiin. Kaupungin nimistötoimikunta oli keksinyt Gårdsbacka-nimen vasta samana vuonna. Kontulan kadunnimien teemaksi otettiin koti ja sen ympäristö. Kadunnimistö käsittääkin Kontu-sanasta muokattuja nimiä, kuten Kontukuja ja Kotikonnuntie, sekä kotiin liittyviä nimiä, kuten Naapurintie, Isännänpolku ja Keinutie. Viher- ja virkistysalueet Kontulan metsäisten ja väljien asuinkortteleiden pihojen lisäksi alueella on myös paljon puistoja, joista tunnetuin lienee Kelkkapuisto. Kelkkapuisto on varsinkin talvisin pulkanlaskijoiden suosiossa, ja lumettomana aikana käytössä ovat puiston rullalautailurampit. Kelkkapuistossa on tiloja myös muun muassa ratagolf- ja koiraharrastajille. Rakennusvirasto ja Kontulan asukkaat laativat yhdessä vihersuunnitelman Vesalan, Kontulan ja Vihermäen alueelle vuonna 1999. Siihen liittyi myös luonnonhoidon toteutussuunnitelma. Suunnitelmassa esitettyjä asioita olivat puistokohtainen kunnossapito, peruskorjausten tarve ja niiden kiireellisyysjärjestys vuoteen 2008 asti. Sittemmin vuonna 2010 julkaistu Vesalan, Kontulan, Kivikon ja Kurkimäen aluesuunnitelma vuosille 2010–2019 kattaa myös puistoalueiden kunnostuksen. Tärkeitä kunnostuskohteita ovat muun muassa Emännänpuisto ja leikkipuisto Kiikku. Kontulan liikuntapuisto on myös kunnostettu erityisesti jalkapalloilua ajatellen. Myös Vesalan kenttien alue on tarkoitus kunnostaa varsinkin kouluja ja nuorten jalkapalloilua varten. Alueen muita puistoja ovat muun muassa Kiinalaispuisto ja Ruutipuisto. Kontulan läheisyydessä sijaitsee myös Kivikon liikuntapuisto, jonka toteutus on kuitenkin edelleen kesken. Esimerkiksi alueelle suunniteltujen kenttien rakennustyö aloitetaan vasta vuonna 2011. Rakennuskanta Kontula on rakennettu väljäksi kerrostalopainotteiseksi asuinalueeksi, jonka vierestä löytyy myös vanhaa pientaloasutusta. Alueelle rakennettiin vuosina 1964–1970 7 000 asuntoa, mikä vastasi Helsingin noin yhden vuoden asuntotuotantoa. Kontulan rakennustahti hiljeni 1970-luvun lopulla painotuksen siirtyessä Helsingistä Vantaalle ja Espooseen. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla eteläisen Kontulan alueelle rakennettiin muutamia pienkerrostaloja ja rivitaloja. Kontulan viereen on rakennettu Kurkimäen ja Kivikon asuinalueet. Kontulaan on tehty myös täydennysrakentamista lähiöprojektin aikana vuosina 1996–2005. Täydennysrakennukset on rakennettu entisille liiketonteille tai tyhjille tonteille. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa Kivikonkaaren ja Kontulankaaren risteys sekä Keinutie. Kontulan kerrostaloalueet ovat myös sisältyneet Euroopan unionin Urban II -ohjelmaan, joka päättyi vuonna 2006. Kontulan vanhempien rakennusten arkkitehtuuri perustuu selkeään teolliseen tuotantoon. Ajan ihanteita Kontulaa rakennettaessa olivat koneellisuus ja sarjatuotannon mahdollistama kohtuuhintainen korkeatasoisuus. Rakennusten sommittelussa otettiin huomioon korkeiden ja matalien talojen vuorottelu. Suurten talojen vastapainoksi luotiin laajoja piha-alueita ja avoin korttelirakenne; tavoitteena oli tehdä alueesta mahdollisimman yhtenäinen. Koristelun sijasta taloissa käytettiin tehostevärejä muun muassa oven- ja ikkunanpielissä. Alkuvaiheen taloissa käytettiin vielä julkisivun läpi kulkevaa ikkunarivistöä eli nauhaikkunoita (nauhaikkunajulkisivuja on Kontulassa 42 kappaletta), jotka päästävät asuntoihin paljon valoa. Elementtirakentamisen edistyessä nauhaikkunoista luovuttiin ja elementit pelkistettiin levyiksi, joiden keskellä on standardimitoitettu ikkunanreikä. Muita tunnusomaisia piirteitä Kontulan vanhemmille rakennuksille ovat vaalea väritys ja tummaksi maalatut pohjakerrokset, joiden tarkoituksena on luoda kuva maanpinnan yläpuolelle nostetuista rakennuksista. Valkoisen värityksen myötä Kontula tunnettiin aikoinaan myös nimellä ”Valkoinen Kontula”. Asuntojen koot vaihtelevat talojen koon mukaan, mutta eniten on keskikokoisia 3–4 huoneen asuntoja. Pienemmissä, kolmikerroksissa taloissa on isompia perheasuntoja, ja korkeimmissa, seitsemän-yhdeksänkerroksisissa kerrostaloissa pienempiä asuntoja. Asuntokannasta pienasuntoja on Varsinkin nykypäivään verrattuna pienasunnot ovat pieniä ja perheasunnot tilavia. Asunnot ovat valoisia ja ikkunapinta-alat suuria. Suurimmissa asunnoissa on kylpyhuoneen lisäksi erillinen WC, ja useissa vaatehuone. Asuntojen pohjaratkaisut ovat samankaltaisia, mikä johtuu suurta samanlaisten elementtien määrää tukeneesta rakennustekniikasta. Elementtitaloissa löytyi valmistumisen jälkeen puutteita muun muassa lämmönjakelusta ja eristysten asennuksesta. Lähes kaikki Kontulan taloyhtiöt ovat korjanneet talojensa julkisivuja, ikkunoita ja lämmitysjärjestelmiä. Lisäksi noin viiteentoista kaupungin omistamaan rakennukseen on tehty uusia parvekkeita; 1960-luvulla valmistuneissa taloissa ei alkuun ollut parvekkeita, ainakaan pienemmissä asunnoissa. Kaupungin ja Kontulan kiinteistöyhtiöt ovat teettäneet lähes kaikissa 1960–70-luvuilla rakennetuissa taloissa peruskorjaukset. Joitakin alueen taloja on myös maalattu uudelleen. Maalausta lähti ajamaan Kontula-seura 1970-luvulla. Julkisivulautakunta hyväksyi suunnitelman 1973, ja valtion teknillinen tutkimuskeskus ryhtyi 1970-luvun puolivälissä tutkimaan maalipintojen kestävyyttä. Tarkoituksena oli aloittaa maalaaminen 1980-luvun alussa. Etenkin Keinutien taloyhtiöt maalauttivat talojansa muun muassa keltaisella värillä. Väestö Kontulassa oli 13 172 asukasta vuonna 2006. Kontulassa on eniten 25–49-vuotiaita, toiseksi suurin ikäryhmä on eläkeikäiset, yli 65-vuotiaat. Kontula sai 1960-luvulla maineen maaltamuuttajien lähiönä. Kontulaan muuttaneista 45 % oli tosin syntynyt Helsingissä, mutta yli 18-vuotiasta vain 25 % oli syntyperältään helsinkiläisiä. Vuokrataloissa 30 % oli syntyperältään helsinkiläisiä. Kontulan asukasluvun oli suurimmillaan vuonna 1973, jolloin siellä asui 21 500 ihmistä, ja lasten ja nuorten osuus asukkaista oli muuta kaupunkia suurempi. Vuonna 1970 Kontulassa oli vain noin 3 % vanhuksia, ja heistäkin vain joka neljäs asui yksin. Kontulan asukasluku alkoi vähetä vuoden 1973 jälkeen. 1970-luvulla ikärakenne muuttui: nuorten osuus pieneni ja vanhusten osuus vastaavasti kasvoi. Jo 1990-luvulla vanhusten osuus ylitti kaupungin keskiarvon. Kontulassa oli vuonna 2006 suomen kieltä äidinkielenään puhuvia 82,27 % (Helsinki 86,2 %), ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvia 4,30 % (Helsinki 6,20 %) ja muuta kieltä äidinkielenään puhuvia 13,78 % (Helsinki 7,59 %). Tulot, työttömyysaste ja koulutus Kontulalaisten valtionveronalaiset keskitulot olivat vuonna 2005 19 507 euroa, joka on selvästi vähemmän kuin koko Helsingissä keskimäärin (26 982 euroa). Mellunkylän peruspiirissä keskimääräiset tulot olivat 19 777 euroa. Vuonna 2006 Yli 15-vuotiaista enintään perusasteen koulutuksen suorittaneita (tai joiden koulutuksesta ei ollut tietoja) oli 5 563, keskiasteen suorittaneita 3 581 ja korkea-asteen suorittaneita 1 957. Vuonna 2003 Kontulan työttömyysaste oli 16,1 %, kun se Mellunkylän peruspiirissä oli 14,4 %. Miesten työttömyysaste oli 16,3 % ja naisten 12,7 %. Koko kaupungissa työttömyysaste oli vuonna 2003 9,6 %. Muuta kaupunkia jonkin verran korkeampi työttömyys on perua 1990-luvun lamasta. Vielä vuonna 1990 Kontulassa oli saman verran työttömiä kuin muuallakin kaupungissa, eli noin 2 % työvoimasta. Laman aikana työttömyys kuitenkin nousi, ja vuonna 1996 se oli jo 24,9 % Helsingin keskiarvon ollessa 17,0 %. Kontulan alueella oli 1 906 työpaikkaa vuonna 2002. Äänestäminen Kontulalaisten äänestysaktiivisuus on vaihdellut vuosien mittaan. 1970-luvulla äänestysaktiivisuus oli muuta Helsinkiä korkeampi, pysytellen 80 % tienoilla, ja muuta Suomea vain hieman matalampi. SKP ja SDP saivat alueen äänistä noin 60 %; vaikka SKP:n kannatus Helsingissä laski, Kontulassa se nousi 1970-luvulla. Vuosi 1972 oli historiallinen, sillä kunnallisvaaleissa Kontulasta valittiin kuusi ehdokasta valtuustoon. Jo 1980-luvulla moni kontulalainen, etenkin nuori, siirtyi nukkuviin äänestäjiin. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa kontulalaisten äänestysaktiivisuus oli ennätysalhaalla, 66 %:ssa. Äänestysaktiivisuuden ero koko Suomen äänestysaktiivisuuteen oli 6 %-yksikköä. Aktiivisuus on jakautunut asuntotyypin mukaan: vuoden 1999 eduskuntavaaleissa omistusasuntojen asukkaista äänesti 78 %, vuokratalojen asukkaista 56 %. 2000-luvulla Kontulan äänestysaktiivisuus on ollut muuhun kaupunkiin verrattaessa matalampi. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa suosituimmat puolueet Kontulan kolmella äänestysalueella olivat SDP (28,8%) ja Perussuomalaiset (22,4%). Kannatuksessa seuraavina olivat Kokoomus (11,7%), Vasemmistoliitto (11,7%) ja Vihreät (8,7%). Helsingin kokonaistulokseen verrattuna SDP:n ja Perussuomalaisten kannatus oli selvästi suurempaa; Perussuomalaiset saivat Kontulassa suhteellisesti lähes kaksi kertaa enemmän ääniä kuin muualla kaupungissa. Kokoomuksen ja Vihreiden kannatus oli selvästi muuta kaupunkia matalampaa, Kokoomuksella alle puolet koko kaupungin kannatustasosta. Tunnettuja kontulalaisia Kontulassa on asunut paljon tunnettuja julkisuuden henkilöitä ja oman alansa edustajia. Kontulassa asuu myös Telian ja Comptelin jo eläköitynyt pääjohtaja Tero Laaksonen. Keinutiellä ovat asuneet muun muassa Yleisradion tv-toimittaja Reino Paasilinna ja Mainostelevision Esko Tommola, ulkoministeriön viranhaltija Jaakko Iloniemi, historiantutkija Heikki Ylikangas, opetushallituksen pääjohtaja Erkki Aho ja Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen. Kontulassa ovat myös asuneet laulaja, muusikko Arttu Suuntala, entinen Kokoomuksen puheenjohtaja ja ministeri Harri Holkeri ja NHL-tähti Esa Tikkanen. Myös Bomfunk MC’s -yhtyeen solisti Raymond Ebanks on Kontulan kasvatteja. Nykyisistä asukkaista tunnetuimpia lienee kirjailija Tomi Kontio. Keinutiellä asui myös Anna Abreu. Kontulan maine Kontulasta on erilaisia käsityksiä, mutta jotkut pitävät sitä rauhattomana, jotkut laatulähiönä. Kontula peri maineen rauhattomana lähiönä Siilitieltä 1960-luvulla, ja se oli tiedotusvälineiden, etenkin lehdistön, silmätikku. Syyksi voidaan katsoa 1960-luvun jälkeen noussut lähiökielteinen ilmapiiri, joka kohdistui etenkin Kontulaan, silloin Suomen suurimpaan lähiöön. 1980-luvulla Kontula nähtiin jo valoisampana paikkana, mutta 1990-luvun alun lama synkisti Kontulan kuvaa tiedostusvälineissä. Kontula valittiin vuoden kaupunginosaksi vuonna 2006, jolloin sen ansioiksi laskettiin muun muassa Kontukeskuksen aktiivisuus ja lähiön monikulttuurisuus. Vuonna 2007 Helsingin lähiöprojektin yhteydessä 183 toimittajalta kysyttiin, ”mikä lähiö tulee ensimmäisenä mieleen”, ja 32 % osanottajista vastasi "Kontula". Kontulalaistenkin käsitykset alueesta vaihtelevat, mutta monet pitävät Kontulaa viihtyisänä paikkana, josta eivät haluaisi muuttaa pois. Jo vuonna 1966 kontulalaiset eivät päässeet yhteisymmärrykseen: haastatteluissa yksi ei olisi halunnut muuttaa alueelta pois ja toista piteli paikallaan vain perhe ja koira. Alkuaikoina asukkaat olivat tyytymättömiä varsinkin palveluiden puuttumiseen. Huomiointi tiedotusvälineissä Uutisointi Kontulasta oli vielä 1960-luvun alussa myönteistä, ja valmistumattomasta lähiöstä kirjoitettiin lehdistössä suopeasti. Helsingin Sanomat kuvasi huhtikuussa 1962 Kontulaa hyväksi vastakohdaksi keskustan ahtaudelle: ”Yhä useammat pääsevät muuttamaan keskustan melusta ja pölystä raittiiseen ilmaan ja luonnontuntumaan.” 1960-luvun lopulla kirjoittelu muuttui negatiivisemmaksi, etenkin Kontulan hurjastelevan nuorison takia. Kontula pääsi lehtien otsikoihin kielteisten uutisten vuoksi, ja monesti pienimmästäkin negatiivisesta asiasta kirjoitettiin liioitellen. Uutisointi Kontulasta levottomana lähiönä jatkui 1970-luvulla. Lehtien mielenkiinnon herätti etenkin vuoden 1973 pääsiäisen alla tapahtunut rikospoliisin petosryhmän apulaispäällikön Vilho Holmin pahoinpitely, joka pääsi myös Ilta-Sanomien etusivulle. Helmikuussa 1973 television väkivaltateemaillan johdanto-osa käsitteli lähes yksistään Kontulan ongelmia. Levottomuutta 1970-luvulla aiheuttivat etenkin huumekauppa ja 1960-luvun lopulla alkanut alkoholin vähittäismyynnin vapautuminen. Keskiolut tuli ruokakauppoihin vuonna 1969, ja Kontulan Alko avattiin vuonna 1971. 1990-luvun lopulla uutisaiheeksi nousivat Kontulan skinheadit ja rasismi. 2000-luvulla Kontulaa on uutisoitu myönteisemmin, ja pääasioiksi ovat nousseet alueen hyvät puolet. Varsinkin lähiöprojektin ja Euroopan unionin Urban II:n aikaan saama alueen kehittämistyö ja kulttuuritapahtumat ovat olleet esillä otsikoissa. Negatiiviset uutiset ovat käyneet harvinaisemmiksi. Sellainen oli ostoskeskuksessa loppusyksystä 2006 tapahtunut pahoinpitely, jolloin FPS Securityn vartija potki maassa kädet sidottuna maannutta puolustuskyvytöntä miestä rintaan. Tapaus nousi otsikoihin YouTubessa pyörineestä videosta. Viittaukset kulttuurissa Kontula on ollut esillä myös elokuvissa. Kenties tunnetuin Kontulaan sijoittuva elokuva on Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä. Se oli vuoden 1980 katsotuin kotimainen elokuva 381 024 katsojalla. Kuvauspaikkoja olivat Kontulankaari, Vesalan yläaste, ostoskeskus, Ostostie ja urheilukentän huoltorakennus. Elokuva ei niinkään kerro Kontulasta vaan lähiönuorista ja heidän elämästään yleensä. Vuoden 2003 Nousukausi kertoo espoolaisesta nuoresta parista, joka pääsee elämysmatkalle Jakomäkeen. Yhtenä vaihtoehtona on myös loma ”luottohäiriöisenä asunnonhakijana Kontulassa”. Arto Paasilinna visioi teoksessaan Ihmiskunnan loppulaukka, että Kontula tullaan räjäyttämään jo vuonna 2037 ja sen tilalle istutetaan geenimuunneltua villipajua, jonka arvellaan lisäävän kaupungin viihtyisyyttä. Matti Yrjänä Joensuun kirjassa Harjunpää ja poliisin poika (Otava 1983) Kontula on keskeisesti esillä. Sara Razain romaanin Djävulen är en lögnare (Förlaget 2016) tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Kontulaan. Kontulalainen rap-yhtye, ja sen samanniminen keulakuva, Notkea Rotta mainostaa sanoituksissaan Kontulaa ja muuta Itä-Helsinkiä. Vuonna 2005 julkaistiin yhtyeen debyyttialbumi Itä meidän, joka kertoo Itä-Helsingin elämästä. Vuonna 2007 yhtye julkaisi toisen albuminsa Kontula – Koh Phangan All Night Long. Liikenne Kontulan halki kulkee vuonna 1965 valmistunut Kontulantie. Toinen pääväylä on Kontulankaari. Alueen katu- ja jalankulkuverkko valmistui vuoteen 1970 mennessä. Kontulan kustakin kolmesta osa-alueesta lähtee autoliikenteestä erotettu kävelykatu kohti ostoskeskusta. Kontulan joukkoliikenneyhteys Helsingin keskustaan on tiheä metroliikenne Kontulan metroasemalta, joka avattiin liikenteelle 1. marraskuuta 1986. Metroasema sijaitsee Itäkeskuksen-Mellunmäen metrohaaralla, ja sitä käyttää päivittäin noin 20 000 matkustajaa. Aseman rakennettiin aikanaan minimivaatimusten mukaisesti. Asemaa on sittemmin peruskorjattu vuonna 2003, jolloin keskiosan lippuhalli uudistettiin. Viimeksi peruskorjattiin aseman itäinen lippuhalli, jonka parannustyöt valmistuivat syksyllä 2007. Ympäröivistä lähiöistä on kattava liityntäliikenne Kontulan sekä Itäkeskuksen metroasemille. Kontulasta on lisäksi poikittaisyhteys linja-autolla Malmille ja Vuosaareen. Kontulan sisäistä bussilinjastoa uudistettiin vuoden 2006 syksyllä, mutta toteutuneet uudistukset eivät olleet useille kontulalaisille mieleen. Valitusten pohjalta kaupunki selkeytti linjastoa, ja uudet reitit ja aikataulut otettiin käyttöön 15. tammikuuta 2007. Bussiyhteydet Runkolinja 560, Rastila - Vuosaari - Mellunmäki - Kontula - Malmi - Paloheinä - Myyrmäki - Honkasuo Kontulan metroasemalta kulkevat liityntälinjat: 57 Kontula - Latokartano - Käpylä - Munkkivuori - Munkkiniemi 94 Itäkeskus - Porttitie - Kontulan metroasema - Kontulankaari 94A Kotikonnuntie - Kontulan metroasema - Kivikko - Kontulan metroasema - Kotikonnuntie 94B Kontulan metroasema - Kivikonlaita (Työmatkalinja) 95 Itäkeskus - Mellunmäki - Kontulan metroasema - Keinutie Pienkalustolinjat Kontulan metroasemalta: 811 Kivikko - Kontula (M) - Mellunmäki - Länsimäki 812 Myllypuro - Mellunmäki Yölinjat: 92N Rautatientori - Myllypuro - Kontulan metroasema - Kivikko - Keinutie 94N Rautatientori - Roihuvuori - Kontulan metroasema - Kontulankaari Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kontulan alueportaali Albumit auki -valokuvatietokanta – asukkaiden lähettämiä kuvia Kontulasta Seulonnan keskeiset artikkelit 41.1 Suomi

628

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lemp%C3%A4%C3%A4l%C3%A4

Lempäälä

Lempäälä on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa ja on osa Tampereen kaupunkiseutua. Lempäälän naapurikunnat ovat Akaa, Kangasala, Pirkkala, Tampere, Valkeakoski ja Vesilahti. Lempäälä on Tampereen etelänpuoleinen naapurikunta. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  % eli  km² vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km². Lempäälän kunnanjohtaja on Heidi Rämö (2015–). Historia Lempäälä on alun perin kuulunut jo 1200-luvulla perustettuun Suur-Pirkkalan kirkkopitäjään, johon kuuluivat myös Kangasala, Messukylä, Ylöjärvi ja Vesilahti. Ajan myötä Vesilahti ja Lempäälä erosivat tästä suurpitäjästä itsenäiseksi alueeksi, jonka keskus oli Vesilahdessa. Tämä on tapahtunut jo ennen kuin Vesilahden kirkkoherra mainitaan vuonna 1346. Eräiden asiakirjalähteiden mukaan Lempäälän ensimmäinen, luultavasti puinen kirkko olisi valmistunut 1418–1419, mutta nykyinen Pyhän Birgitan kirkko on rakennettu kivestä 1500-luvun alussa. Lempäälä mainitaan itsenäisenä seurakuntana ensi kerran 9. tammikuuta 1439, jolloin Turun piispa Maunu II Tavast saapui Lempäälän Kuokkalaan sovittelemaan niin kutsuttua Davidin kapinaa. Vuonna 1465 Lempäälässä pidetyillä laamanninkäräjillä oli kyse messukyläläisten ja Kuokkalan kyläläisten rajariidoista. Lempäälän kirkkoherra Erik Edner esitti Tampereen kaupungin perustamista kuningas Kustaa III:lle vuonna 1772. Maanomistukseltaan Lempäälä on ollut erityisesti 1600–1800-luvuilla kartanoiden hallitsema pitäjä. Lempäälässä on ollut 11 kartanoa: Hietaniemi, Innilä, Kelho, Kukkola, Kulju, Laikka, Lastunen, Loppi, Sotavalta, Tolvila ja Viiala. Kaksi viimeksi mainittua liitettiin 1932 perustettuun Viialan kuntaan. Erityisesti Itä-Lempäälän kartanot Innilä, Kelho, Lastunen, Sotavalta ja Viiala olivat 1700- ja 1800-luvuilla pitkään samojen henkilöiden ja sukujen omistuksessa, jolloin ne muodostivat suuren yhtenäisen alueen. Hietaniemi, Innilä, Kelho ja Sotavalta ovat edelleen maanviljelystiloja. Lempäälään yritettiin rakentaa kanavaa jo 1700-luvulla Rikalaan, mutta työ jäi kesken. Uudelleen työt aloitettiin kirkonkylässä 1800-luvulla, ja uusi Lempäälän kanava valmistui vuonna 1873. Suomen sisällissodassa keväällä 1918 rintama pysähtyi Lempäälään kuukaudeksi, kun valkoiset valtasivat Lempäälän 24. maaliskuuta 1918 ja katkaisivat radan Tampereelle. Seuraavien kahden viikon aikana Eino Rahjan johtamat punaiset yrittivät murtautua etelästä Toijalasta ja Sääksmäeltä rintaman läpi saarretun Tampereen avuksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Taistelut aiheuttivat suurta aineellista tuhoa erityisesti rintamalinjalle jääneissä Sotavallan ja Kelhon kartanoissa sekä Lipon, Mattilan ja Mantereen kylissä. Punakaarti aloitti 25. huhtikuuta 1918 vetäytymisensä Valkeakoskelle ja sieltä edelleen Hauhon suuntaan. Talvi- ja jatkosodissa kaatui yhteensä 142 lempääläläistä. Viime sotien jälkeen Lempäälään asutettiin Sakkolan siirtoväkeä. Lempäälän liikenneolot paranivat huomattavasti valtatie 3:n Valkeakosken ja Kuljun välisen osuuden valmistuttua vuonna 1962 ja edelleen Kuljun ja Tampereen välisen moottoritien valmistuttua vuonna 1968. 1970-luvun alussa avattiin liikenteelle valtatie 9:n uusi reitti Turusta Loimaan kautta Kuljuun. Lempäälän asukasluku liki kaksinkertaistui vuosien 1945 ja 1970 välillä, ja asutuksen painopisteeksi muodostuivat toisiinsa nauhamaisesti liittyvät, Riihimäki–Tampere-radan varrella sijaitsevat kirkonkylä eli Lempoinen, Kulju ja Sääksjärvi. Aiemmin Vesilahteen kuulunut Säijä liitettiin Lempäälään vuoden 1964 alussa. Lempäälän vanhentuneet ruotsinkieliset nimet olivat Lembois ja Lempälä. Vuonna 2019 annetun Kotimaisten kielten keskuksen ja ruotsin kielen lautakunnan uuden suosituksen mukaan Lempäälällä ei ole ruotsinkielistä nimeä. Väestö Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kunnan väestönkehitys vuodesta 1751 lähtien. Taajamat Lempäälä on rakentunut yhtenäiseksi nauhataajamaksi Lempäälän keskustasta aina Tampereen rajalle saakka. Keskustan lisäksi Lempäälän muita asutuskeskuksia ovat Moisio, Kulju ja Sääksjärvi. Lempäälän ja Tampereen rajalle on nousemassa kuntien yhteinen 13 000 asukkaan kaupunginosa, Vuores, jossa pidettiin 2012 asuntomessut. Vuoden 2019 lopussa Lempäälässä oli 23 523 asukasta, joista 20 861 asui taajamissa, 2480 haja-asutusalueilla ja 182:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Lempäälän taajama-aste on 89,4 %. Lempäälän taajamaväestö jakautuu kahden eri taajaman kesken: Asteriskilla (*) merkityt taajamat sijaitsevat vain osittain Lempäälän alueella. Kunnan keskustaajama on lihavoitu. Lempäälän kirkonkylä sekä Moisio, Kulju ja Sääksjärvi eivät muodosta omia tilastollisia taajamiaan, vaan ne ovat osa Tampereen keskustaajamaa, joka ulottuu Lempäälän lisäksi usean Tampereen lähikunnan alueelle. Yhteensä Tampereen keskustaajamassa on 341 696 asukasta ja sen pinta-ala on 279,37 neliökilometriä. Vuoreksen taajama ulottuu pääosin Tampereen kaupungin alueelle. Maantiede Lempäälän keskustaajama sijaitsee Vanajaveteen kuuluvan Liponselän ja Pyhäjärveen kuuluvan Toutosenselän välisellä kannaksella, jonka lävistävät Kuokkalankoski ja Lempäälän kanava. Kunnan pohjoisosassa on useita pieniä tai pienehköjä järviä, joista useat laskevat Moisionjokea myöten Kuokkalankoskeen, mutta Tampereen ja Pirkkalan rajalla sijaitseva Sääksjärvi laskee Pyhäjärveen Tampereen kautta. Etelästä Pyhäjärveen laskee Hulausjärvi Vesilahden rajalla. Lempäälän keskusta-alue sijaitsee saarella. Lempäälän maasto oln kauttaaltaan epätasaista. Korkein maastonkohta on pohjoisessa Tampereen rajalla sijaitseva Vuoresvuori, jonka huippu on 193 metriä merenpinnan yläpuolella. Vuoren rinteillä on nähtävissä muinaisen Yoldiameren rantaviiva. Valkeakosken puolelta tulee Lempäälän alueelle harju, jonka lakea Lempäälän ja Valkeakosken välinen seututie seuraa. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Lempäälässä on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Lempäälän seurakunta Itsenäisenä helluntaiseurakuntana Lempäälässä toimii Lempäälän helluntaiseurakunta. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Lempäälän alueella toimii Lahden ortodoksinen seurakunta. Kylät Lempäälän kyliä ovat Ahtiala, Aimala, Alkkula, Hahkala, Hakkari, Haurala, Hemminkilä, Herrala, Hietaniemi, Hollo, Hulaus, Hyrkkäälä, Häihenmatka, Hävättilä, Ihamaa, Innilä, Jokipohja, Kelho, Korkeamäki, Kuivaspää, Kulju, Kuokkala, Kärppälä, Lahti, Lastunen, Lietsamo, Lippo, Lumiainen, Maisenranta, Miemola, Moisio, Nurkkila, Nurmi, Perälä, Pyhältö, Rikala, Ruuhola, Ryynikkä, Sarvikas, Sotavalta, Sukkila, Säijä, Sääksjärvi, Taipale ja Vaihmala. Liikenne Lempäälä sijaitsee valtateiden 3 (Helsinki–Tampere) ja 9 (Turku–Tampere) sekä Helsinki–Tampere-rautatien varrella. Lempäälän rautatieasemalla pysähtyvät rataosuudella kulkevat lähijunat ja osa Helsingin ja Tampereen välisistä InterCity-junista. Etäisyyksiä Lempäälästä Helsinkiin 157 km Hämeenlinnaan 58 km Poriin 106 km Tampereelle 24 km Turkuun 135 km Paikkakunnan kohteita Nähtävyydet Lempäälän Kuljussa sijaitsee Pirunlinna, jossa on paljon luolia ja kallioita, jotka toimivat kivikaudella ihmisten asuin- tai suojapaikkoina ja josta on löydetty myös kivikautisia jäänteitä. Vuonna 1873 valmistunut, Lempäälän keskustan halki kulkeva Lempäälän kanava yhdistää Vanajaveden ja Pyhäjärven. Kunnan keskustassa sijaitsee myös Lempäälän kirkko eli Pyhän Birgitan kirkko, joka on keskiaikainen harmaakivikirkko. Hakkarissa, Lempäälän keskustasta pohjoiseen sijaitsee Kuokkalan museoraitti, jonka varrella sijaitsee useita historiallisia museoita. Marjamäessä sijaitsee Suomen pinta-alaltaan suurin kauppakeskus Ideapark, jossa sijaitsi monenlaisten myymälöiden lisäksi myös muun muassa Pohjoismaiden suurin sisähuvipuisto Funpark. Funparkin lopettamisen jälkeen paikalle tuli Ideapark Zones (aik. Zones by Särkänniemi). Vaihmalassa sijaitsevat golfkentät HiisiGolf ja FarmiGolf sekä hotelli-ravintola Vaihmalan Hovi. Tapahtumat Puntala-rock, Lempäälään Karuselli ry:n (LeKa) järjestämä vuosittainen punk-festivaali Uusi Alku, vuosittainen kristillinen loppiaistapahtuma Hakkarin liikuntahallissa Lempäälä-päivä, Lempäälän kunnan oma juhlapäivä 9. syyskuuta Myllyranta-rock, Myllyrannan tapahtumapuistossa järjestettävä musiikkitapahtuma Ruokakulttuuri Lempäälän pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla uutispuuro ja makeat siirappikakot. Ystävyyskunnat Lempäälän ystävyyskunnat ovat seuraavat: Ulricehamnin kunta (Ruotsi) Øvre Eiker (Norja) Castiglione del Lago (Italia) Tapolca (Unkari) Lempäälän kummikunta on Upplands-Bro Ruotsissa. Urheiluseurat ja järjestöt Lempäälän tennisseura (LeTS): tennis Lempäälän Kisa (LeKi): jääkiekko, hiihto, yleisurheilu, tennis, painonnosto, taekwondo, kuntoilu, salibandy Lempäälän Jyry (LeJy): kuntoliikunta Lempo-Volley: lentopallo Lempäälän Pandat: voimistelu Leki-futis Lempäälän palloseura ry: Jalkapallo, Futsal Sääksjärven Loiske: jalkapallo, futsal, lentopallo, hiihto, voimistelu, yleisurheilu Hiisi-Golf: golf Lempäälän urheiluautoilijat Lempäälän ampujat Lempäälän NMKY: koripallo Lempäälän seudun samoojat Tarpian suunta (TarpS): suunnistus Ratsastusseura Pirkanmaan piaffe Lempäälän Toivot (LeTo): haavipallo, jääkiekko, jalkapallo, kaukalopallo, katukiekko Lempäälä Indians (inkkarit) rullakiekko, katukiekko Tunnettuja lempääläläisiä Sampsa Aaltio, kansanedustaja Marko Anttila, jääkiekkoilija Erik Edner, kirkkoherra Jenni Hiirikoski, jääkiekkoilija Yrjö Kokko, kirjailija ja runoilija Jouko Konsala, maanviljelysneuvos Mikael Kosola eli niilo22, tubettaja Kirsti Kuronen, kirjailija Teemu Lehtilä, näyttelijä Mikko Linkola (1913–1983), maanviljelysneuvos Rita Manninen, hyvinvointiyrittäjä Veijo Niemi, kansanedustaja M. A. Numminen, muusikko, taiteilija Kalervo Nurmimäki, energianeuvos Sari Peltoniemi, kirjailija Viljam Pylkäs, Tuntemattoman sotilaan ”Antero Rokan” esikuva Arto Rastas, kokki Richard Rautalin, kuvanveistäjä Pertti Salovaara, radiotoimittaja, poliitikko Veli Seppä, taideväärentäjä Emily Shipway, lapsinäyttelijä Samuel Shipway, lapsinäyttelijä, rap-artisti Kustaa Tapola, jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Jocka Träskbäck, toimittaja Veltto Virtanen, rockmuusikko, poliitikko Katso myös Birgitan polku Luettelo Lempäälän julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Kirjallisuutta Kirsti Arajärvi: Lempäälän historia, Lempäälän seurakunta, Lempäälän kunta, 1959 Aiheesta muualla Lempäälän viralliset sivut Tilastokeskus - Lempäälän avainluvut Lempäälän ja Tampereen yhteisen Vuores-hankkeen sivut Marjamäen yritysalueen kehittämishankkeen sivut Seulonnan keskeiset artikkelit

630

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4ntinen%20Zhou-dynastia

Läntinen Zhou-dynastia

Läntinen Zhou-dynastia (西周 [Xi Zhou]) hallitsi Kiinassa 1066 – 771 eaa. Se oli osa Zhou-dynastiaa. Historia Shang-dynastian valta-asemaa nousi uhkaamaan valtakunnan läntisillä rajamailla sijainnut Zhou-heimo. Zhou-vallan keskuspaikka sijaitsi Weijoen laaksossa, nykyisen Shaanxin alueella, lähellä Xi'ania. Zhout kukistivat Shangit lopullisesti Muyen taistelussa. Taistelun ajankohdasta ei olla yksimielisiä, mutta se sijoittuu muutaman vuosikymmenen sisälle, vuoden 1050 eaa. molemmin puolin. Tarinat kertovat Zhou-dynastian ensimmäisen kuninkaan Wun olleen hyveellinen kuningas, joka kukisti tyrannimaisen Shang-kuninkaan. Todellisuudessa Xia-, Shang-, ja Zhou-dynastiat olivat osaksi päällekkäisiä, mutta niiden valtakeskukset sijaitsivat eri puolilla Keltaisenjoen laaksoa. Ne olivat teokraattisia pronssikauden valtioita, joissa kuningas sai valtansa uskonnollisesta merkityksestään. Zhou-dynastian vallan alkuaikoina alkoi kehittyä feodaalinen järjestelmä, jossa maa-alueet läänitettiin oman klaanin ja liittolaisklaanien jäsenten kesken. Zhou-ruhtinaiden omassa suorassa hallinnassa ollut alue käsittivät osia nykyisen Shaanxin ja Henanin alueista. Näin ollen Zhou-kuninkaan valta koostui käytännössä hänen suorassa hallinnassaan olevasta pääkaupungista, sekä useista vasallivaltioista, jotka maksoivat veroa Zhou-kuninkaalle. Zhou-kuninkaan valta perustui siihen että hän oli jumalallisessa asemassa, jonka lääninherrat tunnustivat ylimmäksi valtiaaksi. Järjestelmässä oli se heikkous, että kun lääninherrat kasvoivat voimakkaammiksi, he alkoivat toimia itsenäisesti ja pitivät Zhou-kuningasta enää nimellisenä hallitsijana. Järjestelmän tarkoitus oli vahvistaa Zhou-hallitsijan valtaa, mutta myöhemmin kuninkaat eivät enää pystyneet jakamaan uusia läänityksiä vasalleilleen, minkä seurauksena vasallit alkoivat samaistua omaan alueeseensa eivätkä enää olleet uskollisia Zhou-hallinnolle. Läänityksistä syntyi ajan kuluessa useita itsenäisesti toimivia pieniä valtiota, jotka taistelivat vallasta keskenään. Zhou-dynastian vasallit muuttuivat yhä tyytymättömimmiksi ja kuninkaan oli yhä vaikeampi ylläpitää valtaansa. Valtakuntaa uhkasivat myös Keski-Aasian aroilla vaeltavat jousilla varustautuneet hevospaimentolaiset, jotka muodostivat nopealiikkeiset taistelujoukot. He aiheuttivat huomattavia levottomuuksia Keski-Aasiassa 800-luvulla eaa. Kuningas Youn valtakaudella vuosina 781-771 eaa. kuninkaan arvovalta oli jo niin heikko, että yksikään vasalli ei tullut avuksi, kun barbaariheimot hyökkäsivät lännestä Zhoun valtakeskukseen ja surmasivat kuningas Youn. Hallitsijat (Wang 王 tarkoittaa kuningasta; käännöstä herttua tällä sivulla käytetään arvonimestä wujue 五爵.) Zhou Wuwang 周武王 (Ji Fa 姬發 (姬发)), Zhoun ensimmäinen kuningas, noin 1050 eaa. Zhou Chengwang 周成王, joka hallitsi enonsa, Zhoun herttuan Danin, 周公旦 avulla Zhou Kangwang 周康王 Zhou Zhaowang 周昭王 Zhou Muwang 周穆王 Zhou Gongwang 周共王 Zhou Yiwang 周懿王 Zhou Xiaowang 周孝王 Zhou Yiwang 周夷王 Zhou Liwang 周厲王, 878–841 eaa. Hallitsijaton kausi 共和, 841–828 eaa. Lun herttua Zhou ja Yanin herttua Shao hallitsivat lapsikuninkaan puolesta Zhou Xuanwang 周宣王, 827–782 eaa. Zhou Youwang 周幽王, 781–770 eaa. Elämä ja kulttuuri Zhoun kulttuuri ennen Shang-dynastian kukistamista oli ilmeisesti Weijoen laakson paikallisten kulttuurien sekoitus. Shangin alueita vallatessaan Zhou omaksui Shangin kulttuuripiirteet. He käyttivät lähes samaa kilpikonnanluista ennustamista, samoja pronssin valamistamistapoja ja samoja hautausriittejä kuin Shang-kuninkaat. He kehittivät kuitenkin myös oman astioiden koristelutavan, joka poikkesi selvästi Shang-dynastian koristeluista. Historialliset tapahtumat Zhou-kaudella kirjattiin muistiin bambusta tehtyihin liuskoihin, mutta niitä ei ole säilynyt. Tekstejä on kuitenkin vuosisatojen ajan kopioitu, ja suuri osa niistä on siten edelleenkin luettavissa. Näistä kirjoituksista on tullut myös kungfutselaisuuden klassikoita. Oleellisia kirjoja ovat: Shangshu (尚書 / 尚书 Shàngshū - Arvostetut dokumentit) eli Shujing (書經 / 书经 Shūjīng - Dokumenttien klassikko), joka on kokoelma puheita ja keskusteluja Xia-, Shang- ja Läntisen Zhou-dynastian ajoilta. "Laulujen kirja" (Shijing 詩經 / 诗经) on kokoelma hymnejä, arvosteluja ja suosittuja uskonnollisia lauluja Läntisen Zhoun ja Kevättä ja syksyä -kausilta. "Muutosten kirja" (Yijing 易經 / 易经) käsittelee siperiankärsämöstä ennustamista. Sitä pidetään kuningas Wenin ja Zhoun herttuan uudelleenjärjestämänä ja täydentämänä. Shang-dynastian aikainen kulttuurikehitys muovautui selkeän kiinalaiseen tyyliin Zhou-dynastian aikana. Taide-esineistä tuli käytännöllisempiä, Taivas nähtiin vain hyväksyvänä tai tuomitsevana tahona (se lähetti tulvia, kuivuutta, maanjäristyksiä ja auringonpimennyksiä) ja rakennuksista ja hallintobyrokratiasta tuli osa perinteistä kiinalaista valtiota, ajattelua ja taidetta. Läntisestä Zhou-dynastiasta tuli malli kiinalaisen imperialismin historialle, sillä se näki yhdenmukaisuutta siinä, missä itse asiassa oli kulttuurista ja etnistä erilaisuutta. Muutokset yhteiskunnassa Hallitun alueen laajuuden vuoksi alueellisiksi hallitsijoiksi oli saatava luotettavia henkilöitä. Täten erityisesti lähellä pääkaupunkia nimitettiin valtaan sukulaisia. Toinen seuraus laajasta valtakunnasta oli byrokratian tarve. Kirjurintoimistosta tuli huomattavan tärkeä. Valtasuhteet muuttuivat: nyt kuninkaat olivat yksinkertaisesti virkamiesten päämiehiä. Alueellisiksi johtajiksi nimitetyt sukulaiset kävivät sukupolvien vaihtuessa etäämmiksi, ja niin ollen alueet alkoivat etääntyä kuninkaasta ja itsenäistyä. Runoista ja muista kirjoituksista tuli yksilöllisempiä ja niissä saatettiin ilmaista omia mielipiteitä hallitsevasta luokasta. Kirjallisuudessa siirryttiin uskontokeskeisyydestä kohti maailmankuvaa, jossa luonto ja ihmiset olivat keskeisessä asemassa. Ihmiset vastasivat omasta elämästään sen sijasta, että esi-isät tai Taivas olisivat tehneet sen heidän puolestaan. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Shang-dynastia vallitseva suurempi jakso: Zhou-dynastia seuraava kausi: Itäinen Zhou Lähteet Viitteet Zhou-dynastia, läntinen

631

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4ntinen%20Han-dynastia

Läntinen Han-dynastia

Läntinen Han-dynastia hallitsi Kiinassa 206 eaa.–24 jaa. Tämä oli osa Han-dynastiaa. Han-dynastian perusta ei poikennut merkittävästi Qin-dynastiasta. Ensimmäiset Han-keisarit olivat Qinin hallitsijoiden perillisiä ja jatkoivat heidän työtään. Perinteinen historiankirjoitus maalaa hyvin tumman kuvan ensimmäisestä keisarista tyranniotteineen ja pitää Han-dynastian aikaista älymystön kohtelua ylivertaisena. Kuitenkin dynastioilla oli samat käsitykset filosofiasta ja uskonnosta. Valtion ulkopuoliset olosuhteet pysyivät samanlaisina ja keisari Wun valtakaudella (141 eaa. – 87 eaa.) ensimmäisen keisarin aloittamat laajennusyritykset Mongoliaan, Koreaan, keski-Aasiaan, etelä-Kiinaan ja Vietnamiin yksinkertaisesti jatkuivat noin sadan vuoden tauon jälkeen. Pidemmällä aikavälillä Han-dynastiassa kuitenkin tapahtui evoluutiota, joka erotti sen Qin-dynastiasta. Tähän vaikuttivat talouden laajeneminen, kiinalaisten ja aroilla asuvien kansojen suhteiden muuttuminen, keskushallinnon voimistuminen, valtion otteen heikkeneminen maanviljelijöistä ja niin edelleen. Jo Han-dynastian perustaja Liu Pang kuitenkin lievensi Qin-dynastian julmia rangaistuksia. Katso myös 200-luku eaa. 100-luku eaa. ensimmäinen vuosisata Lähteet Han-dynastia, läntinen en:Han Dynasty#Western Han

632

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4ntinen%20Jin-dynastia

Läntinen Jin-dynastia

Läntinen Jin-dynastia (myös Tsin tai Chin, 西晉 (yksinkertaistetuilla merkeillä 西晋) [xī jìn]) hallitsi Kiinassa 265–316. Sen perusti Sima-perhe (司馬). Pääkaupunkina toimi vuoteen 311 saakka Luoyang, kunnes Han Zhaon joukot vangitsivat keisari Huain. Tällöin pääkaupunki siirrettiin Chang’aniin, kunnes sekin vallattiin vuonna 316. Kun dynastia valloitti Wu-kuningaskunnan vuonna 280, koko maa oli jonkin aikaa taas yhdistettynä Jin-dynastian alaisuudessa. Kahdeksan prinssin sodan jälkeen Jin-dynastia ei kuitenkaan pystynyt estämään paimentolaisten hyökkäyksiä ja kansannousuja. Chang’anin valtauksen jälkeen hovi pakeni etelään Jiankangiin (lähellä Nanjingia) Longya:n prinssin suojiin. Tämä prinssi nimettiin sitten Jin-keisariksi ja Itäinen Jin-dynastia sai alkunsa. Katso myös 200-luku 300-luku Jin-dynastia, läntinen Seulonnan keskeiset artikkelit

633

https://fi.wikipedia.org/wiki/Linux%20%28ydin%29

Linux (ydin)

Linux on alun perin suomalaisen Linus Torvaldsin kehittämä käyttöjärjestelmäydin, joka on lisensoitu GPLv2-lisenssillä. Ydin eli kerneli () on tietokoneen käyttöjärjestelmän alin osa (lähimpänä tietokonelaitteistoa), joka mahdollistaa kaikkien muiden tietokoneen ohjelmien toiminnan. Torvalds julkaisi ensimmäisen Linuxin version vuonna 1991. Arkikielessä Linuxilla tarkoitetaan usein kokonaista käyttöjärjestelmää, jonka ytimenä Linux toimii, eli Linux-jakelua, joka sisältää ytimen lisäksi muun muassa erilaisia kirjastoja, järjestelmäohjelmia, käyttöliittymiä ja sovellusohjelmia valmiiksi paketoituna loppukäyttäjää varten. Historiaa Linus Torvalds aloitti Linuxin kehittämisen opiskellessaan Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä. Torvalds osti ensimmäisen IBM PC:nsä vuonna 1991 hintojen laskettua riittävästi, mutta oli tyytymätön sen MS-DOS -käyttöjärjestelmään. Torvaldsia itseään kiinnosti enemmän Unix, jota hän oli käyttänyt yliopiston tietokoneilla. Vuonna 1990 Torvalds osallistui lyhyelle Unix-kurssille yliopistossa, johon oli juuri saatu MicroVAX Ultrix-käyttöjärjestelmällä. Aiemmin Torvaldsilla oli ollut Commodore VIC-20 ja Sinclair QL. Yksi kurssikirjoista oli Andrew Tanenbaumin Operating Systems: Design and Implementation, jossa kuvattiin Unixin kaltaista Minixiä. Torvaldsin alkuperäinen tavoite ei ollut käyttöjärjestelmän ytimen kirjoittaminen vaan tutustuminen ostamansa tietokoneen ominaisuuksiin. Torvalds aloitti kokeilut kahden vuoroaan vaihtavan tehtävän käsittelyllä. Kokeilujen myötä hän havaitsi koossa olevan melkein riittävästi ytimeen, jolla voisi lukea uutisryhmiä yliopiston palvelimilta. Muistinhallinnan, prosessien vuorontamisen ja laite-I/O:n kokeilujen myötä Torvalds kehitti käyttöjärjestelmän ytimen. Torvalds kehitti pääte-emulaattoriaan ja lisäsi siihen ajurin levyä varten ja tuen Minixin tiedostojärjestelmälle. Vuonna 1991 Torvalds kyseli uutisryhmissä POSIX-standardin dokumentteja, jotka olivat tuolloin kalliita. POSIX mahdollisti lähdekooditason yhteensopivuuden GNU- ja BSD-projektien ohjelmien kanssa. Tuohon aikaan SunOS oli de facto -standardi jossakin BSD:n ja System V:n välillä. Torvalds toteutti assemblylla ja C-ohjelmointikielellä käyttöjärjestelmän ytimen, joka hänen omien sanojensa mukaan käytti laajalti GCC-kääntäjän ominaisuuksia. Työ eteni hitaasti eikä hän kertonut hankkeestaan vielä muille. Torvaldsin alkuperäisenä tarkoituksena ei ollut luoda käyttöjärjestelmää koko maailmalle, vaan ainoastaan omiin tarpeisiinsa. Jos hän olisi jatkanut yksin, Linuxia olisi tuskin julkaistu, sillä sen kehittäminen olisi pysähtynyt Torvaldsin omien tarpeiden täytyttyä. Torvalds julkisti projektinsa 25. elokuuta 1991 kirjoittamalla comp.os.minix-uutisryhmään, jota pidetään Linuxin syntymäpäivänä. Versio 0.01 valmistui 17. syyskuuta samana vuotena, joka oli ensimmäinen lähdekoodijulkaisu. Ensimmäinen julkaisu oli Torvaldsin kirjoittama paitsi vsprintf-rutiini, joka oli kirjoitettu yhdessä Lars Wirzeniusin kanssa. Torvalds oli itse tehnyt käännökset bash-komentorivitulkista ja GCC-kääntäjästä. Lokakuussa 1991 versio 0.02 oli valmis ja Torvalds päätti laittaa sen vapaasti kaikkien saataville. 5. lokakuuta uutisryhmään lähettämässään viestissä Torvalds kertoi lähdekoodin löytyvän FTP-palvelimen nic.funet.fi hakemistosta /pub/OS/Linux ja antoi ohjeita kääntämistä varten. Hän varoitti, että ohjelma oli hakkerilta hakkereille ja ei ollut siten sopiva niille, jotka hakivat vaihtoehtoa Minixille. Se oli kuitenkin vielä riittävän pieni ymmärtää, käyttää sekä muokata ja toivoi kommentteja. Alun perin Torvalds oli suunnitellut antavansa ohjelmansa nimeksi ”Freax”, joka olisi johdettu sanoista free Unix (vapaa Unix) tai freaks (omituiset, intoilijat, friikit). FTP-palvelimen ylläpitäjä Ari Lemmke ei pitänyt nimestä ja käytti aiempaa työnimeä ”Linux”. Hän oli perustanut omalle xgw:n palvelimelleen Linux -nimisen käyttöalueen Torvaldsia varten. Palautetta ja virheraportteja tuli valtavasti. Internetin ja avoimesti saatavilla olleen lähdekoodin ansiosta ihmiset eri puolilla maailmaa pääsivät kehittämään Linuxia. Ytimen versio 0.10 julkaistiin marraskuun alussa 1991, jolloin käyttäjiä oli 10–20. 0.10 oli ensimmäinen versio, joka oli käyttökelpoinen ilman Minixiä, jolloin Linus päätti nostaa versionumeron suoraan 0.03:sta 0.10:iin. 8. joulukuuta 1991 julkaistu versio 0.11 oli jo täysin itsenäisesti käytettävissä: ydin voitiin kääntää Linuxissa itsessään. 0.11-version myötä jaettavana oli myös muutamia ohjelmia (gcc, bash, make, uemacs, tar) mutta järjestelmästä puuttui muun muassa init ja login-toiminnot. Version 0.12 yhteydessä Linus kertoi aikomuksesta käyttää GNU GPL -lisenssiä, joka korvasi aiemmin Torvaldsin itse kirjoittaman lisenssin. Ytimen nykyinen lisenssi on GPL versio 2 (GPLv2) ja Torvalds on sanonut vastustavansa siirtymistä versioon 3 sen lisäämien käyttörajoituksien vuoksi. Torvalds on kuvaillut päätöstään julkaista Linux-ydin GPL-lisenssillä parhaaksi tekemäkseen asiaksi. Marraskuussa 1991 Torvalds tuhosi vahingossa tietokoneensa Minix-osion, joka osaltaan vaikutti kehittämään Linuxia eteenpäin. Kun versio 0.12 julkaistiin tammikuussa 1992, Linuxin parissa työskenteli aktiivisesti lähes kaksisataa ihmistä. Tuolloin ydin oli jo vakaa ja toimiva. Yhdessä GNU-hankkeen luomien työkalujen kanssa siitä oli rakennettavissa kokonainen käyttöjärjestelmä. Linux alkoi levitä nopeasti. Vuonna 1992 saatiin valmiiksi ensimmäinen graafisella käyttöliittymällä varustettu jakelu. Näihin aikoihin Linuxista kiinnostuttiin myös yliopistomaailman ulkopuolella. Ytimen julkaisun yhteydessä Torvalds ja Tanenbaum kävivät laajalti tunnetun debatin ytimen rakenteesta. Keskeiset kritiikin kohteet Tanenbaumilta oli ytimen rakenne (monoliittinen vs. mikroydin) ja siirrettävyys laitteistoalustalta toiselle. Torvalds vastasi avaamaan Minixin lisenssiä ja julkaisemaan ”harrasteprojektin” ilmaiseksi, sekä sanomalla että käyttöjärjestelmän keskeinen tarkoitus on juurikin laitteisto-ominaisuuksien hyödyntäminen ja niiden piilottaminen korkean tason kutsujen taakse. Microsoftin palkkaama Ken Brown ajoi väitettä, jossa Torvalds olisi kopioinut Minixiä, mutta Tanenbaum on tyrmännyt tämän väitteen. Vuonna 1992 ytimeen tuli ulkopuolista kehitystä muun muassa verkkoprotokollapinon, SCSI- ja äänilaiteajureiden, Ext2-tiedostojärjestelmän ja ELF-binäärimuodon osalle. Versiossa 0.95 oli myös tuki näennäismuistille. Torvaldsilla oli tavoite tehdä ytimestä siirrettävämpi kun hän sai käyttöönsä Alpha-suorittimella toimivan järjestelmän. Torvaldsin mukaan Linux/68k-projekti ytimen siirtämisessä Motorola 68000 -sarjan suorittimille ei painottanut niinkään siirtämistä vaan sen uudelleen kirjoittamista osin. Alkuperäisessä ytimen rakenteessa ei ollut siirtämisen estävää suunnittelua vaan ero oli sen toteutuksessa. M68k-versio alkoi vain Amiga-tuella ja Hamish Macdonald sekä Greg Harp julkaisivat sen ensimmäisen version 1. heinäkuuta 1993. Pian tämän jälkeen Atari-käyttäjät työskentelivät käännöksen parissa. Myös tuki SPARC-, MIPS-, PowerPC- ja ARM-suorittimille seurasivat. Kehitysprosessi Torvalds johtaa edelleen Linuxin ohjelmointityötä. Linux on avoimen lähdekoodin ohjelmisto ja siihen voi kuka tahansa tehdä muutoksia. Mikäli haluaa omat muutoksensa Linuxin viralliseen versioon, ne tulee toimittaa Linux Kernel -postituslistalle, jolloin ohjelmakoodi kulkee Torvaldsin tai hänen luottohenkilöidensä kautta. Muutoksella on oltava sen tekijän allekirjoitus (Signed-off-by) ja se on toimitettava katselmoitavaksi asiaan liittyville henkilöille, joiden hyväksyntä tarvitaan muutoksen etenemiseksi ytimeen liittämiseen. Ytimen kehitysmallissa ”portinvartijoina” toimivat alijärjestelmien ylläpitäjät lähettävät Torvaldsille muutoksia pääsarjan ytimeen liitettäväksi. Kehitysprosessin ohjeet seuraavat ytimen lähdekoodien mukana ja sisältävät joukon esimerkkejä hyvistä ja huonoista kehitystavoista. Ytimen kehitysprosessia käsitellään Eric S. Raymondin esseessä The Cathedral and the Bazaar, jossa sitä käytetään esimerkkinä ”basaarimallista” (vastakohtana ”katedraalimallille” kuten GNU Emacsin kehityksessä). Kehitysprosessia on kuvattu jatkuvan kehityksen mallina (), jota käytetään myös useissa muissa (pääasiassa avoimen lähdekoodin) ohjelmistoprojekteissa. Ytimen version 2.6 kehityksen aikana Torvalds ja Andrew Morton yhdistivät ytimeen muutoksia 10 MB kuukaudessa. Versioon 4.11 otettiin mukaan 12 546 muutosjoukkoa ja ydin kasvoi lähes 300 000 rivillä ohjelmakoodia. Vuosien 2011 – 2012 aikana (ytimen versiot 3.1.0 – 3.5.0) ytimeen tehtiin päivittäin uutta riviä, riviä poistettiin ja riviä muutettiin. Muutoksia tuli 6,03 per tunti. Kesällä 2015 ytimen versiossa 4.1 oli yli 19,5 miljoonaa lähdekoodiriviä. Linux-ytimen uudelleenkehittämisen arvosta on esitetty useita arvioita: maaliskuussa 2011 sen arvioitiin olevan 3 miljardia Yhdysvaltain dollaria ja kasvavan. Linux Foundationin julkaiseman raportin mukaan kehitykseen on osallistunut yli 13 500 kehittäjää yli 1 300 yrityksestä. Ytimen kokoon vaikuttaa kaikki sen tukemat arkkitehtuurit ja laitteisto jota se tukee: Greg Kroah-Hartmanin mukaan keskimääräinen kannettava tietokone käyttää noin toimiakseen kunnolla. Ydin on toteutettu pääasiassa C-kielellä. Torvaldsin mukaan vaikeat ongelmat ytimen kehityksessä eivät ratkea ohjelmointikieltä vaihtamalla. Isoimmat ongelmat ovat tyypillisesti laitteistotuessa kuten laiteajurit ja alustakohtaiset erot. Eräät henkilöt ja projektit ovat pyrkineet kehittämään tukea C++:lla toteutetuille moduuleille mukaan lukien ajonaikaisen kirjaston, poikkeuskäsittelyn ja RTTI-tyyppimekanismin lisäämisen sekä pinon käsittelyn muutoksia. C++:n käytössä käyttöjärjestelmän ytimessä on ongelmakohtia, joita neuvotaan välttämään. Ytimeen on lisätty tukea Rust-kielellä ohjelmointiin asteittain ytimen versiosta 6.1 alkaen. Torvalds on vahvan staattisen tyyppijärjestelmän kannattaja, jonka johdosta hän aloitti vuonna 2003 sparse-ohjelman kehityksen. Ytimen käyttötapauksissa kääntäjän oma tyyppitarkastus ei ole riittävä. Ytimen testaamisessa käytetään apuna useita tarkoitukseen kehitettyjä ohjelmia. Ydintä testataan usein eri tavoin eri tavoitteiden kannalta kuten kehittäjätestaus, integraatiotestaus, regressiotestaus ja stressitestaus. Ytimen yksikkötestaamiseen on kehitetty KUnit-kehys. Versiointi Ydintä on aiemmin kehitetty parittomalla numerolla merkityssä versiohaarassa parillisten ollessa vakaita tuotantokäyttöön tarkoitettuja versioita (vrt. 2.2.x, 2.3.x, 2.4.x ja 2.5.x). Nykyisin seuraavaan versioon tulevat muutokset ovat linux-next nimisessä kehityshaarassa ja versionumeroinnin erityismerkityksestä on luovuttu. Monimutkaisten versionumeroiden kuten 2.6.39.4 sijaan pääversionumeroa muutetaan useammin kuten 4.0 3.20:n sijaan. LTS-versioihin (Long Term Support) julkaistaan päivityksiä vielä uuden version jälkeen muutaman vuoden ajan. Linux-next Ytimen seuraavaan versioon tulevat muutokset sijoitetaan linux-next -nimiseen kehityshaaraan. Muutoksien kehitys tapahtuu linux-next -haaran mukaiseen tilanteeseen. Kehityshaarassa kypsyneet muutokset liitetään tulevaan julkaisuversioon ja konflikteja tai käännösongelmia aiheuttavat muutokset jätetään liittämättä. Kehityshaarasta suoritetaan myös automaattista testausta ja havaituista ongelmista ilmoitetaan kehittäjille. Eri konfiguraatioilla käännetyt ytimet käynnistetään ja ajetaan KVM-instansseissa. Automaattinen testaus suorittaa myös sparse- ja coccinelle-ohjelmia. Automaattista testausjärjestelmää on kehittänyt Fengguang Wu. Linux-staging Linux-staging tai lyhyesti staging on versiohallinnan haara, jossa pidetään kehityksen alla olevia muutoksia. Staging-haarassa pidettävät muutokset eivät ole vielä valmiita julkaistavaksi, mutta säilötään jotta niiden saatavuus ja testaaminen on helpompaa niistä kiinnostuneille kehittäjille. Staging-haarassa olevat muutokset ovat suunnattu myöhemmäksi tulevaisuuteen kuin linux-next -haarassa olevat. Staging-haaran perustamisesta ilmoitti Greg Kroah-Hartman 10. kesäkuuta 2008. Muut lähdekoodipuut ”Tip” on eräs lähdekoodipuu, jonka kautta muutokset päätyvät Torvaldsille. Tip on nimetty sen ylläpitäjien mukaan: Thomas Gleixner, Ingo Molnar ja H. Peter Anvin. Lähdekoodipuu sisältää eri haaroissa muutoksia, jotka on tarkoitettu liitettäväksi seuraavan liitosajankohdan myötä (”topic branch”), kiireisiä muutoksia (”urgent branch”) sekä myöhemmin valmistuvia muutoksia (”queue branch”). ”arm-soc” -puu on Arnd Bergmannin perustama lähdekoodipuu, joka keskittyy järjestelmäpiirien tukeen ARM-arkkitehtuurilla. Moduulit Linux-ydin tukee ladattavia moduuleja, joita käytetään muun muassa laiteajureille, tiedostojärjestelmätuelle, verkkoprotokollille, uusille järjestelmäkutsuille ja niin edelleen. Ladattavien moduulien tuki on ollut ytimessä versiosta 1.2 (1995) lähtien. Suorittimet tukevat ytimen kernel-mode suoritustilassa erityiskomentoja ja sallii kaiken muistiavaruuden käytön. Käyttäjän user-mode tilassa sallitut muistialueet ja käskyt ovat rajatumpia. Suorituksen siirto käyttäjän ja ytimen tilojen välillä järjestelmäkutsujen yhteydessä kuluttaa huomattavasti aikaa. Ytimet, joissa kaikki ajurit ovat kiinteästi osana ydintä ilman ladattavia moduuleja, ovat monoliittisia ytimiä, kun taas ladattavia moduuleja tukevia kuvataan toisinaan hybridiytimiksi. Muita ladattavia moduuleja tukevia käyttöjärjestelmiä ovat esimerkiksi Solaris. Linuxiin liittyvässä dokumentaatiossa monoliittisellä ytimellä on viitattu ytimeen, josta ladattavien moduulien tuki on kytketty pois käännösvaiheessa. Linux tukee moduulien kryptografista allekirjoittamista. Linux-ytimessä toiminnot voidaan jakaa kaikille moduuleille tai vain GPL-lisenssiä käyttäville moduuleille, jota voidaan käyttää tunnistamaan ytimestä riippuvan toiminnon käyttö (derivative). Suljetun lähdekoodin (ei-GPL) moduulien lataaminen lisää taint-merkinnän, joka kertoo kehittäjille että mahdollisen vian tapahtuessa ongelman syy voi olla tuntemattomassa lähdekoodissa. Koska ytimeen ladattavat moduulit toimivat ilman rajoituksia ytimen suoritustilassa niiden toteutuksessa on otettava huomioon samat seikat kuin muussa itse ytimessä olevaa ohjelmakoodiakin koskee. Moduuleja voidaan debugata etänä toiselta koneelta muun muassa Eclipse-kehitysympäristössä. Käyttäjät voivat ladata ja poistaa moduuleja ajon aikana muun muassa modprobe -komennolla. Moduulit voidaan kääntää ja ladata ytimeen ajonaikana ilman uudelleenkäynnistystä. Esimerkki minimaalisesta moduulista, joka tulostaa viestin ytimen logiin: #include <linux/module.h> #include <linux/kernel.h> int init_module(void) { printk(KERN_INFO "Welcome.....\n"); return 0; } void cleanup_module(void) { printk(KERN_INFO "Bye....\n"); } Moduuli ei toteuta main()-funktiota, vaan ytimen koodi kutsuu ladatun moduulin toimintoja. Virtuaalinen tiedostojärjestelmä Linux-ydin tukee virtuaalista tiedostojärjestelmää (VFS), joka sallii ytimen tukea useita konkreettisia tiedostojärjestelmiä. Vastaava rakenne on toteutettu esimerkiksi SunOS-käyttöjärjestelmässä. Ytimen järjestelmäkutsujen alla sijaitsee VFS-kerros, jonka alla sijaitsevat varsinaiset tiedostojärjestelmät. Tiedostojärjestelmien alla sijaitsee lohkopohjainen kerros, jonka alla sijaitsevat laiteajurit. VFS-kerros on abstraktiokerros, joka erottaa POSIX-yhteensopivan rajapinnan tiedostojärjestelmäkohtaisista toteutuksista. Keskeisiä olioita VFS:n toteutuksessa ovat: inode (”indeksinoodi”) dentry (”hakemistomerkintä”) file (tiedosto) superblock (”päälohko”) Superblock sisältää korkean tason metatiedon tiedostojärjestelmästä, josta on useita kopioita levyllä varmistuksen vuoksi ja sisältää käyttöön liitetyn () tiedon. Dentry sisältää yhden hakemistokomponentin (yksi osa hakemistopolkua) hierarkkisessa rakenteessa, joka säilytetään vain muistissa eikä tallenneta levylle. Inode sisältää metatietoa yhdestä tiedostosta pois lukien sen nimen ja varsinaisen sisällön: inode voi viitata myös muun tyyppisiin tietoihin kuten laitteisiin tai muistiin. Yksittäiseen inodeen voi olla useita viittauksia kuten kovia linkkejä (). VFS tarjoaa toiminnot käyttäjäsovelluksille sekä ytimen sisäisen abstraktiorajapinnan ytimen toiminnoille. VFS:n avulla ydin tukee lohkopohjaisia tiedostojärjestelmiä (Btrfs, ext2 / ext3 / ext4, JFS, XFS, ISO 9660, UDF), verkkopohjaisia (NFS, coda, AFS, SMB, 9P), yhdistelmäjärjestelmiä (overlayfs, unionfs), RAM-levyn kanssa käytettäviä (tmpfs, ramfs) ja eritystarkoituksiin suunniteltuja (debugfs, sysfs). Erityisesti flash-muistin kanssa käytettäväksi suunniteltuja ovat f2fs ja ubifs. zonefs on yksinkertainen alueita (zone) tukeva tiedostojärjestelmä, joka ei piilota sekventiaalista kirjoitustarvetta POSIX-rajapinnan taakse ja on siten lähempänä suoraa lohkokirjoitusta. Lisäksi tuettuja ovat klustereissa käytettävät tiedostojärjestelmät kuten GFS ja OCFS2. Ceph on hajautettu tiedostojärjestelmä, joka tukee POSIX-yhteensopivaa käyttöä. Linux laajentaa alkuperäisen Unixin periaatetta käyttää tiedostokahvoja (”Everything is a file”) myös muun muassa ajoitustapahtumiin, verkkorajapintaan sekä uudenlaisiin laitteisiin, joita ei ollut olemassa Unixia kehitettäessä. Käsitettä on laajennettu myös prosessien käsittelyyn. Moniajo ja rinnakkaisuus Linux-ydin tukee ulkoista moniajoa (irrottava/keskeyttävä moniajo, pre-emptible), sekä ytimen sisäinen moniajo on mukana 2.6-sarjassa, jota on myöhemmin laajennettu nk. vapaaehtoiseen moniajoon. Kun ydin on käännetty sisäiseen moniajoon suoritus voidaan keskeyttää lähes missä vain tilanteessa. Ytimen sisäinen moniajo voidaan jättää käännösaikana pois eri tarkoituksia varten. Ydin tukee useita menetelmiä ja algoritmeja tehtävien ajoituksen hallintaan. Ytimen versiossa 2.6.23 lisätty CFS korvasi O(1) ja RSDL-vuorontajat. Ytimeen on kehitetty tuki ladattaville skedulereille eri käyttötarpeita varten. EEVDF-vuorontaja on kehitetty vaihtoehdoksi CFS-vuorontajalle. EEVDF parantaa latenssiherkkien ohjelmien suoritusta ja poistaa heuristiikkaa, joka aiheuttaa CFS-vuorontajassa vaikeuksia. EEVDF käsittelee prioriteetin kuten CFS, mutta laskee myös aikarajan (), jolloin prosessin on saatava suoritusaikaa. Ydintä voidaan suorittaa moniajossa yhdellä suorittimella sekä rinnakkain moniprosessoinnilla. Ydin tukee ulkoisien NPTL-säikeiden lisäksi ytimen sisäisiä säikeitä. Ytimen sisäinen moniajo tunnistaa mm. spinlock-lukituksen käytön ytimen sisäisessä moniajossa. Ydin käyttää runsaasti suoritinkohtaisia per-CPU tietorakenteita, jotka parantavat muun muassa välimuistin käytön tehokkuutta, mutta joiden käytössä sisäinen moniajo voidaan kytkeä hetkellisesti pois käytöstä. Sisäistä moniajoa voi konfiguroida eri käyttötarkoituksiin soveltuvaksi. Reaaliaikakäyttöön tarkoitettu Real-Time Linux lisää omia vaihtoehtoja ytimen sisäiseen moniajoon. Reaaliaikakäyttöön on suunnattu SCHED_DEADLINE-vuoronnus vaihtoehtona aiemmille SCHED_FIFO- ja SCHED_RR-käytännöille. Ytimen NO_HZ -optio vähentää ajoituksen vaatimia herätteitä tehostaen virrankäyttöä ja suorituskykyä tietyissä tilanteissa. Vuoronnukseen on kehitetty virrankäytön (energiatarpeen) ja lämpörajoitusten käsittely. Muistinhallinta Linux tukee useita muistinhallintaan liittyviä ominaisuuksia: ylivaraus () muistin ja muiden resurssien käyttörajat (cgroups) heterogeeninen muisti (HMM) jaettu DMA-kelpoinen muisti (DMA-BUF). suuret muistisivut (hugepage) yhdistelmäsivut viisitasoinen sivutus vaihtoehtona aiemmalle nelitasoiselle memfd_secret: prosessin yksityistä muistia Multi-generational LRU (MGLRU) Ydin tukee muistin pakkausta läpinäkyvästi (RAM-levyn kanssa zram-ominaisuudella, sivutuksen kanssa zswap-ominaisuudella) sekä muistin salausta läpinäkyvästi (AMD SME, SEV). Pakkausta muistissa voidaan käyttää viivästyttämään levylle sivutuksen tarvetta vähentäen levy-IO:n tarvetta. Ydin tukee jaettua muistia System V- ja POSIX-rajapintojen avulla. Muistinhallinta tukee avainpohjaista suojausta. Muistivarauksen hallintaan on kehitetty kolme konfiguroitavaa vaihtoehtoa: SLAB, SLOB ja SLUB. SLAB, perustuu algoritmiin, jonka Jeff Bonwick kehitti SunOS:lle ja sittemmin käytetty useissa BSD-variaatioissa SLUB, yksinkertaistettu SLAB, esitelty vuonna 2007 ja tarkoitettu korvaamaan SLAB SLOB, alkuperäisen Unixin tyylinen, joka on muistikäytön kannalta hyvä mutta skaalautuu huonosti ja kärsii fragmentaatiosta Muistivaraukseen on esitetty eri vaihtoehtoja, mutta niitä ei ole hyväksytty ytimeen ja ytimessä käytetyistä SLOB on poistettu versiossa 6.4. Ytimen käyttämää muistimallia on kuvattu ISO/IEC artikkelissa P0124R4. Laiteajurit Linux-ydin tukee usean prosessorin järjestelmiä, ytimen sisäistä moniajoa, asynkronisia keskeytyksiä, ajoittimia ja yksittäistä laitetta voi yrittää käyttää useampi prosessi samaan aikaan: laiteajureja on voitava käyttää usesta kontekstista yhtä aikaa (reentrant). Laiteajurit voidaan kääntää kiinteästi osaksi ydintä tai ajonaikana ladattaviin moduuleihin. Ajurit toteuttavat mekanismin (tarjotut ominaisuudet), eivät käytäntöä (miten ominaisuuksia voi hyödyntää) Unix-tapaan. Yksinkertaisimmillaan ajurit käyttävät vain IO-muistialueita, mutta useimmat laitteet vaativat monimutkaisempaa käsittelyä. Laiteajurit ovat tapahtumapohjaisia, jotka reagoivat järjestelmäkutsuihin, laitteistokeskeytyksiin ja niin edelleen. Linuxissa on mahdollista käsitellä laitteita kuten teollisuus-IO -kortteja IO-porttien kautta ioperm rajapinnan avulla myös käyttäjäavaruudesta. Linux ydin tukee VFIO-kehystä (Virtual Function I/O, Versatile Framework for userspace I/O) IOMMU-toiminnon kanssa. VFIO mahdollistaa IOMMU:n kanssa turvalliset käyttäjäavaruuteen sijoitetut laiteajurit ”läpiviennillä” muun muassa virtuaalikoneille. LKDDb (Linux Kernel Driver DataBase) on projekti, joka pyrkii kokoamaan kattavan tietokannan Linuxin tukemasta laitteistosta ja protokollista. Tietokanta sisältää laitteiden tunnisteet, ytimen konfiguraation ja ajurin tiedostonimen. Käyttäjät voivat lisätä omia laitetietoja. Verkkotoiminnot Ydin tukee useita protokollia mukaan lukien TCP/IP-protokollapino. Ytimeen on kehitetty useita menetelmä suodattaa () ja reitittää () verkkoprotokollien paketteja. Eräitä ratkaisuja Linuxissa ovat netfilter ja Berkeley Packet Filter (BPF), joka on saatavilla myös useille muille Unixin kaltaisille käyttöjärjestelmille. Open vSwitch on verkkopakettien käsittelyn menetelmä, jolla voi toteuttaa Ethernet-kytkimen, virtuaalilähiverkkoja ja niin edelleen. Ydin tukee VPN-verkkoja muun muassa IPsec-protokollalla ja WireGuardilla. Linux tukee Remote DMA -ratkaisuja. Käyttäjäoikeuksienhallinta Linux on monen käyttäjän käyttöjärjestelmä, joka pitää käyttäjäkohtaiset tiedot erillään ja tukee usean käyttäjän yhtäaikaista käyttöä. Linux Security Modules (LSM) on kehys pääsynvalvontamekanismeille, joka mahdollistaa erilaisia valvontamekanismeja ladattavina ytimen moduuleina. Linux-ydin tukee perinteisten Unix-tyylisten oikeuksienhallinnan lisäksi Access Control List (ACL) ja Mandatory Access Control (MAC) -tyyppisiä mekanismeja kuten SELinux, AppArmor, TOMOYO ja Smack. Yama on Discretionary Access Control (DAC) -mekanismi. Linux Integrity Measurement Architecture (eli IMA) on alijärjestelmä, jota voidaan käyttää havaitsemaan tiedostomuutoksia (vahingossa tai haitallisesti tehtyjä muutoksia). seccomp on mekanismi, jolla voi rajata pääsyä järjestelmäkutsuihin hiekkalaatikoiden tekoa varten. Landlock on vallitsevien oikeuksien (kuten globaali tiedostojärjestelmäpääsy) rajoittamiseen suunnattu pinottava turvamoduuli (LSM), jota voidaan käyttää hiekkalaatikoiden tekemiseen. Prosessien välinen kommunikointi Linux-ydin tukee useimpia tyypillisiä menetelmiä prosessien väliseen kommunikaatioon kuten anonyymit putket, nimetyt putket, viestijonot ja jaettu muisti. Linuxissa on mahdollista käyttää myös useita muita menetelmiä. Lisäksi on mahdollista käyttää useita käyttäjäavaruudessa toimivia menetelmiä kuten D-Bus, jotka perustuvat daemon-prosessien palveluihin. Muita ratkaisuja ovat muun muassa kehityksen alla oleva bus1 ja Androidin käyttämä binder. Virheenjäljitys Linux-ydin tukee kahdenlaisia debuggeriohjelmia ytimen virheenjäljitykseen: kdb (komentorivillä, ei lähdekooditason debuggausta) ja kgdb (etänä, lähdekooditason debuggaus). kdb tukee mm. muistin ja rekisterien tilojen tutkimista ja pysäytyskohtien asettamista. kgdb käytetään GNU Debuggerin kanssa. Lisäksi ydin tukee suorituksen seurantaan muita menetelmiä kuten ftrace, strace, ptrace() ja kprobe. Suorituskyvyn profilointiin on olemassa muun muassa perf laskurit, jota ovat edeltäneet oprofile, perfctr ja perfmon2. Kerättyjä laskurien tietoja käsitellään muun muassa perf-työkaluilla. Toimintojen sanitointiin on useita seurantaominaisuuksia kuten muistiviittauksiin (KASAN), epämääriteltyyn toimintaan (UBSAN), rinnakkaisuuteen (KCSAN) ja alustamattoman muistin käyttöön (KMSAN). Kernel Electric-Fence (KFENCE) on näytteistykseen perustuva muistiturvallisuuden seuraaja, jota on suunniteltu käyttöön myös tuotantoympäristöissä. Virtualisointi ja säiliöinti Ydin tukee hypervisor-virtualisointia kuten KVM sekä säiliöintiä. Xen-tuki sekä isäntänä (Dom0) että vieraana (DomU) on ollut ytimessä versiosta 3.0 lähtien. Lisäksi User-mode Linux mahdollistaa ytimen ajamisen käyttöjärjestelmän prosessina (Linux-on-Linux, Linux-on-Windows). Cooperative Linux (CoLinux) on virtualisointiin perustuva projekti, jolla Linux-ydintä voidaan pienen virtuaalikoneen avulla suorittaa Windowsin rinnalla. Jailhouse on turvakriittisiin järjestelmiin tarkoitettu virtualisointi Linuxille. Lisäksi ACRN-hypervisorille on tukea. Linuxia voi käyttää Hyper-V virtualisoinnissa juuriosiona, jolla on suora pääsy laitteistoon ja joka hallinnoi muun muassa muistinkäyttöä, laitepääsyä ja levyn käyttöä. Rajapinnat ja alijärjestelmät Direct Rendering Manager (DRM) on monimutkaisten grafiikkalaitteiden kuten ohjelmoitavien grafiikkasuorittimien tukemiseen suunnattu rajapinta. Advanced Linux Sound Architecture (ALSA) on äänilaitteille suunnattu rajapinta, johon liittyvät myös ytimessä olevat ajurit. Media-alijärjestelmä on suunnattu videon ja radion striimauslaitteisiin kuten videokameroille, analogisille ja digitaalisille TV-viritinkorteille, AM/FM radiovastaanottimille, ohjelmistolliselle radiolle (Software Defined Radio, SDR), videokaappaukselle, pakkauslaitteille ja kauko-ohjaimille. Video 4 Linux on videokaappauskorteille suunnattu. IO_uring on asynkronisen IO:n rajapinta, jonka suunnittelutavoitteina on soveltuvuus muihinkin kuin lohko-orientoituneisiin tallennuslaitteisiin. IO_uring on suunniteltu korvaamaan vanha AIO-rajapinta. IO_uring ratkoo vanhan rajapinnan ongelmakohtia ja muun muassa tukee puskurointia, toimii deterministisesti (ei pysäytä) ja vähentää muistikopioita. IO_uring muuttaa sovelluksien suunnittelua ja sen käyttöä suunnitellaan myös muihin tarpeisiin. kexec on ytimen järjestelmäkutsu, jolla voi vaihtaa suoraan toiseen ytimeen ilman järjestelmän täyttä uudelleenkäynnistämistä, joka nopeuttaa suurien palvelimien päivitystä. Logical Volume Manager (LVM) on loogisen taltiohallinnan tuki on lisätty ytimeen kehitysversiossa 2.3.47. Device Mapper (DM) on kehys loogisten taltioiden ja fyysisten lohkojen välissä, jota useammat ylemmän tason toiminnot kuten LVM käyttävät. Kehystä käytetään muun muassa tilannekuvien tallentamiseen. Device Mapper Multipathing mahdollistaa useita fyysisiä IO-väyliä palvelinten ja FCP/SCSI-laitteiden välillä ja tukee muun muassa uudelleen reitittämistä (failover) ja kuormituksen tasaamista. Ytimessä on tuki salaukselle, jonka pääkonsepteja ovat luottamuksellisuus, tietojen eheys ja lähteen varmentaminen. Käyttökohteita ovat muun muassa levysalaus (dm-crypt), verkkoprotokollat (IPsec, Bluetooth), tiedostojärjestelmät ja laiteajurit sekä useita muita. NAPI ("New API") on laajennus laiteajurien pakettikäsittelyyn. NAPI voi vaihtaa keskeytykset pollaavaan kun tiedetään että paketteja on odottamassa, sekä verkkoalijärjestelmä voi tarvittaessa pudottaa paketteja ennen kuin ne päätyvät lisäkäsittelyyn. Tavallisesti verkkorajapinta tekisi keskeytyksen kun paketti saapuu, ydin käsittelisi keskeytyksen suorittaisi paketin käsittelyn. Kiireisissä järjestelmissä tämä tuottaisi paljon keskeytyksiä, joiden käsittely vaatisi paljon suoritinaikaa. NAPI:n kanssa keskeytys vaihdetaan taajaan pollaamiseen kun tiedetään, että paketteja on aina odottamassa ja odottavat paketit voidaan käsitellä kaikki kerralla. Ytimen userfaultfd-järjestelmäkutsu mahdollistaa sivutuksen käsittelyä käyttäjäavaruudessa. Toiminto on kehitetty auttamaan käynnissä olevien virtuaalikoneiden siirtoa fyysiseltä koneelta toiselle. Live patching Ytimessä on tuki ohjelmakoodin päivityksille ilman järjestelmän tai sovelluksien uudelleen käynnistämistä. Live patching -ominaisuus on julkaistu ytimen versiossa 4.0. Tyypillinen käyttökohde ovat tietoturvapäivitykset esimerkiksi järjestelmän ollessa raskaan kuormituksen alla. Ominaisuus on yksi kolmesta ominaisuudesta, jotka voivat muuttaa suorituskohdetta ajonaikaisesti: kaksi muuta ovat kprobe ja ftrace. Päivitykset jaetaan ytimen moduuleina, joissa on uusi toteutus korvattavasta toiminnosta. Ominaisuus on tarkoitettu kriittisiin päivityksiin ympäristöissä, joissa on vaatimuksia palveluiden saatavuudelle. Konfigurointi Ennen käännöstä tehtävä konfigurointi tehdään Kconfig/kbuild-työkalulla (huom: eri kuin KDE-projektin KConfig). Kconfigissa on makrokieli, jonka avulla asetetaan käännöksessä mukana olevat ominaisuudet ja luodaan tarvittavat tiedostot ohjelmointikielen kääntäjälle. Käännösvalinnat voidaan esittää valikkona, josta voi valita muun muassa laiteajureita ja useita muita asetuksia. Esimerkiksi Androidia varten ydin voidaan konfiguroida alhaisen muistimäärän järjestelmää varten. Eri jakeluversiot voivat käyttää eri ytimen konfiguraatioita tarkoituksensa mukaisesti. Käynnistyksen yhteydessä ytimelle voidaan antaa komentoriviparametreja käynnistyslataajan kautta. Parametrit voidaan asettaa käynnistyslataajan omaan konfiguraatioon. Käynnissä olevan ytimen asetuksia voidaan muuttaa sysctl-toiminnon avulla käyttäjäavaruudesta. Alustat Linux on historian eniten eri laitteistoalustoja tukeva käyttöjärjestelmä. Linux tukee NUMA-muistiarkkitehtuurin tietokoneita ja toteuttaa järjestelmäkutsuja järjestelmien hallintaan. Tuki on ollut ytimessä versiosta 2.5 lähtien ja on parannettu jälkeenpäin. UClinux-projektin myötä Linux tukee myös digitaalisia signaaliprosessoreita sekä mikrokontrollereita sulautetuissa järjestelmissä ja reitittimissä. Projekti on integroitu ytimen päähaaraan versiossa 2.5.46. Linux on myös sovitettu toimimaan Mach- ja L4-mikroytimien päällä MkLinux ja L4Linux -projekteissa. 64-bittisten alustojen yleistymisestä johtuen on keskusteltu 32-bittisten alustojen tulevaisuudesta ja tuesta: sulautetuissa järjestelmissä 32-bittisiä versioita käytetään yhä paljon. Linux tukee Open Firmware Device Tree (DT) määrittelyjä sekä ACPI Device Tree toimintoja. DT-määrittely on laajennettu yleiskäyttöiseksi kaikille alustoille UEFI-tuen avulla ydin tukee sen ajonaikaisia palveluita. Linux tukee hotplug-toimintoja ytimen versiosta 2.4 lähtien: oheislaitteiden lisäksi suorittimet ja muisti on mahdollista liittää tai poistaa käytön aikana. Suorittimen hotplug-toiminto oli suunniteltu alun perin vikaantuneen laitteen poistamiseen järjestelmästä, mutta se on löytänyt käyttöä myös energian käytön hallintaan sekä virtualisoiduissa ympäristöissä vieraskäyttöjärjestelmille. Lisensointi Linuxin varhaiset versiot oli julkaistu Torvaldsin itse kirjoittamalla lisenssillä, joka ei sallinut ytimen levitystä rahaa vastaan koska halusi sen pysyvän ilmaisena eikä niinkään vapaan ideologian mukaisena. Eräiden tahojen toivoessa voivansa kerätä Linuxin levittämisestä syntyvät kustannukset Torvalds päätti muuttaa lisenssiä ja totesi rahaan liittyvän rajoituksen olleen virhe. Linus ilmoitti version 0.12 julkistuksen yhteydessä siirtyvänsä käyttämään GNU GPL -lisenssiä 1. helmikuuta 1992 lähtien. Ytimen nykyinen lisenssi on GPL versio 2 ja Torvalds on sanonut vastustavansa siirtymistä versioon 3 sen lisäämien käyttörajoituksien vuoksi. Torvalds on kuvaillut päätöstään julkaista Linux-ydin GPL-lisenssillä parhaaksi tekemäkseen asiaksi. Lisenssiä on täsmennetty myös, että se on ainoastaan GPL versio 2.0 ja ettei ytimen lisenssi koske ohjelmia, jotka vain käyttävät ytimen järjestelmäkutsuja. Ytimessä on siirrytty käyttämään Software Package Data Exchange (SPDX) -tunnisteita toistuvan tekstin vähentämiseen ja helpompaan tarkistamiseen automaattisesti. Koska Linux-ydin käyttää nimenomaan GNU GPL versiota 2 (GPLv2), sitä eivät sido lisenssiversion 3 rajoitukset, joita Torvalds on vastustanut ja on ilmoittanut, ettei Linux-ydin siirry versioon 3. Torvalds arvosteli lisenssiversion 3 tiukkaa linjaa kaupallisiin ja omisteisiin ohjelmistoihin. Linux-libre on Linux-ytimeen perustuva ydin, josta on poistettu ei-vapaat (omisteiset) firmware-osiot. Linux-aikajana Katso myös Avoin lähdekoodi Linux Documentation Project Linux Kernel -postituslista Linus Torvalds Vapaa ohjelmisto Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Torvaldsin ilmoitus Linuxin versiosta 0.02 Internetin postituslistalla vuonna 1991 kernel.org Linux-ydin Ytimen dokumentaatiota – viittaa viimeisimpään versioon Linux.fi – suomenkielinen Linux-aiheinen wiki, joka sisältää tietoa ja vinkkejä Linuxiin käyttöön Helsingin yliopiston 4.9.2006 järjestämän Linuxin 15-vuotisseminaarin sivu The Linux man-pages project Seulonnan keskeiset artikkelit

634

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4ntinen%20Wei-dynastia

Läntinen Wei-dynastia

Läntinen Wei-dynastia hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta vuosina 535–556. Läntinen Wei oli yksi Pohjoisista dynastioista. Sen pääkaupunkina toimi Chang’an. Muut Pohjoiset dynastiat olivat: Pohjoinen Wei-dynastia 386–534 Itäinen Wei-dynastia 534–550 Pohjoinen Qi-dynastia 550–577 Pohjoinen Zhou-dynastia 557–581 Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat vallitseva aikakausi Kiinassa: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat seuraava kausi: Pohjoinen Zhou-dynastia seuraava koko Kiinan kattava kausi: Sui-dynastia 500-luku Wei

635

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liao-dynastia

Liao-dynastia

Liao-dynastia (遼朝 [Liáo cháo]) hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 916–1125. Sitä kutsutaan myös kitaanidynastiaksi (tai khitaani) - Liao-nimi dynastialle annettiin vasta 947. Dynastian perusti Yelü (耶律 [yē lǜ])-perhe kitaaniheimosta Tang-dynastian loppuvaiheissa 907, aikakausinimen sille antoi Yelü A Bao Ji vuonna 916. Jin-dynastia löi sen vuonna 1125, joskin Yelü Da Shin (耶律大石 yē lǜ dà shí) johdolla perustettiin vielä Läntinen Liao-dynastia 1125–1220, joka tunnetaan myös nimellä Karakitain valtakunta. Se säilyi aina Tšingis-kaanin mongoliratsuväen tuloon. Dynastian nousu ja tuho Liao-dynastia teki valloitussotia yksinkertaisten iskujen sijaan. Vuonna 946 he valloittivat Song-dynastian pääkaupunki Kaifengin (Bian) ja jatkoivat hyökkäyksiä Song-joukkoja vastaan. Kyllästyttyään jatkuviin taisteluihin paimentolaisia vastaan, Kiinan hallitus (siis Song-dynastia) tarjosi rauhansopimusta rajojen rauhoittamiseksi vuonna 1005. Tämän saadakseen heidän oli kuitenkin maksettava valtavia tribuuttilahjoja pohjoisen paimentolaisjohtajille. Pidemmän päälle nämä korkeat kustannukset osoittautuivat kannattaviksi, sillä Liao-dynastian hallitsijat saivat leppoisat olot kiinalaisten heille takaamilla tuloilla. He tottuivat nopeasti kiinalaiseen elämäntapaan, arvostivat kehittynyttä hallintojärjestelmää ja ryhtyivät maatalous- ja teollisuustuotantoon. Liao-kitaanit kiinalaistuivat, ja tämä taloudellisten ja sosiaalisten arvojen muutos hävitti heidän sotaintonsa. Jo 900-luvulla he kehittivät oman kirjoitusjärjestelmänsä, joka ideoitiin kiinan kirjoitusjärjestelmän pohjalta, tosin se ei oikein soveltunut kitaanin kaltaiseen agglutinoivaan kieleen. Vuonna 1120 Song-dynastian hallitus muodosti liittouman Mantšurian |Jin-keisarikunnan kanssa hyökätäkseen Liao-valtakuntaa vastaan. Sisäisten riitojen heikentämä Liao-hallinto kärsi tappion Jin-dynastian hyökkäyksissä ja vetäytyi länteen, missä uusi Läntisen Liaon kuningaskunta perustettiin (turkiksi: Karakitan - "Musta kitaani"; kiinaksi: Hei Han 黑汗). He ottivat mukaansa kiinalaiset tavat, ja koska heissä oli huomattava määrä nestorianisteja, heistä on lähtöisin tarina Sisä-Aasian pappi-kuningas Johanneksesta. Mongolit valloittivat läntisen Liaon vuonna 1218. Hallitsijat Katso myös Kiinan dynastiat edelliset kaudet: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat, Tang-dynastia samanaikaiset kaudet: Viisi dynastiaa, Song-dynastia ja pieneltä osin myös Jin-dynastia seuraava kausi: Jin-dynastia Aiheesta muualla Radio86.fi: Khitan-kansan Liao-dynastia Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

636

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luonnollinen%20luku

Luonnollinen luku

Luonnolliset luvut muodostavat lukujoukon , mutta joskus mukaan otetaan pienimmäksi luvuksi nolla eli . Luonnollisia lukuja ovat tavalliset arkipäiväiset luvut, joilla ilmaistaan lukumäärää ("minulla on kuusi omenaa") tai sijoittumista ("tulin kolmantena maaliin"). Nykyään on tavallista nimittää eli nominalisoida kohteita numeroilla ("tulin ensin bussilla 32 ja vaihdoin sitten 6:een"). Positiivisten kokonaislukujen yhteenlaskeminen perustuu luonnollisiin lukuihin, josta matematiikan moninaisuus on alkujaan lähtöisin. Käyttö Luonnollisilla luvuilla on kolme päätarkoitusta. Niillä ilmaistaan kohteiden lukumääriä eli kardinaalia sanomalla esimerkiksi "pöydällä on kolme omenaa". Luvuilla voidaan nimetä asioita kuten esimerkiksi bussilinjat numeroilla ("linja 32"). Vielä luvuilla voidaan ilmaista järjestystä eli ordinaalia. Esimerkiksi urheilussa ilmaistaan maalintulojärjestys kirjaamalla nopeimmalle numero yksi, toiseksi nopeimmalle numero 2 ja niin edelleen. Myös asioimisen vuoronumerot ovat ordinaalilukuja. Lukujen ilmaiseminen ja laskeminen Kielissä on erilliset nimet eli lukusanat pienille luvuille. Suomen kielessä nämä kardinaalilukusanat ovat yksi, kaksi, kolme, ..., yhdeksän ja kymmenen. Järjestysluvuilla on monissa kielissä eri nimet. Suomessa nämä ordinaalilukusanat ovat ensimmäinen, toinen, kolmas, ..., yhdeksäs ja kymmenes. Suuremmat kymmenjärjestelmän luvut ilmaistaan yhdistelemällä kymmenluvut ja yksikköluvut toisiinsa. Esimerkiksi luku 23 sanotaan kaksikymmentä kolme. Suuremmissa luvuissa otetaan käyttöön omat lukusanat, vaikka lukujen numeraaliset merkinnät säilyttävät yksinkertaisuutensa. Muinoin, mikä lukujen historiassa tarkoittaa kivikautta, kun eri ihmisryhmät puhuivat tuhansia erilaisia kieliä, kaupankäynnissä lukumäärien ilmaisemiseen on varmasti käytetty erilaisia universaaleja tapoja. Vieläkin eri kansat ilmaisevat sormillaan, käsillään ja muilla viittomilla numeroita ja lukumääriä. Helpoimpia ymmärtää ovat sormimerkit, mutta käytössä on edelleen lukusanojen viittomia, joilla voi ilmaista tuhansia ellei suurempiakin lukuja. Sormilla myös lasketaan, sillä luvun muistaminen sormien asennoista on kätevää. Sormet ja maahan piirretyt apuviivat auttavat suurtenkin lukujen yhteenlaskemisessa. Tiedetään kuitenkin, että laskemisessa on käytetty runsaasti erilaisia apuvälineitä. Yleisin apuväline ovat olleet pussillinen pikkukiviä tai siemeniä, joilla lukumäärät tai laskettavat luvut muistetaan laskuoperaation aikana. Antiikin kreikkalaiset käyttivät laskutauluja, kiinalaiset helmitauluja ja laskusauvoja ja niin edelleen. Myös mekaanisia koneita on käytetty laskutoimituksien apuna. Nykyiset elektroniset laskimet ovat kuitenkin syrjäyttäneet edellä mainitut menetelmät. Lukujen ominaisuuksia Lukuteoria tutkii luonnollisten lukujen syvällisempiä ominaisuuksia kuten esimerkiksi alkulukujen jakaumaa. Nämä ominaisuudet ovat perusteltavissa logiikan avulla. Lukuihin liitetään myös muita ominaisuuksia. Muinaiset kreikkalaiset pythagoralaiset kirjoittivat perinteitään muistiin ja uskoivat itsekin luvuilla oleviin mystisiin ja kosmisiin ominaisuuksiin. Taikauskon lisäksi monet pääuskonnoista sisältävät erilaisia lukuihin perustuvia rituaaleja. Tiedetään myös, että luvut ovat olleet osana uskonnollisten menojen harjoittamisessa useissa luonnonuskonnoissa. Lukujoukko Lukujoukkojen intuitiivinen perusta Luonnollisia lukuja käsitetään intuitiivisesti lukumääriä ilmaisevaksi lukujoukoksi. Se, kuuluuko luku nolla luonnollisiin lukuihin, vaihtelee tämän takia tarpeen mukaan. Nollan puuttuminen joukosta yksinkertaistaa joitakin laskulakeja, toisinaan sitä tarvitaan joskus yksinkertaistamaan niitä. Jos nolla kuuluu joukkoon, merkitään joukkoa, ja ellei, sitä merkitään tai. Joukkoa on kutsuttu myös käsitteellä epänegatiiviset kokonaisluvut. Lukujoukkojen matemaattinen perusta Eräät lukuteoreetikot ovat vaatineet, että luonnollisten lukujen olemassaolo tulee hyväksyä aksiomaattisesti samalla tavalla kuin Euklides menetteli antiikin Kreikassa geometrian osalta teoksessaan Alkeet. Kuuluisin tällainen aksiomaattinen määritelmä on Peanon aksioomat. Monet lukujen ominaisuudet voidaan todistaa käyttämällä vain Peanon aksioomia. Tästä huolimatta, ilmeisesti joukko-opin tulosten innoittamina, myös Alfred North Whitehead ja Bertrand Russell ponnistelivat vuosia luodakseen filosofisesti ja loogisesti ehyen rakenteen luonnollisten lukujen olemassaolon ja luonteen perustelemiseksi. He julkaisivat ajatuksensa teoksessaan Principia Mathematica, mutta koska luonnollisten lukujen oppirakennelmasta tuli monimutkainen he totesivat tämän yrityksen epäonnistuneen. Kun nykyään esitetään luonnolliset luvut rekursiivisena prosessina, jossa, lähtien liikkeelle pienimmästä luonnollisesta luvusta (joko 0 tai 1), jokaiselle luonnolliselle luvulle muodostetaan seuraaja yhdisteen avulla. Jos ensimmäiseksi luonnolliseksi luvuksi valitaan nolla, sitä merkitään silloin tyhjällä joukolla Nollan seuraaja on yksi, joka muodostetaan ottamalla nollaa identifioiva tyhjä joukko ykköstä identifioivaan joukkoon jäseneksi Luku kaksi muodostetaan ykkösestä yhdistämällä tyhjä joukko ykköstä identifioivaan tyhjän joukon joukkoon, ja niin edelleen Koska rekursion alussa nollaa edusti tyhjä joukko, tulee ykköstä edustaa eli sen edeltäjä, kakkosta eli edeltäjä ja nolla, kolmosta eli edeltäjä ja nolla, ja niin edelleen. Käyttämällä konstruktiossa alkioina tyhjiä joukkoja (eli ei mitään) voitiin lähes humoristisesti korostaa sitä, ettei lukumäärien esittämiseen tarvita konkreettisia esineitä tai asioita. Samalla korostuu se intuitiivinen lähestymistapa, että jokaisella luonnollisella luvulla on aina seuraaja. Järjestetty joukko Koska luonnolliset luvut edustavat määrää, on se luonnostaan järjestetty joukko, jossa järjestysrelaatiolla voidaan ilmaista luonnollisten lukujen kaksi tärkeintä ominaisuutta. Kun kaksi lukua verrataan, saadaan aina joko tai tai. Tätä ominaisuutta kutsutaan trikotomiaksi. Jos tarkastellaan kolmea luonnollista lukua, joille pätee ensin ja, niin silloin voidaan päätellä myös, että. Tätä ominaisuutta kutsutaan transitiivisuudeksi. Järjestysrelaation toiminnasta johtuu se, että luonnolliset luvut, ja kaikki sen osajoukot, ovat hyvinjärjestetty lukujoukko. Luonnollisten lukujen algebra Seuraavat laskutoimitukset ovat voimassa luonnollisilla luvuilla. Olkoot . Tällöin voidaan laskea yhteen- ja kertolaskuja vaihtoehtoisesti seuraavilla tavoilla: Luonnollisten lukujen joukko on laskutoimituksen suhteen suljettu, jos kahden luvun tulos kuuluu luonnollisiin lukuihin. Yhteenlaskun suhteen näin onkin, sillä kahden luvun ja summa on aina edellisiä suurempi luku ja kuuluu siten luonnollisiin lukuihin. Sama ominaisuus on kertolaskullakin. Tämän vuoksi lukujoukko on suljettu yhteenlaskun ja kertolaskun suhteen. Edelleen, koska molemmat laskutoimitukset ovat assosiatiivisia eli toteuttavat liitännäislain, sanotaan, että on yhteenlaskun suhteen ja kertolaskun suhteen puoliryhmä. Jos joukkoon luetaan mukaan nolla eli yhteenlaskun neutraalialkio, kutsutaan puoliryhmää monoidiksi. Kertolaskun suhteen on jo monoidi, koska sen ykkösalkio luku 1 kuuluu jo luonnollisiin lukuihin. Mahtavuus Käytännön laskemisessa luonnollisia lukuja käytetään asioiden luettelointiin ja määrien ilmaisemiseen. On siis olemassa suurin luku, jota tähän tarvitaan. Matematiikassa kuitenkin oletetaan, että luku voi olla kuinka suuri hyvänsä, sillä jo yhteenlasku summaa suuret luvut suuremmiksi luvuiksi. Filosofiselta kannalta onkin järkevää sallia lukujen lukumäärän äärettömyys, koska näin lukuteoria yksinkertaistuu. Joukko-opin luoja Georg Cantor tutki lukujoukkojen lukumääriä ja huomasi lukujoukkojen olevan "eri kokoisia". Esimerkiksi luonnollisia lukuja oli vähemmän kuin reaalilukuja, vaikka molempia on ääretön määrä. Syy tähän eroon on se, että reaalilukuja on runsaasti luonnollisten lukujen välissäkin. Cantor kutsui lukujoukon kokoa sanalla mahtavuus. Hän vertasi muiden lukujoukkojen mahtavuutta luonnollisten lukujen mahtavuuteen, jonka hän nimesi . Luonnollisten lukujen lisäksi löytyy lukuisia joukkoja, joiden mahtavuus on sama . Tällaisia ovat esimerkiksi kokonaisluvut ja rationaaliluvut. Myös parilliset luvut on yhtä mahtava joukko, kuin kaikki luonnolliset luvut. Mahtavuuksia verrataan luettelemalla luonnollisten lukujen rinnalle vertailujoukon lukuja pareiksi. Jos havaitaan, että luettelointia voi jatkaa kummankin joukon avulla äärettömän monta kertaa, ovat lukujoukot yhtä mahtavia. Esimerkiksi parillisia lukuja verrataan siten, että sen pienin luku 2 kytketään luonnollisten lukujen pienimpään lukuun 1, parillisten seuraava 4 kytketään luonnollisten 2:een, parillisten 6 kytketään luonnollisten 3:een, ja niin edelleen. Tätä jatketaan äärettömän monta kertaa, mikä on mahdollista, koska kumpaakin lukujoukkoa on ääretön määrä. Tämän jälkeen todetaan vain, että kumpikin joukko on yhtä mahtava. Vertailua kutsutaan lukujoukon numeroimiseksi ja parillisia lukuja on numeroituvasti ääretön määrä. Aritmeettinen tiheys Vaikka parilliset luvut ovat yhtä mahtava lukujoukko kuin kaikki luonnolliset luvut, on niitä kuitenkin "vähemmän". Tämä voidaan havainnollistaa aritmeettisellä tiheydellä. Koska joka toinen luku on parillinen luku, on niiden tiheys 0,5. Historiallisesti merkittäviä osajoukkoja Lukujen mystiikka on maailmanlaajuinen ja ikiaikainen ilmiö, jonka puitteissa luonnolliset luvut olivat osana riittejä ja uskonnollista palvontaa sekä elementtinä taikauskossa. Ehkäpä näistä perinteistä juontaa juurensa esimerkiksi helleenisten kreikkalaisten kiinnostus numerologiaan, joita muun muassa pythagoralaiset tutkivat. Näistä perinteistä kertyi riittävästi tietoa lukujen ominaisuuksista, johon lukuteoria perustuu. Lukujen jako parillisiin ja parittomiin on varmasti ikivanha. Parillisuuden määritelmä on Euklideen mukaan "... jos se voidaan puolittaa. Paritonta lukua ei voida puolittaa tai se eroaa yhdellä parillisesta luvusta". Kuvioluvut on muodostavat ryhmän figuratiivisia lukuja. Jos lukua vastaava määrä kiviä voidaan asettaa kolmioksi (kolmioluku), neliöksi (neliöluku), viisikulmioksi (viisikulmioluku) ja niin edelleen, on kyseessä kuvioluku. Alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat jaollisia vain itsellään tai ykkösellä. Jokainen luonnollinen luku voidaan esittää tekijöiden tulona ja erityisesti jokainen luku voidaan esittää alkulukujen tulona. Myös näitä pythagoralaiset tutkivat jo varhain. Paljon on tutkittu myös ystävällisiä, täydellisiä, runsaita ja vajaita lukuja sekä taikaneliöitä ja Pythagoraan kolmikoita. Historia Luvut ihmisten historiassa Luonnolliset luvut ovat helppoutensa vuoksi ensimmäiset koululaisille opetettavat luvut. Kun niillä on opittu operoimaan ja sitten tulkitsemaan operaatioiden antamia vastauksia, laajennetaan lukukäsitystä myös negatiivisiin lukuihin. Osalle oppilaista luonnolliset luvut ovat jo kouluun tullessa tuttuja, joten laskeminen saattaa ihmisellä olla synnynnäinen taito. Havainnot eläimillä antavat olettaa, että lukumäärien havaitseminen on evoluutiossa vanha ilmiö. Apinoilla on havaittu varsin hyvä lukumäärien arviointikyky, joka liittyy ainakin näköaistiin. Myös mehiläiset osaavat laskea jopa viiteen. Vanhojen kirjoitusten perusteella, kielitieteilijöiden havaintojen mukaan ja laskemistapojen levinneisyydestä on vedetty johtopäätös, että laskeminen on ollut vanha yhteisöllinen tapa. Aluksi ihmiset laskivat kaksijärjestelmää käyttäen. Kaksijärjestelmässä esineitä laskettiin tarttumalla kahteen esineeseen molemmilla käsillä. Siirtämällä parit syrjään, käytiin joukko läpi ja samalla toistettiin lukusanoja. Taustalla on saattanut olla rituaali, jonka päätteeksi molemmat osapuolet tunnustivat laskennan tuloksen. Myöhemmin laskeminen laajentui 5-järjestelmään, missä täysi määrä vastaa yhden käden sormia. Kaupankäynnissä käsimerkit saattoivat olla eri kieltä puhuvien kansojen lingua franca. Monissa kirjoitusjärjestelmissä lukuja merkittiin pisteillä (1) ja viivoilla (5). Tämä lienee jäänne kivillä ja tikuilla laskemisesta mutta myös sormilla laskemisesta. Eri puolilla maailmaa jatkettiin lukujärjestelmän laajentamista 5-10- tai 5-20-järjestelmiksi. Edellisessä mahdollisesti kaksi kättä (5) vastasi kymmentä ja jälkimmäisessä kaksi kättä ja kaksi jalkaa vastasi kahtakymmentä. Näiden tapojen leviäminen maailmassa on nykyään pirstaloitunutta, joten tavat ovat ilmeisesti tuhansia vuosia vanhoja. Muitakin laskentajärjestelmiä on, esimerkiksi eurooppalainen (perustuu lukuun 12) ja babylonialainen (lukuun 60), mutta ne ovat harvinaisempia. Mitään tietoa kivikauden aritmetiikasta, eli luvuilla laskemisesta, ei ole säilynyt tunnistettavassa muodossa. Kymmenjärjestelmä levisi ilmeisesti Eurooppaan indoeurooppalaisten mukana ja on siksi täällä käytössä kaikkialla. Siihen on toki sulautunut mukaan edeltäviä paikallisia lukujärjestelmiä, minkä kieliä opiskelevat voivat havaita nykyäänkin. Muun muassa Abraham Seidenberg on esittänyt, laskeminen on voinut saada alkuunsa tarkkaan harkituista heimorituaaleista, missä suuren ihmisjoukon hallinta olisi vaatinut osanottajien laajempaa roolitusta. Melko pitkälle kehittyneiden seremonioiden hallinta on vaatinut osanottajien numerointia. Tiedetään, että muun muassa mayaintiaanien ja babylonialaisilla oli numeroiden jumalatkin.. Kirjoitetut luvut ja luvuilla laskeminen Vaikka laskeminen oli edennyt jopa kymmenjärjestelmään asti, ei lukuja kirjoitettu muistiin ennen kirjoitustaidon kehittymistä. Vanhimmat tekstit, joissa on kirjattu määriä ja jopa tilastoja numeraaleilla, löytyivät eri kulttuureista eri aikoina. Varhaisin kirjoitusjärjestelmä tunnetaan Mesopotamiasta, jossa sumerilaiset keksivät kuvakirjoituksen 3200–3100 eaa. Teksteissä käytettiin heti kehittynyttä 5-10-20-60-järjestelmää, jossa oli piirteitä 5-, 10-, 20- ja 60-järjestelmästä. Suuria lukuja muodostettiin muutamia merkkejä toistamalla. Teksteissä esiintyi heti suuria lukuja, jotka olivat työläitä kirjoittaa. Seuraava askel oli, että akkadilaiset ottivat käyttöön paikkajärjestelmän noin 2000 eaa. Jos paikkajärjestelmän luvusta puuttui kymmenet, jätettiin siihen "nollaksi" tyhjä kohta. Nollamerkkiä ei siten vielä käytetty. On huomattava, että vaikka kirjoitusjärjestelmä tuli huomatuksi arkeologisissa tutkimuksissa 5000 vuotta sitten, oli lukujärjestelmän kehitys jo varsin pitkällä. Laskutaidon syntyä joudutaan etsimään paleoliittiselta kivikaudelta asti. Noin 30 000 vuoden takaa on entisestä Tšekkoslovakiasta löydetty suden luu, jossa lukumäärä 55 on kuvattu kahdella 25 ja 30 viirun vedolla, jotka oli ryhmitelty viiden vedon sarjoihin. Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että laskemisessa käytettiin jo silloin 5-järjestelmää lukumäärien hahmottamisessa ja ehkä myös ääneen laskemisessa. Egyptin tunnetut tekstit ovat saman ikäisiä sumerilaisten tekstien kanssa. Heidän lukujärjestelmänsä oli tuolloin jo 10-järjestelmä, jossa halutut luvut muodostettiin toistamalla eri lukumerkkejä. Myöhemmin lukujen merkintä kehittyi ja toistoja vähennettiin lisämerkkien avulla. Oxfordissa säilytetään kuninkaan nuijaa ajalta noin 3000 eaa., johon on kaiverrettu sotaretken saalis: 120 000 vankia ja 1 422 000 vuohta. Myöhemmissä kehitetyissä hieraattisissa ja demonisissa kirjoitusjärjestelmissä, jotka otettiin käyttöön noin 2000–1800 eaa., toteutettiin monia uudennoksia merkitsemistavoissa. Mesopotamiassa kehitys jatkui siten, että babylonialaiset ja assyrialaiset opettelivat sumerilaisten ja akkadilaisten lukujärjestelmät 1800 eaa. Seudun heettiläiset kehittivät siitä 10-järjestelmän samoihin aikoihin ja joka siirtyi myös kreikankielisille 1200 eaa. Kreikkalaiset korvasivat nuolenpäillä tehdyt numeraalit aakkosillaan ja lisäsivät niihin nollaa merkitsevän merkin, jolloin lukujen kirjaaminen paikkamerkinnällä tuli yksikäsitteiseksi. Myös Dareioksen persialaiset kirjoittivat 10-järjestelmällä 500 eaa. Kiinalaiset ja intialaiset korkeakulttuurit ovat paljon kreikkalaisia ja roomalaisia kulttuureja vanhempia, mutta ne eivät ole vanhempia kuin mesopotamialaiset ja egyptiläiset kulttuurit. Intialaisia käsikirjoituksia on säilynyt vasta 300–500 jaa. ajalta ja sen jälkeen. Mitään niin alkeellista, kuin papyrusten ja savitaulujen laskuoppia, ei intialaisissa vanhoissa teksteissä käsitellä, vaan sisältö kuvaa jo kehittynyttä geometriaa ja neliöjuuren ottoa. Korkeampaa matematiikkaa on siten harrastettu jo kauan ennen näitä käsikirjoituksia. Lisäksi tiedetään, että esikristillisellä kaudella kiveen kaiverrettiin mesopotamialaisten tavoilla muodostettuja 10-järjestelmän lukuja. Myöhemmin intialaiset korvasivat lukumerkintänsä samaan aikaan kuin kreikkalaisetkin lukuja 1–9 merkitsevillä numeraaleilla ja käyttivät paikkajärjestelmää. Nollan he ottivat käyttöön omalla merkillä 600 jaa. Kehitys oli ripeää, sillä noin 1100 jaa. he tutkivat jo nollalla jakamista tarkoituksenaan muodostaa ääretön. Vanhoja kiinalaisia kirjoja ei ole säilynyt jälkipolville. Eikä ihme, sillä esimerkiksi vuonna 213 eaa. keisari määräsi polttamaan kaikki valtakunnan kirjat. Niitä tekstejä, joita sen jälkeen kirjoitettiin, käyttivät pääasiassa kymmenjärjestelmää, jota käytettiin yleisesti paljon aiemmin. On löydetty kolikko 600 – 500 eaa., jonka arvo kirjoitettiin 10-järjestelmällä käyttäen paikkajärjestelmää. Lukujen merkitsemiseen oli käytössä kaksi järjestelmää, josta toinen hyödynsi paikkajärjestelmää ja toinen perustui kertolaskun periaatteisiin. Nolla saatiin paikkajärjestelmän avuksi intialaisilta noin 700 jaa., joka selvensi lukumerkintää "tyhjien paikkojen" jäädessä pois. Erityinen sauvanumerojärjestelmä on ainakin 300-luvulta eaa. ja matki ilmeisesti sauvoilla laskemista. Väli-Amerikan korkeakulttuurit jättivät jälkeensä paljon muun muassa kiveen hakattuja tekstejä, joissa esiintyy kehittynyt lukujärjestelmä. Valitettavasti Väli-Amerikan tekstejä on tuhottu ja mahdolliset maininnat matematiikan harjoittamisesta ovat tuhoutuneet. Mayoilla oli käytössään paikkamerkintä ainakin 400 eaa. ja se perustui 20-järjestelmään. Matematiikan huippuaika ajoittunee noin 300–900 jaa. Kreikkalaiset käyttivät kirjaimia merkitsemään lukuja. Roomalaiset omaksuivat viisi-kymmen-järjestelmän, jossa lukuja merkittiin kirjaimilla, mutta kirjain muuttui aina viidellä sekä kymmenellä kerrottaessa, ja kirjain toistettiin merkittäessä useampaa ykköstä, kymmentä tai sataa. Roomalaiset numerot pysyivät käytössä aina 1100-luvulle, jolloin arabialaiset numerot ja puhdas paikkajärjestelmä alkoivat syrjäyttää niitä. Bysanttilaiset keksivät paikkajärjestelmän itsenäisesti ja käyttivät roomalaisia numeroita kiinalaisten tapaan, kunnes he omaksuivat arabialaiset numerot. Länsimaissa nolla kohdataan ensimmäisen kerran noin vuonna 530 Dionysos Exiguuksen yhteydessä. Hän käytti roomalaisissa numeroissa kirjainta N (latinan sanasta nulla, "ei mitään") merkitsemään lukujen puuttumista, mutta hän oli epävarma siitä, oliko nolla luku. Myös Bede Venerabilis käytti 725 kirjainta N merkitsemään nollaa. Hän käytti sitä pääsiäisen ajankohdan laskemiseen. Varsinainen paikkajärjestelmä länsimaissa omaksuttiin 1100-luvulla arabialaisten numeroiden myötä, ja 1200-luvulla nollan symboliksi vakiutui ympyrä. Arabialaiset numerot ja paikkajärjestelmä syrjäyttivät keskiajalla nopeasti roomalaiset numerot kätevyytensä vuoksi. Katso myös Lukujoukkojen mahtavuus: numeroituva joukko, ylinumeroituva joukko On-Line Encyclopedia of Integer Sequences Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Seulonnan keskeiset artikkelit

637

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lappeenranta

Lappeenranta

Lappeenranta () on Suomen kaupunki ja Etelä-Karjalan maakuntakeskus Saimaan etelärannalla. Kaupunki sijoittuu Saimaan vesistöalueen etelärannan ja Venäjän rajan väliselle alueelle. Asukasluvultaan Lappeenranta on Suomen :nneksi suurin kaupunki, ja siellä asuu asukasta. Lappeenrannan naapurikuntia Suomen puolella ovat Imatra, Lemi, Luumäki, Miehikkälä, Ruokolahti ja Taipalsaari. Venäjän puolella naapureina ovat Tienhaara (Seleznjovo), Enso (Svetogorsk) ja Antrea (Kamennogorsk). Lappeenranta kuului vuoteen 1945 asti Viipurin lääniin. Vuosina 1945–1997 se kuului Kymen lääniin ja vuosina 1998–2009 Etelä-Suomen lääniin. Lappeenrannan pinta-ala oli  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita. Lappeenranta arvioitiin vuonna 2009 Suomen suurten kaupunkien vertailussa imagoltaan neljänneksi parhaaksi. Vuoden 2008 tutkimuksessa Lappeenranta arvioitiin viidenneksi. Elinkeinoelämän edustajille vuonna 2011 tehdyssä kyselyssä Lappeenranta sijoittui imagoltaan 17. kaikkiaan 34 suomalaisen kaupungin joukosta. Lappeenranta sai maailmanlaajuista näkyvyyttä, kun kaupunkiin sijoittuvan rikossarja Sorjosen oikeudet myytiin 40 maahan. Sarjaa kuvattiin Lappeenrannassa vuosina 2015–2019. Historia Ennen kaupungin perustamista Kauskilan kylä eli nykyinen Karhunkylä sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Lappeenrannan keskustasta etelään. Siitepölytutkimuksessa on havaittu, että Lappeen ydinalueilla Kauskilassa on asuttu jatkuvasti ainakin ajanlaskun alusta nykypäivään asti. Kauskilan ruumiskalmisto on tunnettu ristiretkiaikainen ja keskiaikainen muinaisjäännös. Lappeen pitäjä perustettiin 1300-luvulla. Pitäjän vanha keskus sijaitsi Kauskilassa. Siellä sijaitsi myös pitäjän kirkko, Kauskilan kappeli. Pitäjä ulottui Saimaan etelärannalle. Lappeen pitäjään kuuluneella Lapvedenrannan markkinapaikalla (nykyinen matkustajasatama) oli ennen kaupungin perustamista viipurilaisten kauppiaiden varastoja ja hallintorakennuksia. Sijainti oli liikenteellisesti edullinen. Kaupunkiin ja sitä ennen markkinapaikalle tuotiin tervaa ja muita markkinatuotteita laajalta alueelta. Niemellä sijaitsi myös Lappeen kirkko, joka on merkitty maanmittarin 1640-luvulla tekemään Lappeen karttaan. Varhaisesta kirkosta on nykyään jäljellä vain muistomerkki Linnoituksessa. Uusi kirkko rakennettiin myöhemmin Linnoituksen ulkopuolelle. Lappeenrannan perustaminen ja Ruotsin vallan aika vuoteen 1743 Lappeenrannan kaupungin perustamista esitti silloinen Viipurin ja Savonlinnan läänin maaherra Johan Rosenhane vuonna 1649, ja samana vuonna Lappeenranta sai kaupunkioikeudet kuningatar Kristiinalta, joka allekirjoittaessaan perustamisasiakirjaa antoi kaupungille sinetin, jonka kuviona oli villi metsäläinen. Tästä syystä kaupungin ruotsinkieliseksi nimeksi tuli Villmanstrand. Varsinaisen kaupungiksi julistamisen suoritti kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Lappeenranta perustettiin maakaupungiksi. Kaupungin porvarit saivat harjoittaa kauppaa muiden maakaupunkien ja tapulikaupunkien, kuten Viipurin, kanssa. Suoraan ulkomaankauppaan heillä ei ollut lupaa. Kaupungin pinta-ala perustamisvaiheessa oli 1,1 km² käsittäen lähinnä Saimaaseen työntyvän harjanteen nykyisen Linnoituksen alueella. Asukkaita kaupungissa oli muutama sata. Varhaisen kaupungin rakennukset olivat kaikki puusta, ja ovat sittemmin kaikki tuhoutuneet. Hattujen sodan Lappeenrannan taistelussa 23. elokuuta 1741 venäläiset joukot valtasivat kaupungin. Venäjän keisarikunnan aika 1743–1811 Ruotsille tappiollinen Hattujen sota päättyi Turussa 1743 solmittuun rauhaan. Lappeenrannan, Haminan ja Olavinlinnan (Savonlinna) linnoitukset jäivät Venäjän keisarikunnan puolelle. Alueelle perustettiin vuonna 1744 Viipurin kuvernementti, joka koostui Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon lääneistä. Alueen nimitykseksi yleistyi Suomen sodan 1808–1809 aikaan Vanha Suomi, erotukseksi Uudesta Suomesta, jota venäläiset olivat liittämässä keisarikuntaan. Lappeenrannasta tuli Kyminkartanon läänin keskus, johon sijoitettiin lääninhallinnosta vastaava käskynhaltija. Venäjän keisarinna Katariina II uudisti kaupunkihallintoa. Porvarisoikeudet vapautettiin, jolloin kuka tahansa kaupunkilainen saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Lappeenranta soveltui alueensa keskukseksi; sinne voitiin vaivattomasti vesireittejä pitkin kuljettaa veroviljaa myös alueen pohjoisosista. Osa viljasta oli tarkoitettu linnoituksessa olleiden venäläisten yksiköiden tarpeisiin, loput kuljetettiin talvisin Viipuriin, jossa kruunulla oli suuret viljavarastot. Paavali I:n noustua valtaistuimelle hän kumosi ensi töikseen Katariinan byrokraattiseksi ja kalliiksi osoittautuneen paikallishallintojärjestelmän. Kaupungin virastojen ja virkamiesten määrää vähennettiin, ja vasta Vanhan Suomen liittämistä seuranneina vuosina 1810-luvun lopulla kaupunki sai taas ruotsalaisen hallintomallin porvarisoikeuksineen ja käsityöläisten kiltoineen. Taloudellisesti 1700-luku oli vaikeaa aikaa: sota oli katkaissut Viipurin kauppayhteydet Savoon ja Pohjois-Karjalaan, mistä myös kuuluisat syyskuussa kahdesti järjestettävät Lappeen markkinat kärsivät. Tervan vienti taantui, ja 1740-luvulle tultaessa se oli lähes pysähdyksissä. Lappeenranta kuului ennen sotaa ja myös niiden jälkeen Haminan kauppapiiriin. Haminalaiset valvoivat oikeuksiaan tarkasti, ja estivät lappeenrantalaisten ja savolaisten[selvennä] talonpoikien yhteydet Viipuriin. Vasta 1784 kauppapakko kumottiin, ja kaupankäynti Viipurin kanssa vilkastui jälleen. Viipuriin rahdattiin sahatavaraa, viljaa, voita ja talia, ja sieltä tuotiin pääasiassa suolaa. Lappeenranta sai keisarikunnan vuosinaan runsaasti vaikutteita Venäjältä. Kaupungilla oli erityisesti 1790-luvulta lähtien vahva sotilaallinen leima, jota korosti siviili- ja sotilasväestöjen erottaminen omille alueilleen. Vuorovaikutusta oli kuitenkin runsaasti, kun kansallisuudeltaan ruotsalaiset ja venäläiset kauppiaat solmivat liikesuhteita varusväen kanssa. Samalla kaupungin seuraelämä vilkastui, kun venäläiset upseerit osallistuivat paikallisten virkamies- ja kauppiasperheiden illanviettoihin. Lappeenranta oli läheisessä kosketuksessa Viipuriin, josta saatiin tietoja viimeisimmistä Pietarissa noudatettavista muotisuuntauksista, joita viiveellä seurattiin myös Saimaan rannalla. Autonomian aika 1812–1917 Lappeenranta liitettiin vuonna 1812 muun Vanhan Suomen lailla autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla kaupunki muuttui rajalinnoituksesta sisämaakaupungiksi. Lappeenranta oli 1800-luvun alussa pieni kaupunki sekä väkiluvultaan että pinta-alaltaan: kaupunkilaisia oli vuonna 1812 vain 210. Asutus oli levinnyt Linnoituksen ulkopuolelle Palloon ja Lappeen kirkon tuntumaan Suureksi esikaupungiksi kutsutulle alueelle. Lappeenrannassa ei 1800-luvun alussa ollut varsinaisia teollisuusammattien harjoittajia. 1800-luvun puolivälissä Lappeenrantaan ja Lappeelle perustettiin muutamia pieniä teollisuuslaitoksia eli manufaktuureja. Paikkakunnalla toimi esimerkiksi saviastiatehdas ja öljynjalostamo, sekä viinatehdas. Yhteiskunnan muuttuminen alkoi näkyä 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Kaupunkiin ja sen ympäristöön kohosi teollisuuslaitoksia, kuten Kaukaan tehdas, Lauritsalan saha ja myöhemmin Chymoksen elintarviketehdas entisen korkkitehtaan paikalle. Myös liikenneyhteydet paranivat rautatien ja kanavan vaikutuksesta. Elokuussa 1887 Lappeenrannassa pidettiin Suomen ensimmäinen yleinen yksityinen pappeinkokous. Itsenäisyyden aika Poliittiset vastakkaisuudet kansan keskuudessa syntyivät helmikuun manifestiin (1899) suhtautumisen ja suurlakon (1905) myötä. Lakon jälkeen perustettiin työväen järjestyskaartit eli kansalliskaartit, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen työväenmiliisistä tuli punakaarti. Tämän vastavoimaksi perustettiin suojeluskuntia. Lappeenrannassa punakaartin rykmentti perustettiin 11. marraskuuta 1917. Osapuolten välillä käytiin yhteenottoja, ja punakaartilaiset ottivat Lappeenrannan rautatieasemat vuoden 1918 alussa haltuunsa suojatakseen asejunien kulkua. Lappeenrannassa väkivaltaisuudet ajoittuivat sodan alkuun ja huhtikuun loppuun. Huhtikuun lopulla punaiset suorittivat joukkomurhia. Valkoisten Karjalan 3. rykmentti otti kaupungin haltuunsa 26. huhtikuuta kapteeni Unio Sarlinin johdolla, minkä jälkeen he aloittivat joukkomurhat. Sodan jälkeen kaupunkiin organisoitiin 13. toukokuuta Lappeenrannan sotavankileiri, jonka vankeja teloitettiin mielivaltaisesti. Sisällissota jätti kaupunkiin muun maan tavoin pitkäaikaisen trauman ja katkeruuden. Lappeenranta nykyään Nykyinen Lappeenranta on kasvanut kuntaliitosten (Lappeen kunta ja Lauritsalan kauppala 1967, Nuijamaan kunta 1989, Joutsenon kaupunki 2009, Ylämaan kunta 2010) myötä 1756 neliökilometrin laajuiseksi rajakaupungiksi, jolla on yhteistä rajaa Venäjän kanssa 70 kilometriä. Viipurin jäätyä Venäjän puolelle on Lappeenrannasta tullut karjalaisen heimon vara-Viipuri. Karjala-lehti muutti Viipurista jatkosodan jälkeen Lahden kautta Lappeenrantaan. Lappeenranta pitää yllä Viipurin kulttuuriperintöä. Lappeenranta on Etelä-Karjalan maakunnan elinkeinoelämän ja moni-ilmeisen kulttuurin keskus. Rajan läheisyys ja kaupungin sijainti tekevät Lappeenrannasta merkittävän tavara- ja henkilöliikenteen keskuksen, jossa kansainvälisyys kuuluu arkeen. Lappeenrannalle tärkeää on myös teollisuus, suurimpiin työnantajiin kuuluvat UPM-Kymmene, Outotec, joka osti teollisuussuodattimia valmistaneen Laroxin 2009, ja Metsä Fibre Joutsenossa. Lappeenrannan keskustaajama-alue jakautuu kolmeen suurempaan keskukseen: pääkeskukseen sekä idässä Lauritsalaan ja lännessä Sammonlahteen. Pienempiä keskuksia ovat Voisalmi pohjoisessa ja Mäntylä-Myllymäki etelässä. Keskustaajamassa asuu noin 80 prosenttia kaupungin väestöstä ja 20 prosenttia laajalla maaseutumaisella alueella keskustaajaman ulkopuolella. Lappeenrannan rakuunat Lappeenrantaan muodostettiin ratsuväen joukko-osasto Suomen Rakuunarykmentti keisarin asetuksella 17. huhtikuuta 1889. Lappeenranta valittiin hyvän ilmastonsa ja kulkuyhteyksien ansioista. Kaupunginvaltuusto myönsi korvauksetta joukko-osastolle maa-alueen kaupungin laidalta. Lappeenrannan varuskuntaan rakennettiin punatiiliset kasarmit. Vuonna 1901 keisarin asevelvollisuuslain myötä rakuunarykmentti lakkautettiin, ja tilalle muodostettiin Suomenmaalainen rakuunarykmentti. Uudenmaan rakuunarykmentti siirrettiin vuonna 1921 Lappeenrantaan ja mallia 1922 olevat rakuunaunivormut tulivat tunnetuiksi kaupunkilaisten keskuudessa. Myös Hämeen Ratsurykmentti oli ennen sotia sijoitettuna kaupunkiin. Uudenmaan Rakuunapataljoona toimi itsenäisenä joukko-osastona vuoteen 1989 ja Rakuunaeskadroona Maasotakoulun alaisuudessa vuoteen 2016 saakka. Ratsuväen perinteitä Lappeenrannassa ylläpitää nykyään Rakuunasoittokunta. Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1. tammikuuta 2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2018 lopussa Lappeenrannassa oli 72 699 asukasta, joista 65 001 asui taajamissa, 7 115 haja-asutusalueilla ja 583:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Lappeenrannan taajama-aste on 90,1 %. Lappeenrannan taajamaväestö jakautuu seitsemän eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Korvenkylä ei muodosta omaa taajamaansa, vaan se on osa Imatran keskustaajamaa, joka ulottuu pääosin Imatran kaupungin ja pieneltä osin myös Ruokolahden kunnan alueelle. Lappeenrannan keskustaajaman asukkaista kolme asuu Taipalsaaren kunnan puolella. Iitiän taajama ulottuu pääosin Lemin kunnan alueelle. Maantiede Ilmasto Kaupunginosat Lappeenranta jakautuu alueellisesti keskustaajaman 48 kaupunginosaan, Joutsenoon, Korvenkylään, Nuijamaahan ja Ylämaahan sekä ympäröivään maaseutuun, jolla on lukuisia kyliä. Matkailu Lappeenrannalla on värikäs historia kahden erilaisen kulttuurin rajakaupunkina. Lappeenrannan menneisyys näkyy parhaiten kaupungin vanhimmassa osassa Linnoituksessa, jossa sijaitsevat kaupungin museot, kujat, galleriat ja käsityöläisten työtilat. Linnoituksen pohjoiskärjessä sijaitsevassa Etelä-Karjalan museossa on mittava kokoelma Viipurin historiaa mukaan lukien kaupungin pienoismalli. Saimaan kanavan toimintaan voi tutustua myös kuivalla maalla Kanavamuseossa tai seuraamalla sivusta sulutusta. Lappeenrannan linnoituksen vieressä sijaitsee Lappeenrannan satama. Matkustajasatamasta lähtevät risteilyt Saimaalle ja Saimaan kanavaa Viipuriin. Satamassa on kesäisin paljon erilaisia huvialuksia, ja satamassa on myös kaksi ravintolalaivaa, S/S Suvi-Saimaa ja S/S Prinsessa Armaada, jotka molemmat ovat Saimaalla liikennöineitä höyrylaivoja. Satamassa on myös järjestetty Saimaan höyrylaivojen tapaaminen, Saimaan höyrylaivaregatta kesällä 2006. Myös henkilöliikenne rajan yli on vilkasta. Lappeenrannasta on tullut muun muassa venäläisille suosittu ostospaikka ja matkailukeskus. Lappeenrannan tax-free-myynnin volyymi on Suomen toiseksi suurinta heti Helsingin jälkeen. Tax-free-myynnin arvo Lappeenrannassa vuonna 2011 oli 76,5 miljoonaa euroa ja kaupungin osuus koko Suomen myynnistä oli noin 30 prosenttia. Marraskuussa 2011 Lappeenrannan Rauhassa vietettiin Holiday Club Saimaa -kylpylähotellin avajaisia. Lappeenrannassa sijaitsee Suomen vanhin, vuonna 1918 perustettu lentokenttä. Lentokenttä sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, ja sieltä lennetään muun muassa charter- ja reittilentoja. Lappeenrannan lentoasema on ollut maakunnan omistuksessa 1.1.2016 lähtien. Lappeenrannan ilmailuyhdistys ry (perustettu vuonna 1935) on järjestänyt useita suuria, kansainvälisiä lentonäytöksiä vuosien kuluessa, muun muassa heinäkuussa 2005, jolloin yhdistys vietti 70-vuotisjuhliaan sekä myös vuonna 2013. Lappeenrannan vesitorni on näkyvä maamerkki. Kulttuuri Taidegallerioista ja -museoista merkittävimmät ovat Etelä-Karjalan museo, Lappeenrannan taidemuseo ja Ratsuväkimuseo, jotka sijaitsevat linnoituksessa. Kulttuuri- ja taidetila ry ylläpitää omaa galleriaansa kaupungin omistamassa Galleria Pihatossa Lappeen vanhan pappilan pihapiirissä. Linnoituksessa sijaitsee myös pienempiä gallerioita sekä taiteilijoiden työhuoneita. Kirjailija Laila Hirvisaari on kirjoittanut lukuisia Lappeenrannasta ja lappeenrantalaisista kertovia romaaneja, joista ensimmäinen, Lehmusten kaupunki, ilmestyi vuonna 1972. Laila Hirvisaari on asunut yli 30 vuotta Lappeenrannan seudulla. Lappeenrannassa pitää kotipaikkaansa moni muukin kulttuurialalla toimiva yhdistys. Näistä mainittakoon esim. Etelä-Karjalan klassinen kuoro ry (entinen Etelä-Karjalan maakuntakuoro ry), Etelä-Karjalan orkesteriyhdistys ry, Kaakkois-Suomen Taidekäsityöläiset Täky ry, Karjalan lauluveikot ry, Korutaideyhdistys ry, Lappeenrannan nuorisosirkus ry, Lappeenrannan Taideyhdistys ry sekä Teatteriyhdistys KESY ry. Lappeenrannassa on tapahtuma- ja kulttuuritalo Kulttuuritila Nuijamies, jonka ohjelmistoon kuuluu teatteri, elokuva, stand up ja musiikki. Sitä ylläpitää Kulttuuritila Nuijamies ry. Tapahtumat Lappeenrannassa on järjestetty useita suuria kristillisiä kesätapahtumia. Herättäjäjuhlat on järjestetty Lappeenrannassa kolme kertaa: 1909, 1936 sekä 1969. Kesäisin järjestettäviä populaarikulttuurin tapahtumia ovat olleet muun muassa Linnoituksen yö. Maan suurin lasten ja nuorten kansantanssitapahtuma Kalenat järjestetään joka toinen kesä Lappeenrannassa. Lappeenrannassa järjestetään vuosittain nuorisotapahtuma Kaamospuhallus. Teatteri ja elokuva Lappeenrannan kaupunginteatteri on ammattiteatteri, jonka yleisöpohja ulottuu Etelä-Karjalasta pääkaupunkiseudulle. Vuodesta 2016 alkaen teatteri toimii kahdella näyttämöllä kauppakeskus IsoKristiinan laajennusosassa. Teatteri tuottaa 5–7 ensi-iltaa vuosittain. Ohjelmisto kattaa yleisön eri ikäryhmät ja teatteritarjonnan koko kirjon kantaesityksistä ulkomaisiin ja kotimaisiin esityksiin, musiikkiteatteriin ja lastenteatteriin. Ohjelmistoa rikastuttavat lisäksi lukuisat vierailuesitykset. Lappeenrannan kesäteatteri toimii linnoituksessa. Kaupungissa toimii myös vuonna 1998 perustettu ensisijaisesti yliopistossa opiskeleville tarkoitettu Lappeenrannan ylioppilasteatteri ActI. Pienempien töiden lisäksi teatteri tuottaa vuosittain yhden kokoillan näytelmän. Lappeenrannassa toimii Finnkinon neljäsalinen elokuvateatteri kauppakeskus Isokristiinan kolmannessa kerroksessa. Musiikki Lappeenrannan kaupunginorkesteri on 21 päätoimisen ammattimuusikon muodostama täyskunnallinen pieni sinfoniaorkesteri, jonka taiteellinen johtaja on kapellimestari Vytautas Lukočius. Ohjelmiston pohjana on wieniläisklassinen musiikki, mutta orkesteri on soittanut laaja-alaisesti aina barokista viihteeseen ja jazziin. Lappeenrannan kaupunki järjestää kolmen vuoden välein Lappeenrannan valtakunnalliset laulukilpailut, viimeksi tammikuussa 2019. Kilpailu on merkittävä musiikkitapahtuma, jonka kautta nuoria laulajia on päässyt uran alkuun. Kuuluisia laulukilpailun voittajia 50 vuoden ajalta ovat muun muassa Jorma Hynninen, Karita Mattila, Soile Isokoski, Camilla Nylund, Johanna Rusanen-Kartano, Marjukka Tepponen, Petteri Salomaa, ja Jaakko Kortekangas. Laulukilpailuiden väliin jäävinä vuosina kaupungissa järjestetään Laulava Lappeenranta -foorumi, joka tuo kuultavaksi erityylisiä laulajia ja laulutyylejä. Lappeenranta Big Band on harrastuspohjalta toimiva 19-jäseninen (2011) orkesteri ja samalla toinen kahdesta Suomen vanhimmasta edelleen toimivasta big bandistä. Orkesteri on toiminut jo vuodesta 1954 lähtien, jolloin se perustettiin nimellä Lappeenrannan muusikkojen suuri tanssiorkesteri. Yhdistysmuotoiseksi toiminta muuttui vuonna 1981. Merkittävimpiä saavutuksia ovat olleet Suomen Big Band -mestaruuskilpailun voitot 1989 senior-sarjassa, sekä 1991 ja 1998 junior-sarjassa. Orkesterin kapellimestarina on vuodesta 1996 lähtien toiminut Ismo Varis. Lappeenranta Big Band on vaikuttanut myös monen jazz-muusikon kasvualustana. Puolustusvoimien organisaatiouudistuksen myötä Lappeenrannassa toimivan Rakuunasoittokunnan koko kasvaa ja sotilassoittokunta muuttaa nimensä Maavoimien soittokunnaksi vuoden 2014 aikana. Lappeenrannasta on kotoisin myös pari raskaamman rockin suomalaista tähtinimeä, Kotiteollisuus ja Mokoma. Lappeenrannasta on lähtöisin myös useita black metal -yhtyeitä, kuten Satanic Warmaster ja Horna. Kaupungista on ponnistanut myös monta suositun Idols -laulukilpailun voittajaa. Ensimmäisen kilpailun voitti vuonna 2004 Hanna Pakarinen, vuonna 2008 Koop Arponen ja vuonna 2017 Anniina Timonen. Media Lappeenrannassa ilmestyy Länsi-Savo -konserniin kuuluva Etelä-Karjalan maakuntalehti Etelä-Saimaa, jonka levikki vuonna 2011 oli 29 424 kappaletta. Viipurissa vuonna 1904 perustettu ja sodan jälkeen Lappeenrantaan siirtynyt Karjala-lehti ilmestyy nykyään kerran viikossa torstaisin. Karjalan levikki oli vuonna 2012 noin 8 100 kappaletta. Etelä-Suomen Media julkaisee Lappeenrannan Uutiset -kaupunkilehteä, joka jaetaan keskiviikkoisin ilmaiseksi Lappeenrannan seudun talouksiin. Vuonna 2006 Sanoma hankki omistukseensa Lappeenrantalainen-kaupunkilehden, joka myöhemmin vaihtoi nimensä Vartti Etelä-Karjalaksi. Nykyistä Vartti-lehteä jaetaan kotitalouksiin keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Ylen Yle Radio Suomi Lappeenrannan toimitus sijaitsee Lappeenrannan linnoituksessa. Ruokakulttuuri Lappeenrannan pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla karjalanpaisti, potatpiirakka, viipurinrinkeli ja marjamaito. Paikallisena grilliruokana pidetään usein vetyä ja atomia, jotka ovat lihapiirakoita. Uskonnolliset yhteisöt ja kirkot Vuoden 2018 aluejaon mukaan Lappeenrannassa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Joutsenon seurakunta Lappeen seurakunta Lappeenrannan seurakunta Lauritsalan seurakunta Sammonlahden seurakunta Nämä seurakunnat muodostavat Lappeenrannan seurakuntayhtymän. Lappeenrannassa toimii Suomen evankelisluterilaiseen lähetyshiippakuntaan kuuluva Joonan seurakunta, joka aloitti toimintansa vuonna 2010. Seurakunnan jumalanpalvelukset järjestetään Lappeenrannan adventtikirkossa. Lappeenrannassa toimii ortodoksinen seurakunta, jonka Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko sijaitsee Linnoituksessa. Rakennus on Suomen vanhin ortodoksinen kivikirkko. Sen lisäksi seurakuntaan kuuluu Pyhän Nikolaoksen kirkko Imatralla. Muita Lappeenrannan seurakuntia ovat Lappeenrannan helluntaiseurakunta Betania, Lappeenrannan vapaaseurakunta ja Lappeenrannan metodistiseurakunta. Lappeenrannan Ylämaalla sijaitsee myös Suomen ainoa metodistinen hautausmaa. Lappeenranta kuuluu roomalaiskatolisen Pyhän Ursulan seurakunnan alueeseen. Kyseinen seurakunta on osa Katolisen kirkon Helsingin hiippakuntaa. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Lappeenrannan kaupungin nykyisellä alueella. Nuijamaan seurakunta (liitetty Lappeen seurakuntaan 2009) Ylämaan seurakunta (liitetty Lappeen seurakuntaan 2009) Ylämaan metodistiseurakunta (vuosina 1926–1933 Säkkijärven metodistiseurakunta) (liitetty Lappeenrannan metodistiseurakuntaan 1988) Urheilu Lappeenrantalaisella joukkueurheilulla on erittäin vankka edustus maan sarjoissa. Jääkiekon SM-liigassa pelaa Saimaan Pallo (SaiPa). Korisliigassa pelaava Lappeenrannan NMKY on vuosien 2005 ja 2006 Suomen-mestari, ja Catz pelaa koripallon naisten SM-sarjassa. Amerikkalaisen jalkapallon toisessa divisioonassa pelaa Rajaritarit. Veiterä on perinteikäs Bandyliigassa pelaava jääpallojoukkue, ja Wiipurin Sudet pelaa jääpalloa naisten SM-sarjassa. RB-93 pelaa Kaukalopalloliigassa, jossa voitti Suomen-mestaruuden kaudella 2010–2011. SaiPa Salibandyn miehet pelaavat Divarissa ja naiset pelaavat Salibandyliigassa, ja naisten joukkue voitti kaudella 2005–2006 Suomen-mestaruuden. Kultsu FC ja PEPO pelaavat jalkapallon miesten Kakkosessa, minkä lisäksi PEPOlla on joukkue naisten Kakkosessa. Pesäpallossa Pesä Yseillä on joukkue Superpesiksessä, jossa se on saavuttanut himmeämpiä mitaleja. Sukellusta harrastavat Saimaan Norpat ja miekkailua Saimaan Säilät. Triathlonharrastajille kaupungin alueella toimii kaksi seuraa, Karjala Triathlon (Kartri) ja Willtri. Lappeenrannassa pelaa myös roller derby -joukkue Lpr HCRollers, joka on perustettu vuonna 2011. Lähellä satamaa sijaitsee Kimpisen urheilukeskus, jossa on pidetty Kalevan kisoja. Muita liikuntapaikkoja ovat Kisapuisto (kolme jäähallia, hiekkatekonurmi, tekojäärata), Vanha kenttä (pesäpallokenttä, hiekkatekonurmi), Ammattikoulun kenttä (jalkapallo, lämmitettävä nurmi), Lappeenrannan urheilutalo, Lauritsalan kenttä (luonnon- ja keinonurmi, beach volley, tennis, jääkiekko), Joutsenon urheilukeskus ja Sammonlahden nurmi ja tekonurmi. Koulutus Lappeenrannassa suorittaa peruskoulun tai lukion jälkeisiä opintojaan noin 13 000 opiskelijaa. Lappeenrannan-Lahden teknillisessä yliopistossa (LUT) opiskelee noin 5 000, LAB-ammattikorkeakoulussa 3 000, Saimaan ammattiopisto Sampossa 2 800 ja Maasotakoulussa 700 opiskelijaa. Osa ammattiopiston opiskelijoista suorittaa opintojaan Imatralla. Lappeenrannassa toimivat myös kesäyliopisto, kansalaisopisto ja musiikkiopisto. Joutsenon kaupunginosassa sijaitsee Joutsenon Opisto -kansanopisto, jossa voi opiskella päätoimisesti tai Taidekesän kymmenillä harrastekursseilla. Lappeenrannassa voi opiskella voi myös avoimen yliopiston tai avoimen ammattikorkeakoulun kursseilla. Lappeenrannassa on suhteellisesti yksi runsaimmista opiskeluasuntotarjonnoista Suomessa. Asuntoja vuokraa Lappeenrannan seudun opiskelija-asuntosäätiö LOAS. Lappeenranta nousi Opiskelijan yliopisto 2006 -selvityksessä Suomen parhaaksi opiskelukaupungiksi. Lappeenrannan kunnalliset lukiot ovat Lappeenrannan Lyseon lukio ja Kimpisen lukio, jonka yhteydessä toimii myös aikuislukio. Lisäksi kaupungissa toimivat Itä-Suomen suomalais-venäläisen koulun lukio ja kansainväliseen International Baccalaureate -ylioppilastutkintoon johtava Etelä-Karjalan IB-lukio. Lukiokoulutus Lappeenrannan steinerkoulussa on päättynyt. Entisiä kunnallisia lukioita ovat Kesämäen (lakkautettu 1996), Armilan (1997), Lauritsalan (2014) ja Joutsenon lukiot (2014). Elinkeinot Merkittäviä työllistäjiä ovat muun muassa: Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä Lappeenrannan kaupunki UPM-Kymmene Lappeenrannan-Lahden teknillinen yliopisto LUT LAB-ammattikorkeakoulu Fazer Makeiset Vaasan Outotec Nordkalk Paroc Metsä Fibre Puolustusvoimat, Maasotakoulu VR-Yhtymä Stora Enso Liikenneyhteydet Lappeenrantaa palvelevat Karjalan rata ja Lappeenrannan lentoasema. Valtatie 6 johtaa etelän suuntaan Kouvolan kautta Helsinkiin ja pohjoisen suuntaan Joensuun kautta Kajaaniin. Valtatie 13 johtaa Nuijamaan raja-asemalle ja edelleen Venäjälle. Toiseen suuntaan Valtatie 13 johtaa Savitaipaleen ja Suomenniemen kautta Mikkeliin ja sieltä edemmäs Jyväskylän kautta aina Kokkolaan saakka. Matka-aika Helsinkiin on lyhimmillään 1 tunti 55 minuuttia junalla, noin 3 tuntia henkilöautolla, 35 minuuttia lentokoneella sekä 3 tuntia ja 40 minuuttia linja-autolla. Mikkeliin ja Jyväskylään on linja-autolla vaihdoton ja junaa nopeampi yhteys. Lappeenrannan Vainikkalan asemalta pääsee Pietariin joulukuussa 2010 aloittaneella Allegro-junalla 1,5 tunnissa. Yöjunia ei Lappeenrannan matkustajaliikenteessä ole tarjolla, mutta linja-auton yöpikavuoro liikennöi päivittäin Helsingin, Lappeenrannan ja Joensuun välillä. Lappeenrannan joukkoliikenteessä liikennöidään 12 kaupunkilinjaa (1, 1X, 2, 2H, 3, ­3K, 4, 5, 7, 8, 12, 14) ja 21 seutulinjaa (100, 101, 110, 111, 112, 113, 114, 120, 121, 130, 131, 200, 201, 300, 301, 500, 601, 602, 603, 610, 620). Linjat 1, 2, 4, 5 ja 1X liikennöivät joka päivä vuorovälin ollessa tiheimmillään (maanantai–lauantai) 30 minuuttia. Linja 5 liikennöi arkisin päivällä 15 minuutin välein ja illalla 60 minuutin välein matkakeskukselta yliopistolle. Seutulinja 100 on Lappeenrannan seudun tärkein seutulinja, ja se kulkee arkisin tunnin välein ja viikonloppuisin kahden tunnin välein Lappeenrannan keskustasta Joutsenon kautta Keskusasemalle Mansikkalaan, Imatralle. Lappeenrannan kaupunkiliikennettä liikennöi Savonlinja, ja seutulinjoja liikennöi Savonlinjan lisäksi myös Vento, Soisalon Liikenne, V-S Bussipalvelut ja Mikkonen. Joukkoliikennettä kutsutaan Jouko-nimellä, ja kaupunkibusseissa tämä näkyy myös vahvasti Joukon pinkin brändin väreissä. Joukossa on käytössä valtakunnallinen Waltti-lippujärjestelmä, joka toimii Lappeenrannan kaupunkiseudun lisäksi monissa muissa Suomen isojen kaupunkien busseissa ja niiden lippujärjestelmissä. Imatran paikallisliikenne ei ole osana Joukoa eikä Walttia, joten Joukon matkakortti ei kelpaa Imatran paikallisbusseissa. Joukon matkakortti kelpaa Imatralla vain Joukon seutulinjoissa 100, 101, 111 ja 112. Joukon liikenteellinen solmukohta sijaitsee Lappeenrannan ydinkeskustassa Koulukadulla, kävelykatu Oleksin vieressä. Pysäkki tunnetaan nimellä ”Keskusta”, ja sen kautta kulkevat lähes kaikki Joukon linjat muutamaa seutulinjaa lukuun ottamatta. Joukossa on myös käytössä oma reittiopas (Digitransit-palvelu), josta näkee muun muassa kaikki kaupunkibussit kartalla, jokaisen bussipysäkin, aikataulut, lähtö- ja saapumisaika-arvion ja tiedotteet mahdollisista poikkeuksista. Reittioppaassa voi myös hakea joukkoliikennereitin tietyn lähtö- ja päätepisteen välille. Hallinto Lappeenrannan kaupunginjohtaja on Kimmo Jarva, joka aloitti virassaan joulukuussa 2011. Lappeenrannassa on toiminut kaupunginjohtaja vuodesta 1930 alkaen. Sitä ennen kaupungissa on ollut pormestari. Lappeenrannan ensimmäinen pormestari valittiin kolme vuotta kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1652. Lappeenrannan kaupunginoikeudet lakkautettiin vuonna 1683 ja perustettiin Hamina-Lappeenrannan kaksoiskaupunki. Haminan pormestari oli vuoteen 1784 asti myös Lappeenrannan johdossa. Kuntavaalien 2021 jälkeinen valtuuston paikkajako: Kansallinen Kokoomus 13 Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 12 Suomen Keskusta 9 Perussuomalaiset 9 Vihreä liitto 5 Suomen Kristillisdemokraatit 2 Vasemmistoliitto 1 Kuvia Lappeenrannasta Tunnettuja lappeenrantalaisia Anal Thunder, punkyhtye Antti Aalto, jääkiekkoilija Marja-Sisko Aalto, pappi Marko Annala, muusikko Irja Askola, piispa Amelie Blauberg, näyttelijä Arto Bryggare, juoksija, kansanedustaja Hans Bröckl (1903–1988), yritysjohtaja, teollisuusneuvos Tuomas Gerdt, Mannerheim-ristin ritari Gunnar Grönqvist, yrittäjä, valokuvaaja Heikki Grönqvist, yrittäjä, valokuvaaja Leo Gummerus, kansanedustaja, lääninrovasti Kaarlo Halttunen, näyttelijä Inka Henelius, urheilutoimittaja Eve Hietamies, toimittaja, kirjailija Heikki Hietamies, kirjailija, toimittaja ja juontaja Laila Hirvisaari, kirjailija Lauri Hotinen (1917–1995), yritysjohtaja, teollisuusneuvos, kaupunginvaltuutettu Jan Hultin, oopperanjohtaja Jouni Hynynen, muusikko, kirjailija Martti Kainulainen, näyttelijä Kaucas, suomi rap -yhtye Anneli Kiljunen, kansanedustaja Anssi Kippo, musiikkituottaja Timo Kivinen, kenraali Lauri Kosonen, toimittaja Tatu Kosonen, muusikko, valokuvaaja Topi Kosonen, pesäpalloilija Annika Kumlin-Henttu, yleisurheilija Jarmo Kölhi, kaupunginjohtaja Kasperi Laine, tuottaja, DJ, MC Arvi Lind, uutisankkuri Jukka Lindström, koomikko Simo Lipsanen, yleisurheilija Eeva Litmanen, näyttelijä Tuomas Lukka, tutkija Pave Maijanen, muusikko Mikko Nevalainen, basisti Seppo Miettinen, kaupunginjohtaja Alisa Mikonsaari, taitoluistelija Miikka Multaharju, jalkapalloilija Esa Niiva, muusikko Jarmo Nikku, muusikko Woldemar Oinonen, jääkärikenraalimajuri Väinö Okko, kansanedustaja, kunnallisneuvos Jukka Paarma, arkkipiispa Hanna Pakarinen, laulaja Tiia Piili, kilpa-aerobikkaaja Saku Puhakainen, jalkapalloilija Jarmo Punkkinen, hiihtoasiantuntija ja -valmentaja Päiviö Pyysalo, TV-ohjaaja ja -tuottaja Aki Pyysing, pokeriammattilainen Ilona Ranta, yleisurheilija Petri Skriko, jääkiekkoilija Kirsi Ståhlberg, näyttelijä Jimi Sumén, muusikko Mauri Sumén, muusikko Heli Sutela, näyttelijä Onni Talas, senaattori ja diplomaatti Jarkko Tiainen, näyttelijä Juha Tiainen, moukarinheittäjä Elina Torro, yleisurheilija Alisa Vainio, yleisurheilija Väinö Valve, jääkärikenraali Vesa Vierikko, näyttelijä Vesa Viitakoski, jääkiekkoilija Joni Yli-Torkko, jääkiekkoilija Lappeenrannan ystävyyskaupungit Ystävyyskaupunkien lisäksi Lappeenranta solmi vuonna 1987 Viipurin kanssa erityisen naapurikaupunkisopimuksen. Sopimus solmittiin edistämään kaupunkien välistä yhteistyötä. Örebro, Ruotsi (vuodesta 1940) Drammen, Norja (1948) Kolding, Tanska (1948) Klin, Venäjä (1966) Lake Worth, Yhdysvallat (1976) Stykkishólmur, Islanti (1980) Schwäbisch Hall, Saksa (1985) Szombathely, Unkari (1983) Rakvere, Viro (1994) Viipuri – Naapurikaupunki Venäjällä (1987) Tšernihiv, Ukraina (2023) Katso myös Luettelo Lappeenrannan kauppakeskuksista Luettelo Lappeenrannan julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Aiheesta muualla Lappeenrannan kaupunki Tilastokeskus - Lappeenrannan avainluvut Lappeenrannan linnoituksen historiaa Vanhoja kaupunkejamme – Lappeenranta Yle Elävä arkisto goSaimaa.com-matkailusivusto Ylen Elävä arkisto: Minne menet Lappeenranta? Seulonnan keskeiset artikkelit

638

https://fi.wikipedia.org/wiki/Metalliseos

Metalliseos

Metalliseos eli lejeerinki on vähintään yhden metallin ja yhden tai useamman muun alkuaineen seos, jolla on metalliset ominaisuudet. Metalliseokset ovat yleensä kestävämpiä, kevyempiä ja/tai edullisempia kuin puhtaat metallit. Ne ovat monissa sovelluksissa puhtaita metalleja käyttökelpoisempia. Tyypillisiä esimerkkejä metalliseoksista ovat muun muassa teräs ja messinki. Johdanto Metalliseos on vähintään kahdesta eri alkuaineesta koostuva aine, joista ainakin yksi on metalli. Tätä metallia kutsutaan seoksen perusmetalliksi. Muut aineet voivat olla joko metalleja, puolimetalleja tai epämetalleja. Lisäämällä näitä epäpuhtauksia voidaan muokata metalliseoksen ominaisuuksia, kuten metallin lujuutta. Metalliseos kuitenkin säilyttää metalleille tyypilliset ominaisuudet. Toisin kuin puhtailla metalleilla, metalliseoksilla ei yleensä ole tarkkaa sulamispistettä vaan sulamislämpötila-alue, jossa esiintyy sulan ja kiinteän faasin sekoitus. Metalliseos valmistetaan tyypillisesti liuottamalla seosaineet sulaan perusmetalliin. Jäähtyneen ja kiteytyneen metalliseoksen ominaisuudet voivat erota hyvinkin paljon yksittäisten aineiden ominaisuuksista. Esimerkiksi kuparin ja tinan seos, pronssi, on huomattavasti lujempaa kuin kumpikaan metalleista itsessään. Lisäämällä rautaan hiiltä saadaan lujaa terästä. Teräksen ominaisuuksia voidaan edelleen muokata esimerkiksi lisäämällä siihen kromia, jolloin saadaan ruostumatonta terästä. Metalliseoksen aineiden tulee liueta toisiinsa nestemäisessä olomuodossa, mutta ne eivät välttämättä ole liukenevia kiinteinä. Jos aineet ovat kiinteinäkin liukenevia, metalliseos on jähmeä liuos, joka on rakenteeltaan homogeeninen ja koostuu identtisistä kiteistä. Metalliseos on tällöin yksifaasinen. Mikäli ainekset eivät ole keskenään liukenevia kiinteinä, ne voivat erottua muodostaen erilaisia kiteitä. Tällöin metalliseos on heterogeeninen ja koostuu useammasta faasista. Joissakin metalliseoksissa liukenemattomat aineet saattavat erottua vasta kiteytymisvaiheessa lämpökäsittelyn seurauksena. Luonnossa esiintyy joitakin metalliseoksia, esimerkiksi elektrumia, joka on kullan ja hopean metalliseos. Raudan ja nikkelin metalliseoksia on löydetty meteoriiteista, mutta maapallolla niitä ei esiinny luonnostaan. Valmistus Metalliseoksia valmistetaan pääasiassa neljällä eri tavalla. Metallin seostaminen sulassa tilassa. Korkeamman sulamispisteen omaava metalli sulatetaan ja toinen metalli pudotetaan siihen, jolloin se liukenee muodostaen metalliseoksen. Seos yleensä peitetään hiilellä hapettumisen estämiseksi. Tämä on yleisin tapa seostaa metalleja, sillä lähes kaikki metallit ovat toisiinsa liukenevia sulatilassa. Poikkeuksen muodostaa esimerkiksi rauta ja lyijy. Metallien sekoittaminen jauhemuodossa ja seoksen työstäminen. Kahden tai useamman metallin seostaminen niiden ioneja sisältävästä elektrolyyttiliuoksesta tasavirran avulla, jolloin toiselle elektrodille muodostuu metalliseos. Kahden tai useamman metallin oksidin samanaikainen pelkistäminen, jolloin syntyy metallien seos. Metalliseosten rakenne Yksifaasiset seokset Yksifaasiset metalliseokset ovat niin sanottuja kiinteitä liuoksia tai jähmeitä liuoksia. Kiinteitä liuoksia on kahta tyyppiä: väli- ja korvaussijaliuoksia. Välisijatyyppisessä metalliseoksessa seosatomit asettuvat metallihilassa metalliatomien väleihin. Tällaisen seoksen syntymisen edellytyksenä on, että välisija-atomit ovat tarpeeksi pieniä. Sopivia atomeja ovat esimerkiksi hiili, happi ja typpi. Korvaussijaseoksessa seosatomit korvaavat metalliatomeja. Korvaussijaliuoksesta voidaan myös käyttää nimeä aukoton liuos. Nimi tulee siitä, että aukottomassa liuoksessa seostettavat aineet liukenevat toisiinsa kaikissa suhteissa muodostaen yksifaasisen systeemin. Aukottoman liuoksen muodostumiselle on neljä ehtoa: Seostettavien atomien kokoero ei saa olla yli 15 %. Mikäli kokoero on tätä suurempi, rakenteeseen syntyy vääristymiä mikä tyypillisesti aiheuttaa faasierottumista. Seostettavien aineiden kiderakenteen on oltava sama. Elektronegatiivisuuseron on oltava melko pieni. Seosaineiden valenssin on oltava sama. Esimerkiksi kupari ja nikkeli muodostavat aukottoman liuoksen. Niiden kokoero on pieni, sillä kupariatomin säde on 0,128 nm ja nikkelin 0,125 nm. Molempien kiderakenne on pintakeskeinen kuutiollinen (PKK) ja niiden elektronegatiivisuusero on vain 0,1. Kupari esiintyy valensseilla +1 ja +2 ja nikkeli valenssilla +2. Koska kaikki neljä ehtoa täyttyvät, muodostavat kupari ja nikkeli aukottoman liuoksen. Välisija- ja korvaussijaseokset eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia, ne voivat esiintyä myös yhtä aikaa. Monifaasiset seokset Mikäli seostettavat aineet eivät liukene toisiinsa kaikissa suhteissa, voi syntyä metalliseoksen rakenteeseen faasierottumia. Tällöin esimerkiksi mikroskooppikuvissa havaitaan selkeitä toisistaan erottuvia alueita. Monifaasiset metalliseokset voivat olla metallien seoksia, esimerkkinä lyijyn ja tinan seokset. Ne voivat myös olla metalliseosten ja yhdisteen seoksia, kuten raudan (ferriitti) ja sementiitin (Fe3C, rautakarbidi) seos. Monifaasisilla seoksilla on lukuisia erilaisia rakenteita. Historia Historia 1700-luvulle asti Puhdasta kuparia ja kultaa lukuun ottamatta ensimmäiset metallit, joilla oli teknologista merkitystä, olivat metalliseoksia. Noin 2500 eaa. havaittiin, että kuparia ja tinaa seostamalla saatiin aikaan pronssia, joka oli puhdasta kuparia lujempaa. Pronssin merkitys oli niin suuri, että sen mukaan on nimetty kokonainen aikakausi, pronssikausi. Tinaa ei ollut kaikkialla saatavilla, joten Lähi-idässä alettiin seostaa kupari- ja sinkkimalmeja, jolloin syntyi messinkiä. Metallinen sinkki löydettiin vasta keskiajalla. Elohopean seosten, amalgaamien, historia alkaa noin 200 eaa., ja niiden nimi on peräisin elohopean kyvystä pehmentää kultaa ja hopeaa. Amalgaameja hyödynnettiin muun muassa kultauksessa, sillä näillä seoksilla pystyttiin maalaamaan pintoja, joita lämmitettäessä elohopea saatiin haihtumaan. Kyseinen menetelmä oli käytössä jopa 1800-luvulle asti etenkin Venäjällä. Jalometallien seosten määrä lisääntyi Amerikan intiaanien seostaessa kultaa ja kuparia, kultaa ja platinaa sekä hopeaa ja kuparia. Kullan ja kuparin seoksilla oli suhteellisen alhainen kiehumispiste ja sitä hyödynnettiin näiden seosten valamisessa. Lisäksi seosten kovuus saatiin pronssin tasolle niitä takomalla. Vaikka seoksen kuparipitoisuus olisi ollut korkea, näyttivät siitä tehdyt tuotteet puhtaalta kullalta. Vastaavasti hopean ja kuparin seos näytti puhtaalta hopealta. Näitä ominaisuuksia hyödynnettiin vilpillisessä kaupankäynnissä. Platinaa ei tuohon aikaan saatu sulatettua, joten sitomalla platinapartikkelit kullalla saatiin tuotettua näiden metallien seos, joka voitiin takoa homogeeniseksi. 1540-luvulla julkaistussa Biringuccion kirjassa Pirotechnia kerrotaan tina-amalgaamien käytöstä peilien valmistuksessa. Myös kirjapainon kehityksen myötä kirjasimissa käytetyt tinan, lyijyn ja antimonin seokset mainittiin kyseisessä teoksessa. 1700-luku Kiinalaiset olivat valmistaneet valkoisena kuparina tunnettua kuparin, nikkelin, sinkin ja raudan seosta jo satoja vuosia ennen sen yleistymistä Euroopassa 1700-luvun lopulla, kun metallinen nikkeli löydettiin. Ranskalaisen kemistin Marcellin Bertholletin vuonna 1786 tekemä havainto hiilen merkityksestä raudan ja teräksen välillä oli merkittävä lähtökohta terästen kehityksessä. Vuonna 1819 Michael Faraday aloitti tutkimuksen eri seosmetallien vaikutuksesta terästen ominaisuuksiin. Faradayn tutkimus jäi kuitenkin kesken ja näytteet analysoitiin loppuun vasta vuonna 1931. Analyysin suorittanut Robert Hadfield huomautti, että mikäli Faraday olisi saattanut tutkimuksensa loppuun, olisi seosmetallien aikakausi alkanut puoli vuosisataa aiemmin. 1800-luku 1830-luvun alkaessa Keski-Euroopan suuria nikkeliesiintymiä hyödynnettiin aktiivisesti saksalaisena hopeana tunnetun kuparin-nikkelin ja sinkin seosten valmistuksessa. Seos oli taloudellista valmistaa ja valaa ja lisäksi sillä oli hopeinen väri. Nikkelin muut seokset yleistyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun kuparin ja nikkelin seosta alettiin käyttää kolikoissa sen helpon sulattamisen ja työstettävyyden takia. Terästen ensimmäiset kehitysaskeleet tapahtuivat vuonna 1882, kun Robert Hadfield havaitsi terästen iskulujuuden ja kulumiskestävyyden parantuvan, kun niihin seostettiin 13 % mangaania. Vuonna 1896 Charles Guillaume havaitsi terästen lämpölaajenemisen alenevan merkittävästi, kun niihin seostettiin 40 % nikkeliä. Tämä havainto tuli merkittäväksi tarkkuutta vaativissa sovelluksissa, kuten kellojen koneistoissa. Koboltin seoksia, jotka myöhemmin tulivat tunnetuiksi stelliitteinä, alettiin tutkia 1800-luvun lopulla osana korroosiota kestävien seosten tutkimusta. Näiden seosten havaittiin säilyttävän kovuutensa korkeissa lämpötiloissa sekä sietävän hyvin korroosiota. 1800-luvulla kehitetyillä metallografisilla mikroskoopeilla ja faasisäännöllä oli suuri vaikutus metalliseosten tutkimuksessa ja kehityksessä. Kiillotustekniikoiden kehityttyä kiderakennetta ja sen vaikutusta mekaanisiin ominaisuuksiin saatiin tutkittua. 1900-luku Alumiini tuli kaupallisesti merkittäväksi 1900-luvun alussa, kun sen lujuutta saatiin nostettua seostamalla siihen kuparia ja magnesiumia ja lämpökäsittelemällä tätä seosta. Alumiinin seoksia tutkinut A. Wilm lämmitti seosta 500 celsiusasteeseen saakka ja tämän jälkeen jäähdytti seoksen nopeasti vedessä. Tuloksena oli seos, joka oli edelleen pehmeä, mutta jonka lujuus nousi, kun jäähdytettyjä kappaleita varastoitiin huoneenlämmössä. Wilm havaitsi lujuuden tasoittuvan huippuarvoonsa neljässä päivässä. Myös monet magneettiset metalliseokset kehitettiin 1900-luvulla. Vuonna 1910 havaittiin teräksen säilyttävän magneettisuutensa, mikäli siihen seostettiin volframia ja molybdeeniä. Japanissa kehitettiin monin verroin voimakkaampi magneettinen seos, jossa oli volframia, kromia, kobolttia ja rautaa. Myöhemmin kehitettiin edelleen vahvempia magneettisia metalliseoksia, joissa oli alumiinia, nikkeliä, rautaa ja kobolttia. Näitä seoksia käytetään magneettien lisäksi muun muassa pienissä moottoreissa ja televisioiden kuvaputkissa. Merkittävä löytö oli vuonna 1912 havaittu nikkelin ja kromin vaikutus terästen korroosionkestoon. Nämä ruostumattomat teräkset ovat edelleen tärkeitä esimerkiksi ruoka- ja lääkeaineteollisuudessa. Ensimmäiset havainnot muistimetalleista tehtiin 1930-luvulla, kun kullan ja kadmiumin seoksilla havaittiin pseudoplastisia ominaisuuksia. 1960-luvun alussa kehitettiin ensimmäinen toimiva nikkelin ja titaanin muodostama muistimetalli, jonka havaittiin palautuvan muokkauksen jälkeen alkuperäiseen muotoonsa lämmityksen yhteydessä. 2000-luku Metalliseosten kehitys jatkuu 2000-luvulla ja monet tutkimuskohteet liittyvät jo aiemmin seostettujen metallien seostamiseen toisilla metalleilla sekä seosten ominaisuuksien parantamiseen. Kuitenkin myös täysin uusia kehityssuuntia on löydetty ja esimerkiksi magnesiumin seoksen muodostama metallivaahto on kehitetty. Vaahdolla on jopa vettä alhaisempi tiheys sekä hyvät mekaaniset ominaisuudet, jotka tekevät siitä potentiaalisen materiaalin hyödynnettäväksi vesikulkuneuvoissa. Tunnettuja metalliseoksia Teräs on yksi tunnetuimmista ja käytetyimmistä metalliseoksista. Teräs on raudan ja hiilen metalliseos, jossa hiilipitoisuus on alle 2,14 %. Tätä suuremmilla hiilipitoisuuksilla puhutaan valuraudasta. Lisäämällä teräkseen muita metalleja, saadaan erilaisia teräslaatuja, kuten ruostumatonta terästä. Messinkiä (kupari, sinkki) käytetään muun muassa lukoissa ja soittimissa. Pronssi (kupari, tina) on vanhin tunnettu metalliseos, ja sitä käytetään niin taiteessa kuin teollisuuden sovelluksissakin. Myös esimerkiksi koruteollisuudessa käytettävät kulta ja hopea ovat usein metalliseoksia, jolloin kullan tai hopean osuus metalliseoksessa ilmoitetaan karaatteina. Valko- ja punakulta ovat hyvin tyypillisiä korumetalliseoksia. Amalgaamia (elohopea, jokin toinen metalli) puolestaan käytettiin ennen hampaiden paikkauksessa. Niin kutsutut superseokset ovat metalliseoksia, jotka säilyttävät mekaaniset ominaisuutensa korkeissakin lämpötiloissa. Lisäksi ne ovat kestävät hyvin korroosiota ja hapettumista. Näitä superseoksia käytetään runsaasti teollisuudessa. Joillekin metalliseoksille on annettu erityinen nimi niiden keksijöiden mukaan. Tällaisia metalliseoksia ovat muun muassa Woodin metalli (massaprosentteina 50 % vismuttia, 12,5 % kadmiumia, 25 % lyijyä ja 12,5 % tinaa), Rosen metalli (50 % vismuttia, 27,1 % lyijyä ja 22,9 % sinkkiä) ja Fieldin metalli (51 % indiumia, 32,5 % vismuttia ja 16,5 % sinkkiä). Metalliseoksiin perustuvia lujitusmekanismeja Metallien muodonmuutos sulamislämpötilaa alhaisemmissa lämpötiloissa tapahtuu pääosin dislokaatioliikkeen avulla. Metalleja voidaan lujittaa estämällä dislokaatioiden liikettä, mikä on mahdollista muun muassa seostamisen avulla. Liuoslujittaminen Särmädislokaatiot aiheuttavat kulkutasonsa yläpuolelle puristusjännitystä. Seostamalla metalliin ainetta, jonka atomien halkaisija on pienempi kuin seoksen perusmetallin, voidaan metallihilaan aiheuttaa paikallisia vetojännityksiä. Dislokaatioiden puristusjännityskentillä on tapana jäädä jumiin näihin seosatomien aiheuttamiin vetojännityskenttiin. Vastakkaissuuntaisina jännityksinä ne ikään kuin tasapainottavat toisensa. Särmädislokaatiot aiheuttavat myös kulkutasonsa alapuolelle jännitysvääristymän. Toisin kuin kulkutason yläpuolelle, sen alapuolelle dislokaatio aiheuttaa vetojännitystä. Seostamalla metalliin jotain ainetta, jonka atomin halkaisija on suurempi kuin seoksen perusmetallin, voidaan metallin hilaan aiheuttaa paikallisia puristusjännityksiä. Kun seosatomin aiheuttama puristusjännitys ja dislokaation aiheuttama vetojännitys kohtaavat, niin ne tasapainottavat toisiaan ja dislokaation liikkuminen vaikeutuu. Erkaumakarkaisu Toinen tyypillinen metallien seostukseen perustuva lujitustapa on erkaumakarkaisu. Erkaumakarkaisussa valmistetaan ensin ylikylläinen liuos. Tämä tapahtuu siten, että ensin toisiinsa liukenemattomien metallien seosta lämmitetään kunnes metallit ovat täysin liuenneet toisiinsa. Tämän jälkeen lämmitetty seos, jossa metallit ovat liuenneena toisiinsa, jäähdytetään niin nopeasti, että metallit eivät ehdi erottua toisistaan omiksi faaseikseen. Näin syntyy ylikylläinen liuos, eli metalliseos on metastabiilissa tilassa. Ylikylläistä liuosta lämmitetään tarpeen vaatiessa sammuttamisen jälkeen, jolloin faasit alkavat hallitusti erottua. Tätä prosessia kutsutaan vanhenemiseksi tai erkautushehkutukseksi. Erottuneet faasit vääristävät kidehilaa vaikeuttaen dislokaatioiden liikettä. Jotta erkaumakarkaisun suorittaminen metalliseokselle on mahdollista, seuraavien ehtojen on täytyttävä: Seosaineiden liukoisuus toisiinsa saa olla vain muutamia prosentteja Seosaineiden liukoisuuden toisiinsa on kasvettava lämpötilan kasvaessa. Seos tulee olla sammutettavissa eli erkaumat eivät saa muodostua hallitsemattomasti jäähdytyksen yhteydessä. Tämä on tyypillinen lujitustapa esimerkiksi alumiiniseoksille. Katso myös Luettelo metalliseoksista Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit Muinaiset keksinnöt

639

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lentokone

Lentokone

Lentokone on ilmassa liikkuva, ilmaa raskaampi kiinteäsiipinen ilma-alus. Lentokone pysyy ilmassa sen kantopintojen, kuten siipien aiheuttaman nostovoiman ansiosta, mutta lentokoneet vaativat ilmassa pysyäkseen myös huomattavan kulkunopeuden, joka voidaan saavuttaa erilaisilla moottoriteknologioilla. Lentokoneet mahdollistavat lentoliikenteen, jota käytetään pääasiassa henkilöliikenteeseen, mutta myös rahdin kuljettamiseen. Sodankäynti on kehittänyt lentokoneita huomattavasti, koska lentokoneiden ensimmäiset käyttökohteet olivat ensimmäisessä maailmansodassa ja edelleen toisessa maailmansodassa ja näiden sotien välillä käytettiin vielä ilmalaivoja. Lentokoneiden käyttö henkilö- ja tavaraliikenteessä alkoi vasta toisen maailmansodan aikana ja sen suosio kasvoi vasta rauhan aikana toisen maailmansodan jälkeen. Lentokone mullisti yhteiskuntaa, koska se lyhensi matka-aikoja huomattavasti. Lentokoneet olivat huomattavasti nopeampia kuin ilmalaivat ja valtamerilaivat, joilta merien ylittäminen kesti useita vuorokausia. Nykyään kuitenkin suurnopeusjunilla matka-ajat ovat lyhyempiä kuin lentokoneilla melko lyhyillä matkoilla. Lentokonetyypit Lentokone voi olla moottoroitu tai moottoroimaton (purjelentokone tai lihasvoimalla kulkeva). Moottoroidut lentokoneet voidaan jakaa potkuri- ja suihkukoneisiin. Lentonopeusalueen mukaan voidaan lentokoneet jakaa ali-, trans-, yli- ja hypersoonisiin koneisiin. Valmistus ja viranomaishyväksyntä jakaa koneet tyyppihyväksyttyihin ja tyyppihyväksymättömiin (koe- ja harrasteluokka, experimental). Lentokone voi olla siviilikone tai sotilaskone. Koneiden jako käytön – siviililentoliikenne, sotilasilmailu, kokeellinen lentäminen, harrastusilmailu – mukaan jakaa lentokoneet kategorisesti, tosin entisiä sotilaskoneita on harrastuskäytössä, matkustajakoneiden erikoisversioita käytetään esimerkiksi painottomuuslennoilla kokeellisessa lentämisessä jne. Lentokoneet voidaan jaotella siviililentokoneisiin ja sotilaslentokoneisiin Tämä jako on aina ollut epämääräinen, koska lukuisia lentokoneita ja -tyyppejä on käytetty sekä siviilirooleissa että sotilaallisissa rooleissa. Käyttötarkoituksen mukaan voidaan lentokoneet jaotella ainakin seuraaviin luokkiin avaruuslentokone experimental-lentokone, johon luokkaan kuuluu lentokonetehtaiden kehittämien koelentokoneiden lisäksi ultrakevyt lentokone (maksimi lentoonlähtömassa 1-paikkaisilla 300 kg ja 2-paikkaisilla 450 kg) A-luokka (painopistettä siirtämällä tai muulla ei-aerodynaamisella tavalla ohjattavat) B-luokka (3-akselin suhteen aerodynaamisesti ohjattavat) hävittäjä koelentokone, ks. Experimental-lentokone esimerkiksi Yhdysvaltain ilmavoimien X-lentokoneet koulutuslentokone, jatkokoulutuskone, harjoitushävittäjä liikelentokone matkustajalentokone matkustajalentokoneet (laajarunkokoneet, perinteiset matkustajakoneet) syöttöliikennekoneet meriyhteistoimintakone (1940-luvulle asti) pommikone purjelentokone liitokone purjelentokoneet koulutukseen ja eri kilpailuluokkiin moottoripurjelentokone (”mopu”) kuljetuslentokone rynnäkkökone, jonka edeltäjää kutsuttiin maataistelukoneeksi; ks. pommikone taitolentokone tiedustelulentokone (myös siviili-ilmakuvaus ja kaukokartoitus), vakoilukone vesilentokone: amfibiokone, lentovene yleisilmailulentokone (asevoimien) yhteyslentokone lihasvoimakone Lentokoneen rakenne Runko Runkoon kuuluu eturunko, johon kuuluu ohjaamo, ja usein lisäksi matkustamo tai rahtitila sekä perärunko. Eturunkoon voi kuulua esimerkiksi sää- tai maalinetsintätutka radiotaajuuksia läpäisevän kuomun eli radomin suojaamana. Ohjaamo voi kokonaan puuttua miehittämättömistä lentokoneista (UAV), joita 1990-luvulle asti kutsuttiin (tiedustelu)lennokeiksi (ts. ne ovat lentokoneen määritelmän ulkopuolella), jos ne ovat pieniä, tai maalikoneiksi (drone), jos ne ovat pääasiassa ohjusten jne. maaleiksi rakennettuja ilma-aluksia. Nykyisistä UAV-koneista osa ei enää täytä lennokin määritelmää vaan ovat pikemmin lentokoneita. Suomen ilmailusäädökset määrittelevät miehittämättömäksi lentokoneeksi sellaisen lennokin, jonka siipien kärkiväli ylittää 4 metriä. Matkustajakoneissa ja rahtikoneissa matkustamo on merkittävin osa runkoa. Matkustajakoneet on jaettu rungon leveyden suhteen kapearunkoisiin (istumapaikkoja 1–2 + 2–3 per rivi) ja laajarunkokoneisiin (matkustamossa kaksi käytävää ja rivillä istuu jopa 10 ihmistä). Kuljetettava hyötykuorma eli lasti voi olla rahtia tai aseita, esimerkiksi pommeja tai ohjuksia. Nyttemmin useimmat pommikoneet eivät kuljeta pommeja sisäisissä pommikuiluissa – tosin suurimmat niistä – B-1, B-2, B-52, Tu-22 – kuljettavat asekuorman sisällään. Lentokoneesta on toisen maailmansodan jälkeen tullut yhä enemmän sähkötekniikkaa, elektroniikkaa ja ohjelmistoja sisältävä laite – nämä on pääosin sijoitettu runkoon. Runko näkyvänä elementtinä puuttuu vain lentävä siipi -tyyppisistä lentokoneista, jotka ovat verraten harvinaisia (esimerkiksi Northrop XB-35). Lentävä siipi -konfiguraatiossa koko lentokone on siipeä eikä runkoa ole. Siipi Lentokoneen siipi voi olla muodoltaan suora, trapetsinen, elliptinen tai kolmiomainen eli deltasiipi. Sen etureuna voi olla suora tai taaksepäin tai, harvemmin, eteenpäin viistetty, jollainen on yleensä potkuri tai potkuriturbiinikoneissa. Aikoinaan koneet olivat yleensä kaksitasoisia, jolloin siiven kuormitus pieneni ja kevyen ja kestävän siiven suunnittelu helpottui. Siiven poikkileikkauksen muoto, siipiprofiili, on hyvin tärkeä siiven nostovoimaan ja vastukseen vaikuttava tekijä. Nostovoimaa lisäävät laitteet (laipat, solakot jne.), laskutelineet ja muut järjestelmät ja laitteet ovat merkittävä osa lentokoneesta. Siipeen liittyy laipat, lentojarrut, siivekkeet ja etureunalaipat. Siivekkeillä säädellään koneen kallistusta pituusakselin suhteen. Muut mainitut ohjaimet liittyvät koneen nousuun ja laskuun ja silloin tarvittavaan lisänostovoimaan. Lentojarru hidastaa konetta joko laskussa tai laskun jälkeen. Sotilaskoneissa lentojarrulla voi olla käyttöä, esimerkiksi syöksypommittajan nopeuden rajoittaminen. Siiven kärkeen voidaan asentaa winglet parantamaan nostovoimaa ja alentamaan polttoaineenkulutusta. Deltasiipisessä lentokoneessa korkeusvakain puuttuu tai on toisinaan koneen eturungossa nk. canardina. Sivuvakain voi toisinaan yhdistyä V-kulmassa olevaan korkeusvakaimeen, kuten on esimerkiksi Fouga Magister -koneessa. Korkeusvakain ja -peräsin tasapainottavat siiven tuottaman nostovoiman ja koneen painopisteen keskinäisen aseman aiheuttaman koneen nokkaa alaspäin kääntävän momentin ja aikaansaavat voimat, joilla koneen asentoa poikittaisakselin suhteen muutetaan. Korkeusvakain ja korkeusperäsin integroidaan nykyisin sotilaskoneissa yhdeksi liikkuvaksi elementiksi, esimerkiksi F-16-hävittäjässä on näin. Voimalaite Lentokoneen voimalaite on useimmiten mäntä-, potkuriturbiini-, suihkuturbiini- tai suihkumoottori tai rakettimoottori, ja nykyään kehitteillä on myös sähkömoottorilla toimivia lentokoneita. Koneen voimalaitteen ollessa suunnattava, kone voi nousta ilmaan pelkän moottorin työntövoiman avulla, tällöin kyseessä on VTOL-lentokone. Useimmissa purjelentokoneissa ei ole voimalaitetta, vaan lentäjä hankkii ilmassa pysymiseen tarvittavan energian ilmakehän nousevista ilmavirtauksista. Lihasvoimalla lentäviä koneita on rakennettu satojen vuosien ajan, mutta ensimmäiset todella lentävät valmistettiin vasta 1970-luvulla, jolloin muun muassa lennettiin ensimmäistä kertaa yli Englannin kanaalin poljettavalla ilma-aluksella. Toimiviksi osoittautuneissa ratkaisuissa käytetään polkupyörään verrattavaa poljinmekanismia. Toimintaperiaate Lentokone pysyy ilmassa aerodynamiikan lakien mukaisesti siipien nostovoiman avulla. Lentokoneen liikkuessa eteenpäin riittävällä nopeudella sen siivet kääntävät ilmavirtausta ja nostovoima syntyy Newtonin III lain mukaisesti vastakkaiseen suuntaan. Samalla siiven pinnalle aiheutuu paineenmuutoksia, ja nostovoima on laskettavissa yläpinnan ja alapinnan välisestä paine-erosta siiven vaikutusalueella. Ohjaus Lentokoneen ohjauslaiteratkaisuja on kahta päätyyppiä: sauvamainen ("joystick") ja rattityyppinen ("yoke") ohjaussauva. Sauvamaisella ohjaussauvalla ohjataan joitakin pienkoneita, käytännössä kaikkia hävittäjiä sekä useimpia Airbus-merkkisiä liikennekoneita. Sauva on sijoitettu joko ohjaajan jalkojen väliin, tai Airbusin ratkaisussa ohjaamon sivulle. Toinen yleisesti käytetty ratkaisu on muotoilultaan hieman rattia muistuttava ohjaussauva, joka kääntymisen lisäksi liikkuu myös syvyyssuunnassa. Ohjaussauvalla liikutetaan ohjaussiivekkeitä (sauvan sivuttaisliike tai rattia muistuttavan sauvan kääntöliike) ja korkeusperäsintä (työntö ja veto). Lisäksi polkimet liikuttavat sivuperäsintä (esimerkiksi vasen poljin kääntää peräsintä sekä koneen keulaa vasemmalle). Siivissä olevien liikkuvien tasojen eli ohjaussiivekkeiden avulla kone saadaan kallistumaan ja kaartamaan. Myös sivuperäsintä käytetään kaarrossa apuna estämään sivuluisua. Koneen pituuskallistusta muutetaan korkeusperäsimen avulla, millä käytännössä ohjataan konetta ylös ja alas. Suurten koneiden siivissä voi olla myös niin sanotut spoilerit, jollaisia kutsuttiin aiemmin lentojarruiksi. Ne ovat siivestä ylös nousevia paneeleita, joita on yleensä 3–5 kpl/siipi. Lähimpänä runkoa olevat paneelit molemmissa siivissä ovat ns. maaspoilerit ja muut ovat l,,entospoilereita. Spoilerit auttavat kaarrossa siten, että ne tulevat ulos laskevasta siivestä sitä enemmän, mitä jyrkempi kaarto on. Spoilereita käytetään lentojarruina, ja silloin ne toimivat ohjaamon lentojarruvivusta symmetrisesti. Koneen laskeutuessa ja telineiden osuessa maahan tulevat spoilerit (nyt myös maaspoilerit) ulos siivestä tuhoten siiven nostovoiman. Etenkin purjekoneissa käytettävä muunnelma spoilereista on lentojarru, jota käytetään laskussa koneen liitokulman säätelyyn. Se lisää vastusta ja usein myös tuhoaa osan nostovoimasta. Yleisin malli on Schempp-hirth -lentojarru, joka nousee kohtisuoraan siiven ylä-, ja joskus myös alapinnasta. Siivissä olevien laskusiivekkeiden eli laippojen avulla kone voi hidastaa vauhtiaan laskeutumista varten kohtauskulman muuttumatta liian suureksi. Eräissä lentokoneissa on siipien etureunassa solakot, joiden avulla siiven nostovoimaa voidaan kasvattaa lentoonlähtöä ja laskua varten. Vanhemmissa ja pienemmissä lentokoneissa käskyt ohjaimilta siirtyvät ohjainpinnoille vaijereiden ja vipujen välityksellä. Uudenaikaiset liikenne- ja sotilaslentokoneet on varustettu ns. fly-by-wire -järjestelmällä, jossa käskyt ohjainpinnoille välittyvät sähköisesti tietokoneen kautta ilman mekaanista yhteyttä ohjainten ja ohjainpintojen välillä. Tällaisissa lentokoneissa on yleensä monimutkainen kolmen ohjauskomentojärjestelmän yhdistelmä, joista ainakin kahden on toimittava samalla tavalla samanaikaisesti, muuten lennon turvallisuus vaarantuu. Lentokoneen synty Ensimmäiset välineet, joilla ihminen on päässyt jonkinlaiseen lentoon tai liitoon, saattavat olla leijat ja liidokit. Muun muassa Kiinassa on jo varhain ollut isoja tiedusteluleijoja, joihin kiinnitetty lapsi tai poikkeuksellisen pienikokoinen ihminen on tarkkaillut korkealta maastoa. Ensimmäiset itseään liikuttavat ilma-alukset ovat olleet eurooppalaisia ilmalaivoja. Ilmaa raskaampaa alusta on ennen niiden valtakauden alkua pohtinut muun muassa kirjailija Jules Verne. Hän oletti, että tulevaisuus on ilmaa raskaampien lentolaitteiden ilmaa kevyempien ilmalaivojen ja ilmapallojen sijaan. Hänen ilma-aluksensa muistutti kovasti laivaa. Sen kannella oli paljon isoja potkureita, ikään kuin purjeita mastoissa. Tällaisia lentäviä laivoja, ”lentolaivoja”, on ollut muissakin kuvitelmissa, mutta niitä ei ole koskaan toteutettu. Vuosina 1799–1853 brittiläinen Sir George Cayley suunnitteli ja rakennutti liitimiä, joilla tehtiin koelentokin. Cayley oli lentämisen uranuurtaja, joka toi monta lentämisen peruskäsitettä esille. 1800-luvun loppua kohti tehtiin tihenevissä määrin kokeita erilaisilla ilmaa raskaammilla lentolaitteilla. Yleensä ne olivat liitimiä. Höyrykäyttöisiä lentolaitteita koetettiin saada nousemaan tuloksetta ilmaan. Onnistuttiin lennättämään hyvin tuloksin kumimoottorilla ja myös paineilmalla toimivia pieniä lennokkeja. Vuonna 1890 ranskalainen insinööri Clément Ader lensi rakentamallaan höyrykonekäyttöisellä laitteellaan Pariisin lähistöllä noin 54 m:n matkan lentokorkeuden ollessa noin 20 cm, kone ei kuitenkaan ollut mitenkään ohjattavissa sivusuunnassa tai muutenkaan ja se ei osoittautunut kehityskelpoiseksi. 1891–1896 saksalainen Otto Lilienthal teki muutama tuhat lentoa itse rakentamallaan liitimellä, mutta lopulta syöksyi eräällä lennollaan ohjausvirheen takia torille, vammautui vakavasti, ja kuoli seuraavana päivänä. Moottorilennon historian katsotaan yleensä alkaneen 17. joulukuuta 1903, jolloin Wilbur ja Orville Wrightin rakentama kaksitasoinen, puusta ja kankaasta rakennettu, polttomoottorilla varustettu ”Flyer”-niminen lentokone lensi ensilentonsa Kill Devil Hillsissä Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa. Ohjaajana toimi Orville Wright ja tuo ensilento kesti 12 sekuntia. Lennetty matka oli 37 metriä. Ensilennon jälkeen lentojen pituus ja lentoaika kasvoivat nopeasti. Wrightin veljesten kone poikkesi muista saman aikakauden lentolaitteissa erityisesti siinä, että se oli täysin ohjattavissa lennon aikana ja veljekset pystyivät säilyttämään koneen hallinnan noususta hallittuun laskuun. Wrightien johtoasema lentokoneen kehityksessä säilyi jonnekin vuosille 1908–1909. Sen jälkeen kehityksen painopiste siirtyi Ranskaan. Ensimmäinen maailmansota ajoi potkurikäyttöisten lentokoneiden kehitystä kovasti eteenpäin, ja toi mukaan metallirunkoisen yksitason. Uusia lentämisen pioneereja ilmestyi taas 1970-luvulla. Lihasvoimakoneella lennettiin ennaltamäärätty 8-muotoinen mailin rata vuonna 1977, koneen nimi oli ”Gossamer Condor”. Vuonna 1979 saman tekijän (Paul McCready) ”Gossamer Albatross” oli ensimmäinen lihasvoimakone joka ylitti Englannin kanaalin. Turvallisuus Lentomatkustaminen on nykyään turvallisin tapa matkustaa. Kuolemantapaukset miljardia kilometriä kohden ovat lentäen 0,003, junalla 0,27 ja autolla 2,57. Onnettomuudet Lentokoneiden turvallisuudesta huolimatta myös niille tapahtuu joskus onnettomuuksia, nykyisin kuitenkin huomattavasti harvemmin kuin ennen. Lento-onnettomuudet ovat aina useamman osatekijän summa. Syitä on monia, kuten sää, lentäjien vireystila, lentäjien koulutus, kieliongelmat ja lentokoneen tekniset ongelmat. Onnettomuuden satuttua syyt sen tapahtumiseen ja muut taustat siihen liittyen selvittää yleensä onnettomuuden tapahtumavaltion onnettomuustutkintaviranomainen. Tutkintaan saattaa lisäksi osallistua tutkintaviranomaisia myös ilma-aluksen suunnittelu-, valmistus- ja rekisteröintimaista, sitä käyttävän lentoyhtiön kotimaasta sekä esimerkiksi maista, joiden kansalaisia on ollut onnettomuuslennolla huomattava määrä. Vuosittain tapahtuu noin 70–90 lento-onnettomuutta. Katso myös Ilmailu Luettelo lentokoneista Luettelo lentokonevalmistajista Luettelo lentoyhtiöistä Lentokenttä Suomen lentoasemat Lentäjä Turbulenssi Sakkaus Lentokonehalli Pakkolasku, hätälasku ja poikkeama (ilmailu) Lähteet Viitteet Aiheesta muualla 1900-luvun keksinnöt Seulonnan keskeiset artikkelit

640

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liikenne

Liikenne

Liikenne on ihmisten ja tavaroiden kuljettamista paikasta toiseen. Laajemmin määriteltynä liikenne voi tarkoittaa myös aineettomien asioiden liikuttelua, kuten maksu-, raha- ja tietoliikennettä. Liikennöintiin käytettäviä laitteita kutsutaan kulkuneuvoiksi. Liikenne jaetaan kuljetusteiden mukaan maa-, vesi- ja ilmaliikenteeseen, joista maaliikenne jaetaan edelleen tie- ja raideliikenteeseen. Kuljetettavan kohteen mukaan liikenne voidaan jakaa matkustaja- ja tavaraliikenteeseen. Tieliikenne Tieliikenteen ajoneuvoja ovat matkustajaliikenteessä henkilöautot, moottoripyörät, polkupyörät ja bussit ja tavaraliikenteessä rekat, kuorma-autot ja pakettiautot. Lisäksi tiellä liikutaan ihmisvoimin (kävellen ja pyörällä) ja eläinten vetämissä ajoneuvoissa. Maailmassa oli käytössä 947 miljoonaa henkilöautoa ja 335 miljoonaa tavarankuljetusajoneuvoa vuonna 2015. Autojen yhteismäärä ylitti miljardin vuonna 2011, ja sen ennustetaan kasvavan 2,5 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Valtiot, joilla on maailman laajimmat tieverkot, kuuluvat myös väestöltään tai pinta-alaltaan maailman suurimpiin: Yhdysvallat, Kiina, Intia, Brasilia ja Venäjä. Raideliikenne Rautatieliikennettä hoitavat matkustajajunat ja tavarajunat. Muuta raideliikennettä edustavat raitiovaunut ja metrot. Valtiot, joilla on maailman laajimmat rautatieverkot, kuuluvat myös väestöltään tai pinta-alaltaan maailman suurimpiin: Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Intia ja Kanada. Maihin, joissa ei ole lainkaan rautateitä, kuuluvat Islanti, Grönlanti, Jemen, Bhutan, Libya ja Papua-Uusi-Guinea. Romanian rataverkko on 15:nneksi pisin, vaikka maan pinta-ala on 81. suurin. Britannian rataverkko on maailmassa 17. sijalla, vaikka pinta-alaltaan se on vasta 78.. Noin 150 kaupungissa on metrojärjestelmä. Eniten asemia on New Yorkin metrossa, 468 kappaletta. Myös Pekingissä, Shanghaissa ja Soulissa on yli 300 metroasemaa, samoin kuin Euroopan suurimmissa Pariisin ja Madridin metroissa. Soulin metron rataverkko on pisin, 987.5 kilometriä 18 linjalla. (Edellä mainitut tiedot perustuvat kaupunkien omiin ilmoituksiin, eivätkä laskentamenetelmät ole kaikkialla aivan samat.) Vesiliikenne Vuoden 2015 alussa maailmassa oli 89 464 alusta ammattimaisessa liikenteessä. Niiden yhteenlaskettu kuljetuskapasiteetti oli 1,75 miljoonaa tonnia. Liikennemäärillä mitaten maailman kymmenestä vilkkaimmasta seitsemän on Kiinassa, loput kolme Singaporessa, Etelä-Koreassa ja Alankomaissa. Jos mittarina on sataman kautta kulkevien konttien määrä, vuonna 2014 Jebel Ali Dubaissa pääsi myös kymmenen suurimman joukkoon. Vesikulkuneuvoja ovat seuraavat: matkustajaliikenne: matkustajalaivat, lautat tavaraliikenne: rahtilaivat, säiliöalukset Joilla ja kanavilla jokilaivat, proomut Vedenalainen liikenne: sukellusveneet Lentoliikenne Lentoliikenteessä tehdään vuosittain lähes neljä miljardia matkaa (2017). Lentokoneiden määräksi on arvioitu 23 600–39 000 konetta. Yleisimmät lentoyhtiöiden käyttämät lentokonemallit kuuluvat Boeing 737 ja Airbus A320 -tuoteperheisiin. Ilmassa liikkuvia kulkuneuvoja kutsutaan ilma-aluksiksi. Kansainvälinen ilmakuljetusliitto (IATA) on maailmanlaajuinen lentoyhtiöiden etu- ja yhteistyöjärjestö. Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö (ICAO) on Yhdistyneiden kansakuntien alainen erityisjärjestö, jonka päämääränä ja tarkoituksena on kehittää kansainvälisen ilmailun periaatteita ja tekniikkaa sekä edistää kansainvälisen ilmaliikenteen suunnittelua ja kehittämistä. Järjestön tehtävänä on muun muassa edistää lentoturvallisuutta kansainvälisessä ilmailussa. Avaruusliikenne Avaruusaluksiin lukeutuvat satelliitit, avaruussukkulat, raketit sekä avaruusluotaimet. Muu liikenne Kaapeliliikenne aineeton liikenne: tietoliikenne- ja sähkökaapelit Putkiliikenne tavaraliikenne: öljy- ja maakaasuputket Liikenteen historia Maanviljelyn ja käsityöläisten erikoistuminen noin 12 000 vuotta sitten vaati tuotteiden kuljettamista tuottajalta kuluttajalle. Liikenteen kehittymisen vallitsevat trendit ovat olleet kuljetusten nopeutuminen, kuljetusyksiköiden suureneminen ja matkojen piteneminen. Henkilöliikenteen historia on keskeisiltä osiltaan samanlainen tavaraliikenteen historian kanssa. Liikenteen historian käännekohtia ovat olleet uusien liikennevälineiden käyttöönotot ensin maa- ja sitten vesiliikenteessä. Aluksi liikenteen lisääntymistä rajoitti kuljetusvälineiden puute. Ensimmäinen käännekohta oli eläinten kesyttäminen kuormajuhdiksi. Se nopeutti maaliikennettä ja teki mahdolliseksi suurempien kuormien kantamisen kuin mitä ihminen itse pystyi kantamaan. Vesiliikenne rajoittui pitkään lähinnä jokiin ja rantavesiin, eikä isoja aluksia ollut. Liikenteen toinen käänne tapahtui valtamerikelpoisten laivojen ja navigointitaitojen kehityttyä Euroopassa, Aasiassa ja pohjoisen Itä-Afrikan alueilla. Valtameriliikenne synnytti maailmanlaajuisen liikenneverkon. Maaliikenteen rajat asetti se, että lihasvoimaa parempia kuljetuskeinoja ei ollut vielä keksitty, joten maitse kuljetettiin edelleen vain pieniä yksiköitä ja lähinnä lyhyitä matkoja. Maitse kuljetettiin pääasiassa arvokkaimpia tuotteita kuten mausteita. Erityisesti Euroopassa ja Kiinassa tehotonta maaliikennettä paikkasi jokiliikenne. Vesiliikenteen käännekohta mahdollisti siis suuret kuljetukset kaikkialle, minne oli vesiyhteys. Suuri käännekohta Teollinen vallankumous toi maaliikenteeseen ensimmäiset parannukset sitten rattaiden keksimisen. 1800-luvulla rautatie nopeutti maaliikennettä ja mahdollisti suurempien ja painavampien rahtiyksiköiden kuljettamisen. 1900-luvun polttomoottoriliikenne tavallisilla teillä levitti liikenteen kattamaan myös syrjäisemmät kolkat ja mahdollisti spontaanimman tavara- ja henkilöliikenteen. 1900-luvun toinen uutuus lentokone lisäsi lähinnä liikenteen nopeutta ja hivenen myös kuljetusmatkojen pituutta. Nykymuotoinen tehokas liikenne mahdollistaa teollisuuden äärimmäisen erikoistumisen. Tuotetta voidaan valmistaa yhdessä ainoassa paikassa ja liikenteen avulla kuljettaa ja jakaa maailmanlaajuisesti. Tietoliikenteen historian voidaan katsoa alkavan kirjoitustaidon kehittymisestä, sillä se teki tiedosta hyödykkeen, jota voitiin kuljettaa ja kaupata. Aina lennättimen keksimiseen saakka tietoliikenne oli riippuvainen muun liikenteen nopeudesta. Lennätin nopeutti tietoliikenteen nykytasolle mutta salli vain vähän ja lyhyitä viestejä. Puhelin toi mukaan puheliikenteen. Tietoliikenteen kolmas käännekohta on meneillään, ja siinä volyymi ja kantavuus eli välityskyky paranevat edelleen muun muassa radion, television ja Internetin ansiosta. Maailmanlaajuisen tietoverkon eli Internetin tietoliikenteessä ei ole merkittäviä nopeusrajoituksia, ja volyyminrajoitukset ovat myös vähenemässä. Tietoverkon ulkopuolella on kuitenkin suuri määrä ihmisiä, mikä pienentää erityisesti internetin kattavuutta. Valtiollinen tietoliikenteen rajoittaminen on useimmissa maissa vähentynyt minimaaliseksi. Tavara- ja henkilöliikenne on nopeutunut paljon, eikä merkittävää lisänopeutta ole näkyvissä. Liikenteen määrän kasvu aiheuttaa lähiliikenteessä ruuhkautumista. Lisäksi suuren volyymin liikenteen vaatimat suuret resurssit ja vaikutukset ympäristöön rajoittavat liikenteen lisääntymistä. Kun liikenteen valtiollisia rajoituksia vähennetään, mahdollistaa koko maapallon kattava nopea, laajakapasiteettinen ja kattava liikenneverkko muun muassa nykyisen globalisaation. Euroopassa ihmisten vuorokaudessa kulkema matka on kasvanut yhdestä kilometristä 40–50 kilometriin henkilöä kohti 1900-luvun alusta. Tästä 70–80 % taitetaan tätä nykyä henkilöautoilla. Liikenne ja tietoliikenne Liikenne ja tietoliikenne ovat sekä toistensa korvaajia että täydentäjiä. Voi olla mahdollista, että kehittynyt tietoliikenne voisi pitkälti korvata ihmisten viestintätarpeesta johtuvan liikkumisen eli puhelimella, faksilla tai muuten sähköisesti kommunikoitaisiin henkilökohtaisen tapaamisen sijaan. On havaittu, että välineitä hyväksikäyttävä kommunikaatio itse asiassa luo lisää vuorovaikutusta, myös henkilökohtaisella tasolla. Liikenteen kasvuun liittyy kommunikaatiota, joka on elintärkeää kehittyneille liikennejärjestelmille. Junien ja lentokoneiden on tiedettävä toisten junien ja lentokoneiden sijainti, ja niiden on pystyttävä kommunikoimaan. On myös havaittu, että tietoliikenteen lisääntyminen lisää liikennettä ja päinvastoin. Toinen liikenteen osa-alue on rahtaaminen, joka on myös tulevaisuudessa tarpeellista muun muassa elintarvikkeiden ja muun energian kuin sähkön ja kaukolämmön siirrossa. Tässä pinta- ja ilmakuljetukset kilpailevat keskenään. Pintakuljetuksissa rautatie- ja maantiekuljetukset kilpailevat manneralueilla, mutta merellä laivakuljetuksille ei ole korvaavaa kuljetusmuotoa. Liikenteen vaikutukset yhteiskuntaan, ympäristöön ja talouteen Kaavoitus ja maankäyttö Maankäyttö vaikuttaa liikenteeseen ja liikennesuunnittelu maankäyttöön. Myös asumistiheyden ja liikennemuotojen välillä on yhteys. Asumistiheys määritellään laskemalla kerrosalan (tai väestön) suhde maa-alaan. Sääntönä voidaan sanoa, että tiheyden ollessa alle 1,5 henkilöauto on sopiva väline. Tiheydet kuudesta ylöspäin sopivat hyvin junille. Tiheydet kahdesta neljään eivät sovellu oikein hyvin tavalliselle julkiselle tai yksityiselle liikenteelle. Monet kaupungit ovat kasvaneet näihin tiheyksiin, ja ne kärsivät liikenneruuhkista. Henkilökohtainen pikaliikenne voisi täyttää tämän tyhjiön. Kaavoitus tukee aktiviteetteja, jotka usein sijaitsevat toisistaan erillään. Ihmiset tarvitsevat liikennettä liikkuakseen paikasta toiseen (esimerkiksi kotoa töihin, ostoksille ja takaisin kotiin). Liikenne on toissijainen tarve siinä mielessä, ettei se sellaisenaan tyydytä mitään välitöntä tarvetta, mutta sitä tarvitaan matkojen päätepisteissä oleviin aktiviteetteihin. Hyvällä kaavoituksella pyritään siihen, että yleisesti tarvittavat kohteet, esimerkiksi asunnot ja ruokakaupat, ovat lähellä toisiaan ja kohteet, joihin keskittyy paljon liikennettä, lähellä liikenneväyliä. Kaavoitus on huonosti laadittu, jos aktiviteetit (kuten työpaikat) sijoitetaan kauas muista kohteista (kuten asutus ja kauppa). Liikenteen vaatimat rakennelmat käyttävät maata, ja kaupungeissa kadut, tiet ja pysäköintialueet voivat helposti viedä yli 20 prosenttia koko maapinta-alasta. Tehokas liikennejärjestelmä vähentää tarpeetonta maankäyttöä. Ympäristö, terveys ja energiankäyttö Liikenteen kestävyys on merkittävä kysymys, sillä liikenne vaikuttaa ympäristöön monin tavoin. Siitä pääsee maahan, ilmaan ja vesiin monia ihmisten terveydelle ja luonnolle haitallisia päästöjä. Liikenteen infrastruktuurin rakentaminen, hoito ja ylläpito kuluttavat luonnonvaroja ja tuottavat jätteitä. Liikenne aiheuttaa myös melua sekä vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen. Liikenteellä on sekä paikallisia että laajempia vaikutuksia ympäristöön. Liikenteen aiheuttaman ilmansaasteet ovat yksi suurimmista paikallisista vaikutuksista ja niillä on merkittäviä terveysvaikutuksia. Monet kaupungit ympäri maailmaa ovatkin rajoittaneet autoilua kaupungin päästökriteereihin perustuen luoden vähäpäästöisiä vyöhykkeitä (englanniksi low emissions zone). Helsingissäkin on yksi tällainen ympäristövyöhyke busseille ja jäteautoille. Autoilua on rajoitettu päästövyökykkeiden lisäksi myös erilaisilla tietulleilla ja muilla rajoituksilla (rajoituksia voi visualisoida esim. Urban Access Regulations -sivulla). Vaikka moottoriliikenteellä on lähinnä vain terveyshaittoja, kevyellä liikenteellä (kävelyllä ja pyöräilyllä) on myös terveyshyötyjä. Suomen ympäristökeskus on arvioinut käyttäen tautitaakkamenetelmää, että kevyen liikenteen terveyshyödyt ovat Suomessa liikenteen yhteenlaskettuja terveyshaittoja suuremmat, kun huomioon otetaan liikenneonnettomuudet (kuolleiden lukumäärä ja menetetyt elinvuodet), pienhiukkasten terveyshaitat ja liikennemelu. Tämä ei välttämättä päde muualla maailmassa, sillä ilmansaasteiden aiheuttama kuilleisuus on usein paljon suurempi kuin Suomessa. Liikenne on merkittävä energian käyttäjä. Suurin osa liikennevälineistä käyttää fossiilisia polttoaineita. Maailmalaajuisesti noin 92 % liikenteen energiankäytöstä tulee fossiilista polttoaineista. Kulkuneuvot ovat läntisessä maailmassa kehittyneet puhtaammiksi ympäristösäädösten ansiosta, mutta hyöty on kumoutunut autojen määrän ja ajokilometrien kasvaessa. Liikenne onkin yksi merkittävimmistä kasvihuonekaasujen lähteistä ja ilmastonmuutosta ajavista sektoreista. Liikenteen ilmastovaikutusten vähentäminen on suuri haaste. Liikenne on eurooppalaisella tasolla ainut sektori, jonka päästöt eivät ole vähentyneet vuodesta 1990, jolloin ensimmäinen IPCC:n raportti ilmastonmuutoksesta julkaistiin. Liikenne on Euroopassa toiseksi suurin päästölähde energiasektorin jälkeen. Suurin osa liikenteen päästöistä tulee tieliikenteestä: tieliikenne muodosti Suomessa vuonna 2019 noin 94 % kotimaan liikenteen päästöistä. Tieliikenteen päästöstä noin 54 % tuli henkilöautoliikenteestä ja 40 % paketti- ja kuorma-autoliikenteestä. Henkilöautoliikenteen ja etenkin yksityisautoilun ympäristövaikutusten vähentänen onkiin kestävän liikenteen keskeinen haaste. Myös ammattiliikenteen päästöjen rajoittaminen on tärkeää. Ajoneuvon painoa ja aerodynamiikkaa optimoimalla voidaan kuorma-autojen energiatehokkuutta parantaa jopa 30%. Ilmastovaikutusten lisäksi fossiilisista polttoaineista riippuvuus on nykyisen moottoriliikenteen toinen suuri ongelma. Sen lisäksi, että yli 90 % liikenteen energiasta tulee fossiilista polttoainesta, liikenne on kuluttaa noin 65 % kaikesta maailmassa tuotetusta öljystä. Liikenteen öljyriippuvuus on ongelmallista, sillä öljyvarat ovat rajallisia ja öljyntuotanto voi kääntyä tulevaisuudessa laskuun (ns. peak oil). IEA:n mukaan perinteinen raakaöljyn tuotanto (englanniksi "conventional crude oil") saavutti maksiminsa jo vuonna 2008. Sähköautojen käyttö lisääntyy, mutta niiden käyttämää sähköä tuotetaan usein fossiilisilla polttoaineilla. Sähkömoottorin akku tuo autoon lisäpainoa, joka lisää energiankulutusta. Fossiilisten polttoaineiden rajallisuus onkin yksi nykyisen liikenteen ongelmista, vaikka sähköautoilu tuokin mukanaan muita uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön liittyviä ongelmia. Fossiilisilissä polttoaineilla ajettujen polttomoottoriajoneuvojen korvaaminen sähköautoilla voi vähentää liikenteen päästöjä jos sähkön tuotanto on vähähiilistä, mutta ei ei vastaa ajoneuvoliikenteen muihin ympärisöongelmiin. Liikkumisen päästöjen vähentämisessä yhdyskuntarakenteella on käytännössä suurin merkitys. Haja-asutusaluilla päästöt henkilöä kohden ovat jopa kolminkertaiset tiiviiseen kaupunkialueeseen nähden. Turvallisuus Liikenneonnettomuuksissa kuolee vuosittain noin miljoona ihmistä maailmassa. OECD:n tilastoista näkyy, miten liikenneonnettomuuksien määrä on vähentynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kuolemaan johtaneiden liikenneonnettomuuksien määrä maantiellä ajettua kilometriä kohti pieneni kolmasosaan vuosien 1975–2010 aikana. Siellä auto-onnettomuuksissa kuolleiden määrä on noin 40-kertainen vesiliikenneonnettomuuksissa ja 50-kertainen lento-onnettomuuksissa kuolleiden määrään verrattuna. Katso myös Liikenne Suomessa Julkinen liikenne Liikennetelematiikka Liikennesuunnittelu Lähteet Aiheesta muualla ITF Transport Outlook 2017 OECD Motiva – Liikenne Seulonnan keskeiset artikkelit

644

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20Suomen%20kunnista

Luettelo Suomen kunnista

Tämä artikkeli on luettelo Suomen nykyisistä kunnista. Kuntaliitosten yhteydessä hävinneet kunnat ovat sivulla luettelo Suomen entisistä kunnista ja tapahtuneet muutokset sivulla luettelo Suomen kuntamuutoksista. Vuoden 2021 alusta kuntia on 309, joista 107 käyttää kaupunki-nimitystä. Kaupunki-nimitystä käyttävät kunnat on lihavoitu ja lisäksi kunnan käyttämä nimitys on mainittu nimitys-sarakkeessa. Luettelon viidennessä sarakkessa on ilmoitettu kunnan viralliset kielet. Luettelon kuudennessa sarakkeessa on mainittu se paikkakunta (yleensä taajama), jossa kunnan hallinnollinen keskus sijaitsee. Nämä ovat tavallisesti taajamia, mutta eräissä tapauksissa kuntakeskukset ovat kasvaneet yhteen toisen taajaman kanssa. Usean Ahvenanmaan kunnan (mukaan lukien Luhangan Manner-Suomessa) kuntakeskus ei muodosta taajamaa liian pienen väestöpohjan vuoksi. Luettelon seitsemännessä ja kahdeksannessa sarakkeessa on ilmoitettu mihin maakuntaan ja seutukuntaan kunta kuuluu. Väkilukutietojen ajankohta on {{#time: j. F\t\a Y | }}. Kuntien kokonaispinta-alat ja maapinta-alat puolestaan ovat ajankohdalta {{#time: j. F\t\a Y | }}. Merialueet eivät ole mukana kokonaispinta-aloissa. Väestötiheydet on laskettu väkilukujen ja maapinta-alojen perusteella. Kuntien väkiluvun osalta mediaanissa on ( asukasta). Kuntien pinta-alan osalta mediaanissa on ( km²). Pinta-alaltaan suurin kunta, Inari, vastaa pinta-alaltaan lähinnä 17 363 neliökilometrin laajuista Swazimaata. Suomen pienin kunta, Espoon keskellä sijaitseva Kauniainen, puolestaan on kokoluokaltaan saman kokoinen kuin maailman toiseksi pienin valtio, Monaco. Kuntien mediaanissa väestötiheyden osalta on ( as./km²). Korkein väestötiheys on Helsingissä ( as./km²), ja alhaisin Savukoskella ( as./km²). Lähteet Aiheesta muualla Kuntaliitto Kunnat.net Suomi.fi – kuntahakemisto

647

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20itsen%C3%A4isist%C3%A4%20valtioista

Luettelo itsenäisistä valtioista

Tämä on luettelo itsenäisistä valtioista ja se sisältää: 193 Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiota, joista kuudella ei ole kaikkien maiden tunnustusta: Armenia, Israel, Kiina, Kypros, Pohjois-Korea ja Etelä-Korea Vatikaanivaltion (Pyhä istuin), jolla on kansainvälisen yhteisön täysi tunnustus. Näiden lisäksi on 4 valtiota, jotka eivät ole Yhdistyneiden kansakuntien jäseniä, mutta joilla on tunnustus itsenäisyydelleen vähintään 20 valtiolta: Kosovo, Länsi-Sahara, Taiwan (Kiinan tasavalta) ja Palestiina (joka on YK:n tarkkailijajäsen). Itsenäisiin valtioihin ei lueta: 6 valtiota, jotka eivät ole YK:n jäseniä ja joilla on vain yksittäisiä tunnustuksia itsenäisyydelleen, ks. Luettelo valtioista, joita ei ole tunnustettu Jerusalemin Pyhän Johanneksen suvereeni sotilaallinen ja hospitaliittaritarikunta, Rodoksen ja Maltan ritarikunnaksi sanottu (Maltan ritarikunta), joka tunnustetaan suvereeniksi ja jolla on diplomaattiset suhteet 104 valtion kanssa, mutta jolla ei ole aluetta hallussaan. Suomi on tunnustanut 195 valtion itsenäisyyden. Lähteet Itsenäiset valtiot Seulonnan keskeiset artikkelit

648

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20p%C3%A4%C3%A4kaupungeista

Luettelo pääkaupungeista

Tämä on lista kansallisista pääkaupungeista valtioiden nimien aakkosjärjestyksen mukaan. Katso myös Luettelo kaupungeista Luettelot kaupungeista Seulonnan keskeiset artikkelit

649

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lautta

Lautta

Lautta on vene tai laiva, joka kuljettaa matkustajia ja mahdollisesti heidän kulkuneuvojaan suhteellisen lyhyillä reiteillä, säännöllisellä aikataululla. Ohjausvaijerilla varustettuja lauttoja kutsutaan losseiksi. Lautat muodostavat tärkeän osan julkisen liikenteen järjestelmästä monissa rannikkokaupungeissa, koska ne mahdollistavat suorat yhteydet pisteiden välillä paljon halvemmalla kuin sillat tai tunnelit. Pientä matkustaja-alusta joka pysähtyy usein kutsutaan vesibussiksi. Pitemmän matkan laivat yhdistävät monia saaria toisiinsa, sisä- tai mannermaahan. Vilkkain näistä on lauttareitti Englannin kanaalissa, joka yhdistää Ison-Britannian muuhun Eurooppaan. Vesikulkuneuvoja on suunniteltu hyvin erilaisiksi, riippuen reitin pituudesta, vaaditusta matkustaja- tai kulkuneuvokapasiteestista, nopeusvaatimuksista ja laivan kohtaamista sääolosuhteista. Kantosiipialuksia on käytetty suosituilla lyhyehköillä reiteillä kuten Helsinki–Tallinna, koska ne tarjoavat suuria nopeuksia. Katamaraanit liikennöivät myös yllä mainitulla reitillä ja ne kilpailevat perinteisiä autolauttoja vastaan. Ilmaisia lauttoja kulkee eräissä maailman kolkissa, kuten Lontoossa Thamesjoella, Amsterdamissa IJlahdella ja myös Suomessa yleiseen tieverkkoon kuuluvilla lautta- ja lossiosuuksilla, joista huolehtii Suomen Lauttaliikenne Oy. Suomalaisia lautta-aluksia M/S Antonia, Houtskär, Mossala–Iniö, Dalen M/S Aura, Iniö-Kustavi M/S Aurora, Kasnäs-Hiitinen L/A Ehrensvärd, Helsinki, Katajanokka – Suomenlinna M/S Eivor Nauvo, Pärnäinen–Berghamn–Nötö–Aspö–Jurmo–Utö L/A Falco, Parainen–Nauvo L/A Mergus, Korppoo–Houtskari L/A Meriluoto, Oulunsalo–Hailuoto L/A Merisilta, Oulunsalo–Hailuoto L/A Merituuli, Korppoo–Norrskata (aiemmin Oulunsalo–Hailuoto) L/A Nagu 2, Nauvo – Korppoo L/A Odil, Parainen–Nauvo L/A Prostvik 1, Nauvo–Korppoo L/A Replot 2, Korppoo–Norrskata (varalautta) L/A Stella, Korppoo–Houtskari L/A Sterna, Parainen–Nauvo L/A Suokki, Suomenlinnan lautta L/A Suomenlinna II, Suomenlinnan lautta M/S Tor, Suomenlinnan henkilölautta Katso myös Luettelo maailman suurimmista autolautoista Lähteet Seulonnan keskeiset artikkelit Vesikulkuneuvot Lauttaliikenne

650

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laskutoimitus

Laskutoimitus

Laskutoimitukseksi kutsutaan matematiikassa tiettyjä vakiintuneita tapoja liittää yhteen tai kahteen alkioon yksi alkio. Aritmetiikassa laskutoimitukset ovat toimintoja, joissa yhden tai kahden luvun avulla muodostetaan uusi luku, jota kutsutaan laskutoimituksen arvoksi. Yhteenlasku on esimerkki laskutoimituksesta, jossa otetaan kaksi lukua ( ja ) ja niiden pari muodostaa uuden luvun . Neljä peruslaskutoimitusta ovat : yhteenlasku, vähennyslasku, kertolasku ja jakolasku. Yleisesti alkeislaskutoimituksiksi käsitetään vielä esimerkiksi: potenssiin korotus ja juuren ottaminen. Peruslaskutoimitukset Peruslaskutoimitukset ovat neljä tärkeintä luvuilla tehtävää laskutoimitusta. Ne ovat yhteenlasku, vähennyslasku, kertolasku ja jakolasku. Yhteenlasku on luvun lisääminen toiseen. Riippumatta siitä, missä järjestyksessä lukuja yhteenlasketaan toisiinsa, lopputulos on aina sama. Jos positiivisia lukuja lisätään toisiin positiivisiin lukuihin, tulos on aina positiivinen luku. Samoin jos negatiivisia lukuja lisätään negatiivisiin lukuihin, tulos on aina negatiivinen. Yhteenlaskua merkitään "plus"- tai summamerkillä: Vähennyslasku on yhteenlaskun käänteistoiminto. Se liittyy yhteenlaskuun siten että jos kaksi lukua lasketaan yhteen, vähentämällä summasta toinen yhteenlasketuista luvuista saadaan lopputulokseksi se toinen. Vähennyslasku on siinä suhteessa epäsymmetrinen, että vaihtamalla keskenään luku, josta vähennetään, ja luku, joka vähennetään, erotukset ovat samat vain erityistapauksissa. Kertolasku voidaan palauttaa yhteenlaskuun siten, että kertolaskussa lisätään toisiinsa kertojan osoittama määrä kerrottavia. Kertojan ja kerrottavan vaihtaminen keskenään ei vaikuta lopputulokseen eli kertolasku on vaihdannainen. Erikoistapauksena mainittakoon, että nollalla kertominen tai nollan kertominen tuottaa aina tulokseksi luvun nolla riippumatta siitä, millä luvulla se kerrotaan tai mikä luku sillä kerrotaan. Jakolasku ei suoraan palaudu yhteenlaskuun. Formaalista määritelmästä Matematiikassa laskutoimituksen formaali määritelmä voi vaihdella kirjallisuudesta ja asiayhteydestä riippuen. Yleensä joukon laskutoimitus määritellään kuvaukseksi , joka liittää jokaiseen järjestettyyn pariin :n alkioita s, s′ yksikäsitteisen :n alkion s′′. Näissä yhteyksissä laskutoimitus on synonyymi binäärioperaatiolle . Laskutoimituksen ei välttämättä tarvitse operoida lukuja. Esimerkiksi edellisen määritelmän mukaan joukko-opillinen leikkaus ja unioni ovat laskutoimituksia mielivaltaisen joukon potenssijoukolle Näin määriteltynä rationaalilukujen yhteenlasku on laskutoimitus, mutta rationaalilukujen jakolasku määriteltynä funktiona ei ole. Tämä ei kuitenkaan estä kutsumasta jakolaskua laskutoimitukseksi muissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi aritmetiikassa . Vektoriavaruuksissa vektorin kertominen skalaarilla, joka on kuvaus , saatetaan katsoa laskutoimitukseksi koulukunnasta riippuen. Toisinaan myös vektorien sisätuloa voidaan kutsua laskutoimitukseksi. Lähteet Aiheesta muualla Matematiikan käsitteet Ongelmanratkaisu

654

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lidl

Lidl

Lidl on saksalainen, kansainvälisesti toimiva päivittäistavarakauppaketju. Se toimii 29 maassa. Lidlillä on yli 10 000 myymälää 27 Euroopan maassa sekä Yhdysvalloissa. Lisäksi sillä on verkkokauppatoimintaa Kiinassa ja Hongkongissa. Vuonna 2022 Lidlin liikevaihto oli 114,8 miljardia euroa. Lidlillä on kattavin halpamyymälöiden verkosto Euroopassa. Suomessa myymälöitä oli joulukuussa 2021 yhteensä 197, joista yksi outlet-myymälä ja työntekijöitä noin 5 500. Lidlin omistaa Schwarz Holding Group, joka omistaa myös saksalaiset Handelshof- ja Kaufland -myymäläketjut. Lidlin pääomistaja on saksalainen Dieter Schwarz ja omistusta hallinnoi Dieter-Schwarz-Stiftung-säätiö, jonka tehtävänä on tukea tiedettä ja taidetta. Omistusjärjestely on monimutkainen, satojen yhtiöiden muodostama kudos. Historiaa Yrityksen juuret johtavat 1930-luvun Lounais-Saksaan, jolloin Lidl & Schwarz aloitti toimintansa elintarvikkeiden tukkuliikkeenä. Sittemmin yrityksen toiminnot ovat eriytyneet Lidl-myymäläketjuun sekä Kaufland- ja Handelshof -hypermarketketjuihin. Ensimmäiset Lidl-myymälät avattiin 1970-luvulla Ludwigshafenin ympäristössä, minkä jälkeen myymäläketju laajeni Saksassa aina 1980-luvun lopulle asti. Kansainvälinen laajentuminen alkoi 1990-luvun alussa, ja se on ollut varsin nopeaa. Lidl-myymälöitä on vuonna 2017 kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa lukuun ottamatta Viroa ja Latviaa sekä Sveitsissä. Toiminta Serbiassa alkoi vuonna 2018. Myös Norjassa oli vuoteen 2008 asti Lidl-myymälöitä, kunnes norjalainen Rema 1000 -ketju osti ne. Lidl laajentui Yhdysvaltoihin vuonna 2017. Alun perin Yhdysvaltojen laajennuksen oli tarkoitus alkaa vuonna 2014, mutta muutokset yhtiön ylimmässä johdossa muuttivat suunnitelmia. Lidl avasi 15. kesäkuuta 2017 kymmenen myymälää Virginiaan, Pohjois-Carolinaan ja Etelä-Carolinaan. Lidl rakensi Virginiaan logistiikkakeskuksen ja Yhdysvaltain päämajan. Investointien yhteisarvo on noin 183 miljoonaa euroa. Lidl aloitti verkkokauppatoiminnan Kiinassa ja Hongkongissa vuonna 2017. Vuonna 2017 Lidl teki kansainvälisen mainoskampanjan, jossa suomalainen laulaja Saara Aalto lauloi niillä 20 kielellä joita Lidlin markkina-alueilla puhutaan. Lidl Suomessa Lidl toimii Suomessa itsenäisenä tytäryhtiönä, Lidl Suomi Ky:nä. Kommandiittiyhtiöllä on pääkonttori Espoon Niittykummussa. Lidlillä on jakelukeskukset Laukaassa, Janakkalassa ja Järvenpäässä. Suomen kymmenen ensimmäistä Lidl-myymälää avattiin elokuun lopulla 2002. Lidl-myymälöitä oli Suomessa joulukuussa 2021 yhteensä 197 kappaletta. Arvostelua Lidl on teettänyt tuotteita Xinjiangissa Kašgarin alueella sijaitsevassa teollisuuspuistossa, mikä viittaa siihen, että nämä tuotteet on tehty uiguurien pakkotyöllä. Syksyllä 2008 Lidlin myymälä Ruotsissa myrkytti poisheitettyjä ruokia, jotta kodittomat eivät kävisi syömässä niitä. Myrkkynä käytettiin syövyttävää puhdistusainetta. Tukholman alueen myyntijohtaja piti tapausta valitettavana. Tukholman kodittomien yhdistys tuomitsi tapauksen. Tammikuussa 2009 Lidl sai Saksassa 1,5 miljoonan euron sakot 12 osavaltiossa työntekijöiden urkinnasta. Lidl keräsi päätöksen mukaan tietoja kohtuuttoman laajalti: työntekijöiden henkilökohtaisista ongelmista, taloudesta ja terveydestä. Valvontakameroita oli henkilökunnan pukuhuoneissa ja vessoissa. Lidlin liikevaihto Saksassa on yli 13 miljardia euroa, johon verrattuna sakko on vähäinen. Der Spiegelin mukaan Lidlin, Deutsche Bahnin ja Deutsche Telekomin vakoilu johti uuteen työnantajan vakoilun estävään lakiin Saksassa syksyllä 2009. Gazan sodan aikana tammikuussa 2009 Lidl myi Malmössä ja Göteborgissa israelilaisia hedelmiä espanjalaisina. Joulukuussa 2010 pääsi Mannheimissa, Saksassa myyntiin erä torium-pohjaisella radioaktiivisella maalilla maalattuja joulukuusenkoristeita. Jälkivalvonta kuitenkin toimi, ja saastuneet tuotteet voitiin korvata uusilla ilman vahinkoja. Myönteinen julkisuus Kovasta maineestaan tunnettu Lidl oli Saksassa tehnyt täyskäännöksen vuonna 2011 ja alkanut pitää huolta maineestaan vastuullisena yrityksenä. Yrityksen brändiarvo onkin noussut huomattavasti Saksan kolmanneksi. Viime aikoina Lidl on muun muassa vaatinut koko alalle minimipalkkoja, lopettanut hummerien myynnin eläinsuojelijoiden toivomuksesta ja ollut edelläkävijä reilun kaupan tuotteissa. Lidl huomioi toiminnassaan ympäristöasioita. Suomeen tullessaan Lidl toi saksalaiseen tyylin myymälöiden pakastealtaisiin kannet, joilla säästetään energiaa. Sittemmin myös muut kauppaketjut ovat hiljalleen omaksuneet pakastealtaiden kannet myymälöihinsä. Lidlissä myytävä uusiomuovikassi on valmistettu sataprosenttisesti kierrätysmuovista, ja sille on myönnetty saksalainen Blauer Engel -ympäristömerkki. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

656

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20valtioista%20pinta-alan%20mukaan

Luettelo valtioista pinta-alan mukaan

Tämä on luettelo maailman maista pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä. Pinta-alat on esitetty neliökilometreinä. Valtiot ja erillisalueet Lähteet pinta-alan mukaan Seulonnan keskeiset artikkelit

657

https://fi.wikipedia.org/wiki/Logiikkapohjainen%20ohjelmointi

Logiikkapohjainen ohjelmointi

Logiikkapohjainen ohjelmointikieli kuvaa maailman faktoina ja faktojen välisinä suhteina. Esimerkiksi "Ville on Kallen isä, Matti on Villen isä, X on Y:n poika, jos Y on X:n isä ja jälkeläinen on poika tai pojan jälkeläinen" kuvataan Prolog-kielellä näin: isa (ville, kalle). isa (matti, ville). poika (X, Y) :- isa (Y, X). jalkelainen (X, Y) :- poika (X, Y). jalkelainen (X, Y) :- poika (X, Z), jalkelainen (Z, Y). Nyt kyselyssä "kuka on Matin jälkeläinen" todetaan ensin, että säännön 4 mukaan X on Matin jälkeläinen, jos X on Matin poika, ja säännön 3 mukaan X on Matin poika, jos Matti on X:n isä, ja säännön 2 mukaan Matti on Villen isä. Samalla tavoin Kalle todetaan Matin jälkeläiseksi käyttäen kaikkia viittä sääntöä. Ehdottomasti tunnetuin logiikkapohjainen ohjelmointikieli on edellä kuvattu Prolog. Katso myös Ohjelmointikieli Symbolinen logiikka Predikaattilogiikka Aiheesta muualla The Early Years of Logic Programming (PDF) Logiikka Ohjelmointiparadigmat

660

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lukas%20Moodysson

Lukas Moodysson

Karl Fredrik Lukas Moodysson (s. 17. tammikuuta 1969 Malmö, Ruotsi) on ruotsalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänen tunnetuimmat elokuvansa ovat Fucking Åmål ja Lilja 4-ever. Ohjaajana Moodyssonilla on ollut merkittävä osuus ruotsalaisen elokuvan nostamisessa uuteen loistoon. Kirjailijana Moodysson on julkaissut runoja ja proosaa. Ura Lukas Moodysson julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 17-vuotiaana. Vuonna 1989 ilmestyi romaani Vitt Blod. Moodysson opiskeli elokuvaohjausta Dramatiska Institutetissa Tukholmassa, jossa teki useita lyhytelokuvia. Elokuvat Kahden teinitytön suhteesta kertova Fucking Åmål oli Ruotsissa vuonna 1998 valtava menestys. Pari vuotta myöhemmin Kimpassa (Tillsammans) kertoi hippikommuunin yhteiselosta 1970-luvulla. Samasta tarinasta on tehty myös näytelmä. Molemmat elokuvat voidaan katsoa moraliteetteina, joissa on onnellinen loppu. Myös Moodysonin seuraava elokuva Lilja 4-ever sisältää sanoman, mutta sanoma on aiempaa moniselitteisempi. Samoin uskonnolliset teemat tulevat esille. Elokuva kertoo ”entisen Neuvostoliiton alueella” asuvasta Liljasta, joka jää yksin äidin muutettua Yhdysvaltoihin. Hänet huijataan prostituoiduksi Ruotsiin, mutta hän onnistuu pakenemaan huoneestaan ja hyppää sillalta. Neljäs pitkä elokuva Ett hål i mitt hjärta (Reikä sydämessäni) on kuva- ja ääni-ilmaisultaan fragmentaarinen ”elokuvaessee”, jonka aiheita ovat muun muassa tosi-tv, pornografia, yksinäisyys ja ystävyys sekä isä-poikasuhteet. Moodyssonin omin sanoin elokuva käsittelee ”julkisen tilan seksualisoitumista”, mutta ei analyyttisesti vaan oireillen siitä itsekin. Myös vuonna 2006 valmistunut Container edustaa käsitteellisesti ja kuvallisesti kokeilevaa ilmaisua. Moodyssonin 2009 valmistunut Mammutti on luonteeltaan enemmän surullinen kuin edellisten elokuvien tapaan vihainen. Kyseessä on globaali kertomus vanhemmista, jotka eivät ole läsnä lastensa elämässä. Kirjalliset teokset Isän aika (Döden & Co) kertoo isänsä kuoleman jälkeen surutyötä tekevästä miehestä Lucasista, jonka elämässä on yhteneväisyyksiä Moodyssonin kanssa mutta joka ei ole omakuva. Kirja syntyi, kun Moodysson yritti tehdä elokuvakäsikirjoitusta. Käsikirjoituksen teko ajatui karille, ja tuloksena oli kirja, jonka pohjana on sama aineisto. Yksityiselämä Moodysson asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Malmössä. Teokset Filmografia Det var en mörk och stormig natt (1995) En uppgörelse i den undre världen (1996) Bara prata lite (1997) Fucking Åmål (1998) Kimpassa (Tillsammans, 2000) Lilja 4-ever (2002) Terrorister – en film om dömda (2003) Reikä sydämessäni (Ett hål i mitt hjärta, 2004) Container (2006) Mammutti (2009) Me ollaan parhaita! (Vi är bäst!, 2013) Gösta, minisarja (2019) Kirjalliset teokset Det spelar ingen roll var blixtarna slår ner (runokokoelma, 1987) Och andra dikter (runokokoelma, 1988) Evangelium enligt Lukas Moodysson (runokokoelma, 1989) Vitt blod (romaani, 1990) Kött (runokokoelma, 1991) Souvenir (runokokoelma, 1996) (runoelma) Isän aika (Döden & Co) suom. Jonna Joskitt. Like, 2011 ISBN 978-952-01-0630-0 Lähteet Aiheesta muualla Lukas Moodysson Ylen Elävässä arkistossa. Lukas Moodysson Kansallisen audiovisuaalisen arkiston sivulla . Lukasin evankeliumi. Image 2/2005. Ruotsalaiset elokuvaohjaajat Ruotsalaiset kirjailijat Ruotsalaiset runoilijat Vuonna 1969 syntyneet Elävät henkilöt

661

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4%C3%A4ketiede

Lääketiede

Lääketiede tarkoittaa suppeassa merkityksessä terveyden ylläpitämiseen ja palauttamiseen sekä sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon kohdistuvaa tiedettä. Laajassa merkityksessä lääketiede sisältää myös näihin päämääriin tähtäävät käytännön toimet eli lääkinnän ja kirurgian. Lääketieteessä pyritään ymmärtämään, kehittämään ja soveltamaan tapoja, joilla ihmisen tai eläimen terveyttä voidaan vaalia ja parantaa. Lääketiede on soveltava tiede, jossa sovelletaan useita luonnontieteitä, kuten biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Erityisesti lääketieteessä keskitytään ihmisen anatomiaan, fysiologiaan ja biokemiaan sekä patologiaan ja mikrobiologiaan. Lääketeollisuus rahoittaa 77 prosenttia Suomessa tehtävästä lääketieteellisestä tutkimuksesta. Lääkäriseura Duodecim ja erikoislääkäriyhdistykset laativat Suomessa hoitosuosituksia. Isossa Britanniassa hoitosuositukset laaditaan puolestaan terveydenhuoltoviranomaisen asettamissa riippumattomissa komiteoissa, joiden jäseninä on sekä ammattilaisten että potilaiden edustajia. Myös suurelle yleisölle tarjotaan siellä tilaisuus vaikuttaa prosessissa. Historia Lääketieteen historia on pitkä ja siksi osin myös hämärä. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat joutuneet erikoistumaan sairaiden ja heidän kipujensa kohtaamiseen. Länsimaisen lääketieteen myyttinen perustaja on kreikkalainen jumala Asklepios, joka oli tarun mukaan Apollonin poika. Käytännössä rationaalisesti tauteihin suhtautuneen lääketieteen perusti länsimaissa Hippokrates Kosilainen, joka vaikutti 400- ja 300-luvuilla eaa. Antiikin lääketieteellisen tiedon kodifioi puolestaan Klaudios Galenos 100-luvun jälkipuoliskolla. Hänen auktoriteettinsa ohjasi länsimaista lääketiedettä aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Galenoksen ajattelu perustui oppiin neljästä oletetusta ruumiinnesteestä, joita olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Lääkärit pyrkivät rohdoin ja ruokavaliolla palauttamaan näiden tasapainon. Myös maineikas lääkäri Hippokrates kannatti humoraalioppia, jota pidettiin lääketieteellisenä totuutena kahdentuhannen vuoden ajan. Renessanssin aikana lääketieteen edustajat alkoivat hiljalleen tutkia ihmisruumista ruumiinavauksin. Anatomian kehitys avasi tien ihmisruumiin tarkempaan tuntemukseen. 1600-luvulla mikroskoopin keksiminen mahdollisti solujen ja verenkierron löytämisen. 1700-luvulla kirurgian ja lääketieteen oppialat alkoivat yhdistyä, kun kirurgian harjoittaminen siirtyi välskäreiltä lääkäreiden hoitoon. Tällöin keksittiin myös ensimmäinen rokotus, kun isorokkoa vastaan alettiin rokottaa lehmänrokkovirusta sisältäneellä uutteella. Vaikka lääketieteellä on pitkät perinteet, se saavutti vasta 1800-luvun loppupuolella erityisaseman ihmisen sairauksien hoidossa. Ruumiinavaukset, mikroskopian kehittyminen, bakteerien löytäminen ja kemian kehittyminen mahdollistivat lääketieteen nopean kehityksen. Rokotusohjelmat ja antibioottien keksiminen 1940-luvulla vähensivät lopulta monien kulkutautien valtaa kehittyneissä teollisuusmaissa, mutta yhä 2000-luvulla kehitysmaissa WHO:n mukaan 74 prosenttia AIDS-lääkkeistä on edelleen monopolin alaisia ja 77 prosenttia afrikkalaisista jää edelleen vaille AIDS-hoitoa ja 30 prosenttia maailman väestöstä on edelleen vailla mahdollisuutta saada säännöllisesti elintärkeitä lääkkeitä. Suomessa on 1980-luvun puolivälistä alkaen esitetty kritiikkiä, että lääketiede on saavuttanut liian hallitsevan aseman. On puhuttu medikalisoitumisesta. Medikalisaatiossa lääketieteen valta laajenee aiemmin ei-lääketieteellisinä pidetyille alueille. Tämä on länsimaissa vallitseva kehityssuunta, joka lisää lääkinnän ja lääketieteen toiminta-alaa yhteiskunnassa ja muuttaa terveyden edistämisen ja lääketieteelliset toimenpiteet ihmiselämän keskeiseksi asiaksi. Lääketiede on kehittynyt kansanparannuksesta (jota kutsutaan myös kansanlääkinnäksi). Lääketieteen piirissä kuitenkin vastustetaan usein ankarasti kansanparannuksen hoitokeinoja, ennen kuin löydetään tieteellinen selitys, miksi tietty perinteinen hoitokeino toimii. Vuonna 2008 on julkaistu tutkimus pihkavoiteesta, joka on vanha kansanlääkinnän keino haavojen ja ihon infektioiden hoidossa. Tutkimuksen mukaan voiteella on myönteisiä vaikutuksia haavoihin, tulehduksiin ja ihosairauksiin. Näyttöön perustuva lääketiede Tieteellisten tutkimusten tuloksiin perustuvaa lääketiedettä nimitetään näyttöön perustuvaksi lääketieteeksi (evidence based medicine). Kyseinen termi otettiin käyttöön vuonna 1992, jolloin Evidence-Based Medicine Working Group -niminen asiantuntijaryhmä suositteli, että lääkäreiden koulutuksen ja hoitovalintojen pitäisi perustua tieteelliseen tutkimusnäyttöön sen sijaan, että lääkärit luottaisivat vain omaan intuitioonsa, päättelyynsä tai kliiniseen kokemukseensa. Näyttöön perustuvan lääketieteen harjoittaminen vaatii lääkäreiltä muun muassa kykyä arvioida tutkimusten luotettavuutta. Nykyisin ajatellaan, että lääkärin antaman hoidon on perustuttava näyttöön aina, kun se on mahdollista. Jos lääkäri käyttää näyttöön perustumatonta hoitoa, jolla ei ole vakiintuneen lääketieteellisen hoidon asemaa, kyseessä on kokeellinen hoito. Tällaisia ovat esimerkiksi jonkin lääkkeen niin sanottu off label -käyttö. Muunlainen näyttöön perustumaton hoito määritellään nykyisin uskomuslääkinnäksi. Lääketieteen osa-alueet Kliinisen lääketieteen osa-alueita Sisätaudit on erikoisala, joka käsittelee aikuisten systeemisten eli koko kehon käsittävien sairauksien tutkimusta ja hoitoa. Perinteisessä merkityksessä sisätaudeilla on tarkoitettu kaikkia ei-kirurgisia elimellisiä sairauksia. Sisätauteihin luetaan yleensä kuuluviksi seuraavat alat: Endokrinologia eli umpieritysoppi tutkii ja hoitaa umpirauhasten sairauksia. Gastroenterologia on ala, joka käsittelee vatsan alueen elinten sairauksia. Hematologia on veren ja sitä muodostavien elinten tutkimiseen ja hoitamiseen erikoistunut ala. Infektiotaudit on tartuntatautien erikoisala. Kardiologia tutkii ja hoitaa sydämen sairauksia. Keuhkotaudit eli pulmonologia on hengityselinten sairauksia käsittelevä erikoisala. Nefrologia tarkoittaa munuaisten sairauksia koskevaa lääketieteen alaa. Reumatologia tarkoittaa reumatautioppia. Kirurgia on lääketieteen osa-alue, jossa sairauksia hoidetaan leikkaamalla. Kirurgia jaotellaan tavallisesti seuraaviin aloihin: Gastrokirurgia on kirurgian ala, joka tutkii ja hoitaa vatsaelinten sairauksia. Lastenkirurgia Neurokirurgia tarkoittaa keskushermoston eli aivojen ja selkäytimen sairauksia käsittelevää kirurgian alaa. Ortopedia on tuki- ja liikuntaelinten sairauksiin keskittynyt erikoisala. Plastiikkakirurgia Suu- ja leukakirurgia Sydän- ja rintaelinkirurgia Urologia Traumatologia on ala, joka tutkii ja hoitaa tapaturmien seurauksena syntyneitä vammoja. Verisuonikirurgia Anestesiologia ja tehohoito Dermatologia eli ihotaudit Fysiatria Geriatria tarkoittaa vanhusten sairauksiin ja niiden hoitoon keskittynyttä lääketieteen erikoisalaa. Gynekologia ja obstetriikka eli naistentaudit ja synnytykset Korva-, nenä- ja kurkkutaudit Neurologia eli hermoston taudit Onkologia eli syöpätaudit Oftalmologia eli silmätaudit Pediatria eli lastentaudit on ala, joka tutkii ja hoitaa lasten ja nuorten sairauksia. Useilla lääketieteen aloilla on pediatrinen vastineensa, kuten lastenpsykiatria, lastenneurologia, lastenendokrinologia ja neonatologia. Psykiatria, joka jakautuu mm. aikuis-, vanhus-, lasten- ja nuorisopsykiatriaan. Yleislääketiede Diagnostisia ja muita erikoisaloja Kliininen farmakologia Kliininen fysiologia ja isotooppilääketiede Kliininen kemia Kliininen mikrobiologia Kliininen neurofysiologia Oikeuslääketiede Patologia Perinnöllisyyslääketiede Päihdelääketiede Radiologia Työterveyshuolto Lääketieteeseen liittyviä tieteen osa-alueita Anatomia Biokemia Bioetiikka Farmakologia Fysiologia Genetiikka Immunologia Mikrobiologia Patologia Päihdelääketiede Ravitsemustiede Skatologia Toksikologia Lisäkoulutusalat Suomessa Audiologia Avopediatria Ensihoitolääketiede Gynekologinen onkologia Hospitalisti Jalkakirurgia Laboratoriohematologia Lasten allergologia Lasten endokrinologia Lasten gastroenterologia Lasten hematologia ja onkologia Lasten infektiotaudit Lastenradiologia Lastenreumatologia Lisääntymislääketiede Molekulaarinen kuvantaminen Neonatologia Neuroanestesiologia ja neurotehohoito Neuro-oftalmologia Neuropatologia Neuroradiologia Otologia Pediatrinen patologia Perinatologia Päivystysradiologia Pään- ja kaulankirurgia Rinokirurgia ja rinoallergologia Rintaradiologia Selkäortopedia Sydänanestesia Tehohoitolääketiede Thoraxradiologia Toimenpideradiologia Tuki-ja liikuntaelinradiologia Urogynekologia Urologinen onkologia Vanhuspsykiatria Vatsaradiologia Lääketieteellinen tutkimus Lääketieteellistä tutkimusta tarvitaan muun muassa sen vuoksi, etteivät hoitoja antavat tahot kykene itse arvioimaan hoitojen tehoa esimerkiksi valikoitumisharhan vuoksi (engl. selection bias). Valikoitumisharha syntyy siitä, että hoitava taho saa palautetta yleensä vain niiltä potilailta, jotka ovat hyötyneet saamastaan hoidosta, koska muut potilaat usein keskeyttävät hoidon. Lääketieteeseen liittyvät ammatit bioanalyytikko ensihoitaja farmaseutti fysioterapeutti hammashoitaja hammaslääkäri lääkäri naprapaatti osteopaatti kiropraktikko perushoitaja/lähihoitaja proviisori puheterapeutti ravitsemusterapeutti röntgenhoitaja sairaanhoitaja sairaalafyysikko sairaalageneetikko sairaalakemisti sairaalamikrobiologi sairaalasolubiologi suuhygienisti terveydenhoitaja toimintaterapeutti lähihoitaja lääkintävahtimestari Lääketieteen kuvitus Lääketieteen alan kuvitus on Yhdysvalloissa oppiaine, jossa on maisteriohjelma. Sen perusti Gerald Parker Hodge, joka toimi professorina Michiganin yliopistossa. Katso myös Kansanparannus Luettelo keskeisistä lääketieteen aiheista Luettelo sairauksista Luontaislääkintä Molekyylilääketiede Uskomuslääkintä Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Arno Forsius: Ihmisiä lääketieteen historiassa Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Tampereen yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Turun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Kuopion yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Terveystieteiden keskuskirjasto (Terkko) - Lääketieteellinen kirjasto Seulonnan keskeiset artikkelit

662

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laki

Laki

Laki on suvereenin lainsäätäjän hyväksymä säädös. Muodollisessa mielessä laki on lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytty säädös, kun taas sisällöllisessä mielessä laki on kaikkia oikeusalamaisia velvoittava yleinen sääntö. Laajemmassa merkityksessä lailla voidaan myös tarkoittaa lainsäädäntöä tai voimassa olevaa oikeutta yleisesti. Säädetty laki ei ole täysin sama asia kuin oikeus. Lakien kokonaisuudesta muodostuu lainsäädäntö, kun taas oikeutta kokonaisuutena kutsutaan oikeusjärjestykseksi. Lain ja oikeuden välinen ero näkyy tuomioistuinten ratkaisutoiminnassa, jossa tuomioistuimen on aina annettava oikeuteen perustuva ratkaisu tapaukseen, vaikka käsillä olevaa tapausta varten ei olisi annettu erityistä lainsäädäntöä. Tämä on ollut pohjana ajatukselle siitä, että vaikka laki voi olla puutteellinen, oikeus on kaikenkattava ja aukoton. Ilmausta laki käytetään myös muissa kuin juridisissa yhteyksissä, esimerkiksi puhuttaessa luonnonlaeista. Juridisten lakien ero luonnonlakeihin on se, että luonnonlaeissa on kysymys tavallisesti kausaalisista tai tilastollisista säännönmukaisuuksista, kun taas juridiset lait ovat asetettuja normatiivisia sääntöjä. Etymologia Suomenkielinen sana laki on johdannainen ruotsinkielisestä sanasta lag, tarkemmin muinaisruotsin sanasta lagh. Ruotsin lag-sanalla on vastineita muissa skandinaavisissa kielissä, ja nämä sanat juontuvat samasta juuresta kuin latinan lakia tarkoittava sana lex. Myös englannin lakia tarkoittava sana law on lainaa skandinaavisista kielistä. Pohjoismaissa keskiajalla laki-sana ei tarkoittanut asetettua, säädettyä oikeutta, vaan se viittasi usein saman oikeuden alaisten miesten siteeseen samoin kuin yhteisöön, joka teki oikeutta koskevia päätöksiä varhaisilla käräjillä. Lain synty Laki on keskeinen ja ikivanha valtion keino ohjata yhteiskuntakehitystä ja ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Perinteisesti lait ovat syntyneet ihmisyhteisössä vakiintuneista tavoista, jotka ovat muodostuneet tapaoikeudeksi, ja tämä oikeus on sitten ilmaistu suullisessa (esim. sananlaskut) tai kirjallisessa muodossa. Nykyisin lait syntyvät yleensä erityisen valmisteluvaiheen pohjalta kansanedustuslaitoksissa käytävän yhteiskuntapoliittisen keskustelun tuloksena, ja ne myös virallistetaan julkaisemalla ne. Varsinkin mannereurooppalaisissa valtioissa on tärkeässä asemassa ajatus oikeusjärjestyksen keskeisten periaatteiden kirjaamisesta lainsäädännöksi. Lakien jaottelu Lakeja voidaan jaotella eri perustein. Sisältönsä mukaan lait voidaan jaotella seuraavasti: Erityislaki, jolla säännellään jotain erityistä toimintaa antamalla yleislakia täsmentäviä, täydentäviä tai siitä poikkeavia säännöksiä Kehittämislaki, jolla kehitään olemassa olevaa asiaa, ilmiötä tai elämänalaa muuttamatta olemassa olevia säännöksiä Puitelaki, jolla annetaan perussäännökset jostakin asiasta, ilmiöstä tai elämänalasta, mutta jätetään yksityiskohtaisempi ja tarkempi sääntely alemmanasteisilla säädöksilä annettavaksi Suunnittelulaki, jolla säännellään jonkin suunnittelutehtävän järjestämistä tai aiemmin myös ns. "suunnitelujärjestelmää" Säästölaki, jolla pyritään vähentämään valtion menoja Tavoitelaki, jolla annetaan lähinnä vain tavoitteita koskevia säännöksi eikä niiden saavuttamiseksi tarkoitettuja keinoja koskevia säännöksiä Yleislaki, jolla annetaan jotain toimintaa koskevat yleiset, yleensä melko abstraktit säännökset (esim. julkisuuslaki ja kielilaki) Lakiteknisen muotonsa perusteella lait voidaan jaotella seuraavasti: Muutoslaki, jolla muutetaan tai kumotaan voimassa oleva laki Määräaikainen laki, joka on voimassa vain tietyn ajan Uusi laki, jolla säännellään jotain uutta asiaa tai asiaryhmää taikka jollain uudella tavalla jo sääneltyä asiaa kumoamalla aiempi laki Väliaikainen laki, joka on säädetty olemaan voimassa vain tietyn ajan, kun sitä säädettäessä ollaan varmoja järjestelmän muuttumisesta tietyn ajan kuluttu Roomalaisessa oikeudessa lait jaettiin niihin liittyvien sanktioiden perusteella kahteen kategoriaan, lex perfecta (suom. täydellinen laki), joiden rikkominen oli suoraan säädetty rangaistavaksi, ja lex imperfecta (suom. epätäydellinen laki), joiden noudattamatta jättäminen ei ollut suoraan rangaistavaa. Lakikokoelmia Samassakin maassa saattaa samaan aikaan olla voimassa suuri joukko eri aikoina säädettyjä lakeja. Useita kertoja on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi järjestää voimassa olevat lait yhdeksi yhtenäiseksi järjestelmäksi, yleiseksi laiksi, jonka on ollut tarkoitus sisältää kaikki tärkeimmät lain säännökset. Tällaisia lakikokoelmia eli kodifikaatioita ovat eri maissa eri aikoina olleet esimerkiksi seuraavat, järjestettyinä vanhimmista uusimpiin: Hammurabin laki, Babylonia Kahdentoista taulun lait, Rooman valtakunta Corpus iuris civilis, Bysantti Maunu Eerikinpojan maanlaki, Ruotsi Kuningas Kristofferin maanlaki, Ruotsi Vuoden 1734 laki, Ruotsi Code Civil (Code Napoléon), Ranska Bürgerliches Gesetzbuch, Saksa Laintulkinta Laintulkinta tarkoittaa lakitekstin merkityksen täsmentämistä, jonka tavoitteena on oikeusnormien sisällön selvittäminen. Lait ovat normiformulaatioita eli kielellisiä ilmaisuja, joilla annetaan informaatiota oikeusjärjestyksen sisällöstä. Laintulkinnan kautta normiformulaatiosta johdetaan yksilöity oikeusnormi. Lakien lisäksi laintulkinta voi kohdistua muihinkin normiformulaatioihin, kuten ennakkotapauksiin ja lakien esitöihin. Lakikieli Lakikieli eli säädöskieli tarkoittaa lakiteksteissä ja vastaavissa virallisissa säädösteksteissä noudatettua kielenkäyttötapaa. Lakikieltä on tyypillisesti pidetty hankalasti tajuttavana ja kiemuraisena "kapulakielenä", ja monien säädösten kieli onkin hyvin monimutkaista ja vaikeaselkoista, mutta viime aikoina uusimmat lakitekstit ovat muuttuneet kieliasultaan selkeämmäksi ja helpommin tajuttavaksi. Lakikieleen liittyy historiallinen ulottuvuus, sillä se muuttuu jatkuvasti, ja siinä ilmenevät myös esimerkiksi valtasuhteet ja kansainvälistyminen. Eduskuntalaki Suomessa Suomessa lailla tarkoitetaan etupäässä eduskunnan säätämää säädöstä eli eduskuntalakia. Käsitteen nykyinen merkitys omaksuttiin vuoden 1919 hallitusmuodossa, jota ennen nimitystä käytettiin lähinnä vuoden 1734 laista ja sen tilalle tulleista säädöksistä, jolloin myös useimpia valtiopäivien myötävaikutuksella syntyneitä säädöksiä kutsuttiin asetuksiksi. Lain sijasta käytetään joskus myös termiä kaari. Lain säätäminen Suomessa Lainsäädäntövalta kuuluu Suomessa eduskunnalle. Lait yleensä valmistellaan valtioneuvoston ministeriöissä. Lain hyväksyy eduskunta joko hallituksen esityksestä tai eduskunnan jäsenen aloitteen perusteella. Kun eduskunta on hyväksynyt lain, se toimitetaan tasavallan presidentille vahvistettavaksi tai, mikäli presidentti ei vahvista lakia, palautetaan eduskuntaan uudelleen hyväksyttäväksi, minkä jälkeen se tulee voimaan. Lain, joka on vahvistettu tai tullut voimaan ilman vahvistusta, allekirjoittaa presidentti ja varmentaa asianomainen ministeri, minkä jälkeen se julkaistaan Suomen säädöskokoelmassa. Katso myös Lainkohta Salainen lainsäädäntö Lähteet Niemivuo, Matti: Miten laki syntyy? Teoksessa Tammilehto, Timo (toim.): Oikeusjärjestys: Osa III. Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja sarja C 60. Bookwell, 2012. Viitteet Aiheesta muualla Säädökset Seulonnan keskeiset artikkelit

663

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4hiverkko

Lähiverkko

Lähiverkko eli LAN () on rajoitetulla maantieteellisellä alueella toimiva tietoliikenneverkko. Esimerkiksi yhden talon koneiden muodostama tietokoneverkko tai yksittäisen yrityksen yhden toimipisteen verkko. Lähiverkon tiedonsiirtonopeus on useimmiten 10–1 000 megabittiä sekunnissa. Lähiverkkoja yhdistetään toisiinsa laajaverkoilla (alueverkko), jotka voivat olla toteutettuina esimerkiksi kuitu-ethernet-tekniikalla. Vanhemmissa verkoissa alueverkot toteutettiin usein Frame Relay- tai ATM -tekniikoilla, mutta ne ovat vähentyneet koko ajan ja nykyisin lähes poistuneet 1GE ja 10GE-ethernetin syrjäyttäessä vanhoja tekniikkoja runkoyhteyksissä. Lähiverkon tärkeimpiä aktiivilaitteita ovat kytkin ja toistin jotka siirtävät tietoa lähiverkon sisällä sekä reititin, jonka avulla tieto siirtyy laajaverkkoon eli WAN:iin. Tekniikat Lähiverkkojen tekniikoista tärkeimpiä ovat IEEE 802 -lähiverkkotekniikat Ethernet ja WLAN. Tietokoneiden välillä käytetään nykyisin pääsääntöisesti TCP/IP-tekniikkaa. Vanhoissa verkoissa oli yleensä käytetty IPX-tekniikkaa yksin tai yhdessä TCP/IP:n kanssa, mutta tämä protokolla on jo jäänyt lähes kokonaan pois käytöstä. Langattomissa lähiverkoissa on yleensä tukiasema, johon kaikki koneet on langattomasti yhdistetty. Katso myös Likiverkko Kaupunkiverkko Laajaverkko Lähiverkkotopologiat Lähteet Dataliikenne Seulonnan keskeiset artikkelit

665

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20valtioista%20v%C3%A4kiluvun%20mukaan

Luettelo valtioista väkiluvun mukaan

Tämä on luettelo valtioista ja niiden erillisiksi katsottavista hallinnollisista alueista väkiluvun mukaan järjestettynä. Luettelo käsittää Yhdistyneiden kansakuntien 193 jäsenvaltiota, niiden hallinnoimia erillisiä alueita, Kiinan tasavallan (Taiwan) ja Vatikaanivaltion. Koko maailmaa koskien lähteenä on käytetty YK:n Talous- ja sosiaaliasiain osaston väestöjaoston (United Nations Department of Economic and Social Affairs, Population Division) julkaisemaa dataa. Maakohtaiset tiedot ovat Worldometerin, joka myös perustaa tietonsa YK:n tilastoihin ja arvioihin. Taulukko sisältää myös tunnuslukuja, jotka liittyvät väestöön ja erityisesti sen kasvuun. Katso myös Luettelo valtioista Luettelo valtioista pinta-alan mukaan Luettelo valtioista väentiheyden mukaan Lähteet Väkiluvun mukaan Seulonnan keskeiset artikkelit

669

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20suomalaisista%20aikakauslehdist%C3%A4

Luettelo suomalaisista aikakauslehdistä

Luettelo suomalaisista aikakauslehdistä sisältää osan kotimaisten aikakauslehtien kokonaismäärästä, joka oli 2 454 vuonna 2022. Ammattilehtiä Acatiimi Aikuiskasvatus Arkkitehti Defensor Legis Duodecim Fysioterapia Journalisti Kasvatus Kehittyvä Kauppa Ketju Kirjastolehti Kirjatyö Kuntalehti Lakimies Lapsen maailma Maankäyttö Mainostaja Markkinointi & Mainonta Media & viestintä Mediuutiset Navigator Opettaja Palkkatyöläinen Pikakirjoituslehti Poliisi & Oikeus Psykologi Psykoterapia Sairaanhoitaja Signum Suomen Kalastuslehti Suomen Lehdistö Suomen Lääkärilehti Teollisuuden Näytelehti Tidning för stenografi Työ Terveys Turvallisuus Uskontotiede Valtiotieteilijä Vanhustyö Sotilasala Rannikon Puolustaja Reserviläinen Ruotuväki Sotilasaikakauslehti Suomen Sotilas Asiakaslehtiä Me Pirkka Yhteishyvä Elämäntapalehtiä AKU. Image Harrastelehtiä Anime Frisk Bris Hetku Hippos Ihana Japan Pop Kopteri Korsteeni Kotipuutarha Laiva Mondo Partio Radiomaailma Raitio Resiina Shakki Softaaja Sukuviesti Suuri Käsityö Taika Taito Tähdet ja avaruus Vanhat Koneet Vapaa-ajan Kalastaja WoW Aselehtiä Ase & Erä Ase-lehti Kaliberi Rekyyli Autolehtiä Amerikan Rauta Auto 2000 Auto Bild Suomi GTi-Magazine Klassikot Mobilisti Moottori Spinneri Magazine Tuulilasi V8-Magazine Eläinlehtiä Koiramme Ilmailulehtiä Feeniks Ilmailu Lentoratas Siivet Suomen ilmailuhistoriallinen lehti Suomen Siivet Lintulehtiä BirdLife-lehti Linnut Ornis Fennica Pokerilehtiä Pokerilehti Pokerisivut.com Sisustuslehtiä Avotakka Deko. Divaani Tietokone- ja videopelilehtiä Nintendo-lehti Pelaa! Pelaaja Pelit Valokuvauslehtiä Kamera-lehti Luontokuva Photo Raw Pikseli Äänentoistolehtiä AVPlus Hifimaailma InnerWorldAudio Kulttuurilehtiä Askel Ajankohta (1967–1968) Basso Etsijä Hiidenkivi Huili Humanisti Jänkä (lehti) Kaltio Kanava Kirjo Kritiikin Uutiset Kulttuurivihkot Kumppani Libero Liekki Lumooja Mehiläinen Mnemosyne Neliö Niin & näin Ny Tid Paatos Pro Estonia Propaganda Protu Sarjainfo Seita SixDegrees Skeptikko Suomen mieli Synteesi Särö Taide Taito (lehti) Tanssi Teatteri Toinen vaihtoehto Tuli & Savu Tulva Tyyris Tyllerö Uusi Nainen Vapaa ajattelija Vartija Vegaia Voima Voltti Vox paganorum Elokuvalehtiä Como Episodi Filmihullu Kirjallisuuslehtiä Bibliophilos Kerberos (vuoteen 2014) Kiiltomato.net (verkkolehti) Kirjain (vuoteen 2012) Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain Kosmoskynä Lumooja Nuori Voima Parnasso Portti Ruumiin kulttuuri Särö Tuli & Savu Tähtivaeltaja Musiikkilehtiä Rondo Classic Trad (2006) Metallimusiikki Inferno Miasma Magazine Tuhma (2003–2007) Populaarimusiikki Blues News Iskelmä (2008) Jazzrytmit Kitaristi Musa.fi POP (1999–2011) Stara Rock Rumba Rytmi Soundi Sue Naistenlehtiä Anna Cosmopolitan (1999–2020) Eeva Elle (2008–2020) Gloria Jade Kodin Kuvalehti Kotiliesi Me Naiset Olivia (2007–2017) Regina (1959–2012) Sara (2006–2012) Trendi Tulva Nuortenlehtiä Nykyajan nuortenlehtiä CC Koululainen Nuorten eläinlehtiä Eläinmaailma (1978–2007) Hevoshullu Koirafanitus (2009–2014) Lemmikki (1990–2014) Pets Villivarsa (1983–2016) Lopetettuja nuortenlehtiä Demi (1998–2021) Fleim (2006–2014) Intro (1968–1979) Miss Mix (1998–2013) SinäMinä (1969–2010) Stump (1966–1970) Suosikki (1961–2012) Systeri (loppunut 2023) Opiskelijalehtiä Aino Anturi Aviisi Improbatur Jyväskylän Ylioppilaslehti Kalpa Kyliste Kylteri Lamkooma Osakolainen Oulun ylioppilaslehti Policy Polyteekkari Porin ylioppilaslehti Pointti Turun ylioppilaslehti Tutkain Uljas VapaaBoomari Vastavirta Visiiri Ylioppilaslehti Perhelehtiä Apu Hymy Katso Lapsen Maailma Meidän perhe Oho Seiska Seura Suomen Kuvalehti Tenava Valitut Palat Pokerilehtiä Pokerilehti Pokerisivut.com Poliittisia lehtiä Debatti Demokraatti .kom Libero Murros Muutoksen kevät PAX Rahvas Rauhan Puolesta Ulkopolitiikka Vihreä Lanka Voima Ydin Yhteiskuntapolitiikka Pornolehtiä Cocktail-lehti Erotica (lehti) Erotiikan maailma Hustler Jallu Kalle Kalu Lollo Ménage à trois Ratto Seksi.net Tabu Rajatietolehtiä Hermeetikko Minä olen Ultra Rikoslehtiä Alibi Rikosposti Ruoka ja juoma Glorian ruoka & viini HerkkuLeivonta Koti ja keittiö Kotiliesi Kotivinkki Leivotaan Maku Sarjakuvalehtiä Aku Ankka Iines Korkeajännitys Roope-setä Sarjari Sisustus ja asuminen Antiikki & Design Avotakka Deko Divaani Glorian Koti Koti ja keittiö Kotipuutarha Meidän Mökki Meidän Talo Talouslehtiä Nykyisiä talouslehtiä Arvopaperi Kauppalehti Optio Talouselämä Tekniikka ja Talous Lakkautettuja talouslehtiä Presso (2004–2007) Tiedelehtiä Nykyisiä tiedelehtiä Arkhimedes Historia Historiallinen Aikakauskirja Hoitotiede Janus Kasvatus Kielikello Luonnon tutkija Murros Naistutkimus Niin & näin Psykologia Psykoterapia Skeptikko Sosiologia Språkbruk Suomen Antropologi Tiede Tiede & edistys Tieteen Kuvalehti Tieteessä tapahtuu Tutkiva hoitotyö Tähdet ja avaruus Virittäjä Yhteiskuntapolitiikka Lakkautettuja tiedelehtiä National Geographic Suomi Tietokonelehtiä Nykyajan tietokonelehtiä KotiMikro Mikrobitti Pelit Skrolli Tivi Lakkautettuja tietokonelehtiä MPC (1983–2015) Printti (1984–1987) Prosessori (1979–2011) Tietokone (1981–2014) C-lehti (1987–1992) Enter (2000–2006) Printti (1984–1987) Tietoviikko (1982–2014) Urheilu- ja liikuntalehtiä Fillari Fit GOAL Hevosmaailma Huippu-Urheilu-Uutiset Juoksija-lehti Jääkiekkolehti MeNaiset Sport Pääkallo.fi Pro Hockey Skimbaaja Snowextreme Sport Tennis Urheilulehti Urheilusanomat Vauhdin Maailma Yleisurheilun Kuvalehti Uskonnollisia lehtiä Aamun Koitto Analogi Askel Christina Elämä Etsijä Fides Fleim HaKehila Hengellinen Kuukauslehti Herätkää! Hääilo Inkerin Kirkko Koulun Aamu Lasten polku Logos (lehti) Lähettäjä Nuotta Omatunto (lehti) Ortodoksinen kulttuuri Ortodoksinen seurakuntaviesti Ortodoksiviesti Päivämies Rauhan sana Rauhan Side Rauhan Tervehdys Ristin Voitto (RV) Ruukku Sana Sanan Voima Seppo Siionin Lähetyslehti Solea Tietäjä Uusi Elämä Vartija Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja Yhteis-Vapaamuurari Venelehtiä Frisk Bris Kippari Navigare Pro Sail Magazine Purje Puuvene Totalvene.fi Vene Venemestari Yhteiskunnallisia lehtiä Antikapitalisti Debatti Elonkehä Etsijä Kanava Kansa taisteli Kapinatyöläinen Maailman Kuvalehti Libero Maailma ja me Megafoni Mnemosyne Murros Muutoksen kevät Näköpiiri Politiikka Porvari Sivari & totaali Ulkopolitiikka Vegaia Voima Ydin Yliopistolehtiä Aikalainen Aurora Helsinki University Bulletin Unit Yliopisto Muita lehtiä Aikakaus-Lehti Erä ET-lehti Etuovi-lehti Harmaasusien Airut Hyvä terveys Kielikello Koiviston Viesti Koti ja keittiö Kuluttaja Kunto Plus Martat-lehti Maku Mondo Ovi Retki SixDegrees Suomen Kuvalehti Suomen Luonto Talo & koti Tekniikan historia (–2020) Tekniikan Maailma Terminfo Tiedosta-lehti Trendi Veli Vauva Vauva & leikki-ikä Vilpertti Viva Voi Hyvin Yhdyskuntasuunnittelu Yhteishyvä Ympäristö Lähteet Aiheesta muualla Aikakausmedia Kansalliskirjaston Finna-tietokanta (kansallisbibliografia) Tieteellisiä verkkolehtiä Suomessa Aikakauslehdistä Aikakausilehdistä

670

https://fi.wikipedia.org/wiki/Linus%20Torvalds

Linus Torvalds

Linus Benedict Torvalds (s. 28. joulukuuta 1969 Helsinki) on amerikansuomalainen tietotekniikan asiantuntija, ohjelmoija ja hakkeri, joka aloitti 1990-luvulla Linux-käyttöjärjestelmäytimen kehittämisen ja on edelleen sen projektikoordinaattori. Hän asuu Portlandissa Oregonissa yhdessä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja työskentelee Linux Foundation -säätiön rahoittamana kokopäiväisesti Linux-ytimen parissa. Henkilöhistoria Lapsuus ja nuoruus Linus Torvalds syntyi suomenruotsalaisen Torvaldsin perheen ensimmäiseksi lapseksi. Hänen isänsä on radio- ja televisiotoimittaja Nils Torvalds ja hänen äitinsä STT:n toimittaja Anna Torvalds. Vanhemmat olivat Linuksen syntymän aikoihin radikaaleja vasemmistolaisia opiskelijoita: he toimivat aktiivisesti 1960-luvun ylioppilasliikkeessä Helsingin yliopistossa. Vuonna 1971 Linukselle syntyi sisko Sara. Torvalds on kertonut saaneensa nimensä kemisti Linus Paulingin ja englanninkielisen Tenavat-sarjan Epun () mukaan. Sukunimi Torvalds puolestaan syntyi, kun Linuksen isoisä Ole Saxberg muutti toisen etunimensä sukunimeksi ja lisäsi siihen s-kirjaimen. Torvaldseja on maailmassa vain parikymmentä, ja he kaikki ovat toisilleen sukua. Nimi Torvalds kirjoitetaan usein väärin, minkä takia Linuksesta käytetään Internetissä pelkkää etunimeä. Torvalds on sanonut olleensa ”ruma lapsi”, jolla oli isot etuhampaat ja suuri nenä, sekä ”sosiaalisesti nörtti”. Hän oli aina luokkansa nuorimpia ja pienimpiä oppilaita. Hän oli matemaattisesti lahjakas ja harrasti varsinkin ennen tutustumistaan tietokoneisiin muun muassa pienoismallien ja -rautateiden rakentelua sekä scifi- ja kauhukirjallisuutta. Hän kävi Cygnaeuksen ruotsinkielisellä ala-asteen ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä Norssista. Nils ja Anna Torvalds erosivat, kun Linus oli pieni. Vuonna 1978 Linukselle ja Saralle syntyi velipuoli Leo Torvalds. Lisäksi heillä on kaksi Linuksen vanhinta tytärtä nuorempaa velipuolta. Torvaldsin äidinkieli on ruotsi, mutta hän puhuu myös suomea, jota hän oppi etenkin viettäessään kesälomiaan suomenkielisillä alueilla Mäntyharjussa ja Simpeleellä. Ensimmäisen kontaktinsa tietokoneisiin Torvalds sai 11-vuotiaana vuonna 1981, kun hänen isoisänsä, Helsingin yliopiston tilastotieteen professori Leo Törnqvist osti laskukoneen tilalle Commodore VIC-20:n, joka oli ensimmäisiä kotikäyttöön tarkoitettuja tietokoneita. Aluksi Torvalds näpytteli isoisänsä paperille kirjoittamia ohjelmia koneelle, mutta alkoi pian lukea tietokonekirjoja ja -lehtiä ja opetteli niiden avulla ohjelmointia, aluksi BASIC- ja myöhemmin assembly-ohjelmointikielellä. Torvaldsin ensimmäiset ohjelmat olivat yksinkertaisia pelejä. Törnqvistin kuoltua vuonna 1983 Linus sai tietokoneen itselleen. Nils Torvalds yritti saada poikansa harrastamaan muutakin kuin tietokoneita ja ilmoitti tämän koripallojoukkueeseen. Linuksen koripalloura jäi kuitenkin lyhyeksi. Nils Torvalds oli myös SKP:n jäsen ja vei Linuksen mukaan SKDL:n pioneeritoimintaan. Linusta kiusattiin koulussa isänsä poliittisten näkemysten vuoksi. Aikuisiällään hän ei ole ollut lainkaan kiinnostunut politiikasta ja arvelee sen johtuvan juuri poliittisesti aktiivisesta perheestään. Nils Torvalds on myös agnostikko ja pettyi kovasti, kun Sara liittyi myöhemmin katoliseen ja Leo luterilaiseen kirkkoon. Linus on kuitenkin ateisti. 16–17-vuotiaana Torvalds osti säästämillään ja stipendeinä saamillaan rahoilla toisen tietokoneensa, Sinclair QL:n. Torvalds osti koneeseen lerppuaseman, jonka ajuri oli huono. Kirjoittaessaan uutta ajuria hän löysi koneen käyttöjärjestelmästä Sinclair QDOSista virheitä ja alkoi tutkia järjestelmää. Koska käyttöjärjestelmä oli tallennettu lukumuistiin, ei Torvalds kuitenkaan voinut korvata järjestelmän huonoja osia omalla koodillaan. Torvalds osti Englannista koneeseensa osia ja ohjelmia sekä kloonasi pelejä ja myi niitä tietokonelehdille. Torvalds kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1988 ja sai kaikista viidestä aineesta laudaturin. Samana syksynä hän pyrki Helsingin yliopistoon ja sai opiskelupaikan suoraan, koska oli kirjoittanut pitkän matematiikan ylioppilaskokeesta täydet pisteet. Torvalds on suorittanut Suomen asevoimien Reserviupseerikoulun. Yliopistossa Torvalds aloitti yliopisto-opinnot Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa tietojenkäsittelytieteen laitoksella. Hänen pääaineekseen tuli tietojenkäsittelytiede. Hän opiskeli ensimmäisenä vuotena aktiivisesti, mitä ei hänen mukaansa enää tämän jälkeen tapahtunut. Hän liittyi matematiikan, fysiikan, kemian ja tietojenkäsittelytieteen opiskelijajärjestöön Spektrumiin, jonka keskiviikkoiltojen juhlista tuli hänen sosiaaliselle elämälleen tärkeitä tilaisuuksia. Torvalds hankki vuonna 1990 kokovalkoisen kissan, jonka nimeksi tuli Mithrandir, lyhyemmin Randi. Nimi viittaa Gandalf-velhon sindarinkieliseen nimeen teoksessa Taru sormusten herrasta. Torvalds osti tietojenkäsittelytieteen professori Andrew Tanenbaumin kirjan Operating Systems: Design and Implementation, jossa Tanenbaum käsittelee Minixiä, opetuskäyttöön kehittämäänsä riisuttua versiota Unixista. Kirja muutti Torvaldsin elämän: hän ihastui Unixin selkeään rakenteeseen ja sen taustalla olevaan filosofiaan. Vuosina 1990–1991 Helsingin yliopistossa oli ensi kertaa käytössä Unix, Digital Equipment Corporationin Ultrix, jonka kautta Torvalds sai ensikosketuksensa ihailemaansa järjestelmään. Linux syntyy Torvalds törmäsi ensimmäisen kerran GNU-projektiin vuonna 1991, kun toinen tietojenkäsittelytieteen opiskelija Lars Wirzenius vei hänet Teknilliseen korkeakouluun kuuntelemaan free software -guru Richard Stallmanin puhetta. Torvalds ei jälkikäteen muistanut puheesta paljoakaan. Hän arvioi itse olleensa tuolloin kiinnostunut lähinnä teknologiasta siinä missä Stallman oli painottanut vapaiden ohjelmistojen yhteiskunnallisempaa puolta. Tammikuussa 1991 Torvalds osti uuden tietokoneen. Hän suhtautui PC-tietokoneisiin aluksi varauksin, mutta päätyi ostamaan 386:n sen hinnan, tehokkuuden ja yleisyyden vuoksi. Kone sisälsi riisutun DOS-käyttöjärjestelmän, mutta Torvalds halusi Minixin, jonka hän joutui tilaamaan ulkomailta. Minixin saapuminen kesti kuitenkin yli kuukauden, ja tuona aikana Torvalds pelaili paljon Prince of Persia -toimintaseikkailupeliä. Minixin saatuaan Torvalds keskittyi sen paranteluun. Hän ei ollut tyytyväinen käyttöjärjestelmän pääte-emulaattoriin ja päätti kirjoittaa oman. Tästä ohjelmasta muodostui lopulta käyttöjärjestelmän ydin, Linux. Pääte-emulaattori kehittyi nopeasti A- ja B-kirjaimia näytölle loputtomasti tulostavasta testiohjelmasta siihen pisteeseen, että Torvalds pystyi ottamaan sillä yhteyttä yliopiston tietokoneeseen sekä lukemaan ja kirjoittamaan sähköpostia. Voidakseen tallentaa tiedostoja internetistä hän kirjoitti ohjelmaan kiintolevy- ja tiedostojärjestelmäajurit. Juuri niitä ohjelmoidessaan hän alkoi mieltää projektinsa käyttöjärjestelmäytimeksi pelkän pääte-emulaattorin sijaan, mutta edelleen ohjelman oli tarkoitus täyttää vain hänen omat tarpeensa. Tiedustellessaan Minixin uutisryhmässä mahdollisuutta saada käsiinsä POSIX-standardeja Torvalds oli herättänyt Teknillisessä korkeakoulussa assistenttina toimineen Ari Lemmken huomion. Lemmke loi Torvaldsille Funetin palvelimelle oman alihakemiston, johon tämä voisi ladata projektinsa, kun se olisi valmis julkaistavaksi. Lemmke antoi hakemistolle nimen pub/OS/Linux, koska piti Torvaldsin ohjelmastaan käyttämästä työnimestä enemmän kuin tämän lopulliseksi suunnittelemasta nimestä Freax. Torvalds itse piti Linuxia narsistisena nimenä, mutta ei kuitenkaan vastustanut nimenvaihtoa. Sovitettuaan Bash-komentotulkin ja GCC-kääntäjän käyttöjärjestelmäänsä Torvalds laittoi ohjelmansa palvelimelle vapaasti ladattavaksi 17. syyskuuta 1991 versionumerolla 0.01. Tästä versiosta Torvalds kertoi vain harvoille, mutta julkaistessaan kuukauden kuluttua version 0.02 hän kirjoitti ilmoituksen ohjelmasta Minixin uutisryhmään. Hän julkaisi vielä yhden version, kunnes hänen motivaationsa käyttöjärjestelmän kirjoittamiseen alkoi hiipua. Tuhottuaan vahingossa tietokoneensa Minix-osion hän päätti ottaa Linuxin ensisijaiseksi käyttöjärjestelmäkseen. Sen siis tulisi selvitä omillaan, ilman Minixiä kehitysympäristönä, ja päätöksen jälkeen Linuxin seuraava versio oli 0.10. Torvalds lisäsi vielä tärkeän ominaisuuden, sivutuksen levylle, jolloin kiintolevyä pystyi käyttämään keskusmuistin tapaan. Se oli ensimmäinen ominaisuus, jonka Torvalds lisäsi ohjelmaan käyttäjien pyynnöstä, ja ominaisuus, joka Minixistä puuttui. Linuxin käyttäjäkunta laajeni, ja Torvaldsilta kyseltiin, halusiko hän ohjelmasta maksua. Hän pyysi heitä mieluummin lähettämään postikortin, joita tulikin satoja ympäri maailmaa. Torvalds ei kuitenkaan saanut pelkästään hyvää palautetta. Tammikuussa 1992 Minixin kehittäjä professori Andrew Tanenbaum lähetti Minixin uutisryhmään viestin, jossa hän arvosteli Linuxin rakennetta vanhanaikaiseksi, ”askeleeksi 1970-luvulle”, koska se ei perustunut mikroytimeen. Torvalds vastasi tiukkasävyisesti. Keskustelu jatkui kiivaana uutisryhmässä ja henkilökohtaisina sähköposteina, ja siihen otti osaa muun muassa Unixin kehittäjä Ken Thompson. Torvalds on arvellut, että Tanenbaumia harmitti se, että Linux oli syrjäyttämässä Minixin ja Torvalds käytti tämän uutisryhmää tiedottaessaan Linuxista. Tanenbaum itsekin kertoo tuohtuneensa enemmän asemansa järkyttämisestä luomassaan sosiaalisessa ryhmässä kuin teknisistä seikoista. Kiistan lopuksi Linuxille luotiin oma uutisryhmä comp.os.linux. Sittemmin Torvalds ja Tanenbaum ovat kuitenkin olleet hyvissä väleissä. Syksystä 1992 lähtien Torvalds toimi Helsingin yliopistossa assistenttina ja piti ruotsinkielisiä tietotekniikan kursseja. Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi tutkimusassistentiksi. Hänen työnkuvaansa kuului siitä lähtien myös työskenteleminen tietokoneiden parissa, ja hän kehitti Linuxia myös työajallaan. Aluksi hän jännitti opettamista, mutta ajan myötä hänen itseluottamuksensa parani. Kun hän syksyllä 1993 piti tietotekniikan peruskurssia ja antoi opiskelijoille kotitehtäväksi lähettää hänelle sähköpostia, yksi kurssin opiskelijoista, Tove Monni (nyk. Torvalds), kuusinkertainen karaten Suomen mestari, pyysi sähköpostissaan häntä treffeille. Parin kuukauden kuluttua Torvalds ja Randi-kissa muuttivat Monnin asuntoon. Torvalds piti ensimmäisen julkisen puheensa marraskuussa 1993 Alankomaiden Unix-käyttäjäyhdistyksen kymmenvuotisjuhlassa. Häntä oli vuotta aiemmin pyydetty puhumaan Espanjaan, mutta hän oli kieltäytynyt vedoten esiintymiskammoonsa. Nyt puhe sujui kuitenkin hyvin. Linux 1.0 Linux 1.0 julkaistiin Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella maaliskuussa 1994. Uudessa Linuxissa oli graafinen käyttöliittymä ja toimiva verkkojärjestelmä. Julkaisu sai huomiota mediassa ja pääsi muun muassa televisiouutisiin. Lars Wirzenius vastasi julkistuksen PR-puolesta, josta Torvalds ei ollut lainkaan kiinnostunut. Hän kuitenkin suostui pitämään tilaisuudessa puheen. Julkaisun jälkeen Torvaldsista kiinnostuivat paitsi toimittajat, myös teknologiayritykset. Syyskuussa 1994 Novell (joka osti myöhemmin SuSEn ) pyysi häntä Utahiin Oremin kaupunkiin Yhdysvaltoihin keskustelemaan työpöytä-Linuxistaan, mihin Torvalds suostui sillä ehdolla, että he maksaisivat hänelle matkan myös San Franciscoon. Myöhemmin Intel tarjosi Torvaldsille harjoittelijan paikkaa puoleksi vuodeksi Portlandiin Oregoniin, mutta perui tarjouksensa. Vuonna 1996 käyttöjärjestelmälle alettiin kysellä logoa. Torvalds halusi sympaattisen maskotin, jota oli mahdollista muunnella eri tavoin, toisin kuin abstrakteja logoja. Hän oli ihastunut pingviineihin käydessään vuonna 1993 Samba-ohjelmiston kehittäjän Andrew Tridgellin kanssa eläintarhassa Canberrassa. Tuolloin pieni sinipingviini oli purrut häntä käteen. Torvalds halusi maskotiksi hieman tukevan ja tyytyväisen näköisen pingviinin. Linuxille järjestettiin logokilpailuja, ja valituksi tuli ohjelmoija Larry Ewingin GIMP-kuvankäsittelyohjelmalla piirtämä Tux-pingviini, vaikkei se voittanut yhtäkään kilpailuista. Muutto Yhdysvaltoihin Keväällä 1996 ruotsalainen hakkeri Peter Anvin, joka oli vuonna 1993 kerännyt internetissä rahat Torvaldsin tietokonevelan maksamiseksi, houkutteli Torvaldsia töihin salaperäiseen tietokoneyritykseen Transmetaan Piilaaksoon. Torvalds kävi työhaastattelussa, ja kun tieto siitä levisi, hänelle tarjosivat työpaikkaa muutkin yritykset, kuten Tele, Digital Equipment Corporation ja Red Hat. Hän päätti kuitenkin mennä töihin Transmetalle, vaikka muut yritykset tarjosivat enemmän palkkaa. Hän oli kiinnostunut Transmetasta, jonka oli huhuttu suunnittelevan ohjelmoitavia suorittimia, eikä hän halunnut sitoutua yhteen tiettyyn Linux-yritykseen, koska olisi tällöin voinut joutua tekemään Linuxin kehityksessä yrityksen haluamia ratkaisuja. Tieto Torvaldsin uudesta työpaikasta ja siitä, että Tove oli raskaana, sai Linuxin kehittäjäyhteisön epäilemään, olisiko Torvaldsista enää jatkamaan ytimen kehittämistä. Torvalds kirjoitti Linux, a portable operating system -nimisen pro gradu -työnsä Linuxin sovittamisesta eri suoritinarkkitehtuureille vuonna 1996 yhtenä viikonloppuna ja jätti sen tarkastettavaksi kaksi päivää ennen hänen ja Toven ensimmäisen lapsen Patricia Mirandan syntymää. Opinnäytetyön tarkastanut professori Martti Tienari on kuvaillut työtä tohtorinväitöskirjan tasoiseksi, ja Torvalds saikin siitä laudaturin. Torvaldsin lopputyö palkittiin Tietojenkäsittelytieteen Seuran gradupalkinnolla. Linus ja Tove avioituivat tammikuussa 1997, koska arvelivat Yhdysvaltojen viisumien saamisen olevan helpompaa avioparille. Häissä oli vain kolme vierasta: Toven vanhemmat ja Linuksen äiti. Torvaldsit saivat viisumit ja lähtivät kohti San Franciscoa. Transmeta Transmeta suunnitteli vähävirtaisia suorittimia, jotka olivat yksinkertaisia ytimeltään, mutta joista tehtiin x86-yhteensopivia monimutkaisella ympäröivällä ohjelmakoodilla. Torvaldsin työnkuva liittyi jälkimmäiseen. Samalla hän kuitenkin työskenteli Linuxin parissa, myös työajallaan, sillä hänen PR-arvonsa oli yhtiölle vähintään yhtä tärkeä kuin hänen ohjelmointitaitonsa. Torvaldsien toinen lapsi Daniela Yolanda syntyi 1998. Samana vuonna Linus sai kutsun Linnan juhliin, ja Torvaldsit valittiin Ylen äänestyksessä juhlien mielenkiintoisimmaksi pariksi. Linux-yhtiö Red Hat oli vuonna 1997 antanut Torvaldsille optioita, ja yhtiön listauduttua pörssiin 11. elokuuta 1999 hänen optioidensa arvo oli parhaimmillaan yli viisi miljoonaa dollaria. Torvalds joutui kuitenkin odottamaan puoli vuotta ennen kuin voi lunastaa optiot. Hän oli saanut osakkeita ja optioita myös VA Linux -yhtiöltä, jonka listautuminen vuonna 1999 oli vieläkin menestyksekkäämpi. Yhteensä hän ansaitsi optioilla noin 20 miljoonaa dollaria. Toimittaja Scott Berinato kirjoitti kesällä 1999 PC Week -lehteen artikkelin ”Is the Linux revolution over?”, jossa hän kertoi, että kun Torvalds oli aiemmin vastannut itse puhelimeen ja keskustellut toimittajien kanssa kärsivällisesti, nykyään hänelle pystyi korkeintaan lähettämään faksin, jonka Berinato ei uskonut edes päätyvän hänen pöydälleen. Berinato epäili Linux-ilmiön muuttuneen vallankumouksellisesta sovinnaiseksi ja ehdotti, että Torvalds vetäytyisi asemastaan käyttöjärjestelmän kehityksen johtajana. Artikkeli herätti runsaasti keskustelua, pääosin Torvaldsin puolesta. Torvalds vastasi, ettei hän koskaan ole pyrkinyt olemaan muita helpommin tavoitettavissa eikä tavoitettavuus liity avoimeen kehittämismalliin. Tukholman yliopisto myönsi Torvaldsille syyskuussa 1999 kunniatohtorin arvon. Hänestä tuli siten Ruotsin akateemisen maailman nuorin kunniatohtori. Seuraavana kesänä myös Helsingin yliopisto myönsi hänelle saman arvon. Torvalds ei ole sukunsa ainoa kunniatohtori, sillä Åbo Akademi promovoi vuonna 1978 hänen molemmat isoisänsä, Leo Törnqvistin ja Ole Torvaldsin sekä vuonna 2002 Ole Torvaldsin vaimon Meta Torvaldsin. Perheen kolmas lapsi Celeste Amanda syntyi vuonna 2000. Torvaldsin yhdessä toimittaja David Diamondin kanssa kirjoittama omaelämäkerta Just for fun. Menestystarina ilmestyi vuonna 2001. Kirja kertoo paitsi Torvaldsin elämästä, myös Linuxin synnystä ja kehityksestä sekä ilmiöistä avoimen lähdekoodin yhteisön ympärillä. Lisäksi Torvalds yrittää hälventää mielikuvaa itsestään ”pyyteettömänä munkkina”. Open Source Development Labs ja Linux Foundation Torvalds irtisanoutui Transmetalta vuonna 2003 ja alkoi työskennellä kokopäiväisesti Linux-ytimen parissa Open Source Development Labsin palkkaamana. Seuraavana vuonna perhe muutti Portlandiin Oregoniin, lähemmäksi Linuksen työpaikkaa. Kun BitMover lakkautti vuonna 2005 BitKeeper-versionhallintajärjestelmänsä ilmaisversion, Torvalds koodasi Linux-ytimen kehittämistä varten oman hajautetun versionhallinnan (DVCS) järjestelmän Gitin. Vuoteen 2009 mennessä Gitistä on tullut erityisesti avoimen ohjelmistokehityksen yhteisössä yksi käytetyimmistä versionhallintatyökaluista. Gitin ympärille on muodostunut vahva yhteisö, joka kehittää sitä aktiivisesti. Torvalds ilmoitti 27. heinäkuuta 2005 Gitin ylläpidon siirtymisestä Junio Hamanolle. Tammikuussa 2007 OSDL yhdistyi Free Standards Groupin kanssa Linux Foundationiksi, josta tuli siis Torvaldsin uusi työnantaja. Torvalds sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden syksyllä 2010. Yksityiselämä Torvalds muutti 1997 Yhdysvaltoihin vaimonsa ja ensimmäisen lapsensa kanssa. Hän on pohtinut usein Suomeen palaamista. Torvaldsin harrastukset tietokoneiden lisäksi ovat laitesukeltaminen sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuus. Linuxin ylin auktoriteetti Torvalds päättää ytimen kehityksen suurista linjoista. Se ei tarkoita, että kehittäjäyhteisö olisi hänen armoillaan, vaan Torvalds on johtaja vain siksi, että hän on osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Jos hän joskus menettäisi muiden kehittäjien luottamuksen, voisi yhteisö ryhtyä kehittämään Linuxin lähdekoodista omaa versiota. Open Source -vaikuttaja Eric S. Raymond on artikkelissaan Homesteading the Noosphere nimittänyt tällaista johtamistapaa ”valistuneeksi itsevaltiudeksi”. Johtamistyyli Torvalds korostaa, ettei tehtäviä tule aktiivisesti jakaa, vaan lähtökohtana tulee olla ohjelmoijan oma kiinnostus aiheeseen. Hän soveltaa samaa periaatetta myös itseensä ja on jättänyt muiden vastuulle Linux-käyttöjärjestelmän sellaiset osat, jotka eivät häntä kiinnosta, kuten esimerkiksi käyttöliittymän. Torvalds lisäsi vuonna 2004 Linuxin lähdekoodiin dokumentin johtamistyylistään. Siinä hän väittää, että menestyksekäs tapa johtaa on olla johtamatta eli tekemättä päätöksiä. Sen sijaan alaisten tulisi tehdä suuret, peruuttamattomat päätökset, sillä he tuntevat yksityiskohdat paremmin. Mikäli johtaja kuitenkin joutuu tekemään päätöksen, hänen pitää tehdä selväksi, ettei hän ole asiasta varma, ja päätös voi hyvinkin olla huono. Jos päätös myöhemmin osoittautuu huonoksi, sen voi perua ja sanoa olevansa idiootti. Jos taas pitää valita kahdesta vaihtoehdosta, esimerkiksi koodinpätkä tai ajuri, Torvaldsin mukaan kannattaa kokeilla molempia. Alaiset kyllä huomaavat aikanaan, kumpi toimii paremmin. Erimielisyyksiä Linux-ytimen postituslistalla käytiin syksyllä 1998 keskustelu, joka lähes johti ytimen kehityksen haarautumiseen. Tuolloin Torvalds tarkisti henkilökohtaisesti kaiken Linuxiin lisättävän koodin, mutta korjaustiedostoja tuli enemmän kuin hän ehti käsitellä, joten hän yksinkertaisesti poisti ne korjaukset, joita hän ei ehtinyt tarkistaa. Muutamat hakkerit kuitenkin ylläpitivät Linuxista omaa kehitysversiotaan. Siihen oli sisällytetty monia korjauksia, jotka eivät vielä olleet päässeet viralliseen versioon, mutta myös paljon ominaisuuksia, joita Torvalds ei aikonut ottaa mukaan Linuxin seuraavaan vakaaseen versioon. Tilanne kärjistyi, kun Torvalds ilmoitti asiasta postituslistalla. Hakkeri Larry McVoy esitti ongelman ratkaisuksi verkkomallin kehitysprosessia, jolloin koodi kulkisi Torvaldsille luottohakkereiden eli niin sanottujen luutnanttien kautta: mallissa Torvalds on omien sanojensa mukaan vain "keskeinen henkilö" eikä "päällimmäinen". Ytimen kehitysmallissa "portinvartijoina" toimivat alijärjestelmien ylläpitäjät lähettävät Torvaldsille muutoksia pääsarjan ytimeen liitettäväksi. Käytännössä kehitysjärjestelmä jo toimi tähän tapaan, mutta McVoyn mukaan tarvittiin kokonaan uusi versionhallintajärjestelmä. McVoy alkoi kehittää BitKeeper-versionhallintajärjestelmää, joka otettiin käyttöön kuitenkin vasta helmikuussa 2002. Torvaldsin mukaan Linuxin kehitysprosessi nopeutui ohjelman ansiosta kaksinkertaiseksi. BitKeeper ei ollut avointa lähdekoodia, mutta avoimen lähdekoodin kehittäjät saivat käyttää sitä ilmaiseksi. Vuonna 2005 McVoyn yritys kuitenkin poisti ohjelmiston ilmaisen version lisenssin, kun Andrew Tridgell pyrki takaisinmallintamaan BitKeeperin, jonka sen käyttöehdot kielsivät. Torvalds alkoi kehittää omaa avointa Git-versionhallintajärjestelmäänsä huhtikuussa 2005 ja ryhtyi käyttämään ohjelmistoa jo kahden viikon kuluttua. Ensimmäinen Gitillä ylläpidetty Linux-ytimen julkaisu oli versio 2.6.12 kesäkuussa 2005. Vuonna 2005 Torvalds kehotti avoimesti Linux-käyttäjiä käyttämään GNOME-työpöytäympäristön sijaan KDE:ta, koska hänen mukaansa GNOME aliarvioi käyttäjiään ja pyrki toimivuuden kustannuksella helppokäyttöisyyteen. Kiistan alkuperäinen syy oli hiiren kakkospainike, jonka toimintoja ei GNOMEssa voinut muuttaa. Torvalds kirjoitti lopulta itse koodin, jonka avulla hän sai painikkeen toimimaan haluamallaan tavalla. Ajatuksia tekijänoikeuksista Linux on lisensoitu Richard Stallmanin kehittämällä GNU GPL -lisenssillä, joka takaa käyttäjälle oikeuden kopioida, muuttaa ja jakaa edelleen ohjelmaa ja sen lähdekoodia vapaasti, kunhan GPL-lisenssiä käytetään myös sitä tai sen muunnosta eteenpäin jaettaessa. Alun perin Torvalds levitti Linuxia omalla lisenssillään, jossa kiellettiin ohjelman myyminen kokonaan sekä vaadittiin, että jos ohjelmaa muokkaa, oli sen lähdekoodi jaettava. Tällä hän halusi toisaalta estää sen, että joku alkaisi myydä Linuxia omanaan ja toisaalta nähdä, miten muut olivat muokanneet hänen ohjelmaansa. Linuxia sai kuitenkin kopioida vapaasti. Hakkereilla oli tuolloin tapana jakaa ohjelmia keskenään, ja Torvaldsin motiivina oli myös saada tunnustusta vertaisiltaan, muilta käyttöjärjestelmistä kiinnostuneilta ohjelmoijilta. Kun Linux sai mainetta, Torvaldsille tuli kyselyjä, voisivatko käyttäjät pyytää korvausta tuttavilleen kopioimistaan Linux-levykkeistä. Lopulta versioon 0.12 hän vaihtoi lisenssiksi GPL:n. Tällöin käyttöjärjestelmä oli jo niin tunnettu, ettei vaaraa omimisesta ollut. Lisäksi Torvalds oli käyttänyt käyttöjärjestelmässä useita GNU-projektin ohjelmia. Alkuvuodesta 2006 Torvalds kertoi vastustavansa GPL-lisenssin kolmatta versiota (GPLv3) ja ilmoitti, ettei Linux-ydin siirry käyttämään sitä. Hän arvosteli lisenssin uutta tiukkaa linjaa kaupallisiin ja omisteisiin ohjelmistoihin. Kesällä 2007 Torvalds kuitenkin kertoi olevansa tyytyväisempi kolmosversion uusimpiin luonnoksiin, mutta pitävänsä GPLv2:a edelleen parempana lisenssinä. Torvalds kannattaa tekijänoikeutta teoksen luojan oikeutena päättää, mitä hän luomukselleen tekee, mutta toisin kuin monet GPL-fanit, Torvalds ei tahdo kaikkia ohjelmistoja levitettävän GPL:n alaisina. Tekijänoikeudessa on hänen mukaansa kuitenkin varsinkin digitaalisen informaation kohdalla ongelma, lisenssien myyminen. Siten tekijänoikeuden haltija voi myydä oikeuksia käyttää teostaan menettämättä itse mitään. Jos tekijä vielä lisenssissä sanoutuu irti teoksensa mahdollisista vioista, kuluttaja on täysin vailla suojaa. Lisäksi tekijänoikeuden ongelmana on oikeuden haltijan mahdollisuus estää muiden hänen teostaan muistuttavien (eikä pelkästään siihen perustuvien) teosten luominen. Näin suojaa vaille jäävät myös muut taiteilijat, keksijät ja ohjelmoijat. GPL kuitenkin poistaa nämä ongelmat, koska sillä lisensoitujen ohjelmien lähdekoodin tulee olla aina saatavilla ja sitä pitää voida muokata vapaasti. Patentteja Torvalds vastustaa jyrkästi. Patentointiin saati patenttioikeudenkäynteihin on hänen mukaansa vain harvalla yksityishenkilöillä varaa, ja patentit ovatkin suuryritysten aseita kilpailussa muita yrityksiä vastaan. 21. syyskuuta 2003 Torvalds ja toinen Linux-ytimen kehittäjä walesilainen Alan Cox lähettivät europarlamentaarikoille avoimen kirjeen, jossa he vetosivat ehdotettua ohjelmistopatenttidirektiiviä vastaan. Torvalds omistaa Linux-tavaramerkin ja valvoo sen käyttöä Linux Mark Institute -järjestön kautta. Tavaramerkki päätyi Torvaldsin haltuun vuonna 1996 käydyn kiistan jälkeen. Silloin bostonilainen William R. Della Croce Jr. vaati kaupallisilta Linux-yrityksiltä korvauksia, koska hän oli rekisteröinyt tavaramerkin nimiinsä vuonna 1995. Yritykset lähettivät Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkivirastolle mitätöintivaatimuksen. Lopulta juttu sovittiin, ja Della Croce luovutti tavaramerkin Torvaldsille vuonna 1997, vaikka tämä olikin haluton ottamaan tavaramerkkiä omistukseensa. Linuksen laki Torvalds sai syksyllä 1998 kutsun puhumaan Berkeleyyn Kalifornian yliopistoon verkostoyhteiskuntaa käsittelevään tilaisuuteen, ja koska tilaisuuden muut osanottajat olivat filosofeja, jotka puhuivat teknologiasta, Torvalds halusi olla teknologi, joka käsittelee filosofisia teemoja. Valmistellessaan puhetta edellisenä iltana Torvalds kehitti Linuksen laiksi kutsumansa teorian, joka hänen mukaansa selittää ihmisen perusmotiiveja ja yhteiskunnan kehittymistä. Linuksen laki selittää yhteiskunnan kehittymistä kolmen perusvaikuttimen avulla, jotka ovat: 1. eloonjääminen 2. sosiaaliset suhteet 3. viihde Eloonjääminen on perusmotiivi, johon kahta muuta verrataan. Sosiaaliset suhteet eloonjäämisviettiä korkeampi motiivi, koska ihminen on valmis kuolemaan esimerkiksi rakastettunsa, kotimaansa tai muun yhteisönsä puolesta. Korkein motiivi on viihde (jolla Torvalds tarkoittaa kaikkea sellaista, mihin ihminen suhtautuu innostuneesti, ei esimerkiksi pelkästään viihdettä median välityksellä. Filosofi Pekka Himanen käyttääkin kirjassaan Hakkerietiikka ja informaatioajan henki samassa merkityksessä yksiselitteisempää termiä ”intohimo”.), koska ihmiset vaarantavat usein henkensä halutessaan pitää hauskaa. Torvaldsin mukaan nämä motiivit ilmenevät kaikkialla elämässä, myös muiden kuin ihmisten keskuudessa, ja juuri edellä mainitussa järjestyksessä. Yhteiskunnan kehittyminen on sen jäsenten motiivien muuttumista alemmista ylimpiin. Torvaldsin mukaan alun perin eloonjäämisen välineistä ruuasta, seksistä ja sodasta on yhteiskunnassamme aluksi tullut sosiaalisen elämän osa-alueita ja lopulta huvin lähteitä. Teknologian osalta sen sijaan olemme vielä vaiheessa, jossa sitä käytetään pääosin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Lopulta teknologiakin valjastuu kokonaan viihteen tarkoituksiin. Teorialla Torvalds haluaa korostaa, että teknologia ei ohjaa yhteiskuntaa, vaan yhteiskunnan muodostavien ihmisten tarpeet ohjaavat teknologiaa. Linuksen laki selittää myös hakkerien motiiveja ohjelmointiin ja Linuksen motiiveja kehittää Linuxia. Vaikka taustalla on pyrkimys eloonjäämiseen taloudellisten intressien muodossa, tärkeämpiä vaikuttimia ovat kuitenkin halu saada arvostusta vertaisiltaan ja varsinkin ohjelmoinnista itsestään nauttiminen, hauskanpito. Linuksen laki muistuttaa paljon psykologi Abraham Maslow’n kehittämää tarvehierarkiateoriaa ja vielä enemmän Clayton Alderferin Maslow’n teorian pohjalta kehittämää ERG-teoriaa (, ). Eric S. Raymond käyttää nimeä Linuksen laki artikkelissaan "The Cathedral and the Bazaar" esiintyvästä lauseesta: ”Kun on tarpeeksi silmiä, kaikki bugit häviävät.” Tämän mukaan ohjelmistojen avoin kehittämismalli tuottaa laadukkaita ohjelmia, koska kaikki käyttäjät toimivat samalla testaajina. Palkintoja ja tunnustuksia Vuonna 1994 löydetty asteroidi 9885 Linux sai nimensä Torvaldsin kehittämältä käyttöjärjestelmäytimeltä. Vuonna 1996 löydetty asteroidi 9793 Torvalds nimettiin Torvaldsin itsensä mukaan. Nokia Säätiön tunnustuspalkinto, 1997. EFF:n Pioneer Award -palkinto yhdessä Richard Stallmanin ja Barbara Simmonsin kanssa, 1998. Prix Ars Electronican Golden Nica -palkinto, 1999. Tukholman yliopiston kunniatohtorin arvonimi, 1999. Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvonimi, 2000. British Computer Societyn Lovelace-mitali, 2000. Valittujen Palojen Vuoden eurooppalainen, 2000. Palkintošekin hän lahjoitti EFF:lle. Kuudestoista sija Suuret suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004. Yksi Time-lehden vuonna 2006 valitsemasta kuudestakymmenestä maailmaa muuttaneesta sankarista. Anders Chydenius -säätiön Chydenius-mitali ”tunnustuksena kansainvälisistä ansioista avoimuuden hyväksi”, 2007. Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta kutsui Torvaldsin kunnia-alumniksi ja nimesi luentosalin hänen mukaansa vuonna 2011. Tekniikan Akatemia -säätiön Millennium-teknologiapalkinto yhdessä Shinya Yamanakan kanssa, 2012. Internet Hall of Fame, 2012 IEEE:n pioneeripalkinto IEEE Computer Society Computer Pioneer Award, 2014 IEEE Masaru Ibuka Consumer Electronics Award, 2018 Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Torvaldsin kotisivu The Rampantly Unofficial Linus Torvalds FAQ Ylen Elävä arkisto – Linus Torvalds (video 1998) Hakala, Heidi: Linus Torvalds trivs bäst framför datorn. Hufvudstadsbladet 1.2.2014 Amerikansuomalaiset henkilöt Linux-kehittäjät Suomalaiset avoimuuden edistäjät Suomalaiset ohjelmoijat Vuonna 1969 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit Suomalaiset keksijät 99.6 Lääketieteen, tekniikan ja talouselämän edustajat

671

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20Yhdysvaltain%20presidenteist%C3%A4

Luettelo Yhdysvaltain presidenteistä

Yhdysvaltain presidentti on Yhdysvaltain valtion ja hallituksen päämies. Presidentti johtaa liittovaltion toimeenpanevaa elintä ja on asevoimien ylipäällikkö. Presidentti valitaan epäsuorasti neljävuotiselle virkakaudelle kansanäänestyksellä valitsijamieskokouksen kautta. Vuodesta 1951 alkaen presidentin toimikausien maksimimäärä rajoitettiin kahteen kauteen. Tähän luetteloon on otettu ne henkilöt, jotka vannoivat Yhdysvaltain presidentin valan sen jälkeen kun Yhdysvaltain perustuslaki ratifioitiin vuonna 1789. Yhdysvaltain johtajista ennen ratifiointia katso siirtokuntien kongressin presidentti. Luetteloon ei ole otettu perustuslain 25. lisäyksen mukaan toimea hoitaneita väliaikaisia presidenttejä. Viimeiset numerot osoittavat kausia, joiden ajan presidentti oli vallassa. Esimerkiksi George Washington oli toimessaan kaksi perättäistä kautta ja hänet lasketaan ensimmäiseksi presidentiksi (ei ensimmäiseksi ja toiseksi). Gerald Ford nousi presidentiksi sen jälkeen, kun Richard Nixon oli eronnut, ja toimi presidenttinä loput Nixonin toisesta kaudesta. Grover Cleveland taas oli virassa kaksi kautta, jotka eivät olleet peräkkäisiä, joten hänet lasketaan sekä 22. että 24. presidentiksi. Sen vuoksi luettelossa on ”presidenttiyksiä” yksi enemmän kuin henkilöitä. Presidentit Katso myös Luettelo Yhdysvaltain presidenteistä eliniän mukaan Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Hauenstein Center for Presidential Studies Detailed Quick Facts on All U.S. Presidents All Presidents of the United States A New Nation Votes: American Election Returns 1787-1825 Presidentit Yhdysvaltain presidentit Seulonnan keskeiset artikkelit 99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat

674

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapsi

Lapsi

Lapsi tarkoittaa ihmistä syntymästä murrosikään. Lapsuutensa aikana ihminen kehittyy biologisesti ja psykologisesti sekä sosiaalisesti pienestä elinpiiristä kohti yhteiskuntaa. Hän muun muassa kasvaa, sosiaalistuu ja oppii kielen. Iästä riippumatta lapsi-sanaa käytetään ihmisen jälkeläisestä, suhteessa vanhempiinsa. Lapsen asema yhteiskunnassa Lakikielessä lapsi määritellään usein alle 18-vuotiaaksi. Siten lapsi on monen maan kannalta alaikäisen synonyymi. Suomen lastensuojelulaki pitää lapsena alle 18-vuotiasta. Sen tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Myös Yhdistyneitten kansakuntien Lastenrahasto Unicef ja Suomen ratifioima Lapsen oikeuksien sopimus määrittelevät lapsen alle 18-vuotiaaksi. Alle 18-vuotiaalle on määrätty laissa huoltajat, jotka ovat yleensä lapsen biologiset vanhemmat. Alaikäisten oikeustoimikelpoisuus on rajoitettua, eli he tarvitsevat huoltajansa suostumuksen muiden kuin olosuhteisiin nähden tavanomaisten ja vähämerkityksisten oikeustoimien tekemiseen. Monia yhteiskunnallisia oikeuksia on rajattu vain aikuisille, vaikka esimerkiksi äänioikeusikäraja on Suomessa laskenut 24:stä 18 vuoteen, ja sen laskemisesta 16 vuoteen on keskusteltu. Useimmissa nykyaikaisissa yhteiskunnissa on oppivelvollisuus, joka alkaa Suomessa sinä vuonna, kun lapsi täyttää seitsemän vuotta ja päättyy, kun oppilas täyttää 18 vuotta. Lastensuojelulaki kuitenkin takaa lapselle oikeuden saada ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla saada tietoa ja esittää mielipiteensä, jos häntä koskee lastensuojeluasia. Suomen terveydenhuollossa kuullaan 12-vuotiaan mielipidettä omasta hoidostaan, kuten esimerkiksi rokotuksista, jos hänet arvioidaan henkisesti kypsäksi. Elokuville, televisio-ohjelmille ja digitaalisille peleille on asetettu ikärajat, joiden tarkoitus on suojella lasta tämän kehitykselle haitallisilta sisällöiltä. Lapsen kehitysvaiheet Sosiaalinen Lapsella on eri ikäisenä erilaisia tarpeita vuorovaikutukseen vanhempien ja muun yhteisön kanssa. Alle yksivuotiaas vauvakin tarvitsee suhteita toisiin ihmisiin. Vuoden vanha alkaa toimia aktiivisesti ja kävelemään. Kaksivuotias yleensä rauhoittuu vähän ja alkaa tarkkailla ympäristöään enemmän. Kolmivuotias on villi vipeltäjä. Neljävuotias alkaa huomioida toisia ihmisiä entistä enemmän. Viisivuotias alkaa itsenäistyä ja näyttää isolta, vaikka tarvitsee edelleen huolenpitoa. Seitsemänvuotiaan lapsen elämänpiiri laajenee koulun alkaessa. 9–12-vuotiaana varhaislapsuuden kuohut on ohitettu ja varsinaiset nuoruusiän tyrskyt ovat vasta edessä. 12–15-vuotiaana tapahtuu eniten muutoksia niin fyysisesti kuin henkisesti. Fysiologinen Lapsen kasvua voidaan verrata ihanteellisissa oloissa elävien samanikäisten terveiden lasten keskimääräiseen kasvamiseen. Suomessa käytetään kasvun seurannassa suomalaisia kasvukäyriä. Käyriä päivitetään säännöllisesti, sillä vuosien varrella väestön aikuispituus on jatkuvasti lisääntynyt, kasvukausi lyhentynyt ja murrosiän kasvupyrähdys aikaistunut. Kasvunseurannan tavoitteena on kasvuun vaikuttavien sairauksien ja häiriöiden varhainen toteaminen. Lapsen elimistössä on suurempi nestepitoisuus kuin aikuisen elimistössä. Myös lääkeaineiden metabolismi voi olla erilainen. Siksi lääkkeiden käyttäytyminen ja vaikutukset voivat olla erilaiset kuin aikuisilla. Siksi lääkkeiden kehitys ja käyttö voi poiketa myös samankokoisten aikuisten lääkityksestä. Fysiologisesti lapsuuden fysiologisen kasvun katsotaan loppuvan murrosiän (puberteetin) alkamiseen, ja sen ajatellaan alkavan heti imeväisiän kasvun jälkeen 2 vuoden iässä. Puberteetti alkaa yksilöllisesti eri iässä, tytöillä noin 10–12-vuotiaana, pojilla noin 11–14-vuotiaana. Puberteettia ja sen jälkeistä kasvun hidastumista kutsutaan nuoruuden kasvuksi. Ennen puberteettia on 7–12 vuotta kestävä vaihe jolloin lapsen fyysinen kehitys on tasaista, ja melko hidasta. Tämä vaihe alkaa noin 3-vuotiaana, ja sitä kutsutaan lapsuuden kasvuksi. Ennen tätä lapsi kasvaa voimakkaasti (noin puoli metriä) syntymän ja kolmannen ikävuoden välillä, ja kyseistä kasvuvaihetta kutsutaan imeväisiän kasvuksi. Lapsuuskäsityksen historia Valistusajan filosofit kuten John Locke ajattelivat, että lapsi on syntyessään puhdas ja viaton osa luontoa, muovautuva ja altis vaikutteille, ja siksi on tärkeää kasvattaa häntä määrätietoisesti. Sosiologinen lapsuudentutkimus taas käsittelee lapsuutta myös kontekstiin ja kulttuuriin sidottuna ilmiönä - lapsuus afrikkalaiskylässä on erilainen kuin lapsuus teollisuusmaan kaupungissa. Jos lapsuus käsitetään kehitysvaiheena kohti aikuisuutta,lapsi itse määritellään vain keskeneräiseksi aikuiseksi.1900-luvun lopulla syntyi uusi lapsuuskäsitys, jossa lapsen ääni haluttiin kuuluviin yhteiskunnassa. Lapsen oikeuksien sopimuksen (1989) mukaan kaikilla maailman lapsilla on universaalit oikeudet, riippumatta vanhemmista ja ympäröivistä aikuisista. Katso myös Alaikäinen Kielen omaksuminen Luettelo ikärajoista Suomessa Lähteet Kirjallisuutta Saarimäki, Pasi; Hytönen, Kirsi-Maria; Niskanen, Heli (toim.): Lapsi matkalla maailmaan: Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. SKS, 2012. Aiheesta muualla Museum of Childhood: tietoa ja kuvia lasten hoidossa käytetyistä tavaroista, lasten vaatteista ja erilaisista leluista Lapsen puhehäiriö - puheen ja kielen kehittäminen, Terveyskirjasto.fi Seulonnan keskeiset artikkelit

675

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laiva

Laiva

Laiva on suuri vedessä kulkeva alus. Veneestä se eroaa suuremmalla koollaan, mutta tarkkaa rajanvetoa laivan ja veneen välille on vaikea tehdä. Laivan ja veneen erosta ei tiettävästi ole virallista määritelmää, mutta erään näkemyksen mukaan pituudeltaan yli 24-metrisiä aluksia pidetään laivoina, koska niiden kuljettamiseen vaaditaan Suomessa tutkinto. Laivoja valmistetaan eri käyttötarkoituksiin, kuten kaupankäyntiin, risteilyihin, rahdin tai ajoneuvojen kuljetukseen. Risteilylaivat kulkevat usein samaa reittiä säännöllisillä aikatauluilla, toisin kuin muut laivat, joiden reitit vaihtelevat. Etymologiaa ja nimistöä Sanaa laiva arvellaan lainasanaksi germaanisista kielistä; germaaniseksi kantasanaksi on rekonstruoitu *flawją. Sanan vastineita on myös balttilaisissa ja slaavilaisissa kielissä. Alkuperäinen merkitys lienee ollut jokin esihistoriallinen venetyyppi. Sanalla alus viitattiin alun perin laivoihin ja veneisiin, mutta nykyisin se merkitsee muutakin, kuten esimerkiksi avaruusalusta. Sana alus on johdos sanasta ala ja viittaa siihen, että alus on kantamansa ihmisen tai lastin alapuolella. Suomessa ja sukulaiskielissä omaperäisiä nimityksiä laivoille tai veneille ovat aluksen lisäksi esimerkiksi vene, joka merkitsee nykyisin hyvin pientä, kannetonta laivaa, haapio ja honkio, jotka merkitsevät yhdestä puusta tehtyä venettä, uisko, joka merkitsee tietyntyyppisiä purjealuksia, saima, joka tarkoitti Laatokalla käytettyä purjealusta, ja haaksi, joka on vanha laivojen ja veneiden yleisnimitys. Laivan koon ilmoittaminen Laivan koko määritellään yleensä ensisijaisesti sen kyvyllä kuljettaa lastia, joko painona tai tilavuutena. Laivan tilavuus eli vetoisuus ilmaistaan joko laivan kokonaisvetoisuutena eli bruttovetoisuutena (GT) tai lastitilojen vetoisuutena eli nettovetoisuutena (NT). Vetoisuuden mittayksikkönä käytettiin vuoteen 1994 asti rekisteritonnia. Nykyisten mittaussääntöjen mukaan brutto- ja nettovetoisuudet ovat yksiköttömiä, logaritmisesti laskettuja lukuja. Laivan kantavuus on aluksen lastin, polttoaineen, varusteiden ja henkilöiden suurin sallittu paino. Painon yksikkönä käytetään tonnia, ja sen lyhenteenä on dwt tai joskus myös tdw (, ”kuollut paino”). Laivan uppouma on aluksen kelluessa syrjäyttämän vesimäärän paino tonneina ilmaistuna. Etenkin sota-alusten koko ilmoitetaan käyttämällä uppoumaa. Mikäli kauppa-aluksille ilmoitetaan uppouma, on se silloin lastimerkkiin lastatun aluksen uppouma suolavedessä (1,025 t/m³). Lästi on historiallinen tilavuus- ja painomitta, jota käytettiin myös ennen laivojen koon ilmaisemiseen. Navigaation kannalta myös laivan ulkomitoilla, kuten suurimmalla pituudella (L.O.A.), leveydellä, korkeudella, syväyksellä ja vesilinjan pituudella, on merkitystä. Max-kokoluokat Panamax-tyyppiseksi kutsutaan laivaa, joka on kooltaan sellainen, että se mahtuu kulkemaan Panaman kanavan suluista. Myös muilla vesireiteillä on vastaavia alusten kokorajoituksista johdettuja luokkia, kuten Suezin kanavan Suezmax ja Saimaan kanavan Saimax. Laivan liikkeet aallokossa Laivan liikkeet aallokossa kuvataan koordinaatistossa (x, y, z), jonka origo on aluksen painopisteessä. Akselit x-akseli on pitkittäissuuntainen akseli, joka on positiivinen keulaa kohti y-akseli on poikittaissuuntainen akseli, joka on positiivinen oikealle z-akseli on pystysuuntainen akseli, joka on positiivinen ylöspäin Suoraviivaiset liikkeet työntyily, rullaaminen (tai kiihtyily) (englanniksi surge) on aluksen edestakaista pitkittäistä siirtymäliikettä x-akselin suunnassa [kuvassa n:o 3] huojunta, vaaruminen (sway) on edestakaista poikittaista siirtymäliikettä y-akselin suunnassa [n:o 2] kohoilu (heave) on edestakaista pystysuuntaista siirtymäliikettä z-akselin suunnassa [n:o 1] Kulmaliikkeet keinunta [Φ, fii] (roll) on edestakaista kulmaliikettä pitkittäisen x-akselin ympäri [n:o 6] jyskintä [Θ, theeta] (pitch) on edestakaista kulmaliikettä poikittaisen y-akselin ympäri [n:o 5] mutkailu [Ψ, psii] (yaw) on edestakaista kulmaliikettä pystysuoran z-akselin ympäri [n:o 4] Laivatyypit Laivat voidaan luokitella käyttövoimansa perusteella esimerkiksi höyrylaivaksi, purjealukseksi ja soutualukseksi eli kaleeriksi. Käyttötarkoituksensa mukaan laivat luokitellaan matkustaja-, kuivalasti-, säiliö- ja erikoisaluksiksi. Matkustaja-aluksia Autolautta Linjalaiva Risteilyalus Kuivalastialuksia Irtolastialus Junalautta Konttialus Ro-ro-alus Storoalus Säiliöaluksia LNG-säiliöalus Tankkeri Erikoisaluksia Asuntoalus Hinaaja Jäänmurtaja Kaapelialus Kalastusalus (muun muassa troolari) Lossi Meripelastusalus Ponttoni Proomu Ruoppaaja Sota-alus Laivaonnettomuuksia RMS Titanic upposi Pohjois-Atlantilla vuonna 1912 törmättyään jäävuoreen, noin 1 500 kuollutta. RMS Empress of Ireland upposi Saint Lawrencen joella Kanadassa vuonna 1914 törmättyään yhteen toisen aluksen kanssa, 1 012 kuollutta. Wilhelm Gustloff upposi tammikuussa 1945 Itämerellä toisen maailmansodan loppuvaiheessa neuvostoliittolaisen sukellusveneen torpedon osuessa siihen laivan ollessa kuljettamassa valtakunnan itäosista evakuoituja saksalaisia siviilejä, yli 9 000 kuollutta; historian eniten ihmishenkiä vaatinut yksittäinen laivaturma. M/S Estonia upposi Itämerellä syysmyrskyssä 1994, 852 kuollutta. Katso myös Dieselsähköinen voimansiirto Laivanrakennus Laivasuunnittelu Vesiliikenneonnettomuudet Messi Suomen Merihistoriallinen yhdistys Vesiliikenne Lähteet Aiheesta muualla Fakta om fartyg Meriteollisuus STX Europe Kirjallisuutta Käyhkö, Arttu: Saimaa ja laivat. Kustantaja Laaksonen, 2015. ISBN 978-952-5805-75-8. Seulonnan keskeiset artikkelit

678

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lontoo

Lontoo

Lontoo ( []) on Yhdistyneen kuningaskunnan ja Englannin pääkaupunki. Lontoon asukasluvun määrittely on melko monimutkaista ja riippuu siitä, miten kaupunki määritellään. Lontoon hallintoalueen (Lontoon City ja 32 Lontoon piiriä) väkiluku on noin 9 miljoonaa ihmistä. Lontoon kaupunki/urbaanialueella (Larger Urban Zone) asuu noin 11 905 500 ihmistä, kun taas Lontoon metropolialueella (London Metropolitan Area) asuu arviolta 15 010 295 ihmistä, mutta Greater London Authorityn mukaan metropolialueella asuu noin 21 miljoonaa ihmistä. Suur-Lontoon pinta-ala on 1 572 neliökilometriä. Hallinto ja maantiede Lontooksi käsitetään yleensä niin sanottu Suur-Lontoon (Greater London) alue, joka koostuu 32 kaupunkipiiristä (borough) sekä Lontoon Citystä (City of London). Näiden alueiden itsehallinto on lähellä suomalaisen kunnan itsehallinto-oikeutta. Koko Suur-Lontoon yhteinen hallintoelin on Suur-Lontoon yleishallintoviranomainen (Greater London Authority), johon kuuluvat vaaleilla valittu pormestari sekä häntä avustava 25-jäseninen edustajisto. Pormestarina on toiminut vuodesta 2016 Sadiq Khan. Kuningattaren edustajana on Suur-Lontoon lordiluutnantti, jonka tehtävänä on edistää kulttuuria, liiketoimintaa, vapaaehtoistyötä ja sosiaalista toimintaa sekä valvoa kruunun etua. Jokaisella kaupunkipiirillä on myös oma valtuustonsa. Yleishallintoviranomainen vastaa myös Suur-Lontoon poliisitoimesta (Metropolitan Police Service), joka oli ennen vuotta 2000 sisäministeriön alaisuudessa. Suur-Lontoon rajana pidetään joskus kaupunkia ympäröivää kehätietä, M25:tä, joka on noin 188 kilometriä pitkä ja maailmanlaajuisesti tunnettu valtavista liikenneruuhkistaan. Lontoon läpi virtaa Thames, joka laskee Pohjanmereen. Sillä on ollut suuri merkitys Lontoon kehittymiselle. Alun perin kaupunki perustettiin joen pohjoisrannalle. Lontoon City sijaitsee Thamesin pohjoisrannalla, ja se on kaupungin vanhin osa. Se tunnetaan ennen kaikkea liike-elämän keskuksena, jossa on paljon toimistoja mutta vain vähän asukkaita. Keskellä Lontoon Cityä sijaitsee St Paulin katedraali ja Cityn itärajalla Towerin linna. Thamesin pohjois- ja Cityn itäpuolella olevat Lontoon kaupunginosat tunnetaan yhteisnimellä East End, Cityn länsipuolella olevat nimellä West End. West Endin keskeisimmän osan muodostaa välittömästi Cityn länsipuolella sijaitseva Westminster (viralliselta nimeltään City of Westminster). Citystä länteen johtavat Fleet Street ja sen jatkeena oleva Strand, joka päättyy Westminsterin suurimmalle aukiolle, Trafalgar Squarelle, jonka laidalla on taidemuseo National Gallery. Sieltä johtaa The Mall -katu länteen, Englannin kuningashuoneen palatsin, Buckinghamin palatsin edustalle sekä Whitehall-katu etelään, kohti parlamenttitaloa eli Westminsterin palatsia sekä Westminster Abbeytä. Whitehallin ja sen poikkikatujen, kuten Downing Streetin, varrella sijaitsevat Ison-Britannian tärkeimmät hallintorakennukset. Westminsterin pohjoisosassa on huomattavia kauppakatuja, joista suurimpia ovat toisensa kohtisuorasti leikkaavat Oxford Street ja Regent Street. Oxford Street johtaa Cityn pohjoislaidalta Hyde Parkin laidalle, Regent Street Pall Mallilta Piccadilly Circus -aukion ohi kohti Regent's Parkia, jossa on myös Lontoon eläintarha. Cityn itäpuolella sijaitseva East End on vanhastaan ollut etupäässä työväestön asuinaluetta. Thamesin varressa siellä on ollut laaja tavarasatama-alue telakkoineen. Nyttemmin tavarasatama ja telakat on kuitenkin siirretty kauemmaksi kaupungin keskustasta ja niiden paikalle on noussut moderni Docklandsin kaupunginosa. Thamesin eteläpuolella vastapäätä Cityä on Southwarkin kaupunginosa. Sieltä johtavat Cityyn useat sillat, joista tunnetuimpia ovat London Bridge ja aivan Cityn itälaidan kohdalla sijaitseva Tower Bridge. Noin 10 km lähempänä Thamesin suuta sen etelärannalla on Greenwich, jossa sijaitsevat merimuseo ja vanha kuninkaallinen tähtitorni, jonka mukaan maailman pituuspiirit ja aikavyöhykkeet on määritelty. Alkuperä ja historia Roomalaiset perustivat Lontoon valtakaudellaan noin vuonna 50. Kaupungin englanninkielisen nimen London sanotaan yleensä tulleen latinankielisestä nimestä Londinium. Linnoitettu Londinium oli Rooman Britannian provinssin tärkein kaupunki. Noin vuonna 61 kuningatar Boudican johtama ikeenien kelttiheimo poltti suhteellisen nuoren kaupungin maan tasalle. Boudica hävitti myös Britannian ensimmäisen roomalaisen pääkaupungin Colchesterin, minkä jälkeen uudelleenrakennetusta Lontoosta tuli pian muodollinenkin pääkaupunki. 600-luvulla anglosaksit perustivat Lundenwicin kaupungin noin maili länteen paikasta, joka nykyään tunnetaan Aldwychina. Vanha roomalainen kaupunki asutettiin uudelleen 800-luvun lopulla tai 900-luvun alussa. Vuoden 1666 Lontoon suurpalo tuhosi suuren osan kaupunkia, ja uudelleenrakennus kesti yli 10 vuotta. Lontoon kasvu kiihtyi 1700-luvulla. Vuonna 1750 asukkaita oli yli 650 000. 1800-luvun alussa se oli jo maailman suurimpia kaupunkeja. 1900-luvulla kaupunkikuvaa muokkasivat toisessa maailmansodassa Luftwaffen raskaat ilmapommitukset (”Blitz”). Ne surmasivat yli 17 500 lontoolaista, ja jälleenrakennus kesti 1970-luvulle saakka. Margareth Thatcherin aikana Lontoon keskushallinto hajotettiin ja valta siirtyi Lontoon kaupunkipiireille (”borough”). Vuonna 2000 Tony Blairin hallitus perusti uuden Suur-Lontoon aluehallinnon (Greater London Authority, GLA), jonka johdossa on suoralla vaalilla valittu pormestari ja valtuusto. Lontoon metrossa tapahtui kolme pommiräjähdystä ja kaksikerroksisessa bussissa yksi pommiräjähdys 7. heinäkuuta 2005. Terrori-iskuissa kuoli 52 ihmistä. Vuonna 2012 Lontoo toimi kesäolympialaisten isäntänä. Ilmasto Lontoossa vallitsee lauhkea ilmasto. Kesät ovat lämpimiä mutta harvoin kuumia, ja talvet ovat harvoin todella kylmiä. Sademäärä on kohtalaisen alhainen koko vuoden. Kesän lämpötilat ylittävät harvoin 33 °C, tosin korkeat lämpötilat ovat viime aikoina yleistyneet. Korkein Lontoossa mitattu lämpötila on 37,9 °C, joka mitattiin Heathrow’n lentoasemalla vuonna 2003. Rankat lumisateet ovat myös erittäin harvinaisia. Viime vuosina lunta on yleensä tullut pari kertaa talvessa ja harvemmin yli 25 mm. Lontoon vuotuinen sademäärä 600 mm on pienempi kuin esimerkiksi Roomassa tai Sydneyssä. Lontoon laaja rakennettu alue luo oman mikroilmaston. Rakennuksiin varastoitunut lämpö nostaa ympäristön lämpötilaa varsinkin öisin, ja Lontoon lämpötila voi olla jopa 5–8 astetta ympäröiviä alueita korkeampi. Väestö Lontoota kutsutaan usein maailman monikielisimmäksi kaupungiksi, sillä Lontoossa puhutaan yli 300 kieltä ja yli 30 prosenttia Lontoon koululaisista puhuu kotonaan jotain muuta kieltä kuin englantia. Monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu Lontoon kaduilla. Vuoden 2001 väestönlaskennassa Lontoon väestöstä 71 prosenttia luokiteltiin valkoisiksi. Valkoisia brittejä oli 60 prosenttia. Noin kymmenesosa väestöstä on intialaisia, pakistanilaisia tai bangladeshilaisia tai muita kaakkoisaasialaisia ja 11 prosenttia mustia, joista 5,5 prosenttia afrikkalaisia mustia ja 5 prosenttia karibialaisia mustia. Yksi prosentti kaupungin asukkaista on kiinalaisia. Asukkaista 21,8 prosenttia on syntynyt Euroopan unionin ulkopuolella. Suurin ulkomaalaisryhmä ovat irlantilaiset. Asukasmäärän kehitys Vuoteen 1750 asti asukasmäärät ovat arvioita. Vuodet 1801–2001 ovat väestönlaskentalukuja. Vuosien 2002–2006 tiedot ovat arvioita. Lontoon väkiluku väheni tasaisesti toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä. Vasta 1980-luvun lopussa vahvan taloudellisen kasvun ja yhä paremman imagon johdosta se alkoi taas nousta. Lontoon pormestari julkaisi vuoden 2004 alussa suunnitelman, jonka mukaan Lontoon väkiluku kasvaisi 8,1 miljoonaan vuoteen 2016 mennessä. Liikenne Lontoossa liikenne on monien suurkaupunkien tapaan varsin ruuhkainen ja etenkin ydinkeskustan alueella jopa erittäin ruuhkainen. Kaupungin keskustan liikenneruuhkia on vuodesta 2003 alkaen pyritty hillitsemään ruuhkamaksulla, ”London Congestion Charge”, jonka mukaan jokaisen henkilöautolla keskustaan päivällä tulevan pitää maksaa päivittäinen noin kymmenen punnan maksu. Lontoon julkista liikennettä ylläpitää Transport for London, TfL. Kaupunkia halkoo myös kattava ja yleensä hiljaisia sivukatuja käyttävä polkupyöräreittien verkosto. Keskustan alueelta on toiminut myös polkupyörien vuokrausjärjestelmä Barclays Cycle Hire. Barclays on ilmoittanut lopettavansa sen sponsoroinnin, ja uutta sponsoria etsitään. Maanalainen Lontoon metro palvelee suurta osaa Suur-Lontoon alueesta ja joitakin osia Buckinghamshiren, Hertfordshiren ja Essexin alueista. Metrojärjestelmä käsittää 270 asemaa ja koostuu 420 kilometristä raiteita. Sillä tehdään päivittäin yli 3,5 miljoonaa matkaa. Jokaisella linjalla on oma tunnusvärinsä, joka on esillä niin asemilla kuin maanalaisen kartassa. Linja-autot Lontoo on erityisen hyvin tunnettu punaisista, kaksikerroksisista ”Double Decker” -busseistaan. Lontoossa linja-autot ovat selvästi halvin mutta samalla myös hitain julkinen kulkuväline. Lontoon linja-autot ovat osa Lontoon liikennelaitosta. Tunnetuin Lontoon kaksikerroksisista busseista oli perinteinen Routemaster-bussi, jotka poistuivat reittiliikenteestä vuonna 2005. Niillä ajetaan kahdella linjalla lisävuoroja turistien ja harrastajien iloksi. Routemastereiden korvaajiksi tuotiin muutamille reiteille nivel- eli haitaribusseja, jotka osoittautuivat epäkäytännöllisiksi Lontoon ruuhkaisilla ja kapeilla kaduilla. Vaikka nivelbusseilla olikin oma pieni mutta äänekäs kannattajajoukkonsa, eivät ne koskaan saavuttaneet suurta suosiota. Itse asiassa ne olivat enimmillään käytössä vain 12:lla Lontoon 400 reitistä. Nivelbussit olivat myös tunnettuja siitä, että niissä oli varsin helppo matkustaa maksamatta. Viimeinen nivelbussi poistui reitiltä 9. joulukuuta 2011. Punaisilla Routemaster-busseilla on Lontoolle valtava imagollinen ja sitä kautta myös taloudellinen merkitys. Vuonna 2008 järjestettiinkin avoin suunnittelukilpailu, jonka tarkoituksena oli palauttaa ne takaisin Lontoon katukuvaan. Suunnittelukilpailun seurauksena ensimmäinen uuden sukupolven, erityisesti Lontoon julkista liikennettä silmällä pitäen suunniteltu Uusi Routemaster mallinimeltään NB4L otettiin liikenteeseen vuonna 2012. Siinä on perinteinen avoin takasilta ja päiväsaikaan myös rahastaja. Uutta mallia on perusteltu turistinähtävyytenä ja arvosteltu kalliin hinnan takia. Taksiliikenne Lontoon mustien taksien (Hackney carriage) kuljettajat ovat maailmankuuluja ammattitaitonsa ansiosta. Saadakseen virallisen taksikuskin lisenssin hakijan on opeteltava ulkoa niin kutsuttu ”The Knowledge”, joka kattaa kaikki mahdolliset matkakohteet kuuden mailin säteellä Charing Crossin rautatieasemalta kattaen arviolta 25 000 eri katua ja tietä, mukaan lukien kaikki puistot, aukiot, asuintalot, virastot, ostoskeskukset, sairaalat, kirkot, hotellit, klubit, urheilupaikat, koulut, teatterit, museot, kerhotilat, poliisiasemat, vankilat ja muut turisteja kiinnostavat kohteet. Keskimäärin taksikuskiksi haluavan on opiskeltava Lontoon katukaavaa 40 kuukautta ennen virallisen lisenssin saamista. Viralliset mustat taksit ovat Lontoossa ainoita, joilla on lupa ottaa matkustajia ”lennosta” kadun varrelta. Lontoossa toimii myös lukuisia eri minitaksiyhtiöitä, mutta ne pitää varata yrittäjän toimistosta, eivätkä kuljettajat saa itse ottaa varauksia vastaan. Lontoossa on myös lukuisia polkupyörätakseja eli rikšoja. Niiden joukosta on paljastunut vakuuttamattomia ja liikennesääntöjä rikkovia yrittäjiä, ja ne ovatkin olleet jo pitkään poliisin erityistarkkailussa. Jopa rikšojen täydellistä kieltämistä on väläytelty julkisuudessa. Lentoliikenne Lontoossa on viisi kansainvälistä lentokenttää: Heathrow, Gatwick, Stansted, Luton ja London City Airport, joista Heathrow on yksi maailman vilkkaimpia. Talous Lontoo on GFCI:n mukaan maailman tärkein finanssikeskus, ja se kuuluu bruttokansantuotteeltaan maailman vauraimpiin kaupunkeihin. Lontoon bruttokansantuote muodostaa noin viidenneksen Yhdistyneen kuningaskunnan bruttokansantuotteesta. Lontoolla on viisi tärkeää liikekeskusta: City of London, Westminster, Canary Wharf, Camden ja Islington sekä Lambeth ja Southwark. Vuonna 2001 Lontoon suuralueella oli peräti 27 miljoonaa neliömetriä toimistotilaa, josta jopa 8 miljoonaa sijaitsi City of Londonin alueella. City of Londonissa sijaitsee muun muassa Bank of Englandin pääkonttori sekä Lontoon pörssi, joka on yksi maailman suurimmista pörsseistä. Yli puolella FTSE 100:n listaamista yrityksistä ja yli sadalla Euroopan 500 suurimmista yrityksistä pääkonttori toimii Lontoon keskustassa. Lontoon pääelinkeino on rahoitus, jonka vienti tuottaa Lontoolle erinomaisen maksutaseen. Vuonna 2007 noin 325 000 ihmistä työskenteli Lontoossa rahoituspalveluissa. Lontoossa toimii yli 480 maailmanlaajuista pankkia, enemmän kuin missään muussa maailman kaupungissa. Lontoo on myös BIS:n mukaan maailman suurin valuuttamarkkinoiden keskus käsittäen noin 37 prosenttia koko maailman valuuttamarkkinoista. Palvelut työllistävät yli 85 prosenttia Lontoon suuralueen työssäkäyvästä väestöstä. Lontoo on myös erittäin suosittu matkailukohde. Lontoossa kiinteistöjen ja asuntojen hinnat kuuluvat maailman korkeimpiin. Huhtikuussa 2014 Lontoon keskustassa neliömetri maksoi keskimäärin yli 24 000 euroa. Kulttuuri Lontoossa on viisi sinfoniaorkesteria, joista merkittävimpänä pidetään Lontoon sinfoniaorkesteria. Sen jälkeen tulevat Philharmonia Orchestra, Lontoon filharmonikot, Royal Philharmonic Orchestra ja BBC:n sinfoniaorkesteri. Britannian suurin balettiseurue Royal Ballet toimii Royal Opera Housessa Lontoon Covent Gardenissa. Vuonna 2014 siellä on kuusitoista ensitanssijaa. Lontoon West Endin teatterimaailma on maailman kärkeä New Yorkin Broadwayn rinnalla. Alueella on 40 teatteria. West Endin tunnetuimpien esitysten joukkoon kuuluvat muun muassa maailman pisimpään esitetty näytelmä Hiirenloukku sekä 1980-luvulta asti esitetyt musikaalit Les Misérables ja The Phantom of the Opera. Royal Albert Hallissa järjestetään joka kesä yksi maailman suurimmista musiikkifestivaaleista, Henry Wood Promenade Concerts eli Proms. Thamesin eteläpuolella on kulttuurin keskittymä, johon kuuluvat Royal Festival Hall, Queen Elizabeth Hall, Hayward Gallery, National Film Theatre ja Royal National Theatre. Urheilu Lontoossa on pidetty kesäolympialaiset vuosina 1908, 1948 ja 2012. Lontoo on ensimmäinen kaupunki, jossa olympialaiset on pidetty kolme kertaa. Lontoossa järjestettiin kansainyhteisön kisat vuonna 1934 nimellä Brittiläisen imperiumin kisat. Vuosittain järjestettäviä tapahtumia ovat Wimbledonin tennisturnaus ja Cambridge–Oxford-soutukilpailu. Lontoon suosituin urheilulaji on jalkapallo. Lontoolla on The Football Leaguessa 13 joukkuetta mukaan lukien viisi joukkuetta Valioliigassa: Arsenal, Chelsea, Crystal Palace, Tottenham Hotspur ja West Ham United. Viidellä pääsarjan rugby union -joukkueella on juurensa Lontoossa, mutta vain Harlequins ja Saracens pelaavat kotiottelunsa edelleen Lontoon alueella. London Irish, London Welsh, ja London Wasps ovat nimistään huolimatta siirtyneet yhteistyöjoukkueidensa stadioneille Lontoon ulkopuolelle. Lontoossa on kaksi ammattimaista rugby league -joukkuetta – Harlequins Rugby League, joka pelaa Super Leaguessa ja London Skolars, joka pelaa National League 2:ssa. Lontoon vanhin krikettikenttä, Mitcham Cricket Green, on ollut käytössä vuodesta 1685. Marylebone Cricket Club (MCC) pelaa kotiottelunsa kriketin kodiksi kutsutulla Lord's Cricket Groundilla. Siellä pelataan myös tärkeät maaottelut. Tunnettuja urheiluseuroja Jalkapallo AFC Wimbledon Arsenal, Valioliiga Barnet Brentford, Valioliiga Charlton Athletic Chelsea, Valioliiga Crystal Palace, Valioliiga Fulham, Leyton Orient Millwall Queens Park Rangers Tottenham Hotspur, Valioliiga West Ham United, Valioliiga Kriketti City of London Cricket Club Dulwich Cricket Club London Cricket Club London Fields Cricket Club London Nigerians Rugby Chiswick Rugby Club Harlequins London Broncos London Irish London Wasps Lontoon nähtävyyksiä Museot British Museum Natural History Museum Science Museum London Aquarium London Dungeon (Kauhumuseo) Madame Tussauds (vahakabinetti) Britain at War Experience London Planetarium Tower of London Ragger School Museum Imperial War Museum (sotamuseo) HMS Belfast RAF Museum National Army Museum Churchill Museum ja Cabinet War Rooms Museum of London Sherlock Holmes Museum Victoria and Albert Museum National Maritime Museum London Transport Museum (liikennemuseo) Taidemuseoita Tate Britain Tate Modern National Portrait Gallery National Gallery Saatchi Gallery Serpentine Gallery Somerset House Huvipuistoja Legoland Windsor Chessington World of Adventures Thorpe Park Ostokset Carnaby Street Oxford Street Covent Garden Notting Hill Camden Town Bond Street Savile Row Harrods Muita nähtävyyksiä Kleopatran neula Camden market Hampstead Heath Portobello Road St Paulin katedraali Spitalfields Market Millennium Dome London Eye London Zoo Piccadilly Circus Big Ben Wembley Stadium Westminster Abbey Trinity House Panoraamakuva Suomen suurlähetystö, Lontoo Suomen Lontoon-suurlähettiläs on Markku Keinänen. Suurlähetystö sijaitsee Belgraviassa, osoitteessa 38 Chesham Place. Alueella on myös monien muiden valtioiden suurlähetystöjä. Lähteet Aiheesta muualla Lontoon viralliset matkailusivut Lontoon pormestarin ja kaupunginhallituksen sivut London Transport Lontoon suomalainen merimieskirkko Seulonnan keskeiset artikkelit

679

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lainasana

Lainasana

Lainasana tarkoittaa kielestä toiseen siirtynyttä sanaa. Kielitieteessä ilmiötä kutsutaan lainautumiseksi ja sitä tutkii kontaktilingvistiikka. Myös sanaparit tai pidemmät ilmaisut voivat lainautua. Lainautuminen on kaikille kielille ominainen ilmiö, mutta yleisimmin sitä havaitaan tapahtuvan niin sanotuista maailman valtakielistä pienempien kieliyhteisöjen suuntaan. Johtamisen rinnalla sanojen siirtyminen on yksi yleisimmistä tavoista kartuttaa kielen mahdollisesti vaillinaista sanastoa. Tilanne on tyypillinen haluttaessa kuvata jotakin uutta ilmiötä tai asiaa, jolle kielessä ei ole vielä nimeä, tai kotoperäinen ilmaus on heikko, kankea, vaikeasti lausuttava, vanhahtava tai siihen liittyviä assosiatiivisia, sivumerkityksiä halutaan täsmentää. Lainautumista on tapahtunut nykytietojen mukaan aina. Ennen esimerkiksi latinaperäinen ammattisanasto ja muu termistö oli vahvasti leimaa antava piirre monissa eurooppalaisissa kielissä etenkin sivistyneistön piirissä. Nykyään muun muassa suomen kieleen lainataan usein tyyliin perustuvin kriteerein. Tätä ilmiötä esiintyy lähinnä yritysmaailmassa, tekniikan ammattisanastoissa sekä nuorten murteissa. Tällaisia sosiaalisia murteita kutsutaan sosiolekteiksi. Sosiolektiset lainat tulevat usein englannin kielestä, jolloin puhutaan anglismeista. Lainojen ryhmittely Lainat voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, kuinka ne sopeutetaan vieraaseen kieleen. Sitaattilainat Sitaattilainaksi kutsutaan sanaa, joka siirtyy kielestä toiseen täysin muuttumattomana. Sitaattilainat eivät yleensä myöskään sopeudu lainaavan kielen taivutusjärjestelmään yhtä luontevasti kuin kotoperäiset sanat. Synnynnäinen kielenpuhuja erottaa tällaiset suorat lainaukset yleensä vaivatta. Sitaattilainoista tyypillisimpiä ovat erisnimet, paikkojen tai ihmisten nimet, mutta myös uusi termistö saattaa kotiutua kieleen samaisessa muodossaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa englanninkielinen sana freelance, joka on ottanut paikkansa suomestakin muuttumattomana. Yleisesti ottaen kielillä on kuitenkin tapana sopeuttaa vaikeasti äännettäviä sanoja tuttuun äänne- sekä taivutusjärjestelmäänsä ja tämän vuoksi kielissä vain suhteellisen uudet lainat säilyvät sitaattilainoina. Erikoislainat Erikoislainat puolestaan ovat kieleen ja sen taivutusjärjestelmään osin sopeutuneita ilmauksia. Niillä yleensä on lähes täydellinen taivutusparadigma, mutta niiden äänneasu saattaa silti poiketa lainaavasta kielestä. Ne saattavat esimerkiksi sisältää kielelle vieraita äänteitä. Tämä monissa tapauksissa jo paljastaa kielenpuhujalle, että kyseessä on lainasana. Tyypillisimmin erikoislainat syntyvät, kun sanoja sopeutetaan kieleen esimerkiksi liittämällä lainasanan perään jokin omalle järjestelmälle tuttu pääte tai äänne. Tästä esimerkiksi vaikkapa suomen sana banaani. Yleislainat Yleislainat ovat yleensä kielen vanhimpia lainoja, ja niiden joukko on suomen kielessä laajin. Yleislainat ovat niin äännerakenteeltaan kuin taivutukseltaankin sopeutuneet kieleen. Yleensä tämä sopeutuminen tapahtuu pitkän ajan kuluessa ja usein kieliyhteisö itse löytää esimerkiksi sitaattilainalle sopivimman ääntöasun, joka vakiintuu kieleen. Tästä esimerkkinä ruotsalaisperäinen sana sohva (soffa), joka on äänneasultaan mukautunut suomeen ja saanut täydellisen taivutuksen. Suurin osa yleislainoista on niin voimakkaasti kotiutuneita, ettei kielenpuhuja yleensä erota niitä ilman kielitieteellistä tietoa. Lisäksi monet sanat ovat niin vanhoja, lainautuneet niin aikaisessa vaiheessa, että voidaan jopa kyseenalaistaa, missä vaiheessa on enää mielekästä puhua lainasta. Esimerkiksi sanan äiti kohdalla voitaisiin pitää triviaalina luokitella sana lainaksi sillä perusteella, että se on joskus syrjäyttänyt kantakielemme sanan emä merkityksessä "ihmisen naispuolinen vanhempi". Käännöslainat Käännöslainat ovat tavallisesti yhdyssanoja, jotka on muodostettu kääntämällä sanan osat omalle kielelle yksi kerrallaan. Esimerkiksi emolevy on käännöslaina, joka pohjautuu englannin sanaan motherboard (mother = äiti, emo; board = lauta, levy). Käännöslainat voivat olla myös erikseen kirjoitettavia sanapareja, esimerkiksi musta aukko ( < black hole). Sana käännöslaina perustuu ruotsin sanaan översättningslån. Katso myös Vierassana Sivistyssana Sukulaissana Suomen kielen lainasanat Anglisismi Svetisismi Kielenhuolto Kirjallisuutta Sanasto-oppi Kielihistoria Seulonnan keskeiset artikkelit

680

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lukio%20Suomessa

Lukio Suomessa

Lukio on Suomessa yleissivistävä toisen asteen oppilaitos, jonne on mahdollista pyrkiä suorittamaan oppivelvollisuutta. Suomessa oppivelvollisuus jatkuu täysi-iän saavuttamiseen saakka. Lukiokoulutuksessa on mahdollista suorittaa ylioppilastutkinto ja siten valmistua lukiosta ylioppilaaksi. Tavanomaisesti opiskelijat osallistuvat ylioppilaskirjoituksiin, mutta lukion oppimäärän voi suorittaa ilmankin. Silloin opiskelija saa vain lukion päättötodistuksen. Lukio antaa valmiudet jatkaa opintoja korkea-asteella (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) ja lukion oppimäärään perustuvissa ammatillisissa erikoisoppilaitoksissa. Lukion historia Lukio on oppilaitoksena syntynyt yleissivistävästä, yliopistoon valmistavasta koulutuksesta. Tätä opetusta antoivat 1800-luvun alkupuolella kaupunkien kymnaasit ja Turun triviaalikoulu. (Turussa ei ollut kymnaasia, sillä se oli muutettu 1640 yliopistoksi.) Lukion syntyyn vaikutti Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston vuonna 1852 tekemä uudistus, jossa yliopistoon pääsyn ehdoksi asetettiin ylioppilastutkinto. Tähän tutkintoon saivat osallistua kymnaasien eli lukioiden opiskelijat. Vuoden 1872 koulujärjestyksessä näistä kouluista tuli yhtenäisiä kahdeksanvuotisia lyseoita, jotka olivat valtion poikakouluja. Yleisnimeksi lyseoille, tyttölyseoille ja yhteiskouluille muodostui oppikoulu. Sotien välisenä aikana muodostui yhä selvemmäksi ilmiö, että kaikki eivät suorittaneet lyseota loppuun. Tämä tunnustettiin jakamalla oppikoulu virallisesti viisivuotiseen keskikouluun ja kolmivuotiseen lukioon. Siirryttäessä peruskoulujärjestelmään 1970-luvulla keskikoulut ja kansakoulujärjestelmä yhdistettiin peruskouluiksi ja useimmat lukiot kunnallistettiin. Nyt lukioon pääsyn ehdoksi tuli peruskoulun päättötodistus. Lukiojärjestelmää on sittemmin uudistettu vuosien 1983, 1998 ja 2018 lukiolaeilla sekä vuosina 1982, 1985, 1994, 2003, 2014 ja 2016 sekä 2021 muutetuilla opetussuunnitelmien perusteilla (ennen vuotta 1982 opetus perustui vielä peruskouluaikanakin oppikoulun opetussuunnitelman viimeiseen, vuoden 1963 laitokseen, joka oli käytössä nykymittapuulla pitkän, lähes 20 vuoden ajanjakson). Matematiikassa oppimääriä on vuodesta 1901 lähtien ollut kaksi, lyhyt ja pitkä (vuosina 1982-1994 yleinen ja laaja), joiden väliltä valitaan. Aiemmin oppimäärän pituus oli sidoksissa koulujen linjajakoihin. Erityisen merkittävä oli vuoden 1994 valinnaisuutta merkittävästi lisännyt opetussuunnitelmauudistus, jossa oppimäärä pilkottiin pakollisiin, syventäviin ja soveltaviin kursseihin: esimerkiksi laaja fysiikka (myös matematiikka) oli aiemmin yhtenäinen, kahdeksan kurssin kokonaisuus, joka oli suoritettava kokonaan, jos sen valitsi (samalla periaatteella kuin nykyopetussuunnitelman pitkässä matematiikassa on kymmenen pakollista moduulia). Vuonna 1994 myös tehtiin filosofiasta jälleen pakollinen oppiaine ja kevennettiin olennaisesti lyhyttä matematiikkaa, joka aiemmin kattoi tiivistettynä lähes kaikki pitkän oppimäärän sisällöt. Tällöin jäivät lyhyestä oppimäärästä kokonaan pois muun muassa integraali-, vektori- sekä raja-arvolaskenta. Samoin raja-arvolaskennan poisjättämisen vuoksi rajattiin derivaatan määrittely lyhyessä matematiikassa geometriseen, tangentin kulmakertoimeen pohjaavaan määritelmään.Matematiikassa nykyrunko perustuu edelleen pienin muutoksin vuoden 1994 sisältöihin, mutta vuoden 2016 opetussuunnitelmasta alkaen ensimmäinen kurssi on ollut oppimäärille yhteinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että lukion opetussuunnitelma on virallisesti ollut ylioppilaskirjoitusten pohjana vasta vuodesta 1996, jota ennen kysymyksenasettelu oli vapaampaa -- kirjoitukset nähtiin alkujaan itsenäisenä instituutiona. Opetushallitus julkisti vuoden 2021 elokuussa toimeenpantavan lukion opetussuunnitelman 7.–8.11.2019 järjestetyillä lukiopäivillä. Uusi opetussuunnitelma on tehty yhteistyössä opiskelijoiden kanssa: siinä keskitytään yhä enemmän opiskelijan voimavarojen huomioimiseen, ja opetettavaa ainesta on karsittu paikoin runsaastikin. Uuden opetussuunnitelman, jossa ei enää esiinny käsitettä kurssi, perusyksikkö moduuli vastaa laajuudeltaan noin puolta vanhaa kurssia, ja siinä opintojen laajuudet on ensi kertaa ilmaistu moduulitasolla opintopisteinä. Lukio muuttui kurssimuotoiseksi vuonna 1982 samalla, kun ensimmäinen varsinainen lukion opetussuunnitelma tuli käyttöön. Samalla kouluja kehotettiin ottamaan käyttöön jaksojärjestelmä. Kurssimuotoisuus hahmottuu Lukio-opiskelun muotoihin tuli muutoksia 1980–1990-luvuilla. Opetusministeriö pyrki 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin saakka yhdistämään ammattikoulutuksen ja lukion nuorisokouluksi vastaavasti kuin Ruotsissa oli tehty. Se ei toteutunut, mutta hankkeen tuloksena oli vuonna 1998 aloitettu kaksoistutkinto. Iltaoppikouluissa oli 1960-luvun lopussa tehty luokattoman järjestelmän kokeilu. Kouluhallinto halusi tutkia järjestelmän soveltavuutta myös päivälukioihin. Helsinkiläisessä Mäkelänrinteen yhteiskoulussa oltiin hyvin kiinnostuneita kokeilusta. Toinen kokeiluun halukas oli valtion virallinen kokeilukoulu Alppilan yhteislyseo. Mäkelänrinteellä kehiteltiin uusia piirteitä luokattomuuteen. Esimerkiksi opiskelun ohjaukseen kiinnitettiin suurta huomiota. Sinne syntyi myös erikoislinja urheilijoille, jotka erityisesti tarvitsivat joustavaa järjestelmää. Koeviikkojärjestelmä sai alkunsa sieltä. Mäkelänrinteen kokeilussa luokkaryhmistä luovuttiin kokonaan: opiskelija sai vapaana luokkasidoksista noudattaa omaa ohjelmaansa ja hidastaa tai nopeuttaa opiskeluaan. Alppilan lukiossa annettiin oppilaille suuri vapaus valita kurssinsa ja ne yritettiin toteuttaa työjärjestyksessä mahdollisimman tarkoin. Alppilan varovaisemman kokeilun tulos oli, että luokattomuus-sanan asemesta otettiin käyttöön termi kurssimuotoisuus. Vuonna 1982 otettiin lukioissa valtakunnallisesti käyttöön uusi kurssimuotoinen luokallinen opetussuunnitelma suosituksin toteuttaa se jaksojärjestelmässä. Lukio-opinnot Lukio-opiskelun päämääränä on yleisesti ylioppilastutkinnon suorittaminen. Nuorten lukion oppimäärä koostuu vähintään 150 opintopisteestä kurssien sijaan vuoden 2019 opetussuunnitelman perusteiden mukaan. Opintoja arvioidaan opintojaksoittain. Suoritettuaan lukion oppimäärän opiskelija saa automaattisesti lukion päättötodistuksen ja mikäli hän on suorittanut hyväksytysti ylioppilastutkintoon kuuluvat kokeet tulee hänestä ylioppilas. Ylioppilaaksi ei voi siis valmistua, jos lukion oppimäärä on suorittamatta. Toisaalta lukiosta voi valmistua ilman ylioppilaaksi tuloa. Lukion tuntijako Taulukossa on mainittu sekä valtakunnalliset vuonna 2004 käyttöön otettu tuntijako ja vuonna 2016 voimaan tullut tuntijako että vuonna 2016 tietyissä lukioissa alkava kokeilutuntijako. Kielissä on käytetty seuraavia oppimäärän laajuutta kuvaavia koodeja: A-kieli peruskoulun 3. tai 4./5. luokalta alkanut kieli, B1-kieli peruskoulun 7. luokalta alkanut kieli, B2-kieli peruskoulun 8. luokalta alkanut kieli ja B3-kieli lukiossa alkanut kieli. Kuvataiteessa ja musiikissa opiskelijan on opiskeltava yksi pakollinen kurssi kumpaakin ainetta sekä sen lisäksi yksi pakollinen kurssi jommastakummasta aineesta. Valtakunnallisten pakollisten ja syventävien kurssien lisäksi jokaisella koululla on omia koulukohtaisia kursseja (syventävät/soveltavat). Kieliohjelma Kielet jaetaan lukiossa kolmeen laajuuteen. Pitkän (A-kieli) ja keskipitkän (B1-kieli) opiskelu on kaikille pakollista. Opiskelijan on siis opiskeltava ainakin kahta kieltä, joista ainakin toisen on oltava pitkä kieli ja toisen toinen kotimainen kieli. Yhden pitkän ja yhden keskipitkän sijaan voi lukea myös kahta tai useampaa pitkää kieltä. Lyhyet kielet (B2- ja B3-kielet) ovat opiskelijoille valinnaisia. Lähes kaikki opiskelevat pitkänä englantia, muut suosituimmat A-kielet ovat järjestyksessä saksa, ruotsi, suomi ja ranska. Keskipitkänä kielenä lähes kaikki opiskelevat toista kotimaista kieltä. Lyhyissä kielissä ei ole pakollisia kursseja, vaan kummassakin on kahdeksan valtakunnallista syventävää kurssia. B3-kielen kahden ensimmäisen kurssin jälkeen kielet ovat samanpituisia, eli esimerkiksi B2-kielen kurssi 1 vastaa B3-kielen kurssia 3 jne. Nykyään useissa lukioissa näiden kielten ryhmät usein yhdistetään, jolloin kaksi ensimmäistä B3-kielen kurssia suoritettuaan opiskelija jatkaa kyseisen kielen opintojaan B2-kielen ensimmäisestä kurssista ja suorittaa tämän oppimäärän. Suosituimmat lyhyen oppimäärän kielet (vähintään 6 kurssia käyneiden lukumäärän perusteella) ovat saksa, ranska, espanja ja venäjä. Eri laajuisina opiskellut kielet (muuten kuin äidinkielenä) (opiskelijoiden määrän mukaisessa järjestyksessä keväällä 2006 valmistuneiden keskuudessa) olivat englanti (99,5 %), ruotsi (92,5 %), saksa (35,4 %), ranska (19,7 %), espanja (10,3 %), suomi (6,4 %), venäjä (5,6 %), italia (4,3 %), latina (3,8 %) ja saame (0,1 %) sekä "muu kieli" 1,2 %. Valinnaiset kurssit Lukion valinnaiset kurssit ovat joko syventäviä tai soveltavia. Syventäviä kursseja on kahdenlaisia: Valtakunnallisten syventävien kurssien sisältö määrätään valtakunnallisesti, ja se kuuluu osana ylioppilastutkinnossa testattavaan tietomäärään. Koulukohtaisten syventävien sisällöstä päättävät koulut itse, ja ne arvostellaan valtakunnallisista poiketen pelkällä suoritusmerkinnällä tai numerolla, joka ei vaikuta aineen keskiarvoon. Soveltavat kurssit sisältävät koulukohtaisesti valittuja aiheita, jotka voivat ylittää perinteisiä oppiainerajoja. Pakollisten kurssien lisäksi oppilaalla pitää olla suoritettuna vähintään 10 syventävää kurssia, ennen kuin hänet voidaan hyväksyä ylioppilaaksi. Soveltavien kurssien osalta ei ole mitään määräyksiä. Erityistehtävän saaneet lukiot Joillekin lukioille on määrätty valtakunnallinen erityistehtävä taiteessa tai tieteessä. Näitä lukioita on lueteltu artikkelissa Luettelo valtakunnallisen erityistehtävän saaneista lukioista. Näissä lukioissa opiskelijan on suoritettava erityistehtävään kuuluvia kursseja tietty määrä ja hänellä on oikeus jättää kahdeksan valtakunnallisesti pakollista kurssia pois opinto-ohjelmastaan. Jotkin lukiot rajoittavat aineet, joista voi kursseja jättää pois, mutta joissakin opiskelija saa valita poisjättämänsä kurssit vapaasti. Kuitenkin jokaisesta pakollisesta oppiaineesta on suoritettava puolet pakollisista kursseista (parittomista kurssien määrästä pitää suorittaa puolikkaasta seuraavan kokonaisluvun verran kursseja) ja kirjoitettavien aineiden kaikki pakolliset tulee suorittaa. Yleisiä kevennettäviä aineita ovat muun muassa ruotsi/matematiikka (toinen on pakollista kirjoittaa), uskonto, biologia, maantiede, kemia, fysiikka ja liikunta. Erityistehtävän saaneiden lukioiden suosio on suuri. Moniin pääsee sisään vain vajaa puolet hakijoista, ja opiskelu erityislukiossa poikkeaa monin tavoin yleislukioista. Esimerkiksi korkeakoulut voivat antaa hyväksilukuja joistakin erityislukioissa suoritetuista kursseista. Erityislukioiden erityistehtävään kuuluvat kurssit suoritetaankin usein kunkin alan ammattilaisten ohjauksessa, ja tällöin kyse on todellisesta painotuksesta. Usein tähän sekoitetaankin jotakin ainetta erityisesti painottavat yleislukiot (esimerkiksi monet lukiot voivat tarjota teatteritaiteen tai valokuvauksen kursseja), joiden opiskelijalla ei kuitenkaan ole em. vähennysoikeutta valtakunnallisesti pakollisista kursseista. Opettajatkin ovat tällaisissa lukioissa harvemmin muodollisesti päteviä opettamassaan erityisaineessa. Suoritusaika Lukion suoritusaika on normaalisti 2–4 vuotta, erityisluvalla vielä pidempään. Ylioppilaaksi on mahdollista valmistua joko syksyllä tai keväällä. Suurin osa opiskelijoista valmistuu kolmessa vuodessa ja vain ani harva kahdessa. Erityislukioissa opiskelu venyy usein 3,5 tai neljään vuoteen. Toisen vuosikurssin opiskelijoita kutsutaan penkinpainajaisten jälkeen "vanhoiksi", koska he ovat perinteisesti olleet tämän jälkeen lukion opiskelijoiden vanhinta ikäluokkaa. Nykyään näin ei kuitenkaan ole, sillä luokattomassa lukiossa on lähes aina myös pidempään kuin kolme vuotta kirjoilla pysyviä opiskelijoita. Viimeisen vuoden opiskelijaa kutsutaan abiturientiksi, "abiksi". Abiturientit eivät myöskään aina siirry kokonaan ns. lukulomalle, vaan monet keräävät kursseja vielä loppukevään, penkinpainajaisten jälkeenkin. Perinteistä kuitenkin halutaan pitää kiinni. Lukiolaisten erityisiä opiskelujen ulkopuolisia tapahtumia ovat vanhojen tanssit ja abiturienttien penkinpainajaiset. Lukion merkitys opiskelijalle Jos opiskelijalla on tavoitteena esimerkiksi korkea-asteen opinnot, joissa opiskelun lähtökohtana ovat hyvät kielelliset, matemaattiset tai yhteiskunnalliset valmiudet, on lukio tällöin oikea valinta toisen asteen oppilaitokseksi. Periaatteessa sekä lukio että kolmivuotinen ammattitutkinto antavat yhtäläisen korkeakoulukelpoisuuden, mutta erityisesti yliopistojen pääsykokeet muodostuvat pelkän ammattitutkinnon suorittaneelle vaikeaksi. Sen sijaan joillekin ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmilla opiskelevista huomattava osa on suorittanut saman alan ammattitutkinnon (esimerkiksi insinöörikoulutusohjelmat). Käytännössä monet lukioon menevät opiskelijat eivät vielä tiedä omaa tulevaisuuden alaansa peruskoulun jälkeen, joten lukio on luonteva ratkaisu. Suurissa kaupungeissa lukioiden keskiarvorajat voivat olla verrattain korkeita, jolloin heikon opiskelijan on joko hakeuduttava syrjäisen maaseudun lukioon tai ammattioppilaitokseen. Maaseudulla lukion keskiarvoraja voi sen sijaan olla niin matala, että joillekin ammattioppilaitosten linjoille on hankalampi päästä. Osa heikon keskiarvon saaneista käy valinnaisen kymppiluokan korottaakseen numeroitaan ja päästäkseen haluamaansa oppilaitokseen. Kaksois- ja kolmoistutkinnot Osassa ammattikouluista ja lukioista voi suorittaa ammattitutkinnon yhteydessä myös ylioppilastutkinnon; tällöin puhutaan kaksoistutkinnosta. Kaksoistutkintolaisilla opiskelu kestää yleensä kolmesta neljään vuotta. Tällöin osa ammattitutkinnon opinnoista korvataan lukion oppimäärään sisältyvillä pakollisilla kursseilla. Opiskelija saa ammattioppilaitoksen päästötodistuksen ja ylioppilastutkintotodistuksen. Tällainen ammattilukio voidaan toteuttaa useilla tavoin: valinta pitkän ja lyhyen matematiikan välillä voi määräytyä automaattisesti. Pakollisten kurssien lisäksi saatetaan tarjota myös mahdollisuus lukea jonkin yksittäisen aineen, esimerkiksi fysiikan, syventävät kurssit. Mahdollista on myös suorittaa sekä ammatillinen perustutkinto että lukion koko oppimäärä. Tällöin puhutaan kolmoistutkinnosta. Lukiokoulutuksen järjestäminen Lukioiden ylläpitäminen on vapaaehtoista, mutta suurin osa Suomen kunnista ylläpitää ainakin yhtä lukiota. Ongelmana lukion pitämisessä on pienille kunnille riittävän opiskelijamäärän saanti. Näissäkin kunnissa täytyy toteuttaa valtioneuvoston asetusta, jonka mukaan valtakunnalliset syventävät kurssit tulee tarjota opiskelijalle valittaviksi. Opetushallitus myöntää halukkaille kunnille ja yhteisöille opetuksen järjestämisluvat. Luvan saanti edellyttää, että hakijalla on taloudelliset ja ammatilliset edellytykset järjestää lukio-opetusta. Lukio-opetusta ei saa järjestää taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi, mutta opetuksenjärjestäjät ovat oikeutettuja valtionapuun. Lukio-opiskelijan opintososiaaliset edut eivät ole yhtä hyvät kuin peruskoululaisen, mutta lukio-opiskelijalla on oikeus ilmaiseen opetukseen, opiskelijahuoltoon sekä yhteen ilmaiseen lounaaseen päivässä. Koulukirjat ja opetusmateriaalit ovat opiskelijan omalla vastuulla, mikä on eräänlainen jäänne vanhalta oppikouluajalta. Koulumatkoihin sen sijaan voi saada tukea Kansaneläkelaitokselta, ja opiskelijalla on oikeus opintotukeen, johon vaikuttavat vanhempien tulot alle 20-vuotiaalla opiskelijalla. Lukiokoulutuksessa ei tunneta perusopetuksen lähikoulukäsitettä. Sen sijaan jokaisella on oikeus hakea yhteishaussa haluamaansa lukioon, joka valitsee opiskelijat perusopetuksen päättötodistuksen lukuaineiden keskiarvon mukaisessa järjestyksessä. Tästä poikkeuksen voivat tehdä erityisen koulutustehtävän saaneet lukiot, jotka järjestävät usein pääsykokeen. Tarvittava keskiarvo määräytyy lukioittain hakijoiden mukaan, joten keskiarvoraja on yleensä huomattavasti korkeampi esimerkiksi suurten kaupunkien suosituissa lukioissa kuin 5 000 asukkaan kuntien lukioissa, joskin joihinkin pienempiinkin lukioihin on päätetty tietty keskiarvoraja, joka opiskelijan pitää ylittää päästäkseen lukioon. Katso myös Lukio Aikuislukio Luettelo Suomen lukioista Toisen asteen oppilaitosten vertailu Suomen Lukiolaisten Liitto Peruskoulu Suomessa Ammattikorkeakoulu Suomessa Yliopistolaitos Suomessa Lähteet Aiheesta muualla Lukiolaki Lukioasetus Asetus lukion tavoitteista ja tuntijaosta Lukion opetussuunnitelman perusteet Opetushallitus Kouluportaali Suomen Lukiolaisten Liitto ry Ylioppilastutkinto Suomessa Lukio-opinnot (Opintoluotsi) Opiskelupaikka.fi Suomen lukiot kartalla Lukion tuottamat jatkokoulutusvalmiudet korkeakoulutuksen näkökulmasta Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, 23.9.2012 Seulonnan keskeiset artikkelit

683

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laulava%20vallankumous

Laulava vallankumous

Laulava vallankumous () tarkoittaa vuosien 1987–1991 tapahtumia, jotka johtivat Viron, Latvian ja Liettuan jälleenitsenäistymiseen. Liikkeen nimi johtuu suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Laulava vallankumous kesti yli neljä vuotta, ja sen aikana tapahtui useita protesteja ja kansalaistottelemattomuutta. Yksi liikkeen käynnistymisen syy oli Neuvostoliiton aikomus tehostaa Virossa palavankiven tuotantoa, mitä pidettiin ympäristön turmelemisena. Toinen syy oli Itä-Viroon kaavailtu fosfaattikaivos, jonka työvoima olisi tuotu muista neuvostotasavalloista. Neuvostoliitossa tapahtui 19. elokuuta 1991 vallankaappausyritys, jonka toteuttajat halusivat palata tiukkaan neuvostokomentoon ja poistaa kansalaisvapaudet. Yritys kukistettiin kahdessa päivässä, mutta se sysäsi liikkeelle Neuvostoliiton hajoamisen. Viro, Latvia ja Liettua ilmoittivat heti eroavansa Neuvostoliitosta ja palauttavansa itsenäisyytensä. Kun Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät maaseudulle vuonna 1991 tavoitteenaan kukistaa vallankumous, Viron korkein neuvosto ja Riigikogu julistivat Viron taas itsenäiseksi. Virolaiset toimivat ihmiskilpinä suojatakseen radio- ja tv-asemia neuvostopanssareilta. Laulava vallankumous johti siihen, että Baltian maat saivat itsenäisyytensä ilman suurempaa verilöylyä, joskin joitakin ihmisiä kuoli mielenosoitusten tukahduttamisten takia. Perimmäiset syyt liikehdintään olivat marxismi-leninismin ideologian romahtaminen, Neuvostoliiton surkea talouskehitys, ympäristökriisin kärjistyminen ja eri ”neuvostokansojen” välien kiristyminen. Baltian maissa syntyi ärtymystä, kun venäläisiä suosittiin paikallisväestön kustannuksella. Kansallisuusriidat nousivat julkisuuteen, kun Neuvostoliitossa sallittiin jonkin verran sananvapautta niin sanotun glasnostin puitteissa. Laulava vallankumous Virossa Neuvostoliitossa oli käynnissä glasnostin aika, ja Virossa oli kansan keskuudessa herännyt haaveita maan itsenäisyyden palauttamisesta. Neuvostoliitto oli pitänyt Viroa hallussaan vuodesta 1940 lähtien, mutta ihmiset eivät olleet aiemmin organisoituneet vaatimaan itsenäisyyden palauttamista. Kansan yhdisti yhtenäisiin vaatimuksiin kesällä 1987 Tallinnan raatitorilta alkanut Laulava vallankumous. Lopuksi noin 300 000 virolaista kokoontui Tallinnan laululavan patsaalle laulamaan kansallislauluja, jotka olivat tuolloin kiellettyjä. Niistä tehtiin myös rock-sovituksia. Viron vapaussodan muisto Virossa vapaussodan muistoa oli vaalittu useilla muistomerkeillä. Vuosina 1921–1940 pystytettiin eri puolille maata 166 suurehkoa vapaussotaan liittyvää monumenttia, neljä pienimuotoisempaa monumenttia sekä 115 muistotaulua, joissa oli kaatuneiden nimiä. Neuvostotulkinnan mukaan Virossa oli käyty vuosina 1918–1920 sisällissota (kodusõda) – ei vapaussota, kuten sitä oli vuoteen 1940 asti nimitetty. Neuvostovallan myötä syksystä 1940 alkaen kaadettiin, hävitettiin tai peitettiin 130 muistomerkkiä. Vapaussota sai korostetun keskeisen roolin osana vuosien 1987–1991 historian uudelleensynnyttämistä. Muistomerkkien uudelleenpystytys nousi tällöin muistamisessa tärkeimmälle sijalle. Viron Muinaismuistoyhdistykselle (vir. Eesti Muinsuskaitse Selts) muistomerkkien uudelleenpystyttämisestä muodostui vuosien 1988–1991 keskeisin toimintamuoto. Ensimmäinen tapahtuma oli toukokuussa 1988, kun yhdistyksen edustajat veivät Vigalan kirkossa sijainneet vapaussodan muistotaulut takaisin alkuperäisille paikoilleen. Suurempaa julkisuutta sai seuraavaksi kesällä 1988 Viljannin maakunnan Lalsissa uudelleenpystytetty Vapaussodan vuonna 1926 alun perin pystytetty muistopaasi. Viljannista saapuneet miliisit ja kommunistiaktivistit olivat kaataneet muistomerkin kesäkuussa 1941. Suurinta julkisuutta sai ”muinaisen vapaustaisteluun” yhdistetty Suure-Jaanin vapaussodan muistomerkki, joka kuvasi muinaista virolaisruhtinas Lembitua, joka oli legendan mukaan kaatunut vuonna 1217 taistelussa saksalaisritareita vastaan. Vuonna 1926 pystytetty virolaisen kuvanveistäjän Amandus Adamsonin tekemä muistomerkki kunnioitti vapaussodan muistoa, vaikka se kuvastikin ”muinaista vapaustaistelijaa”. Muistomerkki oli tuhottu vuonna 1950, mutta siitä irrotettu Lembitun patsasfiguuri säilyi ehjänä paikallisen kotiseutumuseon kokoelmissa. Uudelleenpaljastaminen tapahtui kesällä 1990 vapaussodan voitonpäivänä. Tilaisuus oli luonteeltaan poliittisesti jännittynyt, sillä paikalla olivat niin kansallismielisten Tunne Kelam kuin hallituksen uudistusmielinen Edgar Savisaar. Vapaussodan muistomerkkien uudelleenpystytys sai päätöksensä, kun lähes 90 vuotta sodan päättymisen jälkeen Tallinnassa paljastettiin voitonpäivänä 23. kesäkuuta 2009 vapaussodan päämuistomerkki, joka kuvasi Viron vapaudenristiä. Suunnitelmia vastaavan muistomerkin pystyttämisestä oli laadittu jo 1930-luvulla. Katso myös Baltian ketju Lähteet Aiheesta muualla Viron uudelleenitsenäistyminen , Tuglas-seura. ”Laulava vallankumous” sulatti ”neuvostojään” Baltiasta. Lapin yliopisto. Viron historia Kansalaistottelemattomuus

685

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liivin%20kieli

Liivin kieli

Liivi (līvõ kēļ) on uralilaisten kielten päähaaraan eli suomalais-ugrilaisiin kieliin kuuluva kieli, joka on suomen lähisukukieli, eli itämerensuomalainen kieli. Lähin liivin sukukieli on viro. Liivin kieltä puhuivat liiviläiset Latviassa Kuurinmaalla Liivinrannassa. Laajasti levinneen uutisen mukaan kielen viimeinen syntyperäinen puhuja, Viktor Berthold, kuoli vuonna 2009, mutta todellisuudessa viimeinen liivin äidinkielinen puhuja oli kanadanliiviläinen Grizelda Kristiņa, joka kuoli 103-vuotiaana 2. kesäkuuta 2013. Vuonna 2022 uutisoitiin, että Latviassa elää täysin liivinkielinen 2,5-vuotias lapsi, jonka vanhemmat ovat liivin kielen aktivisteja. Historia Kielitieteilijät eivät ole täysin varmoja siitä, miten liivin kieli erosi muista itämerensuomalaisista kielistä. Epäselvyyttä on esimerkiksi siitä, onko liivi läheisempää sukua eteläviron kieliryhmän kielille vai pohjoisvirolle. Paikannimistötutkimuksen perusteella liivinkielisten alueet ulottuivat ennen paljon nykyistä laajemmalle. Liivinkielisten paikannimien verkko kattaa noin puolet nykyisen Latvian alueesta. Monet liivinkieliset ovat siirtyneet käyttämään indoeurooppalaista latvian kieltä eli lättiä, jota Latviassa pääasiallisesti puhutaan. Latvian kieli on kuitenkin saanut paljon vaikutteita liivistä; latvian eroavaisuudet liettuaan nähden ovat osittain liivin vaikuttamia. Toisin päin latvian kieli on vaikuttanut liiviin hyvin voimakkaasti, niin sanastoon kuin kielioppiinkin. Latvian kielen vaikutus onkin erkaannuttanut liiviä huomattavasti muista itämerensuomalaisista kielistä. Liivinmaa kristillistyi Baltian alueista ensimmäisenä. Keskiajalla Saksalainen ritarikunta taisteli liiviläisiä ja muita Baltian pakanakansoja vastaan pakottaen nämä kasteeseen. Liivin kielen alkuperäinen alue käsitti sekä Liivinmaan länsiosan että Kuurinmaan pohjoisosan. Liivinmaalla puhutuista murteista katosi viimeisenä Salatsin liivi 1800-luvulla. Itäliivin ja länsiliivin murteisiin jakautuva Kuurinmaan liivi on säilynyt nykypäiviin asti. Matteuksen evankeliumin käänsi Kuurinmaan liivin länsimurteelle pizālainen opettaja Jan Princ ja itämurteelle Nika Pollmann. Kummankin version tarkisti ja viimeisteli F. J. Wiedemann. Britannian ja ulkomaiden raamattuseura toimitti vuonna 1863 kummastakin 250 kappaleen painoksen, joka jaettiin Liivinrannan asukkaille. Vielä 1930-luvulla liivin kielellä kirjoitettiin merkittävää kirjallisuutta. Esimerkiksi Uusi Testamentti käännettiin tuolloin liiviksi. Merkittävimpiä tuon ajan kirjallisuuden vaikuttajia olivat Kōrli Stalte ja Peter Damberg. Myös suomalaiset ja virolaiset kielentutkijat, kuten Lauri Kettunen, vaikuttivat liivinkielisen kirjallisuuden kehittymiseen. Ponnisteluista huolimatta Uutta testamenttia ei saatu heti julkaistua, vaan se julkaistiin rahoitusvaikeuksien tähden vasta vuonna 1942. Sitä ennen kuitenkin julkaistiin vuonna 1936 Edgar Vaalgamaan kääntämä katekismus (Pišķi katkismus) ja vuonna 1937 yhtenä niteenä evankeliumit sekä Apostolien teot. Nykytilanne Latvian kieltä käyttämään siirtyneet liiviläiset vaikuttivat latvian kielen liiviläismurteisiin, joita puhutaan sekä Kuurinmaalla että Liivinmaalla. Olennainen ero latvian kieleen näillä murteilla on, että niiden puhujat käyttävät liivin kielen mukaista ääntämystapaa. Liivinkielinen kuukausijulkaisu Līvli (suom. Liiviläiset), joka alun perin ilmestyi joulukuusta 1931 elokuuhun 1939, herätettiin jälleen henkiin vuonna 1992. Nyt lehti on tosin latviankielinen. Liivin kieli on hävinnyt normaalista käytöstä täysin. Isovanhemmilta opittuna kielenä sitä puhuu arviolta kymmenen ihmistä. Lisäksi on vielä noin kymmenen kielen opetellutta kielentutkijaa ja viisi kielen itsenäisesti opiskellutta. Vielä useampi on osallistunut liiviläisille kesäleireille tai yliopistokursseille ja oppinut näin ymmärtämään kieltä, mutta eivät käyttämään sitä keskustelemiseen. Liivinkieliseen opetukseen kouluissa osallistuu noin kymmenen henkeä, joista suurin osa on etnisiä liiviläisiä. Liivinkielistä tekstiä pystyy lukemaan arviolta 50–60 henkilöä. Vuoden 2011 lopussa liivin kielellä pystyi kattavasti keskustelemaan noin 20 etnistä liiviläistä. Liivinkielistä runoutta on julkaistu suomeksi kaksikielisessä antologiassa Kerran olin taivaan suolajärvi, jonka runoilijat ovat Valt Ernštreit, Baiba Damberg ja Ķempi Kārl. Kokoelman on toimittanut ja runot suomentanut raakakäännöksen pohjalta Olli Heikkonen. Vuonna 2022 kieliaktivistipariskunta Renāte ja Jānis Medņu julkaisivat lapsille ja heidän vanhemmilleen suunnatun oppikirjan, joka on nimetty heidän liiviä äidinkielenään puhuvan lapsensa Kuldin mukaan. Suomeksi teoksen nimi merkitsee 'kultalapsi' ja nimi Kuldi 'kulta'. Opetus Liivin kieltä opetetaan perustasolla muutamissa kouluissa Riiassa, Staicelessä, Ventspilsissä, Kolkassa ja Dundagassa. Lisäksi opetusta järjestetään vuosittain järjestettävillä kesäleireillä. Liiviläisten kulttuurikeskus järjestää puhujaryhmiä, joiden tarkoituksena on pitää liivin kieltä elossa normaalissa puhekäytössä. Liivin kieltä voi opiskella ylemmällä tasolla Helsingin ja Turun yliopistoissa Suomessa, Tarton yliopistossa Virossa, Budapestin yliopistossa Unkarissa sekä Latvian yliopistossa. Säännöllisesti sitä opetetaan kuitenkin vain Tarton ja Latvian yliopistoissa, muissa yliopistoissa se yleensä sisältyy itämerensuomalaisten kielten yleiseen opetukseen. Kielen piirteet Liivin kielelle tyypillinen piirre on painottomien tavujen redusoituminen. Sama piirre on havaittavissa myös viron kielessä, mutta liivissä se vaikuttaa voimakkaampana. Latvian kielen vaikutuksesta ö ja ü ovat vaihtuneet e:ksi ja i:ksi. Liivi kuuluu periferiakieliin, eli siitä puuttuu astevaihtelu. Liivissä h on kadonnut kaikkialta. Liivin kieltä kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla: A a, Ā ā, Ä ä, Ǟ ǟ, B b, (C c), D d, Ḑ ḑ, E e, Ē ē, F f, G g, H h, I i, Ī ī, J j, K k, L l, Ļ ļ, M m, N n, Ņ ņ, O o, Ō ō, Ȯ ȯ, Ȱ ȱ, Õ õ, Ȭ ȭ, P p, (Q q), R r, Ŗ ŗ, S s, Š š, T t, Ţ ţ, U u, Ū ū, V v, (W w, X x, Y y), Z z, Ž ž. Suluissa olevia kirjaimia käytetään vain vieraskielisten nimien kirjoittamiseen. Mainitsemisen arvoinen muoto-opillinen erityispiirre on kieltoverbin muinaisen menneen ajan taivutuksen säilyminen, joka on kieliryhmän muista kielistä käytännössä kadonnut. Persoonaprononimit Demonstratiivipronominit {| class=wikitable ! !! Yksikkö tämä, tuo !! Monikko nämä, nuo |- ! Nominatiivi | sīe/se | ne |- ! Genetiivi | sīe/se | nänt |- ! Datiivi | sīen | näntõn |- ! Translatiivi | sīeks/sīekõks | näntkõks |- ! Partitiivi | sīeda | nēḑi |- ! Inessiivi | sīes/sīessõ | nẽšši |- ! Elatiivi | sīest/sīestõ | nēšti |- ! Illatiivi | sīezõ | nēži |} Kielinäyte Tēriņtš!Terve!Jõvā pǟva! / Jõvvõ päuvõ!Hyvää päivää!Minnõn eņtšõn um vajāgMinä itse tarvitsenMa sīeda kūliz eņtš izāstMinä kuulin sen (omalta) isältäniMinā rõkāndõb rāndakīeldõ Minä puhun rantakieltä ('liiviä') Tämpõ um nei knaš āigaTänään (Tänä päivänä) on niin kaunis ilmaikš, kakš, kuolm, nēļa, vīž, kūž, seis, kōdõks, īdõks, kim yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen'' “Kui kaj, ku vīmõ sadāb!” kītiz liepālind istõs līed allõ. “Nǟ, väggi sūr kaj!” rõkāndiz miedlinki, kis istīz liepālindõn ležgõl. “Až paldīņ vȯlks knaš āiga,” kītiz vel liepālind, “siz ma līndaks pids nurmõ ja nītõ mängõs.” “Bet ma,” kītiz miedlinki, “ma līndaks tīe jūrõ ja kuoŗŗõks kubbõ pǟgiņ magḑizt mietā.” "Kuinka sääli, kun sataa (*'vihmaa sataapi')!", sanoi perhonen, joka istui lehden alla. "Kyllä, tosi surullista ('väen suuri kaiho')", sanoi mehiläinen, joka istui perhosen vieressä. "Jos sää olisi nyt hyvä", sanoi vielä perhonen, "silloin ('siis') minä lentäisin pelloilla ('nurmilla') ja niityillä". "Mutta minä", sanoi mehiläinen, "minä lentäisin töihin ('työn juureen') ja keräisin paljon makeaa hunajaa ('mettä')". *Sulkeissa kirjoitetut käännökset ovat kirjaimellisia etymologisia käännöksia liivin ja suomen sukulaisuuden havainnollistamiseksi. Lähteet Kirjallisuutta Kettunen, Lauri: Livisches Wörterbuch : mit grammatischer Einleitung. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura 1938. Posti, Lauri: Grundzüge der livischen Lautgeschichte. Helsinki, 1942. Tveite, Tor: The case of the object in Livonian : a corpus based study. Helsinki: Helsingin yliopisto, Suomalais-ugrilainen laitos, 2004. Wiik, Kalevi: Liivin katko. Turku: Turun yliopisto 1989. Aiheesta muualla Virtual livonia Liivinkielinen Wikipedia hautomossa Liivin kielen e-sanakirja Itämerensuomalaiset kielet Latvian kielet Liiviläiset Euroopan kuolleet kielet Seulonnan keskeiset artikkelit

686

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lokakuu

Lokakuu

Lokakuu on gregoriaanisessa ja juliaanisessa kalenterissa vuoden kymmenes kuukausi. Se on pohjoisella pallonpuoliskolla syksyn ja eteläisellä pallonpuoliskolla kevään toinen kuukausi. Lokakuuta edeltää syyskuu ja sitä seuraa marraskuu. Lokakuun pituus on 31 päivää. Eteläisessä Suomessa lokakuu on runsaiden syyssateiden, syysmyrskyjen, viileiden säiden ja pimenevien iltapäivien aikaa. Pohjoisessa se on tyynempää ja kylmempää talven alun ja ensilumen aikaa. Lokakuun latinankielinen nimi october tulee kahdeksaa merkitsevästä sanasta octo, sillä aikoinaan lokakuu oli roomalaisen kalenterin kahdeksas kuukausi. Kuukausi oli maaliskuun, toukokuun ja heinäkuun ohella Caesarin ajanlasku-uudistuksen alkuperäisiä 31 päivän kuukausia. Loput yhtä pitkät kuukaudet tulivat, koska Caesarin tekemän jaon seurauksena vuodessa olisi ollut 355 päivää, joten hänen oli lisättävä puuttuvat kymmenen päivää muihin kuukausiin. Lokakuu on Euroopan unionin maissa vuoden pisin kuukausi kesäajasta pois siirtymisen johdosta. Sen pituus EU-maissa on 745 tuntia, kun muiden 31-päiväisten kuukausien pituus on 744 tuntia paitsi maaliskuun, jonka pituus on kesäaikaan siirtymisen vuoksi 743 tuntia. Lokakuu Suomessa Keskilämpötila Lokakuun keskilämpötilat eri puolilla Suomea vaihtelevat. Vantaalla lokakuun keskilämpötila on noin +6–7 astetta, Lahdessa noin +4,5–5,5 astetta, Tampereella noin +4–5 astetta, Kuopiossa noin +2,5–3,5 astetta, Oulussa noin +2–3 astetta ja Sodankylässä noin –1–0 astetta. Suomen säähistorian myöhäisin 20 asteen ylitys, 20,9 °C, mitattiin 14. lokakuuta 2018. Ensimmäiset yöpakkaset ja kuura tulevat yleensä lokakuun alussa Etelä-Suomessa ensimmäistä kertaa. Tyypillinen päivälämpötila on Etelä-Suomessa lokakuun alussa noin 10–12 astetta ja kuun lopulla enää noin 5–7 astetta. Pohjoisessa päivälämpötila on kuun alussa 5–7 astetta ja kuun lopussa yleensä enää hieman plussan puolella, tai jopa nollassa. Viime vuosina termisen kesän loppu on joitain kertoja venynyt lokakuun puolelle eteläisessä Suomessa; esimerkiksi vuonna 2005 kesä päättyi ennätysmyöhään sekä vuonna 2012 kuun alun yölämpötilat olivat monin paikoin harvinaisen lämpimiä; esim. Helsingin Kaisaniemessä oli viiden vuorokauden jakso, jonka aikana lämpötila pysytteli 10 asteen yläpuolella yötä päivää. Muutoinkin 2000-luvun aikana lokakuut ovat huhtikuiden ohella lämmenneet eniten. Syksyn eteneminen Suomen etelä- ja lounaisrannikolla ruska on komeimmillaan lokakuun ensimmäisellä viikolla, jatkuen hiipuen lokakuun lopulle, jolloin maisema on jo pääosin paljas, mutta lämpiminä vuosina sitkeämmät lehdet pysyvät puussa vielä marraskuulle asti. Lapissa ruska on lokakuussa enää muisto vain. Ensilumi sataa Lapissa yleensä lokakuun alussa, pysyvä lumi saadaan Pohjois-Lapin tunturiseuduille usein jo lokakuun puolessa välissä ja Etelä-Lapissakin yleensä kuun lopulla. Etelä-Suomessa lumisateet sen sijaan eivät ole lokakuussa edes jokavuotisia. Ensilumi sataa etelärannikolle tavallisesti vasta marraskuun aikana. Lokakuussa auringonpaistepäiviä on koko Suomessa niukasti. Lokakuussa on marraskuun ohella sadepäiviä ja pilvisiä harmaita päiviä eniten verrattuna muihin vuoden kuukausiin, varsinkin eteläisessä Suomessa. Arktiset kylmänpurkaukset voivat ajoittain tuoda lokakuussa selkeää mutta kylmää polaari-ilmaa pohjoisesta, mutta nämä kylmemmät jaksot jäävät usein väliaikaiseksi vain esim. viikonlopun kestäväksi jaksoksi, minkä jälkeen sää uudelleen lauhtuu lännestä saapuvien matalapaineiden ansiosta. Lokakuussa enimmät sateet ovat lähinnä pitkäkestoisia Atlantilta kulkeutuvia tihkusateita. Joidenkin muuttolintujen päämuutto sijoittuu Etelä-Suomessa vasta lokakuun alkupäiviin. Sienestys- ja marjastusaika alkaa lokakuulla olla jo ohi. Lokakuussa on toisinaan kunnon yöpakkasia Etelä-Suomea myöten. Ukkosia lokakuussa on silloin tällöin, usein merellä, mutta saattaa niitä silloin tällöin päästä rantautumaan mantereen puolellekin, kuten kävi vuonna 2011. Rannikkoseudut ovat lokakuussa useimmiten jopa useita asteita sisämaata leudompia. Tämän takia esimerkiksi pitkän ajan sääennusteissa voidaan rannikko sulkea kokonaan pois yleisennusteesta ja tehdä rannikolle oma paikallinen sääennuste. Lokakuu muualla Eteläisellä pallonpuoliskolla Eteläisellä pallonpuoliskolla lokakuu on kevätkuukausi. Antarktiksella lämpötilat pysyvät normaalisti pakkasen puolella lokakuun aikana. Esperanzassa lokakuun keskilämpötila on noin –3,6 astetta ja Vostokissa noin –57,4 astetta. Kyseisissä paikoissa alkaa kuitenkin yöttömän yön aika. Etelä-Georgian saarella keskilämpötila on noin +1,8 astetta, mutta siellä voi esiintyä silloinkin pakkasia, mutta saatetaanpa käydä kesäisissäkin lukemissa. Ushuaiassa keskilämpötila on lokakuussa noin +6,5 astetta. Yöpakkasia saattaa esiintyä, mutta siellä ollaan lokakuussa jo selkeästi kesäisemmissä lukemissa kuin edellä mainituissa. Sydneyn lämpötilalukemat ovat jo selkeästi korkeammat lämpölukemat. Keskilämpötila on noin +17,8 astetta. Darwinissa – joka on lähempänä päiväntasaajaa – ollaan koko ajan muutenkin kesälukemissa. Lokakuussa siellä on noin +29,1 asteen lämpötila. Eteläinen pallonpuolisko ottaa lokakuussa vastaan muutamia lintujamme. Pohjoisella pallonpuoliskolla Pohjoisella pallonpuoliskolla lokakuu on syyskuukausi. Venäjän Diskonissa ollaan lokakuussa jo talvilukemissa. Keskilämpötila on noin –8,3 astetta. Kaamosaika alkaa siellä silloin. Tukholma on lokakuussa vasta valmistautumassa talveen. Keskilämpötila on noin +7,5 astetta. Miami taas valmistautuu tällöin kuivakauteen. Keskilämpötila siellä on noin +27 astetta ja sademäärä vain 160,8 millimetriä. Esimerkiksi elokuun sademäärä 225,6 millimetriä osoittaa, että lokakuussa sade vähenee Miamissa ja paikka valmistautuu talven kuivuuteen. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

687

https://fi.wikipedia.org/wiki/Linnunrata

Linnunrata

Linnunrata on galaksi, jossa Maa ja aurinkokuntamme sijaitsevat. Muodoltaan Linnunrata on kiekon muotoinen sauvaspiraaligalaksi ja kooltaan keskimääräistä galaksia suurempi. Linnunradassa on satoja miljardeja tähtiä. Oma aurinkokuntamme sijaitsee 26 000 valovuoden (8 000 parsekin, pc) ± 1 400 valovuoden etäisyydellä galaksin keskustasta Orionin haaraksi kutsutussa kierteishaaran osassa. Linnunradan keskustassa on pistemäinen radiolähde Sagittarius A* ja todennäköisesti supermassiivinen musta aukko. Linnunrata kuuluu galaksijoukkoon, jossa on kolme suurta ja yli 50 pientä kääpiögalaksia. Näistä Linnunrata on toiseksi suurin. Linnunradalla on seuralaisenaan useita kääpiögalakseja. Johtuen sijainnistamme vain 20 valovuotta galaksin keskitason yläpuolella näemme Linnunradan yötaivaalla koko taivaankannen halki kulkevana himmeänä juovana. Pimentävien pölypilvien takia näemme siitä vain osan, mutta muilla kuin näkyvällä valon aallonpituuksilla on mahdollista havaita pölypilvien takaa tulevaa säteilyä. Etymologia Linnunradan suomenkielinen nimitys palautuu muinaissuomalaisten uskomuksiin. Linnunradan uskottiin olevan itämerensuomalaisten pyhän linnun joutsenen reitti taivaan halki lintukotoon. Monissa kielissä Linnunrataa kutsutaan maitoon viittaavilla nimityksillä (kuten latinan Via lactea ja sen jälkeläiset). Se johtuu siitä, että kreikkalaisen mytologian mukaan Linnunrata oli syntynyt Hera-jumalattaren maidosta. Sijainti Linnunrata kuuluu paikalliseen galaksiryhmään, jossa on viitisenkymmentä tunnettua galaksia. Linnunrata on yksi ryhmän kolmesta hallitsevasta suuresta kierregalaksista Andromedan galaksin ja Kolmion galaksin ohella. Linnunrata seuralaisineen kuuluu galaksiryhmän toiseen alaryhmään. Ikä ja historia Vanhin tunnettu Linnunradan tähti muodostui 13,5 miljardia vuotta sitten eli 300 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen. Tähti sijaitsee Linnunradan ulko-osien halossa. Galaksin ohuen kiekon tähtien iäksi on arvioitu 7,1–10,5 miljardia vuotta. Linnunrata on kasvanut nykyiseen muotoonsa liittämällä itseensä materiaalia törmäyksissä muiden galaksien kanssa. Linnunradassa muodostuu pölystä ja kaasusta tiivystymällä koko ajan uusia tähtiä. Nykyisin tähtiä muodostuu suhteellisen harvakseltaan, noin yhden tai kahden Auringon massan edestä vuosittain. Tähtien syntyminen ei ole ollut tasaista, vaan miljardi vuotta sitten sekä kahdeksan miljardia vuotta sitten Linnunradan keskustassa uusia tähtiä syntyi paljon nykyistä nopeammin. Uusien tähtien syntyessä samalla vanhoja tähtiä kuolee. Aurinkokuntamme kiertää Linnunradan ympäri 250 miljoonassa vuodessa. Läheinen Andromedan galaksi ja Linnunrata lähestyvät toisiaan 110 kilometrin sekuntinopeudella ja törmäävät noin 4 miljardin vuoden kuluttua muodostaen mahdollisesti suuren elliptisen galaksin tai jättimäisen spiraaligalaksin. Muoto Linnunrata on sauvamallinen kierregalaksi eli sauvaspiraaligalaksi. Sen perusosat ovat litteä, pyörivä kiekko spiraalihaaroineen sekä ytimen ympärillä oleva paksumpi tähtikiekko eli keskuspullistuma. Linnunradan sakarat lähtevät keskustassa olevan niin sanotun sauvan molemmista päistä. Maasta sauva näkyy vinosti toisesta päästä, sillä sauvan pituussuunta poikkeaa noin 15 astetta linjasta, joka kulkee Auringosta Linnunradan keskustaan. Linnunradan kiekko on ulko-osistaan hieman vääntynyt, sillä kaasupilvet painavat toisella puolella galaksia vähän tason alapuolelle ja toisella puolella yläpuolelle. Päähaaroja Linnunradassa on kaksi: Kilven–Kentauruksen (Scutum-Centaurus) ja Perseuksen haarat. Näiden lisäksi on kolme heikompaa, pääasiassa kaasua ja nuorien tähtiä tiivistymiä sisältävää kierteishaaraa: Kulmaviivoittimen ja Jousimiehen haarat sekä Ulompi haara. Koko Linnunrata on muihin galakseihin verrattuna melko suurikokoinen. Vuonna 2019 Linnunradan massaksi arvioitiin 1 500 miljardia Auringon massaa. Siitä 10 prosenttia on näkyvää ainetta ja 90 prosenttia pimeää ainetta. Linnunradan näkyvän aineen muodostama kiekko on läpimitaltaan 200 000 valovuotta eli runsaat 60 000 parsekia tai 60 kpc. Uloimmat tähdet ovat hyvin harvassa. Keskuspullistuman läpimitta on 30 000 valovuotta (9 kpc) ja kiekon paksuus 700 valovuotta (200 pc). Arviot Linnunradan tähtien määrästä vaihtelevat yleensä sadan miljardin ja neljänsadan miljardin välillä. Arviot perustuvat Linnunradan kokonaismassaan, tähtien osuuteen massasta ja arvioon tähtien keskimääräisestä koosta. Tähdistä 1,6 miljardin eli noin yhden prosentin sijainti ja kirkkaus on selvitetty. Uusimman ja tarkimman mittauksen on tehnyt Gaia-luotain vuosina 2016–2018. Rakenne Linnunradan näkyvästä massasta noin 90 prosenttia on tähtiä. Suurin osa massasta on vanhoissa punaisissa tähdissä, mutta suurin osa valosta tulee nuorista ja kuumista tähdistä. Kaasupilviä Linnunradan näkyvästä massasta on noin 10 prosenttia. Kaasupilvet ovat pääasiassa vetyä. Kaasun määrä on noin yksi atomi kuutiosenttimetrissä. Kaasu esiintyy suurina pilvinä, joiden välissä on harvempia alueita. Suuri osa Linnunradan kaasupilvistä on peräisin kuolleista tähdistä. Tähtienvälistä pölyä Linnunradan näkyvän aineen massasta on yksi tuhannesosa. Pöly heikentää tähtien valoa, minkä vuoksi Maasta ei pysty näkemään Linnunradan keskustaan asti. Linnunradan massasta suurin osa, noin viisi kuudesosaa, on pimeää ainetta. Se on harvaa ja tasaisesti jakautunutta, ja sen vaikutus tulee esille vain Linnunradan ulko-osissa. Sitä ei voi nähdä, mutta sen painovoima tuntuu. Keskus Linnunradan keskus sijaitsee Jousimiehen tähdistön suunnalla, ja sen etäisyys Auringosta on noin 26 000 valovuotta (8 kpc). Keskustassa on tähtiä, kaasua ja pölyä, kuten muuallakin galaksissa. Pöly esiintyy erillisinä pilvinä, ja kaasu muodostaa kaaria, renkaita ja muita, selittämättömiä muotoja. Linnunradan ytimessä kahden sisimmän parsekin sisällä on massaa noin kuuden miljoonan Auringon massan verran. Sisimmän parsekin sisällä on tiheä tähtijoukko. Tähdet ovat syntyneet yhtä aikaa 3–6 miljoonaa vuotta sitten. Tähtijoukon keskustassa tähtitiheys on jopa 30 000 tähteä kuutioparsekissa. Se vastaa sitä, että Aurinkoa lähin tähti olisi Auringosta alle kahden Pluton etäisyyden päässä eikä planeetoilla olisi yötä lainkaan, sillä viereiset tähdet valaisisivat taivaan. Keskus on liikkumaton pistemäinen radiolähde Sagittarius A*, lyhyemmin Sgr A*. Se on kooltaan 2,4 AU:n läpimittaa, ja sen massaksi on arvioitu 4,3 tai 4,6 miljoonaa Auringon massaa. Sgr A*:n aktiivinen, säteilypurkauksia päästelevä alue on ilmeisestikin Linnunradan keskustan mustaa aukkoa ympäröivä kertymäkiekko, joka on aurinkokuntamme sisäosien läpimittainen. Linnunradan keskustan musta aukko on läpimitaltaan 25 miljoonaa kilometriä. Tämän supermassiivisen mustan aukon lisäksi Linnunradan keskustassa on yhden arvion mukaan noin 10 000 pienempää mustaa aukkoa, joskin vain pieni osa niistä on toistaiseksi löydetty. Osa keskustan tähtijoukon tähdistä kiertää Sgr A*:ä ellipsiradalla. Kahden tähden havaittuun kierrokseen on mennyt 11,5 ja 16 vuotta. Linnunradan keskipistettä ympäröi laaja molekyylirengas, jonka isoakseli on noin 6,5 valovuoden (2 pc) pituinen. Rengas on 65 astetta kallellaan Linnunradan tasoa vastaan. Kaasu kiertää renkaassa noin 100 kilometrin sekuntinopeudella sen tasossa keskustan ympäri. Renkaassa näkyy usean kaasumolekyylin spektriviivoja. Renkaan sisäpuolella on minispiraali. Linnunradan keskustasta kohtisuoraan Linnunradan tasoa vastaan lähtee voimakas säikeinen kaasukaari, jossa on sata kertaa voimakkaampi magneettikenttä kuin Linnunradassa yleensä. Ulko-osat Linnunradan ulko-osissa on hypernopeita tähtiä, galaksienvälisiä kaasupilviä, hajoavia minigalakseja, kuumaa kaasua sekä pimeää massaa. Linnunradan tähtien kiertonopeus on noin 200 kilometriä sekunnissa, eikä se vaihtele sen mukaan, kuinka kaukana tähti on galaksin keskustasta. Kiertonopeus säilyy samana myös Linnunradan näkyvän kiekon ulkopuolelle. Näkyvän kiekon ulkopuolella on kuumaa kaasua tasaisena sumuna, jonka lämpötila on jopa 2,5 miljoonaa astetta. Kaasua kutsutaan Linnunradan haloksi. Tämä pallomainen kuuma halo ulottuu joka puolella Linnunradan ympärillä vähintään 300 000 tai 500 000 valovuoden (100 tai 150 kpc) etäisyydelle. Sen tiheys on hyvin alhainen mutta massa valtava, yhtä suuri kuin kaikkien Linnunradan tähtien. Kuuma kaasu on syntynyt tähdistä, jotka ovat räjähtäneet supernovana ja singonneet ympärilleen nopeasti liikkuvaa kaasua. Kaasussa on tihentymiä ja aukkopaikkoja, jotka ovat syntyneet supernovaräjähdyksissä halon sisällä. Linnunradan ulkolaitojen erilliset kaasupilvet liikkuvat yleensä suurella nopeudella ylös- tai alaspäin, ja niitä on ilmeisesti ainakin kolmea eri lajia. Osa niistä on karannut jostain toisesta galaksista ja lähestyy Linnunrataa. Toiseen ryhmään kuuluvat pilvet, jotka ovat peräisin Linnunradan keskustassa olevista ”galaktisista suihkulähteistä” ja liikuvat hitaasti Linnunradan kiekkoa kohti. Kolmanteen kaasupilvien ryhmään kuuluvat pilvet liikkuvat keskinopeuksilla. Niitä tunnetaan toistasataa ja ne nähdään Linnunradan halossa noin miljoonan valovuoden (300 kpc) läpimittaisena joukkona. Suurin osa pilvistä on saattanut syntyä noin 500 miljoonaa vuotta sitten, kun Suuri ja Pieni Magellanin pilvi törmäsivät yhteen ja seuranneissa supernovaräjähdyksissä suuria määriä kaasua sinkoutui ulos Magellanin pilvistä. Osa kaasusta hajosi sumuksi Linnunradan haloon. Erillisten pilvien yhteismassa on arviolta noin kolme miljardia Auringon massaa. Linnunradan halon läpimitta on 300 000 valovuotta (90 kpc). Halon ulkolaidoilla on yksittäisiä tähtiä. Tähdistä uloimpia ovat niin sanotut hypernopeat tähdet, joiden nopeus ulospäin on jopa 700 kilometriä sekunnissa eli ne ovat karkaamassa Linnunradasta galaksienväliseen avaruuteen. Nämä tähdet ovat syntyneet kaksoistähtijärjestelmistä, joista musta aukko on singonnut tähden ulos Linnunradasta. Halossa on myös hitaampia tähtiä, jotka ovat hypernopeiden tähtien tavoin sinkoutuneet avaruuteen mustan aukon läheltä. Ne ovat niin hitaita, että kääntyisivät ratansa uloimmalta pisteeltä takaisin alaspäin elleivät räjähtäisi jo sitä ennen supernovana. Linnunradan halossa tunnetaan satoja erilaisia tähtijoukkoja, joista osa on pallomaisia, osa Linnunrataa seuraavia kääpiögalakseja ja isompia galakseja, kuten Magellanin pilvet. Lähin tunnettu Linnunradan seuralaisgalaksi on Jousimiehen tähdistön kääpiöellipsoidi, jonka etäisyys on puolet Magellanien pilvien etäisyydestä. Kaikkien näiden yhteenlaskettu massa on selvästi alle Linnunradan massan. Pimeän aineen massa leviää pallomaisena, ehkä hieman litistyneenä alueena Linnunradan ympärille jopa miljoonan valovuoden (300 kpc) etäisyydelle asti, siis puolimatkaan Linnunradan ja Andromedan galaksin välillä. Havaitseminen Maasta Linnunrata on havaittavissa Maan pinnalta parhaiten pimeänä, kuuttomana ja lumettomana yönä kaukana valosaasteesta. Silloin se on paljain silmin nähtävissä vaaleana utumaisena nauhana, joka kulkee taivaan halki. Linnunradassa näkyvät tummat kohdat ovat avaruuspölyä. Paljain silmin näkyvä Linnunrata menee vähintään osittain päällekkäin 30 tähdistön kanssa. Pohjoisella pallonpuoliskolla Linnunrata kulkee muun muassa Orionin, Ajomiehen, Perseuksen, Kassiopeian, Jousimiehen ja Skorpionin kautta. Eteläisellä pallonpuoliskolla Linnunrata kulkee muun muassa Kulmaviivoittimen, Harpin, Etelän ristin ja Kölin kautta. Galaksin keskus sijaitsee Jousimiehen tähdistön suunnalla. Kaikki Linnunradan paljain silmin näkyvät tähdet ovat alle 6 500 valovuoden (2 kpc) etäisyydellä Auringosta. Suurilla kaukoputkilla nähdään noin kaksi kertaa kauempana olevia tähtiä. Radioteleskoopeilla on 1950-luvun lopulta lähtien pystytty näkemään sitäkin kaukaisempia tähtiä. Myöhemmin kartoitus on tarkentunut, kun sitä on tehty erilaisilla radioaallonpituuksilla. Infrapuna-alueella Linnunrataa on kartoitettu 1980-luvulta lähtien, sillä infrapunasäteily etenee avaruuden pölyn läpi lähes yhtä hyvin kuin radiosäteily. Nykyään Linnunrata on kartoitettu kaikilla sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksilla. Linnunradan muotoa oli pitkään vaikea selvittää sisältä käsin. Muoto on selvitetty yhdistelemällä Linnunradasta sähkömagneettisen säteilyn eri aallonpituuksilla saatuja havaintoja kuviin, joita on saatu muista galakseista. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Tutkija kiersi maapalloa ja sai otettua panoraamakuvan linnunradasta (Tekniikka ja Talous, 2009) The Atlas of the Universe: Linnunrata. Syvin kuva Linnunradan röntgenlähteistä 52 Tähtitiede Seulonnan keskeiset artikkelit

688

https://fi.wikipedia.org/wiki/Linnanm%C3%A4ki

Linnanmäki

Linnanmäki (, puhekielessä Lintsi) on Helsingissä Alppiharjun kaupunginosassa sijaitseva huvipuisto, joka avattiin vuonna 1950. Linnanmäellä on 41 erilaista huvipuistolaitetta. Linnanmäellä on pohjoismaisista huvipuistoista eniten laitteita kävijämäärään nähden. Huvipuistossa on lisäksi muita kohteita, kuten pelihalleja, huvipuistopelejä, kioskeja, ravintoloita, Peacock-teatteri sekä Pohjoismaiden ainoa Sea Life -keskus, Sea Life Helsinki. Huvipuistossa vierailee päivittäin noin 7 000 kävijää ja vuosittain yli miljoona kävijää. Elokuussa 2006 Linnanmäellä vieraili huvipuiston 50. miljoonas kävijä. Linnanmäen omistaa Lasten Päivän Säätiö, jonka liikevaihto oli vuonna 2014 noin 25 miljoonaa euroa. Matkailun Edistämiskeskuksen vuonna 2007 teettämän kyselyn mukaan Linnanmäki on Suomen suosituin matkailukohde. Lasten Päivän Säätiö jakaa vuosittain lastensuojeluun rahaa tuotostaan. Vuonna 2015 Lasten Päivän Säätiö jakoi 4,1 miljoonaa euroa lastensuojelutyöhön. Historia Alppi- ja Lenininpuistojen muodostaman virkistysalueen keskeltä vuokrattiin vuonna 1950 niin sanottu Vesilinnanmäen alue aluksi kolmeksi vuodeksi lastensuojelujärjestöille, jotka perustivat paikalle huvipuiston. Nimi tuli kahdesta vesitornista eli -linnasta, jotka sijaitsevat mäellä yhä edelleenkin. Toukokuussa 1950 avatun huvipuiston toiminnasta vastaa nykyisin vuonna 1956 perustettu Lasten Päivän Säätiö. Huvipuiston alue oli aluksi 5,37 hehtaarin laajuinen, mutta vuonna 1956 se laajennettiin yli 7 hehtaarin suuruiseksi. Vesilinnanmäki oli Alppipuiston korkein kallio, joka oli saanut nimensä mäellä sijaitsevista vesisäiliöistä. Linnanmäki on puolestaan lyhennys Vesilinnanmäestä. Vesisäiliöt eivät ole enää alkuperäisessä käytössään, sillä toinen niistä toimii nykyään sisävuoristorata Linnunrata extrana, toinen taas varastona. Linnanmäellä on kuollut huvipuisto-onnettomuuksissa kaksi ihmistä. Vuonna 1953 kuoli vuoristoradan kuljettaja. Vuonna 1985 kuoli henkilö, joka oli onnistunut avaamaan vaunun turvapuomin ja putosi vuoristoradasta. Lasten Päivän Säätiö Linnanmäen omistaa Lasten Päivän Säätiö, jonka perustivat vuonna 1956 kuusi tunnettua lastensuojelutyötä tekevää järjestöä (Lastensuojelun keskusliitto ry, Barnavårdsföreningen i Finland, Ensi- ja turvakotien liitto ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry, Parasta Lapsille ry ja Pelastakaa Lapset ry). Säätiö jakaa joka vuosi tuloksestaan perustajajärjestöilleen rahaa lastensuojelutyöhön (vuonna 2015 n. 4,1 milj. euroa). Säätiön ja samalla Linnanmäen toimitusjohtaja on Pia Adlivankin. Lasten Päivän Säätiö perusti lisäksi Tykkimäen huvipuiston vuonna 1986. Myöhemmin Tykkimäen puiston omisti yhtiö, jossa Lasten Päivän säätiö oli osakkaana, mutta se luopui tästä osakkuudesta vuonna 2005. Lasten Päivän Säätiön perustajatahot eli lastensuojelujärjestöt asettavat omia edustajiaan valtuuskuntaan, joka puolestaan nimittää Säätiön hallituksen. Linnanmäen toimitusjohtaja toimii hallituksen alaisuudessa. Johtoryhmään kuuluvat toimitusjohtaja, palvelujohtaja, tekninen johtaja, ravintolatoimen johtaja, markkinointiviestintäjohtaja sekä henkilöstöpäällikkö. Laitteet Linnanmäellä on 41 huvipuistolaitetta, joista seitsemän on maksutta asiakkaiden käytössä. Huvipuiston vanhin laite on karuselli, joka valmistui vuonna 1896. Suosituin laite on Vuoristorata, joka otettiin käyttöön vuonna 1951. Toiseksi suosituin laite oli vuoteen 2017 asti Vekkula, vuonna 1961 valmistunut hupitalo. Vekkula saapui kuitenkin käyttöikänsä päähän ja se purettiin huvipuistokauden 2017 jälkeen. Linnanmäellä on lisäksi useita muita kohteita, kuten vesitornin sisälle rakennettu avaruusaiheinen vuoristorata Linnunrata (entinen nimi Space Express), Rinkeli-maailmanpyörä, autorata sekä yksi vesilaite (Hurjakuru). Vuoristoradoista näyttävin on 52 metriin kohoava Ukko, joka kyyditsee ihmisiä 105 km/h nopeudella. Vuonna 2017 avattiin Linnanmäen Magia, joka on paistinpannun näköinen, hyvin nopeasti pyörivä laite. Kesäkuussa 2019 huvipuistossa avattiin uutuuslaite Taiga. Se on suurin laitehankinta Suomessa, ja sen huippunopeus on 106 km/h. Laitteen tieltä jouduttiin purkamaan paljon rakennuksia. Suuri osa Linnanmäeltä poistetuista laitteista on myöhemmin siirretty Lasten Päivän Säätiön aiemmin omistamaan Tykkimäen huvipuistoon Kouvolaan. Osa vanhoista laitteista on myös myyty muualle, ja osa on romutettu. Tilaa uusille laitteille on vuosien saatossa saatu myös esimerkiksi viheristutuksien paikalta. Istutusten vähentyessä huvipuistolaitteiden lukumäärä on vuosien saatossa noussut. Linnanmäki muutti kaikkien laitteidensa nimet suomenkielisiksi vuonna 2004, josta Helsingin yliopiston Suomen kielen laitos myönsi sille Vuoden kielihelmi -tunnustuksen. Vedenneidot Vedenneidot oli suosittu kohde, joka avattiin vuonna 1951. Kohteessa uimapukuihin pukeutuneet nuoret neidot asettuivat makaamaan vesialtaan yläpuolella olevalle tasanteelle. Altaat olivat verkon takana. Kävijät koettivat maksua vastaan osua pallolla verkkojen etupuolella tolpassa olevaan pudotusnappiin. Heiton osuessa maaliin tasanteen ylhäällä pitänyt lukko avautui ja vedenneito putosi veteen. 1970-luvun loppupuolella pudotettavana oli myös miehiä naisasiajärjestön kiinnitettyä asiaan huomiota tasa-arvon nimissä. Naisasialiitto Unioni piti hallin toimintaa naisten arvoa alentavana ja lähetti vuonna 1978 kirjelmän Linnanmäen johdolle. Tämän johdosta vedenneitohalli suljettiin vuonna 1980. Teatterit ja näyttämöt Linnanmäellä on myös vuonna 1956 rakennettu Peacock-teatteri, jossa aikoinaan pidettiin kansainvälisiä varietee-esityksiä. Ne olivat suosituimmillaan 1960-luvulla, jolloin niitä seurasi yli 100 000 katsojaa vuodessa. Myöhemmin niiden suosio kuitenkin väheni, kunnes ne lopetettiin kokonaan. Vuosina 1979–2009 ja jälleen vuodesta 2015 lähtien siellä on pitänyt alkukesäisin esityksiään Uusi Iloinen Teatteri (UIT). Keskellä Linnanmäkeä olevan aukion reunalla oli aikaisemmin suuri ulkonäyttämö katsomoineen, jolla esiintyi kesällä huvipuiston aukioloaikana muun muassa muusikkoja, teatteriryhmiä ja erilaisia akrobaatteja. Näyttämö kuitenkin purettiin vuonna 2007, jolloin sen kohdalle sijoitettiin uusi huvipuistolaite, Kirnu. Toiseen kohtaan Linnanmäelle, käytöstä poistetun autoradan sisään, rakennettiin uusi, entistä huomattavasti pienempi näyttämö, Ohjelmalava, joka sekin myöhemmin purettiin. Vuonna 2012 valmistui Linnanmäelle uusi esiintymislava, Estradi. Linnanmäen taideteokset Linnanmäen alueella on useita taideteoksia. Kuvia Lähteet Aiheesta muualla Linnanmäen kotisivut Linnanmäki huvipuisto.net-sivustolla Päivä Linnanmäellä, Suomen Filmiteollisuuden lyhytelokuva vuodelta 1963. Seulonnan keskeiset artikkelit

692

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lars%20Levi%20Laestadius

Lars Levi Laestadius

Lars Levi (joskus suomennettu nimillä Lauri Leevi) Laestadius (Læstadius) (10. tammikuuta 1800 Arjeplog, Ruotsi – 21. helmikuuta 1861 Pajala, Ruotsi) oli ruotsinsaamelainen pappi, jonka mukaan on nimetty evankelis-luterilaisen kirkon herätysliike lestadiolaisuus. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1819 ja papiksi 1825. Papin työn lisäksi Laestadius oli kasvitieteilijä ja saamelaisen muinaisuskon tutkija. Hänestä tuli Ranskan Kunnialegioonan ritari. Elämä Perhe- ja sukutausta Lars Levi Laestadiuksen isä Karl Laestadius (1746–1832) työskenteli työnjohtajana Nasafjällin kaivoksella Västerbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Karl Laestadius oli Arjeplogin kirkkoherran Johan Laestadiuksen poika. Myös Karlin isoisä ja tämän isä olivat Arjeplogin kirkkoherroja, ja molempien nimi oli Johan Laestadius. Suvun kantaisä Johan Nilsson (1615–1697) oli kotoisin Ångermanlannin Ytterlännesin pitäjän Lästan kylästä. Laestadius on latinankielinen muunnos mainitun kylän nimestä. Hänen veljensä Petrus Laestadius (1802–1844) toimi pappina Ruotsin Lapissa. Isä Karl Laestadius solmi ensimmäisen avioliiton vuonna 1774 tukholmalaissyntyisen Brita Ljungin (1746–1798) kanssa. Avioliitossa syntyi kolme lasta, Karl Erik (1774–1817), Johan (1777–1828) ja Elsa Catharina (1779–1779). Toisen avioliiton Karl solmi leskeksi jääneen Anna Magdalena Hanssonin kanssa vuonna 1799. Pariskunta muutti Ruotsin Lappiin Jäckvikiin, jossa he viljelivät valtion tilaa Hornavan-järven rannalla. Ensimmäinen tästä avioliitosta 10. tammikuuta 1800 syntynyt lapsi kastettiin Lars Leviksi. Toinen lapsi syntyi 9. helmikuuta 1802 ja sai nimen Petrus. Laestadius oli kirjailija Lars-Levi Laestadiuksen isoisän isä. Lapsuus ja nuoruus Laestadiuksella oli saamelaiset sukujuuret. Larsin äiti Anna Magdalena kuuli kahdessa uninäyssä nimet Lars ja Levi. Näin hänen poikansa sai hätäkasteessa nimekseen Lars Levi Laestadius. Laestadius opiskeli lukion Härnösandissa veljensä Petruksen kanssa. He myös suorittivat yhdessä yliopiston Uppsalassa. Lupaavan kasvitieteilijän uran sijaan Laestadius ryhtyi papiksi, kun kasvitieteilijöiden suosija kauppaneuvos Casström häntä siihen kehotti. Auttaakseen Laestadiusta urallaan eteenpäin Casström lupasi suositella häntä ystävälleen, Härnösandin piispa E. A. Almqvistille. Pappistutkinnon suoritettua Laestadius vihittiin papiksi samaan aikaan veljensä Petruksen kanssa 20. helmikuuta 1825 Härnösandissa. Papin virkaan Laestadius määrättiin heti pappisvihkimyksen jälkeen synnyinpitäjänsä Arjeplogin varapastoriksi sekä samanaikaisesti lappalaisten lähetyssaarnaajaksi. Lupaa kysymättä piispa Ahlqvist laittoi Laestadiuksen nimissä hakemuksen avoinna olevaan Kaaresuvannon kirkkoherran virkaan. Myöhemmin piispa pyysi luvan Laestadiukselta, että hän "ei tekisi omaa piispaansa valehtelijaksi". Laestadius ei voinut kieltäytyä, ja hänet nimitettiin Kaaresuvannon kirkkoherraksi 18. toukokuuta 1825. Vasta 26-vuotias Laestadius aloitti kirkkoherran viranhoidon toukokuun 1. päivänä vuonna 1826. Seurakunta oli Ruotsin pohjoisin, ja kartasta katsottuna hän oli "Ruotsin ylimmäinen pappi", kuten häntä leikillisesti on kutsuttu. Seurakuntalaisten määrä oli pieni ja seutu harvaanasuttua. Maisemat olivat karuja ja talvet kylmiä. Lisäksi Kaaresuvanto oli suomenkielistä aluetta, kun taas Laestadius puhui ruotsia ja äidinkieltään luulajansaamea. Oman haasteensa toi myös se, että seurakuntalaiset eivät olleet tulleet keskustelemaan papin kanssa hengellisistä asioista vuosikausiin. Työskennellen sinnikkäästi hän oppi kuitenkin muutamassa vuodessa suomen kielen. Laestadiuksen saarnatyyli oli alusta alkaen hyvin väkevää ja hänen käyttämänsä kielikuvat rikkaita. Hän haki vertauksia Lapin luonnosta, kansasta ja uskomuksista. Jumalasta Laestadius käytti mm. nimityksiä "taivaallinen vanhin" ja "viinimäen isäntä", kun taas paholainen oli esimerkiksi "hirmuinen susi" ja "tämän maailman lasimestari". Ilmeisesti vaikea isäsuhde oli syy siihen, että hän vierasti "Taivaan Isä" -nimityksen käyttöä. Hänen jumalkuvassaan oli feminiinisiä piirteitä, Jumalalla oli esimerkiksi rinnat. Vuonna 1848 Laestadius haki Pajalan kirkkoherran virkaa. Hän sai vaalissa eniten ääniä. Vaalista valitettiin mutta valitukset hylättiin ja Laestadius nimettiin lokakuussa 1848 Pajalan seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Virkaan hän astui maaliskuussa 1849. Hengellinen herääminen Vuonna 1842 Laestadius sairastui vakavasti. Hän pelkäsi kuolevansa mutta oli varma, ettei elämällään olisi ansainnut muuta kuin helvetin tuskat. Hänen mieltään rupesi painamaan suunnaton syntitaakka, joka oli alkanut karttua jo aivan lapsuudesta ja nuoruudesta alkaen. Laestadius parantui taudistaan, mutta synnin taakka oli edelleen hänen edessään. Laestadiuksen poika Levi kuoli tuhkarokkoon 4-vuotiaana, mikä sai Laestadiuksen miettimään kuolemaa entistä syvemmin. Tuolloin hänellä oli ollut kaksi lasta, mutta kaikkiaan lapsia syntyi peräti 15. Hengellisestä murroksestaan Laestadius on kertonut lehdessään Huutavan ääni Korvessa (Ens Ropandes röst i öknen). Työmatkallaan Åseleen 1844 Laestadiuksen elämässä tapahtui käänne. Noran pastori Per Brandellin herrnhutilais-uusevankeliseen herätyspiiriin kuuluva Milla Clemensdotter -niminen lappalaisnainen tuli keskustelemaan hänen kanssaan ja kertoi omasta uskostaan. Keskustelun merkitys Laestadiukselle oli suuri. Hän sai siinä omien sanojensa mukaan tuntea taivaallisen ilon esimakua: Herätysliikkeen synty ja laajeneminen Åselen tapahtumien jälkeen Laestadiuksen saarnat saivat uuden värin ja voiman. Hänen puheensa herättivät ihmisissä monenlaisia tunteita, ja kirkkoon alkoi tulla uteliaita kuulijoita. Keväällä 1846 hänen kuulijansa alkoivat osoittaa hengellisen heräämisen merkkejä. Herätysliike rupesi leviämään yli valtakuntien rajojen. Nyt lestadiolaisuuden eri haarat muodostavat merkittävän herätysliikkeen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Lestadiolaisuus on levinnyt myös muun muassa Pohjois-Amerikkaan, Norjaan, Saksaan, Ruotsiin ja Venäjälle. Laestadiuksen teologinen ajattelu Laestadiuksen teologinen pääteos on tutkielma nimeltään Dårhushjonet. Teosta ei tosin julkaistu hänen elinaikanaan, vaan vasta 1900-luvun puolivälissä, minkä jälkeen sitä on käsitelty tutkimuksessa. Teos on suomennettu nimellä Hulluinhuonelainen. Teoksessa yhdistetään teologiaa ja uskonnonfilosofiaa, johon on omaksuttu aineksia 1830-luvun psykologisesta ajattelusta. Laestadiuksen teologisen ajattelun lähtökohtana on antropologinen perustelu. Hän pyrkii osoittamaan empiirisen havainnoinnin avulla, että ihmisen käyttäytyminen on hänen sydämensä määräämää. Aadamin lankeemuksesta alkaen ihmissydän turmeltui eikä kykene puhdistumaan ihmisen oman tahdon voimin. Sen takia Jumalan pelastustyön täytyy todellistua uskovan sydämessä prosessina, jota nimitetään armon järjestykseksi (ordo salutis). Armon järjestyksen välttämätön alku on katumus, joka puolestaan on välttämätön subjektiivisen sovituksen kokemiselle sydämessä. Laestadiuksen käsityksen mukaan pietismin teologia edustaa Lutherin opetuksen oikeaa tulkintaa. Hänen kritiikkinsä mukaan puhdas luterilainen oppi on kadonnut Ruotsin kirkon ajattelusta ja julistuksesta. Ollakseen oikea kirkko Ruotsin kirkon tulisi opettaa luterilaista oppia, johtaa ihmisiä uskon henkilökohtaiseen kokemiseen sekä edistää herätyksiä kirkossa. Historiallinen kirkko on olemassa elävän uskon herättämistä varten. Vastustus voimistuu Kapakanpitäjien taloudelliset tappiot laittoivat heidät kantelemaan Laestadiuksesta viranomaisille. Kun Laestadius puhui Pajalan kapakkavaltiosta, syntyi kanteluiden sarja. Kanteluista huolimatta Laestadius säilytti virkansa. Hänestä kirjoitettiin loukkaavia kirjoituksia Norbottens Posteniin, eikä hänen vastineitaan julkaistu lehdessä. Hän perusti oman lehden, jossa saattoi itse puolustautua vastustajia vastaan. Lehden nimeksi tuli Johannes Kastajaan viitaten: "Huutavan ääni korvessa". Lehti ilmestyi kerran kuussa, noin 16-sivuisena. Vuonna 1852 tapahtui ns. Koutokeinon tragedia. Norjan Koutokeinoon syntyi tuolloin hurmoksellista liikehdintää. Kylässä asuvat saamelaiset lukivat Laestadiuksen saarnakarttoja ja tulkitsivat niitä omin päin, sillä kylässä ei ollut pappia. Raamattu jäi syrjään ja väkivalta tuli sallituksi "perkeleen omia vastaan". Myös tiedetään kautokeinolaisten saaneen käsiinsä Lutherin kirkkopostillan, jossa eräässä saarnassa Luther sanoo "Minä olen Kristus", mistä kautokeinolaiset keksivät olevansa "kristuksia" ja siten oikeutettuja tuomitsemaan ihmisiä helvettiin. Myös samaan aikaan tapahtuneet ankarat takaiskut ainoaa elinkeinoa poronhoitoa vastaan lisäsivät turhautuneisuutta. Piispa Juell vieritti syyn tapahtuneesta Laestadiukselle, mutta kuningas antoi vapauttavan lausunnon. Kasvitieteilijänä Laestadius harrasti luonnon tutkimista jo lukioaikoina. Hän kiersi reppu selässä pitkin Lapin maita Norjaa myöten keräten harvinaisia kasveja. Hän myi niitä kasvitieteilijöille ja ansaitsi näin varoja opiskeluaan varten. Kouluaikoinaan hän solmi tuttavuuksia Uppsalan kasvitieteilijöihin. Hänen ensimmäinen luonnontieteellinen julkaisunsa oli "Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja eduista". Nuoruusvuosinaan hän jopa haaveili ryhtymisestä päätoimisesti luonnontieteilijäksi. Katkelma omaelämäkerrasta kertoo hänen haaveestaan: "- - sekä tulla kasvitieteen avulla tunnetuksi ja kasvitieteen harjoittajana korjatuksi iankaikkisiin majoihin". Vuonna 1841 hän sai Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin, lähinnä ansioistaan ranskalaisten tutkijoiden oppaana Lapissa, mutta hän oli arvostettu myös tutkimuksistaan ja pääsi jäseneksi sekä Uppsalan tiedeakatemiaan että Edinburghin kasvitieteelliseen seuraan. Hän kuvitti Tiedeakatemian julkaisemaa teosta "Svensk botanik", ja hänen taitavia piirustuksiaan näkee vieläkin useassa kasvitieteellisessä kirjassa. Laestadiuksen mukaan nimettyjä kasveja ovat Papaver radicatum ssp. laestadianum (tromssantunturiunikko), Epilobium laestadii (turjanhorsma) sekä Salix laestadiana -paju ja Carex laestadii -sara. Laestadiuksen omaan kasvikokoelmaan sisältyi noin 6 500 kasvia. Nimenantajana eli auktorina hän on lukuisille kasvilajeille. Auktorilyhenteenä on tällöin Laest. tai (Laest.). Laestadius opiskeli Uppsalan yliopistossa kasvitiedettä ja teologiaa, mutta päätyi papiksi. Kasvitieteestä tuli harrastus, ja hänen erikoisalaansa olivat pajut. Taitavana piirtäjänä hän myös kuvitti kasvitieteellisiä kirjoja. Laestadius keräsi kasveja itse ja keruutti niitä herätyskokouksien yhteydessä kylän pojilla, jotka hän lähetti etsimään näytteitä. Jyväskylän yliopistosta on löytynyt osa hänen kokoelmaansa, joka julkistettiin keväällä 2011. Kokoelman lahjoitti aikoinaan Jyväskylän seminaarille piirilääkäri Carl Erik Soldan, joka oli Laestadiuksen ystäviä. Kokoelma löytyi jo vuonna 1960, jolloin lehtori Eero Juhani Valovirta järjesti ja luetteloi kokoelman. Professori Juha Pentikäinen on kirjoittanut Laestadiuksen elämäkerran, joka ilmestyi nimellä Yksi mies, seitsemän elämää (Kirjapaja 2011). Saamelaisten uskomusten tutkijana Lars Levi Laestadius oli ennen hengellistä herätystään ranskalaisten tutkijoiden oppaana ja kasvitieteellisenä asiantuntijana Ruotsin ja Norjan Lapissa 1830-luvun lopulla. Tutkimusretkikunnan johtajat pyysivät Laestadiukselta tutkielman saamelaisten uskomuksista, ja Laestadius suostui siihen. Tutkielma valmistui vuonna 1845. Laestadius lähetti ruotsinkielisen tutkielman osina Ranskaan, mutta helmikuun vallankumouksen ja uuden hallitsijan takia teosta ei painettu, eikä ole varmaa, ehdittiinkö sitä edes kääntää ranskaksi. Laestadius sai kuitenkin mainetta saamelaisten uskomusten tuntijana. Laestadiuksen tutkielma oli ollut unohduksissa melkein sata vuotta, kun osa siitä löydettiin ranskalaisesta kirjastosta vuonna 1933 ja loppuosa vuonna 1946 Yalen yliopiston kokoelmista. Käsikirjoitus julkaistiin alkuperäiskielellä lyhennettynä nimellä Fragmenter i lappska mythologien vuonna 1959. Koko teos ilmestyi ruotsiksi 1997. Suomeksi käsikirjoituksen käänsi ja julkaisi Nilla Outakoski 1994. Risto Pulkkisen uusi suomennos ilmestyi vuonna 2000. Tutkielma käsittelee saamelaisten jumalia, uhrimenoja ja ennustuksia, ja lisäksi siinä on joitakin saamelaissatuja ja -taruja. Teoksessaan Laestadius myös kommentoi muiden saamelaistutkijoiden kirjoituksia. Käsikirjoituksen suomentajan Nilla Outakosken mukaan Laestadius oli kansanuskomusten tutkijana vuosikymmeniä aikaansa edellä. Laestadiuksen tutkijatausta näkyy myös hänen saarnoissaan, sillä hän käytti paljon saamelaisten uskomuksiin liittyviä vertauksia. Laestadius puhuu esimerkiksi jatunin eli jättiläisen hurtista. Viimeiset hetket Viimeisessä kirjeessä Laestadius kuvailee oloaan: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella odotellen, että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut. Ja rakkaan veljeni, joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko ja toivo usein kaukana. Kuitenkin minä uskon, että suuri Sovittaja ja orjantappuroilla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua". Juhani Raattamaan käydessä viimeistä kertaa hän lausui omista opetuksistaan: "En ole opetuksistani löytänyt Raamatun vastaista, niitä en voi muuttaa. Vaan kyllä itseni tunnen suureksi syntiseksi, vaikka olenkin uskossa". Laestadius kiitti Jumalaa onnellisesta avioliitosta ja he siunasivat toisiaan Jeesuksen nimessä ja veressä. Kolme päivää ennen kuolemaa Laestadius hyvästeli perheensä ja pyysi vaimoltaan kärsimättömyyttään anteeksi. Sen jälkeen hän ei enää pystynyt puhumaan. Laestadiuksen tytär Sofia kirjoittaa viimeisistä hetkistä: "Tyytyväisenä hän siinä makasi kaiken sen ajan katsellen ympärillä seisovia hymyhuulin iloisena ja onnellisena. Hän olisi halunnut ääneen puhua läsnä oleville, mutta ei ollut siihen voimaa. Loppuhetkensä oli keveä. Ainoastaan muutamia kertoja puhalsi hän syvempään henkeänsä ja niin siirtyi kuolematon osa tästä kuolevaisuudesta kuoleman portin sisäpuolelle". Hautajaisiin tuli ihmisiä yhdeksästä pitäjästä, kolmesta valtakunnasta ja neljästä eri kielikunnasta jättämään viimeisiä jäähyväisiä. Hautaansiunauksen toimitti Laestadiuksen vävy Pehr Stenborg. Kirjallinen tuotanto Kirkko-postilla eli vuotisten sunnuntai- ja juhla-päiväin evankeliumein selitys. Luulaja : Osake-yhtiön kp., 1876. Neljä rukouspäivä-saarnaa. Barck, 1882. Kinkerisaarnoja. Oskari Grönroos, 1897. Tarkastussaarna Vittangissa vuonna 1842, Uusi Postilla 1897; Postilla I, 2. painos; Pieksämäki 1964<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Paasilinna, Erno (toim.) | Nimeke = Valikoima Lapin-kuvauksia tuntureilta ja metsistä| Vuosi = 1985| Luku = Tarkastussaarna Vittangissa vuonna 1842| Sivu = 91–95| Selite = Kokoomateos| Julkaisupaikka = Porvoo| Julkaisija = WSOY| Suomentaja = | Isbn = 951-0-12719-1| Viitattu = 13.10.2023 | Kieli = }}</ref>. Eräs huutavan ääni korvessa. Suom. Johannes Ryselin. Grönroos, 1898[–1899].Kirkkopostilla eli vuotisten sunnuntai- ja juhlapäiväin evankeliumin selitys. Julin, [1899–]1900.Huone-postilla : saarnoja saarnattuja erityisissä kinkeripaikoissa ja sairasten tykönä. Åsvik, 1900.Lauri Leewi Laestadiuksen walituita kirjoituksia. Ensimmäinen osa. Kokoili ja painosta julkaisi J. F. H., J. F. Hellman, 1902.Aikakautemme vanhinten kirjoituksia. Kirj. L. L. L. ... ja muita totisten kristittyin kirjeitä. H. Haatanen, 1903.Lauri Leewi Laestadiuksen walituita kirjoituksia. Toinen osa. Kokoili ja painosta julkaisi J. F. H., J. F. Hellman, 1903.Lauri Leewi Laestadiuksen walituita kirjoituksia. Kolmas osa. Kokoili ja painosta julkaisi J. F. H., J. F. Hellman, 1904.Crapula mundi, se on Maailman kohmelo eli tarttuvainen sielun tauti, jonka wapauden warjoon peitettyä syytä ja kansojen hurjissa meteleissä esiintywiä ilmiöitä samoinkuin sen surkeaa loppua hengellisessä kuolemassa tutkisteli ja kaikkien säätyluokkien elämäntapaa tarkastellen selitteli Lauri Leewi Laestadius. J. F. Hellman, 1905.Huutavan ääni korvessa: aikakauslehti Huutavan ääni korvessa vuosina 1852-1854. Toimittanut L. L. Laestadius ; suomentanut J. F. Hellman. Suomentaja, 1906.Kolmas postilla. Julkaisi E. A. Auno. E. A. Auno, 1924.Kristillisyytemme alkuherätyksen ajoilta : Laestaiuksen y.m. kirjoituksia. J. Patala, 1925.Aikakauslehti Huutavan ääni korvessa vuosina 1852-1854. Toim. L. L. Laestadius ; suom. J. F. Hellman. E. Reunamo, 1938.Katso, Jumalan Karitsa : kuvia ja katkelmia L. L. Laestadiuksen saarnoista. Koonnut Pekka Lappalainen. WSOY, 1953.Olemme matkamiehiä : L. L. Laestadiuksen saarnoja. Koonnut Pekka Lappalainen. Pellervo, 1954.Hulluinhuonelainen. Suom. Lauri Mustakallio. Akateeminen kustannusliike, 1968.Provasti Lars Levi Laestadius'en kirkkopostilla. Kustantaja tuntematon, 1973. Katkelmia lappalaisten mythologiasta. Toim. Nilla Outakoski. Kustantaja tuntematon, 1994.Saarnat. 1 osa. Esikoislestadiolaiset, 1996.Saarnat. 2 osa. Esikoislestadiolaiset, 1998.Saarnat. 3 osa. Esikoislestadiolaiset, 2000.Lappalaisten mytologian katkelmia. Toim. Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen, suom. Risto Pulkkinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.Kertomuksia Vanhasta testamentista. Suom. Lauri Mustakallio. Esikoislestadiolaiset, 2005.Loca parallela plantarum. Laestadius kulttuurissa Laestadius on päähenkilö ruotsalaisen Mikael Niemen romaanissa Koka björn (suom. Karhun keitto). Siinä hän tutkii Pajalassa sattuneita murhatapauksia. Säveltäjä Jyrki Linjama kirjoitti vuonna 2017 oopperan Kolme kirjettä Laestadiukselle, jossa pääroolissa laulaa Esa Ruuttunen. Päivi Alasalmen kirjassa Joenjoen laulu:n toisessa tarinassa Pajala 1852:ssa Laestadius toimii päähenkilönä Lähteet Olaus Brännström, Den laestadianska själavårdstraditionen i Sverige under 1800-talet, 1962. Gustaf Dahlbäck, Den gamla och nya människan i Lars Levi Læstadius teologi, 1949 Lilly Anne Østtveit Elgvin, Lars Levi Læstadius' spiritualitet (Uhteenveto: Lars Levi Læstadiuksen spiritualiteetti), 2010. Olle Franzén, Naturalhistorikern Lars Levi Læstadius,1973*Hannu Juntunen, Lars Levi Læstadiuksen käsitys kirkosta, 1982 Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys Lars Levi Læstadius ja læstadiolainen herätyksen alkuvaiheet, 2000. ISBN 951-8940-01-0. Martti E. Miettinen, Lestadiolainen heräysliike I:i, Mikkeli 1942. Kristina Nilsson, Den himmelske föräldern. En studie av kvinnans betydelse för Lars Levi Læstadius teologi och förkunnelse, 1988. Jorma Ojala, Lars Levi Laestadius. Tiedemies ja pappi, 2007. Henning Thulin, Lars Levi Læstadius och hans förkunnelse, 1949 Gunnar Wikmark, Lars Levi Læstadius’ väg till den nya födelsen'', 1980 Viitteet Aiheesta muualla lestadiolaisuus.info: Lars Levi Laestadiuksen elämäkerta Tornion kaupunginkirjaston Laestadiussivu Laestadiuksen saarnoja ja kirjoituksia suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi Yle, 2004: 100 suurinta suomalaista – L. L. Laestadius Markku Ihonen, 2000: Huutajan ääni Lapin korvessa LYRS, 2000: Laestadius 200 vuotta -kokonaisuus Jouko Talonen, 2000: Hulluinhuonelainen – Lars Levi Laestadiuksen uskonnonfilosofinen pääteos Lassi Kujanpää, 1997 (väitöskirja): Lars Levi Laestadiuksen saarnojen funktionaalis-historiallinen analyysi Päivi Räsänen, 2001: Koreuden ryysyt ja valkeat vaatteet. Pukeutumisnormit Lars Levi Laestadiuksen saarnoissa Pro Gradu, Helsingin yliopisto 2001. (pdf-dokumentti) Crapula Mundi Se on Maailman kohmelo eli tarttuvainen sielun tauti. Digitoituna kirjastot.fi:ssä (pdf) University Library of Tromsø, 1999: Laestadius – Revivalist and Botanist Warren H. Hepokoski, 2000: Lars Levi Laestadius and the revival in Lapland Lars Levi Laestadius and A Sermon of Laestadius Given on the Fourth Day of Rogation in 1857 Sermons translated from Kirkkopostilla 1876 Leif A Boström: Släkten Læstadius Sture Jatko: Lars Levi Laestadius Samiskt informationscentrum: Lars Levi Laestadius och samerna Naturhistoriska riksmuseet: Laestadiusvallmo laestadiustexter.se Juha Pentikäinen: Toisenlainen Lars Levi Laestadius – Lapin tutkijan juuria etsimässä . Teologia.fi 3.4.2008. Hulluinhuonelainen , suom. Lauri Mustakallio laestadiusarkivet.se Käsikirjoitus Lapista - ranskalaiseen pikkukaupunkiin, Suomen Kuvalehti, 26.08.1933, nro 35, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Lestadiolaisuus Ruotsalaiset kasvitieteilijät Ruotsalaiset papit Uskonnolliset julistajat Saamelaiset henkilöt Suomalaiset uskonnolliset vaikuttajat Vuonna 1800 syntyneet Vuonna 1861 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

693

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lars%20von%20Trier

Lars von Trier

Lars von Trier (s. Lars Trier; 30. huhtikuuta 1956 Lyngby) on tanskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja sekä yksi Dogma 95 -julistuksen johtohahmoista. Elämäkerta Lars von Trier valmistui vuonna 1983 kööpenhaminalaisesta Den Danske Filmskole -elokuvakoulusta. Von Trierin opiskeluaikaisiin töihin lukeutuvat elokuvat Nocture (lyhytelokuva, 1980) ja Befrielsesbilleder (1982). Molemmat elokuvat voittivat parhaan elokuvan palkinnon Filmfest München -elokuvajuhlilla vuonna 1984. Lars von Trier voitti jälleen Münchenissä vuonna 1991 elokuvallaan Europa, joka voitti myös Prix du Jury -palkinnon Cannesissa sekä lukuisia palkintoja muilla suurilla elokuvajuhlilla. Von Trierin vuoden 1987 elokuva Epidemia (Epidemic) valittiin Cannesiin viralliseen kilpailusarjaan. Televisioon von Trier on ohjannut elokuvan Medea (1988), joka voitti ranskalaisen Jean d'Arcy -palkinnon, sekä Suomessakin esitetyn minisarjan Valtakunta (Riget, 1994, ja Riget II, 1997), joka kuvattiin Kööpenhaminan yliopistollisessa keskussairaalassa Rigshospitaletissa (sarjan tanskankielinen nimi Riget tulee sairaalan nimestä). Valtakuntaan suunniteltiin kolmattakin osaa, mutta jatkosuunnitelmat peruuntuivat yhden pääosan esittäjän, Ernst-Hugo Järegårdin, kuoltua. Valtakunta-sarjan pohjalta tehtiin vuonna 2004 yhdysvaltalainen televisiosarja Kingdom Hospital. Breaking the Waves (1996) sai Grand Prix -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuvan naispääosaa esitti Emily Watson, joka oli roolistaan ehdolla muun muassa parhaan naispääosan Oscarin saajaksi. Vaikka von Trier inhoaa matkustamista, hän esitteli dogma-elokuvansa Idiootit (Idioterne, 1998) henkilökohtaisesti Cannesin elokuvajuhlilla. Von Trier oli yksi Dogma 95 -julistuksen perustajista, jonka avulla tanskalaisista elokuvista tuli kansainvälisesti kiinnostavia. Von Trier onkin inspiroinut elokuvantekijöitä ympäri maailmaa. Julistuksen tavoitteena oli korostaa tarinan merkitystä elokuvakerronnassa ja pyrkiä tekniseen minimalismiin muun muassa kieltämällä erikoistehosteiden käyttö. Dogmaan liittynyt käsivarakameran käyttö jäi von Trierin tavaramerkiksi, jota esiintyy hänen myöhemmissä elokuvissansakin. Vuonna 2000 tuli ensi-iltaan von Trierin musikaali Dancer in the Dark, jonka pääosaa esitti islantilainen muusikko Björk. Elokuva sai samana vuonna Cannesissa Kultaisen palmun. Von Trier sai USA-trilogiansa elokuvan toisen Manderlayn valmiiksi vuonna 2005. Trilogian ensimmäisessä osassa, Dogville (2003), pääosaa esitti Nicole Kidman. Norjassa vuonna 2011 tehtyjen iskujen jälkeen Trier vastasi kysyttäessä, katuuko hän Dogvillen tekemistä: "Kyllä, jos se todella on innoittanut häntä, olen pahoillani, että olen tehnyt sen." Lars von Trierin seuraava hanke oli tanskalainen dogma-tyylinen komedia Direktøren for det hele (2007). USA-trilogian kolmannen osan, nimeltään Wasington, tuotanto aloitettiin tämän elokuvan jälkeen. Von Trierin elokuva Melancholia oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi Cannesin elokuvajuhlilla 2011. Melancholia-elokuvan tiedotustilaisuudessa Cannesissa von Trier kertoi ymmärtävänsä ja sympatisoivansa Adolf Hitleriä: ”Minusta hän teki joitakin vääriä asioita, ehdottomasti, mutta voin kuvitella hänet lopussa istumassa bunkkerissaan”. Hän myös vitsaili olevansa natsi, koska hänen perheensä oli saksalainen. Lausuntonsa johdosta von Trier suljettiin ulos tapahtumasta ja hänet nimettiin persona non grataksi. Myöhemmin von Trier pyysi anteeksi provokaatiotaan ja kertoi pitävänsä juutalaisten kansanmurhaa pahimpana rikoksena ihmisyyttä kohtaan. Melancholia-elokuva ei saanut Kultaista palmua, mutta siinä esiintynyt Kirsten Dunst sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Sen sijaan Euroopan elokuva-akatemia valitsi Melancholian vuoden 2011 parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi. Lars von Trier lisäsi etuliitten ”von” nimeensä, koska opiskelijatoverit kutsuivat häntä lempinimellä ”von Trier”. Lars von Trier on myöhemmin todennut, että ”von” on myös kunnianosoitus Erich von Stroheimille. Von Trieriin ovat voimakkaasti vaikuttaneet Carl Th. Dreyer ja Liliana Cavanin elokuva Yöportieri. Monien elokuvaohjaajien tavoin von Trierkin käyttää useissa elokuvissaan samoja näyttelijöitä. Hänen viimeisimpiä usein käyttämiään näyttelijöitä ovat muun muassa Jean-Marc Barr, Udo Kier ja Stellan Skarsgård. Haastattelussa vuonna 2003 Lars von Trier sanoi lopettaneensa elokuvien katselun, koska hänen kovalevynsä on täynnä. Mieluummin hän pelaa videopelejä. Von Trier intoili haastattelussa myös Prozacista ja pornografiasta. Von Trierillä diagnosoitiin kesällä 2022 Parkinsonin tauti. Pelot Lars von Trierillä on lukuisia fobioita, ja yksi niistä on lentopelko. Hän on itsekin todennut, että ”periaatteessa pelkään kaikkea paitsi elokuvien tekemistä”. Von Trierin fobiat ovatkin panneet lujille hänen kykynsä tehdä elokuvia. Vaikka hänen elokuviensa tapahtumat sijoittuvatkin pääasiassa ulkomaille, ne on enimmäkseen kuvattu joko Tanskassa tai Ruotsissa. Vaikka von Trier on tehnyt Yhdysvalloista kertovia elokuvia, hän ei ole koskaan käynyt siellä. Kun von Trierin elokuva kilpailee Cannesissa, hän matkustaa Tanskasta Ranskaan ja takaisin autolla. Filmografia (ohjaajana) Befrielsesbilleder (1982) The Element of Crime (Forbrydelsens element, 1984) Epidemia (Epidemic, 1987) Europa (1991) Valtakunta (Riget, televisiosarja, 1994) Breaking the Waves (1996) Valtakunta II (Riget II, televisiosarja, 1998) Idiootit (Idioterne, 1998) Dancer in the Dark (2000) Dogville (2003) Manderlay (2005) Koko homman pomo (Direktøren for det hele, 2006) Antichrist (2009) Melancholia (2011) Nymphomaniac (2013) The House That Jack Built (2018) Lähteet Kirjallisuutta Trier on Von Trier. Directors on Directors -sarja Faber, 2004 ISBN 9780571207077 . Aiheesta muualla Tanskalaiset elokuvaohjaajat Vuonna 1956 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

695

https://fi.wikipedia.org/wiki/Linda%20Lovelace

Linda Lovelace

Linda Susan Boreman (10. tammikuuta 1949 Bronx, New York, New York, Yhdysvallat – 22. huhtikuuta 2002 Denver, Colorado, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen pornonäyttelijä, joka tuli kuuluisaksi taiteilijanimellä Linda Lovelace elokuvassa Syvä kurkku (1972). Lovelace kertoi myöhemmin esiintyneensä elokuvassa aviomiehensä pakottamana. Hänen mukaansa filmillä nähdään käytännössä raiskauksia. Myöhemmin hänestä tuli tunnettu pornografian vastustaja. Lovelacen lapsuutta on kuvattu rankaksi, sillä hänen isänsä oli harvoin kotona ja äiti oli häntä kohtaan ankara. Lovelace oli naimisissa Chuck Traynorin kanssa. Lovelace on kertonut miehen olleen häntä kohtaan väkivaltainen ja pakottaneen hänet esiintymään pornoelokuvissa. Erottuaan Traynorista Lovelace meni naimisiin Larry Marchianon kanssa vuonna 1976 ja hän lopetti pornon tekemisen. Pariskunta sai kaksi lasta, mutta lopulta he erosivat ystävällisissä väleissä vuonna 1996. Hän loukkaantui pahoin auto-onnettomuudessa 3. huhtikuuta 2002. Hänet irrotettiin hengityskoneesta 22. huhtikuuta ja hän kuoli 53-vuotiaana Denverissä, Coloradon osavaltiossa. Vuonna 2013 Lovelacen elämästä julkaistiin elokuva Lovelace, jossa Amanda Seyfried näytteli pääosaa. Kirjat Lovelace on ollut usean kirjan aiheena: Inside Linda Lovelace (1974), Linda Lovelace, The Intimate Diary of Linda Lovelace (1974), Linda Lovelace, Ordeal (1980), Linda Lovelace ja Mike McGrady, Out of Bondage (1986), Linda Lovelace ja Mike McGrady, The Complete Linda Lovelace (2001), Eric Danville, Lähteet Aiheesta muualla Linda Lovelace - Video Yhdysvaltalaiset pornonäyttelijät Pornografian vastaiset aktivistit Liikenneonnettomuudessa kuolleet Vuonna 1949 syntyneet Vuonna 2002 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

698

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laavalamppu

Laavalamppu

Laavalamppu on somistusvalaistukseen tarkoitettu lamppu, joka koostuu kahdesta osasta: lampusta ja säiliöstä, joka on tavallisesti tehty lasista ja sisältää nestettä (usein öljyä) sekä vahaa. Lampun tuottama lämpö kuumentaa säiliön pohjalla olevaa vahaa, kunnes sen tiheys alittaa nesteen tiheyden, jolloin se nousee ylös. Säiliön yläosassa vaha jäähtyy ja sen tiheys kasvaa, kunnes se vajoaa takaisin pohjalle. Laavalamput olivat suosittuja 1960-luvulla, tosin vuosituhannen vaihteessa ne yleistyivät jälleen. Vuonna 1996 yhdysvaltalainen Landon Noll kehitti Silicon Graphicsilla kahden kollegansa kanssa patentoidun Lavarand-menetelmän, jolla laavalamppujen muodostamista kuvioista otettuja kuvia käytettiin apuna satunnaislukujen luomisessa. Cloudflaren pääkonttorin seinällä on sadan laavalampun kokoelma, joista otettuja valokuvia käytetään satunnaislukujen luomiseen. Muita menetelmiä ovat Lontoon toimiston kahden yhteen kytketyn heilurin järjestelmä (double-pendulum system) ja Singaporen toimisto tuottaa satunnaislukujen uraanikappaleen atomien hajoamisesta. Lähteet Aiheesta muualla Virtanen, Sofia: Nuorekas ikäisekseen: laavalamppu täyttää 50 vuotta. Tekniikka & talous 1.9.2013. Valaisimet 1960-luvun nuorisokulttuuri

702

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20kansainv%C3%A4lisist%C3%A4%20j%C3%A4rjest%C3%B6ist%C3%A4

Luettelo kansainvälisistä järjestöistä

Kansainvälinen järjestö voi olla valtioiden tai erimaalaisten jäsenten perustama organisaatio. Useissa järjestöissä edustettuina ovat jäsenvaltioiden hallitukset, jolloin puhutaan valtioidenvälisistä järjestöistä (intergovermental organisation, IGO). Kun jasenet ovat yksityishenkilöitä, puhutaan kansalaisjärjestöistä (non-governmental organisation, NGO). Luettelo kansainvälisistä järjestöistä Valtioidenväliset järjestöt Afrikan unioni Amerikan valtioiden järjestö Arabiliitto ASEAN Benelux CERN Euroopan avaruusjärjestö Euroopan neuvosto Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) Euroopan unioni Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY) Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) Maailmanpankki Maailman kauppajärjestö (WTO) Nato OPEC Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alue (NAFTA) Trilateraalinen komissio Yhdistyneet kansakunnat Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) Maailman terveysjärjestö (WHO) Kansainvälinen työjärjestö (ILO) Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (UNESCO) Maailman postiliitto (UPU) Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö - YK:n siirtolaisuusjärjestö (IOM) Kansalaisjärjestöt AEGEE AIESEC Amnesty International ATTAC Human Rights Watch IBBY Lääkärit ilman rajoja Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN Oxfam Punainen Risti WWF Zonta International Kansainväliset järjestöt

703

https://fi.wikipedia.org/wiki/Litium

Litium

Litium on alkalimetalleihin kuuluva alkuaine. Muiden alkalimetallien tavoin litium kuuluu jaksollisessa järjestelmässä ensimmäiseen pääryhmään. Litiumin kemiallinen merkki on Li, järjestysluku on 3 ja atomimassa IUPACin standardin mukaisesti [6,938; 6,997] amu. Alkuaineen CAS-numero on 7439-93-2. Litium on kevyin kaikista metalleista, ja se jopa kelluu vedessä. Keveytensä vuoksi litiumia käytetään kovissa ja kevyissä metalliseoksissa, erityisesti lentokoneissa. Kyseessä on elimistölle välttämätön alkuaine, joka on kuitenkin myrkyllinen liian suurina annoksina. Fysikaaliset ominaisuudet Litiumin tiheys on huoneenlämpötilassa pienin kaikista metallimaisista alkuaineista, 0,534 g/cm3 eli noin puolet veden tiheydestä. Metalli on pehmeää ja sitä voidaan leikata veitsellä. Litiumin lämpökapasiteetti on kiinteistä alkuaineista korkein ja sen vuoksi litiumilla on käyttöä lämmönsiirtimissä. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin litiumin voimakas taipumus aiheuttaa korroosiota. Litiumilla on kaksi eri kidemuotoa. Kuutiollinen litium on stabiili −180 °C:n lämpötilasta aina sulamispisteeseensä 180,5 °C saakka. Kuutiollinen alkeiskoppi muuntuu heksagonaaliseksi noin −190 °C:n lämpötilassa. Isotoopit Litiumilla on kaksi luonnossa esiintyvää pysyvää isotooppia, jotka ovat 6Li, jonka osuus on 7,594 %, ja 7Li, jonka osuus on 92,414 %. Näiden lisäksi on valmistettu radioaktiivisia isotooppeja, joiden massaluvut ovat 3–5 ja 8–12. Kaupallisen litiummetallin atomimassa vaihtelee välillä 6,94–6,99 u, koska erotusprosessit vaikuttavat isotooppikoostumukseen ja litium-6-isotooppia erotetaan usein litiummetallista ydinteknologian tarpeisiin. Kemialliset ominaisuudet Litium on kemiallisesti erittäin reaktiivinen metalli, eli se reagoi voimakkaasti muiden aineiden kanssa. Muihin raskaampiin alkalimetalleihin verrattuna se on kuitenkin vähemmän reaktiivinen. Litium reagoi herkästi jo alhaisessa lämpötilassa hapen kanssa oksidiksi ja muiksi happea sisältäviksi yhdisteiksi sekä typen kanssa nitridiksi. Nitridin muodostuminen on poikkeuksellista, sillä vain harvat alkuaineet reagoivat typpimolekyylien kanssa ja alkalimetalleista ainoastaan litium muodostaa nitridin. Kuumennettaessa ilmassa noin 200 °C:ssa (itsesyttymislämpötila 179 °C) se syttyy palamaan. Kuumennettaessa litium reagoi myös voimakkaiden hapettimien, happojen sekä hiilivetyjen, halogeenien, betonin, hiekan ja asbestin kanssa, mikä saattaa aiheuttaa tulipalon tai räjähdyksen. Se reagoi voimakkaasti myös veden kanssa muodostaen litiumhydroksidia ja vetyä. Toisin kuin muiden alkalimetallien ja veden välisessä reaktiossa, vapautuva vety ei yleensä syty palamaan. Kylmä ammoniakki liuottaa litiumia ja litiumin ammoniakkiliuoksia voidaan käyttää orgaanisen kemian synteeseissä. Kuumennettaessa ammoniakin kanssa muodostuu litiumamidia. Muiden alkalimetallien tavoin litium esiintyy yhdisteissään hapetusluvulla +I. Alkalimetalleja se muistuttaa muun muassa muodostamalla vahvasti emäksisen hydroksidin. Sillä on kuitenkin myös monia samankaltaisia ominaisuuksia magnesiumin kanssa, mitä kutsutaan diagonaaliseksi sukulaisuudeksi. Tästä esimerkkinä ovat veteen niukkaliukoiset litiumfosfaatti, litiumfluoridi ja litiumkarbonaatti, jotka ovat veteen niukkaliukoisia kuten myös magnesiumin vastaavat yhdisteet. Muiden alkalimetallien vastaavat suolat liukenevat veteen hyvin. Magnesiumin ja muiden maa-alkalimetallien kaltainen on myös reaktio hapen kanssa. Litium muodostaa hapen kanssa oksidin, kun natrium reagoi muodostaen natriumperoksidia ja kalium ja raskaammat alkalimetallit superoksideita. Litiumilla on alkalimetalleista korkein varaustiheys ja monilla sen yhdisteillä on ioniluonteen lisäksi myös melko vahva kovalenttinen luonne. Litiumatomi on muita alkalimetalleja pienikokoisempi. Tämän vuoksi sen varaustiheys on suurempi ja lähellä magnesiumin varaustiheyttä. Tämä selittää myös osaltaan samankaltaisuudet magnesiumin kanssa. Monet litiumsuoloista, esimerkiksi litiumkloridi, liukenevat poolisten liuottimien, kuten veden, lisäksi myös poolittomiin orgaanisiin liuottimiin, muun muassa asetoniin. Litium muodostaa monia organolitiumyhdisteitä, jotka ovat organometalliyhdisteitä. Alkyylilitiumyhdisteitä valmistetaan alkyylikloridien ja litiummetallin välisellä reaktiolla. Ne ovat erittäin voimakkaasti emäksisiä ja reagoivat helposti ilman sekä veden kanssa. Tämän vuoksi niitä säilytetään typpi- tai jalokaasuilmakehässä. Käytetyimpiä organolitiumyhdisteitä ovat n-, sek- ja tert-butyylilitiumit. Litiumin yhdisteitä Litiumhydridi (LiH), CAS-numero 7580-67-8 Litiumhydroksidi (LiOH), CAS-numero 1310-65-2 Litiumhydroksidimonohydraatti (LiOH·H2O), CAS-numero 1310-66-3 Litiumkarbonaatti (Li2CO3), CAS-numero 554-13-2 Litiumkloridi (LiCl), CAS-numero 7447-41-8 Litiumniobaatti (LiNbO3), CAS-numero 12031-63-9 Litiumoksidi (Li2O), CAS-numero 12057-24-8 Litiumperoksidi (Li2O2), CAS-numero 12031-80-0 Organolitiumyhdisteet, kuten butyylilitium, yleensä superemäksiä Historia Litiumin mineraaleista petaliitin ja spodumeenin löysi brasilialainen José Bonifácio de Andrada Utön saarelta Ruotsista tuoduista näytteistä 1700-luvun loppupuolella. Litiumin löysi ruotsalainen kemisti Johan August Arfwedson vuonna 1817 tutkiessaan petaliittimineraalia. Nimen litium alkuaineella antoi Jöns Jacob Berzelius vuonna 1818 ja se on johdos kreikan kielen kiveä tarkoittavasta sanasta lithos. Metallina litiumia sai ensimmäisenä aikaiseksi Humphry Davy vuonna 1818 elektrolysoimalla litiumoksidia. Suunnilleen samaan aikaan suomalainen kemisti Johan Gadolin havaitsi litiumyhdisteiden värjäävän liekin karmiininpunaiseksi. Useampia grammoja metallista alkuainetta valmistivat ensimmäisinä Robert Bunsen ja Augustus Matthiesen vuonna 1854. Ennen toista maailmansotaa litiumilla ja sen yhdisteillä oli vain vähäistä käyttöä erikoissovellutuksissa. Toisen maailmansodan jälkeen litiumia alettiin käyttää metalliseoksissa alumiinin ja magnesiumin kanssa sekä voiteluaineissa litiumstearaatin muodossa. Litiumin kysyntää on myös kasvattanut litiumioniakkujen kehittäminen. Vuonna 2019 Kiinan hallitus on väittänyt kehittäneensä uuden litiumin jalostusprosessin, joka pudottaa litiumtonnin hintaa merkittävästi. Esiintyminen Litium on maailmankaikkeudessa melko harvinainen alkuaine. Se on vedyn ja heliumin lisäksi yksi kolmesta ensimmäisestä alkuräjähdyksen jälkeen muodostuneista alkuaineista, mistä litiumin osuus oli noin 10-10. Vaikka litiumia syntyykin tähdissä se myös kuluu saman tien. Litiumin esiintyminen ruskeissa kääpiöissä erottaa ne punaisista kääpiöistä. Skorpionin tähdistön Messier 4 -tähtijoukosta on löytynyt tähti, jonka suuri litiumpitoisuus on tieteelle arvoitus. Litiumin esiintyminen tähdissä voidaan todeta spektroskooppisin menetelmin. Litium on maankuoren alkuaineista 27. yleisin ja sen pitoisuus on noin 0,006 %. Litiumia ei reaktiivisena alkuaineena löydy vapaana luonnossa, vaan se on aina yhdisteinä mineraaleissa, joita tunnetaan noin 150. Tärkeimmät sen mineraaleista ovat lepidoliitti K(Li, Al)3(Al, Si)4O10(F, OH)2, spodumeeni LiAlSi2O6, petaliitti LiAlSi4O10 ja amblygoniitti (Li, Na)Al(F, OH)PO4. Litiummineraalit ovat tyypillisiä suola-aavikoille. Litiumia on myös melko runsaita määriä suolavesijärvissä, joita on muun muassa Chilessä, Yhdysvalloissa ja Argentiinassa. Vuonna 2009 litiummineraaleja louhittiin yhdeksässä suurimmassa tuottajamaassa yhteensä noin 18 000 tonnia ja suurin malmintuottaja oli Chile, jonka osuus tästä oli noin 10 600 tonnia. Muita suuria litiummalmeja tuottavia maita ovat Yhdysvallat, Australia, Kiina ja Argentiina. Maailman jäljellä olevaksi litiumvarannon suuruudeksi on arvioitu noin 23 miljoonaa tonnia, josta Chilen osuus on noin 7,7 miljoonaa tonnia. Myös Boliviassa on suuret litiumvarannot, joiden arvioidaan olevan jopa puolet koko maailman varannoista, mutta ne ovat sopivan infrastruktuurin puutteen vuoksi suurelta osin hyödyntämättä. Suuria määriä litiummineraaleja, pääasiassa spodumeenia, on myös muun muassa Kongon demokraattisessa tasavallassa. Pienempiä määriä litiummineraaleja on myös Euroopassa, muun muassa Portugalissa. Suomessa spodumeenia on löydetty Tammelasta ja lepidoliittia maan keskiosista. Suomessa litiumkaivospiirejä on Kokkolan Ullavassa ja Kaustisella Keliber-hankkeeseen liittyen. Tavoitteena on nousta Euroopan suurimmaksi litiumin tuottajaksi. Keliber-hankkeen suurin omistaja on norjalainen kaivosyhtiö Nordic Mining. Valmistus Litiummineraalit sisältävät tyypillisesti noin 1–3 painoprosenttia litiumia ja erityisesti spodumeenimalmi rikastetaan vaahdottamalla. Tämän jälkeen mineraali liuotetaan rikkihappoon tai kuumennetaan kalsiumkarbonaatin kanssa ja muodostuva litiumsuola uutetaan vedellä tai käytetään ioninvaihtoprosessia. Ioninvaihtoprosessissa malmia kuumennetaan natrium- tai kaliumyhdisteen kanssa, jolloin muodostuu veteen liukenevia litiumyhdisteitä. Esimerkiksi kaliumsulfaattia käytettäessä muodostuu litiumsulfaattia. Ennen näitä prosesseja α-spodumeeni ja α-lepidoliitti muunnetaan kuumentamalla 1 100 °C:n lämpötilassa hauraammiksi β-muodoikseen. Veteen liukeneva litium käsitellään natriumkarbonaatilla, jolloin saadaan niukkaliukoista litiumkarbonaattia, joka reagoi suolahapon kanssa muodostaen litiumkloridia. Litiumkloridi sulatetaan ja sen joukkoon on lisätty kaliumkloridia sulamispisteen alentamiseksi. Tyypillisesti litiumkloridia on 45–55 painoprosenttia, jolloin seoksen sulamispiste on 400–460 °C. Sulaa metallikloridiseosta elektrolysoidaan sähkövirralla, jolloin litium pelkistyy metalliksi. Litiumin ja sen yhdisteiden käyttö Litiumin käyttökohteita Metallista litiumia käytetään lähinnä metalliseoksissa ja ensimmäisiä kaupallisesti merkittäviä käyttökohteita oli lyijyseosten kovuuden lisääminen litiumia käyttämällä. Ensimmäinen tällainen metalli oli Saksassa 1920-luvulla kehitetty Bahnmetall, joka sisälsi lyijyn lisäksi pieniä määriä litiumia, kalsiumia ja natriumia. Litiumin ja alumiinin seokset ovat hyvin kevyitä ja kovia ja niitä käytetään erityisesti lentokoneiden valmistuksessa. Litium lisää sekä alumiinin kovuutta että sen kimmomoduulia. Nämä seokset sisältävät tyypillisesti noin 2,5 % litiumia ja 95,3 % alumiinia ja näiden lisäksi myös kuparia, magnesiumia ja zirkoniumia. Litiummetallia käytetään myös tritiumin tuottamiseen, mitä saadaan pommittamalla neutroneilla litiumin isotooppia litium-6:ta. Litiumia käytetään myös anodimateriaalina litiumakuissa, joista kehitetään lyijyakkujen korvaajia esimerkiksi liikennevälineisiin. Sitä käytetään myös alumiinin valmistuksessa poistamaan kryoliitista muodostuvaa fluoria. Sillä on myös käyttöä metallurgiassa kuparin, nikkelin ja teräksen deoksidoinissa ja ymppäyksessä. Litiumin ammoniakkiliuosta käytetään pelkistimenä orgaanisessa synteesissä, jolloin reaktiosta käytetään nimitystä Birch-pelkistys. Litiumyhdisteiden käyttökohteita Yksi tärkeimmistä litiumin yhdisteistä on litiumkarbonaatti, jota käytetään muun muassa emalien valmistuksessa, metallurgiassa fluksina eli esimerkiksi alentamaan alumiinin sulamispistettä ja muiden litiumyhdisteiden valmistuksessa. Litiumoksidia hyödynnetään lasikeramiikassa. Teollisuudessa käytetään paljon litiumstearaattipohjaisia voiteluaineita, jotka kestävät korkeitakin lämpötiloja eivätkä kovetu kylmissä lämpötiloissa. Litiumia käyttävä litiumioniakku on hyvin yleinen akkutekniikka. Siinä katodina on esimerkiksi litiumkobolttioksidi. Litiumioniakkuja käytetään muiden muassa kannettavissa laitteissa kuten tietokoneissa, matkapuhelimissa ja käsityökaluissa sekä autoissa ja varavoimanana sähköverkoissa. Litiumkloridi on yksi hygroskooppisimmista yhdisteistä, minkä vuoksi sitä voidaan käyttää kuivausaineena erityisesti kaasujen kuivaukseen. litiumhydroksidia käytetään litiumvoiteluaineiden valmistuksessa sekä absorboimaan hiilidioksidia muun muassa avaruusaluksissa ja sukellusveneissä. Litiumhydridiä käytetään vedyn varastoimiseen. Vety vapautuu, kun litiumhydridi reagoi veden kanssa. Lääkinnällinen käyttö Litiumin vaikutuksen eläinten käyttäytymiseen huomasi australialainen psykiatri John Cade vuonna 1938. Hän tutki orgaanisten anioneiden vaikutusta eläimiin ja tarvitsi hyvin vesiliukoisen yhdisteen, minkä vuoksi hän käytti litiumsuoloja. Litiumyhdiste aiheutti käyttäytymismuutoksia ja Cade arveli litiumin vaikuttavan jollain tavoin aivoihin. Vuonna 1949 hän kokeili litiumkarbonaattihoitoa vaikeasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivään potilaaseen. Potilas sai apua litiumlääkityksestä sairauteensa. Litiumin vaikutus sairauden hoidossa ei ole täysin tiedossa. Yhdeksi taudin syyksi on esitetty liian aktiivisesti toimivaa inositolimonofosfataasientsyymiä, mikä johtaa aivojen välittäjäaineiden epätasapainoon. Litium korvaa entsyymin rakenteessa magnesiumionit ja siten inhiboi sen toimintaa. Litiumkarbonaattihoidon huonona puolena ovat sen haittavaikutukset: muistiongelmat, käsien vapina ja voimakas janon tunne. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa käytettävä terapeuttinen annos on melko lähellä myrkyllistä annosta. Suomessa on lääkekäytössä lääketehdas Orionin litiumkarbonaattivalmiste Lito. Lähteet Aiheesta muualla Periodictable: Technical data for Lithium PubChem: Lithium DrugBank: Lithium Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes) (KEGG): Lithium ChemBlink: Litium Webmineral: Mineral Species containing Lithium (Li) Mindat: The Mineralogy of Lithium Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Lithium Deutsche Bank Markets Research: Industry Lithium (pdf) 54 Kemia Alkuaineet Seulonnan keskeiset artikkelit

706

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ludwig%20Wittgenstein

Ludwig Wittgenstein

Ludwig Josef Johann Wittgenstein (26. huhtikuuta 1889 Wien, Itävalta-Unkari – 29. huhtikuuta 1951 Cambridge, Yhdistynyt kuningaskunta) oli itävaltalais-englantilainen filosofi, joka vaikutti 1900-luvun alkupuolella loogiseen empirismiin ja analyyttisen filosofian syntyyn. Wittgensteinin tuotanto jaetaan usein varhaiseen ja myöhäiseen kauteen. Vaikka hänen ajattelunsa muuttui ajan mittaan radikaalistikin, muutamat tutkijat ovat myös painottaneet hänen teostensa olennaisia jatkuvuuksia. Elämä ja filosofia Lapsuus ja nuoruus Wittgenstein syntyi sivistyneeseen ja musikaaliseen perheeseen. Pianisti Paul Wittgenstein oli hänen isoveljensä. Hän oli kotiopetuksessa vuoteen 1903, jonka jälkeen hän aloitti Linzissä kolmivuotisen, teknisiin aineisiin erikoistuneen reaalikoulun. Wittgenstein siirtyi 1906 opiskelemaan tekniikkaa Berliinin teknilliseen korkeakouluun, jossa hän kiinnostui ilmailusta. Hän muutti 1908 Manchesteriin tekemään tekniikan tohtorintutkintoaan. Opiskellessaan Manchesterissa hän kiinnostui matematiikan perusteista, koska hän tarvitsi matematiikkaa potkurien suunnittelussa. Näin hän tapasi modernin logiikan perustajan Gottlob Fregen ja näytti tälle erästä logiikka-aiheista kirjoitelmaansa. Tekstin luettuaan Frege ehdotti, että Wittgenstein voisi lähteä Cambridgen yliopistoon opiskelemaan Bertrand Russellin johdolla logiikkaa. Wittgenstein siirtyi Cambridgeen, teki pian suuren vaikutuksen Russelliin ja G. E. Mooreen ja alkoi työskennellä logiikan ja matemaattisen logiikan perusteiden parissa. Russell huomasi heti Wittgensteinin kyvykkyyden ja jätti logiikan perusteita koskevien ongelmien pohtimisen tälle. Varhaiskausi Wittgenstein ilmoittautui heti ensimmäisen maailmansodan puhjettua vapaaehtoiseksi Itävalta-Unkarin armeijaan, toisin kuin pasifisti Russell. Sodan aikana hän kirjoitti maineikkaimman teoksensa Tractatus logico-philosophicuksen eli Loogis-filosofisen tutkielman. Teos pohjaa käsitykseen kielestä, jonka mukaan mielekkäät lauseet ovat maailman asiantilojen kuvia. Lauseet sanovat maailman olioiden olevan tavalla tai toisella, ja maailma voi joko vastata lausetta tai olla vastaamatta. Tractatuksessa Wittgenstein pohtii logiikan näkökulmasta kielen ja maailman välisen yhteyden edellytyksiä. Tämä käsitys lauseiden luonteesta sulkee kielenkäytön ulkopuolelle esimerkiksi etiikkaa tai estetiikkaa koskevat pohdinnat, kenties filosofian yleisemminkin, sillä niissä ei selvästikään ole kyse maailmassa olevien olioiden tilasta. Wittgenstein kuitenkin sanoo, että näitä asioita voi "näyttää" (zeigen) kielen pohjalta, vaikka niitä ei varsinaisesti voikaan "sanoa" (sagen). Esimerkiksi olioiden olemassaolosta ei voi muodostaa väitelauseita, mutta olioista puhuminen kuitenkin viittaa niiden olemassaoloon. Saatuaan Tractatuksen valmiiksi Wittgenstein uskoi ratkaisseensa kaikki oleelliset filosofiset kysymykset. Hän päätti jättää filosofian ja ryhtyi opettajaksi Itävallan maaseudulle pieneen Trattenbachin kylään. Samaan aikaan Tractatus alkoi herättää kiinnostusta, ja niin sanotun Wienin piirin jäsenet olivat siitä erityisen innostuneita. Wienin piiri koostui filosofeista, joiden mielestä filosofian tulisi olla luonteeltaan luonnontieteitä muistuttavaa ja sen tärkeimpänä apuvälineenä olisi käytettävä modernia logiikkaa. Wieninpiiriläiset kokivat käyttökelpoiseksi etenkin Tractatuksen tieteeseen soveltuvan puolen, joka koskee väitelauseiden mielekkyyden rajoja ja suhdetta. Vaikka Tractatus ja looginen empirismi yhdessä muodostivat analyyttisen filosofian perustan, Wittgenstein suhtautui Wienin piirin toimintaan epäillen. Hänestä loogiset empiristit olivat enemmänkin jonkinlaisia tieteisuskovaisia kuin vakavasti otettavia filosofeja. Myöhäiskausi Lyhyehkön opettajanuransa jälkeen Wittgenstein päätyi tutkimaan Tractatusta uudelleen. Hän huomasi tehneensä useita vakavia virheitä ja palasi jälleen filosofian pariin. Wittgensteinin myöhemmältä kaudelta on jälkipolville jäänyt paljon muistiinpanoja ja luentomateriaalia sekä muutamia vasta paljon myöhemmin julkaistuja kirjoja. Tärkein myöhäiskauden teos on Filosofisia tutkimuksia, jossa hän esittelee pääajatuksensa hyvin selvästi. Vasta Wittgensteinin kuoleman jälkeen kirjaksi kootussa Filosofisissa tutkimuksissa hän esittää muun muassa paljon puhutun yksityisen kielen argumentin ja käsittelee siinä säännön seuraamisen ongelmaa. Wittgenstein huomasi, että hänen luomansa kielen kuvateoria ei riitä kielen luonteen tutkimiseen, koska kielen tehtävä maailman kuvaajana on vain yksi sen käyttötarkoituksista ja on olemassa muitakin kielen käyttötapoja. Hän kutsui kielen käyttötapoja kielipeleiksi. Esimerkiksi rukoilulla, anteeksipyytämisellä, kiroilulla, tieteellisillä väittämillä ja muilla kielen käyttötavoilla on omat kielipelinsä. Vastaavasti esimerkiksi lääkäreillä, ralliautoilijoilla, katolilaisilla, luterilaisilla ja muilla kielen käyttäjillä on omat kielipelinsä. Kielipelit voivat olla toisilleen läheistä tai kaukaista sukua. Lääkärin ja ralliautoilijan puheet poikkeavat toisistaan enemmän kuin katolisen ja luterilaisen kristityn. Analogia on sama kuin pesäpallolla ja baseballilla verrattuna pesäpalloon ja nyrkkeilyyn. Wittgenstein korosti, poiketen perinteisestä kielianalyyttisesta tavasta etsiä jotain yhtä tiettyä yhdistävää tekijää joka niputtaa alleen jonkin tietyn sanan merkityksen, ettei tällaista yhdistävää piirrettä tarvitse olla olemassa, vaan saman sanan käytöt eri kielipeleissä muodostavat perheen jota yhdistää perheyhtäläisyys – samoin kuin tietyn perheen joillakin jäsenillä on samanlainen nenä, joillakin samanlainen kävelytyyli jne. ilman yhtä kaikkia yhdistävää piirrettä. Wittgenstein säilytti edelleen näkemyksensä siitä, että filosofiset ongelmat johtuivat kielen väärinkäytöstä, mutta nyt hänen mukaansa kielen väärinkäyttöä on kahden tai useamman kielipelin sekoittaminen, muunlaista kielen väärinkäyttöä ei ole. Esimerkiksi kysymys ”Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai maksalaatikko?” saattaisi olla aivan pätevä jossain kielipelissä, vaikkei sellaista tällä hetkellä tunnetakaan. On kuitenkin vaikeaa, ellei inhimillisesti mahdotonta, kuvitella sellaista aktuaalista tilannetta, yleisemmin elämänmuotoa, jossa tämänkaltaisilla ilmaisuilla olisi varsinainen merkitys. Voidaan toki kehittää sketsi tai ajatella tosielämän tilanne, jonka komiikka perustuisi vastaavanlaisille epäkieliopillisille puheakteille. Wittgensteinin mukaan olisikin mahdollista, jopa toivottavaa, kirjoittaa filosofinen teos vitsien muotoon. Hämäräksi kuitenkin jää, millainen huumori edustaisi erityisesti filosofisesti arvokasta tyyppiä. Joka tapauksessa Wittgenstein kiteyttää näkemyksensä kielen hermeneuttisesta, ennalta loogisesti rajaamattomasta luonteesta viittaamalla radikaaliin "toiseuteen": hänen mukaansa emme ymmärtäisi leijonia vaikka ne osaisivat puhua. Wittgensteinin kielipeliajatus on vaikuttanut uskonnonfilosofiseen keskusteluun ja fideismin syntyyn, vaikka Wittgenstein itse ei yhdessäkään pääteoksistaan ole kovin eksplisiittisesti tarkastellut uskonnollista kieltä. Suomennetut teokset Kirjoja Artikkeleita Keskusteluja Freudista. [1942–46.] Toimittanut Rush Rhees. Suomentanut Heikki Nyman. – Parnasso 2/1974, s. 85–93. Luentoja estetiikasta. Suomentanut Heikki Nyman. – Parnasso 7 & 8/1981, s. 425–438 & 475–490. Filosofia. Toimittanut ja suomentanut Heikki Nyman. – Synteesi 1–2/1991 (10. vsk.), s. 1–18. [Philosophie, 1933.] Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Ahonen, Hanne: Merkityksen ja ymmärtämisen käsitteet kielessä ja musiikissa. Wittgenstein ja formalismi. niin & näin 3/1998, 26–31. Kuusela, Oskari: Wittgensteinin kieliopillinen filosofia. niin & näin 3/1998, 18–25. Kuusela, Oskari: Wittgensteinin bibliografiaa. niin & näin 3/1998, 37. Kuusela, Oskari: Wittgenstein ja transsendentaalifilosofia. niin & näin 1/2001, 53–65. Pihlström, Sami: Jaakko Hintikka, Ludwig Wittgenstein ja vuosisatamme filosofian kahtiajako. Niin & näin 3/1998. Tukiainen, Arto: Ylevä ja banaali etiikka: tapaus Wittgenstein. niin & näin 3/1998. Uschanov, Tommi: Wittgensteinin Tractatus logiikan kritiikkinä. niin & näin 3/1998, 14–17. Ylen Elävä arkisto – Lars Hertzbergin esitelmä Ludwig Wittgensteinista (audio) Wittgenstein, Ludwig: Otteita muistiinpanoista. Suom. Oskari Kuusela. niin & näin 3/1998, 12–13. Vuonna 1889 syntyneet Vuonna 1951 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

708

https://fi.wikipedia.org/wiki/Levykeasema

Levykeasema

Levykeasema on magneettisuutta hyväkseen käyttävä massamuistilaite. Levykeasemat olivat 1970–1990-luvuilla yleisesti käytössä tietokoneissa. Levykeasema lukee ja kirjoittaa levykkeitä ja siten mahdollistaa tiedon siirtämisen pysyvässä muodossa paikasta toiseen ja eri koneiden välillä sekä tiedon säilyttämisen senkin jälkeen kun kone sammutetaan. Tieto tallennetaan levyn pyöriessä levykkeen urille (engl. track) siirtämällä luku-/kirjoituspäätä eri etäisyydelle levykkeen keskustasta. Urien sisältö koostuu sektoreista (engl. sector). Levykkeiden yleisimmät koot ovat 8″ (noin 203 mm), 5,25″ (noin 133 mm) ja 3,5″ (noin 89 mm) aikajärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Koska 5,25″ levykkeitä on kutsuttu lerpuiksi ja 3,5″ levykkeitä korpuiksi, käytössä ovat olleet myös nimitykset lerppuasema ja korppuasema. Kotitietokoneissa käytettiin usein omaan koteloonsa asennettuja ulkoisia levykeasemia, jotka muun muassa Commodore 64:ssa kytkettiin koneeseen sarjakaapelilla. Uudemmissa 16/32-bittisissä koneissa kuten Amiga ja muissa saman sukupolven koneissa 3,5″ levykeasema oli vakiovaruste ja usein sijoitettu laitteen sivuun. Samaa järjestelyä käytettiin useissa kannettavissa tietokoneissa. Tornimallisissa PC-koneissa levykeasema asennetaan vapaaseen 3,5 tai 5,25 tuuman laajennuspaikkaan koneen kotelon etuosaan. Jollei laajennuspaikkaa voida käyttää, voidaan käyttää ulkoista levykeasemaa. Optiset asemat, jotka lukevat ja mahdollisesti myös kirjoittavat CD-, DVD- tai Blu-ray-levyjä, sekä USB-muistit ja muistikortit ovat käytännössä syrjäyttäneet levykeasemat. Myös optiset levyasemat asennetaan levykeasemista periytyviin 5,25 tuuman laajennuspaikkoihin. Lähteet Tallennusvälineet

709

https://fi.wikipedia.org/wiki/Levyke

Levyke

Levyke tai kalvolevy (arkikielessä myös ”disketti”) on magneettinen muistilevy, joka on kiinteässä suojakuoressa. Levykkeitä on käytetty erityisesti tietokoneiden siirrettävinä tiedontallennusvälineinä. Levykkeen kotelon sisällä on ohut rautaoksidilla pinnoitettu muovinen kiekko, joka on pakattu yleensä neliön muotoiseen suojakoteloon. 8 ja 5¼ tuuman levykkeiden (”lerppu”) kotelo on taipuisa ja 3½ tuuman levykkeiden (”korppu”) kotelo on jäykkä. Levykkeen lukemiseen ja sille tallentamiseen käytetään levykeasemaa. Toisin kuin äänilevyllä ja CD-levyllä, tietolevykkeiden tietoa ei talleteta spiraalimuotoisesti vaan samankeskeisille renkaille, joita kutsutaan uriksi. Levykeaseman lukupää siirtyy sivusuunnassa askeleittain uralta toiselle levyn pyöriessä alla. Yksi ura on jaettu sektoreihin ja levyllä olevaan tietolohkoon viitataan sen ura- ja sektoriosoitteella. Tyypillisesti levyn alkuun (sopimuksenvarainen käsite) talletetaan käyttöjärjestelmän käyttämän tiedostojärjestelmän määrittelemällä tavalla kirjoitettu hakemisto, johon kirjataan tiedostojen nimet ja mistä sektoreista kyseessä oleva tiedosto koostuu. Tätä hakemistoa kutsutaan usein FAT-tiedostojärjestelmästä peräisin olevalla, mutta yleiskieliseksi muuttuneella nimityksellä tilanvaraustaulukko. Nykyisin optiset levyt kuten CD-, DVD- ja Blu-ray-levyt, ulkoiset kiintolevyt sekä USB-muistit ja muistikortit ovat suurelta osin korvanneet levykkeet. Lopullisesti levykkeiden valmistus kuluttajamarkkinoille päättyi maaliskuussa 2011, kun 3½ tuuman levykkeitä viimeisenä valmistanut Sony lopetti tuotannon. Kunnostettuja kierrätyslevykkeitä myydään vielä 2020-luvullakin kuitenkin edelleen teollisuuskäyttöön. Tyypillinen käyttökohde on liikennelentokoneen kaltainen sulautettu järjestelmä. Historiaa Ensimmäiset levykkeet kehitti IBM:n tutkimuskeskus San Joséssa 1960-luvun lopussa. Alan Shugart antoi David L. Noblelle tehtävän johtaa kehitystä edulliseen tapaan siirtää mikrokoodipäivityksiä. Muita kehittäjiä olivat Warren L. Dalziel, Ralph Flores ja Herbert Thompson. Levykkeet tarkoitettiin IBM S/370 -suurtietokoneiden käyttöjärjestelmäpäivitysten siirtoon tietokoneen 3330-yksikön kautta. IBM halusi jotain nopeampaa ja kevyempää kuin nauha-asemat. IBM myös osti japanilaiselta Yoshirō NakaMatsilta patentin levyketeknologiaan, jonka hän väitti kehittäneensä jo 1950-luvulla. Kahdeksantuumainen levyke tuli markkinoille 1971. Alan Shugart siirtyi IBM:ltä Memorexille ja perusti vuonna 1973 yrityksen Shugart Associates. Vastauksena Wang Laboratoriesin pyyntöön halvemmalle tekniikalle Shugart Associates esitteli vuonna 1976 5¼-tuuman levykkeen. SA 400 "Minifloppy" oli kapasiteetiltaan 110 kilotavua. Digital Research lisäsi CP/M-käyttöjärjestelmään tuen levykkeelle. 1980-luvulla Xerox omisti Shugart Associatesin ja sopi Matsushitan kanssa asemien valmistuksesta ja myynnistä. 5¼-asemat olivat kahdeksantuumaista halvempia ja syrjäyttivät pian kahdeksantuumaiset. Vaikka kahdeksan tuuman levykkeet ovat vanhentunutta tekniikkaa, jotkin tahot käyttävät niitä vielä, esimerkiksi Nasan avaruussukkulan varaosien tarkistamisessa käytetyt laitteistot. Suomessa kahdeksan tuuman levykkeitä käytti ainakin IBM S/34 vielä 1980-luvulla. Mikrotietokoneiden aikakaudella levykeasemat yleistyivät huomattavasti, etenkin CP/M-käyttöjärjestelmän yleistyessä. Vaikka levyjen fyysinen formaatti oli 5¼ tuumaa, eri valmistajien loogiset formaatit eivät olleet pääsääntöisesti yhteensopivia keskenään, mikä vaikeutti tiedon siirtoa tietokoneiden välillä. Harrastelija- ja kotikäyttöön levykeasema oli pitkään suhteellisen kallis lisälaite – usein kalliimpi kuin itse tietokone. Kotitietokoneet käyttivät 1980-luvulla usein vielä C-kasettia tallennusmedianaan. Muun muassa vuonna 1982 julkaistu, suuren suosion saavuttanut Commodore 64 käytti C-kasettia, mutta vaihtoehtona oli myös 5¼ tuuman levykeasema. Ensimmäinen Sonyn kehittämää 3,5-tuuman formaattia käyttänyt tietokone oli Sony SMC-70 (1982). Vuonna 1984 Apple valitsi Sonyn 90 × 94 millimetrin levykeformaatin käytettäväksi Macintosh-tietokoneissaan ja siten pakotti sen standardiformaatiksi Yhdysvalloissa. Formaattia oli käytetty jo Macintosia aiemmin Hewlett-Packardin HP-150:ssä (1983). Tuotetta markkinoitiin sittemmin tuumamitalla 3½, minkä oli tarkoitus painottaa levykkeen pienempää kokoa 5¼″-standardiin verrattuna. Myös IBM siirtyi 3½ tuuman levykkeisiin PS/2-tuotesarjassaan, kun IBM:n aiemmat PC ja AT-mikrotietokoneet olivat käyttäneet 5¼ tuuman levykkeitä. Microsoftin MS-DOS-käyttöjärjestelmään tuki 3½ tuuman levykkeille tuli versiossa 3.2. 3½ tuuman levykkeistä tuli keskeinen tallennusväline 1980-luvun jälkipuoliskolla PC-tietokoneissa sekä Amigassa ja Atari ST:ssä. Se oli myös MSX-kotitietokonestandardin virallinen levykoko. Vuonna 1989 3½ tuuman levykkeitä myytiin enemmän kuin 5¼-tuumaisia. Myöhemmin 3½ tuuman levykkeiden tallennuskapasiteetti alkoi jäädä riittämättömäksi. Esimerkiksi vuoden 1994 Microsoft Office 4.3 käsitti 31 levykettä. Myös jotkut tietokonepelit levittäytyivät yli kymmenelle levykkeelle (esim. Monkey Islandin kaltaiset, laajat pelit, vaikkakin ne saattoi usein asentaa myös kiintolevylle). Tämä oli epäkäytännöllistä. Kaikilla 16-bittisten koneiden käyttäjillä ei ollut kovalevyjä, joihin pelin olisi voinut tallentaa, minkä vuoksi monet pelit vaativat toistuvaa levykkeiden vaihtelemista. Tästä syystä esimerkiksi Amigalla lisälevyasema olikin suosittu oheislaite. Nykyään Todennäköisesti puolet tämän päivän matkustajalentokoneista on yli 20 vuotta vanhoja ja niiden laitteistoissa käytetään edelleen levykkeitä tietojen tallennukseen. On olemassa myös lääkinnällisiä laitteita, jotka edelleen vaativat levykkeitä tietojen siirtoon. Kirjontaa varten on valmistettu tuhansia levykkeille tallentavia koneita, joita käytetään edelleen. Jotkut teollisuusyritykset käyttävät vieläkin levykkeille tallentavia digikameroita. Lisäksi levykkeitä kaipaavat vanhojen laitteiden harrastajat. Näihin tarkoituksiin myydään levykkeitä vanhoista varastoista. Kierrätettyjä levyjä myyvän yrittäjän mukaan vuosina 1985–2000 levykkeiden laatu oli parhaimmillaan ja jos tuolloin valmistetut levyt vain on säilytetty oikeassa lämpötilassa, ne ovat edelleen yhtä hyvässä kunnossa kuin uusina. Levykkeen fyysinen rakenne Levyke koostuu magneettisesti herkästä levypinnasta ja suojakotelosta. Levykkeen pyöreä tallennuspinta pyörii suorakaiteen muotoisessa suojakuoressa keskiakselinsa ympäri. Suojakuori suojaa vain kosketukselta; voimakkaita magneettikenttiä vastaan se ei suojaa. 8 ja 5¼ tuuman levykkeissä kuori on taipuisa. Taipuisuudesta johtuu levykkeen lempinimi ”lerppu” (engl. floppy disk). 3½ tuuman levykkeissä suojakuori on kova ja taipumaton, mistä johtuu tällaisen levykkeen lempinimi ”korppu”. Levykkeiden tyyppejä Levykkeet luokiteltiin usein nelikirjaimisella merkinnällä, esimerkiksi DSDD. Merkinnän kaksi ensimmäistä kirjainta kertovat, onko levy tarkoitettu yksi- (SS, single side) vai kaksipuoliseen (DS, double side) tallennukseen. Kaksi viimeistä kirjainta kertovat tallennustiheyden: yksinkertainen (SD, single density), korkea (HD, high density), nelinkertainen (QD, quad density) tai ekstra (ED, extra density). Myöhemmin kaikki levykkeet olivat kaksipuolisia. Levykkeissä luki DS-merkinnän sijaan usein esimerkiksi MFHD (micro floppy high density). 8 ja 5¼ tuuman levykkeet Lerpun eli 8″:n tai 5¼″:n levykkeen pehmeässä kuoressa on aukko, joka paljastaa levyn pinnan lukupäätä varten. Kuoressa on myös pieni reikä levyn indeksointia varten, ja levykkeessä vastaavasti reikä (tai useampia). Levyasema voi käyttää tätä reikää kohdistamaan lukemisen tiettyyn kohtaan levyä. Kaikki järjestelmät eivät käyttäneet tätä ominaisuutta, vaan lukivat dataa levyltä kunnes synkronoituivat bittivirtaan (pehmeä sektorointi). Kuoren reunassa on kolo, joka toimii kirjoittamisen sallivana merkkinä. Levykkeen pystyy kirjoitussuojaamaan peittämällä tämän kolon teipinpalalla. Tyypillisesti levykepakkauksessa on otsikointitarrojen lisäksi kirjoitussuojateippejä. Johtuen valmistusprosessista myös yksipuolisina myydyissä levykkeissä on yleensä magneettinen media molemmilla puolilla. Leikkaamalla levyyn kirjoituskolo myös toiselle puolelle voidaan levykkeen kääntöpuoli hyödyntää yksipuolisessa pehmeää sektorointia käyttävässä levykeasemassa. Tämä oli yleistä 1980-luvulla. Alla mainitut kapasiteetit ovat levykkeen vapaa tallennustila formatoinnin jälkeen. 8 tuuman levyke (1971) Kirjoitussuojalovi levykkeen alareunassa Erillinen paperinen suojatasku Käytössä monissa CP/M-käyttöjärjestelmällä varustetuissa tietokoneissa Kapasiteetti: SSSD: 256 kt SSDD: 500 kt DSDD: 1,2 Mt 5¼ tuuman levyke (1976) Markkinoitiin yleensä nimellä Mini Floppy Disc Teknisesti ja ulkonäöltään 8 tuuman levykkeen kaltainen, kirjoitussuojalovi levykkeen oikeassa reunassa Erillinen paperinen suojatasku Kapasiteetti: SSSD: 160 kt SSDD: 180 kt DSDD: 360 kt (40 uraa, 9 sektoria/ura) DSQD (DSHD): 1200 kt (80 uraa, 15 sektoria/ura) Commodore 64/128-tietokoneissa 170 kt (35 uraa) ja 340 kt (70 uraa) 3½ tuuman levyke (1984) Korpun eli 3½ tuuman levykkeen kovassa suojakuoressa on metallinen tai muovinen kirjoituspinnan suoja. Suoja siirtyy sivuun, kun levyke asetetaan levykeasemaan. Suojaan kiinnitetty pieni jousi palauttaa suojan takaisin paikoilleen, kun levyke poistetaan asemasta. Levykkeen suojakuoren etikettipuolelta katsoen oikeassa yläkulmassa on aukko, jossa on pieni liikkuva muovinpala. Kun aukko on peitetty muovinpalalla, levykkeelle voi kirjoittaa. Kirjoitussuoja otetaan käyttöön avaamalla aukko. Myös vasemmassa yläkulmassa voi olla vastaava aukko, jossa ei kuitenkaan ole liikkuvaa muovinpalaa. Aukko merkitsee, että levyke on suuritiheyksinen (HD, High Density) ja siten kapasiteetiltaan suurempi. Puuttuva aukko merkitsee normaalitiheyksistä (DD, Double Density) levyä. Markkinoitiin yleensä nimellä Micro Floppy Disc Levy koostuu sylintereistä. Yhdellä sylinterillä on yksi ura kumpaakin levyn puolta kohden. Tavallisesti levyt ovat kaksipuolisia, mutta yksipuolisiakin voitaisiin käyttää. Uralla on tietty määrä sektoreita, joka riippuu levyn tallennustiheydestä. Sektori on 512 tavua. Tämän perusteella kaksipuolisen levyn tallennuskapasiteetiksi saadaan 2 × C × S × 512 tavua, missä C on sylintereiden määrä ja S on sektoreiden määrä uraa kohden. Kapasiteetti: SSDD: 360 kt DSDD: 720 kt (160 uraa, 9 sektoria/ura) Amiga-tietokoneissa 880 kt (160 uraa, 11 sektoria/ura) DSHD: 1440 kt (160 uraa, 18 sektoria/ura) DSED: 2880 kt Muut levyketyypit Edellä mainituista kolmesta merkittävimmästä koosta on myös olemassa paranneltuja versioita. Lisäksi on ollut käytössä erikoisempia levykekokoja, kuten Oricissa ja Amstrad CPC:ssä käytetyt 3 tuuman levykkeet. Mitsumin Quick Disk -formaatti oli käytössä useissa MIDI-yhteensopivissa laitteissa sekä Nintendon Famicom Disk System -laajennuksessa. Formaatti oli muokattavissa ja sitä oli eri kokoja niin fyysisesti kuin tallennuskapasiteetiltaan. Suurikapasiteettiset levykejärjestelmät Iomegan suuremman tallennuskapasiteetin levykkeet Zip 100 ja 250 olivat jossain määrin menestyksekkäitä 1990-luvun lopulla. Samoihin aikoihin esitelty kilpaileva tuote, Imationin LS-120 -levykejärjestelmä (”Superdisk”) ei koskaan yleistynyt siitäkään huolimatta, että sen lukuasema oli alaspäin yhteensopiva 3½-tuumaisten 1,44 Mt:n levykkeiden kanssa. Sony kehitti MiniDisc-levyistä tietokonekäyttöön soveltuvan MD Data -levyn (kapasiteetti 140 Mt), joita on käytetty tietokoneissa siirrettävinä tallennusvälineinä. Katso myös Massamuisti Reikänauha Reikäkorttikone Lähteet Aiheesta muualla Tallennusvälineet Seulonnan keskeiset artikkelit 1900-luvun sähkötekniikan keksinnöt

710

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi%20and%20the%20Leavings

Leevi and the Leavings

Leevi and the Leavings oli suomalainen, vuonna 1978 perustettu poprock-yhtye. Yhtyeen merkittävin jäsen oli Gösta Sundqvist, joka teki melkein yksin kappaleiden sävellykset, sanoitukset ja sovitukset. Sundqvist oli myös yhtyeen laulaja. Muut jäsenet olivat Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund. He päättivät lopettaa yhtyeen Sundqvistin kuoltua vuonna 2003. Paananen, Karastie ja Nylund palasivat musiikkielämään keväällä 2011 Leavings-Orkesterina. Leevi and the Leavings tuli tunnetuksi myös siitä, ettei se tehnyt Euroviisujen alkukarsinnan 1981 lisäksi yhtään julkista esiintymistä. Siitä huolimatta yhtye keräsi laajan kuulijakunnan, ja se oli suosittu koko uransa ajan. Yhtyeen menestyksen takana olivat pitkälti Sundqvistin kirjoittamat kappaleet. Sundqvist käsitteli niissä ihmissuhteita, yhteiskunnallisia asioita, alkoholismia, syrjäytyneisyyttä ja luonnonsuojelua, usein humoristisesti ja ironisesti. Yhtye sai vuonna 1995 vuoden kotimaisen yhtyeen Emma-palkinnon. Leevi and the Leavings julkaisi yhteensä kuusitoista studioalbumia. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?”, ”Raparperitaivas”, ”Unelmia ja toimistohommia”, ”Poika nimeltä Päivi”, ”Pohjois-Karjala”, ”Teuvo, maanteiden kuningas”, ”Vasara ja nauloja” ja ”Itkisitkö onnesta?”. Historia Alkuvaiheet ja yhtyeen perustaminen: 1971–1978 Leevi and the Leavingsin perustamisajankohtaa ei tiedetä tarkasti. Sundqvist oli soitellut ystävänsä ”Jogin” kanssa Etelä-Espoon yhteiskoulun aikana jo 1970-luvun alussa. Syksyllä 1971 Jogi esitteli Sundqvistille Juha Partasen,, ja kesäkuussa 1972 he soittivat ensimmäisen kerran yhdessä Reijo Innan kanssa tämän mökillä Iittalassa. Sittemmin Jogi jättäytyi pois yhtyeestä, jonka nimi oli silloin Funeral Procession. Mökin pihapiirissä navetassa oli urut, sähkökitara ja rummut, ja kappaleita nauhoitettiin kasettinauhurilla. Sundqvist oli jo tässä vaiheessa tuotteliain jäsen, ja hän kehitteli koko ajan uusia kappaleita ja sanoituksia. Sundqvist lauloi kappaleet englanniksi ja soitti usein niiden väliin huiluriffejä. Inna, Partanen ja Sundqvist soittivat viimeisen kerran yhdessä heinäkuussa 1974. Elokuussa Inna lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja yhtye hajosi. Reijo Inna ja Risto Paananen tutustuivat suorittaessaan asepalvelusta Hämeenlinnan jääkäripatteristossa. Pari kuukautta myöhemmin Inna pyysi Paanasta soittamaan Iittalaan mökille, koska porukasta puuttui basisti, ja niin Paananen tapasi Sundqvistin ensimmäistä kertaa. Sundqvist ja hänen ystävänsä olivat jo pitkän aikaa tehneet Stereogramofoni-kasetteja, joissa he pilailivat eri radio-ohjelmien ja yhtyeiden kustannuksella. Kaseteilla esiintyviä kuvitteellisia yhtyeitä olivat muun muassa The Babyboys, Kyösti Salmenoksan kvintetti ja Leevi and the Leavings. Kasetteja tehtiin kymmenisen kappaletta, ja niitä jaettiin ystäväpiirille. Sketseistä suurin osa oli Sundqvistin käsialaa. Sundqvist halusi pitää nämä omakustanteet noin 20 ihmisestä koostuneen pienen piirin sisällä, sillä hän koki, ettei hänen tarvinnut ”näyttää kenellekään mitään”. Juha Partaselle antamassaan haastattelussa 1978 Sundqvist sanoi, että Leevi and the Leavings syntyi varsinaisesti vuoden 1977 syksyllä. Yhtyeen nimi ”Leavings” valittiin, koska se sopi hyvin Leevin yhteyteen eikä se tuntunut vaikealta lausuttavalta. Leavings myös ”kuulosti kivalta” ja oli helppo muistaa. Sundqvistin mukaan nimi oli myös kunnianosoitus yhtyeille, jotka tekivät ”60-luvun inhimillistä soundia”. Ensijulkaisusta suosioon: 1978–1986 Reijo Innan haaveena oli kuitenkin tehdä oikea levy. Kaseteilta valittiin kaksi kappaletta, ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” sekä ”Rakas Annika…”, jotka lähetettiin Atte Blomille Love Recordsiin kuunneltavaksi. Inna teki sen salassa Sundqvistilta, joka ei olisi halunnut tarjota kappaleita julkaistavaksi. Levy-yhtiö tarjoutui kustantamaan levyn, ja ensimmäinen single julkaistiin vuonna 1978. Esikoissingleä mainostettiin epätavallisesti muun muassa Helsingin Sanomien Henkilökohtaista-palstan ilmoituksilla, joissa etsittiin Marja-Leena-nimistä henkilöä. Kun single ilmestyi, sitä arveltiin Juice Leskisen tai Hectorin salanimellä levyttämäksi puolivitsiksi. Aluksi Sundqvist vastusti kokonaisen albumin tekoa ja halusi julkaista sen sijaan tuplasinglejä. Niitä ilmestyikin kaksi vuonna 1979. Samana vuonna yhtyeeseen liittyi kitaristi Juha Karastie, joka oli soittanut Sundqvistin kanssa yhdessä jo aikaisemmin. Samoihin aikoihin Inna päätti lähteä yhtyeestä, sillä hän halusi pitää yhtyeen anonyyminä singlejä julkaisevana ryhmänä. Innan mielestä yhtyeellä ei ollut tarpeeksi materiaalia kokonaista LP-levyä varten. Innan tilalle rumpaliksi tuli Risto Paanasen vanha koulukaveri Jarmo Leivo. Yhtyeen ensimmäinen albumi Suuteleminen kielletty ilmestyi vuonna 1980. Love Records oli mennyt konkurssiin kesällä 1979, joten albumin julkaisua varten perustettiin levymerkki Black Label Series Atte Blomin uuden kustantamon Johannan yhteyteen. Aluksi Sundqvist kaavaili Tauno Paloa levyn avaussanojen lausujaksi, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi Atte Blom kutsui tehtävään hyvin tuntemansa Jörn Donnerin. Levyn muista kappaleista merkittävästi poikennut instrumentaali ”Tuhannen markan seteli” soi aikanaan Urheiluruudun tunnuskappaleena noin kymmenen vuoden ajan. Kappale oli selvä suosikki vielä vuonna 2013 Ylen järjestämässä äänestyksessä Urheiluruudun kaikkien aikojen alkutunnukseksi. Myöhemmin, vuonna 1981, Leevi and the Leavings osallistui Euroviisujen Suomen alkukarsintaan kappaleella ”Sinisilmä, mansikkasuu”, mutta kappale karsiutui yleisöäänestyksen perusteella. Euroviisukarsinnat jäivät yhtyeen uran ainoaksi julkiseksi esiintymiseksi. Yhtye ei koskaan levyttänyt kappaletta, mutta siitä on olemassa taltiointi Aarne Tenkasen esittämänä. Leavings alkoi myös valmistella seuraavaa albumiaan, joka ilmestyi vuonna 1981 nimellä Mies joka toi rock ’n’ rollin Suomeen. Seuraavana vuonna Jarmo Leivo lähti yhtyeestä, ja hänet korvattiin Markku Mattilalla. Mattila oli mukana albumilla Kadonnut laakso, joka on yhtyeen tuotannon elokuvamaisin levy aina villi länsi -henkisistä kansikuvasta ja kappalevalinnoista Ennio Morricone -viittauksiin asti. Vuonna 1983 yhtyeeltä ilmestyi neljän kappaleen EP Jos taivaalta sataisi rahaa. Vuonna 1984 julkaistiin Leevi and the Leavings -kokoelmalevy ja seuraavana vuonna uusi studioalbumi Raha ja rakkaus, jonka kansikuvassa parodioitiin sensaatiolehdistön lööppejä. Levyn menestyneimmäksi kappaleeksi osoittautui ”Poika nimeltä Päivi”. Studioalbumien välillä oli kulunut kolme vuotta, minä aikana esimerkiksi Sundqvist suoritti asepalveluksensa. Vuonna 1986 Leevi and the Leavings vaihtoi taas rumpalia, kun Markku Mattila jättäytyi pois. Mattilalle ei ehditty löytää korvaajaa, joten Sundqvist, Karastie ja Paananen ryhtyivät äänittämään seuraavaa albumia, Perjantai 14. päivä, kolmistaan. Levyn tekeminen ilman rumpalia kesti lähes vuoden, ja albumista tuli edeltäjiään akustisempi ja folkhenkisempi. Kappale ”Pohjois-Karjala” nousi hitiksi, ja sitä pidetään edelleen yhtenä Leevi and the Leavingsin parhaimmista kappaleista. Suosion huipulla: 1987–1995 Leevi and the Leavings otti vuonna 1987 uudeksi rumpalikseen Niklas Nylundin, joka oli Risto Paanasen työkaveri. Hänen mukaantulonsa oli yksi tekijä tiellä kohti tulevaa menestystä, sillä Paanasen mukaan ”hän soitti kuin oikea rumpali, ei niin kuin kaveri joka harrastaa rumpujen soittamista”. Heti vuonna 1988 yhtye julkaisi uudistuneella kokoonpanolla Häntä koipien välissä -albumin, josta tuli sittemmin kokoelmalevyjä lukuun ottamatta yhtyeen myydyin. Suosikin lukijoiden vuosiäänestyksessä albumi pääsi kotimaisten albumien listalla kahdeksannelle sijalle, ja yhtyesarjassa Leevi and the Leavings oli 12. sijalla. Albumia pidetään Leevi and the Leavingsin varsinaisena läpimurtona, jonka myötä yhtye näytti löytäneen oman tyylinsä. Levyllä on myös yksi yhtyeen tunnetuimmista ja suosituimmista kappaleista ”Teuvo, maanteiden kuningas”. Seuraava levy, Musiikkiluokka, on tyyliltään edeltäjänsä kaltainen, mutta siltä ei noussut samankaltaisia kestohittejä. Yhtye kokeili rajoja myös joulumusiikissa ja äänitti vuonna 1990 albumin Varasteleva joulupukki, johon saatiin idea alun perin vain muutamasta surkeita kohtaloita esittelevästä jouluaiheisesta laulusta. Myöhemmin vuonna 1995 Rakkauden planeetta -albumin erikoispainoksessa julkaistiin vielä kappale ”Jouluaattona kännissä”. Vuonna 1991 ilmestyi albumi Raparperitaivas, jonka yksi teema on luonnonsuojelu; voimakkaimmin kantaa luonnon puolesta otetaan kappaleessa ”Tikapuut taivaaseen”. Molemmilla albumeilla on Paanasen mukaan myös teemana se, kuinka ”helposti herkkiä asioita voidaan särkeä typerällä käyttäytymisellä”. Raparperitaivaan jälkeen yhtye piti parin vuoden tauon levyttämisestä, vaikka se julkaisikin vuonna 1992 kokoelmalevyn Menestyksen salaisuus, jolla oli yksi uusi kappale, ”Paskaa lapsille”. Varsinainen studioalbumi, Turkmenialainen tyttöystävä, ilmestyi kuitenkin vasta seuraavana vuonna. Vuonna 1995 yhtye julkaisi yhden menestyneimmistä albumeistaan, Rakkauden planeetan. Kestosuosikeiksi nousivat etenkin kappaleet ”Itkisitkö onnesta?” sekä ”Vasara ja nauloja”, jonka Rautia otti tunnuskappaleeksi televisiomainoksiinsa. Levyn kappaleista ”Rakkauden planeetta” ja ”Luonnollinen valinta” ottavat kantaa luonnon suojelemisen puolesta. 1990-luvun puolivälissä yhtye sai useita tunnustuksia. Hannu Puttosen ohjaama musiikkivideo ”Rakkauden työkalu” sai Hopeisen Muuvin vuonna 1994. Seuraavana vuonna Leevi and the Leavings sai vuoden kotimaisen yhtyeen Emma-palkinnon, ja vuonna 1996 Sundqvistille myönnettiin arvostettu Juha Vainio -palkinto. Vuonna 1988 Sundqvist alkoi tuottaa myös radiosarjoja, joista tunnetuimmaksi nousi vuosina 1993–2002 tehty Koe-eläinpuisto. Viimeiset vuodet julkisuudelta piilossa: 1996–2003 Sundqvist ei ollut koskaan pitänyt esillä olemisesta ja päätti vuonna 1996 vetäytyä julkisuudesta kokonaan. Yhtye julkaisi yhä tasaiseen tahtiin uusia levyjä, mutta radio- tai lehtihaastatteluja Sundqvist ei enää antanut. Sundqvist ei muun muassa saapunut noutamaan voittamaansa sanoittajapalkintoa, vaan totesi viestissään ”ettei elämä julkisuudessa ole ihmisen arvoista elämää, vaikka se laulunaihetta antaisikin”. Hän oli koko yhtyeuran ajan vältellyt muutenkin julkisia huomionosoituksia, muutamaa kultalevytilaisuutta lukuun ottamatta. Seuraavan albumin Käärmenäyttely yhtye julkaisi vuonna 1996. Vuonna 1997 julkaistua kokoelmalevyä Keskiviikko… 40 ensimmäistä hittiä on myyty 149 497 kappaletta, ja se on 18. myydyin kotimainen albumi. Vuonna 1998 julkaistiin Kerran elämässä, jonka paikallisradioiden musiikkitoimittajat valitsivat kuukauden levyksi. Yhtyeen 2000-luvun ensimmäinen albumi Bulebule poikkesi tyyliltään edeltäjistään, sillä kappaleet olivat sanoituksiltaan vieläkin rohkeampia kuin aiemmilla levyillä. Albumi ylsi lähelle kultalevymyyntiä lähinnä siksi, että Fazerin musiikkikerho oli valinnut Bulebulen kuukauden poplevyksi. Vuonna 2002 yhtye palasi omaan tyyliin Onnen avaimet -albumilla. Seuraavana vuonna ilmestyi Leevi and the Leavingsin viimeiseksi jäänyt albumi Hopeahääpäivä, joka nimensä mukaisesti oli yhtyeen 25-vuotisjuhlalevy. Vuonna 2001 julkaistiin kokoelmalevyt Torstai… 40 seuraavaa hittiä ja Stereogramofoni – Sinkkuelämää vuosien varrelta, joilla on paljon harvinaisia kappaleita. Sundqvistin kuolema Viimeisten seitsemän elinvuotensa aikana Sundqvist ei antanut haastattelua edes Soundiin, joka oli julkaissut hänestä aikaisemmin laajojakin juttuja, mutta hän oli luvannut päätoimittaja Timo Kanervalle suostua haastatteluun täytettyään 50 vuotta. Ilta-Sanomat julkaisi tosin viikko Sundqvistin kuoleman jälkeen haastattelun, joka perustui vain vähän aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Sitä ei kuitenkaan ollut ollut tarkoitus julkaista haastatteluna, sillä Sundqvist oli halunnut välttää siitä seuraavia haastattelupyyntöjä. Juha Partasen mukaan Sundqvist piti näinä vuosina etäisyyttä myös muihin ihmisiin. Gösta Sundqvist kuoli 46-vuotiaana sydänkohtaukseen Espoossa 16. elokuuta 2003. Paananen oli puhunut Sundqvistin kanssa puhelimessa muutama päivä aikaisemmin. Heidän suunnitelmissaan oli tehdä seuraavasta levystä ”iloista poppia”. Viimeisenä iltana he menivät studioon ja tekivät yhdestä edellisen albumin kappaleesta uuden version, joka jäi ”julkaisemattomaksi kappaleeksi”. Sundqvistin kuoleman jälkeen Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund päättivät yhdessä lopettaa yhtyeen toiminnan, sillä he eivät halunneet jatkaa ilman Sundqvistia. Kuitenkin vielä seuraavan vuoden syksyllä julkaistiin yhtyeen viimeiseksi jäänyt kokoelmalevy Keskeneräinen sinfonia. Albumilla julkaistiin myös yli kaksikymmentä vuotta pimennossa ollut ”Haloo”-kappale. Syksyllä 2004 järjestettiin Sundqvistin muistoksi neljä Malja Göstalle -muistokonserttia. Konserteissa useat suomalaiset artistit, kuten Ismo ja Ilkka Alanko, Tuomari Nurmio, Maarit Hurmerinta, Timo Rautiainen, Samuli Putro, Marjo Leinonen ja Pauli Hanhiniemi, tulkitsivat Leevi and the Leavingsin kappaleita. Ohjelma lähetettiin myös televisiossa nimellä Isälle Göstalta marraskuussa 2004. Konserteista kaksi järjestettiin Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa 30. ja 31. elokuuta 2004 ja kolmas Tampere-talon isossa salissa 11. syyskuuta 2004. Neljäs konsertti järjestettiin Lahdessa Sibeliustalossa. Ominaispiirteet Musiikki Leevi and the Leavingsin musiikki on suomirockia, joka rikkoo rockin ja iskelmän rajoja. Alkuvaiheessa yhtyeen iskelmällisyys oli ainakin osittain tarkoituksellista, sillä Sundqvist halusi pilkata ”turhantärkeitä kukkopoikia, mitkä kuvittelee et ne on jotain helvetin rokkenrolltähtiä”. Alkuaikojen iskelmällisyys oli myös vastaveto punk-musiikille, josta Sundqvist ei pitänyt. Yhtye kokeili heti alusta alkaen monia muitakin tyylilajeja: toisella albumilla diskomusiikkia ja kolmannella rockabillya ja syntetisaattoripoppia. Tero Lietteen mukaan Sundqvistin tuotantoa määrittelee melodisuus ja brittiläisestä folkmusiikista omaksuttu akustisuus, ja myös Sundqvistin mukaan melodisuus oli hänelle tärkeää. Sundqvist oli nuorempana avannut c-kasetteja ja kääntänyt nauhat juoksemaan toiseen suuntaan kuullakseen musiikin takaperin. Sundqvistin mukaan ”se oli ihan toinen musiikkimaailma”, ja hän sai siitä paljon oivalluksia studiossa käytettäväksi. Sundqvistin suurimpia innoittajia olivat Jethro Tull, yhtyeen johtohahmo Ian Anderson ja Amazing Blondel. Progressiivisen rockin lisäksi Sundqvist piti myös klassisesta musiikista, erityisesti Sergei Rahmaninovista. Italoiskelmä nerokkaine sovituksineen oli myös tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Yhtyeen rumpalin Niklas Nylundin mukaan musiikissa ei ollut taukoja, ja hänellä oli jatkuvasti vaikeuksia hahmottaa kappaleiden rakenteita: ”Tahdit eivät mene esimerkiksi 8/16, vaan siitä puuttuu tahti, tai sitten tulee yksi ylimääräinen.” Nylundin kollega Harri Ala-Kojola oli kerran joutunut hankkimaan projektiaan varten ”Teuvo, maanteiden kuningas” -kappaleen rumpukompit, mutta todennut ne liian epäloogisiksi. Nylundin mukaan kappaleet eivät ole soittoteknisesti hankalia, vain epäloogisia. Yhtyeen yksittäisten kappaleiden soittajatietoja ei ole tallella. Risto Paanasen mukaan yhtyeen jäsenet soittivat mitä osasivat. Juha Karastie soitti pääasiassa soolokitaraa, ja myös rumpali Niklas Nylund saattoi soittaa kitaraa. Paananen itse soitti komppikitaraa ja bassoa. Sundqvist puolestaan soitti usein kitarateemojen lisäksi kosketinsoittimia. Sanoitukset Leevi and the Leavingsia on pidetty yhtyeenä, joka kuvaa ensisijaisesti suomalaisuutta. Yhtyeen rumpali Nylund on sanonut, että hänen mielestään Sundqvist halusi osin leikitellä näillä mielikuvilla ja dramatisoida niitä: ”Tämä luuserimiehen tarina löytyy kuitenkin myös vaikka Ahmed Ahneesta ja Aku Ankasta, se on niin yleispätevä.” Sundqvist ei itse pitänyt hänelle annetusta ”suomalaisuuden sanansaattajan” asemasta vaan piti itseään ajatusmaailmaltaan enemmän belgialaisena kuin suomalaisena. Jee jee jee: suomalaisen rockin historia -kirjassa yhtyeen sanoitusten tyyliä kutsutaan ”surkuhupaisaksi”, sillä se on sekoitus ironiaa ja empatiaa, tragediaa ja komiikkaa. Vaikka Sundqvist tarkasteli hahmojaan komiikan avulla, hän käsitteli silti elämän perusasioita usein syvemmältä kuin monet, jotka yrittivät tehdä sitä vakavissaan. Kolmas nainen -yhtyeen Sakari Pesola kommentoi Leavingsin tyyliä ”kansallisromanttis-parodiseksi”. Tero Valkosen mukaan sanoituksille on ominaista absurdit tarinat ja se, ettei laulaja ota kantaa henkilöiden toimintaan. Soundin toimittaja Jarkko Fräntilä totesi Onnen Avaimet -albumin arvostelussaan, että ”joistakin Gösta Sundqvistin hengentuotteista on tullut osa suomalaista identiteettiä”, ja kutsui joitakin tunnetuimpia kappaleita ”laulun muotoon puetuiksi mininovelleiksi”. Toinen Soundin toimittaja, Pertti Ojala, kiitti Torstai… 40 seuraavaa hittiä -kokoelman arvostelussaan Sundqvistin tarkkanäköisyyttä ”suomalaisen arjen, machouden ja äärimmäisen junttiuden kuvaajana”. Hän antoi myös tunnustusta kappaleiden kaksimielisistä sanoituksista. Juha Vainio -palkinnon myöntäneen raadin perusteluissa mainittiin, että sanoituksista piirtyy esiin ”viisaan talonmiehen” näkemä ”suomalainen sielunmaisema”. Samoin laulujen sanottiin auttavan ”meitä suomalaisia ymmärtämään toisiamme ja ehkä myös hiukan itseämme”. Länsi-Savon toimittaja Anssi Mehtälä kutsui Sundqvistia ”suureksi suomalaiseksi kertojaksi” ja ”suomalaisen kansanluonteen kiteyttäjäksi”. Sundqvist vastusti tulkintoja, joiden mukaan laulujen sanoitukset viittaisivat hänen omaan elämäänsä. Hän ei myöskään tahtonut tulkita sanoituksiaan edes yhtyeen jäsenille. Ekologiset teemat olivat hänelle tärkeitä, ja hän otti ne esille myös haastatteluissa. Sundqvistilla ei esimerkiksi ollut ajokorttia, koska hänen mielestään autoa saisi ajaa vain, jos kyydissä olisi vähintään kolme ihmistä. Kannanotot ympäristön puolesta tulevat hyvin ilmi Raparperitaivas-albumilla, jonka nimikkokappaleessa lauletaan: ”Kun on ihminen pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan.” Raparperitaivasta seurannut Turkmenialainen tyttöystävä on tunnelmaltaan iloisempi, mutta Rakkauden planeetta taas yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Sundqvist olisi halunnut julkaista Rakkauden planeetan pahvikansissa, mutta ne eivät olisi sopineet suurten markettien varkaudenestojärjestelmiin. Sundqvist oli saanut sanoitustekniikkaansa vaikutteita Reino Helismaalta ja Sauvo Puhtilalta, ja hän tunnusti vuonna 1996 tärkeimmäksi esikuvakseen Juha Vainion. Lempikirjailijakseen hän mainitsi Anton Tšehovin, jonka tragikomiikasta hän sai inspiraatiota tekstintekijänä. Sundqvist tuli harvoin äänitysstudioon valmiiden tekstien kanssa, vaan hän viimeisteli ne useimmiten vasta sitten, kun kappale oli muuten jo valmis. Toisinaan hän saattoi käskeä muut kahville voidakseen kirjoittaa sanoitukset loppuun rauhassa. Tämä ei tarkoita, etteikö Sundqvist olisi jo etukäteen miettinyt laulujen teemoja tai tarinoita, hän ei vain halunnut kertoa niistä etukäteen muille. Paanasen mukaan Sundqvist piti tarinat pimennossa myös siksi, ettei loppuratkaisu olisi paljastunut soitossa. Esiintymättömyys Leevi and the Leavings oli tunnettu siitä, että se ei esiintynyt koskaan julkisesti. Yhtye ei kertonut sille mitään keskeistä syytä, mutta aluksi kyse oli ilmeisesti vain Leevi-mytologialla leikittelystä. Alkuvaiheessa yhtyeen oli tarkoitus julkaista vain singlejä ja sen julkikuvaan kuului faktan ja fiktion sekoittaminen, mihin levy-yhtiö antoi vapaat kädet. Atte Blom ja Sundqvist vetäytyivät muutaman viikon ajan päivittäin luomaan kansissa esiintyviä hahmoja ja tapahtumia, joiden myötä alkoi syntyä Leavings-maailma ja -mytologia. Esikoissinglen kannessa esittäjäksi mainitaankin pelkkä ”The Leavings”. Sundqvist vertasi ensimmäisessä Leavings-haastattelussa vuonna 1978 yhtyettä Pink Floydiin: Jos Leevi and the Leavings olisi esiintynyt, Sundqvist olisi halunnut samanlaisen lavashow’n kuin Pink Floydilla. Keikoista olisi pitänyt tulla unohtumattomia ja kerta kerralta parempia. Sundqvistin nuoruudenystävän Juha Partasen mukaan yhtyeelle oli helpompaa rakentaa mainetta muiden keinojen, kuten videoiden avulla. Yhtyeen kappaleita olisi ollut vaikea soittaa keikalla täysipainoisesti, sillä levyillä kappaleissa on useita päällekkäisäänityksiä ja trikkejä. Kappaleet olisi pitänyt sovittaa uudelleen, eikä Sundqvistin ääni myöskään kuulostanut luonnossa samanlaiselta kuin levyllä. Sovitustyyli johti ennen pitkää tilanteeseen, jossa keikoille olisi pitänyt palkata lukuisia lisämuusikoita. Yhtye ei halunnut myöskään käyttää taustanauhoja, sillä se olisi tuntunut ”huijaukselta”. Lisäksi Sundqvist ei pitänyt suurista väkijoukoista tai matkustamisesta. Koska hän oli myös tinkimätön ja halusi tehdä asiat oman päänsä mukaan, konserttijärjestelyistä olisi todennäköisesti tullut hankalia. Sundqvist viihtyi parhaiten perheensä parissa, mitä esiintyminen olisi rajoittanut. Päätös keikkailemattomuudesta ei ollut yksinomaan Sundqvistin, vaikka toisinaan yhtyeen muut jäsenet kaipasivatkin keikoilta saatavaa suoraa yleisöpalautetta. Tarjouksia kuitenkin tuli jatkuvasti, ja Sundqvist kertoi niistä yleensä jälkikäteen – esimerkiksi eräs suomalainen merkittävä rockfestivaali tarjosi 1980–1990-lukujen vaihteessa 600 000 markan esiintymispalkkiota. Sundqvist totesi myös useaan otteeseen yhtyeen olevan sen jäsenille vain harrastus, ja hän kertoi suhtautuvansa esimerkiksi jalkapalloon paljon vakavammin kuin musiikin tekemiseen. Vuoden 1984 haastattelussa Yleisradiolle hän totesi, että yhtye esiintyisi, jos se ei olisi niin epäkaupallinen ja harrastelijamainen. Sundqvist myös epäili vuoden 1990 haastattelussaan Soundissa, että keikkailu olisi todennäköisesti ”polttanut hänet loppuun”. Leevi and the Leavings teki kuitenkin kaksi ”keikkaa” Äimärock-festivaaleilla Iittalassa kesällä 1978 nimillä Rife Paananen & Kyytipojat ja Tarmon Dynamo. Väliaikamusiikkina soitettiin jo studiossa äänitetyt ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” ja ”Rakas Annika…”, jotka julkaistiin singlenä myöhemmin kesällä. Leevi and the Leavingsin ainoa julkinen esiintyminen tapahtui Suomen vuoden 1981 Euroviisu-alkukarsinnassa, jossa yhtye putosi jatkosta yleisöäänestyksen perusteella. Ylen Mediakomppania-ohjelmassa vuonna 1990 yhtye esitti livenä kappaleensa ”Matkamuistoja”. Tallenne vuoden 1981 Euroviisu-alkukarsinnan esiintymisestä julkaistiin Ylen Elävässä arkistossa vuonna 2019. Ylessä oli pitkään oletettu, ettei esiintymisestä ole säilynyt tallennetta lainkaan, ja mikäli esitys oli aikanaan taltioitu videolle, nauha oli sittemmin käytetty uudelleen. Televisiosta videokasetille nauhoitettu video löytyi vuonna 2019 Risto Paanasen kotoa. Perintö Marraskuussa 2007 ilmestyi tribuuttialbumi Melkein vieraissa, jonka julkaisi suomalainen musiikkiyhtiö Elements Music. Levyllä on Leevi and the Leavingsin suurimpia menestyskappaleita muun muassa Happoradion, Maija Vilkkumaan, Viikatteen ja Egotripin esittäminä. Jokainen esiintyjä teki itse sovitukset. 22. lokakuuta 2008 julkaistiin viiden CD:n ja yhden DVD:n kattava kokoelmaboksi Matkamuistoja – kaikki singlet 1978–2003. Kokoelmassa on 98 kappaletta, ja sen mukana julkaistiin 36-sivuinen kirjanen, joka sisältää haastattelumateriaalia. Vaikutus suomalaiseen kulttuuriin Cover-yhtye LeeWings on soittanut Leevi and the Leavingsin kappaleita keikoillaan vuodesta 1998. Ohjaaja Jussi Parviainen teki televisioon keväällä 1999 minisarjan Elina, mitä mä teen?, joka perustui yhtyeen lauluihin. Sarjassa näyttelivät muun muassa Ismo Apell, Kari Sorvali ja Outi Alanen. Leevi and the Leavingsin lauluihin perustuva musikaali Teuvo sai kantaesityksensä Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa helmikuussa 2006. Esitys oli teatterin vuoden suosituimpia ja sai lähes 20 000 katsojaa. Musikaalia on esitetty sen jälkeen muuallakin, esimerkiksi Vaasan ylioppilasteatteri Rampissa kesällä 2010. Yhtyeen musiikin kautta kerrottu sanaton näytelmä Finnhits sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa syyskuussa 2010. Näytelmä on sukukronikka, joka kertoo yhden perheen tarinan kolmen sukupolven ajalta. PMMP:n vuoden 2006 albumilla Leskiäidin tyttäret julkaistu kappale ”Henkilökohtaisesti” on kunnianosoitus Leevi and the Leavingsille. Yhtye on ollut innoittaja sekä PMMP:n sanoituksille että musiikille; musiikkitoimittaja Ilkka Mattilan mukaan ”sundqvistmaiset tarinat ja melodiat ovat olleet suurelle yleisölle tarttumapinta PMMP:n kappaleisiin”. YUP-yhtyeen Jarkko Martikainen on kertonut, että on yrittänyt ”omaksua häneltä (Sundqvistilta) sitä asennetta, että laulussa ei välttämättä pidä esittää vahvoja väitteitä”. Apulannan Sipe Santapukki on sanonut, ettei löydä ”tarpeeksi hienoja sanoja” kertoakseen yhtyeestä, joka muutti hänen elämänsä ja joka edustaa hänelle täydellisyyttä. Arttu Wiskarin vuoden 2014 kappale ”Sirpa” sai Rumban arvostelussa moitteita Leevi and the Leavings -vaikutteista: ”Se ei ole tribuutti, se ei ole edes pastissi, vaan historian hävyttömin plagiaatti”. Äänestykset Radiomafian top 500 -äänestyksessä vuonna 1995 haettiin kaikkien aikojen parasta kappaletta. Ainoa Leevi and the Leavingsilta listalle päässyt kappale oli ”Teuvo, maanteiden kuningas”, mutta se jäi kauas kärjestä. Rumban Suomirockin parhaat biisit -kriitikkoäänestyksessä 1998 sama kappale pääsi 22. sijalle. Listalla oli kahdeksan Leevi and the Leavingsin kappaletta, joista toiseksi korkeimmalle, 37:nneksi, sijoittui ”Pohjois-Karjala”. Vuonna 2001 Helsingin Sanomien Nyt-liite järjesti äänestyksen parhaista suomalaisista albumikansista. Leevi and the Leavingsin albumi Suuteleminen kielletty pääsi 18:nneksi ja Perjantai 14. päivä 32:nneksi. Soundi listasi 50 parasta suomalaista rock-albumia vuonna 2005, jolloin Häntä koipien välissä valittiin 19. sijalle. Helsingin Sanomat järjesti lukijoilleen vuonna 2007 Sata rakkainta suomirockia -äänestyksen. Leevi and the Leavingsiltä äänestettiin yhteensä 17:ää kappaletta, joista lopulliselle listalle valittiin kolme: ”Mitä kuuluu Marja-Leena?”, ”Pohjois-Karjala” ja ”Teuvo, maanteiden kuningas”. Yhtye ei kuitenkaan päässyt lopullisessa äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon. Yhtyeen kappale ”Jos Helsinki on kaunis” sijoittui kolmannelle sijalle Nyt-liitteen Kaunein Helsinki-aiheinen kappale -verkkoäänestyksessä 2010. Leavings-Orkesteri Yhtyeen vanhat jäsenet Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund ilmoittivat huhtikuussa 2011 palaavansa Leavings-Orkesteri-nimisenä yhtyeenä. Leavings-Orkesteri julkaisi Arpapeliä-nimisen albumin 25. toukokuuta. Levyn sisältö on kokonaan orkesterin omaa käsialaa. Leavings-Orkesteri kiertää uuden levyn myötä myös esiintymässä. Tammikuussa 2012 yhtye julkaisi videon uuden kappaleen ”Tänäänkin” studiosessioista ja kesäkuussa 2015 uuden singlen ”Siellä missä toisetkin”. Vuonna 2020 Leavings-Orkesteri oli mukana Arttu Wiskarin kappaleessa "Tässäkö tää oli?". Kappale nousi suomen virallisen sinkkulistan toiseksi. Kokoonpanot 1978–1979 Gösta Sundqvist (laulu, kitara) Risto Paananen (kitara, basso, laulu) Reijo Inna (rummut) Jari Malinen (koskettimet) 1979–1982 Gösta Sundqvist (laulu, kitara) Juha Karastie (kitara) Risto Paananen (basso, laulu) Jarmo Leivo (rummut) 1982–1986 Gösta Sundqvist (laulu, kitara) Juha Karastie (kitara) Risto Paananen (basso, laulu) Markku Mattila (rummut) 1986–1987 Gösta Sundqvist (laulu, kitara) Juha Karastie (kitara) Risto Paananen (basso, kitara, rummut) 1987–2003 Gösta Sundqvist (laulu, kitara) Juha Karastie (kitara) Risto Paananen (basso, laulu) Niklas Nylund (rummut) Diskografia Studioalbumit Suuteleminen kielletty (1980) Mies joka toi rock ’n’ rollin Suomeen (1981) Kadonnut laakso (1982) Raha ja rakkaus (1985) Perjantai 14. päivä (1986) Häntä koipien välissä (1988) Musiikkiluokka (1989) Varasteleva joulupukki (1990) Raparperitaivas (1991) Turkmenialainen tyttöystävä (1993) Rakkauden planeetta (1995) Käärmenäyttely (1996) Kerran elämässä (1998) Bulebule (2000) Onnen avaimet (2002) Hopeahääpäivä (2003) Palkintoja Hopeinen Muuvi Hannu Puttoselle hänen ohjaamastaan kappaleen ”Rakkauden työkalu” musiikkivideosta (1994) Vuoden yhtye 1995, Emma-palkinto Juha Vainio -palkinto Gösta Sundqvistille työstään suomalaisena lauluntekijänä (1996) Lähteet Mediakomppania, Dokumentti Gösta Sundqvistista (otteita dokumentista Elävässä arkistossa), Yleisradio, 1990 Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Gösta Sundqvist Ylen Elävässä arkistossa Leevi and Leavings - Sinisilmä mansikkasuu ainoa nauhoitettu keikka Ylen Elävässä arkistossa Seulonnan keskeiset artikkelit 78.84 Pop, rock

712

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laika

Laika

Laika () oli ensimmäinen eläin Maan kiertoradalla. Laika oli Moskovan kadulta löytynyt sekarotuinen narttukoira, joka painoi noin kuusi kiloa. Noin kolmevuotiasta kadulla kylmään ja koviin olosuhteisiin tottunutta koiraa pidettiin sopivana avaruuskoiraksi. Muitakin koiria koulutettiin tähän tehtävään, mutta Laika oli ensimmäinen avaruuteen matkannut elävä olento, kun Neuvostoliitto lennätti sen marraskuussa 1957 Maan kiertoradalle. Aluksi Laikan nimi oli Kudrjavka (”Pikku kippura”), ja sitä kutsuttiin lempinimillä Žutška (”Pikku kirppu”) ja Limontšik (”Sitruuna”). Yhdysvalloissa lehdistö kutsui Laikaa nimellä Muttnik (mutt + Sputnik, jossa mutt tarkoittaa sekarotuista koiraa). Monirotuisen Laikan on arveltu olleen huskyn ja terrierin sekoitus. Sputnik-2 Neuvostoliitto lähetti Laikan sunnuntaina 3. marraskuuta 1957 kello 22:28 avaruuteen osana Sputnik-ohjelmaa. Ohjelman ensimmäinen satelliitti, Sputnik 1, oli ensimmäinen keinotekoinen Maata kiertävä satelliitti. Seuraava avaruusalus oli yli kymmenen kertaa raskaampi ja varustelultaan selvästi miehitettyjä lentoja valmisteleva lento. Laikaa kuljettava Sputnik 2 ei kuitenkaan voinut palata ehjänä takaisin Maahan. Laikan moduulissa oli televisiokamera ja muita tunnistimia, jotka mittasivat sen verenpainetta ja sydämen lyöntitiheyttä. Alus kiersi radalla yhteensä yhdeksän kuukautta ennen sen tuhoutumista ilmakehässä. Avaruuteen lähetettyjä koe-eläimiä Jo ennen Laikaa eläimiä oli laukaistu avaruuteen, mutta ballistisille radoille, joilta kappale palaa saman tien Maan pinnalle Maan vetovoiman vaikutuksesta. Laika laukaistiin ensimmäisenä Maan kiertoradalle. Osa näistä eläimillä tehdyistä kokeista onnistui, eli raketin laukaisu tapahtui oikein ja kapselin palaaminen Maahan laskuvarjon avulla tapahtui turvallisesti. Tällöin kapselissa matkustanut eläin palasi elävänä maahan, mutta myös epäonnistumisia sattui. Vuosina 1960–1966 vielä kahdeksan koiraa kävi Laikan lisäksi avaruudessa. Ensimmäiset kiertoradalta elävinä palautetut koirat olivat Strelka () ja Belka (). Kaksikon kerrotaan suorittaneen matkansa Sputnik 5:llä elokuussa 1960. Tšernuška () kiersi maapallon kertaalleen Sputnik 9:llä maaliskuussa 1961, juuri ennen Juri Gagarinin 12. huhtikuuta 1961 miehittämää avaruuslentoa. Tšernuškan lennolla kokeiltiin, miten astronauttia esittävä nukke selviäisi laskuvarjolla hätälaskusta. Laikan kuolinsyy Laikan todellista kuolinsyytä ei julkistettu moniin vuosiin lennon jälkeen, vaan Neuvostoliiton viranomaiset kertoivat Laikan joko myrkytetyn ruoalla tai kuolleen hapenpuutteeseen. Vasta lokakuussa 2002 projektissa mukana ollut tiedemies Dmitri Malašenkov paljasti, että Laika kuoli jo 5–7 tuntia laukaisun jälkeen kuumuuteen ja stressiin satelliitin lämmönsäätelyjärjestelmän petettyä. Laikan yllä oli päätä lukuun ottamatta avaruuspuku, joka helpotti syke-, verenpaine- ja hengitysmittauksia, mutta se on voinut myös lisätä eläimen kokemaa kuumuutta. Venäjän kosmonauttien keskukseen pystytettiin muistomerkki Laikan kunniaksi 50 vuotta uroteon jälkeen vuonna 2008. Lähteet Aiheesta muualla Avaruudessa käyneet eläimet Kuuluisat koirat Sputnik-ohjelma Seulonnan keskeiset artikkelit

717

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lynx%20%28selain%29

Lynx (selain)

Lynx on klassinen teksti­pohjainen ja moni­puolisesti säädettävä verkkoselain. Lynx tukee myös gopher-, FTP- ja WAIS-protokollia ja toimii myös tiedostoselaimena. Lynx on maailman vanhin yhä kehitettävä WWW-selain (1992–), ja ensimmäinen, joka levisi laajalti julkiseen käyttöön. Se on tarkoitettu käytettäväksi yksin­kertaisilla teksti­pohjaisilla päätteillä tai niitä matkivilla pääte­ohjelmilla, mutta sitä voi käyttää myös komentorivikäskyillä. Alun perin selaimen kehittivät Kansasin yliopistossa opiskelleet Lou Montulli, Michael Grobe ja Charles Rezac vuonna 1992. Lynx käyttää värejä informaation tyypin ilmaisemiseen. Oletus­arvoisesti esimerkiksi lihavoitu teksti näkyy punaisena, kursivoitu teksti sinisenä, hyper­linkit vihreinä ja tietyllä hetkellä korostettu linkki keltaisena. Lynx ei itse osaa näyttää kuvia eikä videoita. Se ei myöskään tue Flashia tai JavaScriptia. Lynx on kuitenkin mahdollista säätää käyttämään jotakin ulko­puolista ohjelmaa kuvien näyttämiseen ja videoiden esittämiseen. Eräs Lynxin käyttö­muoto on sellainen, että järjestelmään liitetty puhe­syntetisaattori lukee ääneen Lynxin esittämän tekstin; tämä on melko alkeellinen mutta hinnaltaan edullinen tapa saada Web-sivut myös näkövammaisten ulottuville. Näkö­vammaiset voivat käyttää Lynxiä myös piste­kirjoitus­näytön avulla. Lynx käyttää omaa versiotaan alun perin Tim Berners-Leen CERNissä WWW:tä kehittäessä kirjoittamasta Libwww-kirjastosta, joka sisältää perustoiminnot WWW:n käyttöön. Lynxissa on myös TLS-tuki. Lynx näyttää verkko­sivuston sisällön kuten hakukoneet sen näkevät, joten selaimen avulla voidaan tutkia sivustojen indeksointi­ongelmia. Lynxin lisäksi on olemassa useita muita teksti­pääte­pohjaisia WWW-selaimia, kuten w3m ja Links ja siitä edelleen kehitetyt versiot kuten eLinks. Myös Emacs-editorille on oma Lispillä kirjoitettu selain Emacs/W3. Lähteet Aiheesta muualla Selaimet Vapaat ohjelmistot

719

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20lentokoneista%20valmistusvuosien%20ja%20k%C3%A4ytt%C3%B6tarkoituksen%20mukaan

Luettelo lentokoneista valmistusvuosien ja käyttötarkoituksen mukaan

Tämä on luettelo lentokoneista valmistusvuosien ja käyttötarkoituksen mukaan. Lentokoneet valmistusvuosien ja käyttötarkoituksen mukaan

721

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lauseke

Lauseke

Lauseke voi tarkoittaa ainakin seuraavia asioita: Lauseketta matematiikassa Lauseketta ohjelmoinnissa, joka on arvojen, funktioiden ja proseduurien yhdistelmä, joka evaluoituu tietyksi arvoksi. Säännöllistä lauseketta tietojenkäsittelyteoriassa, joka määrittelee yhden kielioppityypin eli säännöllisen kielen. Lauseketta kielitieteessä

722

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lukumuisti

Lukumuisti

Lukumuisti eli ROM () on suoritinta käyttävän laitteen, esimerkiksi tietokoneen pysyväismuisti, johon ei voi tehdä muutoksia normaalikäytön aikana. Sen tiedot säilyvät silloinkin, kun koneesta kytketään virta pois. Varsinaisen, tehtaalla ohjelmoitavan, ROM:n tilalla on usein ohjelmoitava PROM, EPROM, EEPROM tai Flash-muisti, joista nykyään käytetään yleensä viimeksi mainittua. Lukumuistia käytetään automaatiossa, tietokoneissa ja sulautetuissa järjestelmissä (esimerkiksi pesukoneet ja auton lukkiintumattomat jarrut). ROM sisältää yleensä ohjelman, jolla laitteisto alustetaan ja mahdollinen käyttöjärjestelmä ladataan. Joissakin tietokoneissa ROM sisältää myös käyttöjärjestelmän, jolloin sitä ei tarvitse erikseen ladata massamuistilaitteelta. Aidon ROM:n sisältöä ei pysty muuttamaan, mutta nykyisin käytetään tämän sijaan usein Flash-piirejä, joiden sisältöä pystyy vaihtamaan ohjelmallisesti. Tietokoneen laitteistoasetukset tallennetaan nykyisissä tietokoneissa yleensä paristovarmennettuun SRAM-muistiin. Historia Varhaiset 1960-luvulla julkaistut ROM-muistit olivat hitaita valmistaa ja tilanne parantui kun käyttäjän ohjelmoimat PROM-muistit saapuivat. Ensimmäiset ROM-muistit vaativat kustomoidun maskin metallilinkkien naarmuttamiseksi tiettyihin diodeihin. 1970-luvulla julkaistut PROM-muistit ohjelmoitiin ulkoisen ohjelmointilaitteen avulla, joka "poltti" linkit. Vuonna 1971 julkaistiin useita kertoja käytettävät EPROM-muistit, jotka voitiin pyyhkiä ultraviolettivalolla. Lukumuistit IBM PC-koneissa IBM PC -yhteensopivien tietokoneiden ROM:ssa on BIOS-ohjelma (), joka sisältää määritykset siitä, kuinka esimerkiksi levyasemia, näyttöä ja virhetilanteita käsitellään. Tavallisesti ROM-BIOS sisältää myös Setup-ohjelman, jolla voidaan määritellä tietokoneen alku- ja laitteistoasetukset. Näitä asetuksia voi muuttaa Setup-ohjelmassa, joka täytyy käynnistää tietokoneen alustusvaiheessa. Monilla tietokoneiden lisäkorteilla on omat BIOS-piirinsä, joiden sisältämä ohjelmakoodi toimii varsinaisen BIOS-ohjelman jatkeena. Lähteet Tallennusvälineet Tietokonetekniikka Digitaalitekniikka Muistit Seulonnan keskeiset artikkelit

723

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lautapeli

Lautapeli

Lautapeli on yhden tai useamman pelaajan peli, jota pelataan tyypillisesti pelilaudan ja pelinappuloiden tai muiden pelimerkkien avulla. Osassa uusia lautapelejä on satunnaisesti arvottu pelilauta, ja joissakin pelilauta itsessään voi muuttua pelin aikana. Perinteisellä 52 kortin pakalla pelattavia korttipelejä ei kuitenkaan pidetä lautapeleinä silloinkaan, kun niissä käytetään korttien lisäksi muita pelimerkkejä; jako on siis oikeastaan totunnainen pikemmin kuin luonnollinen. Useimmiten lautapelejä kuvaa se, että pelimerkkien sijainti pelilaudalla (absoluuttisesti tai suhteessa toisiinsa) on pelin kannalta tärkeässä asemassa. Lautapelit voidaan jakaa luokkiin esimerkiksi pelien pelaajamäärän, pelien iän, satunnaistekijöiden mukanaolon ja pelisyvyyden perusteella. Lajityyppejä Heitä ja liiku -peleissä heitetään noppaa ja liikutaan pelilaudalla reittejä pitkin. Tuurin merkitystä voidaan vähentää, jos pelissä käytetään yhden nopan sijaan useita tai erilaisia noppia, tai useita liikutettavia nappuloita, jolloin pelaaja voi valita miten jakaa nopanheiton tulokset. Vanhat lautapelit kuuluvat usein tähän luokkaan, kuten egyptiläinen Senet, backgammon, amerikkalainen Monopoly, ja suomalainen Afrikan tähti. Moni heitä ja liiku -peli on kilpa-ajopeli, jossa simuloidaan esimerkiksi autokilpailua, hevoskilpailua tai pyöräilykilpailua. Osakepeleissä käydään kauppaa osakkeilla ja johdetaan omaa yhtiötä. Esimerkkejä ovat hotellipeli Acquire ja rautatieyhtiöpelit kuten 18xx-sarja. Sotapeleissä johdetaan omia sotajoukkoja. Pelinäyttämönä on usein jokin todellinen sotanäyttämö, kuten ensimmäinen tai toinen maailmansota. Joissain sotapeleissä pelaajat näkevät vastapelaajien armeijat, mutta joissakin peleissä ne on piilotettu muilta pelaajilta. Peleihin saattaa liittyä neuvottelua toisten pelaajien kanssa, kuten Diplomacyssa. Sotapelien kukoistuskausi oli 1970-luvulla. Abstrakteissa peleissä ei ole teemaa, ja nappulat ovat abstrakteja muotoja. Perinteisiä abstrakteja lautapelejä ovat esimerkiksi shakki ja backgammon. Kombinatoriaaliset pelit, kuten shakki, ovat puhtaita strategiapelejä, sillä niissä sattumalla ei ole sijaa, vaan pelaajat tekevät vuorotellen siirtonsa nähden koko ajan kaiken informaation. Monet strategialautapeleistä ovat tuhansia vuosia vanhoja. Shakin ja gon ohella afrikkalaista gebetaa on sanottu maailman vanhimmaksi peliksi. Iranista on löydetty 5 000 vuotta vanha backgammon-pelilauta. Muita perinteisiä kahden hengen strategiapelejä ovat esimerkiksi tammi, mylly, kiinalainen xiangqi, japanilainen shōgi sekä mancala. Nykyaikaisia kahden pelaajan puhtaita strategialautapelejä ovat esimerkiksi Othello, Pentago ja Kris Burmin kehittämät Gipf-sarjan pelit. Maailman suosituin nykyaikainen kahden pelaajan peli on Twilight Struggle. Lautapeleiksi tehtyjä seurapelejä ovat esimerkiksi suomalainen sanapeli Alias ja yhdysvaltalainen tietovisapeli Trivial Pursuit. Sivilisaatiopelit nousivat suosituiksi 1980-luvulla Civilizationin myötä. Sivilisaatiopeleissä pelaajat kehittävät kukin omaa korkeakulttuuriaan rakentamalla kaupunkeja, tuottamalla resursseja, käymällä kauppaa ja sotimalla. Alue-enemmistöpeleissä ja aluehallintapeleissä pelilauta jakautuu alueisiin, joita pelaajat hallitsevat tai joiden hallinnasta he taistelevat. Nouda ja toimita -peleissä toimitetaan erilaista tavaraa paikasta toiseen esimerkiksi rakentamalla rautateitä. Huutokauppapelien perusosa on huutokauppa, jossa pelaajat tekevät tarjouksia kohteista. Huutokauppaaminen on myös sivuosassa monessa muun lajityypin edustajassa. Työläistenasettelupeleissä pelaajat asettelevat laudan ruuduille omia työläisiään tekemään asioita. Työläiset ovat töissä väliaikaisesti, ja heitä on rajoitettu määrä. Tämä on uusi peligenre, jonka ensimmäinen varsinainen edustaja oli Caylus (2005). Suosittu työläistenasettelupeli on Uwe Rosenbergin suunnittelema Agricola. Yhteistyöpeleissä kaikki pelaajat toimivat yhtenä joukkueena peliä vastaan, ja voittavat tai häviävät yhdessä. Yhteistyöpelien kategorioita ovat ongelmanratkaisupelit, kuten Pandemia; petturipelit, joissa pelaajien joukossa on yksi petturi; sekä puhtaat yhteistyöpelit, joissa ympäristö vaihtuu joka peliin. Europeleiksi kutsutaan Saksassa syntynyttä nykyaikaista peligenreä, jonka pelimekaniikka on hiottu mutta teema melko pinnallinen. Europelit kestävät noin 45–90 minuuttia, ja kaikki pelaajat ovat koko pelin ajan mukana kamppailemassa voitosta. Pelaajat ovat usein vuorovaikutuksessa keskenään, mutta harvoin konfliktissa tai sodassa toisiaan vastaan. Europelit ovat usein suosittuja perhepelejä. Suosittuja europelejä ovat esimerkiksi Catan ja Carcassonne. Uusimpia lautapeligenrejä on pakohuonepelit, jotka jäljittelevät fyysisiä pakohuonepelejä. Jotkin niistä ovat kertakäyttöisiä, sillä kortteja leikellään ja taitellaan pulmien ratkonnassa, mutta toiset ovat uudelleenpelattavia. Yksi ensimmäisiä pakohuonelautapelejä oli vuoden 2016 Escape the Room – Arvoitus tähtitieteilijän kartanossa. Unlock! palkittiin Ranskan vuoden peli- eli As d’Or -palkinnolla 2017. Yksinpelit On olemassa myös paljon lautapelejä, joita voi pelata yksin. Kyseessä voi olla puhtaasti yksinpeliksi suunniteltu peli tai moninpeli, jossa pelaajat pelaavat yhdessä pelimekaniikkaa vastaan. Tällöin peliä voi pelata usein yksinkin. Eräs esimerkki moninpelistä, jota voi pelata yksinkin, on Reiner Knizian Taru sormusten herrasta, jossa pelaajat ohjaavat hobittejaan yhteistyössä Sauronia eli pelimekaniikkaa vastaan. Toinen esimerkki on suosittu Ignacy Trzewiczekin Robinson Crusoe: Adventure on the Cursed Island, jossa pelaajat taistelevat selviytymisen puolesta saarta vastaan. Myös monia sotapelejä on mahdollista pelata yksin, ja vain yhden pelaajan pelattavaksi tarkoitettuja sotapelejä on runsaasti. Suomessa Vuoden 2015 pelaajabarometrin mukaan aktiivisia lautapelaajia, jotka pelaavat vähintään kerran kuussa tai useammin, oli 25,9 prosenttia suomalaisista. Kerran viikossa pelasi 5,6 prosenttia. Suosituinta pelaaminen oli 20−39-vuotiaiden keskuudessa. Naiset olivat hieman miehiä aktiivisempia pelaajia. Ennen 1980-lukua suomalainen lautapelikulttuuri perustui suurelta osin peleihin, jotka oli suunnattu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Suosittuja pelejä olivat erilaiset korttipelit sekä klassikkolautapelit kuten Afrikan tähti, Kimble ja Monopoly. Uuden aikakauden saksalaispelit, niin sanotut europelit, saapuivat Suomeen 2000-luvulla. Silloin Suomeen alkoi syntyä pelikerhoja, ja pelien maahantuonti ja kääntäminen alkoi muuttua kannattavaksi. Vuonna 2004 perustettiin Suomen lautapeliseura, joka oli aloittanut toimintansa viisi vuotta aiemmin nimellä Suomen Diplomacy Seura. Palkintoja ja tapahtumia Tunnettuja lautapelialan palkintoja ovat saksalainen vuoden pelin palkinto Spiel des Jahres, ranskalainen Cannesin pelifestivaaleilla jaettava vuoden parhaan pelin palkinto As d'Or, saksalainen Deutscher Spiele Preis sekä suomalainen Vuoden peli. Maailman suurin lautapelitapahtumia on Essenin Spiel-messut, Katso myös Luettelo lautapeleistä Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Kirjan sisältö on julkaistu lähes kokonaan Lautapeliopas-nettisivuilla. Aiheesta muualla Suomen lautapeliseura ry Lautapeliopas – Peliarvosteluja ja suomenkielisiä sääntöjä BoardGameGeek. – Kattava lautapelitietokanta, jossa on kymmeniä tuhansia pelejä Pöydällä – Peliarvosteluja Seulonnan keskeiset artikkelit

725

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lyndon%20B.%20Johnson

Lyndon B. Johnson

Lyndon Baines Johnson (27. elokuuta 1908 Stonewall, Texas, Yhdysvallat – 22. tammikuuta 1973) tunnettiin myös lyhenteellä LBJ, oli Yhdysvaltain 36. presidentti vuosina 1963–1969 ja Yhdysvaltain 37. varapresidentti 1961–1963. Johnson astui presidentin virkaan John F. Kennedyn salamurhan jälkeen. Ennen varapresidentti- ja presidenttikausia Johnson toimi mm. kongressiedustajana Texasista ja Yhdysvaltain senaatissa enemmistöjohtajana. Johnson oli esikoinen köyhässä torppariperheessä, josta kouluttautui opettajaksi ja opetti alirahoitetussa koulussa köyhtyneessä Cotullan kylässä lähellä Meksikon rajaa. Johnsonin kokemukset köyhyydestä lapsena ja opettajana maaseudulla muokkasivat hänen poliittisia näkemyksiään. Vuonna 1937 Johnson valittiin täydennysvaalissa kongressiedustajaksi Texasista Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, jossa hän toimi vuoteen 1948 asti, kunnes tuli valituksi Yhdysvaltain senaattiin. Senaattorina hän tuli tunnetuksi suurista suostuttelutaidoista ja häntä pidetään Yhdysvaltain senaatin merkittävimpänä enemmistöjohtajana. Vuonna 1960 Johnson pyrki demokraattipuolueen presidenttiehdokkaaksi, mutta hävisi puolueen esivaaleissa John F. Kennedylle ja Johnson päätyi Kennedyn varapresidenttiehdokkaaksi. Kennedyn voitettua vaalit Johnson toimi maan varapresidenttinä 22. marraskuuta 1963 asti, kunnes John F. Kennedy salamurhattiin Dallasissa. Johnson astui virkaan välittömästi 23. marraskuuta 1963. Johnson oli neljäs varapresidentti, joka nousi presidentiksi istuvan presidentin murhan jälkeen. Presidenttinä Johnson jatkoi ja ajoi läpi Kennedyn aloittamia sosiaalipolitiikan ja kansalaisoikeuslainsäädännön uudistuksia, jotka Johnson nimesi "Suuren yhteiskunnan" ohjelmaksi. Johnsonin "Suuri yhteiskunta" -ohjelmaan kuului mm. "Sota köyhyyttä vastaan" eli yritys eliminoida köyhyys sekä muita Johnsonin hyväksymiä lakeja, jotka auttoivat matalatuloisia ja köyhiä vanhuksia, etnisiä vähemmistöjä ja lapsia. Johnson valittiin toiselle kaudelle vuonna 1964. Johnsonin toisella kaudella Yhdysvallat kuitenkin sekaantuivat Vietnamin sotaan, ja 1960-luvulla yhä enemmän joukkoja lähetettiin taistelemaan Vietnamiin vuosi vuodelta. Sodan pattitilanne vaikutti valtavasti Johnsonin kasvavaan epäsuosioon, ja Johnson ei enää asettunut ehdolle vuoden 1968 presidentinvaaleissa, jotka voitti republikaanien ehdokas Richard Nixon. Presidenttikautensa jälkeen Johnson jäi eläkkeelle ja julkaisi muistelmansa Vantage Point vuonna 1971. Johnson kuoli kaksi vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen. Johnsonin nousua köyhyydestä Yhdysvaltain kongressiin ja lopulta presidentin virkaan on pidetty esimerkkinä "Amerikkalaisesta unelmasta". Jälkikäteen Johnsonin sisäpoliittisia uudistuksia on ylistetty ja presidenttien sijoituslistalla hän sijoittuu yleensä "keskivertoa paremman" kategoriaan, mutta häntä usein muistetaan paremmin Vietnamin sodan katastrofista. Lapsuus ja nuoruus Johnson syntyi köyhään texasilaiseen torppariperheeseen. Alue oli eteläisen Yhdysvaltojen köyhälistön asuinaluetta. Perheessä oli viisi lasta, joista Lyndon oli vanhin. Johnsonin isä, Samuel Ealy Johnson Jr. oli puuvillaviljelijä, liikemies ja poliitikko, joka toimi Texasin edustajainhuoneen jäsenenä kolmena kautena. Vuonna 1913 Johnsonin perhe hylkäsi heidän maatilan ja muuttivat Texasin Johnson Cityyn. Vaikka he asuivat texasilaiseen maaseutuasuntoon verrattuna mukavassa asunnossa, heidän asunnossa ei kuitenkaan ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Johnson kävi kansakoulun, toimi koulun oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana ja valmistui Johnson City High Schoolista vuonna 1924. Valmistumisen jälkeen Johnson teki töitä noin kolme vuotta muun muassa kengänkiillottajana, maatalous- ja betonityöläisenä, hissinkuljettajana, autonpesijänä ja talonmiehenä. Vuonna 1927 Johnson aloitti opettajan ammatin opiskelun Lounais-Texasin opettajainopistossa ja lopulta valmistui opettajaksi vuonna 1930. Opiskeluaikoina Johnson toimi aktiivisesti opiskelijapolitiikassa, työskenteli vapaa-ajalla journalistina, harjoitteli julkista väittelyä ja toimitti koulun sanomalehteä. Opiskeluvuosina 1928–1929 Johnson opetti pienen ja köyhtyneen texasilaisen Cotullan kylän amerikanmeksikolaisessa koulussa. Johnsonin lyhyt ura ja kokemukset opettajana alirahoitetussa koulussa muokkasivat hänen poliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä sekä vaikuttivat tulevaisuudessa hänen presidenttikauden "Sota köyhyyttä vastaan" -ohjelmaan. Sotilasura ja toinen maailmansota Johnson ei palvellut Yhdysvaltain asevoimissa ennen toista maailmansotaa eikä Johnson saanut sotilaskoulutusta. Kongressiedustajana Johnson käytti yhteyksiään presidentti Rooseveltiin hyväksi ja hän sai suoraan upseerin arvonimen. 21. kesäkuuta 1940 Johnson nimitettiin Yhdysvaltain laivastoreservin (U.S. Naval Reserve) komentajakapteeniksi (Lieutenant Commander). Johnson ilmoittautui aktiivipalvelukseen 10. joulukuuta 1941, kolme päivää Pearl Harborin iskun jälkeen. Sodan alkuvaiheessa Johnson määrättiin Yhdysvaltain laivastoministeriön laivasto-operaatioiden komentajan toimistoon Washington D.C:hen. D.C:n toimistotyön jälkeen Johnson määrättiin tutkimaan Yhdysvaltain laivaston tuotanto- ja vahvuusongelmia, jotka hidastivat sotalaivojen ja -lentokoneiden tuotantoa. Palveluksessa Johnson matkusteli Texasin, Kalifornian ja Washington D.C:n välillä. Toukokuussa 1942 Johnson siirrettiin San Franciscoon, josta hänet siirrettiin aluksi Uuteen Seelantiin ja lopulta Australiaan. Kesä-heinäkuussa 1942 Johnson oli mukana useilla pommikoneiden havaintoleinnoilla eteläisellä Tyynenmerellä. 9. kesäkuuta 1942 Douglas MacArthur myönsi Johnsonille Army Silver Star Medal -ansiomerkin urhoollisesta palveluksesta. 16. heinäkuuta 1942 Johnson vapautettiin palveluksesta kunnianarvoisesti, kun presidentti Franklin D. Roosevelt oli määrännyt, että kaikki kongressiedustajat ja senaattorit, jotka palvelivat Yhdysvaltain asevoimissa, täytyi palata lainsäädännöllisiin töihin. Johnson siirrettiin Yhdysvaltain laivastoreserviin ja vuonna 1949 hänet ylennettiin komentajan -sotilasarvoon. Johnson erosi laivastoreservistä tammikuussa 1964. Varhainen poliittinen ura Siirtyminen politiikkaan Vuonna 1930 Johnson toimi lyhyen aikaa opettajana Houston High Schoolissa. Pian hän alkoi kuitenkin toimia politiikassa. Vuonna 1931 Johnson pääsi texasilaisen demokraattipuolueen kongressiedustaja Richard Klebergin sihteeriksi. Kongressiedustajan sihteerin työssä Johnson sai kokemusta kongressista, ja vuodet sihteerinä olivat hänelle erittäin hyödyllisiä myöhemmällä poliittisella uralla, sillä hän sai vaikutusvaltaisia ystäviä ja yhteyksiä, joihin lukeutui esim. edustajainhuoneen puhemies texasilainen Samuel "Sam" Rayburn. Vuonna 1935 Johnson nimitettiin New Deal -ohjelman luomaan National Youth Administrationin Texasin osaston pääjohtajaksi. Edustajainhuoneessa Johnson valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen Texasin 10. vaalipiirin edustajana Austinista vuonna 1937 täydennysvaalissa. Vaalikampanjassa Johnson tuki presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal -uudistusohjelmaa ja voitti vaalit. Johnsonin poliittisen uran alusta lähtien Johnson kuului demokraattisen puolueen uudistussiipeen. Kesäkuun 26. päivä 1941 Texasin senaattori Andrew Jackson Houston kuoli kesken vaalikauden, jolloin hänen paikasta järjestettiin täydennysvaali 28. kesäkuuta. Johnson pyrki täyttämään paikan, mutta hävisin äärimmäisen tiukassa vallissa vain 0,23% eli noin 1311 äänellä. Johnson uudelleenvalittiin jatkuvasti kongressiedustajana edustajainhuoneessa vuoteen 1948, kun Johnson pyrki Yhdysvaltain senaattiin. Edustajainhuoneessa Johnson pääsi testaamaan tulevia suostuttelutaktiikoita ja hän onnistui siltarumpupolitiikassa. Johnson sai useita liittovaltion rahoittamia asuntorakennus- ja patoprojekteja hänen paikalliseen vaalipiiriin. Kongressiedustajana nuori Johnson toimi presidentti Franklin D. Rooseveltin luottomiehenä, ja Roosevelt usein kutsui hänet lyhyille keskusteluille Valkoiseen taloon. Joulukuussa 1941 Johnson ilmoittautui aktiiviseen palvelukseen. Heinäkuussa 1942 Johnson vapautettiin palveluksesta kunnianarvoisesti ja hän palasi Washingtoniin presidentin määräyksen mukaan, kun kaikki Yhdysvaltain asevoimissa palvelleet kongressiedustajat ja senaattorit määrättiin takaisin Washingtoniin. Yhdysvaltain senaatissa Vuonna 1948 Johnson pyrki Texasin senaattoriksi. Johnson voitti puolueen esivaalit äärimmäisen tiukassa äänestyksessä, vain 87 äänellä. Esivaalivoiton jälkeen Johnson kukisti republikaanivastustajan yleisvaalissa. Johnson valittiin Yhdysvaltain senaatin demokraattien vähemmistöjohtajaksi vuonna 1953. Demokraatit saivat takaisin enemmistön edustajainhuoneessa ja senaatissa vuoden 1954 välivaaleissa, jolloin Johnsonista tuli Yhdysvaltain senaatin enemmistöjohtaja. Hänellä oli kyky käsitellä ja "suostutella" senaattoreita "The Johnson treatment" (Suom. Johnson-käsittely). Hänen kyvystään oli hyötyä myöhemmin presidenttinä. Johnsonin elämäkerran kirjoittaneen historioitsijan Robert Caron mukaan Johnson oli yksi senaatin kaikkien aikojen tehokkaimmista enemmistöjohtajista. Johnson sai myös lempinimen "Master of the Senate" (Suom. Senaatin mestari). Kennedylle ja Johnsonille hävinnyt varapresidenttiehdokas ja Johnsonia presidenttinä seurannut Richard Nixon haastattelussa Pat Buchananin kanssa vuonna 1982 piti Lyndon Johnsonia yhdessä Theodore Rooseveltin ja Franklin D. Rooseveltin kanssa Yhdysvaltain 1900-luvun parhaimpana poliitikona. Varapresidenttinä Johnson pyrki demokraattipuolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1960 presidentinvaaleissa, mutta hävisi demokraattipuolueen esivaaleissa nuorelle ja karismaattiselle John F. Kennedylle. Kaikkien yllätyksenä Kennedy pyysi Johnsonia varapresidenttiehdokkaakseen, ja on epäselvää tekikö hän niin kohteliaisuutena vai siksi, että tarvitsi Johnsonia voittaakseen konservatiivisen Texasin. Joka tapauksessa Johnson hyväksyi pyynnön, ja Kennedy-Johnson ehdokkuus voitti vaalit niukasti. Johnson astui virkaansa varapresidenttinä 20. tammikuuta 1961. Varapresidentiksi valittua hän joutui syrjään senaatin enemmistöjohtajan paikalta, mikä harmitti häntä. Suhteet John F. Kennedyyn olivat hyvät, mutta Johnsonin ja John F. Kennedyn veljen ja Yhdysvaltain oikeusministeri Robert F. Kennedyn välit olivat huonommat. Varapresidentti Johnson vieraili vaimonsa ja tyttärensä kanssa Suomessa syyskuussa 1963 osana Pohjoismaiden kiertomatkaa. Silloisen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Max Jakobsonin mukaan Johnsonin vierailun järjesti Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs Carl Rowan tarkoituksenaan edistää omaa uraansa. Vierailu oli luonteeltaan epävirallinen, sillä Johnson oli etukäteen ilmoittanut haluavansa tavata sen aikana nimenomaan tavallisia suomalaisia. Jakobsonin saaman vaikutelman mukaan Johnson ei ollut tosiasiassa vähääkään kiinnostunut Suomesta, mitä hän ei edes vaivautunut salaamaan. Presidenttinä Max Jakobsonin mukaan John F. Kennedy ei pitänyt Johnsonia täysin salonkikelpoisena; tämän kiertue Pohjoismaissa oli ollut kolmannen luokan PR-matka. Vuoden 1963 aikana poliittisissa piireissä kiersi huhu, jonka mukaan Kennedy aikoi pudottaa Johnsonin varapresidentin paikalta syksyn 1964 presidentinvaalissa. Lyndon Johnsonista tuli Yhdysvaltain presidentti 23. marraskuuta 1963 John F. Kennedyn salamurhan jälkeen. Lyndon Johnson vannoi virkavalan välittömästi murhan jälkeen Air Force One -lentokoneessa Dallasin lentokentällä 23. marraskuuta 1963. Presidenttinä Johnson pyrki jatkamaan Kennedyn aloittamaa sosiaalipoliittista "New Frontier" -ohjelmaa, jonka Johnson nimesi "Suureksi yhteiskunnaksi" (Eng. Great Society). Ulkopolitiikassa Johnson tasapainotteli aggressiivisen ja neutraalisen lähestymisen kanssa, jossa Yhdysvallat pysyivät neutraalina kuuden päivän sodassa, mutta samalla Johnson ja Yhdysvallat sekaantuivat Vietnamin sotaan. Johnsonin ulkopolitiikka loi tien 1970-luvun liennytyksen politiikkaan. Presidenttinä Johnsonin piti "Great Society" -puheen Michiganin yliopiston valmistuville opiskelijoille 22. toukokuuta 1964, jossa hän ylisti tasa-arvoista yhteiskuntaa. "Great Society" (Suom. Suuri yhteiskunta) puhe muodostui Johnsonin presidenttikauden sisäpoliittiseksi iskulauseeksi. Kansalaisoikeudet John F. Kennedy ja veli Robert Kennedy kampanjoivat vahvasti kansalaisoikeusliikkeen ja mustien amerikkalaisten oikeuksien puolesta vuoden 1960 presidentinvaaleissa. Kennedy ei kuitenkaan saanut lakialoitteita kansalaisoikeuksien vahvistamisesta läpi konservatiivisten eteläosavaltioiden kongressiedustajien ja senaattorien jarruttamiskykyjen takia. Kennedyn murhan jälkeen Johnson piti puheen kongressin yhteisistunnolle 27. marraskuuta 1963, jossa vahvasti kannusti kongressia hyväksymään Kennedyn kansalaisoikeuslakialoitteet. Puheessaan Johnson pyysi kongressia hyväksymään kansalaisoikeuslait Kennedyn muiston ja kunnian nimissä. Lopulta 10. helmikuuta 1964 Yhdysvaltain edustajainhuone hyväksyi H.R. 7152 eli The Civil Rights Act of 1964 -aloitteen. Lakialoite saapui Yhdysvaltain senaattiin 26. helmikuuta 1964. Senaatin enemmistöjohtaja ja Johnsonin pitkäaikainen liittolainen Mike Mansfield päätti asettaa lakialoitteen suoraan senaatin esityslistaan eikä siirtää lakialoitetta Yhdysvaltain senaatin oikeusvaliokuntaan, jonka puheenjohtajana toimi kansalaisoikeusliikettä vastustava ja rotuerottelua kannattava Mississippin senaattori James Eastland. Kun enemmistöjohtaja Mansfield otti lakialoitteen virallisesti käsittelyyn 9. maaliskuuta 1964, niin eteläosavaltioiden senaattorit aloittivat heti jarrutuskeskustelun. Tuolloin Yhdysvaltain senaattissa tarvitsi vielä 67 eikä nykyistä 60 äänen määräenemmistön kumoamaan jarrutuskeskutelun. Lakialoitteen väittely senaatissa kesti 60 päivää mukaan lukien 7 lauantaipäivää. Eteläosavaltioiden demokraattien vastustuksesta Mansfield tarvitsi merkittävästi republikaanipuolueen senaattorien ääniä. Senaatin demokraattien piiskuri Hubert Humphrey, joka ohjasi lakialoitetta senaatissa, värväsi apuvoimiksi senaatin republikaanien vähemmistöjohtajan, Illinois'n senaattori Everett M. Dirksenin. Vaikka Dirksen kannatti kansalaisoikeuksia ja rotuerottelun lopettamista, niin hän oli eri mieltä lakialoitteen tietyistä kohdista. Täten Humphrey luonnosteli lakialoitteen uusiksi ja poisti tiettyjen republikaanien mielestä "kiistanalaisia sanamuotoja", jotta republikaanisenaattorit voisivat hyväksyä lakialoitteen. Lakialoitteen muutosten jälkeen Dirksen, Humphrey ja Mansfield saivat tarpeeksi ääniä kumoamaan eteläosavaltiolaisten demokraattien jarrutuskeskustelun, hyväksyä lain ja siirtää lakialoite presidentti Johnsonin allekirjoitettavaksi. Samoihin aikoihin Johnson piti toisen merkittävän puheen 22. toukokuuta 1964 "Suuresta yhteiskunnasta", kansalaisoikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta. 10. kesäkuuta 44 demokraatti- ja 27 republikaanisenaattorin yhteisäänestyksellä koalitio mursi eteläosavaltiolaisten jarrutuskeskustelun äänin 71–29. Äänestys rajoitti jatkuvan väittelyä ja äänestys oli ensimmäinen kansalaisoikeusliikkeisiin liittyvä vetoomus, joka lopetti "loputtoman" väittelyn lakialoitteesta. Yhdeksän päivää myöhemmin 19. kesäkuuta senaatti hyväksyi lakialoitteen ja presidentti Johnson allekirjoitti Civil Rights Act of 1964 -lain voimaan 2. heinäkuuta 1964. Lain allekirjoitusseremonia televisioitiin kansallisesti ja allekirjoitusseremoniassa oli mukana kansalaisoikeusliikkeen tärkeimpiä johtohahmoja, Martin Luther King Jr. Civil Rights Act of 1964 kielsi rotuerottelun hotelleissa, ravintoloissa ja muissa julkisissa tiloissa. Laki antoi liittovaltion oikeusministeriölle mahdollisuuden puuttua ja nostaa syytteen syrjintään liittyvissä tapauksissa. Laki kielsi työnantajia ja ammattiliittoja harjoittamasta rotuerottelua. Vaikka rotuerottelu lopetettiin Civil Rights Act of 1964 -lain mukaan, niin mustat ja etenkin eteläosavaltioiden mustat kohtasivat jatkuvaa syrjintää tai suoraa väkivaltaa ihonvärinsä takia. Esim. mustille äänestäjille eteläisissä osavaltioissa usein sanottiin vaalipäivänä, että he olisivat saaneet äänestyspäiväyksen, -paikan tai -ajan väärin tai että äänenlaskijat ja -valvojat eivät olleet paikalla. Joidenkin mustien äänestäjien vaadittiin "lausua perustuslaki", jotta voisivat äänestää. Monet mustat joutuivat tekemään "lukutaidon kokeita", joissa monet epäonnistuivat, koska eteläisissä osavaltioissa Yhdysvalloissa mustille ei annettu kunnollista tai tasa-arvoista koulutusta, ja koulutuksesta huolimatta myös korkeasti koulutettujen mustien ääniä hylättiin. Lyndon Johnson, kansalaisoikeusliikkeen painostamana, halusi jatkaa kunnianhimoista ja reformistista kansalaisoikeusliike -lainsäädäntöä, jolloin syntyi The Voting Rights Act of 1965, joka pyrki kieltämään kaikki mustia syrjivät ja heille asetetut esteet äänestämisessä. Mustat kansalaisoikeusaktivistit aloittivat Selma-Montgomery-marssit Syvän etelän Alabamassa 7. maaliskuuta 1965. Rauhallisten mielenosoittajien ja Alabaman osavaltion poliisin välikohtaukset muuttuivat pian väkivaltaiseksi sekasorroksi, jossa kymmeniä rauhallisia mielenosoittajia pahoinpideltiin tai hakattiin. 15. maaliskuuta 1965 Johnson piti puheen, jossa kannusti kongressia hyväksymään lain, joka parantaisi mustien äänioikeutta ja joka poistaisi mustien äänioikeutta laillisesti estäviä liittovaltion, osavaltion ja paikallisen hallinnon tasojen lakeja. 17. maaliskuuta Yhdysvaltain senaatin enemmistöjohtaja, demokraatti Mike Mansfield ja vähemmistöjohtaja, republikaani Everett M. Dirksen esittivät yhdessä lakialoitteen mustien äänioikeuden parantamisesta. Demokraateilla oli 2/3 osan enemmistö senaatissa, mutta Johnson ja Mansfield pelkäsivät eteläosavaltioiden senaattorien jarrutuskeskustelua. Mike Mansfield ja Hubert Humphrey taas värväsivät Dirksenin auttamaan lainsäädännössä ja kukistamaan mahdollisen jarrutuskeskustelun. Aluksi Dirksen oli haluton tukea lainsäädäntöä, mutta kuultuaan Selma–Montgomery-marssien väkivallasta, Dirksen päätti antaa täyden tuen lainsäädännölle. Tähän aikaan yleensä mustille äänestäjille eteläisissä osavaltioissa usein sanottiin vaalipäivänä, että he olisivat saaneet päiväyksen, paikan tai ajan väärin tai että äänenlaskijat ja -valvojat eivät olleet paikalla. Joidenkin mustien äänestäjien vaadittiin "Lausua perustuslaki", jotta voisivat äänestää. Mustat joutuivat tekemään "lukutaidon kokeita", joissa monet epäonnistuivat, koska eteläisessä Yhdysvalloissa mustille ei annettu kunnollista tai tasa-arvoista koulutusta, ja koulutuksesta huolimatta myös korkeasti koulutettujen mustien ääniä hylättiin. Johnson allekirjoitti Civil Rights Act of 1965 -lain voimaan 6. elokuuta 1965. Laki kielsi liittovaltion, osavaltion tai paikallisen hallinnon rajoittamasta mustien tai kenenkään muun amerikkalaisen äänioikeutta. Pelkästään eteläisessä Mississippin osavaltiossa, äänioikeuslain hyväksyttyä mustien äänestysaktiivisuus nousi noin 6% vuonna 1964 lähes 60% vuonna 1969. Johnson nimitti ensimmäisen afroamerikkalaisen tuomarin Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, Thurgood Marshallin. Johnsonin allekirjoittamista merkittävistä kansalaisoikeusliikkeen laeista huolimatta monet, kuten Johnsonin elämäkerran kirjoittanut Robert Caro mainitsee, että Johnson ei ollut vieraantunut rasismista tai rasistista kommenteista mustia vastaan. Sosiaalipolitiikka ja "Sota köyhyyttä vastaan" Johnsonin "Suuren yhteiskunnan" -ohjelmaan kuului monenlaisia yhteiskunnallis- ja sosiaalipoliittisia uudistuksia, jotka ottivat mallia Theodore Rooseveltin Square Deal, Woodrow Wilsonin New Freedom, Franklin D. Rooseveltin New Deal, Harry S. Trumanin Fair Deal ja John F. Kennedyn New Frontier -ohjelmista. "Suuren yhteiskunnan" tärkeimpiin pykäliin kuului Johnsonin "Sota köyhyyttä vastaan" (eng. War on Poverty), jolla Johnson pyrki eliminoimaan köyhyyden Yhdysvalloista. Johnson toi esiin "Suuren yhteiskunnan" -ohjelman ja julisti "Sodan köyhyyttä vastaan" Valtakunnan tila -puheessaan tammikuussa 1964 Yhdysvaltain kongressin yhteisistunnolle, noin kaksi kuukautta John F. Kennedyn murhan jälkeen. Yhdysvalloissa noin 20% väestöstä eli tällöin köyhyydessä, ja Johnson piti tätä uhkana modernille yhdysvaltalaiselle yhteiskunnalle. "Suuren yhteiskunnan" ensimmäinen suuri lainsäädännöllinen menestys, Economic Opportunity Act läpäisi Yhdysvaltain edustajainhuoneen ja Yhdysvaltain senaatin kesällä 1964, ja Johnson allekirjoitti lain voimaan 20. elokuuta 1964. Economic Opportunity Act perusti The Office of Economic Opportunityn, joka ohjasi koulutusta ammatteihin ja työtä suoraan köyhille. Tilastollisesti köyhyys lähes puolittui 20 %:sta noin 12 prosenttiin vuosina 1964–1969. Sosiaalivakuutus Johnson pyrki saamaan kongressin tekemään lisäyksiä sosiaaliturvaan, jotka auttaisivat köyhiä ja vanhuksia kalliiden lääke- ja sairaanhoitokustannuksien taltuttamisessa. Kongressi hyväksyi The Social Security Act of 1965 ja Johnson allekirjoitti lait voimaan 30. heinäkuuta 1965, jolloin Medicare ja Medicaid perustettiin. Laki allekirjoitettiin Harry S. Trumanin presidentillisessä kirjastossa Missourin Independencen kaupungissa ja Truman oli myös Medicaren ensimmäinen edunsaaja. Medicare tarjoaa yli 65-vuotiaille sairaala- ja sosiaalivakuutuksen. Medicaid tarjoaa tietyille matalatuloisille ja köyhille sairaala- ja sosiaalivakuutuksen. Vuonna 1966 noin 19 miljoonaa vanhusta ja eläkeläistä liittyi Medicare ohjelmaan. Vuonna 2010 Medicaren edunsaajiin kuului noin 47 miljoonaa ihmistä. Vuonna 1975 Medicaidin edunsaajiin kuului 22 miljoonaa ihmistä, vuonna 2010 siihen kuuluu noin 62 miljonaa ihmistä. Asunto- ja kaupunkikehitys-politiikka Johnson ja useat demokraatit halusivat kehittää edullista asuntopolitiikkaa etenkin matalatuloisille ja köyhille. "The Omnibus Housing Bill" ja "Housing and Urban Development Act of 1965" hyväksyttiin kongressissa ja Johnson allekirjoitti lain voimaan 10. elokuuta 1965. Omnibus Housing Bill Act of 1965 antoi liittovaltiolle noin 7,5 miljardia dollaria (noin 63 miljardia dollaria vuonna 2021), jolla rahoitettiin ja kehitettiin uusia asuntoalueita, kunnostettiin vanhoja rakennuksia, pienyrityksille annettiin tukea "paremmille" paikoille siirtymisessä kuluneista maksuista ja paketti antoi apurahaa sekä subventoi köyhien vuokrakustannuksia sekä kehotti pienyrityksiä ja matalatuloisia kotitalouksia uudistamaan kiinteistöjään. Vuoden 1966 laki The Demonstration Cities and Metropolitan Development Act osoitti liittovaltion rahaa kaupunkien köyhien tai rappeutuneiden alueiden kehitykseen ja uudistamiseen. Laki myös perusti "Suunnittelutoimistot" kaupunkeihin, joiden tehtävänä oli kehittää ja arvioida kaupunkialueita ja arvioida kaavoittamista. "Suunnittelutoimistot" toimivat nykyään lähes jokaisessa yhdysvaltalaisessa suurkaupungissa. Johnsonin aloittama Community Action -ohjelma muun muassa perusti "Community Action Agency" -toimistoja, jotka pyrkivät taistelemaan köyhyyttä vastaan paikallisella tasolla. Community Action Agencyt ovat paikallisia hyväntekeväisyystoimistoja, jotka tarjoavat paljon erilaisia ilmaisia palveluita köyhille yhteisöille. Community Action Agencyt pyörivät suurelta osin vapaaehtoistyöllä. Community Action Agencyn palveluihin kuuluu mm. asumistiloja kodittomille, lastenhoitoa, vähävaraisten perheiden lapsille ohjattu Head Start -koulutusohjelma, lasten vapaa-ajan harrastustoimintaa, koulutuspalveluita, ammattikoulutusta, palvelukeskuksia vanhuksille ja ruoka-avustusta köyhille. Yhdysvalloissa on nykyään noin 1100 eri Community Action Agencya ja niiden palveluita käyttävät noin 17 miljoonaa yhdysvaltalaista. Koulutuspolitiikka Johnson oli ennen politiikkaan siirtymistä toiminut opettajana ja koulutus oli aina lähellä hänen sydäntään. Allekirjoittaessaan Elementary and Secondary Education Act of 1965 -lakia Johnson sanoi (suomennettuna): Johnsonin "Suureen yhteiskuntaan" kuului kaikille koulutuspalveluiden laajentaminen ja tavoiteltavuus. Johnson allekirjoitti Elementary and Secondary Education Act of 1965 -lain, joka asemoi liittovaltion auttamaan ja rahoittamaan paikallisia kouluja, joiden opiskelijat tulivat matalatuloisista ja köyhistä perheistä. Johnson myös hyväksyi Head Start Services -ohjelman, joka tarjoaa köyhien perheiden 0–5-vuotiaille lapsille valmiuksia kouluun, lääkäri- ja hammashoitopalveluita sekä ravinteikasta ruokaa. 8. marraskuuta 1965 Johnson allekirjoitti ja hyväksyi Higher Education Act of 1965 -lain, joka lisäsi liittovaltion tukia korkeakouluille ja yliopistoille, loi uusia stipendejä matalatuloisille opiskelijoille, antoi matalakorkoisia lainoja opiskelijoilla ja perusti National Teacher Corps -järjestön, joka pyrki parantamaan opetuksen laatua etenkin matalatuloisilla ja köyhillä alueilla. Tuomarinimitykset Johnson nimitti yhteensä 176 eri liittovaltion tuomaria, joista kaksi oli korkeimman oikeuden tuomareita. 28. heinäkuuta 1965 Johnson ehdotti ensimmäisen korkeimman oikeuden tuomariehdokkaansa Yhdysvaltain senaatille, juristi Abe Fortasin, jonka senaatti hyväksyi 11. elokuuta 1965. Toiseksi korkeimman oikeuden tuomariehdokkaaksi Johnson ehdotti 13. kesäkuuta 1967 ensimmäisen afroamerikkalaisen korkeimman oikeuden tuomariehdokkaan, valtionsovittelija ja kansalaisoikeusaktivisti Thurgood Marshallin, jonka senaatti hyväksyi 30. elokuuta 1967. Marshall oli ensimmäinen afroamerikkalainen korkeimman tuomari. Kesäkuussa 1968 korkeimman oikeuden puheenjohtaja Earl Warren ilmoitti Johnsonille, että olisi valmis jäämään eläkkeelle. Johnson pelkäsi, että republikaanipuolueen vuoden 1968 presidenttivaalien ehdokas Richard Nixon pääsisi nimeämään Warrenin seuraajan ellei Johnson nimittäisi uutta tuomaria ennen marraskuun vaaleja. Johnson yritti "ylentää" aikaisemmin nimittämänsä korkeimman oikeuden tuomarin, Abe Fortasin korkeimman oikeuden puheenjohtajaksi. Samaan aikaan Johnson halusi ehdottaa liittovaltion 5. piirikunnan vetoomistuomioistuimen tuomarin Homer Thornberryn Abe Fortasin avautuvaan korkeimman oikeuden tuomaripaikkaan. Johnson puhui ehdokkuuksista senaatin republikaanipuolueen vähemmistöjohtaja Everett Dirksenin ja Georgian demokraattisen senaattorin Richard Russellin kanssa, joilta sai luottamuksen ja tuen ehdokkuuksiin. Tuomari Abe Fortasia pidettiin melko liberaalina, joten Johnsonilla oli vaikea saada konservatiivisilta senaattoreilta tarvittavia ääniä. Pian kuitenkin Russell peruutti tukensa Abe Fortasin ja Homer Thornberryn ehdokkuuksille, koska Johnson pitkitteli hänelle lupaamaa tuomariehdokasta Georgiaan. Johnson samalla pyrki kiiruhtamaan Abe Fortasin ja Homer Thornberryn ehdokkuuksia. Abe Fortasin ehdokkuuden kuulustelussa ja käsittelyssä joidenkin senaattorien aikaisemmin kuulemat huhut Fortasin korruptiosta tuli esiin. Senaatin oikeusvaliokunnan kuulusteluissa kävi ilmi, että istuvana korkeimman oikeuden tuomarina Fortas oli tavannut Johnsonin kanssa useasti yksityisissä kokouksissa Valkoisessa talossa ja kertonut salassa pidettäviä yksityiskohtia oikeustapauksista presidentin puolesta. Fortas oli myös painostanut useita senaattoreita, jotka vastustivat Vietnamin sotaa. Oikeusvaliokunnan käsittelyissä kävi myös ilmi, että Abe Fortas oli saanut salaa rahoitetun stipendin, joka oli noin 40% hänen tuomarin palkkaansa verrattuna, jotta opettaisi American Universityssä kesäkursseja. Paljastuksista huolimatta senaatin oikeusvaliokunta hyväksyi ehdokkuuden, mutta rivisenaattorit käynnistivät jarrutuskeskustelun ja 1. lokakuuta pidetyssä äänestyksessä senaatti epäonnistui kumota jarrutuskeskuteluun tarvittavat 60 ääntä. Samalla molemmat ehdokkuudet epäonnistuivat ja Johnson veti molemmat ehdokkuudet. Lopulta presidentti Richard Nixon täytti Fortasin paikan nimittämällä Harry Blackmunin, jonka senaatti hyväksyi 12. toukokuuta 1970. Nixon nimitti Earl Warrenin tilalle Warren E. Burgerin, jonka senaatti hyväksyi 9. kesäkuuta 1969. Maahanmuuttopolitiikka 3. lokakuuta 1965 Johnson hyväksyi Immigration and Nationality Act of 1965 -lain Vapaudenpatsaan jalkatasolla. Laki kumosi vuonna 1924 tehdyn "kansallisen alkuperän toimintamallin", joka oli suosinut Länsi- ja Pohjois-Euroopasta tulleita maahanmuuttajia ja syrjinyt Itä-Euroopasta, Aasiasta ja Afrikasta tulleita maahanmuuttajia. Laki lisäsi suuresti aasialaisten ja afrikkalaisten maahanmuuttajien määrää Yhdysvaltoihin. Laki antoi myös turvapaikan Yhdysvaltoihin paenneille kuubalaisille. Uuden lain mukaan maahanmuuttajia tuli valita heidän perheyhteyksien, työtaitojen tai ammatin eikä kansallisen alkuperän perusteella. Vuonna 1965 vain joka kahdeksas maahanmuuttaja Yhdysvaltoihin tuli muualta kuin Euroopasta. Vuonna 2010 yhdeksän kymmenesosaa maahanmuuttajista tuli muualta kuin Euroopasta. Vuoden 1964 Presidentinvaalit Johnson oli demokraattipuolueen presidenttiehdokkaana vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Varapresidenttiehdokkaaksi Johnson valitsi Minnesotan senaattori Hubert Humphreyn, joka oli auttanut häntä saamaan kansalaisoikeusliike-lakialoitteet läpi senaatissa. Vuoden 1964 presidentinvaalien pääteemana oli rotujen väliset suhteet ja kansalaisoikeusliike. Johnson sai kesällä 1964 hyväksyttyä mustien ja muiden etnisten vähemmistöjen syrjimistä julkisissa tiloissa kieltävän Civil Rights Act of 1964 -lain sekä matalatuloisia auttavan Economic Opportunity Act of 1964. Vuoden 1860 presidentinvaaleista lähtien demokraatit ja "etelän demokraatit" (Eng. Southern Democrats) dominoivat Etelä-Yhdysvaltojen poliittista näyttämöä. Kuitenkin useiden demokraattien - mukaan lukien istuvan presidentin tuki kansalaisoikeusliikkeelle hermostuttivat segregaatiota kannattavia äänestäjiä. Johnsonin vastustajaksi tuli haukkamaisesta ja interventionisisesta ulkopolitiikasta tunnettu, mutta vankasti arvokonservatiivinen ja talousoikeistolainen Barry Goldwater. Vaikka Goldwater oli mukana NAACP -järjestössä ja tuki Civil Rights Act of 1957 -lakia, niin hän ei tukenut Civil Rights Act of 1964 -lakia, joka vieraannutti monet mustat republikaanipuolueen äänestäjät. Goldwater kannusti haukkamaista ulkopolitiikkaa, ja Johnsonin presidenttikampanja onnistui mustamaalaamaan Goldwaterin siten, että jos äänestäisi Goldwateria, niin hänen presidenttikausi johtaisi ydinsotaan. Johnson voitti vaalit suurimmalla äänimäärän erolla prosentuaalisesti vähintään kahden presidenttiehdokkaan kisassa. Goldwater onnistui voittamaan konservatiivisena ja demokraattien vahvana alueena pidetyn Syvä etelän, jota republikaanit normaalisti voittivat harvoin. Johnson ja avaruuskilpailu Johnson kunnioitti ja tuki Nasan Apollo -kuuohjelmaa ja Kennedyn lupausta "We choose to go to the Moon" (Suom. Valitsemme menevämme kuuhun), jonka Kennedy oli maininnut puheessaan 12. syyskuuta 1962 sekä Kennedyn antamassa puheessa kongressille 25. toukokuuta 1961. Jo senaatin enemmistöjohtajana Johnson oli antanut tukensa avaruuskilpailulle, sillä pelkäsi Neuvostoliiton etulyöntiasemaa, kun Sputnik 1 onnistui kiertämään maapallon ennen Nasan yrityksiä. Hän joutui kuitenkin vuosina 1966–1967 presidentin tehtävässään leikkaamaan Nasan ja Apollo-ohjelman budjettia, koska Vietnamin sodan kulut veivät yhä suuremman osan liittovaltion varoista. Johnsonin kuoleman jälkeen vuonna 1973 Nasan Houstonin Lyndon B. Johnson Space Center nimettiin hänen mukaansa. Vietnamin sota Vuonna 1954 Ranskan joukot kukistettiin Ranskan Indokiinan sodassa Điện Biên Phủn taistelussa. Ho Tši Minhin johtama Vietminh uhkasivat vallata koko Indokiinan, joten Ranska solmi Geneven konferenssissa rauhansopimuksen, jossa maa tunnisti Vietnamin itsenäiseksi valtioksi. Sopimuksessa maa jaettiin Pohjois- ja Etelä-Vietnamiin. Ranskan vetäytymisen jälkeen kommunistisen Pohjois-Vietnamin sissijoukot kuitenkin häiritsivät ja hyökkäsivät Etelä-Vietnamin alueelle. Silloinen presidentti Kennedy pelkäsi, että "dominoefekti" jatkuisi Thaimaahan ja muualle. Kennedy lähetti pienen joukon sotilaita avustamaan Etelä-Vietnamia, ja vuonna 1962 maassa oli noin 9 000 yhdysvaltalaista sotilasta. Marraskuun alussa 1963 Etelä-Vietnamissa tapahtui kenraalien ja armeijan tekemä vallankaappaus, jossa presidentti Ngô Đình Diệm murhattiin. Kennedy murhattiin marraskuun lopussa 1963. Etelä-Vietnamin vallankaappausta seurannut kaaos johti siihen, että Johnson ja puolustusministeri Robert McNamara päättivät lisätä Vietnamiin lähetettävää sotilaallista ja taloudellista tukea. Johnson nimitti Saigonin suurlähettilääksi kenraali Maxwell Taylorin kesäkuussa 1964. 2. elokuuta 1964 tapahtui Tonkininlahden välikohtaus, jossa Pohjois-Vietnamin torpeedoveneitä hyökkäsi yhdysvaltalaisia hävittäjälaivoja kohti. Välikohtauksen jälkeen Johnson määräsi yhdysvaltalaisia pommittajia tekemään kostopommituksia Pohjois-Vietnamiin. 7. elokuuta 1964 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi Gulf of Tonkin Resolution -lain ja Johnson sai kongressilta "kaikki mahdolliset valtuudet toimia" Vietnamin sodan suhteen. Yhdysvallat alkoi suorittaa pommituksia ja lähettää lisää joukkoja Vietnamiin vuonna 1965. Maaliskuussa 1965 Yhdysvaltain ilmavoimat aloittivat Operaatio Rolling Thunder -pommituskampanjan. Lisää sotajoukkoja lähetettiin Vietnamiin ja kesäkuussa 1965 Vietnamissa oli jo noin 80 000 amerikkalaista sotilasta. Heinäkuussa 1965 Johnson hyväksyi noin 100 000 vahvennusjoukon lähettämisestä Vietnamiin ja uudet 100 000 sotilasta vuonna 1966. Myös Etelä-Korea, Thaimaa, Australia ja Uusi-Seelanti lähettivät omia joukkoja, vaikka ne tulivat pienemmissä määrissä. Loppuvuonna 1967 Yhdysvallat oli lähettänyt jo lähes 500 000 sotilasta Vietnamiin. Samalla noin 109 000 yhdysvaltalaista oli haavoittunut ja 15 000 kuollut, joista suurin osa oli nuoria miehiä. Samaan aikaan Yhdysvaltojen propaganda esitti, että sota olisi lähellä voittoa ja loppua. Sodan kauheuksia myös televisioitiin suoraan yhdysvaltalaisten koteihin, jolloin sodasta syntyi termi "Televisiosota". Amerikkalaiset olivat tyytymättömiä sodan raakuuteen ja siihen että kymmeniätuhansia nuoria lähetettiin kuukausittain sotimaan toiselle puolelle maapalloa. Yliopisto-opiskelijat aloittivat suuria mielenosoituksia, joista koostui suuri "Anti-war movement" ja Vietnamin sodan vastaiset protestit kasvoivat määrältään. Lokakuussa 1967 noin 35 000 amerikkalaista osoitti mieltä Yhdysvaltain puolustusministeriön, Pentagonin, ulkopuolella. Amerikkalaiset myös käyttivät kemiallisia aseita, jotka tuhosivat luontoa ja tappoi kymmeniätuhansia siviilejä. Esim. Agent Orange käytettyä kasvimyrkkyä vuosina 1962–1970. Agent Orange on aiheuttanut vakavia kehityshäiriöitä useille vietnamilaisille. Sota ja sodanvastaiset mielenosoitukset vahvasti heikensivät Johnsonin suosiota, ja maaliskuussa 1968 Johnson ilmoitti televisioidussa lähetyksessä ettei pyri vuoden 1968 presidentinvaalien ehdokkaaksi. Saman vuoden huhtikuussa kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther King Jr. ja kesäkuussa New Yorkin senaattori Robert F. Kennedy murhattiin. Martin Luther Kingin murha johti laajoihin mellakkoihin, jotka vain lisäsivät tulta jo olemassa oleviin sodanvastaisiin mielenosoituksiin. Kuuden päivän sota Kuuden päivän sodan aikana Israel erehdyksessä hyökkäsi USS Libertyn kimppuun 8. kesäkuuta 1967. Libertyn radiomiehet pystyttivät hätävara-antennin ja saivat Israelin radiohäirinnästä huolimatta yhteyden Yhdysvaltain kuudennen laivaston lentotukialuksiin USS Americaan ja USS Saratogaan, jotka olivat lännempänä Välimerellä. Lentotukialukset lähettivät Libertyn avuksi suihkuhävittäjiä, jotka istuva presidentti Lyndon B. Johnson kuitenkin komensi jostakin syystä takaisin ennen kuin ne ehtivät Libertyn avuksi. USS Liberty -välikohtauksesta huolimatta Johnson ja Yhdysvallat ilmoittivat puolueettomuutensa konfliktiin. Suhteet Neuvostoliittoon Presidentti Lyndon Johnson ja Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin neuvottelivat huippukokouksessa New Jerseyssä kesäkuussa 1967. Lähi-idän tapahtumat olivat neuvottelujen kohteena, ja molemmat osapuolet olivat yksimielisiä suhteiden ylläpitämisestä. Presidentinviran jälkeen Johnson ilmoitti luopuvansa ehdokkuudesta vuoden 1968 presidentinvaaleista 31. maaliskuuta 1968. Presidentinviran jälkeen Johnson lähti kotiin ranchilleen Johnson Cityyn, Texasiin, vuonna 1969. Eläkkeellä Johnson kirjoitti ja valmisteli muistelmiaan, joka julkaistiin Vantage Point: Perspectives of the Presidency, 1963-1969 -nimellä vuonna 1971. Lyndon Baines Johnsonin presidentinkirjasto ja museo avattiin saman vuoden kesällä. Johnson kuoli sydänkohtaukseen 64-vuotiaana kotitilallaan Johnson Cityssä 22. tammikuuta 1973. Huomiot Lähteet Aiheesta muualla Vuonna 1908 syntyneet Vuonna 1973 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

726

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lesbo

Lesbo

Lesbo tarkoittaa naispuolista homoseksuaalia eli naista, jonka tunnepohjainen ja/tai seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu naisiin. Historia Antiikki ja keskiaika Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on vaihdellut paljon. Historiallisesti homoseksuaalisuutta on kuitenkin yleensä pidetty tabuna ja siihen on suhtauduttu voimakkaan kielteisesti. Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat perinteisesti pitäneet homoseksuaalisuutta syntinä. Antiikin kirjallisuus käsittelee miesten välistä homoseksuaalisuutta melko paljon. Sen sijaan ajalta ei ole löydetty juuri lainkaan kirjallisuutta, jossa puhuttaisiin naisten välisistä romanttisista tai seksuaalisista suhteista. Tämä saattaa johtua siitä, että antiikin käsitys seksuaalisuudesta ja himosta liittyi vahvasti miehuuteen. Siitä huolimatta nykyaikana tunnetaan ainakin kaksi kreikkalaista runoilijaa, jotka kirjoittivat naistenvälisestä rakkaudesta. Alkman kirjoitti hymneissään nuorten naisten välisistä tunteista, jotka historioitsijat tulkitsevat eroottisiksi tai seksuaalisiksi. Sapfo oli naisrunoilija, joka runossaan ”Oodi Afroditelle” pyytää apua Afroditelta naisen viettelemiseen. Sapfo asui Lesboksen saarella, ja sana lesbo tätä perua. Keskiajan Euroopassa kirkko suhtautui homoseksuaalisuuteen tuomitsevasti. Keskiajalta on säilynyt muutamia merkintöjä homoseksuaalisista naisista, jotka joutuivat lesbouden vuoksi rikosoikeuteen. Rudolph Hisin mukaan esimerkiksi Saksassa tuomittiin vuonna 1477 kuolemaan tyttö "lesbolaisen rakkauden takia": hänet teloitettiin hukuttamalla. Osa tuomioista oli lievempiä. Varhaisella 1400-luvulla Laurence Poitevin tuomittiin vankeuteen, koska hän oli ollut suhteessa Jehanne-nimisen naisen kanssa. Potevin selvisi kuudella kuukaudella vankeutta, sillä hän kertoi Jehannen aloittaneen sen ja sanoi katuvansa syntejään. 1600-luvulta taas tunnetaan nunna, joka harrasti seksiä toisen nunnan kanssa luostarissa. Benedetta Carlinin sanottiin olevan mieshengen riivaama ja hänet tuomittiin loppuelämäkseen vankeuteen. Keskiajalla arabimaissa lesbouden ajateltiin johtuvan häpyhuulten lämpenemisestä, jota nainen yrittäisi helpottaa hieromalla niitä toisen naisen sukuelimiä vasten. Ajateltiin myös, että nainen voi syntyä lesboksi, jos kätilö syö tiettyjä ruokia kuten selleriä. Keskiajan juutalaiset kielsivät lesbouden, sillä he pitivät sitä Egyptissä harjoitettuna tapana, ja Vanha testamentti kielsi heitä toimimasta egyptiläisten tapaan. Uusi aika Uudella ajalla naisten homoseksuaalisuus sai Euroopassa hieman lisää näkyvyyttä. Kulttuuri ei tuominnut sitä yhtä vahvasti kuin miesten homoseksuaalisuutta, eivätkä naiset esimerkiksi Englannissa joutuneet oikeudessa syytteeseen siitä. Englannin laki jätti lesbouden suurelta osin huomiotta, mutta sosiaalinen stigma lesbouden ympärillä oli olemassa. Osa historioitsijoista on sitä mieltä, että lesboutta ei jätetty huomiotta hyväksynnän takia, vaan koska kulttuuri ei tahtonut myöntää sen olemassaoloa. Amerikassa ehdotettiin joitakin lakeja homoseksuaalisuutta vastaan, mutta näitä lakeja ei pääasiassa toteutettu. Vuonna 1649 oikeuteen joutuivat naiset Mary Vincent Hammon ja Sarah White Norman epäsiveästä käytöksestä syytettyinä. Hammon selvisi nuhtelulla koska oli alle 16, ja Norman tuomittiin myöntämään tekonsa julkisesti. Tämä on ainoa lesbouteen liittyvä tuomio Yhdysvaltojen historiassa. Ajan kirjallisuudessa pohdittiin lesbouden syitä ja lesbojen ominaisuuksia. ”Oikeiden” lesbojen ajateltiin olevan ulkonäöltään maskuliinisia ja eroavan muista naisista anatomiallaan. Uuden ajan alusta tunnetaan myös homoseksuaalisuuteen suopeasti suhtautuvaa kirjallisuutta. Se kuului pieneen alakulttuuriin, johon ei kuulunut jäseniä ylemmistä yhteiskuntaluokista. 1800-luvun lopulla eurooppalaiset seksologit kuvasivat lesboiksi naisia, joiden käyttäytyminen ei vastannut jollakin tavalla odotuksia naisen sukupuoliroolista yhteiskunnassa. Käyttäytymisen ei tarvinnut liittyä kaikissa tapauksissa seksiin muiden naisten kanssa. Tänä aikana sukupuoliroolit olivat hyvin joustamattomat, ja arvellaan, että osittain siksi naiset päätyivät viettämään paljon aikaa keskenään. Samoissa yhteiskuntaluokissa olevat naiset muodostivat paljon läheisiä ystävyyssuhteita. Tällainen loi tilaa myös homoseksuaaliselle käytökselle. Tunnetaan esimerkiksi kaksi naista, jotka olivat avioliitoissa miesten kanssa, mutta jotka pitivät keskenään yllä suhdetta, jonka tulkitaan olleen romanttinen ja seksuaalinen. 1900-luvulta alkaen Julkisuudessa homoseksuaalisuudesta puhuttiin varsin vähän ja yhteiskunnan suhtautuminen ilmiöön pysyi kielteisenä. 1800-luvun lääketiede näki homoseksuaalisuuden mielisairautena ja psykoseksuaalisen kehityksen häiriönä. Homomiehiin verrattuna lesbojen asemaa heikensi naisten asema, joka merkitsi esimerkiksi miehiä huonompaa palkkaa sekä lääketieteellisen yhteisön ulkopuolelle jäämistä, minkä vuoksi tieteellinen tutkimus aluksi sivuutti naisten homoseksuaalisuuden. 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyi kuitenkin poliittinen liike, joka pyrki edistämään homojen ja lesbojen oikeuksia. Niiden merkitys nousi 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen myötä. Vuonna 1969 New Yorkin poliisi teki paljon huomiota saaneen ratsian homobaariin. Seurauksena olivat niin sanotut Stonewallin mellakat, joissa homot ja lesbot alkoivat vaatia itselleen tasa-arvoista kohtelua. Vuonna 1955 perustettiin etujärjestö Daughters of Bilitis. Se sai alkunsa lesbojen vertaistukiryhmänä, mutta kehittyi myöhemmin poliittiseksi järjestöksi. 1960-luvulla uuden feminismin aallon mukana syntyi poliittinen lesbous. Feministit ajattelivat heteroseksuaalisuuden olevan patriarkaalisen yhteiskunnan ominaisuus ja päättivät pysyä erossa miehistä, jotta nämä eivät saisi poliittista ylivaltaa. Vuosisadan jälkipuoliskolla homoseksuaalisuuden kieltävää lainsäädäntöä alettiin monissa maissa purkaa. Länsimaissa homoseksuaalien asema on nykyään melko hyvä ja laki pyrkii takaamaan heille samat oikeudet kuin muillekin. Lesboilla on siten entistä useammin mahdollisuus kertoa suuntautumisestaan avoimesti. 2000-luvulla lesbot ovat saaneet yhä useammissa maissa mahdollisuuden avioitua laillisesti. Lesbojen syrjintä jatkuu silti edelleen ja monissa maissa he kohtaavat vastustusta myös valtiovallan taholta. Lääketieteen näkemys Lesboutta pidetään nykyään normaalina seksuaalisuuden muotona. Encyclopædia Britannican mukaan seksuaaliseen suuntautumiseen vaikuttavat todennäköisesti sekä synnynnäiset että ympäristötekijät. Alfred Kinseyn vuonna 1948 julkaistun tutkimuksen mukaan noin viisi prosenttia yhdysvaltalaisista naisista oli seksuaalisesti kiinnostunut etupäässä muista naisista. Myöhemmissä tutkimuksissa on saatu sekä tätä korkeampia että matalampia lukuja. Vuonna 2016 julkaistun, useista tutkimuksista koontia tehneen artikkelin mukaan länsimaisista naisista 0,5 % ilmoitti olevansa täysin homoseksuaalisia, 0,5 % koki vetoa enimmäkseen naisiin mutta myös miehiin ja 1-2% ilmoitti olevansa biseksuaaleja. Homomiehiä oli huomattavasti lesboja enemmän. Biseksuaalisuus sen sijaan oli naisilla huomattavasti miehiä yleisempää. Lesbojen esitys mediassa Länsimaisessa kulttuurissa lesbot kuvataan usein maskuliinisina ja aggressiivisina. Pop-kulttuurin kuvaamat lesbot ovat usein joko hyvin miehekkäitä tai hyvin naisellisia (butch ja femme). Mediassa näkyvät lesbot eivät kuitenkaan todenmukaisesti kuvasta lesboja ja lesbosuhteita, eivätkä kaikki lesbot samaistu valtakulttuurin luomiin kategorioihin. Stereotyypit olivat voimakkaita vielä 1950- ja 1960-luvuilla, mutta ovat sittemmin länsimaissa hälvenneet. Lesboutta on toisinaan pidetty miesten katseltavaksi tarkoitettuna huvina, ja homo- sekä biseksuaalisia naisia seksuaalistetaan, mikä on haitallista lesboyhteisöille. Katso myös Seksuaalinen suuntautuminen Luettelo tunnetuista homo- ja biseksuaaleista Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Lepakkolaakso.net Mummolaakso.fi Seulonnan keskeiset artikkelit

727

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4%C3%A4ke

Lääke

Lääke on yhtä tai useampaa lääkeainetta sisältävä valmiste. Lääkeaineella tarkoitetaan synteettistä, luonnosta saatavaa tai biologisesti valmistettua kemiallista yhdistettä tai alkuainetta, jota käytetään lääkkeen vaikuttavana osana. Lääkkeen vaikuttavan aineen tarkoituksena on lievittää, parantaa tai ehkäistä sairautta tai sairauden oireita taikka muuttaa potilaan elintoimintoja. Lääkevalmistetta, josta puuttuu vaikuttava osa, kutsutaan lumelääkkeeksi eli placeboksi. Myös lumelääkkeellä on usein pieni hoidollinen vaikutus, joka perustuu esimerkiksi aivojen oireita lievittävien osien aktivoitumiseen lääkkeenoton seurauksena. Lääkkeitä ovat Suomessa lääkelain mukaisesti hyväksytyt luonnonaineet ja synteettiset kemianteollisuuden tuotteet. Lääkkeissä käytetyt luonnonaineet saadaan luonnosta tai valmistetaan biologisesti elävien solujen, kuten bakteerien ja hiivojen, avulla. Biologiset lääkkeet sisältävät hormonien ja vasta-aineiden kaltaisia valkuaisaineita. Lääkkeisiin luetaan myös esimerkiksi diagnostiset tuotteet, kuten röntgenvarjoaineet, ja sairauden ehkäisemiseen tarkoitetut valmisteet, kuten rokotteet. Lääkettä voidaan annostella suun kautta, injektiona ihon alle, lihakseen tai suoneen, iholle, suoleen tai nielun kautta keuhkoihin. Lääkkeiden teho ja niiden aiheuttamat haittavaikutukset ovat usein yksilöllisiä ja riippuvat lisäksi esimerkiksi potilaan sukupuolesta. Käytettäessä samanaikaisesti kahta tai useampaa lääkettä voi lääkkeiden yhteisvaikutus ja etenkin niiden haittavaikutukset olla vaikeasti arvioitavissa. Joidenkin lääkkeiden lopettamisen tai annoksen vähentämisen yhteydessä voi ilmaantua vieroitusoireita, jotka saattavat kestää pitkään. Vieroitusoireiden ilmaantumisen riski ja niiden voimakkuus sekä kesto vähenevät yleensä silloin, kun lääkitys lopetetaan annosta asteittain pienentämällä. Etenkin hedelmällisessä iässä olevien naisten kannattaa ottaa selvää, aiheuttaako heille määrätty säännöllinen lääkitys vieroitusoireita. Jos vieroitusoireita aiheuttavaa lääkeainetta käytetään raskauden aikana, on vaarana, että sikiö tai syntyvä lapsi saa synnytyksen jälkeen voimakkaita vieroitusoireita. Lääkevalmistajien suuret katteet saattavat estää potilaita saamasta hoitoa sairauksiinsa, sillä lääkkeistä peritty hinta ylittää joissain tapauksissa jopa yli tuhatkertaisesti niiden valmistuskustannukset. Lääkehoito Potilaan itsemääräämisoikeudesta säädetyn suomalaisen lain kuudes pykälä määrää, että potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Potilaalla on lain mukaan oikeus kieltäytyä tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, minkä jälkeen häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Jos täysi-ikäinen potilas ei pysty päättämään hoidostaan esimerkiksi mielenterveyden häiriön vuoksi, ennen hoitopäätöstä on pyrittävä selvittämään potilaan lailliselta edustajalta, lähiomaiselta tai muulta läheiseltä, millainen hoito vastaisi parhaiten potilaan tahtoa. Potilaan itsemääräämisoikeudesta voidaan poiketa ainoastaan siinä tapauksessa, että hänet on määrätty tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon. Tällainen määräys on mahdollinen vain, jos mitkään muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu potilaan käytettäviksi tai ovat riittämättömiä, ja jos potilas on lisäksi mielisairautensa vuoksi hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen mielisairauttaan tai vakavasti vaarantaisi hänen terveyttään tai turvallisuuttaan taikka muiden henkilöiden terveyttä tai turvallisuutta. Lääkityksen tarpeellisuuteen sekä valittavan lääkkeen tehoon, turvallisuuteen ja hintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota, ja lääkärin on informoitava potilasta hoidon odotettavissa olevasta tehosta, hoitoon liittyvistä haitoista ja riskeistä sekä vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira valvoo Suomessa potilaiden oikeusturvan toteutumista sekä lääkäreiden toiminnan laatua ja potilasturvallisuutta. Annostelu Lääkkeiden annostelun pitäisi olla yksilöllistä, koska lääkkeiden hajoamisnopeus saattaa vaihdella eri ihmisillä geneettisten erojen vuoksi suuresti. Hitaimmilla metaboloijilla elimistön pitoisuudet saattavat olla samalla annoksella jopa kaksikymmenkertaiset nopeisiin metaboloijiin verrattuna. Noin 7–10 prosentilta väestöstä puuttuu kokonaan entsyymi CYP2D6, joka vastaa useiden lääkeaineiden hajotuksesta. Pienikin annos lääkettä voi kasautua heillä nopeasti rajuksi yliannostukseksi. Vanheneminen aiheuttaa lisäksi usein tarpeen pienentää lääkeaineiden annostelua. Lääkkeen yliannostus saattaa aiheuttaa pahimmillaan elinvaurioita tai johtaa kuolemaan. Metabolia Tabletin sisältämä lääkeaine vapautuu erään asiantuntija-arvion mukaan keskimäärin kymmenessä minuutissa, jos potilas makaa oikealla kyljellään 45 asteen kulmassa, pystyasennossa 23 minuutissa ja vasemmalla kyljellä maaten 100 minuutissa. Erot johtuvat siitä, että tabletin pohjukaissuoleen kulkeutumisen nopeus riippuu asennosta. Lääkkeet ja niiden hajoamistuotteet poistuvat ihmisestä ennen kaikkea virtsan mukana. Nautittujen lääkkeiden päätymistä ravintoketjuun ei ole tutkittu riittävästi. Haittavaikutukset Lääkkeet aiheuttavat haittavaikutuksia lähes kaksi kertaa todennäköisemmin naisille kuin miehille, ja naisten saamat haittavaikutukset ovat yleensä myös pahempia. Tämä liittyy muun muassa siihen, ettei lääkkeiden annostelussa oteta huomioon sitä, että lääkkeet hajoavat naisten elimistössä hitaammin, ja niiden pitoisuus kasvaa suuremmaksi. Noin 60 prosenttia lääkeaineista lisää sikiövaurioiden riskiä, jos niitä käytetään raskausaikana. Ranskassa tuli vuonna 2017 pakolliseksi varustaa tällaisia lääkeaineita sisältävien lääkevalmisteiden myyntipakkaukset sikiövauriosta varoittavalla kuvalla ja tekstillä, jossa joko kielletään lääkkeen raskaudenaikainen käyttö taikka rajoitetaan se koskemaan vain joitain potilasryhmiä. Lääkemyrkytys Lääkemyrkytyksen oireet voivat olla tulosta joko pitkään jatkuneesta altistuksesta tai yksittäisestä lääkeannoksesta. Liian suuri kerta-annos voi aiheuttaa vakavia oireita lyhyessäkin ajassa. Mikäli yliannostus on tiedossa, ei ole syytä odottaa oireita vaan ensiapu­toimen­piteisiin on ryhdyttävä välittömästi ottamalla yhteyttä joko Myrkytys­tietokeskukseen (puh. (09)-4711) tai yleiseen hätänumeroon 112. Oireet eivät välttämättä ole aluksi hälyttäviä, mutta lääkkeen imeytyessä verenkiertoon oireet voivat pahentua nopeasti. Myrkytysoireet ovat lääkekohtaisia. Monia lääkkeitä ei suositella yhteiskäyttössä alkoholin kanssa, joka voi aiheuttaa tai pahentaa myrkytysoireita. Ensiapuna lääkemyrkytyspotilaalle voidaan antaa lääkehiiltä. Se ei kuitenkaan sovi tajuttomalle myrkytyspotilaalle tukehtumisvaaran takia. Jos lääkemyrkytys on henkeä uhkaava, on aina ensin otettava yhteys lääkäriin. Tajuttoman potilaan ensiapuna saatetaan tarvita tekohengitystä ennen potilaan pääsemistä sairaalaan hoitoon. Keskimäärin alle yksi sadasta sairaalahoitoon hengissä ennättäneestä lääkemyrkytyspotilaasta menehtyy. Lääkemuodot Suun kautta otettavat (Per os) Tabletti (kutsutaan myös pilleriksi) on käytetyin ja myydyin lääkemuoto. Yleensä se sisältää yhtä tai useampia vaikuttavia lääkeaineita sekä side- ja täyteaineita. Tabletti voi olla myös käsitelty sokerilla tai kalvoilla helpottamaan lääkkeen nielemistä. Tabletti voidaan tarvittaessa jakaa helposti kahtia, jos siihen on puristusvaiheessa tehty jakouurre. Tabletti suositellaan käytettäväksi runsaan nestemäärän kera, jotta se ei juuttuisi ruokatorveen. Päällystämätön tabletti sulaa – ja sen lääkeaine vapautuu – nopeammin mahalaukussa kuin päällystettyä tablettia käytettäessä. Depottabletti vaikuttaa pitkään, koska lääkeaine vapautuu siitä hitaasti mahalaukussa ja ohutsuolessa. Useat depottabletit päällystetään veteen liukenemattomalla kalvolla. Depottabletti on nieltävä runsaan nesteen kera kokonaisena, jottei päällyste rikkoutuisi. Joissakin depottableteissa on myös uurre jakoa varten. Ellei jakouurretta ole, depottabletti niellään kokonaisena, sillä muuten sen lääkeaine ei ehkä vapaudu toivotulla tavalla. Enterotabletti on tabletti, jonka lääkeaine on tarkoitettu vapautumaan vasta suolessa. Tällaisen lääkemuodon käyttö tulee kyseeseen lähinnä, kun potilaan mahalaukku muutoin saattaisi ärtyä tai jos lääkkeen vaikuttavan aineen ei muusta syystä toivota hajoavan mahahapon vaikutuksesta. Myös enterotabletti on tarkoitettu nieltäväksi kokonaisena (ellei siinä ole jakouurretta) runsaan nesteen kera. Imeskelytabletti on tarkoitettu käytettäväksi suun seudun ja nielun hoitoon. Poretabletti liuotetaan veteen nautittavaksi nestemäisenä seoksena. Tällaisessa muodossa nautittavan lääkkeen vaikutus alkaa nopeasti eikä yleensä ärsytä mahaa samassa määrin kuin tavallinen tabletti. Jos suun limakalvot ovat ärsyyntyneet, poretabletin käyttöä tulisi välttää, koska sen lääkeaine saattaa lisätä ärsytystä entisestään. Purutabletti on nimensä mukaisesti tarkoitettu pureskeltavaksi ja nieltäväksi. Sen vaikuttava aine imeytyy suusta, mahasta ja ohutsuolesta. Resoribletti on tabletti, joka sijoitetaan kielen alle tai ikenen ja posken väliin sulamaan. Sille on tyypillistä vaikutuksen alkaminen nopeasti. Kapselissa lääkeaine on liivatteesta valmistetun kuoren sisällä. Kapseleita on kahta tyyppiä: pehmeitä ja kovia. Kapseli niellään runsaan nesteen kera, jotta se ei juutu ruokatorveen. Jos kapseli on päällystämätön ja se on kokonsa takia hankala nauttia, se voidaan avata ja nauttia vaikkapa ruokaan sekoitettuna. Pehmeää liivatekapselia käytettäessä näin ei yleensä voi toimia, koska niistä useimmat sisältävät liuoksia. Depotkapseli on valmistettu rakeistamalla lääke- ja apuaineet sekä päällystämällä ne veteen liukenemattomalla kalvolla. Rakeita kutsutaan depotrakeiksi. Tällaisesta kapselista lääkeaine vapautuu ja imeytyy hitaasti mahalaukussa ja suolessa. Enterokapseli on myös valmistettu siten, että lääkeaine vapautuu hitaasti, mutta vasta suolessa. Se valmistetaan päällystämällä lääke- ja apuaineista valmistetut rakeet mahanesteeseen liukenemattomalla kalvolla. Rakeita kutsutaan enterorakeiksi. Ne on pakattu kapselikuoriin. Mikstuura on nestemäinen lääke, joka nautitaan suun kautta. Koostumukseltaan mikstuura on liuos, liete, emulsio tai rohdostuote. Monet mikstuurat säilyvät vain lyhyen aikaa. Yleensä tällaista lääkettä noudettaessa lääke valmistetaan vasta apteekissa. Lääkeaine, jauhe, sekoitetaan veteen, ja se on sen jälkeen käyttövalmis heti. Mikstuura annostellaan millilitroina. Lietettä, joka on koostumukseltaan vahva mikstuura, ravistetaan ennen käyttöä, jotta lääkehiutaleet sekoittuvat pohjalta annokseen hyvin. Pullossa yleensä lukeekin "ravistettava". Mikstuura on tavallisesti makeutettu sokerilla eli sakkaroosilla. Tällöin ohjeessa usein kehotetaan huuhtelemaan suu käytön jälkeen. Tipat ovat suun kautta nautittavia nesteitä. Tippapullon suu on usein muotoiltu siten, että tipat voidaan nauttia siitä joko suoraan tai erillisen tiputuslaitteen avulla. Tipat voidaan nauttia myös esimerkiksi mehun tai ruoan seassa. Annosjauhe on pulverimainen lääkeaine, joka nautitaan yleensä suoraan pakkauksestaan, joka usein on pussimainen. Se voidaan myös sekoittaa juomaan tai ruokaan. Annosrakeet sisältävät lääke- ja apuaineita rakeistettuina. Ne myydään paperipussissa tai astiassa, josta ne annostellaan mitalla. Rakeita voidaan myös sekoittaa nesteeseen. Rakeita on myös entero- tai depotkapseleina. Suussa vaikuttavat lääkkeet Suuvoide on lääkeaine, jota levitetään suun limakalvoille, missä se vaikuttaa paikallisesti. Suuvesi ja kurlausvesi on tarkoitettu suun ja nielun huuhteluun. Niitä ei yleensä pidä niellä, vaan ne syljetään käytön jälkeen pois. Solutabletti huuhtelee suun ja muun elimistön onteloita. Niistä valmistetaan käyttöön soveltuva liuos. Injektoitavat lääkkeet Voidaan antaa ihonalaiskudokseen (s.c), lihakseen (i.m), suoneen (i.v), epiduraalitilaan (epid.) sekä spinaalitilaan (i.t) Itse injektoitavia lääkkeitä ovat esimerkiksi diabeteksen hoitoon tarkoitetut insuliinivalmisteet sekä esimerkiksi leikkauksen jälkeen käytettävä hepariinivalmiste, joka ehkäisee verisuonitukoksia. Peräsuolen kautta annosteltavat (per rectum) Esimerkiksi suppo tai rektioli, jollaista käytetään esimerkiksi epilepsiakohtauksen laukaisemiseksi. Lääkekasvit Lääkekasveja eli rohdoskasveja voi kutsua laajemmin terveyskasveiksi, jolloin niiden käyttö ei rajoitu vain lääkinnällisiin ominaisuuksiin, vaan niitä käytetään myös esimerkiksi terveyden- ja kauneudenhoitoon. Kasvirohdosvalmisteet ovat Suomessa Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean luettelemia lääkevalmisteita, joiden vaikuttavat aineet ovat kasviperäisiä aineita tai kasvirohdostuotteita. Yhdistelmälääkkeet Yhdistelmälääke tai lääkeyhdistelmä on lääke, jossa vaikuttavia aineita on kaksi tai useampia. Joitakin lääkeaineita käytetään yhdistelminä esimerkiksi siksi, että ne tehostavat toistensa vaikutusta, tai joidenkin yhdistelmälääkkeiden eri ainesosat vaikuttavat elimistön eri osissa, jolloin syntyy haluttu yhteisvaikutus. Lääkkeiden markkinoinnin ja käytön valvonta Lääkevalmisteella on oltava voimassa oleva myyntilupa, ennen kuin valmiste voidaan tuoda markkinoille. Lääkevalmisteilta vaaditaan yleensä A-tason näyttöä eli myyntilupa myönnetään, jos lääkeyhtiöllä on osoittaa kaksi tutkimusta, joiden mukaan kyseinen lääkevalmiste on lumelääkettä tehokkaampi. Lääkevalmisteiden tehon ei tarvitse kuitenkaan olla suuri, vaan riittää, että lääke lievittää oireita jonkin verran ainakin osalla potilaita. Lääketutkimukset tehdään yleensä niin pienellä otoksella, että tuloksiin tulee luontaista satunnaisvaihtelua. Satunnaisvaihtelu aiheuttaa sen, että osa tutkimuksista antaa todellista positiivisemman ja osa todellista negatiivisemman kuvan lääkkeen tehosta. Lääkeyhtiöt teettävät toisinaan saman lääketutkimuksen yhtä aikaa monissa maissa, mutta käyttävät myyntilupahakemuksessaan vain niiden maiden tutkimustuloksia, joissa saatiin positiivinen tulos lääkkeen tehosta. Lääkeyhtiöiden on ilmoitettava viranomaisille kaikki aloittamansa tutkimukset, mutta myyntiluvan saa kahdella positiivisella tutkimuksella myös silloin, kun tutkimusnäytön kokonaisuus puhuu lääkevalmisteen tehoa vastaan. Yrityksillä ei ole myöskään velvoitetta julkaista niitä tutkimuksia, joiden tulokset ovat negatiivisia tai ristiriitaisia. Lääkeyhtiöt julkaisevatkin vain harvoin tällaisia tutkimuksia tai niiden tuloksia. Lääkevalmisteen luvassa yksilöidään, minkä sairauden hoitoon valmiste on tarkoitettu. Lääkevalmistetta saa markkinoida vain luvassa mainitun sairauden hoitoon. Potilaalle on lisäksi annettava selvitys hoidon vaikutuksista ennen hoitopäätöksen tekoa. Tästä huolimatta on hyvin tavallista, että lääkeyhtiöt markkinoivat lääkkeitään viranomaisten huomautuksista piittaamatta vuosikymmeniä vastoin lakia sellaisten sairauksien hoitoon, joita myönnetty lääkelupa ei koske. Lääkeyhtioiden pörssikurssit eivät yleensä heilahda, kun yritys jää kiinni tällaisesta rikoksesta ja tuomitaan miljardisakkoihin, koska sakkoja pidetään lääkeyritysten normaaleina toimintakuluina. Lähes 90 prosenttia suurista lääkeyhtiöistä tuomittiin Yhdysvalloissa miljardisakkoihin lääkkeiden laittomasta markkinoinnista vuosina 2005-2015. Sakkojen maksun jälkeen tulovirta jatkuu tasaisena, koska lääkärit ja poitlaat ovat jo tottuneet käyttämään laittomasti markkinoituja lääkkeitä, eikä lääkkeiden off label -käyttö ole laitonta. Suomessa lääkealan lupa- ja valvonta- ja tiedotustehtäviä hoitaa Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea eli entinen Lääkelaitos. Lääkkeiden suhde huumausaineisiin Monet huumeet ovat alun perin olleet sairauksien hoitoon käytettyjä, mullistavan tehokkaiksi mainostettuja lääkkeitä. Myös monet nykyisin markkinoilla olevat keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet on luokiteltu huumausaineiksi ja niitä väärinkäytetään päihteinä. Lääkkeet ovatkin kolmanneksi käytetyin päihde alkoholin ja tupakan jälkeen. Myydyimmät lääkkeet Yli puolet suomalaisista käytti päivittäin vähintään yhtä lääkettä vuonna 2020. Myydyimmät lääkkeet Suomessa 2010 tukkuhinnalla mitattuna olivat: Humira, reumalääke (adalimumabi) Enbrel, reumalääke (etanersepti) Seretide, astmalääke (salmeteroli, flutikasoni) Lantus, diabeteslääke (glargininsuliini) Remicade, reumalääke (infliksimabi) Lyrica, epilepsialääke (pregabaliini) Symbicort Turbuhaler, astmalääke (formoteroli ja budesonidi) Ebixa, dementialääke (memantiini) Burana, tulehduskipulääke (ibuprofeeni) Levemir, diabeteslääke (detemirinsuliini) Katso myös Lääkemääräys Valmisteen antotapa Ylilääkitys Potilaan oikeudet Kliininen päätöksenteon tukijärjestelmä Lähteet Koulu M., Mervaala E., Tuomisto J., Farmakologia ja toksikologia, 8. p., Kustannusosakeyhtiö Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3. Teoksen vanha, 6., painos verkossa Timo Klaukka, Lääkeopas : Pharmaca Fennica, Otava, 1995, ISBN 951-1-13941-X Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Lääkealan taskumuistio s. 5 Lääketietokeskus: Lääkeopas , ilmaiseksi saatava versio Pharmaca Fennicasta. Valtion säädöstietopankki: Lääkelaki 10.4.1987/395 Farmasia Seulonnan keskeiset artikkelit

730

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20maailman%20korkeimmista%20rakennuksista%20ja%20rakennelmista

Luettelo maailman korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista

Tämä on epätäydellinen luettelo maailman korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista. Rakennelmat kursivoituina eivät enää ole pystyssä. Katso myös Luettelo Suomen korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista Luettelo maailman korkeimmista pilvenpiirtäjistä Lähteet Aiheesta muualla Pilvenpiirtaja.net Official World's 200 Tallest High-rise Buildings (Emporis.com) Maailman korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista Korkeimmat rakennukset ja rakennelmat

732

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liuotin

Liuotin

Liuotin on mikä tahansa aine, johon joko kiinteä aine, neste tai kaasu voi liueta. Jos liuottimeen liuennut kiinteä aine halutaan erottaa, voidaan käyttää tislausta tai vain haihduttaa liuotin kuumentamalla, ellei sitä haluta ottaa talteen. Puhdas vesi on yksi maailmankaikkeuden monipuolisimpia sekä yleisimmin esiintyviä liuottimia. Se pystyy liuottamaan esimerkiksi mineraaleja kalkkikivestä ja muodostamaan luoliin tippukiviä. Kemiassa liuotin-sanaa käytetään yleensä lähinnä tapahtumaympäristönä, ei reagoivana aineena. Esimerkiksi suolan liukeneminen veteen tuottaa suolaliuoksen, mutta kuparin liukeneminen typpihappoon ei tarkalleen ottaen tuota "kupariliuosta", vaan kuparisuolaa liuottimessa. Monet kuparisuolat liukenisivat aivan yhtä hyvin veteen, joten liuotin sattuu vain olemaan happo. Kaikki korroosiota aiheuttavat aineet eivät välttämättä liuota syöpyvää ainetta. Esimerkiksi happipitoinen vesitippa ei liuota rautaa, mutta ruostuttaa sen kyllä. Siksi on eroteltava prosessi, jossa aine korrodoituu, sekä prosessi, jossa se liukenee. Liuotin pystyy murtamaan aineen sisäiset sidokset, jolloin itse liuotinmolekyylit menevät liuotettavan aineen molekyylien väliin. Vastaavasti liuottimen omien sisäisten sidosten täytyy olla niin heikkoja, että liuotettava aine pystyy särkemään ne ja menemään väliin. Jos tämä ei onnistu, aine ei liukene. Esimerkiksi sokeri ei liukene bensiiniin, koska sokerin sisäiset voimat ovat "vetisiä" vetysidoksia, joita bensiinin sisäiset van der Waalsin voimat eivät pysty särkemään. Vastaavasti PE-muovi ei liukene veteen, koska veden sisäiset sidokset ovat niin voimakkaita, etteivät muovin heikot van der Waalsin voimat pysty rikkomaan niitä. Liuottimien jaottelu Liuottimet voidaan jakaa vedellisiin ja vedettömiin poolisiin ja poolittomiin proottisiin ja aproottisiin Proottisissa liuottimissa on ionisoituva vety, aproottisissa ei ole. Eräitä liuottimia asetoni bensiini etanoli isopropanoli ksyleeni lakkasprii metanoli mineraalitärpätti eli liuotinbensiini (lakkabensiini) tinneri trikloorietyleeni tolueeni tärpätti eli mäntyöljytärpätti (puutärpätti, pineenitärpätti) valopetroli vesi Seulonnan keskeiset artikkelit

733

https://fi.wikipedia.org/wiki/Liuos

Liuos

Liuos on seos jossa kaksi tai useampia aineita on sekoittunut toisiinsa muodostaen yhtenäisen faasin. Liuos on kyseessä silloin, kun ainehiukkaset eivät ole havaittavissa edes mikroskoopilla eivätkä saostu liuoksen seistessä suljetussa astiassa. Yleensä liuoksesta puhuttaessa tarkoitetaan nestemäisiä seoksia, jotka syntyvät jonkin aineen liuetessa nestemäiseen liuottimeen, mutta laajemmassa mielessä liuos voi olla myös kiinteä aine tai kaasu. Aineen liukoisuus johonkin liuottimeen voi olla rajallinen, tällöin muodostuu kylläinen liuos ja ylimääräinen aine erottuu omaksi faasikseen. Jotkin aineet kuitenkin liukenevat toisiinsa missä suhteessa tahansa. Tällöin sanotaan tavallisesti liuoksen runsainta komponenttia liuottimeksi ja muita aineita liuenneiksi aineiksi. Tyypillisiä piirteitä Liuos on homogeeninen seos. Liuenneen aineen hiukkasia ei siinä voi nähdä paljain silmin. Valo ei siroa liuoksessa olevista liuenneen aineen hiukkasista. Liuennutta ainetta ei voi eristää liuoksesta suodattamalla tai mekaanisesti. Liuostyyppejä ja esimerkkejä Liuoksen homo­geenisuus merkitsee sitä, että sen komponentit muodostavat yhden faasin. Sen olomuoto on sama kuin liuottimen. Kuitenkin aineen ominaisuudet kuten sulamis- ja kiehumispiste tyypillisesti muuttuvat, kun siihen sekoittuu muita aineita. Kaasumaiset liuokset Jos liuotin on kaasu, siihen voivat yleensä liueta vain toiset kaasut. Esimerkkinä kaasu­maisesta liuoksesta voidaan mainita ilma, jossa happi ja muut kaasut ovat liuenneet typpeen. Koska molekyylien välisillä vuoro­vaikutuksilla ei kaasuissa ole sanottavaa merkitystä, pieninä pitoisuuksina esiintyvät kaasut muodostavat varsin triviaaleja liuoksia. Usein niitä ei edes nimitetä liuoksiksi vaan kaasu­seoksiksi. Nestemäiset liuokset Nestemäiseen liuottimeen voivat liueta sekä kiinteät aineet, nesteet että kaasut. Periaatteessa kaikenlaiset nesteet voivat toimia liuottimina: nestemäiset jalokaasut, sulat metallit, sulat suolat, sulaneet kovalenttiset aineet ja molekyyleistä koostuneet nesteet. Käytännössä useimmat kemiassa ja biokemiassa merkittävät liuottimet kuitenkin ovat molekyyleistä koostuvia nesteitä. Ne voidaan jakaa poolisiin ja poolittomiin sen mukaan, onko niiden molekyyleillä pysyvä sähköinen dipolimomentti. Toisaalta ne voidaan jaotella sen mukaan, voivatko niiden molekyylit muodostaa vety­sidoksia; tämän mukaisesti puhutaan proottisista ja aproottisista liuottimista. Yleisin liuotin, vesi, on poolinen, ja siinä on vety­sidoksia. Suolat liukenevat poolisiin liuottimiin muodostaen positiivisia ja negatiivisia ioneja, joita liuottimen molekyylin negatiivinen ja positiivinen pää vetävät puoleensa. Tällaiset liuokset ovat elektro­lyyttejä. Kun liukeneva aine ei ole ioniyhdiste, yleinen sääntö on: samanlainen liuottaa samanlaista. Pooliset aineet liukenevat poolisiin liuottimiin. Esimerkiksi sokeri ja alkoholi ovat poolisia aineita ja liukenevat hyvin veteen. Sitä vastoin poolittomat aineet liukenevat paremmin poolittomiin liuottimiin. Esimerkiksi maaöljyssä olevat hiili­vedyt liukenevat hyvin toisiinsa ja liuottavat myös kiinteitä hiili­vetyjä, jotka eivät liukene veteen, kuten eivät myöskään maa­öljyssä olevat nestemäiset hiili­vedyt. Tämän vuoksi öljy­onnettomuuksissa öljy ei liukene meri­veteen vaan jää kellumaan sen pinnalle. Nesteeseen liuenneet kaasut Kaasuista esimerkiksi happea esiintyy liuenneena luonnon­vesissä. Myös hiilidioksidi liukenee veteen, mutta ilmiö on tällöin hieman monimutkaisempi, koska tapahtuu kemiallinen reaktio, jossa syntyy pieniä määriä hiilihappoa ja sen happoluonteen vuoksi edelleen oksonium- ja vetykarbonaatti-ioneja. Hiili­happoisessa vedessä ja esimerkiksi virvoitusjuomissa olevat näkyvät kuplat eivät kuitenkaan ole liuennutta kaasua, vaan niissä oleva hiili­dioksidi on jo erottunut liuoksesta omaksi kaasumaiseksi faasikseen. Liuenneut kaasu itse ei ole näkyvää, koska se on liuennut molekyyli­tasolla. Nesteeseen liuenneet nesteet Maaöljy ja siitä valmistetut tuotteet kuten bensiini sekä kevyt ja raskas polttoöljy koostuvat pää­asiassa toisiinsa liuenneista nestemäisistä hiili­vedyistä. Etyylialkoholi eli etanoli ja vesi liukenevat toisiinsa missä suhteessa tahansa. Alkoholijuomat ovat pääasiassa etanolin vesi­liuoksia, joskin ne tavallisesti sisältävät muitakin aineita. Nesteeseen liuenneet kiinteät aineet Sokeri liukenee veteen molekyyleinä. Natriumkloridi eli ruokasuola liukenee veteen ioneina kuten muutkin suolat, mikäli ne ovat vesi­liukoisia. Tällaisten aineiden liuokset ovat elektrolyyttejä. Liuenneita suoloja, pääasiassa natrium­kloridia, esiintyy luonnossa runsaasti meri­vedessä. Myös vesijohtovesi on liuos, koska se sisältää ioneja (mm. kalsium- ja magnesiumioneja, vetykarbonaatti-ioneja, kloridi- ja sulfaatti-ioneja) sekä liuennutta kaasua (mm. happea). Esimerkiksi kehon nesteet ovat liuoksia, joissa on monia liuenneita aineita. Monet niistä ovat elektrolyyttejä, sillä liuenneet aineet kuten kalium ovat ioneina. Lisäksi ne voivat sisältää molekyyleinä liuenneita aineita kuten sokeria ja ureaa. Liuenneella hapella ja hiilidioksidilla on myös suuri merkitys veren kemiassa, sillä huomattava muutos niiden pitoisuuksissa voi olla vakavan sairauden merkki. Ei-homogeeniset aineet On olemassa myös nestemäisiä seoksia, jotka eivät ole homogeenisia, esimerkiksi kolloidit, suspensiot ja emulsiot. Sellaisia ei pidetä liuoksina. Myöskään esimerkiksi kahvi ei ole liuos, vaikka se vaikuttaa kirkkaalta. Kahvin seistessä astiaan jää ruskea saostuma kun liuoksessa olevat hiukkaset eroavat nesteestä. Suodatinkahvi on kolloidinen seos. Myöskään maito ei ole liuos vaan kolloidinen seos, sillä se sisältää valkuaisaineita ja rasvaa pieninä pallosina. Pallosia ei voi nähdä, mutta ne aiheuttavat valon hajoamista (punerrus) valonsäteen kulkiessa maitokerroksen läpi. Kiinteät liuokset Jos liotin on kiinteä aine, se saattaa liuottaa sekä kaasuja, nesteitä että toisia kiinteitä aineita. Kaasuista vety liuokenee varsin hyvin moniin metalleihin, etenkin palladiumiin. Ilmiö on saanut osakseen käytännön mielen­kiintoa varsinkin, koska sitä voidaan käyttää vedyn varastointiin. Nesteistä esimerkiksi elohopea liukenee kultaan muodostaen amalgaamin. Nestemäinen heksaani liukenee parafiinivahaan. Kahden tai useamman kiinteän aineen keskenään muodostamista liuoksista esimerkkeinä ovat useat metalliseokset, esimerkiksi pronssi. Teräksessä sen sijaan hiili on liuenneena rautaan. Liuenneen aineen pitoisuus Liuenneen aineen pitoisuus liuoksessa voidaan ilmoittaa esimerkiksi massaprosenttina, tilavuusprosenttina tai konsentraationa. Esimerkkinä liuoksesta voidaan antaa tilanne jossa 5,0 g ruokosokeria (C12H22O11) liuotetaan 100 ml:aan vettä, jolloin saadaan kirkas sokeriliuos. Massaprosentti: 5 g / (5 + 100 g) = 4,7 % Sokerin ainemäärä: n = m/M = 5 g / 342 g/mol Molaarinen konsentraatio: c = n/V = 0,15 mol/l Kylläinen liuos Liuos on kylläinen, kun siihen ei enää liukene enempää ainetta, esimerkiksi sokeria. Kuitenkin vaikka liuos on tullut kylläiseksi sokerista, on mahdollista vielä liuottaa esimerkiksi suolaa. Useimpien aineiden liukoisuus riippuu liuottimen lämpötilasta siten, että kuumaan liuottimeen liukenee enemmän ainetta kuin kylmään. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

734

https://fi.wikipedia.org/wiki/Laajasalo

Laajasalo

{{Kaupunginosa | nimi = Laajasalo | nimi2 = Degerö | järjestysnumero = 49 | kuva = | kuvateksti = Kruunuvuorenselän rantaa Laajasalon luoteisosassa Tullisaaressa | kartta = Laajasalo-Degerö.sijainti-läge.svg | aluejako-artikkeli = Helsingin kaupunginosat | kaupunki = Helsinki | suuralue = | suurpiiri = Kaakkoinen suurpiiri | suunnittelualue = | latd = | latm = | lats = | longd = | longm = | longs = | koordinaatit_näyttö = | pinta-ala = 16,55 | pinta-ala-lähde = | väkiluku = 22 513 | väkiluku-päiväys = 31.12.2022 | väkiluku-lähde = <ref name="Tilasto 2022"> Laajasalo () on saari ja Helsingin 49. kaupunginosa Kaakkois-Helsingissä. Kaupunginosan osa-alueita ovat Kruunuvuorenranta, Yliskylä, Jollas, Hevossalmi ja Tullisaari. Laajasalon peruspiiri Helsingin peruspiirin numero 603:n nimi on sama kuin kaupunginosan eli myös Laajasalo. Peruspiiriin kuuluvat Laajasalon kaupunginosan lisäksi Santahaminan, Vartiosaaren ja Villingin kaupunginosat. Historia Esihistoria ja Ruotsin vallan aika Laajasalo on ollut alkujaan lappalaisten ja hämäläisten kalastusaluetta. Paikannimien perusteella alueella on mahdollisesti ollut esihistoriallisella ajalla Hämäläisen Hauhon Vitsiälän Puupon vanhan kantatalon omistuksia. Alueella on saattanut sijaita myös pysyvää asutusta. Ruotsalaiset tulivat alueelle keskiajalla, jonka seurauksena myös alueen paikannimet ruotsalaistettiin. Muutamia suomalaisnimiä kuitenkin säilyi (esim. Mustajärvi) ja osa jäi kertomaan alueen aiemmasta käytöstä, esimerkiksi lappalaisiin viittaava Lappvik ja suomalaisiin viittaava Finsviks Ängen. Ruotsin vallan aikana saarelle perustettiin kartanoita, muun muassa Degerö (1600-luvun puolivälissä), Stansvik (erotettiin Degeröstä 1798) ja Turholm (oli olemassa ainakin jo 1500-luvulla). Stansvikin kartanon mailla toimi useaan otteeseen rautakaivos vuodesta 1776 alkaen, viimeksi vuonna 1839. Sieltä on löydetty muitakin arvokkaita mineraaleja, kuten ametisteja. Kaitalahdessa toimi vuosina 1787–1789 pieni hopeakaivos, josta saatiin myös lyijyä ja sinkkiä. Jollaksen ”kartano” ei ole koskaan ollut varsinainen säteritila, toisin kuin Uppbyn tila, jonka päärakennus on kuitenkin kartanoksi hyvin vaatimaton. 1800- ja 1900-luvut Alkujaan Laajasalon erotti manteresta nykyisen Tammisalon kanavan kohdalla sijainnut salmi. Se kuitenkin maatui umpeen jo 1700-luvulla, jolloin alue tuli niemeksi. Kun etelämmäksi 1800-luvulla rakennettiin nykyinen Laajasalon kanava, Laajasalo tuli jälleen saareksi, mutta siihen alkujaan kuulunut Tammisalo jäi kanavan toiselle puolelle ja siten osaksi mannerta. Krimin sodan aikana Laajasalon lävitse Herttoniemestä Santahaminaan rakennettiin tie sotilaallisia tarkoituksia varten. Tällä tiellä oli myöhemmin ratkaiseva merkitys Etelä-Laajasalon huvila-asutuksen synnylle. Osa tiestä on nykyään nimeltään Vanha sotilastie. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monilla varakkailla helsinkiläisillä oli kesähuviloita Laajasalossa. Kieltolain aikana saari oli yksi pirtun salakuljetusreiteistä Virosta Suomeen – paikalliset kalastajat käyttivät tähän tarkoitukseen veneitään. Jatkosodan aikana saarella toimi läheistä pääkaupunkia suojaamassa 101:s raskas ilmatorjuntapatteri ”Itä”, jolla oli neljä 75 millimetrin Škoda-ilmatorjuntatykkiä. Tykkiasemat ovat yhä näkyvissä Aake Pesosen puistossa. Ilmatorjuntapatteri osallistui muun muassa Helsingin puolustustaisteluun helmikuussa 1944. Laajasalo kuului Helsingin maalaiskuntaan, kunnes se liitettiin Helsinkiin vuoden 1946 alussa toteutetussa suuressa alueliitoksessa. Vuonna 1922 se oli muodostettu taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Alueliitokseen saakka saaresta käytettiin vain ruotsinkielistä nimeä Degerö, mutta vuonna 1946 otettiin käyttöön suomennos Laajasalo (vanh. ruots. deger = suuri). Degerön täsmällinen suomennos olisi Isosaari, mutta koska tämä nimi oli jo käytössä Helsingin alueella, Laajasalo vahvistettiin vuonna 1946 kylän ja vuonna 1959 kaupunginosan nimeksi. Satama- ja nykyaika Laajasalon öljysatama perustettiin vuonna 1951. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa saarelle rakennettiin runsaasti kerrostaloja. Vilkkain rakennustoiminta pääsi käyntiin, kun Uppbyn tilan omistaja myi noin sata hehtaaria maitaan rakennusliike Wuoriolle. Uppbyn tilan päärakennus tunnetaan nykyään Ylistalona. Satamatoiminta päättyi vuonna 2010, ja sen tilalle alettiin uutta Kruunuvuorenrannan asuinaluetta. Pienempää yritystoimintaa edustavat kaksi venealan yritysten keskittymää Sarvaston venesatamassa ja Puuskaniemessä. Liikenne Herttoniemestä Laajasaloon johtaa nelikaistainen Laajasalontie, jonka reilun kilometrin pituinen osuus Tilliruukinlahden ylittävältä sillalta Kuvernöörintien ja Koivusaarentien risteykseen on melko moottoritiemainen ja sillä on kaksi eritasoliittymää. Tie on tarkoitus muuttaa kaupunkibulevardiksi vuosina 2020–2022. Julkinen liikenne hoidetaan metron liityntälinjoin Herttoniemen metroasemalle. Lisäksi Laajasaloon kulkee yöbusseja Rautatientorilta aikoina, jolloin metro ei kulje. Kruunusillat Elokuussa 2016 päätettiin toteuttaa Kruunusillat-hanke, joka sisältää kymmenen kilometrin mittaisen raitiotieyhteyden Laajasalosta siltoja pitkin päärautatieasemalle. Kolme uutta siltaa rakennetaan välille Kruunuvuorenranta–Korkeasaari, Korkeasaari–Nihti ja Nihti–Merihaka. Siltojen myötä reitti Kruunuvuorenrannasta päärautatieasemalle lyhenee 5,5 kilometrillä ja pyöräilymatka keskustaan lyhenee 40 minuutista 20 minuuttiin. Reitille suunniteltuja merkittäviä vaihtoyhteyksiä ovat Nihti (Kalasatama–Pasila-raitiotie) ja Hakaniemi (metro). Laajasalossa raitiotie kulkee kahteen eri päätepisteeseen, Yliskylään ja Haakoninlahdelle. Palvelut ja toimintaa Suurin osa Laajasalon kaupallisista palveluista on keskittynyt Yliskylään, jossa on myös kirkko ja terveyskeskus. Marraskuussa 2018 Yliskylään avattiin Kauppakeskus Saari, jossa sijaitsee myös kauppakeskuksen tiloissa toimiva kirjasto. Vanhan Yliskylän ostoskeskuksen paikalle rakennetaan asuinkerrostaloja. Laajasalossa on kaksi suomenkielistä peruskoulun ala-astetta (Tahvonlahden ja Poikkilaakson ala-asteet) ja yksi yhtenäinen peruskoulu (Laajasalon peruskoulu). Peruspiirissä on lisäksi Santahaminan ala-aste. Lukio lakkautettiin vuonna 2009, jolloin se yhdistettiin Etu-Töölön lukioon. Ruotsinkielinen ala-aste Degerö lågstadieskola on nimestään huolimatta Herttoniemessä, tosin erittäin lähellä Laajasalon siltaa. Helsingin kristillinen opisto, Suomen vanhin kristillinen kansanopisto, toimii saaren pohjoisosassa. Laajasalossa toimii myös yksityinen Snellman-korkeakoulu, joka kouluttaa opettajia steinerkouluihin ja varhaiskasvattajia steinerpäiväkoteihin. Snellman-korkeakoulu sijaitsee Jollaksessa ja sen rakennukset edustavat pääosin orgaanista arkkitehtuuria. Snellman-korkeakoulu on Suomen ainut virallisesti tunnustettu yksityinen korkeakoulu. Lähteet Kirjallisuutta Strang, Jan: Laajasalolaiset punakukkoa kurittamassa: Degerö FBK – Laajasalon VPK 100 vuotta 1913–2013 (ja siinä sivussa hieman Laajasalon vanhan kyläyhteisön historiaa). Helsinki, 2013. ISBN 978-952-93-2673-0. Aiheesta muualla Laajasalo-Degerö Seura ry. Helsinki alueittain (2005). Laajasalon peruspiiri. (PDF) Laajasalon ja Tammisalon kanavien historia. Yliskylän huvila-alueen historia ja kartta. Seulonnan keskeiset artikkelit

738

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matematiikka

Matematiikka

Matematiikka on deduktiiviseen päättelyyn perustuva formaali eli käsitteellinen tiede. Matematiikassa tutkitaan muun muassa lukuja, määriä, rakenteita, muutoksia ja avaruuksia. Matemaattisen formalismin mukaan matematiikka on aksiomaattisesti määriteltyjen abstraktien rakenteiden tutkimista symbolisen logiikan ja matemaattisen merkintäjärjestelmän keinoin. Matematiikkaa käytetään fysikaalisten ja käsitteellisten suhteiden ilmaisemisen kielenä, jonka kielioppi ja käsitteistö on määritelty äärimmäisen tarkkaan. Tämä mahdollistaa asioiden ilmaisemisen yksikäsitteisesti, kun oletetaan loogisten rakenteiden pysyvän muuttumattomina. Matematiikka ei tutki ympäröivää, fysikaalista todellisuutta, vaan käsitteellisiä riippuvuussuhteita. Tämän takia sitä ei yleensä lueta luonnontieteisiin, vaikka matematiikan ja matemaattisten menetelmien soveltaminen on tärkeä osa luonnontieteitä ja monet matematiikan tutkimusongelmat ovat peräisin luonnontieteistä, erityisesti fysiikasta. Esimerkiksi Isaac Newtonin kehittämä mekaniikka ja painovoimateoria vaikutti suuresti differentiaali- ja integraalilaskennan kehittymiseen. Matematiikalla on luonnontieteiden lisäksi paljon sovelluskohteita myös esimerkiksi tekniikan ja teknologian eri aloilla, yhteiskuntatieteissä ja taloustieteessä. Toisaalta matematiikassa tutkitaan myös puhtaasti matematiikan sisäisiä alueita, joille ei välttämättä ainakaan heti ole sovellusalueita millään muulla tieteenalalla. Nykyään matemaattinen tutkimus esimerkiksi korkeakouluissa usein jaetaankin tällaiseen puhtaaseen matematiikkaan ja soveltavaan matematiikkaan, joka tutkii matematiikan soveltamista käytännön ongelmiin, mutta tarkkaa rajaa puhtaan ja soveltavan matematiikan välille on vaikea vetää. Myös eläimillä on havaittu olevan kykyä oppia matemaattisia taitoja. Esimerkiksi mehiläiset kykenevät suorittamaan yksinkertaisia yhteen- ja vähennyslaskuja. Ne ymmärtävät myös suuruusjärjestyksen käsitteen sekä pystyvät erottamaan parittomat lukumäärät parillisista eli kahdella jaollisista lukumääristä. Jotkin varislinnut ymmärtävät nollan käsitteen. Etymologia ja yleiskatsaus Sana matematiikka (, ’mathēmatiká’) tulee kreikan sanasta μάθημα (máthēma), joka tarkoittaa tiedettä, tietoa tai oppimista. Matemaatikkoa tarkoittava kreikankielinen sana μαθηματικός (mathematikós) tarkoittaa ”halukas oppimaan”. Matematiikan pääalueet syntyivät käytännön tarpeista. Laskutaito oli tarpeellinen niin kaupankäynnissä, maanmittauksessa kuin tähtitieteellisten tapahtumien ennustamisessakin. Matematiikka on siis alun perin muiden tieteiden (lähinnä luonnontieteiden) työkalu ja tutkimustulosten tarkka ilmaisuväline. Matematiikan avulla voidaan teoreettisesti tarkastella käytännössä havaittuja asioita ja tehdä näistä tutkimustuloksista johtopäätöksiä. Kuitenkin jo antiikin Kreikassa tunnettiin ajatus matematiikan kauneudesta. Matematiikan vanhimpia osa-alueita ovat aritmetiikka eli laskuoppi sekä geometria. Aritmetiikka käsittelee numeroita ja lukuja, joista ensimmäisenä on otettu käyttöön positiiviset kokonaisluvut eli luonnolliset luvut, sekä niillä suoritettavia laskutoimituksia. Lukukäsitteen myöhemmät laajennukset ovat johtaneet muidenkin lukulajien kuten reaalilukujen ja kompleksilukujen käyttöönottoon. Lukuteoria tutkii lukujen syvempiä ominaisuuksia. Yhtälöiden ratkaisemisessa tarvittavien menetelmien tutkimus johtaa algebraan. Avaruuksien tutkiminen saa alkunsa geometriasta. Ensin kehitettiin euklidinen geometria, josta trigonometria on eriytynyt omaksi erikoisalakseen. Myöhemmin osoittautui, ettei euklidinen geometria ole ainoa looginen mahdollisuus, ja sen ohella onkin kehitetty myös epäeuklidisia geometrioita. Nykyisen korkeamman matematiikan pääosiksi mainitaan tavallisesti abstrakti algebra, analyysi ja topologia, jotka jakaantuvat moniin osa-alueisiin. Matematiikan peruskäsitteiden tarkempi analysointi on johtanut joukko-opin kehittymiseen. Matemaatikot loivat lukuisia välttämättömiä käsitteitä tietokoneita kehitettäessä; näistä kehittyi edelleen informaatioteoria. Historia Matematiikan historia on hyvin pitkä. Matematiikka on fysiikan ja tähtitieteen ohella vanhimpia tieteenaloja. Matematiikan ensimmäisten vaiheiden tarkka selvittäminen on mahdotonta, sillä ihmiskunta oppi laskemaan ennen kirjoitustaidon syntyä. Niinpä mitään kirjallisia dokumentteja ensimmäisistä laskusäännöistä tai geometrisista hahmotelmista ei ole jäljellä. Matematiikan varhaishistoriaa voidaan tutkia parhaiten arkeologisten löytöjen, kielitieteen ja eläinten tarkkailun avulla. On todettu, että monet eläimet kykenevät erottamaan ainakin viittä alkiota pienempien joukkojen kokoeron. Siten voidaan olettaa, että jonkinlainen luvun käsite on hyvin vanha. Tätä tukee myös monien kielten kieliopillisen luvun jaottelu yhteen ja moneen, jossain tapauksessa kahteen ja kolmeenkin. Siitä, että on ymmärretty kahden kiven ja kolmen kiven välinen ero, on ollut todennäköisesti pitkä matka siihen, että on ymmärretty abstraktin käsitteen ”kolme” liittävän yhteen kolme kiveä ja kolme puuta. Tätä ajatusta tukee se, että monet joukkojen kokoeroja hahmottavat eläimet eivät pysty tähän. Lisäksi ensimmäiset kieliin ilmaantuneet lukusanat ovat tarkoittaneet alun perin esimerkiksi kahta kiveä. Lukua on siis ollut vaikea hahmottaa yhteydestään irrallisena käsitteenä. Joidenkin teorioiden mukaan järjestysluvut olisivat syntyneet ennen kardinaalilukuja. Tätä on perusteltu sillä, että monissa rituaaleissa ja myyteissä tapahtumien ja henkilöiden järjestyksellä on ollut tärkeä osa. Kielet eivät kuitenkaan tue tätä käsitystä, sillä lähes kaikissa kielissä järjestys­luvut muodostetaan kardinaali­luku­sanojen johdannaisina. Vanhimmat arkeologiset todisteet lukumäärien laskennasta ovat noin 30 000 vuotta vanhoja. Tšekistä löydetyssä luussa on yhteensä 55 lovea, jotka on jaoteltu viiden ryhmiin. Viisi on ollut luonnollinen valinta sopivaksi joukoksi, koska sormia on yhdessä kädessä viisi. Kymmenen (kahden käden sormet) ja kaksikymmentä (sormet ja varpaat) ovat olleet myös varhaisia lukujärjestelmien kantalukuja. Amerikan intiaaniheimoille tehdyssä tutkimuksessa kolmannes käytti viisijärjestelmää, kolmannes kymmenjärjestelmää, vajaa kolmannes binaarijärjestelmää ja loput kolmijärjestelmää. Kaksikymmenjärjestelmästä on todisteita lähinnä Euroopasta, missä sen jäänteitä näkyy yhä kielissä, ranskan 80 (quatre-vingt) on suomeksi neljä kahtakymmentä. Varhaisimmat kirjoitetut todisteet näyttävät suosineen viisijärjestelmää, mutta kielen saadessa selvän formaalisen muodon kymmenjärjestelmä on noussut yleisimmäksi. Geometrian varhaisvaiheita on lukujen syntyäkin vaikeampi selvittää. Kreikkalaiset sijoittivat geometrian synnyn muinaiseen Egyptiin, jossa sitä tarvittiin maanmittaukseen. On kuitenkin selvää, ettei kehittynyt geometrinen ajattelu ole syntynyt tuolloin tyhjästä, vaan jo paljon aiemmin on ollut jonkinlaista geometrista hahmotuskykyä. Monet muutkin eläimet, etenkin apinat, pystyvät hahmottamaan muodon abstraktina, tietystä esineestä irrallisena asiana ja ryhmittelemään eri esineitä muodon perusteella ryhmiin. Vanhimmat todisteet luovasta geometrisesta ajattelusta voidaan nähdä geometrisia kuvioita esittävissä luolamaalauksissa ja erilaisissa punostöissä. Jo niissä on nähtävissä esimerkiksi ajatus kuvioiden yhdenmuotoisuudesta ja symmetriasta. Matematiikan filosofia Matematiikan filosofia on filosofian osa-alue, joka tutkii matematiikan filosofisia perusteita, oletuksia ja seurauksia. Matematiikan filosofian teemoja ovat muun muassa: Mikä on matemaattisten olioiden ontologinen luonne? Mitä matemaattiseen olioon viittaaminen tarkoittaa? Mikä on matemaattisen väittämän luonne? Mikä on matemaattisen totuuden luonne? Minkälaista tutkimusta matematiikassa tulisi suorittaa? Mikä on matematiikan ja logiikan suhde? Miksi ja millä tavalla matematiikka on hyödyllistä tieteelle? Mitä on matemaattinen kauneus? Tärkeitä teemoja matematiikassa Seuraava lista antaa vain yhden mahdollisen näkemyksen. Kvantiteetti Kvantiteetti lähtee liikkeelle laskemisesta ja mittaamisesta. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspacing="20" | || || || || |- | Luonnollinen luku|| Kokonaisluku || Rationaaliluku || Reaaliluku || Kompleksiluku |} Rakenne Ajatuksia koosta, symmetriasta ja matemaattisesta rakenteesta. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspacing="15" | || || || || |- | Aritmetiikka || Lukuteoria || Abstrakti algebra || Ryhmäteoria || Järjestysteoria |} Algebralliset struktuurit. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspading="15" | || || || || | Monoidi || Ryhmä || Rengas || Kunta || Lineaarialgebra || Algebrallinen geometria || Universaalinen algebra |} Avaruus Visuaalisempi lähestymistapa matematiikkaan. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspacing="15" | || || || || |- |Geometria || Trigonometria || Differentiaaligeometria || Topologia || Fraktaaligeometria |} Muutos Tapa ilmaista ja käsitellä muutosta matemaattisissa funktioissa ja lukujen välillä. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspacing="20" | || || || || |- | Matemaattinen analyysi || Vektorilaskenta || Differentiaaliyhtälöt || Dynaamiset järjestelmät || Kaaosteoria |} Perusteet ja metodit Lähestymistapoja, joiden avulla voi ymmärtää matematiikan luonnetta. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspacing="15" | || || |- | Matemaattinen logiikka || Joukko-oppi || Kategoriateoria || |} Diskreetti matematiikka Diskreetti matematiikka sisältää tekniikoita, jotka pätevät objekteihin, joilla voi olla vain tiettyjä, erillisiä arvoja. {| style="border:1px solid #999; text-align:center; margin: auto;" cellspacing="15" | || || || |- | Kombinatoriikka || Laskennan teoria || Salakirjoitustekniikka || Verkkoteoria |} Sovellettu matematiikka Sovellettu matematiikka pyrkii ratkaisemaan tosielämän ongelmia matematiikkaan liittyvien eri osa-alueiden avulla. Matemaattinen fysiikka – Mekaniikka – Numeerinen analyysi – Todennäköisyys – Tilastotiede – Matemaattinen talous – Finanssimatematiikka – Peliteoria – Matemaattinen biologia – Kryptografia – Tietokoneavusteinen matematiikka Tärkeitä teoreemoja Nämä teoreemat ja olettamukset ovat kiinnostaneet matemaatikkoja ja ei-matemaatikkoja. De Moivren kaava – Eulerin lause – Fermat'n suuri lause – Goldbachin väittämä – Poincarén väittämä – Pythagoraan lause – Riemannin hypoteesi Tärkeitä konjektuureja Nämä kuuluvat matematiikan suurimpiin ratkaisemattomiin ongelmiin. Katso myös luettelo ratkaisemattomista matemaattisista ongelmista. Goldbachin konjektuuri – Riemannin hypoteesi – Collatzin konjektuuri – P=NP? – avoimet Hilbertin ongelmat. Sekalaisia aksiooma – funktio – joukko – kommutatiivisuus – kunta – lause – lemma – luku – numero – osajoukko – otaksuma – relaatio – rengas – ryhmä – lause – yhtälö Alkioita eri avaruuksissa algebrallinen luku – alkuluku – imaginaariluku – irrationaaliluku – kokonaisluku – kompleksiluku – luonnollinen luku – matriisi – murtoluku – rationaaliluku – reaaliluku – transsendenttiluku – vektori Tutkimusalueita algebra – analyysi – aritmetiikka – diskreetti matematiikka – fraktaaligeometria – funktioteoria – geometria – joukko-oppi – lineaarialgebra – logiikka – lukuteoria – numeeriset menetelmät – peliteoria – ryhmäteoria – tilastotiede – todennäköisyys – topologia – verkkoteoria Katso myös Ajanvietematematiikka Digitaalinen signaalinkäsittely Luettelo matemaatikoista Luettelo ratkaisemattomista matemaattisista ongelmista Mallintaminen Matemaattinen merkintä Tiede ja matematiikka Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Makupalat-linkkikirjaston matematiikkalinkit Matematiikkalehti Solmu Matematiikkalehti Solmu – Matematiikan historia. Kirjoittanut dosentti Matti Lehtinen. Matematiikkalehti Solmu: Matematiikan verkkosanakirja Ylen Elävä arkisto – Matematiikka (2004) (audio) Ylen Elävä arkisto – Matematiikka osana kulttuuria (2004) (audio) Matemaattiset aineet (Opintoluotsi) Matematiikkaa Geogebra-ohjelmalla luotua materiaalia Math – Khan Academy Seulonnan keskeiset artikkelit

739

https://fi.wikipedia.org/wiki/Merkurius

Merkurius

Merkurius (symboli: ) on aurinkokunnan pienin ja Aurinkoa lähin planeetta. Sen kiertoaika Auringon ympäri on planeetoista lyhyin: 88 vuorokautta. Akselinsa ympäri se pyörähtää 59 vuorokaudessa. Merkurius on kuiva, eloton, ja lähes kaasukehätön maankaltainen kiviplaneetta. Sen törmäyskraatterien täyttämä pinta muistuttaa Kuun pintaa. Kaasukehän puutteen takia planeetan lämpötilan vaihtelut ovat suuria: ne vaihtelevat noin 100 K:n (−173 °C) yölämpötiloista 700 K:n (427 °C) päivälämpötiloihin. Merkurius on taivaan kirkkaimpia kohteita ja se on tunnettu esihistoriallisesta ajasta lähtien. Sen nimi tulee roomalaisen mytologian Mercuriuksesta, joka oli varkaiden ja kauppiaiden jumala sekä jumalten sanansaattaja. Kiertorata Merkuriuksen kiertoaika Auringon ympäri on 88 vuorokautta, ja sen pyörähdysaika on 59 vuorokautta. Pyörähdysajan ja kiertoajan suhde on siis 2:3 eli Merkuriuksen sanotaan pyörivän kiertoaikansa suhteen 2:3-resonanssissa. Vuorokaudenaikojen vaihtelu on 176 vuorokautta. Merkuriuksen akselikallistuma on vain 0,01 astetta eli planeetta on lähes pystyasennossa ratatasonsa suhteen. Pitkään luultiin planeetan pitävän aina saman puolen Aurinkoa kohti, koska harvat mahdolliset havaintohetket sattuivat planeetan ollessa samassa asennossa keväällä ja syksyllä. Merkuriuksen kiertorata Auringon ympäri poikkeaa huomattavasti ympyräradasta. Radan eksentrisyys eli soikeus vaihtelee välillä 0,0–0,47 miljoonien vuosien aikana. Nyt soikeus on 0,206 ja Merkuriuksen etäisyys Auringosta vaihtelee välillä 0,31 AU ja 0,47 AU. Planeetan keskietäisyys on 0,387 AU. Auringon läheisyys vaikuttaa Merkuriuksen rataan niin voimakkaasti, että radan laskemisessa tarvitaan yleistä suhteellisuusteoriaa. Radan perihelikiertymä tunnettiin jo 1800-luvulla. Suurimmaksi osaksi kiertymä johtuu muiden planeettojen aiheuttamista häiriöistä, mutta sen todettiin olevan vuosisadassa 43 kaarisekuntia suurempi kuin niiden perusteella voitiin laskea. Ennen suhteellisuusteoriaa tämän poikkeaman arveltiin johtuvan Merkuriuksen radan sisäpuolella kiertävän tuntemattoman planeetan, Vulkanuksen, vaikutuksesta. Merkuriuksella ei ole kuita. Fyysiset ominaisuudet Kaasukehä Merkuriuksen kaasukehä on äärimmäisen ohut, ja sen magneettikenttä on hyvin heikko. Kaasukehä on syntynyt aurinkotuulen irrottamasta pintamateriaalista. Kaasukehässä on enimmäkseen heliumia, natriumia ja happea sekä pieniä määriä vetyä ja kaliumia. Merkuriuksella on myös pitkä avaruuteen ulottuva natriumpyrstö, joka havaittiin vuonna 2001. Kaasukehän paine on noin kaksi miljoonasosaa Maan vastaavasta. Pinnanmuodot Merkurius on hitaasti pyörivä sisäplaneetta. Pitkän pyörähdysajan ja kaasukehän puutteen johdosta lämpötila Merkuriuksen pinnalla vaihtelee satoja asteita sen mukaan, ollaanko päivä- vai yöpuolella. Pintalämpötila vaihtelee 90–740 kelvinin eli −173 – +467 °C:n välillä ja on keskimäärin 452 kelviniä eli 179 °C. Aurinko on Merkuriuksesta katsoen keskimäärin 2,5 kertaa niin suuri kuin Maasta katsoen, mutta tämä Auringon näennäinen läpimitta vaihtelee huomattavasti, koska Merkuriuksen rata on soikea. Aurinko on Merkuriuksesta katsottuna 6,5 kertaa kirkkaampi kuin Maassa ja Auringon säteilyintensiteetti on siellä 9,13 kW/m². Aurinko aiheuttaa Merkuriukseen vuorovesivoiman, joka on 17 % suurempi kuin Kuun aiheuttama vuorovesivoima Maassa. Merkuriuksen pinnasta on ennen vuotta 2008 kartoitettu vain noin 45 %. Kraatterit ovat Merkuriuksen pinnan silmiinpistävin piirre. Niitä on pinnassa eri kokoisia. Törmäyskraattereista suurin, 1 500 km:n läpimittainen Caloriksen allas on Kuun laavakenttiä, ”meriä”, muistuttava rengasmainen muodostuma. Sen reunusvuoret kohoavat 2 km:n korkeuteen. Caloriksen altaan vastakkaisella puolella kuori on rikkoutunut törmäyksen shokkiaaltojen heijastuttua planeetasta, noin 100 km:n läpimittaiselta alueelta. Merkuriuksessa on myös vuoria, laaksoja, harjanteita, jyrkänteitä ja tasankoja sekä eri tavoin heijastavia alueita. Kraattereista lähtee monesti säteittäisiä viiruja. Harjanteiden pituus on jopa satoja kilometrejä ja vuorten korkeus jopa noin 3 km. Vuorten oletetaan syntyneen Merkuriuksen kutistuessa 0,1 %. Merkuriuksessa on saattanut olla tulivuoria, mutta niiden olemassaolosta on todennäköisesti kulunut yli miljardi vuotta. Kraattereissa näkyy monesti lukuisia nuoria ja vanhoja pieniä vajoamia, joiden uskotaan syntyneen haihtuvien aineiden purkauduttua pinnan alta. Messenger-luotaimen mittauksien mukaan Merkuriuksen aina varjossa olevien kraatterien pohjilla on jäätä. Jään päällä on kerros regoliittiä, joka estää jään haihtumisen avaruuteen. On arvioitu, että Merkuriuksessa olisi jäätä jopa yksi tuhannesosa Maan Etelämantereen jäämäärästä. Sisäinen rakenne Merkurius on halkaisijaltaan vain 1,4 kertaa Maan Kuun kokoinen, ja se on nykyään pienin virallinen planeetta, kun Pluto poistettiin planeetaksi määriteltävien taivaankappaleiden joukosta. Sen massa on 6 % Maan massasta. Planeetta on esimerkiksi Saturnuksen kuuta Titania pienempi. Merkuriuksen tiheys on 5,43 g/cm3 eli se on yksi tiheimmistä planeetoista. Merkuriusta muistuttavan Kuun tiheys on vain 3,34 g/cm3. Vertailun vuoksi Maan tiheys olisi kokoonpuristumattomana 4,0 g/cm3. Merkuriuksella uskotaan olevan valtava rautaydin, joka aiheuttaa magneettikentän, voimakkuudeltaan noin 1 % Maan magneettikentästä. Kentän kaltevuus pyörähdysakselia vastaan on 7 %. Toinen magnetismin lähde voi olla jäännemagnetismi. Rautaydin muodostaa 60–70 % planeetan massasta ja silikaattikuori ja vaippa yhdessä 30 %. On arvioitu, että Merkuriuksen ytimen säde on 1 800–1 900 km ja silikaattivaipan paksuus 500–600 km. Näin rautaytimen säde on 75 % planeetan säteestä. Rautaydin kattaa 42 % planeetan tilavuudesta, kun Maalla vastaava luku on 17 %. Maa on Merkuriusta hieman tiheämpi, koska se on 20 kertaa suuremman massansa takia puristunut enemmän kasaan. Merkuriuksen suuri rautaydin saattaa johtua siitä, että Aurinkokunnan syntyvaiheessa suuri kappale törmäsi planeettaan suurella nopeudella ja heitti osan planeetan silikaattivaipasta pois. Tämän törmääjän massa olisi ollut arviolta kuudesosa Merkuriuksen massasta. Toisten tutkijoiden mukaan alkuaurinko olisi kuumentanut Merkuriuksen korkeaan lämpötilaan ja höyrystänyt siitä osia pois. Tutkimus Merkuriuksesta on laadittu jo 1800-luvulla karttoja, mutta nämä ovat epätarkkoja. Merkuriukseen oli suhteellisen vaikeaa lähettää avaruusluotainta, koska se on vielä lähempänä Aurinkoa kuin Venus. Tämä aikaansaa avaruusluotaimelle lämpösuunnitteluongelmia ja niiden elektroniikalle säteilynsieto-ongelmia. Merkuriuksen sijainti on hankala myös tutkimusluotaimen rataa ajatellen. Planeetta ei ole kiinnostanut tutkijoita eikä rahoittajia yhtä paljon kuin vaikkapa Mars, Venus ja Saturnus. Nasan avaruusluotain Mariner 10 lensi kolme kertaa Merkuriuksen ohi vuosina 1974–1975. Epäonneksi ohitus tapahtui aina Merkuriuksen ollessa suunnilleen samassa asennossa Aurinkoon nähden, ja pinnasta saatiin valokuvattua vain 40–45 %. Nasa laukaisi vuonna 2004 Messenger-nimisen avaruusluotaimen, joka lensi kolme kertaa planeetan ohi vuosina 2008–2009 ja asettui suunnitelmien mukaisesti kiertämään sitä 2011. Messengerin tehtäviin kuuluu muun muassa planeetan aikaisemmin kuvaamattomien alueiden valokuvaaminen. ESA ja Japanin avaruusjärjestön yhdessä kehittämä BepiColombo-luotain, joka laukaistiin vuonna 2018 asettuu Merkuriuksen kiertoradalle loppuvuodesta 2025. Tätä ennenkin luotain tekee muutaman lähiohituksen joita hyödynnetään radankorjauksessa Havaitseminen Suomessa Suomessa Merkuriuksen voi havaita neljään–viiteen otteeseen vuoden aikana, mutta hyvin vain yhteen tai kahteen kertaan keväällä iltataivaalla ja syksyllä aamutaivaalla planeetan sattuessa olemaan kauimmillaan Auringosta, samalla kun ekliptika muodostaa suurimman kulman horisonttiin nähden. Merkuriuksen ns. suurin elongaatio on noin 20 astetta, ja tällöin planeetta näkyy noin kolmen viikon ajan. Merkuriuksen ollessa kauimmissa elongaatioissaan kesällä tai talvella se näkyy huonosti, koska ekliptika on pienessä kulmassa suhteessa horisonttiin. Jos planeetta sattuu keväällä läntiseen tai syksyllä itäiseen elongaatioon, se ei näy Suomesta lainkaan, koska Aurinko joko nousee aamulla ennen planeettaa tai planeetta laskee illalla ennen Aurinkoa. Näin tapahtuu, vaikka Merkurius olisikin Suomesta katsottuna sillä puolella Aurinkoa, että se kulkee illalla Auringon "jäljessä" ja aamulla "edellä". Näennäinen kirkkaus muuttuu voimakkaasti näkymisjakson kuluessa. Itäisessä elongaatiossaan Merkurius on kirkkaampi näkyvyyskautensa alussa ja läntisessä päinvastoin. Merkurius näkyy paljain silmin, mutta helpoimmin se näkyy kiikarilla. Kaukoputkella näkyvät Merkuriuksen vaiheet. Kaukoputkella on myös mahdollista havainnoida planeettaa päivätaivaalta. Tällöin päästään eroon ilmakehän häiriöistä, jotka normaalisti haittaavat planeetan havainnointia matalalta ilta- tai aamutaivaalta, sekä tietenkin Merkuriuksen elongaation aiheuttamista rajoituksista sen näkyvyydessä. Toisin kuin Venus, Merkurius on kuitenkin hyvin vaikea löytää valoisalta päivätaivaalta. Löytämisessä tietokoneohjattu ns. goto-kaukoputki on hyvin suureksi avuksi. Katso myös Merkuriuksen asuttaminen Lähteet Aiheesta muualla Esitelmä Merkuriuksesta Merkurius Astronetissä Merkurius nineplanets.orgissa Nasa Messenger-luotain Seulonnan keskeiset artikkelit

741

https://fi.wikipedia.org/wiki/My%C3%B6hempi%20Liang-dynastia

Myöhempi Liang-dynastia

Myöhempi Liang-dynastia (后梁 [hòu liáng]) hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 907 – 923. Se oli osa Viiden dynastian kautta. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Tang-dynastia vallitseva aikakausi: Viisi dynastiaa samanaikainen kausi: Liao-dynastia seuraava kausi: Myöhempi Tang-dynastia Liang-dynastia, myöhempi

743

https://fi.wikipedia.org/wiki/My%C3%B6hempi%20Han-dynastia

Myöhempi Han-dynastia

Myöhempi Han-dynastia (perint.: 后漢, yksink.: 后汉, pinyin: hòu hàn) hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 947 – 950. Se oli osa Viiden dynastian kautta. Hallitsijat Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Myöhempi Jin-dynastia vallitseva aikakausi: Viisi dynastiaa samanaikainen kausi: Liao-dynastia seuraava kausi: Myöhempi Zhou-dynastia Han-dynastia, myöhempi

744

https://fi.wikipedia.org/wiki/My%C3%B6hempi%20Jin-dynastia

Myöhempi Jin-dynastia

Myöhempi Jin-dynastia (perint.: 後晉, yksink.: 后晋, pinyin: hòu jìn) hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 936–946. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi. Hallitsijat Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Myöhempi Tang-dynastia vallitseva aikakausi: Viisi dynastiaa samanaikainen kausi: Liao-dynastia seuraava kausi: Myöhempi Han-dynastia Jin-dynastia, myöhempi

745

https://fi.wikipedia.org/wiki/My%C3%B6hempi%20Tang-dynastia

Myöhempi Tang-dynastia

Myöhempi Tang-dynastia (后唐 [hòu táng]) hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 923 – 936. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi. Hallitsijat Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Myöhempi Liang-dynastia vallitseva aikakausi: Viisi dynastiaa samanaikainen kausi: Liao-dynastia seuraava kausi: Myöhempi Jin-dynastia Tang-dynastian, myöhempi

746

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ming-dynastia

Ming-dynastia

Ming-dynastia (明朝 [Míng cháo]) hallitsi Kiinaa 1368–1644. Se oli Kiinan viimeinen kotimaista alkuperää oleva dynastia, ja sen perusti Zhu-perhe. Sitä edelsi mongolien Yuan-dynastia ja seurasi mantšujen perustama Qing-dynastia. Voimakas "ulkomaisten" hallitsijoiden vastustus kansan keskuudessa lopulta johti talonpoikaiskapinaan, joka ajoi Yuan-dynastian takaisin Mongolian aroille ja aloitti Ming-dynastian 1368. Dynastian alkuaikoina kulttuuri kukoisti jälleen. Taiteet, erityisesti posliiniesineiden teko, nousi aiemmin saavuttamattomalle tasolle. Kiinalaiset kauppiaat kulkivat pitkin Intian valtamerta, ja Zheng He kulki matkoillaan Afrikkaan saakka. Rakennettiin valtava laivasto, johon kuului nelimastoisia aluksia, jotka saattoivat kuljettaa 1500 tonnin lastia. Armeijassa oli yli miljoona sotilasta. Pohjois-Kiinassa tuotettiin yli 100 000 tonnia rautaa vuodessa. Kirjapainot painoivat suuria määriä kirjallisuutta. Monien mielestä Kiina oli Ming-dynastian alkuvaiheissa silloisen maailman edistynein valtio. Dynastian keisarit 1368–1398 – Hongwu 1398–1402 – Jianwen 1402–1424 – Yongle 1424-1425 – Hongxi 1425–1435 – Xuande 1435–1449 – Zhengtong 1449–1457 – Jingtai 1457–1464 – Zhengtong uudestaan, nimellä Tianshun 1464–1487 – Chenghua 1487–1505 – Hongzhi 1505–1521 – Zhengde 1521–1567 – Jiajing 1567–1572 – Longqing 1572–1620 – Wanli 1620 – Taichang 1620–1627 – Tianqi 1627–1644 – Chongzhen Ming-dynastian perustaminen Mongolien Yuan-dynastiaa vastustavat talonpoikaiskapinat vähitellen ajoivat mongolit takaisin Mongolian aroille. Tätä seurasi han-kiinalaisten ryhmien vuosikausia kestänyt valtakamppailu, jonka lopulta voitti Zhu Yuanzhangin johtama kapinallisryhmä. Hän julistautui keisari Hongwuksi ja aloitti Ming-dynastian 1368. Hän oli täten toinen talonpoikien luokasta noussut dynastian perustaja, edellinen oli Han-dynastian Han Gaozu. Myöhemmin tästä väestöryhmästä löytyi "dynastian" perustaja Mao Zedongin ja Kiinan kansantasavallan muodossa. Keisari Hongwu valitsi pääkaupungiksi Nanjingin. Vaikka hän muuten puolustikin kungfutselaisuutta, hän ei tunnustanut sotilaita ala-arvoiseksi yhteiskuntaluokaksi, vaan halusi pitää voimakkaan armeijan mongolien hyökkäyksen uhan varalta. Song- ja Yuan-dynastioiden suuret maatilat takavarikoitiin valtiolle, pilkottiin pienemmiksi ja vuokrattiin pienviljelijöille. Yksityisorjuus kiellettiin, ja pian Kiinan maataloutta hallitsivat itsenäiset maanviljelijäperheet. Keisari Hongwun aikana Kiinassa otettiin käyttöön Song-dynastian ajalta tuttu paperiraha. Hän ei kuitenkaan huomioinut inflaatiota, ja rahan arvon laskettua 1/70 alkuperäisestä 1425 palattiin kuparirahan käyttöön. Perinteinen virkatutkintojärjestelmä palautettiin mongolivallan jälkeen. Valtion virkamiesten ja armeijan upseerien piti täten taas tenttiä Kiinan kirjallisuuden klassikot ennen kuin heitä voitiin nimittää virkoihinsa. Löytöretkistä eristyneisyyteen 1405–1433 Ming-dynastian keisarit lähettivät matkaan seitsemän löytöretkeä etelän merille ja yli Intian valtameren. Vaikka keisarit pelkäsivätkin kapinointia ja pitivät kiinni kungfutselaisuudesta, maa ei eristäytynyt vaan ulkomaanyhteyksiä lisättiin tuntuvasti, erityisesti välit Japaniin lähenivät ja ulkomaankauppa lisääntyi. Keisari Yongle pyrki levittämään Kiinan valtaa pidemmälle. Annam vallattiin uudelleen ja mongolien laajennuspyrkimykset pysäytettiin, kiinalaiset laivat purjehtivat pitkin Afrikan itärannikkoa ja he saivat Turkestanin jossain määrin vaikutusvaltansa alle. Kaikki merenkulkua harrastaneet Aasian maat lähettivät tribuuttivaltuuskuntia Kiinaan. Maan sisäinen kauppa kukoisti, kun Suuri kanaali laajennettiin pidemmälle kuin koskaan. Huomattavimmat aikakauden matkoista ovat kuitenkin Zheng Hen seitsemän matkaa merten yli. Zheng He oli eunukki, mongolialkuperää olevasta muslimiperheestä. Vuonna 1403 hänet nimitettiin mertakyntävän laivaston johtajaksi. Ensimmäisellä matkallaan 1405 hän sai komentoonsa 62 laivaa ja 28 000 miestä, eli se oli tuolloin historian suurin merellinen löytöretki. Moninkertaisesti Kolumbuksen laivoja suuremmat monikantiset laivat kuljettivat yli 500 miestä sekä suuren määrän lastia. Ulkomaille vietiin pääasiassa silkkiä ja posliinia, takaisin tuotiin mm. mausteita ja trooppisia puita. Matkoilla oli varmasti tärkeitä taloudellisiakin syitä; monissa laivoista oli suuria yksityishyttejä kauppiaita varten. Kuitenkin päätavoite matkoilla oli todennäköisesti poliittinen. Matkojen myötä saatiin lisää maita tribuuttiasemaan eli veronalaisiksi, ja samalla osoitettiin kiinalaisen imperiumin paluuta ja voimaa lähes sadan vuoden "barbaarihallinnon" jälkeen. Laivaston voimakkuudesta huolimatta (se oli suurempi kuin kaikkien Euroopan maiden tuonaikaiset laivastot yhteenlaskettuna) Zheng Hen matkojen tavoitteena ei ollut valloittaa uusia maita Kiinan hallintaan, toisin kuin eurooppalaisilla tutkimusmatkoilla noin sata vuotta myöhemmin. Kungfutselaiset oppineet virkamiehet vastustivat ankarasti Zheng Hen matkoja – jopa niin paljon, että he yrittivät piilottaa matkat dynastian virallisesta historiankirjoituksesta. Arvellaan, että mongolien hyökkäykset kallistivat vaa'an kungfutselaisen eliitin kannalle. 1400-luvun lopussa Kiinan alamaisilta oli kielletty valtamerilaivojen rakentaminen ja jopa maasta poistuminen. Historioitsijat arvelevat tämän johtuneen merirosvouksesta. 1600-luvun puoliväliin mennessä rajoitukset maastamuuttoon ja laivanrakennukseen oli purettu. Kauppayhteydet siirtyivät siten ulkomaisiin käsiin. Portugalilaiset loivat ensimmäisinä eurooppalaisina suoran kauppayhteyden Kiinaan, ja hallitsivat pitkälti Kiinan ja Japanin välistä kauppaa lähes vuosisadan ajan, 1543–1639. He perustivat myös Macaon siirtokunnan, jota hollantilaiset yrittivät moneen otteeseen vallata 1600-luvun alkupuolella, siinä kuitenkaan onnistumatta. Dynastian kaatuminen Pitkät sodat mongoleja vastaan ja Japanin hyökkäykset Koreaan sekä Kiinan rannikkokaupunkeihin heikensivät Ming-dynastiaa 1500-luvun lopulta lähtien. Sisäinen tyytymättömyys hallinnon joustamattomuuteen muun muassa väestönkasvun aiheuttamissa kysymyksissä nostattivat kapinoita 1600-luvun alussa. Näistä Li Zichengin (李自成) johtamat joukot onnistuivatkin kaatamaan Ming-dynastian ja luomaan siten tilan mantšujen ja Qing-dynastian nousulle. Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzhen teki itsemurhan 25. huhtikuuta 1644. Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

747

https://fi.wikipedia.org/wiki/Metri

Metri

Metri (tunnus m) on SI-järjestelmän ja sen edeltäjän metrijärjestelmän mukainen pituuden yksikkö. Metri määritellään nykyään pituudeksi, jonka valo kulkee tyhjiössä 1/299 792 458 sekunnissa. Alkuperäisen määritelmän mukaan metri oli kymmenesmiljoonasosa Maan Pohjoisnavan ja päiväntasaajan välimatkasta. Ennen nykyistä, vuonna 1983 vahvistettua määritelmää valonnopeus oli mittausten mukaan likimain 299 792 458 m/s, mutta nykyisin tämä on metrin määritelmään perustuva tarkka arvo. Metrin nimi Ensimmäisen tiedossa olevan esityksen pituudessa desimaalipohjaisen mittayksikön käyttöönotosta teki englantilainen filosofi John Wilkins vuonna 1668. Hänen ehdottamansa yksikkö oli nimeltään universal measure (). Vuonna 1675 italialainen tieteilijä Tito Livio Burattini käytti teoksessaan Misura Universale nimitystä metro cattolico (kirjaimellisesti yleinen mitta), joka oli johdettu kreikan sanoista μέτρον καθολικόν (métron katholikón, ). Tähän nimitykseen pohjautui sanan metri alkumuoto, ranskan kielen sana mètre, joka otettiin mittayksikön nimeksi Ranskassa vuonna 1799, kun maa siirtyi ensimmäisenä maailmassa metriseen järjestelmään. Mittayksikön määrittely Metri otettiin mittayksikkönä käyttöön ensin Ranskassa vuonna 1799. Aluksi metrin pituuden määrittelemistä varten tehtiin platinan ja iridiumin seoksesta palkki, jonka pituus määriteltiin tarkalleen metriksi. Tätä metrin prototyyppiä säilytetään edelleen Pariisissa Mittojen ja painojen museossa. Metri määritettiin kymmenesmiljoonasosaksi maapallon meridiaaniympyrän neljänneksestä, joka kulki päiväntasaajalta Pariisin läpi pohjoisnavalle. Toisin sanoen etäisyydeksi päiväntasaajalta Pohjoisnavalle olisi näin tullut tasan 10 000 kilometriä. Ensimmäinen prototyyppi perustui vuoden 1790 mittauksiin, mutta se poikkesi määritelmästä jonkin verran ja jäi hiukan liian lyhyeksi. Tämä johtui siitä, ettei laskelmissa otettu huomioon maapallon litistymistä navoilta. Koska mittalaitteet ja alemmanasteiset mittanormaalit oli säädetty metrin prototyypin mukaan, metrin määritelmäksi vahvistettiin tämän metrin prototyypin pituus. Vuonna 1889 valmistettiin platinan ja iridiumin seoksesta uusi metrin prototyyppi, johon oli kaiverrettu kaksi toisistaan metrin päässä olevaa viivaa. Vuonna 1927 määritelmää tarkennettiin niin, että metri oli näiden viivojen välinen etäisyys 0 °C:n lämpötilassa. Metrin määritelmä uusittiin vuonna 1960 vastaamaan jo 1900-luvun alussa käyttöön otettua interferometristä määritelmää, joka perustui valon aallonpituuteen. Vuonna 1960 vahvistetun määritelmän mukaan metri oli 1 650 763,73 kertaa sen oranssinvärisen säteilyn aallonpituus tyhjiössä, joka syntyy krypton-86-atomin siirtyessä kvanttitilasta 2p10 tilaan 5d5. Myöhemmin mittaustekniikan kehityttyä ajan mittaus saavutti suuremman suhteellisen tarkkuuden kuin pituuden mittaus. Tämän vuoksi metrille vahvistettiin sen nykyinen määritelmä Pariisissa pidetyssä Yleisessä paino- ja mittakonferenssissa (CGPM, Conférence Générale des Poids et Mesures) vuonna 1983. Kerrannaisyksiköt ja etuliitteet Muita vanhoja pituuden yksiköitä Hyvin lyhyille mitoille on aikaisemmin käytetty muun muassa yksikköä ångström (1 Å = 10−10 m). Tuuma on vanha Yhdistyneessä kuningaskunnassa käytetty pituuden yksikkö (25,4 mm). Aikaisemmin metrijärjestelmään kuului myös kerrannaisyksikkö myriametri, joka oli 10 000 metriä eli 10 kilometriä Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut kovin yleisesti käytössä, eikä myria-etuliite enää kuulu nykyiseen SI-järjestelmään. Suomessa on käytetty etäisyyksien mittayksikkönä myös peninkulmaa, joka metrijärjestelmän käyttöönoton jälkeen määriteltiin tasan 10 kilometriksi. Nykyisessä mittayksikköasetuksessa ei sitä kuitenkaan enää ole. Joillakin erikoisaloilla käytetään metrijärjestelmästä poikkeavia pituusmittoja. Merenkulussa ja ilmailussa käytetään yksikkönä meripeninkulmaa, joka on 1852 metriä, merenkulussa aikaisemmin myös sen kymmenesosaa kaapelinmittaa. Tähtitieteessä käytettyjä pituusyksiköitä ovat tähtitieteellinen yksikkö, valovuosi ja parsek. Lähteet Mikes, Pituus – metri Maanmittaustieteiden Seura ry:n julkaisu n:o 43 Viitteet Pituusyksiköt SI-järjestelmän perusyksiköt Seulonnan keskeiset artikkelit

748

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maa

Maa

Maa eli maapallo tai Tellus (symboli: ) on aurinkokuntamme kolmas planeetta Auringosta lukien. Maan keskietäisyys Auringosta on noin 149,6 miljoonaa kilometriä eli noin yksi astronominen yksikkö. Maa on aurinkokuntamme tihein sekä sen viidenneksi suurin planeetta niin läpimitaltaan kuin massaltaankin. Maa syntyi noin 4,6 miljardia vuotta sitten. Maa on niin sanottu kiviplaneetta, jolla on metalleista muodostunut ydin, kiviaineksesta muodostunut sula vaippa sekä kiinteä kuori. Maalla on myös ilmakehä, ja se on Marsin lisäksi ainoa aurinkokunnan planeetta, jolla esiintyy varmistetusti nestemäistä vettä. Maassa esiintyy runsaasti elämää. Maalla on yksi suuri pitkäaikainen luonnollinen kiertolainen, Kuu. Se on aurinkokuntamme planeettojen luonnollisista kiertolaisista, eli kuista suhteellisesti suurin, kun verrataan emoplaneetan kokoon. Rakenne Muoto Maan halkaisija päiväntasaajan kohdalla on 12 756,280 kilometriä ja ympärysmitta 40 075,017 kilometriä. Muodoltaan Maa on navoiltaan litistynyt pallo. Matka Maan keskipisteestä pohjoisnavalle on runsaat 21 kilometriä lyhyempi kuin matka päiväntasaajalle. Maata voi kuvata melko tarkasti pyörähdysellipsoidina, joka on geometrinen kappale. Hayford-ellipsoidina kuvatun Maan ekvaattorisäde on 6 378 388 metriä ja litistyssuhde 1/297. GRS-80-ellipsoidina kuvatun Maan ekvaattorisäde on 6 378 137 metriä ja litistyssuhde 1/298,257. Vapaa valtameren pinta asettuu kuitenkin yhden metrin tarkkuudella geoidiksi kutsutun fysikaalisen pinnan muotoon, joka voi poiketa ellipsoidista jopa 100 metriä suuntaan tai toiseen. Suurin kohoutuma sijaitsee Islannin lähistöllä ja suurin kuoppa Intian eteläpuolella. Maanpinta saattaa poiketa geoidista useita kilometrejä. Maan muoto muuttuu jatkuvasti muun muassa Auringon ja Kuun aiheuttamien vuorovesivoimien vaikutuksesta. Hitaampia muutoksia aiheuttavat muun muassa Fennoskandian maankohoaminen, jäätiköiden sulaminen, mannerlaattojen liikkeet ja Maan vaipan virtaukset. Kerrokset Maa voidaan jakaa kemiallisen koostumuksen mukaan kolmeen kehään. Uloimpana on kuori, sen alla on vaippa, ja sisimpänä on ydin, joka jaetaan vielä ulkoytimeen ja sisäytimeen. Maan kuoren paksuus on keskimäärin 40 kilometriä. Se muodostaa Maan kokonaistilavuudesta alle prosentin ja massasta 0,4 prosenttia. Kuori sisältää kohtalaisen kevyitä materiaaleja, kuten piistä, alumiinista, kalsiumista, hapesta ja raudasta muodostuneita yhdisteitä. Kuorikerros koostuu paristakymmenestä mannerlaatasta, jotka kelluvat vaippaa raskaamman kiviaineksen päällä. Laatat liikkuvat alituisesti toistensa suhteen, aiheuttaen maanjäristyksiä ja tulivuoritoimintaa, lähinnä laattojen reunoilla, jossa ne törmäävät tai työntyvät toisensa alle. Uutta merenpohjaa syntyy paikoissa, joissa laatat liikkuvat erilleen. Maan vaippa alkaa kuoren alta noin 40 kilometrin syvyydestä ja jatkuu noin 2 900 kilometrin syvyyteen. Se käsittää maan tilavuudesta 84 prosenttia ja massasta 67 prosenttia. Vaippa koostuu kiinteässä olomuodossa olevasta materiaalista, kuten erilaisista hapen, magnesiumin, raudan ja piin yhdisteistä. Maan ulompi ydin alkaa 2 900 kilometrin syvyydestä ja jatkuu 5 200 kilometrin syvyyteen. Siitä alkaa sisempi ydin, joka jatkuu Maan keskipisteeseen 6370 kilometrin syvyyteen. Ydin muodostaa Maan massasta 32 prosenttia ja tilavuudesta 15 prosenttia. Ulompi ydin on sulassa tilassa ja sisempi ydin kiinteässä tilassa, sillä siellä vallitsee jopa 3,6 miljoonaa kertaa ilmakehän paine. Ydin koostuu pääosin raudasta ja nikkelistä. Maan kuori ja vaipan ylin osa muodostavat kivikehän eli litosfäärin, jonka paksuus on noin 100 kilometriä. Sen alapuolella on astenosfääri, joka ulottuu noin 700 kilometrin syvyyteen ja käsittää osia ylävaipasta ja vaipan vaihettumiskerroksesta. Astenosfäärin alapuolella olevaa vaipan osaa kutsutaan mesosfääriksi. Vesikehä Maapallon pinnasta suuren osan peittää suolainen merivesi sekä makea vesi, jota on järvissä, joissa, jäätiköissä ja maaperässä. Vesikehään kuuluu myös ilmakehän vesi. Merivirrat tasoittavat Auringosta tulevaa lämpöenergiaa kuljettamalla energiaa päiväntasaajalta navoille. Vesikehän ja ilmakehän vuorovaikutuksiin liittyvät jääkausien vuorottelu, veden ja hiilidioksidin kierto sekä El Niño -ilmiö. Ilmakehä Maata ympäröi ilmakehä, joka koostuu ilmasta ja jakautuu kerroksiin. Ilman tiheys laskee koko ajan ylemmäs noustessa. Ilmakehä koostuu keskimäärin 78-prosenttisesti typestä ja 21-prosenttisesti hapesta. Viimeinen yksi prosentti koostuu muista kaasuista kuten argonista (0,9 %) ja hiilidioksidista (0,04 %). Ilmakehän alin kerros on troposfääri, joka ulottuu napa-alueilla kymmenen ja päiväntasaajalla 18 kilometrin korkeuteen. Troposfäärissä tapahtuvat sääilmiöt, minkä johdosta se on maanpäälliselle elämälle tärkein ilmakehän kerros. Troposfäärin alaosissa lämpötila on keskimäärin +15 celsiusastetta ja troposfäärin yläosissa noin −60 astetta. Troposfäärin yläpuolelta aina 50 kilometrin korkeuteen on stratosfääri. Sen keskivaiheilla sijaitsee maanpintaa ultraviolettisäteilyltä suojaava otsonikerros. Stratosfäärin ylärajalla lämpötila on noin −10 astetta. Stratosfäärin yläpuolella mesosfäärissä lämpötila laskee aina −90 asteeseen. Mesosfäärin yläpuolella on termosfääri, joka päättyy noin 500 kilometrin korkeudessa eksosfääriin, joka on jo lähes tyhjiö. Stratosfäärin ja eksosfäärin välisessä ionosfäärissä esiintyy revontulia. Maan pinnalta katsottuna ilmakehä (taivas) on päiväsaikaan selkeällä säällä yleensä sininen. Väri johtuu Auringon säteilyn sironnasta ilmakehässä, ja eniten siroavat siniseltä näyttävät valon lyhyet aallonpituudet. Auringon laskiessa sen valo kulkee pidemmän matkan ilmakehän läpi kuin päivällä, minkä seurauksena sininen siroaa pois ja taivas muuttuu punaiseksi, oranssiksi ja keltaiseksi. Ilman sirontaa taivas olisi musta. Rata ja pyöriminen Maa etenee kiertoradallaan Auringon ympäri 30,5 kilometrin sekuntinopeudella (109 800 kilometriä tunnissa) lähes ympyränmuotoista ellipsirataa pitkin. Liikkeestä Auringon ympäri yhdessä kallistuskulman suhteesta Aurinkoon syntyy vuodenaikojen vaihtelu. Samalla Maa pyörii oman akselinsa ympäri, mistä seuraa vuorokaudenaikojen vaihtelu. Pyörimistä hidastaa jatkuvasti vuorovesi-ilmiö, minkä vuoksi vuorokausi pitenee hitaasti. Epäsäännöllisesti Maan pyörimistä hidastavat muun muassa sääilmiöt, merenpinnan korkeusvaihtelut, Maan vaipan konvektiovirtaukset, laattojen liike, sisäiset kitkavoimat, sähköiset voimat ja eroosio. Maan kiertoaika Auringon ympäri ympäröivien tähtien suhteen eli sideerinen vuosi on 365,2564 vuorokautta (365 vuorokautta, 6 tuntia, 9 minuuttia ja 9,76 sekuntia). Maa on lähinnä Aurinkoa tammikuun alussa, kun pohjoisella pallonpuoliskolla on talvi , ja vastaavasti kauimpana heinäkuun alussa, kun pohjoisella pallonpuoliskolla on kesä. Esimerkiksi vuonna 2020 apheli ajoittuu heinäkuun 4. päivään kello 14.34 Suomen aikaa. Maan pyörähdysaika oman akselinsa ympäri ja myös tähtien suhteen on yksi tähtivuorokausi eli 23 tuntia 56 minuuttia 4,1 sekuntia. Koska Maa ehtii jo yhden vuorokauden aikana kulkea jonkin matkaa pitkin kaarevaa rataa Auringon ympäri, kestää noin 4 minuuttia kauemmin eli 24 tuntia (aurinkovuorokausi) ennen kuin sama maapallon pituuspiiri on kääntyneenä kohti Aurinkoa. Eron seurauksena vuodessa on tähtivuorokausia yksi enemmän kuin aurinkovuorokausia, ja myös tähtien nousuajat siirtyvät joka vuorokausi neljä minuuttia aikaisemmiksi. Maan pyörimisestä oman akselinsa ympäri aiheutuva kehänopeus on suurin päiväntasaajalla, noin 1 670 kilometriä tunnissa. Maan pyörimisakseli on noin 23,5 astetta vinossa Maan ratatasoon nähden. Akseli tekee noin 25 700 vuoden jaksossa vaappuvan hyrrän tapaista prekessio­liikettä tähtien suhteen. Tällä hetkellä akseli osoittaa lähelle Pohjantähteä. Auringon ja Kuun vaikutuksesta akseli kuitenkin kiertyy hitaasti, ja esimerkiksi 12 000 vuoden kuluttua pohjoinen taivaannapa sijaitsee Vegan lähistöllä. Tähän liikkeeseen liittyy jaksoltaan lyhyempi ja laajuudeltaan pienempi nutaatioliike. Kaiken kaikkiaan pyörimisakselin kaltevuus vaihtelee 21,9–24,3 asteen välillä. Lisäksi Maan pyörimisakselin päiden eli pohjoisnavan ja etelänavan asema maankuoreen vaihtelee alle 10 metrin säteellä. Tämä liike aiheutuu ilma- ja vesimassojen liikkeistä sekä maanjäristyksiin liittyvistä kiviaineksen siirtymisistä. Magneettikenttä Maalla on magneettikenttä, joka aiheutuu ytimen nestemäisen ulko-osan virtauksissa ja pyörteissä liikkuvista sähkövarauksista. Magneettikenttä on dipolikenttä, mutta mukana on myös multipolikenttiä. Näiden lisäksi yksi prosentti on ulkosyntyistä, lähinnä Auringon aiheuttamaa kenttää. Maan magneettikenttä on muuttuvainen ja vaihtaa napaisuuttaan keskimäärin kolme kertaa miljoonassa vuodessa. Maan magneettikenttä suojaa Maata aurinkotuulta vastaan ja ohjaa Auringosta tulevia hiukkasia napa-alueille, missä ne aiheuttavat revontulia. Ilmasto Maan ilmasto vaihtelee eri paikoissa, ja maapallo jaetaan useaan ilmastovyöhykkeeseen. Ilmastolliset tekijät, kuten lämpötila ja sademäärä, aiheuttavat eroja eri alueiden kasvillisuudessa, mikä perusteella maapallo jaetaan myös kasvillisuusvyöhykkeisiin. Auringonvalon tulokulma on tärkeimpiä ilmastoon vaikuttavia tekijöitä. Matalilla leveysasteilla tropiikissa lähellä päiväntasaajaa Aurinko paistaa joka päivä korkealta, minkä johdosta ilmasto on kuuma ja vuodenaikojen väliset lämpötilaerot pieniä. Napa-alueilla Aurinko paistaa matalalta tai on talvisin kokonaan piilossa, mikä viilentää ilmastoa. Lauhkeilla alueilla päiväntasaajan ja napaseutujen välissä on tyypillisesti neljä vuodenaikaa. Tuulet tuovat kosteutta maalle. Pasaatituulet kohtaavat tropiikissa ja aiheuttavat ukkosilmoja, kosteutta ja monsuuneja. Pasaatituulten pohjois- ja eteläpuolella noin 30. leveysasteen kohdalla on vain vähän tuulta, minkä johdosta valtameriltä ei tule mantereille paljon kosteutta. Lisäksi kuivaa ilmaa laskeutuu maanpinnalle lämmeten samalla. Tämän johdosta maapallon suurimmat aavikkoalueet sijaitsevat näillä leveysasteilla. Vuoristot pakottavat tuulen nousemaan ylöspäin. Ilma viilenee kohotessaan, jolloin kosteus tiivistyy pilviksi ja sateiksi. Tuulen puolelle vuoria syntyy kostea ilmasto ja toisella puolelle kuiva. Valtameret tuottavat kosteutta, joka synnyttää sademyrskyjä. Valtameret myös tasaavat rannikkoseutujen lämpötiloja. Elämä Lähes kaikkialla Maassa ilmakehästä aina viiden kilometrin syvyyteen maan alla esiintyy elämää. Elämä on maapallolla sopeutunut hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Maapallolla elää arvioiden mukaan yli 400 000 kasvilajia ja jopa 30–100 miljoonaa eläinlajia. Ihmisten määrän arvioidaan ylittäneen kahdeksan miljardia vuonna 2022. Tämänkaltaisen elämän esiintymisen Maassa ovat mahdollistaneet Maan olosuhteet, jotka ovat monella tavalla hyödyllisiä elämälle. Tärkeimpiä niistä ovat planeetan sijainti elinkelpoisella vyöhykkeellä sopivalla etäisyydellä tähdestään ja galaksinsa keskustasta, sopiva koko, nestemäinen vesi, ytimen ja vaipan rakenne sekä laattatektoniikka. Lisäksi hapellinen ilmakehä teki mahdolliseksi monisoluisen elämän synnyn, ja kuiva maa ja lajien kehitystä edistävät tarpeeksi haasteelliset olosuhteet tekivät mahdolliseksi teknisen sivilisaation syntymisen. Kiertolaiset Maalla on yksi pysyvä kiertolainen, Kuu. Maata lähestynyt asteroidi voi joskus hyvin harvoin jäädä väliaikaisesti Maata kiertävälle radalle. Näitä kappaleita on arviolta keskimäärin yksi kerrallaan, ja niitä on vaikea havaita niiden pienuuden vuoksi. Maapalloa kiersi kesäkuussa 2019 noin 2 000 ihmisen tekemää satelliittia. Erikokoisia avaruusromukappaleita kiertoradalla on miljoonittain. Historia Maa alkoi syntyä 4,7 miljardia vuotta sitten, kun Auringon syntyessä ylijääneestä materiaalista syntyneet planetesimaalit alkoivat vetää puoleensa hiukkasia ympäröivästä avaruudesta ja muodostaa planeettoja. Maapallo syntyi 4,7 miljardia vuotta sitten ja se kasvoi kokoa ympäriltään avaruudesta vetämistään hiukkasista. Hadeenisen kauden alussa noin 4,6 miljardia vuotta sitten Maa oli avaruudesta tulevien kappaleiden jatkuvassa pommituksessa. Noin 4,5 miljardia vuotta sitten arvellaan Marsin kokoisen kappaleen törmänneen Maahan. Kiertoradalle irronneesta materiaalista syntyi Kuu, ja samalla maapallon akseli kääntyi 23 asteen inklinaatiokulmaan. Törmäyksen arvellaan sulattaneen Maan 30–65-prosenttisesti, ja Maan pinnalla oli satojen kilometrien paksuinen magmameri jonka lämpötila oli jopa noin 2 700 astetta. Muutaman sadan miljoonan tai ehkä jopa miljardin vuoden kuluttua Maan synnystä sen sisäosat olivat niin kuumia, että rauta alkoi sulaa ja valua kohti maan keskiosia. Näin Maasta tuli kerroksellinen planeetta, jossa on sisäydin, ulkoydin, vaippa ja kuori, jonka muodostavat kevyimmät yhdisteet. Vanhimmat merkit maankuoresta löytyvät lähes neljän miljardin vuoden takaa. Noin 3,8 miljardia vuotta sitten alkoi maankuoresta muodostua protomantereita, nykyisten mannerten edeltäjiä. Maassa on ollut kolme niin sanottua supermannerta: Pangea (500 miljoonaa vuotta sitten), Rodinia (1 000 miljoonaa vuotta sitten) ja Columbia (1,9 miljardia vuotta sitten). Tulivuorista maan pinnalle purkautuneesta laavasta vapautui vetyä ja happea, jotka muodostivat yhdessä muiden kaasujen kanssa vesihöyryä, synnyttäen alkuilmakehän. Kun maapallo jäähtyi, vesihöyry tiivistyi vedeksi ja satoi Maahan. Vesi kerääntyi altaisiin, jolloin syntyivät ensimmäiset valtameret. Maapallon ilmasto on vaihdellut koko maapallon olemassaolon ajan. Neljä miljardia vuotta sitten ilmakehän koostumus poikkesi huomattavasti nykyisestä, sillä hiilidioksidi oli toiseksi yleisin kaasu. Kasvihuoneilmiön ansiosta maapallon pintalämpötila olikin tuolloin korkea. Kun hiilidioksidin määrä väheni happea tuottavien eläinten yleistymisen myötä, maapallon ilmasto kylmeni runsaat kaksi miljardia vuotta sitten jäätikkövaiheeseen. Ensimmäisen jäätiköitymisen loputtua elämän kehitys jatkui jälleen lämpimissä oloissa. Viimeisten 50 miljoonan vuoden aikana maapallon ilmasto on jälleen kylmentynyt. Nykyisin maapallolla eletään jääkausien välistä aikaa, ja seuraavan jääkauden huippu tullee muutaman kymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Elämä syntyi maapallolle noin 3,5 miljardia vuotta sitten, vaikka varhaisimpien elonmerkkien on arveltu olevan jopa 3,7–4,2 miljardin vuoden takaa. Aluksi elämää oli vain veden alla. 800 miljoonaa vuotta sitten kehittyivät ensimmäiset alkueläimet, jotka käyttivät ravintonaan muita eliöitä. Ne kehittyivät 120 miljoonan vuoden kuluessa monimutkaisiksi ja monisoluisiksi eläimiksi. Selkärangattomien eläinten perusryhmät ilmestyivät proterotsooisen kauden lopulla ja paleotsooisen kauden alussa noin 540 miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäiset maakasvit kehittyivät noin 450 miljoonaa vuotta sitten. Sammakkoeläimiä alkoi nousta maalle devonikaudella. Triaskaudella 245–200 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät nisäkkäät, sisiliskot, dinosaurukset, kilpikonnat ja krokotiilit. Dinosaurusten valtakausi kesti 160 miljoonaa vuotta. Kädelliset kehittyivät viimeistään 75 miljoonaa vuotta sitten. Varhaisin ihmisten kehityshaaraan kuulunut kädellisten muoto tunnetaan noin viiden miljoonan vuoden takaa. Nykyihminen kehittyi Afrikassa yli 100 000 vuotta sitten. Katso myös Maailmankartta Maantiede Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla 52 Tähtitiede Seulonnan keskeiset artikkelit

749

https://fi.wikipedia.org/wiki/Meri

Meri

Meri on mantereiden ympärillä oleva laaja ja yhtenäinen suolavesikerros, joka peittää noin 381 miljoonaa neliökilometriä eli 70,8 prosenttia maapallon pinta-alasta. Meriksi kutsutaan myös eräitä suuria laskujoettomia järviä, kuten Kaspianmerta. Meriä tutkii meritiede. Maa on Aurinkokunnan ainoa planeetta, jonka pinnalla on nestemäistä vettä. Maapallolla voidaan katsoa olevan kolmesta viiteen valtamerta: Tyynimeri, Atlantin valtameri ja Intian valtameri sekä usein mukaan luetut Pohjoinen ja Eteläinen jäämeri. Lisäksi mannerten välissä on välimeriä, kuten Välimeri, saariryhmien erottamina reunameriä (esimerkiksi Pohjanmeri) sekä syvälle mannerten sisäosiin ulottuvia sisämeriä (esimerkiksi Itämeri). Maailman merien keskimääräinen syvyys on 3 795 metriä. Meret Valtameret ovat maapallon suurimpia meriä. Jokaisella niistä on lukuisia reunameriä. Tyynimeri eli Tyyni valtameri eli Iso valtameri Atlantin valtameri eli Atlantti Intian valtameri Eteläinen jäämeri Pohjoinen jäämeri Merivesi Merissä on vettä noin 1 350 miljoonaa kuutiokilometriä, mikä on 96,8 prosenttia kaikesta maapallon vesivarastosta. Valtamerten keskilämpötila on 3,9 °C. Pintavesien lämpötila on keskimäärin 17,4 °C; tropiikissa se on 27–28 °C ja napaseuduilla −1...−2 °C. Meriveden pohjaveden lämpötila on noin 0 °C. Meriveden jäätymispiste on noin −1,9 °C. Valtamerten suolaisuus vaihtelee 33 ja 37 promillen välillä. Itämeren pohjoisosien ja sen lahtien murtovedessä suolaa on kuitenkin vain 3–7 promillea. Merivedessä on liuenneena kaikkia maapallolla luonnossa esiintyviä alkuaineita. Suoloista eniten on kloridia (55,0 % suoloista) ja natriumia (30,6 %). Merenpohja Merenpohja on veden peittämää maata meren pohjassa. Mannerjalusta on matalaa vettä, jolta laskeutuu jyrkästi mannerrinne. Sen alaosassa on usein loivasti kumpuilevaa maastoa, joka viettää syvänmeren tasangolle, joka on hyvin tasainen. Valtameren pohjaa peittää tavallisesti ohut mutainen sedimenttikerros, joka muodostaa merenalaisten vuorten ja ylänköjen erottamia syvänmeren tasankoja. Tasangon syvyys voi vaihdella kolmen ja viiden kilometrin välillä. Sitä syvemmällä on kapeita syvänmeren hautoja, joista syvimmät ovat yli kymmenen kilometriä syviä. Atlantin keskellä, Intian valtameressä ja eteläisellä Tyynellämerellä sijaitsevat laajat ja lähes yhtenäiset vuoristoketjut, valtamerten keskiselänteet. Niiden keskustassa ovat murroslaaksot, uuden basalttisen merenpohjan syntyalueet. Merien vaikutus Meret vaikuttavat suunnattomasti alueen luontoon ja ihmisiin. Meristä aiheutuva ilmiö on vuorovesi, joka paikallisesti voi olla erittäin merkittävä muutos. Merivirrat vaikuttavat ilmastoon vielä kaukana merestäkin. Tunnetuin merivirta lienee Golfvirta. El Niño on ilmiö, joka vaikuttaa laajalti eteläisen pallonpuoliskon sääoloihin. Vuorovesi Vuorovedeksi kutsutaan Kuun ja Auringon vetovoiman aiheuttamaa merenpinnan laskua ja nousua. Todellisuudessa tällainen malli ei selitä havaittuja vuorovesiä, vaan mukaan on otettava muita tekijöitä. Paikalliset maantieteelliset tekijät voivat johtaa jopa yli kymmenen metrin vuorovesivaihteluun. Vedenpinnan korkeinta vaihetta kutsutaan vuokseksi ja matalinta vaihetta luoteeksi. Merivirta Merivirta on pysyvä tai tilapäinen valtameressä tapahtuva virtaus. Monet merivirrat ovat suuria ja melko pysyviä. Golfvirta on lämmin merivirta. Muita tunnettuja virtauksia ovat kylmä Labradorinvirta Grönlannin lähellä sekä lämmin Kuroshio (Kuroshivo) Tyynellämerellä sekä kylmä Ojashio (Ojashivo). Myös Etelämannerta kiertää lännestä itään kylmä virtaus. Meri elinympäristönä Merissä on monia erityyppisiä elinympäristöjä: koralliriuttoja, jokisuiden murtovesialueita, vuorovesirannikkoa, mangrovemetsiä, levämetsiä, hiekka- ja kivikkorantoja, meriruohoniittyjä, vedenalaisia vuoria ja syvän veden sienieläinyhteisöjä. Koralliriuttoja voi muodostua vain alueilla, joissa merivesi ei ole pitkiä aikoja kylmempää kuin 18 astetta. Useiden korallien kanssa elää symbioosissa leviä, jotka voivat yhteyttää vain lähellä pintaa, missä valoa on tarpeeksi. Tämän takia useimmat riuttoja muodostavat korallilajit pärjäävät vain alle 70 metrin syvyydessä. Koralliriutoilla elää korallien lisäksi miljoonia muita eläinlajeja. Mangrovemetsissä elää erityisiä nousevaan ja laskevaan vedenpintaan sopeutuneita puita ja niiden joukossa omia lajejaan. Sen lisäksi ne suojaavat rannikoita eroosiolta ja esimerkiksi tsunameilta. Eräät suurikokoiset Laminariales-lahkon ruskolevät muodostavat ”metsiä”, jotka kuuluvat maapallon tuottavimpiin ekosysteemeihin. Niitä on ennen kaikkea lauhkeissa ja viileissä vesissä, mutta vuonna 2007 myös Ecuadorin trooppisilta vesiltä löytyi ruskolevämetsä. Meriruohoniityt näyttävät etäältä hyvin samoilta kuin merilevämetsät, mutta meriruohot eivät ole leviä vaan putkilokasveja. Ne ovat taustaltaan kuivalla maalla kehittyneitä kasveja, jotka ovat sopeutuneet vedenalaiseen elämään pölytystä myöten. Meriruohoniityt tarjoavat tärkeän suojapaikan kalojen ja muiden merieläinten poikasille. Ruohojen juuret sitovat sedimenttiä paikalleen. Meriruohoniityt sitovat noin 15% maailman hiilivarastoista. Sienieläimet muodostavat koralliriuttojen kaltaisia yhteisöjä syvempään veteen, tyypillisesti yli 20 metrin syvyyteen. Niissä elää sienieläinten lisäksi monia muita selkärangattomia. Merenkulku 1400- ja 1500-lukujen löytöretket olivat ennen kaikkea uusien meriteiden etsimistä. Löytöretkeilijät loivat yhteyden kaikkien mannerten välille. Matkat valtamerten yli olivat mahdollisia, kun keksittiin parannuksia sekä itse laivojen rakenteeseen että navigointimenetelmiin. Vähitellen merenkulkijat oppivat tuntemaan valtamerillä vallitsevat tuulijärjestelmät: pasaatituulet ja monsuunit, ja hyödyntämään niitä reittisuunnittelussa. Kauppareittien lyhentämiseksi on rakennettu Panaman kanava ja Suezin kanava. Mannertenväliset merimatkat ovat tuhansia kilometrejä nykyistä lyhempiä, jos käytetään Luoteisväylää Kanadan ympäri ja Koillisväylää Siperian pohjoisrannikolla. Nykyään jääpeite estää niiden käytön talvipuolella vuotta. Ilmaston lämpenemisen myötä pohjoisten reittien käytön odotetaan lisääntyvän. Meret ovat edelleen tärkeä ihmisten ja tavaroiden kulkuväylä. 90 prosenttia maailman kauppatavarasta kulkee meriteitse. Maailman kymmenen vilkkainta satamaa vuonna 2012 olivat Singapore, Shanghai, Hongkong, Shenzhen, Busan, Ningbo, Kanton, Dubai, Qingdao ja Rotterdam. Hyödyntäminen Kalastus ja kalanviljely ovat tärkeitä elinkeinoja etenkin kehitysmaissa. Ne työllistivät maailmassa 44,9 miljoonaa ihmistä vuonna 2008. Noin 53 prosenttia maailman merten kalaresursseista hyödynnetään täysimääräisesti, lisäksi 32 prosenttia kärsii tai on toipumassa ylikalastuksesta. Merivesi on niin suolaista, että sitä ei voida käyttää talous- ja kasteluvetenä. Makean veden tuottaminen merivedestä on kemiallisesti mahdollista mutta varsin kallista. Merisuolaa on sen sijaan helppo tuottaa merivedestä haihdunta-altaiden avulla kuivilla ja lämpimillä ilmastovyöhykkeillä. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla YK:n meriatlas Seulonnan keskeiset artikkelit

750

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maantiede

Maantiede

Maantiede (kreik. geografia, ’maan piirtäminen’) on tieteenala, joka tutkii Maan pintaa ja maan pinnalla esiintyviä sekä ihmisen että luonnon aikaansaamia ilmiöitä. Maantiede etsii näiden ilmiöiden säännönmukaisuuksia ja syitä sekä eri ilmiöiden välisiä vuorovaikutussuhteita. Maantieteen tutkimuskohteita ovat esimerkiksi Maan elollisen ja elottoman luonnon prosessit, niiden historia, väestö, kulttuuri, asutus, talous ja ympäristö sekä ympäristönmuutokset kaikissa ajan ja alueiden mittakaavoissa. Maan pinnan lisäksi maantieteessä käsitellään myös maan rakennetta ja maapalloa ympäröivää avaruutta, mutta näiden tarkempi tutkiminen kuuluu tähtitieteen ja geologian piiriin. Yhteistä näille moninaisille tutkimusnäkökulmille on alueellinen tarkastelutapa. Maantieteelle ominaista on ilmiöiden spatiaalinen eli tilaan liittyvä ja temporaalinen lähestymistapa, tämä korostus erottaa sen muista lähitieteistä. Alueet ja paikat ovat maantieteessä keskeisiä. Tärkeitä työvälineitä ja toimintamenetelmiä maantieteessä ovat esimerkiksi kartat, GIS eli paikkatietojärjestelmä, kaukokartoitus, satelliittipaikannus ja kenttätutkimus. Maantieteeseen kuuluviin ilmiöihin aletaan Suomessa tutustua peruskoulun ensimmäisillä luokilla, missä sitä opetetaan osana ympäristöoppia; sen jälkeen se on omana oppiaineenaan (viidenneltä luokalta lähtien), jonka nimenä on maantieto. Lukiossa, kun opetus on jo lähempänä tieteellistä näkökulmaa, oppiaine on nimeltään maantiede. Puhekielessä oppiaine tunnetaan kuitenkin vielä erittäin laajalti vanhalla nimellään myös lukioissa. Oppiaine kuuluu ympäristö- ja luonnontieteellisten aineiden joukkoon. Yliopistotasoista opetusta maantieteessä annetaan Suomessa Helsingin, Turun, Oulun ja Itä-Suomen yliopistoissa. Maantieteen kanssa läheisessä yhteydessä on aluetiede, jota on mahdollista opiskella edellisten lisäksi myös Tampereen ja Vaasan yliopistoissa. Monessa yliopistossa maantiede kuuluu matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Poikkeuksena kuitenkin Itä-Suomen yliopisto, jossa maantiede kuuluu yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan. Maantiedettä opiskelleet voivat työskennellä useissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi opettajina, tutkijoina, suunnittelijoina, ympäristöasiantuntijoina tai paikkatietoasiantuntijoina. Osa-alueet Maantiede jaetaan yleismaantieteeseen ja aluemaantieteeseen. Yleismaantiede jakautuu edelleen luonnonympäristöä ja myös avaruutta tutkivaksi luonnonmaantieteeksi ja maapalloa ihmisen toiminnan kenttänä tutkivaksi ihmismaantieteeksi. Yleismaantieteessä keskitytään etsimään syy- ja riippuvuussuhteita eri ilmiöiden välille. Aluemaantiede taas tutkii tietyin perustein hahmottunutta rajattua aluetta kuten valtiota, kuntaa tai tiettyä kulttuuripiiriä. Nämä tutkimusalueet haarautuvat edelleen tarkemmiksi kokonaisuuksiksi. Maantieteen tutkimusalue on laaja: Sillä on yhteisiä tutkimuskohteita muun muassa biologian, sosiologian, yhteiskuntatieteiden ja fysiikan kanssa. Alla olevaan osa-alueiden luetteloon on merkitty sulkeisiin mahdollinen muu sivuava tieteenala. Jakoa fyysiseen maantieteeseen ei aina tehdä erikseen. Tällöin klimatologia, hydrogeografia ja geomorfologia tulevat eliömaantieteen rinnalle erillisiksi luonnonmaantieteen haaroiksi. Ihmismaantiede jaotellaan useampiin osa-alueisiin kuin tässä on esitetty, mutta jaottelukäytäntö vaihtelee. Yleismaantiede Luonnonmaantiede (luonnontieteet) Fyysinen maantiede Klimatologia eli ilmasto-oppi (meteorologia) Hydrogeografia (limnologia, hydrologia) Geomorfologia (geologia) Eliömaantiede eli biogeografia (biologia) Eläinmaantiede eli zoogeografia, geozoologia Kasvimaantiede eli geobotaniikka Ihmismaantiede (humanistiset ja yhteiskuntatieteet) Poliittinen maantiede (valtio-oppi) Talousmaantiede (taloustiede) Väestömaantiede (väestötiede) Kaupunkimaantiede Kulttuurimaantiede (kulttuurintutkimus) Geolingvistiikka (kielimaantiede) Aluemaantiede Kartografia Suunnittelumaantiede Geoinformatiikka (paikkatietojärjestelmät (GIS)), joka kuitenkin voidaan nähdä menetelmätieteenä useaan eri tarkoitukseen, eikä vain puhtaasti maantieteellisiin tarkoituksiin. Maantieteen historia Antiikin aika Maantieteellä on pitkät perinteet, joskin sen sisältö on aikojen saatossa kehittynyt ja muuttunut huimasti. Maapallon uskottiin pitkään olevan litteä, mikä käsitys pysyi vallalla pitkälti keskiajalle asti, vaikka jo 500-luvulla eaa. matemaatikko Pythagoras uskoi maapallon olevan todellisuudessa pyöreä. Myös antiikin ajan kuulut filosofit Platon ja Aristoteles jakoivat saman ajatuksen. Aristoteles perusteli kantaansa sillä, että Maan varjo Kuun pinnalla oli pyöreä. Lisäksi hän havainnoi, kuinka Pohjantähti sijaitsi pohjoisemmissa maissa korkeammalla kuin etelämmissä. Ensimmäisen tunnetun kartan teki niin ikään 500-luvulla eaa. vaikuttanut kreikkalainen Anaksimandros. Maantieteen isäksi nimetään kuitenkin usein Aleksandrian kirjaston ylikirjastonhoitaja, Eratosthenes (noin 275–194 eaa.), joka laski maapallon koon melko tarkasti (sai tulokseksi 250 000 stadionia, mikä on lähellä 40 000 km) ja käytti ensimmäisenä nimeä geografia. Hän myös piirsi kartan silloin tunnetusta maailmasta. Eratostheneen nimeäminen maantieteen isäksi on kuitenkin osin arveluttavaa, sillä muun muassa inuiitit, intiaanit ja useat Tyynenmeren saarilla asuvat kansat olivat jo aiemmin piirtäneet karttoja. Kreikkalaiset olivat lisäksi omaksuneet kartanteon perusteet Lähi-idästä. Kreikkalaiset olivat myös ensimmäisiä maantieteellisten teoksien kirjoittajia. Erityiset periplus- ja periegesis-teokset kuvaavat antiikin ajan maantiedettä. Niitä käytetään nykyään muun muassa arkeologian apuna. Periplus-teoksissa kuvattiin rannikoita satamasta satamaan, ne olivat siis välimatkojen kuvauksia ja toimivat apuna muun muassa kauppiaille. Periegesis-teokset puolestaan kuvasivat eri paikkojen erikoisuuksia ja olivat tavallaan oman aikansa matkaoppaita. Rooman kasvattaessa valtaansa sotilaallisella taholla myös sen tieteellinen vaikutus kasvoi. Valtion alueen kasvaessa yhä uusia alueita saatiin tarkastelun kohteiksi. Rooman ajan huomattavin maantieteilijä ja historioitsija oli Strabon (noin 60 eaa. – 20 jaa.). Hän matkusti laajalti muun muassa Armeniassa, Etruriassa (Italia), Etiopiassa sekä Mustanmeren alueella. Strabon kirjoitti vanhan ajan maantieteen tärkeimmän lähdeteoksen Geografika, jossa hän kuvasi matkojensa kohteita ja johon hän oli kirjannut lukuisia lainauksia vanhojen oppineiden teoksista, jotka muuten olisivat hävinneet. Lisäksi Strabon laski muun muassa Välimeren pituuden ja havainnoi jokien kulutustoiminnan: Hän totesi muun muassa Bosporinsalmen olevan joen puhkaisulaakso. Strabon myös erotteli ylängöt ja alangot, ymmärsi eksposition merkityksen ja havainnoi lämpötilan laskun korkeammalle kuljettaessa. Toisella vuosisadalla vaikutti Klaudios Ptolemaios, joka otti käyttöön pituus- ja leveyspiirit ja piirsi kuuluisan ”maailmankarttansa”, joka tosin oli sisällöltään melko niukka; muun muassa asutusta ei ollut merkitty. Hänen tärkein teoksensa oli pääasiassa kartografiaa käsittelevä Geografia (Geōgrafikē hyfēgēsis). Keskiajan maantiede Keskiajalla maantiede muuttui monien muiden tieteiden ohella Euroopassa. Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen roomalaiskatolisen kirkon kasvava valta vaikutti myös tieteiden harjoittamiseen. Kartografiassa tärkeäksi nousi karttojen symbolinen arvo niiden luonnontieteellisen eksaktiuden kustannuksella. Mappamundi-nimiset kartat keskittyivät Välimeren ympäristöön. Nämä kartat on jaettavissa neljään erilaiseen tyypiin. Ensimmäinen on T-O -malli, jossa itä on kartan yläosassa ja Välimeri, Niili ja Tonava muodostavat T:n mallisen vesistön kartan keskelle. Maa jakautuu siis kolmeen osaan, Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan. Näitä maa-alueita kiertää O:n muotoinen valtameri. Toinen karttatyyppi oli vyöhykemalli, jossa maailma jakautui erilaisiin lämpövyöhykkeisiin pohjoisesta etelään. Keskellä oli valtameri tai kaksi valtamerta. Kolmas malli yhdistää T-O -mallin ja vyöhykemallin, siinä Afrikan eteläpuolella on valtameri, jonka toisella puolella on jokin uusi manner. Neljäs malli on aiempia tarkempi maantieteellisesti ja keskittyy selkeämmin Välimeren ympäristöön. Ajatus siitä, että keskiajalla maa olisi ajateltu litteäksi ei pidä paikkaansa. Jo antiikin aikana oli ajateltu että maa on pallon muotoinen ja useat oppineet ajattelivat niin myös keskiajalla. Myös esimerkiksi Danten Jumalaisessa näytelmässä on huomattavissa ajatus pallon muotoisesta maasta. Keskiajan alussa tiede kukoisti Bagdadissa. Kreikkalaisia teoksia käännettiin arabiaksi, tähtitiedettä ja matematiikkaa harrastettiin laajalti. Lisäksi kauppiaat toivat jatkuvasti uutta tietoa muun muassa Kiinasta, Mongoliasta, Afrikan sisäosista ja Madagaskarilta. Maantieteellinen määrittäminen oli lisäksi muslimeille hyvin tärkeää, sillä Mekan suunta oli määriteltävä oikein. Vaikka arabialaisia karttoja syntyi lukuisia, vain yhdellä oli todellista merkitystä maantieteen kehitykselle. Aikakauden merkittävimmän maailmankartan, Tabula Rogerianan, loi Muhammad al-Idrisi vuonna 1154. On tärkeää huomata, että maantiede oli pitkään lähes yksinomaan kartan piirtämistä. Lisäksi kartat olivat tietosisältönsä ohella taiteellisia tuotoksia, eikä niitä yleisesti edes pyritty piirtämään mittakaavaan. Arabialaiset kartat olivat useimmiten pyörökarttoja, joissa etelä oli kartan yläosassa ja pohjoinen alaosassa. 1200-luvulla Polon veljekset tekivät kauppamatkoja itään, muun muassa Mongoliaan. Vuonna 1271 Marco Polo lähti matkoille mukaan ja kirjoitti kokemuksistaan matkakertomuksen, joka saavutti suuren suosion Euroopassa aiheuttaen suoranaisen Kiina-buumin. Lisäksi tietoa alkoi hiljalleen siirtyä arabimaista takaisin, kun luostareissa alettiin tehdä käännöksiä arabien kirjoittamista kirjoista. Myös muualla harrastettiin keskiajalla maantiedettä. Muun muassa kiinalaiset liikkuivat merillä runsaasti jo 100- ja 200-luvuilla. Kiinalaiset tunsivat magneettineulan ja suunnistivat kompassin avulla. Kompassi tunnettiin Euroopassa vasta 1100-luvun lopulla. Lisäksi viikingit tekivät löytöretkiä, he muun muassa saavuttivat Pohjois-Amerikan vuonna 1003. Suuret löytöretket Merenkulku kehittyi keskiajan lopulla erityisesti Pohjois-Italian rannikolla kuten Genovassa ja Milanossa. Portugalilaiset merenkulkijat omaksuivat tietonsa italialaisilta ja alkoivat valloittaa maailman meriä. Tavoitteena oli löytää merireitti Intiaan. Ensimmäisenä liikkeelle lähti Bartolomeu Dias, joka purjehti Afrikan eteläkärjen ohi vuonna 1487. Hän ei kuitenkaan jatkanut pidemmälle, vaan kääntyi kärjen jälkeen takaisin. Vasco da Gama jatkoi Diazin jalanjäljissä ja löysi reitin Intiaan arabialaisen luotsin avulla. Hän saavutti Intian rannikon vuonna 1498. Italialainen Kristoffer Kolumbus pyrki löytämään reitin Intiaan lännen kautta. Kolumbus toimi 1480-luvulla Portugalin palveluksessa, mutta ei saanut tukea hankkeelleen. Kaivattu tuki löytyi Espanjan kuningattarelta, ja Kolumbus lähti matkaan kolmella laivalla vuonna 1492. Kolumbus teki yhteensä neljä matkaa, joilla rantautui muun muassa Bahaman saaristoon, Kuuban pohjoisrannikolle ja Keski-Amerikan rannikolle. Kolumbus luuli koko elämänsä ajan löytäneensä reitin Intiaan. Ensimmäisen maailmanympäryspurjehduksen teki portugalilainen Fernão de Magalhães, joka purjehti Magalhãesinsalmen läpi vuonna 1520. Vuotta aiemmin espanjalainen Hernán Cortés rantautui Meksikoon ja aloitti Etelä-Amerikan valloituksen. Myös Pohjois-Amerikkaa tutkittiin jo 1500-luvun alussa. Amerigo Vespucci teki kaikkiaan neljä matkaa Pohjois-Amerikkaan ja antoi nimensä koko mantereelle, kun saksalainen kartografi Martin Waldseemüller kutsui Amerikkaa Amerikaksi teoksessaan Cosmographiae introductio. Pohjoismaissa maantiedettä vei eteenpäin Ruotsin viimeinen katolinen piispa Olaus Magnus (1490–1557). Olaus Magnus laati vuonna 1539 ensimmäisen merkittävän pohjoismaisen kartan Carta Marinan, jossa Suomenniemi esiintyi ensi kerran. Magnus kirjoitti myös Pohjolaa kuvaavan teoksen Historia de gentibus septentrionalibus, joka perustui pitkälti vanhoihin vesistökuvauksiin. Löytöretkien aikakaudella paikanmääritykset ja karttaprojektiot paranivat huomattavasti. Tanskalainen Tyko Brahe paransi mittalaitteistoja ja hänen oppilaansa Johannes Kepler tarkensi paikanmäärityksiä edelleen. Kepler myös selvitti Maan radan oikean muodon vuonna 1609. Kolmiomittaus keksittiin 1600-luvulla. Se oli merkittävä edistysaskel karttojen teossa. Karttaprojektioita loi muun muassa Gerhard Mercator (1512–1594), jonka vuoden 1569 maailmankartta auttoi merenkulkijoita loksodrominsa vuoksi. Suomenniemen ja sitä ympäröivät merialueet esitti ensimmäisen kerran oikeamuotoisina ruotsalainen kartantekijä Andreas Bureus vuonna 1626. Aikansa huomattavin maantieteilijä oli Bernhard Varenius (1622–1650), joka jakoi maantieteen yleismaantieteeseen ja aluemaantieteeseen teoksessaan Geografia generalis in qua affectiones generales telluns explicantur vuodelta 1650. Varenius kuvasi etenkin fyysistä maantiedettä: Hän muun muassa jakoi tulivuoret aktiivisiin ja sammuneisiin, tutki geomorfologiaa ja kausaliteetteja, merivirtoja ja tuulten vaikutuksia, merten suolaisuutta ja sen vaihteluja, meriliikennettä ja saaristoja. Muihin merkittäviin maantieteilijöihin kuuluivat Sebastian Münster, joka kirjoitti Eurooppaa kuvaavan teoksensa Cosmografia universa vuonna 1544, sekä Leonardo da Vinci, joka selitti muun muassa kivien kulumista, fossiilien olemusta sekä jokisuistojen kasaantumista. Lisäksi maantiedettä auttoivat Nikolaus Kopernikus selvittämällä Maan kierron Auringon ympäri, Galileo Galilei määrittämällä painovoiman suuruuden, kaukoputken keksiminen 1600-luvun alun Hollannissa, elohopeailmapuntari vuodelta 1643, joka auttoi korkeuden määrittämisessä, sekä alkoholilämpömittari. Maapallon mittausten aikakausi 1650-luvulta 1700-luvun loppuun 1600-luvulle tultaessa mantereiden sisäosat ja valtamerien osat olivat vielä tutkimattomia. 1600- ja 1700-luvut olivatkin todellisen tutkimusmatkailun aikaa. Aasian sisäosia tutkittiin, minkä tarkoituksena oli löytää suurten jokien lähteet. Pohjois-Amerikassa ranskalaiset tutkimusmatkaajat löysivät Isotjärvet 1650-luvulla. Samat tutkijat löysivät myös Mississippi- ja Missourijoet vuonna 1673. Kanadan tuntemus parani erityisesti turkismetsästyksen kautta, metsästysretkiltä saatiin paljon uutta tietoa alueen piirteistä. Alexander Mackenzie kulki Mackenziejokea pitkin Jäämerelle, ja löysi muun muassa Kalliovuoret. Isaac Newton laski 1700-luvulla Kuun liikunnon ja Maan painovoiman välisen suhteen sekä havaitsi Maan olevan navoiltaan litistynyt. Litistyneisyyttä lähti tutkimaan kaksi retkikuntaa, toinen Peruun ja toinen Suomen Lappiin. Ranskalainen Pierre-Louis Moreau de Maupertuis mittasi asteen suuruista meridiaanikaarta Torniojoen jäällä vuosina 1736–1737. Tuloksia vertailtiin keskenään, ja litistymissuhteeksi saatiin 1:205. Newton oli laskenut suhteeksi 1:230. Nykyisen tiedon mukaan litistymissuhde on 1:298,257. Newton kehitti myös vuorovesivaihteluteorian 1780-luvulla. Kuuluisimpia 1700-luvun tutkimusmatkailijoita on James Cook, joka teki kaksi tutkimusretkeä 1700-luvun lopulla eteläisille merialueille. Ensimmäisen retken tarkoituksena oli selvittää Auringon parallaksi; retki suuntasi muun muassa Tahitille. Toinen matka suuntasi Eteläiselle jäämerelle, jolloin mukana oli myös suomalainen piirtäjä Herman Dietrich Spöring nuorempi. 1700-luvulla tehtiin myös runsaasti uusia keksintöjä, jotka auttoivat luonnonilmiöiden tutkimuksessa. Kronometri keksittiin vuonna 1764, elohopeamittari 1700-luvun puolivälissä ja uusia projektioita kehitettiin. Muun muassa J. H. Lambertin Lambertin oikeapintainen tasoprojektio ja Lambertin oikeakulmainen kartioprojektio edistivät kartoitusta huomattavasti. Maantieteen teoreettinen tutkimus alkoi niin ikään 1700-luvulla. Anton Friedrich Büsching (1724–1793) julkaisi teoksensa Neue Erdbeschreibung vuonna 1754. Teoksessa tarkasteltiin muun muassa väkilukuja, luonnonvaroja, kaupunkeja ja hallintoa; se oli luonteeltaan talousmaantieteellinen. Büschingin teos sai muun muassa Immanuel Kantin kiinnostumaan maantieteestä. Kant (1724–1804) oli filosofi, joka vaikutti Königsbergin yliopistossa Preussissa. Hän aloitti maantieteen opetuksen vuonna 1756 ja opetti 41 vuoden ajan. Hän näki maantieteen korologisena tieteenä, joka tutkii maanpintaa ja sen ilmiöitä. Kant myös ajatteli maantiedettä historiallisena ilmiönä; historia oli hänen mukaansa muuttuvaa maantiedettä. Saksan 1800-luvun maantiede Muiden tieteiden mukana maantieteen asema koheni valistuksen aikana 1700-luvulla, jolloin se alkoi hiljalleen myös muistuttaa sisällöltään nykyistä maantiedettä. Immanuel Kantilla oli suuri merkitys maantieteen kehittymisessä spatiaalisuutta eli tilaa ja temporaalisuutta eli aikaa tutkivaksi tieteenalaksi: epistemologisessa teoriassaan Puhtaan järjen kritiikissä hän esitti, että kaikki muu tietomme perustuu käsitykseen ajasta ja paikasta. Kant vaikutti lukuisiin muihin maantieteilijöihin, esimerkiksi Humboldtiin. Nykyaikaisen maantieteen perustajiksi katsotaan usein 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla eläneet preussilainen Alexander von Humboldt ja saksalainen Carl Ritter. Humboldtin teos Kosmos ja Ritterin Erkunde ovat maantieteen klassikoita. Humboldt oli luonnonmaantieteilijä ja tutkimusmatkailija, joka teki 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa monta tutkimusmatkaa Etelä-Amerikkaan ja esimerkiksi Siperiaan. Humboldt teki esimerkiksi Andeilla havaintoja kasvillisuusvyöhykkeiden sijoittumisesta vuorenrinteille korkeamalle noustessa ja lämpötilan laskiessa. Hän myös ensimmäisenä esitti ajatuksen, että Etelä-Amerikka ja Afrikka ovat joskus olleet kiinni toisissaan. Humboldt korosti tarkkojen mittausten merkitystä. Ritter keskittyi ihmismaantieteeseen ja oli Berliinin ensimmäinen maantieteen professori vuodesta 1820. Royal Geographic Societysta 1900-luvulle Vuonna 1830 Britanniassa perustettu Royal Geographic Society on kuulu tutkimusretkistään kaikkialle maailmaan. Yhdistynyt kuningaskunta oli suuri merivalta ja sen laivat seilasivat kaikilla maailman merillä. Royal Geographic Society oli hyvin arvostettu ja se rahoitti lukuisia tutkimusretkiä esimerkiksi Afrikkaan, Aasiaan, Australiaan, Oseaniaan ja Etelä-Amerikkaan. Sen tutkimusmatkat olivat lehtien ykkösotsikoita ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka 1918. Biologi Charles Darwinin matka HMS Beaglella 1831-1836 ja hänen tutkimuksensa Galapagossaren sittemmin darwininsirkuiksi nimetyistä linnuista, jotka olivat erilaisia eri saarilla, loi paitsi evoluutioteorian, myös mullisti maantieteen todistamalla ymäristödeterminismin, eli käsityksen siitä, että tietyn alueen ympäristöolosuhteet pitkälti määrittävät sen luonnon ja kulttuurin omaleimaisuuden. Imperialismin aikana eurooppalaiset tutkimusretkeilijät ja maantieteilijät tutkivat maailman kartoittamattomia ja huonosti tunnettuja seutuja, esimerkiksi niin kutsuttu musta Afrikka oli suuren mielenkiinnon kohteena. Esimerkiksi Brittiläinen David Livingstone löysi Victorian putoukset ja toinen britti John Hanning Speke Niilin lähteen eli Victorianjärven. Niilin lähteistä oli itse asiassa jo kreikkalainen historioitsija ja maantieteilijä Herodotos esittänyt teorian, että Niili sai alkunsa Kilimanjaron sulamisvesistä. 1900-luvun alun naparetkeilijöistä, kuten Robert Facon Scottista, Ernest Shackletonista ja Roald Amundsenista tuli suuria sankareita kartoitettuaan ja tutkittuaan viimeisimpiä maailman tutkimattomia kolkkia. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä ja jo sitä ennen siirtomaakilpailun aikana luotiin monia geopoliittisia teorioita esimerkiksi siitä, minkä alueiden hallinta on Euroopan tai maailman merien valloituksessa ja hallinnassa olennaista. Geopolitiikka oli keskeistä myös kylmän sodan aikana. Myös Saksa oli merkittävä 1900-luvun alun maantieteessä. Saksalainen geofyysikko Alfred Wegener loi laattatektoniikan teorian 1912 ja esitti, että 200 miljoonaa vuotta sitten oli ollut yksi alkumanner Pangea. Suomalainen maantieteen uranuurtaja oli J. G. Granö, joka teoksessaan Puhdas maantiede 1931 tutki maisemamaantiedettä ja vaikutti eksaktin teoreettisen spatiaalisen maantieteen kehitykseen. Granön teoriassa jaettiin maanpintaa eri alueisiin useiden yhteisten ominaisuuksien perusteella. Aluetieteestä tulikin yksi 1900-luvun merkittävimpiä maantieteellisiä tutkimuskohteita. Moderni maantiede 1900-luvulla maantiede ja tutkimusretket kohdistuivat paljon huonosti tunnetuille seuduille, kuten sademetsiin ja valtameriin. Lentokoneiden ja ilmakuvauksen myötä 1900-luvun alussa kehittynyt kaukokartoitus mullisti maantieteellisen tutkimuksen. 1950-luvulla ensimmäiset satelliitit mahdollistivat satelliittikuvat ja myöhemmin spektroskopian. Satelliittipaikannuksesta ja paikkatietojärjestelmistä tuli myöhemmin maantieteilijöille tärkeimpiä työvälineitä. Yhä edelleen tehdään runsaasti työtä myös maastossa perinteisin välinein merkiten tulokset kynällä paperille. Maapallolla riittää maantieteilijälle yhä paljon työtä. Huonosti tunnettuja alueita ja prosesseja on yhä edelleen ja maantieteessä kehitetään koko ajan uusia tutkimuskohteita. Hyvin keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi kaupunkimaantiede, globaalit riskit ja ympäristöongelmat. Paljon tutkituilta seuduilta ja tuntemattomammilta alueilta saadaan myös jatkuvasti uutta tietoa, esimerkiksi Suomen Lapista, jossa tutkitaan muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisiin ekosysteemeihin. Helsingin yliopistolla on myös Keniassa Taita-vuorilla tutkimusasema, jossa tutkitaan esimerkiksi paikallista maankäyttöä ja sen vaikutusta ympäristöön. Lähteet Iso tietosanakirja (WSOY 1996) ISBN 951-0-20153-7 Tim Cresswell: Geographic Thought: A Critical Introduction. John Wiley & Sons, 2013. Globus: Alueiden maailma (WSOY 2002) ISBN 951-0-25975-6 Suuri tietosanakirja (WSOY 2001) ISBN 951-0-26053-3 Tieteellisen ajattelun historiaa , Reijo Rasinkangas 2006 Suuri tietosanakirja (WSOY 2001) ISBN 951-0-26053-3 Globus: Sininen planeetta – Yhteinen maailma (WSOY 2005) ISBN 951-0-28777-6 GE: Sininen planeetta (Tammi 2005) ISBN 951-26-4801-6 Turun yliopisto: Valintaopas 2006 (Turun yliopisto 2005) CD-Facta 2005 Viitteet Aiheesta muualla Suomen Maantieteellinen Seura ry Geografiasivusto The Tourism Expert Linkkejä kaikkiin maanosiin myös suomeksi Learn Geography on Internet Eri maista tietoa World Atlas Seulonnan keskeiset artikkelit

752

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno%20Koivisto

Mauno Koivisto

Mauno Henrik Koivisto (25. marraskuuta 1923 Turku – 12. toukokuuta 2017 Helsinki) oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko, pankinjohtaja ja sosiologi sekä Suomen tasavallan yhdeksäs presidentti. Koivisto toimi presidenttinä kaksi perättäistä kautta 1982–1994, ja sitä ennen hän hoiti presidentin tehtäviä vuoden 1981 lopulla Urho Kekkosen ollessa sairautensa vuoksi estyneenä. Koivisto halusi rajoittaa presidentin valtaoikeuksia ja vahvistaa pääministerin valtaa. Hän kuvasi itseään bernsteinilaiseksi sosialistiksi. Pääministerinä Koivisto oli vuosina 1968–1970 ja 1979–1982, yhteensä 1 761 vuorokautta. Pääministerinä hän on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin. Koivisto toimi Suomen Pankin pääjohtajana 1968–1982. Kansanedustaja hän ei kuitenkaan koskaan ollut. Koivisto oli 93-vuotiaana vanhimmaksi elänyt Suomen presidentti. Mauno Koivisto oli naimisissa Tellervo Koiviston kanssa vuodesta 1952 lähtien. Koivistoilla on yksi lapsi, tytär Assi Koivisto-Allonen. Varhaiset vaiheet Mauno Koiviston isä Juho Koivisto oli puuseppä ja äiti Hymni Koivisto (o.s. Eskola) ompelijatar. Perheeseen kuuluivat myös esikoinen Joel sekä kuopus Mirjam. Hymni-äiti kuoli Maunon ollessa kymmenvuotias. Maunon syntymän aikoihin perhe asui pinta-alaltaan hieman yli 30 neliömetrin hellahuoneessa Tehtaankadun ja Piispankadun kulmatalossa Turun keskustassa. Sieltä perhe muutti Itäiselle Pitkällekadulle, jossa Mauno vietti suurimman osan lapsuudestaan. Kansakoulun jälkeen Koivisto oli aluksi kirjakaupan juoksupoikana ja 15-vuotiaana hän pääsi apupojaksi Crichton-Vulcanin Turun telakalle, jossa hänen isänsä työskenteli silloin laivapuuseppänä. Syksyllä 1939 Koivisto aloitti rippikoulun Turun tuomiokirkossa. Talvisodan aikana Koivisto oli 16-vuotias ja toimi vapaaehtoisena sammutusyksikössä kotirintamalla. Jatkosodassa hän palveli ensin vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä, mistä hän lähti suorittamaan varusmiespalvelusta Hyrylään helmikuussa 1942. Koulutus kesti puoli vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi Karhumäkeen ja syyskuussa JR 35:een Poventsaan. Helmikuussa 1944 Koivisto aloitti palveluksen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa. Koivisto oli sotilasarvoltaan alikersantti. Hänet kotiutettiin asepalveluksesta marraskuun alussa 1944. Sotakokemuksistaan Koivisto on sanonut: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.” Koiviston jatkosodassa käyttämä Degtjarjova-pikakivääri on nähtävillä Sotamuseossa. Sosialidemokraattiseen puolueeseen Koivisto liittyi vuonna 1947. Hän osallistui kiivaaseen järjestösotaan Turun ja Hangon satamissa. Koivisto toimi aktiivisesti kommunisteja vastaan muun muassa ammattiyhdistyksen nimittämänä Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948, jolloin kommunistien ylivalta murtui Turun satamassa. Hän on kertonut ottaneensa nuorena vaikutteita myös anarkismista ja anarkosyndikalismista. Hän kirjoitti 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Sosialisti-lehteen ja sen seuraajaan Turun Päivälehteen pakinoita nimimerkillä ”Puumies”. Tohtori, pankinjohtaja, poliitikko Sodan jälkeen Koivisto opiskeli työn ohessa syyskuusta 1946 lähtien iltaoppikoulussa, suoritti keskikoulun puolessatoista vuodessa ja pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta keväällä 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja tohtoriksi 1956 sosiologian alalta professori Esko Aaltosen ohjauksessa. Opintojensa ohessa hän työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa ja sai työssään aiheen väitöskirjaansa Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa. Opintojensa aikana Koivisto toimi myös kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdolla vuosina 1951–1953. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana. Opintojensa loppuvaiheessa Koivistoa oli alkanut kiinnostaa yliopistomiehen ura, ja Esko Aaltonen tarjosi hänelle assistentin paikkaa Turun yliopistossa. Kuitenkin osoittautui, ettei yliopisto voinut luvata Koivistolle varmaa professuuria. Vuoden 1956 kunnallisvaaleissa Koivisto valittiin SDP:n listoilta Turun kaupunginvaltuustoon, mutta hän erosi valtuustosta kesken kauden muuttaessaan Helsinkiin. Vuonna 1957 Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankin toiseksi johtajaksi. Hän nousi vuonna 1959 pankin toimitusjohtajaksi ja oli toimessa vuoteen 1968. Pankin johtokunnan jäsen, kansanedustaja Kaarlo af Heurlin muisteli myöhemmin, että Koivisto oli kaikille johtokunnan jäsenille aluksi täysin tuntematon nimi. HTS:n silloiseen, eläkkeelle siirtymässä olleeseen toimitusjohtajaan Joonas Lahermaan, joka oli alkanut etsiä itselleen seuraajaa, oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen Koiviston nopea edistyminen opinnoissaan. Helsingissä Koivisto liittyi myös nuorten kansantaloustieteilijöiden muodostamaan O-ryhmään. Kansantalouden asiantuntijana Koivisto vaikutti merkittävästi 1960-luvun alussa asuntorakennustoiminnan teollistamiseen ja aluerakentamisen vaatimien rahoitusmenettelyjen syntyyn, erityisesti asuntosäästämisjärjestelmään. SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa. Hän liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto valittiin valtiovarainministerin paikalta ensin Elannon pääjohtajaksi, mutta hän ei ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, koska sai samaan aikaan viran Suomen Pankin pääjohtajana vuoden 1968 alusta. Yleisen sanonnan mukaan Koivisto oli Suomen Pankissa ”korkoa kasvamassa” tulevia vastuullisempia tehtäviä varten. Pääministerinä Vuoden 1968 maaliskuussa Koivisto nimitettiin pääministeriksi ja hän muodosti hallituksen yhdessä Maalaisliiton ja SKDL:n kanssa. Mauno Koiviston nousu puolueen puheenjohtajan Rafael Paasion ohi hallitustunnustelijaksi oli ollut tapahtumasarja, jota professori Hannu Soikkanen on luonnehtinut sattumanvaraiseksi ja joka oli alkanut Paasiota kohtaan esitetystä ankarasta arvostelusta puolueneuvoston kokouksessa 31. tammikuuta 1968. Paasio ei arvostelun seurauksena ollut asettunut ehdolle puolueen seuraavaa pääministeriehdokasta valittaessa. Puolueessa oli useita poliitikkoja, jotka olisivat voineet tulla valituksi aiempien saavutustensa perusteella ennen Koivistoa. Tehtävää olikin tarjottu ensin K.-A. Fagerholmille, joka kuitenkin kieltäytyi. Koivistolla ei ollut luottamustehtäviä puolueen päättävissä elimissä eikä hän ollut kansanedustaja. Puheenjohtaja Paasiota arvostellut oppositio oli kuitenkin ollut epäyhtenäinen eikä ollut päässyt keskenään yksimielisyyteen seuraavasta pääministeriehdokkaasta. Paasio oli esitellyt ehdokkaat 27. helmikuuta 1968 eduskuntaryhmän kokouksessa. Seuranneessa keskustelussa oli valtiovarainministeri Koiviston harjoittama talouspolitiikka saanut kritiikkiä osakseen. Häntä oli kuitenkin pidetty ulkopoliittisesti sopivana ja presidentti Kekkonenkin, jonka mielipidettä hallitusneuvottelija L. A. Puntila oli käynyt Tamminiemessä kysymässä, oli pitänyt häntä ehdokkaista parhaana rakentamaan välttämätöntä tulopoliittista kokonaisratkaisua. Vasta kuultuaan Koivistoa kannattaneen puheenjohtaja Paasion mielipiteen oli vastahakoinen Koivisto suostunut ottamaan eduskuntaryhmän tarjoaman hallitustunnustelijan tehtävän vastaan. Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen vapaakauppayhteisön Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen Pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli puoluejohtaja Kalevi Sorsa, mutta kansan keskuudessa Koivisto oli suositumpi mielipidetiedustelujen mukaan. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, ja Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi uudelleen pääministeriksi ja SDP:n epäviralliseksi ehdokkaaksi Kekkosen seuraajaksi. Koiviston toinen hallitus saavutti nopeasti kansan suosion, mikä oli Koiviston noudattaman ”matalan profiilin politiikan” ansiota. Koivisto itse määritteli: ”On oltava niin matalana, että vihollinen ei osu.” Hallituksen suosioon vaikuttivat kuitenkin myös hallituksesta itsestään riippumattomat tekijät. Öljyn hinnan nousu 1970-luvun lopussa lisäsi työllisyyttä ja pelätty lama muuttuikin nousukaudeksi. Myös edellisen, Sorsan hallituksen aloittamien talouden elvytystoimien vaikutukset alkoivat näkyä Koiviston hallituksen toimikaudella. Toisaalta tämä lisäsi tyytymättömyyttä Koiviston omassa puolueessa SDP:ssä, koska se ei pystynyt esittelemään äänestäjäkunnalleen merkittäviä saavutuksia. Niinpä Keskustapuolueen lisäksi myös SDP:ssä esiintyi halukkuutta hallituksen kaatamiseen. Keväällä 1981 SDP ryhtyi kuitenkin näkyvästi tukemaan Koivistoa, kun puolueen johdolle selvisi, että hallituksen kaatuminen palvelisi ensisijaisesti Keskustapuolueen johdon tavoitteita. Kun Koiviston hallitusta yritettiin kammeta nurin, pääministerin luotettavimmiksi tukimiehiksi tulivat työministeri Arvo Aalto, opetusministeri Kalevi Kivistö, ulkomaankauppaministeri Esko Rekola sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Presidenttipeli keväällä 1981 Keväällä 1981 presidentti Kekkosen dementia oli edennyt siihen vaiheeseen, että hänen eronsa oli enää ajan kysymys. Kekkosen lähipiiri, niin sanottu K-linja ymmärsi, että eron koittaessa vallassa olevalla pääministerillä, joka hoitaisi väliaikaisesti myös presidentin tehtäviä, olisi etulyöntiasema presidentinvaalissa. Tilanne huipentui, kun tulopoliittista ratkaisua yritettiin saada kokoon. SKDL olisi halunnut puuttua ratkaisuun liittyvän sosiaalipaketin sisältöön, kun taas keskustapuolue esitti uusia maatalousvaatimuksia. Kun sosiaaliministeriö ilmoitti huhtikuun vaihteessa lakien olevan valmiita vasta kuukauden kuluttua, syytti presidentti pääministeriä hidastelusta. Käytyään presidentin luona SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ilmoitti lehdistölle Kekkosen kantana olevan, että ainakin pääministeri vaihtuu. Vallitsevan käsityksen mukaan hallitus tarvitsi toimiakseen nimittäjänsä, eli presidentin, luottamuksen, mutta tiedusteltuaan lain tulkintaa oikeuskansleri Risto Leskiseltä ja puhemies Johannes Virolaiselta, totesi Koivisto eroavansa vasta hänen tai koko hallituksen mahdollisesti saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tapaus nosti Koiviston jo ennestäänkin suuren kansansuosion suorastaan pilviin: alettiin puhua ”Koivisto-ilmiöstä” tai ”Manu-ilmiöstä”. Samaan aikaan presidentti Kekkosen terveydentila heikkeni nopeasti ja tieto hänen kunnostaan levisi julkisuuteen, erityisesti presidentin elokuisella Islannin-matkalla otettujen lehtikuvien myötä. Keskustapuolueen K-linjalle, joka pyrki kaatamaan Koiviston hallituksen, tuli nyt kiire. Hallituksen kaatuminen olisi ollut keskustapuolueen johdolle tärkeää kahdestakin syystä. Jos pääministeriksi olisi saatu Koiviston tilalle Ahti Karjalainen, kuten puoluejohto kaavaili, myös Johannes Virolaisen mahdollisuudet päästä presidenttiehdokkaaksi olisivat heikentyneet, koska hän olisi todennäköisesti menettänyt eduskunnan puhemiehen paikan. Syyskuussa 1981 kaikki kuitenkin muuttui, kun Kekkonen joutui sairauslomalle. Mauno Koivisto siirtyi virkaa tekeväksi tasavallan presidentiksi, ja sisäministeri Eino Uusitalo ryhtyi pääministerin sijaisena johtamaan hallitusta, joka keskittyi vain juoksevien asioiden hoitamiseen. Muun muassa sitkeät riidat vuoden 1982 budjetista hoidettiin nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Hallitus, oikeuskansleri ja Kekkosta hoitaneet lääkärit keskustelivat siitä, oliko Kekkonen enää riittävän oikeustoimikelpoinen voidakseen allekirjoittaa oman eroanomuksensa. Kekkonen ilmoitti lokakuussa 1981 eroavansa presidentin tehtävästä terveydellisistä syistä ja pääministeri Koivisto sai hoitaakseen tasavallan presidentin tehtävät, kunnes Kekkosen ero tulisi virallisestikin voimaan uuden presidentin astuessa toimeen. Kekkos-tutkija Juhani Suomen mukaan Neuvostoliitto pelasi presidenttipeliä kaksilla korteilla, se yritti saada tehtävään myös Koiviston lisäksi Ahti Karjalaisen. Tosin tiedustelupalvelu KGB oli menettänyt luottamuksensa Karjalaiseen jo varhain. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen arveleekin, että Neuvostoliitto alkoi suosia Koivistoa, koska Karjalaiseen ei voinut enää luottaa. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteerinä toiminut Albert Akulov on kertonut muistelmissaan, ettei Neuvostoliiton tukea Karjalaiselle lainkaan harkittu. Silloinen Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev ja lähetystöneuvos Juri Derjabin eivät uskoneet Karjalaisen pääsevän edes Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi. Ensimmäinen presidenttikausi 1982–1988 Vuoden 1982 presidentinvaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisina, kun Kekkonen erosi presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Koivistoa tukivat SDP:n ja SKDL:n enemmistö, mutta myös Suomen Maaseudun Puolue ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo, kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut. Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei valituksi tulisi "mustana hevosena" pidetty Ahti Karjalainen, jota Kekkosen omassa puolueessa Keskustassa valtaa pitänyt K-linja ajoi puolueen presidenttiehdokkaaksi. Monien yllätykseksi ensimmäisen Koiviston myöntämän vuorineuvoksen arvonimen sai Nokian pääjohtaja Kari Kairamo, jonka tiedettiin ennen presidentinvaaleja olleen Koiviston vastaisen kampanjan keskeinen hahmo. Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso Tellervo Koivisto ja tytär Assi Koivisto valittiin SDP:n valitsijamiehiksi; edellisen äänisaalis 50 649 Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri. Sisäpoliittisia linjavetoja Koivisto ryhtyi remontoimaan Suomen sisäpolitiikkaa ja ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia varsinkin sisäpolitiikassa. Kekkosen kaudelle tyypilliset virkamieshallitukset, eduskunnan hajottamiset ynnä muut puhtaalle demokratialle vieraat ilmiöt saivat loppua. Koivisto valitsi heti kautensa alusta pidättyvän roolin: hän katsoi, että presidentin kuului pysyä taustalla silloin, kun kaikki sujui hyvin. Presidenttiä tarvittiin Koiviston mukaan vasta asioiden saadessa uusia käänteitä. Ensimmäinen näkyvä merkki sisäpoliittisen kulttuurin muutoksesta oli Kekkosen hyljeksimän ja Neuvostoliiton äärioikeistolaiseksi leimaaman SMP:n nousu Kalevi Sorsan neljänteen hallitukseen vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen sekä yhä pahenevista sisäisistä kiistoista kärsineen SKDL:n jättäminen oppositioon. Kokoomus sai puolestaan odottaa hallitukseen pääsyään vuoteen 1987. Aluksi monet epäilivät, ettei Koivistosta olisi edeltäjänsä Urho Kekkosen veroiseksi ulkopoliittiseksi voimahahmoksi. Veikkaus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Koivisto teki useita historiallisia ja määrätietoisia ulkopoliittisia ratkaisuja, mutta tyyli oli aivan erilainen kuin edeltäjällä. Kekkonen pyrki näyttäviin aloitteisiin, vaikka ei aina uskonutkaan niiden läpimenoon. Koiviston aktiivisuus taas oli kuin jäävuori: vain huippu oli näkyvissä. Näkyvästi Koivisto käytti valtaansa Holkerin hallitusta muodostettaessa. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja porvaripuolueet keskusta, kokoomus ja RKP olivat sopineet salaa hallituksen muodostamisesta. Kun niin kutsuttu kassakaappisopimus tuli Koiviston tietoon, hän raivostui. Presidentti ei voinut hyväksyä tilannetta, jossa hänet oli asetettu tapahtuneitten tosiasioiden eteen. Hän otti erittäin aktiivisen roolin, jonka seurauksena pääministeriksi tuli Harri Holkeri, Koiviston monivuotinen työtoveri Suomen Pankista. Koivisto tuki Holkeria niin voimakkaasti, että oli valmis nimittämään jopa kokoomuksen vähemmistöhallituksen Holkerin johdolla. Hallituksesta tuli kuitenkin sinipunainen, sillä siihen osallistuivat kokoomuksen lisäksi SDP, RKP ja SMP. Koiviston menettelyä Holkerin hallituksen synnyssä alettiin kutsua "manuaaliseksi ohjaukseksi". Koiviston presidenttikauden ensimmäinen korkea virkanimitys oli oikeuskanslerin viran täyttäminen maaliskuussa 1982. Vuodesta 1970 tehtävässä toiminut Risto Leskinen jäi eläkkeelle, ja Koivisto nimitti hänen seuraajakseen oikeusministeriön kansliapäällikön Kai Kortteen. Koiviston ja Kortteen välit kiristyivät kuitenkin voimakkaasti pian alkaneen niin kutsutun Noppa-jutun aikana, jolloin Korte puolusti julkisuudessa syyttäjien jyrkkiä toimia. Koivisto puolestaan katsoi Kortteen laiminlyöneen virkavelvollisuutensa ja kirjoitti myöhemmin muistelmissaan harkinneensa jopa Kortteen asettamista syytteeseen valtakunnanoikeudessa. Koiviston idänsuhteet Presidentinvaalia edeltäneen kampanjoinnin aikana Koivistoa oli arvosteltu huonoista idänsuhteista, joten hän keskittyi virkakautensa alussa paljolti niiden vaalimiseen. Virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa Koivisto sanoi, että "edeltäjieni ulkopoliittista perintöä en salli tärveltävän". YYA-sopimuksen voimassaoloa oli viimeksi pidennetty 20 vuodella vuonna 1970, mutta Koivisto ehdotti jo keväällä 1982 sopimuksen jatkamista sellaisenaan ennenaikaisesti. Syynä kiirehtimiseen oli toisaalta kotimaassa virinnyt keskustelu sopimuksen sotilaallisista velvoitteista luopumiseksi, toisaalta pelko, että Euroopan kiristynyt tilanne antaisi Neuvostoliitolle aiheen tehdä esityksiä sotilaallisista konsultaatioista syksyn 1961 noottikriisin tavoin. YYA-sopimuksen voimassaoloa pidennettiinkin jälleen 20 vuodella Koiviston ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailun yhteydessä kesäkuussa 1983. Neuvostoliitto puolestaan ilmaisi luottamuksensa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiselle myöntämällä Koivistolle Leninin kunniamerkin hänen 60-vuotispäivänään samana vuonna. Vaikka Koivisto presidenttikautensa alkaessa lupasi jatkaa edeltäjiensä ulkopolitiikkaa, entisestä alettiin hänen johdollaan kuitenkin irrottautua lopullisesti, joskin varovasti. Tämä näkyi selvimmin Koiviston tulkitessa yksipuolisesti uudelleen Pariisin rauhansopimusta ja lakkauttaessa YYA-sopimuksen heti Neuvostoliiton sisäisen tilanteen salliessa. Presidentin jättämää valtatyhjiötä ryhtyivät täyttämään pääministeriksi noussut Kalevi Sorsa, ulkoministeri Pär Stenbäck ja hänen seuraajansa Paavo Väyrynen sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Urho Kekkonen nimitti yhteensä 21 hallitusta, Koivisto neljä. Suhdeluku 21:4 kertoo jotain olennaista kahden presidentin eroista, vaikka Kekkonen ehtikin hallita kaksi kertaa kauemmin ja osin levottomampana aikana kuin Koivisto. Koiviston käynnistämien uudistusten ansiosta Suomi muuttui sisäpoliittisesti repaleisesta, presidenttivetoisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman vakaimmista parlamentaarisista demokratioista. Ulkopolitiikan johtaminen pysyi silti tiiviisti presidentillä, vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia kavennettiinkin vähitellen 1990-luvun alussa. Ensimmäisen kautensa alussa Koivisto ilmoitti jatkavansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen linjalla. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Paavo Lipposen mukaan Koivisto kuitenkin teki lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä suhtautumisesta Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. Myös professori Juhani Suomen mukaan linja idänsuhteissa ei pysynyt entisellään ja suomalaiset kääntyivät enemmän Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan henkilötasolla Koivisto solmi erittäin lämpimän suhteen presidentti Mihail Gorbatšoviin ja Yhdysvaltain varapresidentti George Bushiin. Ulkopoliittinen käännös oli kuitenkin varovainen. Koivisto ei missään vaiheessa ottanut dramaattista pesäeroa aikaisempaan vaan käänsi valtiolaivan kurssin vakuuttaen koko ajan jatkavansa entisellä linjalla. Koiviston kauden alussa suhteet Ruotsiin viilenivät joksikin aikaa, kun Koivisto epäili ruotsalaisten sukellusvenehavaintoja. Toinen presidenttikausi 1988–1994 Ulkopolitiikan saralla tapahtui tälläkin kaudella suuria muutoksia. Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana irtisanottiin YYA-sopimus sekä Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset. Myös Suomen jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston kaudella. Koivistoa voidaankin pitää ensimmäisenä presidenttinä, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen. Koiviston toinen merkkisaavutus oli tasavallan presidentin aseman parlamentarisoiminen. Koiviston presidenttikaudella presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Tämä päätös ei olisi koskenut vielä Koivistoa, mutta hän ei kuitenkaan enää asettunut ehdolle kolmannelle kaudelle. Syynä toimikausien rajaukseen oli ollut Kekkosen pitkä hallintokausi. Koiviston aikana myös vähennettiin presidentin valtaoikeuksia ja muutettiin presidentin vaalitapaa. Vuoden 1988 presidentinvaalit jäivätkin viimeisiksi valitsijamiesvaaleiksi, sillä ennen seuraavia, vuoden 1994 vaaleja vaalitapa oli jo muutettu suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi. Neuvostoliiton hajoaminen, Suomen lähentyminen Eurooppaan Toisella kaudella Suomi alkoi askel askeleelta irrottautua varovaiselta linjaltaan kohti yhdentyvää Eurooppaa. Suomi hakeutui entistä tiiviimpään yhteistyöhön muiden länsivaltojen kanssa. Koiviston presidenttikaudella Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen ja Euroopan neuvoston jäsen. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston vuosikausien uurastus kantoi hedelmää 26. lokakuuta 1989, jolloin Mihail Gorbatšov antoi Finlandia-talossa pitämässään puheessa varauksettoman tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle. Suomi sai myös toimia Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidenttien tapaamisen isäntänä vuonna 1990. Koiviston kaudella maailma ja Suomen asema siinä muuttui nopeasti. Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Tiananmenin aukiolla tankit murskasivat mielenosoittajia. Koivisto tuli tunnetuksi varovaisista lausunnoistaan ja ”fundeeraamisesta”. Koiviston varovaista tyyliä arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että erityisesti Koiviston ensimmäisen kauden alussa maailmantilanne oli huomattavan jännittynyt. Suomi joutui 1980-luvun alussa Neuvostoliiton kovan painostuksen kohteeksi niin sanotussa euro-ohjuskiistassa. Tiettyä arvaamattomuutta maailmanpoliittiseen tilanteeseen toi myös Yhdysvaltain uuden presidentin Ronald Reaganin harjoittama entistä kovempi ulkopoliittinen linja suhteessa Neuvostoliittoon sekä varustelukilpailun kiihtyminen. Lisäksi Neuvostoliitossa johtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Leonid Brežnevin kuoltua vuonna 1982 NKP:n pääsihteeriksi tuli Juri Andropov, joka oli ollut vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen keskeisiä koordinaattoreita sekä painostanut vuonna 1981 Puolan viranomaisia määräämään maahan sotatilan ja kukistamaan Solidaarisuus-ammattiliiton. Yhdysvaltain George H. W. Bushin ja Saksan Richard von Weizsäckerin ohella myös Koivisto suhtautui melko kylmäkiskoisesti Baltian ja muiden Neuvostoliiton alusmaiden itsenäistymiseen ja keskittyi tukemaan Gorbatšovia. Koivisto itse perusteli antamaansa tukea Gorbatšoville luotettavuuden demonstroimisella: Suomi tukisi myös Gorbatšovin seuraajaa yhtä uskollisesti kuin nyt Gorbatšovia. Gorbatšovia tukemalla haluttiin ennen muuta estää stalinistien paluu valtaan, mitä muun muassa CIA piti loppuun saakka vakavasti otettavana uhkana. Suomi ei jättänyt kuitenkaan Koiviston kaudella käyttämättä historiallista tilaisuutta saavuttaa entistä täysivaltaisempi asema, vaikka varoikin puuttumasta rajojensa ulkopuolella sattuviin tilanteisiin. Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. Neuvostoliiton loppuvaiheessa syksyllä 1991 Koivisto irtisanoi samalla tavoin YYA-sopimuksen. Uuden ystävyyssopimuksen neuvottelut olivat käynnissä joulukuussa 1991, mutta lopulta ystävyyssopimus solmittiin Venäjän, Neuvostoliiton seuraajavaltion kanssa. Vuonna 1992 Koivisto ilmoitti kantanaan, että Suomen tulisi liittyä Euroopan yhteisön, nykyisen Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenhakemus jätettiin samana vuonna. Jäsenyysehdot lyötiin lopullisesti lukkoon 1. maaliskuuta 1994, jolloin Koivisto jätti virkansa seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. Koiviston elämäntyön voi sanoa päättyneen historialliseen saranakohtaan. Suomen jäsenyys EY:ssä varmistui vasta illalla 1. maaliskuuta 1994, mutta presidentti oli ehtinyt vaihtua jo aiemmin samana päivänä. Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen Koiviston presidenttikausia voisi luonnehtia eräänlaiseksi äärimmäisyyksien ajaksi. Koiviston hallitseman 12 vuoden aikana Suomi koki niin häikäisevän taloudellisen nousun kuin tyrmäävän lamankin. Entisen pankinjohtajan rohdot eivät tehonneet ylikuumenneeseen talouteen. Koivistoa on osaltaan syytetty 1990-luvulla koetusta lamasta, koska hän kannatti Harri Holkerin, Kalevi Sorsan, Esko Ahon ja Suomen Pankin johtajan Rolf Kullbergin ohella sittemmin vääräksi tuomittua vahvan markan politiikkaa. Laman puhkeamiseen vaikutti kuitenkin useita muitakin tekijöitä. Merkittävin sellainen tekijä laman syvyyteen, johon Suomi ei voinut vaikuttaa, oli Neuvostoliiton romahdus. Suomen vientituotteet Neuvostoliittoon olivat tyypillisesti sellaisia, joille oli hyvin vaikeaa löytää korvaavia markkinoita esimerkiksi Länsi-Euroopasta. Elokuussa 1995 Koivisto arvosteli poikkeuksellisen kovin sanoin Lipposen hallituksen valtiovarainministerin Iiro Viinasen toimintaa Postipankin pääjohtajan Seppo Lindblomin erottamisen yhteydessä. Koivisto oli aikoinaan ollut vaikuttamassa Lindblomin siirtymiseen Suomen Pankista Postipankkiin. Radiouutisille ja Ilta-Sanomille antamassaan haastattelussa Koivisto ihmetteli Viinasen suurta valtaa, ja hänen mukaansa Viinanen käytti asiassa hyväkseen myös tiedotusvälineitä. Koiviston mielestä Lindblomin erottamispäätös oli hätiköity, ja kyseessä oli suoranainen ajojahti Lindblomia vastaan. Samassa yhteydessä Koivisto sanoi, ettei hän enää suostu ”äkseeraamaan”. Tämän tulkittiin merkitsevän sitä, ettei presidentti halunnut jäädä instituutioksi, vaan hän aikoi osallistua entistä vapaammin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juhani Suomen mukaan Koivisto hoiti edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen tavoin yhteyksiä Neuvostoliittoon KGB:n avulla. Kyse ei hänen mukaansa ollut tiedustelusta vaan järkevästä toiminnasta: KGB-yhteys oli suorin ja varmin linkki neuvostovaltion johtoon. KGB-toimitsija Viktor Vladimirovia Suomi luonnehtii Koivistojen perhetutuksi. Maaliskuussa 2009 Koivisto kommentoi Suomen ulkopolitiikkaa pitkän tauon jälkeen Yle TV1:n Ykkösaamu-ohjelmassa. Koiviston mukaan Suomella ei ole mitään syytä katua vähäeleisyyttään Viron uudelleenitsenäistymisen aikoihin vuonna 1991. Hänen mukaansa Suomi ei olisi saavuttanut suuremmalla Neuvostoliiton kritiikillä mitään myönteisiä tuloksia. Samaisessa haastattelussa Koivisto huomioi vanhan suomettumisen palanneen, mutta ilmansuunnan vaihtuneen länteen ja erityisesti Yhdysvaltain suuntaan. Eräänlaisena suomettumisena hän piti sitä, että Yhdysvaltain tekemien päätöksien kritisointi katoaa julkisesta keskustelusta varsin pian. Lisäksi haastattelussa Koivisto ilmaisi kielteisen Nato-kantansa. 2000-luvulla Koivisto kertoi katuvansa toimintaansa presidentin vallan vähentämiseksi. Hän näki oman kautensa aikana presidentin vallan menneen liiallisuuksiin edeltäjänsä Urho Kekkosen valtakaudella ja halusi maltillisesti vähentää presidentin valtaa, mutta vähentämisessä mentiin hänen mukaansa liiallisuuksiin. Toisaalta, kun vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulos oli ratkennut, Koivisto sanoi, ettei hänen ”omatuntonsa enää kolkuta” tässä asiassa. Koivisto julkisuudessa Haastatteluissaan Mauno Koivisto paljasti pitäneensä 1970-lukua Suomen historian niin sanottuina vaaran vuosina, kun on kysytty minkä uhan Neuvostoliitto muodosti Suomelle. Muistelmissaan hän toi avoimesti esille myös tunteitaan; kun hän kertomansa mukaan autolla ajaessaan sai kuulla radiosta 21. elokuuta 1968 Neuvostoliiton miehittäneen Tšekkoslovakian, hän kertoo ”itkeneensä niin ettei tietä nähnyt”. Koivisto itsekin ihmetteli 1990-luvun muistelmissaan reaktionsa voimakkuutta. Koivistolla oli erinomainen venäjän kielen taito ja hän otti kantaa Venäjän politiikkaan. Hänellä oli lämpimät suhteet erikoisesti Yhdysvaltain entiseen presidenttiin George H. W. Bushiin ja Neuvostoliiton entiseen presidentti Mihail Gorbatšoviin. Koivisto oli erittäin aktiivisessa kirjeenvaihdossa sekä Bushin että Gorbatšovin kanssa. Kari Suomalainen teki pilapiirroksissaan Koiviston lähes huomaamattomasta hiustupsusta liioitellun tavaramerkin, josta Koiviston tunnisti piirroksissa. Mauno Koivisto oli kuuluisa myös paksuista kulmakarvoistaan. Näyttelijä Ismo Kalliota on kutsuttu leikkisästi ”Vara-Manuksi” yhdennäköisyytensä ja turkulaisuutensa ansiosta (etenkin Koiviston presidenttikaudella). Tosin ”alkuperäinen” vara-Manu oli pitkään, vuodesta 1982 alkaen Paavo Lipponen. Koivisto ei päässyt TV:n presidentinvaalitenttiin vaan lähetti paikalle silloisen poliittisen sihteerinsä Lipposen. Koiviston harrastuksiin lukeutui lentopallo, jota hän pelasi pitkään korkeasta iästään huolimatta Sikariporras-joukkueessa sen perustamisestaan lähtien 1970-luvulla. Koiviston pelinumero 1 jäädytettiin helmikuussa 2019 Pasilan urheiluhallissa. Koivisto oli Rooman Klubin kunniajäsen vuodesta 1984. Helsingin kaupunginhallitus teki marraskuussa 2003 Koiviston 80-vuotispäivän kunniaksi päätöksen erään Helsingin Kampin kauppakeskuksen lähistöllä sijaitsevan aukion nimeämisestä Mauno Koiviston aukioksi. Mauno Koiviston aukio sijaitsee Olavinkadun, Salomonkadun, entisen linja-autoaseman ja kauppakeskus Kampin rajaamalla alueella. Koiviston nimikkoaukion lähellä sijaitsee muidenkin presidenttien kunniaksi nimettyjä paikkoja: Urho Kekkosen katu, Paasikivenaukio ja Mannerheimintie. Koiviston aukio vihittiin käyttöön tiistaina 30. lokakuuta 2007. Viimeiset vuodet Tellervo Koivisto kertoi tammikuun 2017 Eeva-lehdessä, että Mauno Koivisto sairastaa Alzheimerin tautia ja että tämän lähimuisti ei enää toimi kunnolla. Assi Koiviston mukaan hänen isänsä oli saanut diagnoosin jo vuosia aiemmin. Maaliskuussa ilmoitettiin Koiviston muuttaneen hoitokotiin. Tasavallan presidentin kanslia tiedotti 12. toukokuuta 2017 presidentti Koiviston kuolleen Meilahden sairaalassa kello 21.15. Sisäministeriö määräsi suruliputuksen 13. toukokuuta 2017 valtion virastoihin ja laitoksiin. Ministeriö toivoi koko maan yhtyvän suruliputukseen. Presidentti Koivistolle järjestettiin valtiolliset hautajaiset 25. toukokuuta 2017. Hänet siunattiin Helsingin tuomiokirkossa, hautaan siunaamisen toimitti emerituspiispa Eero Huovinen. Muistopuheen kirkossa piti tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Koivisto haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Hietaniemen hautausmaan alueelle, jossa sijaitsevat myös Urho Kekkosen ja Risto Rytin haudat. Poliisin arvion mukaan Koiviston hautajaissaattueen kulkua seurasi Helsingin keskustan katujen varsilla yli 20 000 henkilöä. Matkalla tuomiokirkosta Hietaniemeen saattue pysähtyi hetkeksi Valtioneuvoston linnan, Suomen Pankin ja Presidentinlinnan kohdilla. Kuten Kekkosen hautajaisissa, Koivistonkaan hautajaisissa ei ammuttu kunnialaukauksia vaan kaikkien Helsingin kirkkojen kellot soivat hautaussoittoa saaton aikana. Ylioppilaskunnan Laulajat lauloi arkun laskun yhteydessä Heikki Klemetin kappaleen "Oi kallis Suomenmaa". Kunnianosoituksia Suomalaiset Vapaudenristin ritarikunta (1982, suurmestari) Valkoisen Ruusun ritarikunta (1982, suurmestari) Suomen Leijonan ritarikunta (1982, suurmestari) Pyhän karitsan ritarikunta (Suomen ortodoksinen kirkko) Lähde: Ulkomaalaiset Leninin kunniamerkki (Neuvostoliitto) Henrik Purjehtijan ritarikunta (Portugali, 1992) Marianmaan ristin ritarikunta (Viro, 2001) Islannin Haukan ritarikunta (Islanti, 1982) Italian tasavallan ansioritarikunta (Italia, 1993) Valkoisen Kotkan ritarikunta (Puola, 1993) Muistomerkit Mauno Koiviston hautamuistomerkistä järjestetyn kilpailun voitti kuvataiteilija Perttu Saksa teoksellaan Kartta. Se paljastettiin 25. marraskuuta 2018, jolloin Koiviston syntymästä tuli kuluneeksi 95 vuotta. Presidentin virallisesta muistomerkistä järjestettyyn suunnittelukilpailuun osallistui 110 ehdotusta. Kilpailun palkintosijoille sijoittuivat Matti Vesanen ja Pauno Pohjolainen. Tunnustuspalkinnon saivat Nestori Syrjälä, Anssi Pulkkinen ja Markus Kåhre. Kilpailun voitti Kirsi Kaulasen teos nimeltä Välittäjä. Sen odotetaan valmistuvan Koiviston syntymän satavuotisjuhlapäivään mennessä vuonna 2023. Muistomerkki sijoitetaan Pikkuparlamentin puistoon. Kaikkien aikojen ensimmäinen Mauno Koiviston muistoteos sijaitsee Helsingissä Sibeliuksen puiston kulmassa. Se pystytettiin vuonna 1983 presidentin 60-vuotispäivien kunniaksi. Se koostuu 60:stä visakoivusta, joista ensimmäiset kaksi istuttivat presidentti itse puolisoineen. 60:stä koivuntaimesta on nykyään jäljellä enää 15. Uskonto Sota-ajan kirjeissään Koivisto kertoi luottavansa Jumalan varjelukseen sekä itsensä että Suomen kohdalla. Esimerkiksi kesäkuussa 1944 isälleen osoitetussa kirjeessään Koivisto kertoi lukeneensa Raamattua ja kirjeessä oli lainaus sieltä: ”Muistakaa Vapahtajan sanoja: Älkää murehtiko huomisesta päivästä.” Hänen isänsä Juho Koivisto oli merillä ollessaan kokenut uskonnollisen herätyksen, joka heijastui perheen elämään. Isä muun muassa piti lauantaita pyhänä, vaikka ei ollutkaan adventisti. Suorassa radiohaastattelussa Moskovan vierailun yhteydessä 2002 Koivisto kertoi uskovansa Jumalaan ja vihaavansa ateisteja, ”koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä”. Julkaisut Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (väitöskirja), 1956. – Näköispainos: Into 2019 ISBN 978-952-351-146-0 Linjan vetoa, 1969 Väärää politiikkaa, 1978 Tästä lähtien, 1981 Linjaviitat, 1983 (käännetty useille kielille) Politiikkaa & politikointia 1979–81, 1988. Maantiede ja historiallinen kokemus, 1992 (käännetty useille kielille) Kaksi kautta I, 1994. ISBN 951-26-3947-5 Kaksi kautta II. Historian tekijät, 1995. ISBN 951-26-4082-1 Liikkeen suunta, 1997. ISBN 951-26-4272-7 Koulussa ja sodassa, 1998. ISBN 951-26-4384-7 Venäjän idea, 2001. ISBN 951-31-2108-9 (käännetty useille kielille) Itsenäiseksi imperiumin kainalossa – mietteitä kansojen kohtalosta, 2004. ISBN 951-31-3181-5 Katso myös Mauno Koiviston synnyinkoti Koiviston konklaavi Lähteet Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0. Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. ISBN 951-1-13548-1. Viitteet Kirjallisuutta Tellervo Koivisto, Seppo Lindblom, Jaakko Kalela, Olavi Arrakoski (toim.): Kyllä se siitä! Mauno Koiviston ensimmäiset kahdeksan vuosikymmentä. Tammi, 2003. (Mauno Koiviston 80-vuotisjuhlakirja.) ISBN 951-31-2829-6 Aiheesta muualla Yle Elävä arkisto: Mauno Koivisto – Turun fundeeraaja Mauno Koiviston budjettipuhe Mauno Koivisto Jatkoajassa Ransu Kultarannassa Tasavallan presidentti Mauno Koiviston erikoishaastattelu vuonna 1991 Koivisto: Kahdeksanosainen dokumenttisarja Mauno Koiviston elämänvaiheista, Yle 2019 Valtiopäivien avajaispuhe 1.3.1988, Yleisradion Kansallinen äänigalleria Kuvia Mauno Koiviston uralta, Arjenhistoria Vuonna 1923 syntyneet Vuonna 2017 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

755

https://fi.wikipedia.org/wiki/Musiikki

Musiikki

Musiikki () eli säveltaide on ihmisen kulttuurille ominainen ääneen perustuva taiteen ja viestinnän muoto. Musiikissa on useita ulottuvuuksia, kuten ääni (sävel tai rytmimusiikissa myös hälyääni), rytmi, dynamiikka ja rakenne. Musiikissa voi olla peräkkäin vaihtuvista sävelkorkeuksista muodostuva melodia. Musiikki voi olla pelkin soittimin tuotettua (ilman laulajaa) jolloin sitä kutsutaan instrumentaaliseksi musiikiksi. Musiikki voi olla myös soittimetonta eli ihmisen pelkällä kehollaan tuottamaa, kuten kuorolaulua, a cappella -laulua tai vihellystä. Musiikki etenee aina ajassa ja sillä on tempo eli etenemisnopeus, mutta musiikissa ei välttämättä ole eksplisiittistä rytmisoittimin tai säestyksellä tuotettua rytmiä. Musiikille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää. Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi. Populaarimusiikissa on tavallisesti eksplisittinen rummuin tai säestyksellä tuotettu rytmi. Musiikkia sisältävä taideteos on nimeltään sävellys tai kappale. Mikäli kappale sisältää myös lyriikkaa, on kyseessä laulu. Laulu tai kappale voi tarkoittaa myös suuremman teoksen, kuten oopperan tai musikaalin osaa. Musiikkia käytetään monissa yhdistelmätaiteissa, kuten tanssi- ja teatteri- ja elokuvataiteessa. Laulajan tehtävänä on kuljettaa musiikin melodiaa. Etymologia Sana musiikki tulee kreikan kielen sanasta μουσική, mūsikē. Mūsikē tekhnē tarkoitti antiikin Kreikassa 'muusain taidetta' eli säveltaiteen ohella myös runoutta ja tanssia. Musiikin määritelmiä eri aikakausilta Kyky erottaa korkeiden ja matalien sävelten ero (Ptolemaios, 100—178 jaa.). Tiede melodiikasta ja siihen liittyvistä asioista (Aristides Quintilianus, n. 200-luku jaa.). Oppi luvuista ja lukusuhteista (Cassiodorus, n. 490—585). Ars recte cantendi, taito soittaa oikein (tuntematon, keskiaika). Planeettojenvälistä kommunikaatiota (tuntematon, keskiaika). Sielun tiedottomasti harjoittama salainen aritmetiikka (Gottfried Leibniz, 1646—1716). Tiede ja taide, jonka tarkoituksena on tarkoin harkiten valita kauniita ja miellyttäviä sointeja, liittää ne oikein yhteen ja suloisesti esittää, jotta niiden kaunosointi ylistäisi Jumalan kunniaa ja kaikkia Hänen tekojaan (J. Mattheson, 1700-luvun alku). Taito yhdistellä säveliä korvaa miellyttävällä tavalla (Jean-Jacques Rousseau, 1712—1778). Aritmeettisten lukusuhteiden saattamista välittömäksi aistihavainnoksi (Arthur Schopenhauer, 1788—1860). Taito ilmaista sävelten avulla tunteita (H. C. Koch, 1800-luvun alku). Näkymätön (Herder, 1800-luku). Ikuinen (Schelling, 1800-luku). Musiikin sisältönä ovat liikkuvat sävelmuodosteet (Eduard Hanslick, 1800-luvun loppu). Sisäisen inhimillisen luonnon heijastaja (Schönberg, 1900-luku). Järjestyksen luoja ilmiöiden, erityisesti ihmisen ja ajan välille; kyvytön itsessään ilmaisemaan mitään (Igor Stravinski, 1900-luku). Organisoitua ääntä (Edgard Varèse, 1900-luku). Historia Musiikin alkuperää ei tunneta varmasti. Sen synnyn arvellaan liittyneen puheen kehittymiseen, ja siihen ovat saattaneet vaikuttaa luonnon äänien (kuten lintujen) matkiminen, työliikkeiden rytmi ja ihmisen leikkisä ja seurallinen perusolemus. Musiikki on usein liitetty kulttuurin mytologiaan ja yhdistetty osaksi rituaaleja. Musiikkia on syntynyt jokaisen kulttuurin historiassa, niinpä sitä voidaan verrata yhteiskunnalliselta merkitykseltään puhuttuun kieleen. Ennen 1700- ja 1800-luvun teollista vallankumousta ja sen jälkeistä globalisaatiota oli jokaisella kulttuurilla omanlaisensa musiikkiperinne. Nykyisin länsimainen musiikki on levinnyt lähes kaikkiin teollistuneisiin maihin ja jonkin verran myös kehitysmaiden urbaaneille seuduille. Samalla se on kuitenkin imenyt vaikutteita muiden kulttuurien musiikista muodostaen uudenlaisia musiikkityylejä. Koska musiikkiesitys on aikaan sidottu, eikä se kuvataiteesta poiketen pysty säilymään sellaisenaan, on se aiemmin siirretty opettamalla sukupolvelta toiselle. Nuottikirjoituksen keksiminen 1000-luvulla oli mullistus musiikin säilyttämisessä, ja seuraava suuri edistysaskel oli musiikin äänittämisen keksiminen 1800-luvun puolivälissä. Nykyään musiikista pystyykin hyvin yksinkertaisin keinoin nauttimaan kuka tahansa ja missä tahansa. Musiikin tekeminen Musiikin luomiseen on olemassa runsaasti erilaisia menetelmiä, jotka ovat kehittyneet muiden oppien ja innovaatioiden mukana. Musiikkia voidaan tehdä yksin tai yhdessä, suunnitelmallisesti tai improvisoiden, ihmisäänellä tai erilaisilla soittimilla. Musiikin tekemiseen liittyy usein sävellysvaihe, jossa musiikki tavalla tai toisella on kirjattu ylös tai tallennettu, jolloin teosta on mahdollista säilyttää. Tietokoneiden yleistyttyä myös niiden merkitys musiikin luomisen ja tallentamisen välineenä on kasvanut. Säveltäminen Säveltämisellä tarkoitetaan uuden musiikkikappaleen eli sävellyksen luomista. Kirjoitustaidon ja tallennustekniikan kehittyessä musiikin säveltäminen ja sävellyksen esittäminen eli tulkinta ovat eriytyneet kahdeksi erilliseksi luomisprosessiksi, jotka ovat usein kytköksissä toisiinsa vain tallennusvälineen, esim. nuotinnoksen kautta. Säveltäminen on prosessina erittäin paljon sidoksissa teostyyppiin. Teoriassa kyseessä on vapaa luova luomisprosessi; Käytännössä kuitenkin eri teostyyppien luomiseksi on vakiintunut musiikin teoriaan ja perinteeseen sidoksissa olevia sääntöjä ja tapoja. Improvisointi Improvisointi tarkoittaa esityksen luomista spontaanisti esittämishetkellä. Improvisointi ei kuitenkaan ole sattumanvaraista toimintaa, vaan sen taustalta löytyy usein huippuunsa hiottua teknistä ja taiteellista osaamista. Länsimaisen musiikin tyyleistä improvisoinnilla on suurin rooli jazz-musiikissa. Aiemmin improvisointi oli tärkeää myös klassisessa musiikissa; monet suuret säveltäjät olivat taitavia improvisoijia, esim. Mozart. Improvisointi noudattelee yleensä joitakin sääntöjä. Jazzissa ja rockissa improvisointi tehdään usein tietyn sointukulun päälle. Tällöin kulloin alla soiva sointu määrää mitä säveliä tai skaaloja soittaja voi käytännössä käyttää. Improvisointi voi olla myös kollektiivista, jolloin esittäjät tarkkailevat toisiaan ja mukauttavat improvisaationsa sen mukaan, mihin esitys näyttää olevan etenemässä. Musiikin tekemisen välineitä Musiikkia voidaan tuottaa ihmisen puhe-elinten avulla (vokaalimusiikki), soittimilla (instrumentaalimusiikki) tai molemmilla tavoilla. Puhdasta vokaalimusiikkia kutsutaan a cappella-musiikiksi. Vokaalimusiikilla tarkokitetaan yleensä laulua. Myös scat ja äänirunous voidaan luokitella lauluksi, vaikka niissä ei käytetäkään sanoja. Muuta puhe-elimillä tuotettua musiikkia on rap, beatbox ja viheltäminen. Länsimaisessa musiikissa soittimet luokitellaan äänen tuottamistekniikan perusteella usein viiteen pääkategoriaan, joita ovat kosketinsoittimet, kielisoittimet, aerofonit, lyömäsoittimet ja sähkösoittimet. Curt Sachsin luokittelussa kosketinsoittimia ei kuitenkaan lueta yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan esimerkiksi piano kuuluu kordofoneihin, urut taas aerofoneihin. Vaikutuksia Musiikki vaikuttaa ihmisiin monella tavalla: se välittää viestejä, aiheuttaa mielihyvää, tukee verbaalisia ja matemaattisia taitoja ja vaikuttaa mielialaan ja vireystilaan. Musiikkia käytetään myös terapian ja kuntoutuksen välineenä. Aivojen kuvantamismenetelmät ovat näyttäneet, että musiikin kuuntelu aktivoi aivojen mielihyvämekanismeja. Osa tutkijoista on havainnut musiikissa universaaleja mekanismeja, joita voi verrata itkuun. Tällainen musiikki herättää voimakkaita tunteita samalla tavalla kuin itkevän ihmisen näkeminen. Toisten tutkijoiden mukaan musiikin vaikutus riippuu kulttuurista ja opituista yhteyksistä sekä omista mieltymyksistä. Musiikin lajit Musiikin laji määräytyy yleensä ensisijaisesti musiikin tyylin mukaan, mutta musiikki lajitellaan usein myös alueen, aikakauden, soitinkokoonpanon ja käyttötarkoituksen mukaan. Musiikki voidaan jakaa karkeasti taidemusiikkiin, populaarimusiikkiin ja kansanmusiikkiin. Kahta ensin mainittua kutsutaan joskus yhteisnimityksellä länsimainen musiikki. Nämä karkeatkin luokittelun rajat ovat kuitenkin häilyviä; myös länsimaissa on omaa kansanmusiikkia, ja toisaalta ns. maailmanmusiikki sekoittaa usein populaarimusiikin ja ei-länsimaisen kansanmusiikin vaikutteita. Länsimainen taidemusiikki Länsimainen taidemusiikki eli ns. klassinen musiikki käsittää monimuotoisen ja epäyhtenäisen länsimaisen musiikin perinteen erotuksena esimerkiksi kansanmusiikista ja populaarimusiikista. Nimitys klassinen musiikki (jota ei pidä sekoittaa klassismin musiikkiin) viittasi alun perin Bachista Beethoveniin ulottuvaan aikauteen, mutta on myöhemmässä kielenkäytössä laajentunut tarkoittamaan koko länsimaista taidemusiikkiperinnettä. Länsimainen taidemusiikki jakautuu eri aikakausiin, jotka ovat antiikki, keskiaika, renessanssi, barokki, galantti, klassismi, romantiikka, 1900-luvun musiikki ja häilyvärajainen nykymusiikki. Klassisen musiikin alalajeja ovat esityskokoonpanon perusteella luokiteltuna esimerkiksi sinfonia ja kamarimusiikki ja käyttötarkoituksen perusteella kirkkomusiikki ja orkesterimusiikki. Eri taidemuotoja yhdistäviä taidemusiikin lajeja ovat mm. ooppera, musikaali ja baletti. Populaarimusiikki Populaarimusiikilla tarkoitetaan yleisesti modernissa kaupunkikulttuurissa syntynyttä viihdemusiikkia, joka ei ole kansanmusiikkia eikä taidemusiikkia, vaan on saanut vaikutteita molemmista. Populaarimusiikki on leimallisesti teollista ja kaupallista ja tavoittelee suurta yleisöä; toisaalta sen kulloinkin uusimmat alalajit ovat usein edustaneet vaihtoehtoisia alakulttuureja ja ottaneet kriittisesti kantaa valtakulttuuriin. Populaarimusiikin juuret ovat Yhdysvalloissa, yhtäältä valkoihoisten countrymusiikissa, toisaalta afroamerikkalaisessa musiikissa. Populaarimusiikin alagenrejä ovat esimerkiksi pop, rock, metal, soul, folk, blues, jazz, iskelmä ja trance. Kansanmusiikki ja etnomusiikki Kansanmusiikiksi kutsutaan esiteollisessa ympäristössä syntynyttä musiikkia, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti, ilman nuotinnoksia tai tallennusvälineitä. Kansanmusiikilla ei ole tiedossa olevia yksittäisiä säveltäjiä, vaan se on syntynyt yhteisöllisesti pidemmällä aikavälillä. Näin ollen se on tekijänoikeuksista vapaata musiikkia. Nykyään kansanmusiikin piirteitä yhdistellään runsaasti populaarimusiikkiin, mutta myös aitoa kansanmusiikkia vaalitaan paikallisten kulttuurien ilmentäjänä. Kansanmusiikki voidaan jaotella eri kansallisuuksien, alueiden ja etnisten ryhmien mukaan suomalaiseen kansanmusiikkiin, Itä-Euroopan juutalaisten kletzmer-musiikkiin jne. Etnomusiikiksi kutsutaan laajemmin kaikkea ei-länsimaista musiikkia, oli kyse sitten kansanmusiikista tai uudemmasta musiikista, jonka tekijät ovat tiedossa. Etnomusiikkia ja populaarimusiikkia yhdistelevää musiikkia kutsutaan maailmanmusiikiksi. Musiikki eri kulttuureissa Afroamerikkalainen musiikki Arabialainen musiikki Intialainen musiikki Japanilainen musiikki Kiinalainen musiikki Latinalaisamerikkalainen musiikki Länsimainen musiikki Suomalainen musiikki Musiikin tallennus, toisto ja levitys Musiikin tallennus Enin osa ihmiskunnan historian aikana käytetystä musiikista on tallennettu vain ihmismuistiin. Nuottikirjoituksen keksiminen mahdollisti sävellysten taltioinnin muotoon, josta sävellystä ennestään tuntematon voi sen lukea ja esittää. Ensimmäinen kone, joka pystyi toistamaan musiikkia, oli Thomas Alva Edisonin vuonna 1877 keksimä fonografi, jossa ääni muutettiin värähtelyn avulla graafiseen muotoon, ja kuuntelemista vasten graafisesta muodosta takaisin ääneksi. Myöhemmin kehitetty gramofoni ja levysoitin noudattavat samaa perusperiaatetta. 1930-luvulla kehitetty magnetofoni eli nauhuri mahdollisti useiden äänitysten teknisen yhdistämisen, teki äänentoistolaitteista aiempaa helpommin mukana kulkevia ja mahdollisti edullisen kotitallennuksen. Nauhuri ei silti syrjäyttänyt levysoitinta, vaan sen teki 1980-luvun lopulla markkinoille tullut, digitaalis-optista tallennusta hyödyntävä CD-levy. Vuosituhannen vaihteen tienoilla digitaalinen tallennus tietokoneelle tai mediasoittimiin on korvannut magnetofonin yksityisen tallennuksen ensisijaisena välineenä. Myös musiikin säveltäminen ja sovittaminen tietokoneen avulla on yleistynyt. Musiikin toisto Äänen tallennuksen ollessa vielä lapsenkengissään käytettiin radiota (ja myöhemmin myös televisiota) musiikin välittämiseen suoraan vastaanottimiin ilman tallennusvaihetta. Suoraa toistoa käytetään edelleen tallentamisen rinnalla. Sähköisten soittimen kehittyessä yleistyi myös konserttiäänentoiston käyttö, ja nykyään myös akustinen musiikki usein vahvistetaan sähköisesti. Musiikin levitysmediat Äänentoiston ja tallennuksen kehitys on pitkälti muuttanut musiikin luonteen toistamattomasta akustisesta elämyksestä tallennetuksi tuotteeksi, jota levitetään erilaisten medioiden välityksellä. Pisimpään käytössä olleet levitysmediat ovat radio ja televisio. Äänilevyt, esimerkiksi vinyylilevyt, ovat yhä käytössä, mutta niitä ei juurikaan enää valmisteta, kuten ei C-kasettejakaan. Tosin, esimerkiksi uudelleen nousseen suosion ansiosta rockyhtyeiden, kuten Led Zeppelin, vanhoja albumeja on alettu julkaista uusintapainoksina vinyylinä. Myös jotkut suomalaiset yhtyeet, kuten Apulanta ja Viikate, ovat julkaisseet näinä päivinäkin osan levyistään vinyylinä. Eniten uutta musiikkia myydään nykyään CD- ja DVD-levyillä sekä Internetin kautta. Internetistä ostetun musiikin voi tallentaa CD:lle, mediasoittimeen tai tietokoneelle valintansa mukaan, ja siitä voi helposti tehdä lisäkopioita. Kopioinnin helppous on nostanut uudella tavalla esiin tekijänoikeuskysymykset. Laittoman kopioinnin lisääntyminen on vähentänyt musiikkiteollisuuden tuottavuutta merkittävästi. Musiikin tuotteistumisesta huolimatta myös konsertit ovat suosittuja, ja esim. klassista musiikkia esitetään konserteissa yhä perinteisellä tavalla täysakustisesti. Kaikki musiikki ei myöskään ole kaupallista, vaan musiikkia lauletaan ja soitetaan runsaasti harrastemielessä, hyväntekeväisyystarkoituksessa, eettisten päämäärien vuoksi sekä uskonnon harjoittamisen yhteydessä. Muuta Poikkeuksellisen voimakasta musiikin kuuntelun vimmaa kutsutaan melomaniaksi. Katso myös Luettelo suomalaisista musiikkitapahtumista Musiikkitiede Musiikkifilosofia Taustamusiikki Nuottiavain Soitin Luettelo soittimista Äänentoisto :Luokka:Musiikkivuodet Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Musiikin harrastajan itsetutkiskelua ympäristöheräämisen kourissa. Desibeli.net 8.11.2009. Seulonnan keskeiset artikkelit

756

https://fi.wikipedia.org/wiki/Moskova

Moskova

Moskova ( [] ) on Venäjän federaation pääkaupunki ja Venäjän suurin kaupunki noin 12,6 miljoonalla asukkaallaan. Moskova on Euroopan suurin kaupunki, koska Istanbul ei sijaitse kokonaan Euroopassa. Moskova on myös Venäjän tärkein teollisuuskaupunki ja liikenteen solmukohta. Tsaarinvallan aikaan Venäjän pääkaupunkina toimi Pietari, mutta Moskovasta tuli Neuvostoliiton pääkaupunki ja on pysynyt seuraajavaltio Venäjän pääkaupunkina Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Moskovassa sijaitsee Kreml, jossa sijaitsevat Venäjän keskeiset hallintoelimet. Historia Katso myös: Moskovan ruhtinaskunta Moskova on saanut nimensä suomalais-ugrilaisesta Mustajoki-nimestä jolla viitattiin kaupungin läpi virtaavaan jokeen. Nimi esiintyy ensi kertaa vuoden 1147 Ipatijevskaja-kronikassa, jossa Suzdalin ruhtinas Juri Dolgoruki kutsuu Severskin ruhtinaan Svjatoslavin vieraaksensa Moskovaan. Moskova oli tällöin kartano tai majatalo, jonka omisti pajari Stepan Kutško. Juri surmautti hänet, jotta kukaan ei syyttäisi hänen saaneen tilan vääryydellä haltuunsa. Juri ympäröi tilan paaluvarustuksella vuonna 1156 eli perusti kaupungin. Paikalle muodostui jo varhaisena aikana kaupan keskus. Vanhin säilynyt rakennus oli 1300-luvulla rakennettu kivikirkko Spas na Boru (ven. Спас на Бору). Dmitri Donskoi rakensi ensimmäisen Kremlin kivilinnoituksen, joka valmistui vuonna 1367. Moskovan ruhtinaskunta nousi 1400-luvulla Venäjän valtioiden johtoasemaan ja siten siitä muodostui tsaarin Venäjän pääkaupunki 1400-luvulta 1700-luvun alkuun. Kesällä 1699 melkein koko Moskova tuhoutui tulipalossa. Vuonna 1703 pääkaupunki siirrettiin keisari Pietari I Suuren perustamaan Pietariin. Moskova paloi Napoleonin sodassa vuonna 1812. Moskovan kuvernööri määräsi kaupungin tuhottavaksi ennen Napoleonin armeijan saapumista. Keisarivallan kaatumisen jälkeen maaliskuussa 1918 Vladimir Lenin ja hallitus siirtyivät Moskovaan, josta tuli näin taas käytännössä pääkaupunki. Moskovan pääkaupungin asema vahvistettiin perustuslaissa Neuvostoliittoa perustettaessa joulukuussa 1922. Joulukuussa 1941 Saksan keskinen armeijaryhmä pysäytettiin kaupungin rajoille ja ajettiin pois talven aikana Moskovan taistelussa. Maantiede Moskova sijaitsee Venäjän euroopanpuoleisessa osassa, tasangolla Oka- ja Volgajoen välissä, Moskvajoen varrella. Kaupunki on keskimäärin 156 metriä merenpinnan tasoa ylempänä. Moskova on Venäjän federaatiosubjektina Pietari tavoin liittokaupunki ja sitä ympäröi useimmista ilmansuunnista erillinen federaatiosubjekti Moskovan alue; heinäkuun 2012 aluelaajennuksen jälkeen Moskova rajoittuu lounaassa Kalugan alueeseen. Suuren osan Moskovan kaupungin rajasta muodostaa vuonna 1962 valmistunut 109 kilometriä pitkä kehätie. Sen sisään jäävästä noin tuhannesta neliökilometristä kolmannes on puistoa ja viheraluetta. Ilmasto Moskovassa vallitsee mannerilmasto: talvet ovat kylmiä ja kesät kuumia. Vuoden keskilämpötila on +5 °C ja keskimääräinen sademäärä 688 mm. Sateisin kuukausi on heinäkuu, jolloin saadaan keskimäärin 92 mm sadetta. Moskovassa on talvella yleensä 12–15 astetta pakkasta, joskus jopa −20 °C, mutta tuuli ei lisää pakkasen purevuutta siinä määrin kuin rannikkoseuduilla. Kaupungissa on pysyvä lumipeite marraskuun lopusta maaliskuun puoliväliin. Moskvajoen jäät lähtevät tyypillisesti huhtikuun alkupuolella. Talous Moskovan, väkiluvultaan Euroopan suurimman kaupungin, talous on yksi Euroopan kaupunkien suurimmista. Vuonna 2010 se tuotti 8 401,9 mrd. RUB eli Moskova vastasi 22,5 prosentista koko Venäjän federaation bruttokansantuotteesta. Henkeä kohti Moskovassa tuotettiin kansantuotetta 730 400 RUB eli 17 893 EUR. Tämä oli 279 prosenttia maan keskiarvotasosta 261 800 ruplaa tai 6 413 euroa. Moskovaa korkeampaan BKT-osuuteen asukasta kohti vuonna 2010 ylsi vain viisi raaka-ainevaroiltaan vaurasta, mutta harvaan asuttua federaatiosubjektia: Nenetsia, Jamalin Nenetsia, Hanti-Mansia, Sahalinin alue ja Tšukotka. Näille alueille on tyypillistä, että ainakin osa alueen kansantuotteesta tehdään ympäröivien alueiden työvoimalla. Esimerkiksi Moskovaan tulee päivittäin työntekijöitä ympäröivältä Moskovan alueelta. Moskovassa on muuta Venäjää korkeampi tulotaso. Forbes-lehden mukaan vuonna 2008 kaupungissa asui enemmän miljardöörejä kuin missään muualla maailmassa. Kaupungissa asui 79 dollarimiljardööriä vuonna 2011, toiseksi eniten eli 58 miljardööriä asui New Yorkissa. Vuosina 2006 ja 2007 Moskova listattiin Mercer HR:n tekemässä kuluttajien tavarakorin perusteella maailman kalleimmaksi kaupungiksi. Vuoden 2009 UBS-pankin listalla se oli pudonnut sijalle 55. Väestö (a) 2012 väkiluku on 1.7.2012 tapahtuneen alueliitoksen jälkeistä väestöä kuvaava väkiluku Rosstatin 1.1.2012 kuntatason väestöaineistosta. Se pohjautuu 1.1.2012 väestötilastoon (Moskova: 11 612 943 as.), johon on liitetty uusien Novomoskovskin (148 980 as.) ja Troiskin piirikuntien (94 655 as.) väkiluvut samasta tilastosta uusien piirikuntien kuntajaon mukaisesti. Uusien piirikuntien kuntajako ja niiden väkiluku 1.1.2012 on kuvattu artikkelissa Moskovan hallinnolliset alueet. Tataarit ovat venäläisten jälkeen toiseksi suurin etninen ryhmä Moskovassa. (149,043 henkeä vuonna 2010). Uskonto Vuonna 2012 julkaistun laajan, Venäjän väestön uskonnollista vakaumusta kartoittaneen Arena-tutkimuksen mukaan Moskovan asukkaista oli oman ilmoituksensa mukaan: 53 % – ortodokseja (Venäjän ortodoksinen kirkko), 19 % – jumalaan (tai korkeampaan voimaan) uskovia, muttei konkreettisesti tunnustanut mitään tiettyä uskontoa, 12 % – ateisteja, ei usko jumalaan, 3 % – kristittyjä, muttei ortodokseja, katolisia tai protestantteja, 2 % – sunnilaisen islaminuskon kannattajia, 2 % – ortodokseja, muttei kuulu Venäjän ortodoksiseen kirkkoon eikä ole vanhauskoisia, 1 % – islaminuskoisia, muttei sunneja eikä šiioja, 1 % – luonnonvoimiin ja -jumaliin pohjautuvan perinneuskonnon kannattajia, 1 % – vanhauskoisia, < 1 % – protestantteja (luterilaisia, baptisteja, evankelikalisteja, anglikaaneja), < 1 % – šiialaisen islaminuskon kannattajia ja 1 % – jotain muita. Koulutus Moskovassa sijaitsee useita suuria yliopistoja. Suurin ja vanhin on Moskovan valtionyliopisto. Sen päärakennus on 240 metriä korkea 36-kerroksinen tornitalo. Valtionyliopistossa opiskelee yli 40 000 opiskelijaa. Tekniikan alan yliopistoista suurin on Moskovan teknillinen valtionyliopisto. Moskovan konservatorio on yksi Venäjän merkittävimmistä musiikkioppilaitoksista. Kulttuuri Moskova on Venäjän taide-elämän keskus. Se tunnetaan erityisesti baletista sekä Bolšoi- ja Malyi-teattereista. Venäläiset rock-yhtyeet Alisa, Aria, Master, Neprikasaemye ja Gorky Park ovat kotoisin Moskovasta. Eurovision laulukilpailu 2009 järjestettiin Moskovassa Olimpijski-areenalla. Urheilu Yksi suosituimmista urheilulajeista on jalkapallo, ja Moskovan kaupungista pelaa Venäjän pääsarjassa 2011 neljä joukkuetta: Dynamo, Lokomotiv, Spartak ja TsSKA. Toinen suosittu laji on jääkiekko. Kaupungilla on KHL-jääkiekkoliigassa kolme joukkuetta: Dinamo Moskova, Spartak Moskova ja TsSKA Moskova. Lisäksi Moskovan alueelta tulee KHL-joukkue Vitjaz Podolsk. Entisiä Moskovan alueen KHL-seuroja ovat Atlant Mytištši, MVD ja Himik Voskresensk, joilla on juniorijoukkueet Venäjän nuorten jääkiekkosarjassa. Jääpallossa Moskovan Dynamo on voittanut Neuvostoliiton mestaruuden 15 kertaa ja Venäjän mestaruuden yhdeksän kertaa. Koripallossa kaupunkia edustavat Moskovan Dynamo ja TsSKA Moskova. Myös himkiläinen Himki BK on tunnettu koripalloseura. Liikenne Paikallisliikenteen ydin on Moskovan metro, jonka vanhimmat juhlavat asemat ovat vuodelta 1935. Metrolinjoja on 11, asemia 171 ja matkustajia päivittäin yhdeksän miljoonaa. Metroliikennettä täydentää linja-autojen ja johdinautojen verkko. Vuodesta 1933 lähtien toiminut johdinautoverkosto lakkautettiin elokuussa 2020, jolloin viimeiset johdinautot korvattiin polttomoottori- ja sähkökäyttöisillä. Moskovassa on neljä kansainvälistä lentokenttää matkustajaliikenteelle. Nämä ovat suuruusjärjestyksessä Šeremetjevo, Domodedovo, Vnukovo ja Ramenskoje. Kesällä 2019 Venäjän lentokenttiä uudelleennimettiin merkkimiesten mukaan. Sheremetyevosta tuli Puškin, Domodedovosta Lomonosov ja Vnukovosta Tupolev. Luultavasti vanha nimi säilyy käytössä uuden rinnalla. Päärautatieasemia on yhdeksän: Leningradin (Pietarin), Kazanin, Kurskin, Kiovan, Riian, Paveletsin (Pavelets-kylän/aseman mukaan), Savjolovon (Savjolovo-kylän mukaan), Jaroslavlin ja Valko-Venäjän rautatieasema. Lisäksi on lukuisia pienempiä asemia tai seisakkeita. Moskovaan Moskovan alueen läpi saapuvista maanteistä merkittävimpiin kuuluvat valtatiet M1–M10. Kullakin näistä on myös oman nimensä, esimerkiksi Pietarin suunnan valtatie M10 tunnetaan myös nimellä Rossija (Moskova–Tver–Novgorod–Pietari). Moskovan henkilöautoliikenne on tunnettu pahoista ruuhkistaan. Hallinto Moskovan kaupungin johtajana toimii pormestari Sergei Sobjanin. Hänet valittiin Moskovan toiseksi pormestariksi 21.10.2010, Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin erotettua Juri Lužkovin pormestarin virasta luottamuspulaan vedoten syyskuussa 2010. Presidentti Boris Jeltsinin nimittämä Lužkov ehti olla Moskovan pormestarin virassa vuodesta 1992 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Hallinnolliset alueet Kaupunki on jaettu kahteentoista hallinnolliseen piirikuntaan (). Kaksi lounaista piirikuntaa liitettiin alueeseen 1. heinäkuuta 2012. Alueliitos toi Moskovalle paljon uutta aluetta (pinta-ala kasvoi 1 081 km2:sta 2 510 km2:iin) ja lisäsi myös piirien lukumäärää aiemmasta 124 piiristä (). Piirikunnat on esitetty oheisessa kartassa: Kaupunkikuva ja nähtävyydet Moskovan Kremlissä sijaitsevat Venäjän hallintorakennukset. Moskovan patriarkka on Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja. Kremlin läheisyydessä Moskovan historiallisessa keskustassa sijaitsee kuuluisa Punainen tori, jolla on myös Leninin mausoleumi sekä Pyhän Vasilin katedraali. Kremliä vastapäätä torin toisella laidalla sijaitsee tavaratalo GUM. Lähellä Kremliä Moskvajoen rannalla sijaitsee kaupungin suurin maamerkki, Kristus Vapahtajan katedraali. Moskovan nähtävyyksiin kuuluu myös kansallistaidemuseo Tretjakovin taidegalleria, jonka laaja kokoelma keskittyy etenkin venäläiseen realismiin (muun muassa Andrei Rubljov). Muita Moskovan museoita ovat Asevoimien keskusmuseo, Kosmonautiikan museo ja Suuren isänmaallisen sodan museo. Kaupungin kulttuuritarjontaan kuuluu kuuluisa Bolšoi-teatteri, jonka ohjelmistoon kuuluu balettia, oopperaa ja näytelmiä. Moskovan nähtävyyksiin voidaan lukea myös kaupungin metro. Moskovan metro on New Yorkin metron ohella maailman suurimpia maanalaisverkkoja, ja sen asemat ovat kuuluisia näyttävyydestään. Moskovan kaupunkikuvaa hallitsevat Stalinin valtakaudella aloitetut maamerkit, neuvostobarokkia edustavat pilvenpiirtäjät, joita kutsutaan nimellä ”seitsemän sisarta” (myös: ”Stalinin hampaat”). Näihin lukeutuvat Moskovan valtionyliopisto, hotelli Ukraina ja Leningradskaja, ulkoministeriön rakennus ja kolme kerrostaloa. Moskova tunnetaan myös lukuisista puistoistaan ja noin kolmannes Moskovan pinta-alasta on vihreää aluetta. Moskovan keskuspuisto on tunnettu 219 hehtaarin laajuinen Gorkin puisto monine kulttuuri- ja virkistyspalveluineen. Yksi maailman suurimmista kaupunkipuistoista, Izmailovon puisto, sijaitsee itäisessä osassa Moskovaa, Izmailovon kaupunginosassa. Tämä puisto on suurelta osin lähes luonnontilainen ja yli 4 kertaa New Yorkin keskuspuiston kokoinen. Moskova-joen rannalle kaupungin luoteisosaan Presnenskiin on rakennettu Moskovan kansainvälinen liikekeskus (Moscow-City). Se on Venäjän tärkein liiketoiminnan keskus, lisäksi siellä on asuntoja ja ajanvietepalveluita. Alue käsittää kuusi pilvenpiirtäjää, joista korkein on 373 metriä. Se on Euroopan toiseksi korkein rakennus Pietarin Lahta-keskuksen jälkeen. Noin 250 000–300 000 ihmisen arvioidaan työskentelevän, asuvan tai käyvän alueella samanaikaisesti. Lähteet Aiheesta muualla Kaupungin verkkosivusto (mos.ru) Seulonnan keskeiset artikkelit

758

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mikroaaltouuni

Mikroaaltouuni

Mikroaaltouuni on kodinkone, jolla lämmitetään ruokia ja juomia mikroaaltojen avulla. Mikroaaltouunista käytetään myös nimityksiä mikrouuni ja mikro. Tutkimusten mukaan mikroaaltouuni voi olla ravintoaineiden säilymisen kannalta paras kypsennysvaihtoehto lyhytkestoiseen kypsennykseen. Historia Mikroaaltouunin keksi Raytheonilla työskentelevä Percy Spencer vuonna 1945. Hän kehitti magnetroneja erilaisia tutkasovelluksia varten ja huomasi sattumalta, että mikroaalloilla pystyi kuumentamaan ruokaa. Raytheon jätti patenttihakemuksen mikroaaltouunin toimintaperiaatteesta, ja ensimmäinen mikroaaltouuni valmistettiin 1947. Se oli 1,8 metriä korkea, painoi 340 kg ja siinä oli vesijäähdytys. Teholtaan se oli 3 000 wattia, eli noin kolme kertaa niin tehokas kuin nykyiset mikroaaltouunit. Ensimmäinen kaupallinen malli esiteltiin vuonna 1954. Malli oli teholtaan 1 600 wattia ja maksoi 2 000–3 000 dollaria, tosin ensimmäiset mallit eivät olleet kovin suosittuja. Vuonna 1965 Raytheon osti yhtiön, Amanan, joka lanseerasi ensimmäisen suositun 495 dollarin hintaisen kotimallin vuonna 1967. Suomen markkinoille mikroaaltouuni tuli 1960-luvulla. Ne yleistyivät kuitenkin vasta 1980-luvun loppupuolella. Toiminta Mikroaaltouunissa oleva magnetroni synnyttää mikroaaltoja eli sähkömagneettista säteilyä, jonka taajuus on yleensä 2,45 GHz. Tästä syntyy suuritaajuinen sähkömagneettinen kenttä. Mikroaaltouuni kuumentaa vain sellaisia ruokia ja aineita, jotka sisältävät polaarisia molekyylejä. Vesi on esimerkki tällaisesta aineesta. Mikroaaltouunin lämmittävä vaikutus perustuu dielektriseen kuumennukseen. Ruoan sisältämä vesi kuumenee sen vuoksi, että veden molekyylit ovat kuin pieniä antenneja, jotka kääntyvät kohti mikroaaltokenttää. Vesimolekyylin positiivisesti varautuneet hiukkaset siirtyvät hiukan mikroaaltokentän suuntaan ja negatiivisesti varautuneet vastakkaiseen suuntaan. Kun kentän suunta vaihtuu, molekyylit kääntyvät toiseen suuntaan. Edestakaisen kääntyilyn aikaansaama liike kuumentaa vesimolekyylit. Suuritaajuinen sähkömagneettinen kenttä vaimenee nopeasti polaarisessa aineessa eikä tunkeudu kovin syvälle lämmitettävään materiaan. Tämän vuoksi ruoka lämpiää ensiksi läheltä annoksen pintaa, josta lämpö vähitellen johtuu ruoka-annoksen keskelle. Siksi mikroruoan saa lämpiämään tasaisemmin järjestämällä sen astialle renkaan muotoon. Jäisessä ruoassa sekä vesimolekyylien liikkuvuus, että ruoan lämmönjohtavuus huononevat, jolloin mikroaaltokenttä lämmittää sitä huonosti. Mikroaaltokentän absorptio kuitenkin sulattaa jäätä pinnasta alkaen. Tämän vuoksi pakasteiden sulatus suoritetaan pienellä teholla, jolloin lämmön johtumiselle ja tasaantumiselle jää riittävästi aikaa sulattaa pakaste läpikotaisin. Hyvin johtavassa materiaalissa, kuten alumiinifoliossa tai metalliastiassa, sähkömagneettinen kenttä indusoi pyörrevirtoja, jotka voivat aiheuttaa mikroaaltouuniin valokaarina näkyviä sähkönpurkauksia. Siksi mikroruokaa ei lämmitetä metallipakkauksissa. Mikroaaltouunin sisätila on Faradayn häkki, mikä estää mikroaaltoja pääsemästä uunin ulkopuolelle. Mikäli uunin luukussa on ikkuna, siinä on oltava myös sähköä johtava verkko, jonka pienikokoinen rei'itys päästää lävitseen näkyvän valon, mutta estää aallonpituudeltaan noin 12 cm mikroaaltojen karkaamisen. Turvallisuusriskit Mikroaaltouunissa ilman lasisauvaa kuumennettu vesi saattaa räjähtää kupista kasvoille aiheuttaen palovammoja. Katso myös Aaltoloukku Dielektrinen kuumennus Tutka Lähteet Aiheesta muualla Keittiökoneet Seulonnan keskeiset artikkelit Ruoanlaitto