Datasets:

Finnish-NLP

/

wikipedia_20231101_fi_cleaned

like 0

Follow

Finnish-NLP 36

888

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oraakkeliluukirjoitukset

Oraakkeliluukirjoitukset

Oraakkeliluukirjoitukset eli kilpikonnanluukirjoitukset (kiinaksi 甲骨文 jiǎgǔwén, kirjaimellisesti kuori-luu-kirjoitus; tai bǔcí, perint.卜辭, yksinkert.卜辞, kirjaimellisesti halkeaman sanoma) ovat vanhimmat löytyneet kiinankieliset kirjoitukset. Ne esiintyvät kilpikonnan vatsaluissa ja uhrieläinten lapaluissa, joita käytettiin ennustamiseen, mistä nimi oraakkeliluu tulee. Kiinasta on löytynyt yli 100 000 oraakkeliluukirjoitusta, suurin osa näistä Shang-dynastian viimeisen pääkaupungin Yinin (Yinxu) seudulta, joka löytöpaikka sijaitsee nykyisen Anyangin kaupungin alueella Henanin maakunnassa. Myös Läntisen Zhou-dynastian ajoilta on löydetty luukirjoituksia. Yli 50 000 kirjoituksista on sittemmin julkaistu ja tutkittu. Ennusteet Tekstit on kirjoitettu kilpikonnan vatsaluihin tai uhrieläinten lapaluihin. Hoviennustaja kirjoitti luuhun ennustuksen päivämäärän ja kysymyksen, minkä jälkeen luuta kuumennettiin. Ennustaja tulkitsi kuumennettaessa syntyneet halkeamat. Luuhun kirjoitettiin muistiin ennustuksen kielteiset ja myönteiset tulkinnat sekä usein asian saama käänne eli kommentti siitä, kuinka hyvin ennustus piti paikkansa. Tekstien aiheet koskevat kaikkia hallitsijan toimia: esi-isien ja jumalien palvontaa, sotaretkiä, virkanimityksiä, oikeuskäsittelyjä, kaupunkien rakentamista, maatalouskampanjoita, säätä, sairauksia, matkoja, unia, syntymiä ja tulevien päivien suotuisuutta. Teksteissä kuvataan myös entisille kuninkaille tehtyjä uhrauksia. Näiden perusteella on voitu selvittää kaikki Shang-dynastian kuninkaat. Täten aikaansaatu kuninkaiden lista vastaa varsin hyvin Han-dynastian aikaisen historioitsija Sima Qianin luettelemia Shang-dynastian kuninkaita. Kirjoitus Tekstit ovat varsin kehittyneitä. Niissä esiintyy noin 5 000 erilaista merkkiä, mistä voi päätellä, että kiinan kirjoituksella oli jo tuohon aikaan pitkä historia. Kirjoituksista on muodostettu tekstikorpuksia, joissa on yhteensä satoja tuhansia kiinan merkkejä (luukirjoitusmuodossa). Nämä merkit toimivat logogrammeina eli sanamerkkeinä, kukin merkki vastaa jotakin tietyllä tavalla lausuttua sanaa. Vajaa puolet kirjoituksissa esiintyvistä merkeistä on yhä tunnistamatta, mutta useammin esiintyvät on tunnistettu ja tekstejä voidaan varsin hyvin lukea, sillä käytetty kielioppi on lähellä klassista kiinaa. Monet merkit ovat hyvin samantapaisia kuin nykyiset kiinalaiset merkit. Kirjoituksessa käytetty kieli on päätelty osin sanajärjestyksen perusteella, osin rebus-prinsiipin (vrt. kuva-arvoitus) mukaisesti. Kirjoituksissa esiintyy (varhaisemmassa muodossaan) esimerkiksi merkki 來 (lái, eli tulla) erään ruohokasvin merkkinä, joka ääntyy kiinaksi samalla tavalla kuin verbi tulla. (Vrt. suomen sana kuusi, joka numeromerkityksessäänkin sana-arvoituksiin piirretään puuna.) Teksteissä esiintyy kiinalaisen laskujärjestelmän idea: yksinkertaiset merkit yhdestä kymmeneen ja merkki sadalle. Lisäksi niissä käytetään kahta sarjaa ajanlaskumerkkejä, joista toisessa on kymmenen merkkiä (taivaalliset rungot), joita oli alun perin käytetty päivien laskemiseen, ja toisessa kaksitoista merkkiä (maalliset oksat), joita oli käytetty tuntien, kuukausien ja vuosien sykleinä. Shang-dynastian oraakkeliluissa nämä merkit on jo yhdistetty toisiinsa 60 yhdistelmän kierroksi, jiazi-kalenteriksi. Zhou-dynastian ajoilta on peräisin vielä laajempia kiinankielisiä kirjoituksia ja pidempiä tekstejä, katso jinshi-kirjoitus. Merkkien löytyminen Kirjallisuudentutkija Wang Yirong (王懿榮 1845–1919) sairastui ja kävi apteekissa ystävänsä Liu En (Liú È 刘鶚 1857–1909) kanssa. Odotellessaan lääkkeen valmistumista hän ehti huomata lääkkeen ainesosaksi jauhettavan ”lohikäärmeenluun” (lónggǔ 龍骨) olevan kirjoitusmerkkien kirjailema. Ystävykset tutkivat lohikäärmeenluita ja he tunnistivat kirjoitukset Shang-dynastian aikaisiksi. Liu E julkaisi kirjoissaan lukuisia näistä kirjoituksista. Lähteet Aiheesta muualla Näyte oraakkeliluukirjoituksista. Kiinan historia Kiinan kirjoitusjärjestelmä en:Oracle bone script fr:Écriture ossécaille ko:갑골 문자 no:Orakelskrift ru:Цзягувэнь sk:Nápisy na veštebných kostiach sr:Записи на оклопима корњача sh:Zapisi na oklopima kornjača sv:Orakelbensskrift

889

https://fi.wikipedia.org/wiki/Olusegun%20Obasanjo

Olusegun Obasanjo

Olusegun Obasanjo (joruban kielellä Oluṣẹgun Matthew Okikiọla Arẹmu Ọbasanjọ, s. 5. maaliskuuta 1937 Abeokuta, Brittiläinen Nigeria) oli Nigerian presidentti sotilashallitsijana vuosina 1976–1979 ja vapailla vaaleilla valittuna vuosina 1999–2007. Presidenttiytensä aikana hän pyrki vähentämään korruptiota Nigeriassa, mutta sen vastaiset toimet kohdistuivat lähinnä hänen poliittisiin vastustajiinsa. Hän yritti jatkaa presidenttinä kolmannen kauden, mutta epäonnistui perustuslain muuttamisessa tämän sallimiseksi. Elokuussa 2021 Afrikan unioni nimitti hänet edustajakseen Afrikan sarven alueelle rauhanpyrkimysten edistämiseksi. Elämäkerta Obasanjo kuuluu Nigerian suurimpaan kansaan joruboihin ja on kristitty sekä absolutisti. Hänen vanhempansa olivat Ashabi (k. 1958) ja Amos Obasanjo Bankole (k. 1959). Hän kävi baptistipoikakoulua ja lahjakkaana voitti opiskeluaikanaan useita palkintoja. Tuolloin hän myös luopui englanninkielisestä Matthew-etunimestään ja tapasi tulevan vaimonsa Oluremi Akinlawonin, jonka kanssa avioitui vuonna 1963. Toimittuaan jonkin aikaa opettajana Ibadanissa hän päätti pyrkiä Ibadanin yliopistoon opiskelemaan, mutta ei vähävaraisena saanut maksettua lukukausimaksuja. Sotilasura Obasanjo liittyi Nigerian maavoimien palvelukseen maaliskuussa 1958 läpäistyään kadettien pääsykokeen. Hän sai sotilaskoulutusta myöhemmin myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa Mons Officer Cadet School -kadettikoulussa. Hän järkyttyi kokemansa rasismin ja syrjinnän määrästä, mutta suoritti opintonsa ja palasi Nigeriaan vuonna 1959 ottamaan vastaan jalkaväen upseerin pestin Kadunassa. Hänet ylennettiin pian luutnantiksi, ja hän oli osana Nigerian 5. pataljoonaa Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaoperaatiossa Kongossa lokakuusta 1960 toukokuuhun 1961. Palattuaan Nigeriaan Obasanjo siirtyi jalkaväestä pioneereihin. Hänet ylennettiin majuriksi 1965, ja vuonna 1967 hänestä tuli asevoimien pioneerien johtaja. Biafran sodassa everstiksi ylennyt Obasanjo nimitettiin toukokuussa 1969 divisioonan komentajaksi. Tammikuussa 1970 hän tapasi Biafran johtajaksi nousseen Philip Effiongin ja neuvotteli tämän kanssa Biafran antautumissopimuksen lähes kokonaisuudessaan. Hän pyrki myös parhaansa mukaan estämään Biafran igbojen ahdistelun komentamiensa joukkojen taholta määräämällä raiskaajat ammuttaviksi ja ryöstelijät ruoskittaviksi. Poliittinen ura Vuonna 1975 kenraali Murtala Ramat Mohammedin johti verettömän sotilasvallankaappauksen, jossa syrjäytettiin kenraali Yakubu Gowon. Pääesikunnan esikuntapäällikkönä Obasanjo oli Murtala Muhammadin varamies ja hänellä oli armeijan tuki. Mohammadin tultua murhatuksi vuonna 1976 Obasanjo nousi Nigerian johtoon. Hän komensi divisioonaa, joka valloitti Owerrin ja toi sisällissodan tehokkaasti päätökseen. Sotilasvalta hyötyi tehokkaasti öljyn hinnan noususta. Lokakuussa 1976 maassa julkistettiin uuden perustuslain teksti, mikä edelsi perustuslaillista kokousta 1977. Vuonna 1979 vahvistettu perustuslaki perustui Yhdysvaltain perustuslakiin. Maassa pidetyt paikallis- ja kongressivaalit merkitsivät paluuta demokratiaan. Obasanjo luovutti presidentinviran 1. lokakuuta 1979 Shehu Shagarille ja siirtyi viettämään hiljaiseloa perustamalleen maatilalle. Vuonna 1983 armeija kaappasi jälleen vallan. Kenraali Sani Abachan valtakaudella 1993–1998 Obasanjo joutui vankilaan. Obasanjo ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi vankilassakaan, vaan kirjoitti kolme kristinuskoa käsittelevää kirjaa ja organisoi vankilan jättömaalle tehokkaan maatilan. Kenraali Abachan kuoleman jälkeen hänet vapautettiin. Presidenttinä Vuoden 1999 vaaleissa Obasanjo valittiin kansan demokraattisen puolueen ehdokkaana vapailla vaaleilla Nigerian presidentiksi 62,6 prosentin ääniosuudella. Hänet valittiin uudelleen 2003. Afrikan ulkopuolella Obasanjoa pidetään afrikkalaisena valtiomiehenä. Seitsemän valtavuotensa aikana hän lopetti sisällissodan Liberiassa ja esti vallankaappausyrityksen Togossa. Hän varmisti, ettei Afrikan unioni menettänyt uskottavuuttaan asettamalla Sudanin presidenttiä Omar Hasan Ahmad al-Bashiria johtoonsa (ks. Darfur). Obasanjon valtakaudella Nigeria on kuitenkin ollut hajoamassa kappaleiksi. Uskonnollinen, etninen ja poliittinen väkivalta on kasvanut nopeasti ja maassa on vuosina 1999–2003 tapettu yli 15 000. Väkivalta leimahti jälleen alkuvuodesta 2006 pohjoisessa ja idän kaupungeissa sekä hyökkäyksin öljyteollisuutta vastaan Nigerin deltassa. Yli 100 ihmistä kuoli Muhammad-pilapiirrosjupakan jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kristittyjen ja muslimien hyökkäillessä toisiaan vastaan. Obasanjon korruption vastainen kampanja on suuntautunut lähinnä hänen poliittisia vastustajiaan kohtaan. Hän pyrki muuttamaan perustuslakia voidakseen jatkaa presidenttinä vielä kolmannen kauden. Tämän epäonnistuttua hän järjesti presidentiksi ennestään tuntemattoman Katsinan osavaltion kuvernöörin Umaru Yar’Aduan vaaleissa, joita ei edes itse myöntänyt täysin rehellisiksi. Presidenttiyden jälkeinen aika Elokuussa 2021 Afrikan unioni nimitti Obasanjon Afrikan sarven korkeaksi edustajaksi rauhanpyrkimysten ja neuvottelunhalun edistämiseksi alueella. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Nigerialaiset poliitikot Nigerian presidentit Vuonna 1937 syntyneet Elävät henkilöt

890

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmointikielen%20k%C3%A4%C3%A4nt%C3%A4j%C3%A4

Ohjelmointikielen kääntäjä

Ohjelmointikielen kääntäjä on tietokoneohjelma, joka luo tietokoneohjelman ohjelmointikielisen lähdekoodin perusteella konekielisen ajettavan binääritiedoston (eli kääntää ohjelman). Kääntäminen on siis muunnos, jossa ihmiselle helpossa muodossa oleva lähdekoodi muutetaan tietokoneen suorittimen ymmärtämään muotoon myöhempää suorittamista varten. Kääntäjän lisäksi voidaan tarvita useita muita ohjelmia suoritettavan ohjelman tuottamiseksi kuten esikääntäjä, assembler ja linkkeri. Vaihtoehtona kääntäjälle on ohjelmointikielen tulkki, joka myös suorittaa ohjelman. Joskus ohjelmat käännetään ensin kääntäjällä tavukoodiksi, jonka sitten suorittaa yksinkertainen tulkki. Tyypillisesti tällä tavalla suoritettavia ohjelmointikieliä ovat Java, Python, Ruby ja PHP. Tavukoodia käytetään myös välivaiheen käännöksenä, jotta eri kielistä saadaan kohdennettua eri laitteille käännettävää alustakohtaista ohjelmakoodia. Vastaavia ovat muun muassa LLVM kääntäjäympäristössä sekä useissa GPGPU-ohjelmointiin suunnatuissa menetelmissä (esim. SPIR-V). Käännettävä ohjelma voi olla jaettuna moduuleihin, jotka ovat tallennettuna erillisiin tiedostoihin. Suuret ohjelmat käännetään usein osissa, jolloin uudelleen sijoitettava konekielinen koodi voidaan linkittää yhteen toisten objektitiedostojen kanssa. Käännöksen vaiheet Käännös voidaan jakaa neljään vaiheeseen: Lähdekoodin merkkijono muutetaan vastaavaan sarjaan symboleita kielen sanastossa. Muun muassa tunnisteet jotka koostuvat kirjaimista ja numeroista, luvut jotka koostuvat numeroista, erotinmerkit ja operaattorit jotka koostuvat erikoismerkeista tunnistetaan tässä vaiheessa. Symbolien sarja muutetaan esitysmuotoon, joka vastaa kielen syntaksia. Ylemmän tason kielissä tunnistetaan tyypit sekä niiden yhteensopivuudet operaattoreiden ja operandien välillä. Toisen vaiheen esitysmuodosta tuotetaan konekieltä kohteen käskykannalle, joka on usein vaativin osa ja pilkotaan vielä pienempiin vaiheisiin. Analyysivaihe voidaan jakaa kolmeen analyysiin: sanastollinen (), syntaksin mukainen ja merkityksen mukainen (). Kääntäjä voi tuottaa välikielellä käännöksen, johon voidaan soveltaa alustariippumattomia optimointeja ennen varsinaista konekielisen koodin tuottamista ja sen optimointia. Kääntäjän etuosa jaetaan usein selaajaan () ja jäsentimeen (). Selaaja tunnistaa ohjelmointikielestä alkionimet () esimerkiksi säännöllisten lausekkeiden avulla. Jäsennin (myös jäsentäjä) tunnistaa kielen rakenteen vaikkapa sisäkkäisiä rakenteita tunnistavan LR-jäsennystä (left-right, eli läpikäynti vasemmalta oikealle, ymmärtäminen oikealta vasemmalle) käyttäen. Myös LL-jäsennystä käytetään sen yksinkertaisuuden vuoksi, mutta sellaisen avulla ei voida jäsentää kieltä, missä esiintyy nk. vasen rekursio. Esimerkiksi kielioppisääntöön A ::= A + B ei voida soveltaa LL-jäsentäjää, koska se joutuisi ikuiseen rekursiosilmukkaan - aliohjelmakutsut menisivät seuraavaan tapaan: ParseA() ParseA() ParseB() # tee jotain A + B:lle Unix-maailmassa yleisesti käytetyt työkalut ovat LEX ja YACC: LEX tekee sanastollisen analyysin (selaajan) ja YACC lausemuodon analyysin (jäsentimen). Kolmas käännösvaihe on semanttinen (eli merkityksen) analyysi. Tässä vaiheessa tutkitaan mm. muuttujien ja metodien nimet, tyypit ja niiden käytön oikeellisuus. Käännöksen optimointi Kääntäjä voi usein suorittaa käännettävän ohjelman optimointia sille sallituissa rajoissa. C-kielen standardi sallii kääntäjän olettaa ettei käsiteltäviä muuttujia muuteta lataus/tallennus-operaation aikana (kuten lauseen a=b; aikana). Muun muassa rinnakkain suoritettavan ohjelmakoodin tapauksessa tämä voi aiheuttaa ongelmia. Kääntäjä voi olettaa ettei tieto muutu sitä käyttävän toistorakenteen aikana, joka voi olla virhetilanne lukituksen vapautumista odottaessa. Standardifunktiot Standardifunktiot () ovat kääntäjän itsensä tarjoamia tai tunnistamia funktioita, jotka sisältävät korkealle optimoidut toteutuksen tietyille yleisille algoritmeille. Esimerkiksi sini- ja kosinifunktiot ovat usein käytettyjä. Kääntäjässä voi olla toteutuksia alustakohtaisille toiminnoille tietyillä käskykantalaajennuksilla toteutettuna, joita voidaan käyttää ohjelmissa assembly-kielellä tehtyjen rutiinien asemesta kuten SSE-käskykannan hyödyntämisessä. Esimerkiksi Microsoftin ja Intelin C/C++ kääntäjät sekä GCC toteuttavat standardifunktiot, jotka vastaavat suoraan x86-käskykannan SIMD laajennuksia. Kääntäjien tyypit Ohjelmointikielen kääntäjiä voidaan käyttää samalla alustalla jossa käännettävä ohjelma suoritetaan (natiivi tai isäntäalusta). Toinen tyyppi on ristiinkääntäjä, jossa kohdealusta voi olla eri kuin käännösympäristön, esimerkiksi sulautettu järjestelmä voi olla suorituskyvyltään liian rajoittunut kääntäjälle. Ristiinkääntäjä voi kohdistaa eri suorittimelle tai käyttöjärjestelmälle. Ristiinkääntäjä voidaan kääntää eri ympäristössä kuin missä se tullaan ajamaan ja käännetyn kääntäjän kohde voi olla myös eri: tätä tapausta kutsutaan "Kanadalaiseksi ristiksi" (). Katso myös Standardikirjasto Ohjelmointikielen tulkki Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Seulonnan keskeiset artikkelit

891

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmointikielen%20tulkki

Ohjelmointikielen tulkki

Ohjelmointikielen tulkki on tietokoneohjelma, joka käsittelee ohjelmointikielisiä lauseita ja suorittaa ne. Tämä poikkeaa ohjelmointikielen kääntäjästä, joka kääntää koko lähdekoodin konekieliseksi ohjelmaksi sen myöhempää suorittamista varten. Periaatteessa sama lähdekoodi on mahdollista joko tulkata tai kääntää. Lähdekoodin tulkkaaminen on hitaampaa kuin samasta koodista käännetyn konekielisen ohjelman ajaminen. Ero johtuu siitä, että tulkin on ensin analysoitava lähdekoodi ja sitten vielä suoritettava se, kun jo käännetyssä konekielisessä ohjelmassa riittää pelkkä suorittaminen. Toisaalta kääntäminen ja ohjelman suorittaminen yhteensä on hitaampaa kuin ohjelmakoodin tulkkaaminen kerran. Eräät ohjelmointikielet, kuten Java ja Emacs Lisp, käännetään tyypillisesti tavukoodiksi, joka suoritetaan virtuaalikoneella. Tämä tavukoodi on laitteistoriippumatonta ja kompaktia, joskin hieman hitaampaa kuin konekielinen ohjelma. Tulkattavat ohjelmointikielet Eräitä tulkattavia ohjelmointikieliä ovat: Basic Ruby Python Perl TCL PHP JavaScript Katso myös Ohjelmointikielen kääntäjä Komentokieli Lähteet Ohjelmointi

893

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ooppera

Ooppera

Ooppera (, monikko sanasta opus ’työ, teos’) on näyttämötaidemuoto, jossa yhdistyvät musiikki ja näytelmä. Oopperassa on usein täysimittainen sinfoniaorkesteri. Pääosassa ovat kuitenkin laulajat. Oopperan tekstiä, jota kutsutaan nimellä libretto, lauletaan oopperan aikana tavallisesti kahdella laulutyylillä. Resitatiivi on puhemaista laulua, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Resitatiivien välillä olevia lauluja kutsutaan aarioiksi. Lisäksi oopperateoksiin kuuluu usein duettoja, kolmen laulajan esittämiä tertsettoja ja neljän laulajan kvartetteja, kuorokohtauksia ja orkesterin esittämiä alku-, väli- ja loppusoittoja. Tekijät Oopperan sanoituksen eli libreton kirjoittaa libretisti. Joskus libreton kirjoittaa oopperan säveltäjä itse. Libretisti päättää, mitä kussakin kohtauksessa tapahtuu, ja hän kirjoittaa laulajien laulamat ja puhumat sanat. Libreton tarina on joskus peräisin tunnetusta lähteestä kuten sadusta, myytistä, Raamatusta, romaanista, näytelmästä tai elämäkerrasta. Monessa oopperatalossa katsoja voi lukea librettoa esityksen aikana omalla kielellään esimerkiksi näyttämön yläpuolella tai istuimen selkänojassa olevasta näytöstä. Oopperan säveltäjä tekee oopperan musiikin ja antaa toiminnalle ja tunteelle musiikillisen muodon. Hän määrittelee myös orkesterin koon, mitä soittimia ja äänialoja esityksessä käytetään, ja kuinka monta laulajaa esitykseen osallistuu. Oopperatalon johtaja suunnittelee jokaisen esityskauden ohjelmiston. Hän valitsee esitettävät oopperat ja varaa niihin laulajat. Laulajat sijoitetaan rooleihin äänialansa mukaan. Oopperalaulajien äänialoja ovat miehillä basso, baritoni, tenori ja kontratenori, ja naisilla kontra-altto, altto, mezzosopraano ja sopraano. Oopperat esitetään nykyisin yleensä alkukielellä, joten laulajat joutuvat laulamaan useilla eri kielillä. Joissain oopperoissa on laulukuoro, ja joissain esiintyy balettitanssijoita. Lavalla on usein myös statisteja, jotka eivät puhu tai laula. Kapellimestari, "maestro", johtaa esityksessä orkesteria ja päättää esimerkiksi musiikin tempon ja voimakkuuden. Hän osoittaa laulajille ja soittajille milloin on heidän vuoronsa olla äänessä. Orkesteri istuu orkesterimontussa näyttämön ja yleisön välissä. Näyttämön edessä on yleisöltä piilotettu kuiskaajan koppi, josta hän muistuttaa laulajaa sanoituksista. Näyttämöohjaaja vastaa siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu, ja hän ohjaa laulajien liikkeitä. Lavastaja suunnittelee lavasteet ja sen, miltä esitys näyttää. Hän työskentelee yhteistyössä etenkin ohjaajan ja valaistussuunnittelijan kanssa, joka suunnittelee esityksen valaistuksen. Puvustaja tekee esittäjien esiintymisasut, meikkaaja laatii meikit ja peruukkimestari tekee peruukit, joita oopperassa käytetään hyvin runsaasti. Musiikkijärjestäjä tai näytäntöjärjestäjä on ikään kuin toinen kapellimestari, joka seuraa partituuria ja määrää esimerkiksi esiintyjien sisääntulon ajoituksista, lavasteiden ja valojen vaihtumisesta, erikoistehosteista ja esiripun liikkeistä. Esitykseen osallistuu lisäksi erilaisia näyttämötyöntekijöitä, jotka esimerkiksi siirtelevät lavasteita ja hoitelevat tehosteita. Oopperan historia Oopperan juuret juontuvat renessanssin aikaan suosittuihin musiikkia ja draamaa yhdistäneisiin taidemuotoihin pastoraali- ja madrigaalidraamaan sekä ennen kaikkea intermedioon, jotka olivat lyhyitä esityksiä, joita esitettiin tavallisten puhedraamojen väliajoilla. Barokin kynnyksellä tehdyt kaksi merkittävää musiikillista keksintöä tekivät oopperan synnyn mahdolliseksi. Kirkkosävellajeista luopuminen ja duuri–molli-tonaliteetin vakiintuminen mahdollisti modulaation ja siten kontrastien ja jännitteiden luomisen musiikkiin. Sävellajien erot teki erityisen vaikuttaviksi se, ettei viritysjärjestelmä ollut tasavireinen. Renessanssimusiikin polyfoniasta siirtyminen barokkimusiikin monodiaan mahdollisti melodian vapaamman liikkumisen ja siten tekstin sisältöä paremmin kuvaavien laululinjojen säveltämisen. 1500-luvun lopulla Venetsiassa vaikutti neljä kilpailevaa seurapiiriä: camerataa, jotka pohtivat miksi ajan musiikki ei yltänyt Aristoteleen Runousopissa kuvaamalle tasolle ja pyrkivät uudelleen herättämään henkiin antiikin musiikkiperinteen. Cameratojen pohdintojen tuloksena syntyi uusi laulutyyli, resitatiivi, jota käytettiin ensimmäistä kertaa Jacopo Corsin camerataan kuuluneen säveltäjä Jacopo Perin teoksessa Dafne vuodelta 1597. Dafnea pidetään ensimmäisenä varsinaisena oopperana, mutta se ei ole säilynyt. Ensimmäinen näihin päiviin säilynyt ooppera on saman säveltäjän Euridice vuodelta 1600. Varhaisen barokin merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi nousi Claudio Monteverdi, jonka oopperat Orfeo (1607) ja Il ritorno d’Ulisse in patria (1640) muodostuivat varhaisen oopperan kulmakiviksi ja joita esitetään edelleen laajasti. Ensimmäistä kertaa termi ooppera esiintyi vasta vuonna 1647 julkaistun librettokokoelman alaotsikossa: ”opera de rappresentarsi in musica” (”Musiikiksi esitettävä teos”). Ensimmäiset oopperat olivat pienen eliitin harrastus, mutta 1600-luvun puoliväliin mennessä ooppera oli levinnyt laajempiin yhteiskuntakerroksiin. Suuriin kaupunkeihin perustettiin julkisia oopperataloja, joihin myös porvaristo saattoi ostaa pääsylippuja. Yleisö oli kiinnostunut laulajien taiturimaisista suorituksista ja hienoista lavasteista, joihin liittyi usein näyttäviä erikoistehosteita. Ranskassa Jean-Baptiste Lully 1670-luvulla loi yhdessä libretistinsä Philippe Quinault'n kanssa omaleimaisen ranskalaisen oopperatyylin, tragédie en musiquen, joka säilyi elinvoimaisena kokonaisen vuosisadan. Myöhäisbarokin aikana Georg Friedrich Händel saavutti suurta arvostusta oopperasäveltäjänä ja sävelsi sekä ohjasi oopperoita lähes kolmenkymmenen kuuden vuoden ajan. Tunnetuimpia hänen yli neljästäkymmenestä italialaistyylisestä oopperastaan ovat Almira 1705 ja Giulio Cesare (Julius Caesar) 1724. Monet klassismin ajan musiikin keskeisistä piirteistä kehittyivät aluksi italialaisen koomisen oopperan piirissä 1720- ja 1730-luvuilla, koska koominen ooppera oli vähemmässä määrin perinteen ja etiketin säätelemää kuin vakava ooppera, opera seria. Italiassa syntyi monia oopperan tyylisuuntia kuten dramma giocoso, dramma comico ja opera buffa, joista viimeinen on vakiintunut koko aikakauden koomisen oopperan yleisnimitykseksi. Opera buffa on useasta näytöksestä koostuva koominen ooppera, jossa on tavallisesti yli kuusi lauluroolia. Opera buffan piirissä kehittyneet muodot löysivät tiensä ennen pitkää myös vakavampaan opera seriaan, jonka keskeisimpiä vaikuttajia oli libretisti Pietro Metastasio. Useat eri säveltäjät, muun muassa Christoph Willibald Gluckin ja Wolfgang Amadeus Mozart, käyttivät Metastasion librettoja sävellyksissään satoja kertoja. 1700-luvun puolivälissä monet musiikkivaikuttajat alkoivat arvostella opera seriaa, jonka katsottiin kangistuneen kaavoihin ja etääntyneen kauaksi Jacopo Perin oopperalle asettamista ihanteista. Syntyneen uudistusliikkeen keulahahmoksi on musiikin historiassa noussut Christoph Willibald Gluck, jonka Orfeo ed Euridice ja Alceste olivat ensimmäiset uusien ihanteiden mukaisesti sävelletyt oopperat. Gluck pyrki palauttamaan musiikin tukemaan draamaa. 1800-luvun alkupuoli oli monin tavoin oopperan kulta-aikaa, jolloin ympäri Eurooppaa pystytettiin uusia oopperataloja ja musiikinlaji levisi myös Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Suurinta osaa eurooppalaisista oopperataloista pyörittivät impressaarit, jotka saivat rahallista tukea valtiolta tai yksityisiltä lahjoittajilta. Suosituimmat ooppera-aariat levisivät myös pianosovitettuina nuottipainoksina yksityiskoteihin. Vaikka libretolla ja spektaakkelimaisella näyttämötekniikalla oli edelleen keskeinen asema, alkoi musiikki nousta kuitenkin keskeisimmäksi elementiksi ja säveltäjät nousivat arvostuksessa kuuluisien laulajien rinnalle. 1800-luvun loppupuolella ooppera kytkeytyi enenevässä määrin kansallisuusaatteeseen. Aiheita haettiin kansakunnan historiasta ja myyteistä: esimerkiksi Richard Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogia haki aiheensa saksalaisista kansantaruista. Venäläisissä oopperoissa käytettiin teemoina maan kansanmusiikkisävelmiä ja pyrittiin luomaan omintakeinen venäläinen musiikkityyli. Aikakaudelle tyypillistä oli myös vanhojen menestyneiden oopperoiden uudelleenesittäminen, mikä aikaisempina vuosikymmeninä ja -satoina oli ollut harvinaista. Näistä uudelleen esitetyistä oopperoista syntyi hiljalleen oopperan keskeinen ohjelmisto ja uusien oopperoiden kysyntä väheni. Vähentynyt kysyntä antoi säveltäjille mahdollisuuden hioa teoksiaan pidempään. Perinteiden sijaan keskeiseen rooliin nousikin sävellyksen ennenkuulumattomuus ja omintakeisuus. 1900-luvun aikana ooppera kehittyi muun taidemusiikin tavoin eri suuntiin, ja siksi oopperan kehitystä voidaan tarkastella ensisijaisesti yksittäisten säveltäjien ja teosten kautta, koska oopperalla muotokieli ei ollut enää yhtenäinen. Vuosisadan aikana säveltäjät loivat uutta oopperataidetta monin toisista poikkeavin keinoin. Vuosisadan alussa sävelletyt oopperat olivat vielä kauttaaltaan tonaalisia ja sävelkieli yhtenäisempää, mutta 1900-luvun musiikissa säveltasojärjestelmien, rytmin ja muodon saralla tehdyt innovaatiot tulivat värittämään myös oopperataidetta. Kuuluisia oopperasäveltäjiä Claudio Monteverdi Georg Friedrich Händel Wolfgang Amadeus Mozart Richard Wagner Giuseppe Verdi Giacomo Puccini Katso myös Bayreuthin musiikkijuhlat Luettelo säveltäjistä Opera Cava-festivaali Savonlinnan oopperajuhlat Suomen Kansallisooppera Taidemusiikki Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suomen Kansallisooppera. Savonlinnan Oopperajuhlat. OperaBase – esityksiä, säveltäjiä, laulajia. OperaGlass – muun muassa luetteloituna yli 4800 säveltäjän yli 25 000 teosta. Operissimo – suuri ooppera- ja konserttitietokanta. Historic Opera – kuvia, postikortteja ym. oopperan historiasta. Patriciagra.net – opas oopperasäveltäjien ja teosten oikeaan lausuntaan. Suomen av-kääntäjät: Oopperoiden kääntäminen ja tekstitys . Seulonnan keskeiset artikkelit

894

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oheislaiteliit%C3%A4nn%C3%A4t

Oheislaiteliitännät

Oheislaiteliitännöillä liitetään lisälaitteita tietokonelaitteistoon. Lisälaitteita voivat olla esimerkiksi toiset tietokoneet, kirjoittimet, näytöt, kamerat ja hiiret tai ulkoiset kovalevyt. Nykyään useat liitäntätyypit voidaan korvata USB-liittimeen hankittavalla sovittimella, joka muuntaa signaalin ja pistokkeen liitäntään sopivaksi. Kannettavien tietokoneiden telakat ovat lisälaitteita jotka mahdollistavat monien erilaisten liitäntäjohtojen helpon käytön, pöytäkoneesta kannettavaksi muuttaminen tapahtuu irrottamalla ainoastaan tietokone telakasta, kaikkien lisälaitteiden johdot ovat kiinni telakassa. Yleisliitännät USB on sarjamuotoiseen tiedonsiirtoon tehty yleisliitäntä johon liitetään useimmiten hiiri, tulostin, langaton modeemi tai USB-muisti. FireWire: FireWire-liitännän avulla tietokoneeseen voidaan liittää esimerkiksi digitaalivideokamera tai ulkoinen kiintolevy. Thunderbolt: Intelin ja Applen kehittämä tiedonsiirtostandardi. Ketjutettava ja sekä PCI Express että DisplayPort yhteensopiva. Kirjoitin ja osoitinlaitteet Rinnakkaisliitäntä: Rinnakkaisliitin on 25-nastainen D-liitin, jota käytetään yleensä kirjoittimen liittämiseen tietokoneeseen. Tiedonsiirto on rinnakkaisliitännän kautta nopeampaa kuin sarjaliitännän kautta. Rinnakkaisliitännästä käytetään lyhennystä LPT tai PRN. Liitin tunnetaan myös nimellä Centronics. USB on korvannut tämän liittimen. Näppäimistö ja hiiriliitin: Näppäimistöliitin on emolevyllä oleva liitin, jonka avulla näppäimistö voidaan liittää tietokoneeseen. Näppäimistöliittimiä on kahdenlaisia. Isommat liittimet ovat 5 nastaisia DIN-liittimiä ja pienemmät 6 nastaisia PS/2-liittimiä. Näppäimistöliittimen värikoodi on violetti. PS/2 hiiriliitin on lähes samanlainen ja sen värikoodi vihreä. USB on korvaamassa tämän liittimen. Näppäimistöille on ollut käytössä myös DIN-liitin Tietokoneiden välinen liikenne Verkkoliitäntä (Ethernet): Tietokoneen liittäminen lähiverkkoon tai esimerkiksi ADSL-modeemiin. RS-232 sarjaliitäntä: Sarjaliittimiä on kahdenlaisia: 9-nastaisia ja 25-nastaisia D-liittimiä. Sarjaliitännästä käytetään alustasta riippuen lyhennettä COM tai ttyS. Sarjaliitäntää käytetään ulkoisten oheislaitteiden, kuten modeemin, liittämiseen tietokoneeseen. Hidas suurilla tietomäärillä, ei enää yleisessä käytössä. Näyttölaiteliitännät Näyttöliitännän avulla tietokonenäyttö, videoprojektori tai televisio voidaan liittää tietokoneeseen. Näyttöliittimen ulkonäkö ja nastamäärä riippuu siitä, minkä standardin mukainen näytönohjain tietokoneessa on. Ulkoinen näyttö on aktivoitava (laitettava päälle) näppäimistön tai asetusten kautta. Erilaisia näyttöliittimiä ovat: VGA: 15-piikkinen D-liitin. S-video: Liitin voi olla pyöreä Mini-DIN 4 (4 johdinta), Mini-DIN 7 (7-johdinta) tai 15-napainen D-liitin. Uusissa kannettavissa tietokoneissa yleisin on Mini-DIN 7. DVI ja Mini-DVI: Digitaalinen kuvansiirto, VGA liitännän seuraaja. Koaksiaali-liitin (BNC): Useampi pyöreä kaksinapainen liitin, harvoin enää käytössä tietokoneissa. RCA: Kuvaa siirretään tietokoneen näyttökortilta näyttölaitteeseen myös keltaisella RCA-liittimellä komposiittivideo-muodossa. Mini-VGA: Pienikokoinen näyttöliitin joka voi VGA-signaalin lisäksi kuljettaa komposiitti- ja S-video-signaaleja. Apple Display Connector Vuosina 2000–2004 Apple-tietokoneissa käytetty näyttöliitäntä joka sisältää DVI:n, USB:n ja virran monitorille. DisplayPort ja Mini DisplayPort: Tietokoneen ja digitaalisen näyttölaitteen tai kotiteatterijärjestelmän kanssa käytettävä liitäntä joka siirtää sekä kuvaa että ääntä. HDMI: kuvan ja monikanavaäänen siirtämiseen suunniteltu digitaalinen näyttölaitteiden liitäntästandardi. Se tukee yleisimpiä resoluutioita: 480i:tä, 576i:tä, 720p:tä, 1080i:tä ja 1080p:tä. Tyypin A HDMI-liitin on taaksepäin yhteensopiva näytöissä ja näytönohjaimissa käytetyn DVI-liitännän kanssa. Oheislaitteet Peliportti : 15-piikkinen D-liitin. Peleissä käytetty peliohjainten liitäntäväylä. USB-liitäntä on korvannut peliportin uusissa ohjaimissa ja tietokoneissa. SCSI: Nopea liitäntä, johon on saatavilla sekä kiintolevyjä, kuvanlukijoita ja muita laitteita. eSATA: Ulkoisten Serial ATA -laitteiden liittämiseen PCMCIA: Lisälaitekorttien liitäntä, esimerkiksi langaton verkko, ethernetliitäntä, ulkoinen kovalevy tai modeemi. Audioliitännät Mikrofoniliitin: Yleensä 3,5 mm mono-jakkikosketin (plugi). Äänen sisäänsyöttö tietokoneelle mikrofonitasoisena. Yleensä vaaleanpunainen kehys. Kaiutinliitin: Yleensä 3,5 mm stereo-jakkikosketin (plugi). Ulkopuolisten kaiutinten tai kuulokkeiden ulostulo. Yleensä vaaleanvihreä kehys. Linjatulo (Line-in): Yleensä 3,5mm stereo-jakkikosketin (plugi). Musiikin sisääntulo tietokoneelle linjatasoisena. Yleensä sininen kehys. RCA-liitäntä: Ääntä voidaan siirtää tietokoneesta sisään ja ulos myös (yleensä punaisella ja valkoisella) RCA-liittimillä. S/PDIF: On tarkoitettu äänen siirtämiseen digitaalisessa muodossa optista johtoa pitkin tietokoneelta vahvistimeen, jolloin DA-muunnos tapahtuu vahvistimessa eikä tietokoneessa. Langattomat yhteydet Tietotekniset laitteet (tietokoneet, matkapuhelimet ja niin edelleen) voivat siirtää tietoa langattomilla yhteyksillä, jotka eivät tarvitse fyysisiä liittimiä. Infrapuna, IrDA: Infrapunavaloa sarjamuotoiseen tiedonsiirtoon käyttävä langaton, näköyhteyden vaativa yhteysmuoto. Yleisimmin käytössä matkapuhelimen ja tietokoneen välisessä tiedonsiirrossa. IrDA kantama on maksimissaan 1 m ja 1.0 versio on hidas suurilla tietomäärillä. Tumma kantikas muovilevy tietokoneen kyljessä. Bluetooth: Tietokoneiden, kirjoittimien ja mikrofoni/kuulokkeiden liittämiseen käytetty lyhyen kantaman langaton yleiskäyttöinen yhteys, jonka kantama on noin 10 m. WLAN: nopea langaton verkkoyhteys tietokoneverkon (lähiverkon) tai oheislaitteen kuten tulostimen välillä. Katso myös Väylä Lähteet Nasa, tietokoneen liitännät Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla pinouts.ru Kattava sivusto liitinsignaalien pinnijärjestyksistä ja kaapeleista Väylät ja liitännät Oheislaitteet

896

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oulunkyl%C3%A4

Oulunkylä

Oulunkylä () on kaupunginosa Pohjois-Helsingissä. Oulunkylä sijaitsee Helsingin kantakaupungin rajalla pääradan varressa noin kuusi kilometriä keskustasta pohjoiseen. Oulunkylä on Helsingin 28. kaupunginosa, joka käsittää Oulunkylän ja Maunulan peruspiirit. Kaupunginosa muodostuu Maunulan, Maunulanpuiston, Metsälän, Patolan, Pirkkolan, Veräjälaakson ja Veräjämäen osa-alueista. Historiaa Asutus Oulunkylässä on ollut asutusta ainakin 1200-luvulta lähtien. Keskiaikaisissa asiakirjoissa Oulunkylä on Helsingin pitäjään (sittemmin Helsingin maalaiskunta, nykyään Vantaan kaupunki) kuuluva kylä. Isossajaossa 1700-luvun lopulla kylään merkittiin viisi verotaloa: Landboas, Månsas, Britas, Petas ja Nybondas. Näistä kolme ensiksi mainittua olivat 1800-luvun lopulla yhdysviljelyksessä Oulunkylän kartanona. Helsingin kaupunki osti kartanon vuonna 1908 ja lunasti hallintaoikeuden myös Nybondasin taloon vuonna 1910. Esikaupunkiasutusta alkoi Oulunkylään muodostua sen jälkeen, kun alueelle vuonna 1881 oli perustettu rautatieasema. Vuonna 1907 Oulunkylästä muodostettiin taajaväkinen yhdyskunta. Tuolloin määriteltiin myös yhdyskunnan rajat. Alueen muodosti Oulunkylän kylä ja Kottbyn yksinäistalon alue N:o 1. Kottby oli aikaisemmin jaettu kahteen kokonaisuuteen, Lands-Kottby ja Käpylä, joista jälkimmäinen oli Kumpulan liittämisen yhteydessä sulautettu Helsinkiin. Oulunkylä erotettiin Helsingin maalaiskunnasta itsenäiseksi Åggelbyn kunnaksi vuonna 1921. Suomenkielisen nimen Oulunkylän kunta sai 1922. Helsinkiin Oulunkylä liitettiin suuressa alueliitoksessa 1946. Vuonna 1959 Oulunkylän kaupunginosa jaettiin Maunulan, Metsälän, Patolan, Pirkkolan ja Veräjämäen osa-alueisiin. Oulunkylä kirjallisuudessa Oulunkylä oli kirjailija Joel Lehtosen kahden romaanin Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki (1922) ja Henkien taistelu, Kertomus tunnetuista kansalaisistamme (1933) fiktiivinen Krokelby-niminen tapahtumapaikka. Nimistöstä Oulunkylän nimen () alkuperää ei tiedetä, eikä edes ole varmaa, onko se alkuperältään suomen- vai ruotsinkielinen. Nimi on esiintynyt 1500-luvulla muun muassa muodoissa Ogleby, Ogelby ja Ågelby, joskus myös Vggleby tai Ögleby. Suomalainen muoto Oulunkylä on ollut käytössä ainakin 1880-luvulta lähtien, mutta se saattaa olla paljon vanhempi. Nimen on arveltu johtuvan suomen kielessä aikoinaan esiintyneestä, saamen kielestä lainatusta tulva­vettä tarkoittavasta sanasta oulu, joka esiintynee myös paikannimissä Oulu, Oulainen ja Oulanka. Oulunkylän nimen vanhojen kirjoitusasujen on kuitenkin katsottu osoittavan, ettei nimi voi johtua tästä sanasta. Toisaalta nimen on myös arveltu johtuvan Mäntsälän Ohkolan kylän nimestä. Ruotsinkieliseen alkuperään viittaavia nimiteorioita on esitetty useita: Ågloby (glo 'lammikko'), Ågärdhoby (gärdho 'aidattu alue'), Ågölby (göl 'syvänne'), Åkullaby (kulla 'mäki, kukkula'), Åkällby (källa 'lähde'). Mikäli nimi todella on ruotsalaista alkuperää, sen alkuosa on mahdollisesti ruotsin sana å 'joki'. Nimen lopussa esiintyvä sana by tarkoittaisi kylää. Oulunkylän kantatilat olivat nimiltään Mickels eli Landboas, Britas, Monsas (Månsas), Petas ja Nybondas eli Jeppars. Lisäksi Kottbyn tila sijaitsi osittain nykyisen Oulunkylän alueella. Tilojen nimistä peräti kolme on sittemmin päätynyt viereisten asutusalueiden nimiksi: Britas (Pirkkola), Monsas (Maunula) ja Kottby (Käpylä). Oulunkylän alueet Oulunkylän kaupunginosa jakautuu kahteen peruspiiriin ja seitsemään alueeseen seuraavan taulukon mukaisesti. Asukasluvut ovat 1.1.2012 mukaiset. *) Patola käsittää Oulunkylän keskeisen alueen pääradan ja Tuusulanväylän välissä. Postinumeroalueet eivät noudata täsmälleen muuta aluejakoa. Oulunkylän peruspiirit ja väestö Oulunkylän kaupunginosa jakautuu kahteen peruspiiriin, jotka ovat Oulunkylä (numero 404) ja Maunula (numero 400). Oulunkylän peruspiirissä on kolme osaa: vanhemmat Patola ja Veräjämäki sekä uusin tulokas, 1990-luvulla rakennettu Veräjälaakso. Oulunkylän peruspiirissä oli vuonna 2012 yhteensä 13 675 asukasta. Asukkaista oli suomenkielisiä 89 % (koko Helsingissä 83 %) ja ruotsinkielisiä 4 % (6 %). Ulkomaalaistaustaisia oli 8 % (koko Helsingissä 12 %). Peruspiirin asunnoista oli vuonna 2011 vuokra-asuntoja 38 % (Helsingin keskiarvo 45 %) ja pientaloasuntoja 21 % (13 %). Asuntojen keskikoko oli 70 m2 (63 m2). Vuoden 2010 tilaston mukaan kaupungin vuokra-asuntoja oli Oulunkylän peruspiirissä 12 % (koko Helsingissä 14 %). Kaupungin vuokra-asuntojen osuus oli suurempi Veräjämäessä ja Veräjälaaksossa ja pienempi Patolassa pääradan pohjoispuolella. Helsingin väestö piireittäin ja osa-alueittain 31.12.2019 ja ennuste 31.12.2020-2035 sekä muutos 2019-2035 (Lähde: hri.fi, 14.5.2021) Rakennuskanta Oulunkylä on pääasiassa kerros- ja pientaloaluetta. Kerrostaloalueita sijaitsee eri puolilla Oulunkylää. Pientaloalueilla on sekä rivitaloja että omakotitaloja. Asuinalueiden ja laajojen virkistysalueiden lisäksi Oulunkylässä on kaksi pienteollisuusaluetta. Toinen sijaitsee Metsälän eteläosassa ja toinen Vantaanjoen rannassa Pukinmäen rajalla. Huomattavia toimistorakennuksia on Käpylän asemalla ja Metsälän eteläosassa. Liikerakennuksia on erityisesti Oulunkylän aseman ja Vantaanjoen rannan tuntumassa sekä Oulunkylän osa-alueen Maunulan keskustassa. Vanhaa huvila-asutusta on säilynyt Oulunkylässä jonkin verran. Vielä 1950-luvulla rakennuskanta oli enimmäkseen suuria puuhuviloita, joista osa oli siirretty sinne Terijoelta. Niitä on vielä jäljellä varsinkin Veräjämäen puolella, muutamia myös rautatien länsipuolella. 1950- ja 1960-luvuilla Oulunkylään rakennettiin kerrostaloja rautatieaseman läheisyyteen sekä Maunulan osa-alueelle. Myöhemmin kerrostaloja on rakennettu 1970-luvulta lähtien Käskynhaltijantien pohjoispuolelle sekä 1990-luvulla Veräjälaaksoon. 2020-luvulla uusia asuntoja rakentuu aseman ympäristöön ja Käskynhaltijantien varrelle. Asuntorakentamisen ennuste Helsingissä osa-alueittain 2020-2035, valmistuvaa asuntokerrosalaa, 1 000 k-m2 (Lähde: hri.fi, 14.5.2021) Kirkot Oulunkylässä toimii suomenkielinen evankelis-luterilainen Oulunkylän seurakunta, jonka alue kattaa Oulunkylän kaupunginosan lisäksi Käpylän ja Koskelan. Oulunkylässä seurakunnalla on neljä kirkkoa: Käpylän kirkko, Maunulan kirkko, Oulunkylän kirkko ja Oulunkylän vanha kirkko. Viimeksi mainittu on myös Länsi- ja Pohjois-Helsingin käsittävän ruotsinkielisen seurakunnan Petrus församlingin pääkirkko. Oulunkylässä on lisäksi Jehovan todistajien valtakunnansali ja vanhoillislestadiolaisen Helsingin Rauhanyhdistyksen toimitalo. Palvelut ja yritystoiminta Oulunkylän keskustassa rautatieaseman läheisyydessä on palveluiden keskittymä. Alueella sijaitsee muun muassa Ogelin liikekeskus, kirjasto, apteekki, terveysasema, työväenopisto, nuorisotalo ja valvottu leikkipuisto. Suurimmat kaupat ovat rautakauppa ja Käpylän asemalla sijaitseva supermarket. Sekä Käskynhaltijantien varrella että Metsälässä on huoltoasemia ja muita autoiluun liittyviä liikkeitä ja palveluita. Oulunkylään kuuluvan Maunulan keskustassa on liikkeitä, kirjasto, sosiaaliasema, terveysasema sekä Suursuon sairaala. Oulunkylässä sijaitsee Oulunkylän asuintalo, joka on tarkoitettu mielenterveyskuntoutujille. Oulunkylän asuintalo koostuu neljästä rakennuksesta ja 44 asunnosta. Kaikilla asukkailla on hoitosuhde Oulunkylän psykiatriselle poliklinikalle. Liikuntapalvelut Oulunkylän liikuntapuistossa on jalkapallokenttä, jäähalli, tekojäärata, curlinghalli, liikuntasaleja ja metsäalue pururatoineen. Pirkkolan liikuntapuistossa on urheilukenttiä, kunto- ja voimailusali, maauimala, uimahalli, palloiluhalli ja kaksi jäähallia. Lisäksi puistossa on kuntoratoja ja hiihtolatuja. Viereisessä Maunulanpuistossa on ulkoilureittejä, hiihtolatuja ja ulkoilumaja. Vantaanjoen rannassa kulkee ulkoilureittejä ja talvella hiihtolatu. Rannassa on myös Pikkukosken uimaranta, joka on kesäisin suosittu uimaranta ja jossa talvisin on mahdollisuus avantouintiin ja jääkiipeilyyn. Koulut ja opetus Ala-asteen opetusta antavat Maunulan ala-asteen koulu, Oulunkylän ala-asteen koulu, Veräjälaakson sivukoulu ja ruotsinkielinen Månsas lågstadieskola. Yläaste- ja lukio-opetusta antavat Maunulan yhteiskoulu ja Helsingin matematiikkalukio sekä Oulunkylän yhteiskoulu. Helsingin työväenopisto toimii Oulunkylätalossa Oulunkylän aseman läheisyydessä. Yrityksiä Merkittäviä Oulunkylään sijoittuneita yrityksiä ovat muun muassa DNA, Fingrid ja YIT. Näiden yritysten pääkonttori sijaitsee Oulunkylän alueella lähellä Käpylän asemaa. Oulunkylän alueella toimivat myös muun muassa Cygate, Cityvarasto (pienvarastoja vuokraava yritys) sekä Helsinki Fashion House, jonka tiloissa toimii yli sata vaatetusalan yritystä. Aiemmin Oulunkylässä on sijainnut muun muassa Kaukokiito ja Schenker sekä Hankkijan pääkonttori. Mäkitorpan Autoradio toimi alkujaan Oulunkylän Mäkitorpantiellä. Liikenneyhteydet Oulunkylästä on monipuoliset liikenneyhteydet sekä joukkoliikenteen, yksityisautoilun että kevyen liikenteen näkökulmasta. Oulunkylän keskustassa on bussi- ja junaliikenteen solmukohta. Matkustajien käytössä on sekä poikittaislinjoja että Helsingin keskustaan päin suuntautuvia linjoja. Tiestö Tuusulanväylä kulkee moottoritienä Oulunkylän halki Käpylästä Pakilaan päin. Tielle on Oulunkylän kohdalla kaksi liittymää. Myös Hämeenlinnanväylä ja Kehä I kulkevat läheltä Oulunkylää. Oulunkylän pääkatuja ovat Tuusulanväylän Oulunkylän liittymässä kohtaavat Pakilantie ja Käskynhaltijantie, Metsälän halki kulkeva Asesepäntie, siitä lähtevä Mäkitorpantie ja tämän jatke Siltavoudintie, Käpylästä Oulunkylään johtava Oulunkyläntie ja sen jatke Norrtäljentie sekä Maunulassa sijaitsevat Pirjontie ja Pirkkolantie. Kevyen liikenteen väylät Merkittävin kevyen liikenteen väylä kulkee pääradan vartta Oulunkylän läpi. Väylä yhdistää Helsingin keskustan pohjoisiin kaupunginosiin. Muita huomattavia kaupunginosasta toiseen johtavia väyliä kulkee Oulunkylän länsiosassa sijaitsevassa keskuspuistossa (Maunulanpuisto) sekä Vantaanjoen varressa. Matkoja Oulunkylän keskustasta kevyen liikenteen väyliä pitkin, sulkeissa arvio pyöräilyajasta: Viikki 3 km (15 min), Pasila 4 km (15 min), Rautatientori 8 km (25 min), Itäkeskus 8 km (30 min). Helsingin latuverkosto ulottuu talvisin Oulunkylän alueelle. Helsingin keskustasta pohjoiseen johtava hiihtoreitti kulkee Maunulanpuiston ja Pirkkolan liikuntapuiston kautta. Latuverkosto ulottuu myös Vantaanjoen rantaan sekä Oulunkylän liikuntapuistoon. Hiihtäen matkaa Paloheinän ulkoilumajalle tulee Oulunkylästä Vantaanjoen vartta n. 8 km ja Maunulan majalta 5 km. Julkisen liikenteen käyttäjillä on Oulunkylästä suora bussiyhteys ladulle Pirkkolan kautta. Rautatie Oulunkylä sijaitsee pääradan varrella. Oulunkylän rautatieasemalla pysähtyvät lähijunat I, K, P ja T. Oulunkylän rajalla sijaitsee myös Käpylän rautatieasema. Siellä pysähtyvät lähijunat I, K, P ja T. Lähijunat kulkevat arkisin päivällä 5–10 minuutin väliajoin. Matka-aika Helsingin päärautatieasemalta Käpylän asemalle on 8 minuuttia, Oulunkylän asemalle puolestaan 9–10 minuuttia. Bussilinjat Helsingin Bussiliikenne 69 (Kamppi-Jakomäki)) 550, ent. Jokeri-linja (Itäkeskus–Oulunkylä–Keilaniemi) Pohjolan Liikenne 53 (Arabia–Oulunkylä–Uusmäki) 61(T,N) (Rautatientori–Pukinmäki–Siltamäki(Tapaninvainio))(Töyrynummi)) 64 (Rautatientori–Oulunkylä–Itä-Pakila) 65 (Rautatientori–Oulunkylä (Veräjälaakso)) Nobina Finland 553 (Hakunila-Malmi-Pukinmäki-Maunula-Leppävaara) 553K (Hakunila-Malmi-Lassila-Leppävaara) Taksikuljetus 603 (Paloheinä–Malminsairaala) Arvioituja bussimatka-aikoja Oulunkylän keskustasta, suora yhteys ilman vaihtoja: Viikki 5 min, Sörnäinen 10 min, Hakaniemi 15 min, Itäkeskus 15 min, Pitäjänmäki 15 min, Leppävaara 20 min, Rautatientori 20 min, Munkkiniemi 25 min. Taksiliikenne Oulunkylässä on kaksi taksiasemaa. Näistä toinen sijaitsee Oulunkylän torilla ja toinen Maunulan keskustassa. Lentoyhteydet Matkaa Helsinki-Vantaan lentoasemalle on 12 kilometriä laskettuna Tuusulanväylältä Oulunkylän kohdalta. Henkilöautolla matkaan kuluu noin 10 minuuttia. Suora bussiyhteys lentoasemalle kestää 15–30 minuuttia ja juna suunnilleen saman ajan. Malmin lentoasemalle on autolla noin 7 kilometriä Oulunkylän keskustasta. Vesiliikenne Vantaanjoki virtaa Oulunkylän reunalla. Joki on Oulunkylän kohdalta liikennöitävissä pienveneillä sekä ylä- että alavirtaan päin. Merelle asti veneellä ei pääse Vanhankaupunginkosken takia. Julkista liikennettä joella ei ole. Raitiotie Oulunkylän läpi kulkee pikaraitiotie 15. Lähin kaupunkiraitiotie sijaitsee Käpylässä noin 700 metrin päässä Oulunkylän rajalta. siä Oulunkylästä etelään päin. Liikennemelu Suurin osa Oulunkylän asuntoalueista on alle 55 dB:n melualueella. Pääasiallinen melunlähde on tieliikenne, mikä vaikuttaa varsinkin Tuusulanväylän ympäristössä. Paikallista tiemelua esiintyy myös suurimpien katujen varsilla. Toinen melunlähde on päärata. 55 dB:n ylittävä ratamelualue on Oulunkylän kohdalla kapea, karkeasti vain yhden talorivin levyinen. Lentomelualuetta Oulunkylässä ei ole lainkaan. Sekä pääradan että Tuusulanväylän varteen on rakennettu melueste. Koko Helsingin asukkaista karkeasti puolet asuu yli 55 dB:n melualueella. Merkkihenkilöitä Marja-Sisko Aalto, pappi Otto Brandt, urheiluvaikuttaja, kunnallispoliitikko ja Otto Brandt Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja Ola Fogelberg, sarjakuvapiirtäjä Kristiina Halkola, näyttelijä, laulaja Matti Jurva, muusikko. Vieno Kekkonen, laulaja Larin-Kyösti, runoilija Eero Melasniemi, näyttelijä Joel Melasniemi, muusikko Vilma Melasniemi, näyttelijä Kai Mäkelä, liikemies Tapio Rautavaara, olympiavoittaja, laulaja ja näyttelijä Reijo Taipale, laulaja Jari Tervo, kirjailija. Friedebert Tuglas, virolainen kirjailija Ville Valo, muusikko VilleGalle, rap-artisti Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Oulunkylän kotisivut Suomen entiset kunnat Vaakunattomat kunnat Seulonnan keskeiset artikkelit

897

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ontologinen%20todistus

Ontologinen todistus

Ontologinen todistus on todistus Jumalan olemassaolosta, jonka kehitti ensimmäisenä Anselm Canterburylainen 1070-luvulla kirjassa Proslogion. Todistus Anselm esitti käsityksen Jumalasta täydellisenä olentona, jota täydellisempää ei voi ajatella: ”olento, jota suurempaa ei voida kuvitella”. Anselm erotti kaksi asiaa: että olio on olemassa vain mielessä, ja että olio on olemassa myös todellisuudessa. Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi Anselmin mukaan ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa. Tämän vuoksi täydellisimmän kuviteltavissa olevan olion täytyy olla todellisuudessa olemassa. Todistuksen ensimmäisen muodon lisäksi Anselm esitti sen myös toisessa muodossa. Hän esitti, että on olemassa olio, jota on mahdoton kuvitella olemattomaksi. Koska Jumala on olio, joka on täydellinen, Jumala ei Anselmin mukaan ole ajan rajoittama. Jumala ei ole koskaan alkanut olla olemassa eikä koskaan lakkaa olemasta olemassa. Täten on mahdotonta, että Jumalaa ei olisi olemassa. Anselm väitti, että hänen todistuksensa koskee ainoastaan ajatusta Jumalasta eikä mistään muusta oliosta. Hän tarkoittaa täydellisintä kuviteltavissa olevaa oliota, joka on niin täydellinen, että sitä ei edes voi kuvitella olemattomaksi. Todistus rajoittuu pelkästään väittämään, että jonkinlainen Jumala on olemassa ja näin ollen ateismi on väärässä. Tästä ei voi vielä ratkaista, minkä uskonnon, esimerkiksi kristinuskon, islamin tai jonkin muun teistisen maailmankuvan käsitys Jumalasta on lähempänä oikeaa kuin toisen. Ontologisella todistuksella tai sen eri muunnelmilla on ollut huomattava merkitys useiden myöhempienkin filosofien kuten René Descartesin ja Gottfried Leibnizin ajatusrakennelmissa. Vastaväitteitä Jo aikalaiset kritisoivat todistusta osoittamalla, että millainen tahansa täydellisyys voidaan "todistaa" samalla tavalla. Esimerkiksi kaikkipahan olennon olemassaololle voidaan luoda vastaava todistus. Jo 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen hylkäsi ontologisen todistuksen, mutta esitti muita jumalatodistuksia. Muodollisesti virheelliseksi todistuksen pyrki osoittamaan esimerkiksi Immanuel Kant väittäessään, että olemassaolo ei ole predikaatti samassa mielessä kuin esimerkiksi voimakkuus. Oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla. Toisenlaisen loogisen virheen on todistuksesta pyrkinyt osoittamaan myös Bertrand Russell. Hänen esittämänsä määrättyjen kuvausten teorian mukaan olemassaolo on mielekkäästi väitettävissä vain tietyllä tavalla kuvaillusta, ei nimellä mainitusta oliosta, mikä hänen mukaansa osoittaa myös ontologisen todistuksen virheelliseksi. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Ontological Argument. Internet Encyclopedia of Philosophy. Ontological Arguments. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Argumentit jumalan olemassaolon puolesta Kristillinen filosofia de:Gottesbeweis#Der ontologische Gottesbeweis

898

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ostoliikenne

Ostoliikenne

Ostoliikenne on lääninhallituksen tai kunnan ostamaa kannattamatonta joukkoliikennettä, jolla pyritään kattamaan minimiliikennepalvelut. Joukkoliikenteen kustannukset katetaan Suomessa pääosin (noin 80 %) lipputuloilla. Jos esimerkiksi harvaanasutulla seudulla liikenne on kannattamatonta eli tulot eivät kata menoja, mutta liikenne katsotaan yhteiskunnan kannalta tärkeäksi, lääninhallitus tai kunta voivat ostaa liikennöintiä. Yleensä ostoliikenne tarjouskilpailutetaan ja halvimman tarjouksen tehnyt ja ehdot täyttävä liikennöitsijä pääsee hoitamaan liikennöintiä. Tavoitteena on, että suurimman osan joukkoliikenteestä liikenneyhtiöt hoitavat lipputuloilla ajettavana linjaliikenteenä. Kilpailutus ei kuitenkaan koske VR:ää, joka voi vaatia haluamansa summan liikenteen ajamisesta koska sillä on toistaiseksi monopoli raideliikenteessä. Useat VR:n vuorot ovatkin valtion (ts. liikenne- ja viestintäministeriön) maksamaa ostoliikennettä. Täysin tai melkein itsensä kannattavia reittejä ovat Helsinki–Turku ja Helsinki–Tampere–Seinäjoki. Suurimmaksi osaksi itsensä kannattava on myös Pohjanmaan rata Seinäjoelta Ouluun. Toisesta ääripäästä ovat taas vuorot Turusta Tampereelle, Lappeenrannasta Joensuuhun, Savon junat ja suuri osa paikallisjunista. Ruotsissa ostetun lentoliikenteen kustannusten keskiarvo on 10 reitillä noin 45 euroa matkustajaa kohden. Suomessa liikenne- ja viestintäministeriö osti vuonna 2002 peruspalveluluonteista junaliikennettä 38,6 miljoonalla eurolla, josta kaukoliikennettä ostettiin 29,8 miljoonalla eurolla. Ostetussa kaukoliikenteessä tehtiin noin 4,4 miljoonaa matkaa, eli matkaa kohti ministeriön rahoitus oli alle 7 euroa. Vuonna 2002 lääninhallitukset ostivat maaseudun peruspalvelutasoista runkoliikennettä noin 21,3 miljoonalla eurolla. Matkustajamäärä oli noin 8,5 miljoonaa, rahoitus matkustajaa kohti oli noin 2,5 euroa. Läänin rajat ylittävää busseilla ajettua pikavuoroliikennettä ei ole tarvinnut ostaa vuoden 1999 jälkeen. Joukkoliikenne

899

https://fi.wikipedia.org/wiki/Interlingue

Interlingue

Interlingue (alkujaan occidental) on keinotekoinen kieli, jonka loi baltiansaksalainen entinen esperantisti Edgar von Wahl (1867–1948) päämääränään luonnollisen kielen kaltainen kieli. Interlingue oli ensimmäinen naturalistinen keinotekoinen kieli. Luonnollisia piirteitä interlinguessa ovat muun muassa moniarvoiset kirjaimet, synonyymit, homonyymit ja erinäiset muut epäsäännöllisyydet. Interlingue perustuu länsimaisiin (erityisesti romaanisiin) kieliin, mihin sen alkuperäinen nimi occidental viittaa (latinan sanasta occidens, ’länsi’). Interlingueta itseään on luonnehdittu melkein aidoksi romaaniseksi kieleksi. Silti keinotekoiset elementit ovat siinä selvästi läsnä.

901

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oulu

Oulu

Oulu () on Suomen kaupunki ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntakeskus, joka sijaitsee Oulujoen suulla Perämeren rannikolla Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Vuonna 1605 perustettu Oulu on Pohjois-Suomen vanhin ja väkiluvultaan suurin kaupunki sekä väkiluvultaan koko Suomen viidenneksi suurin kaupunki ja neljänneksi suurin kaupunkialue. Oulun väkiluku oli asukasta ja pinta-ala ()  neliökilometriä, josta on maata, sisävesiä ja loput  neliökilometriä merta. Oulu on maapinta-alaltaan Suomen suurin rannikkokunta. Oulu on alueensa hallinnollinen ja kaupallinen keskus. Oulun naapurikunnat ovat Hailuoto, Ii, Kempele, Liminka, Lumijoki, Muhos, Pudasjärvi, Tyrnävä ja Utajärvi. Nykyinen Oulun kaupunki perustettiin 1. tammikuuta 2013, kun entinen Oulun kaupunki sekä Haukiputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyivät. Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2026. Nimen alkuperä Oulu-nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisenä vaihtoehtona pidetään nimen liittymistä suomen murteissa säilyneeseen ja mahdollisesti saamen kielestä periytyvään sanaan oulu, joka tarkoittaa tulvivaa vettä (eteläsaameksi: åulo ’sulanut lumi’, åulot ’sulaa’). Mahdollista on myös, että Oulu-nimi viittaisi Pohjois-Savon murteissa tunnettuun uula-sanaan, jolla tarkoitetaan väylää tai uomaa. Hyvin usein suomalaisessa kieliperinteessä sekä järvi että laskujoki nimetään samalla tavalla. Niinpä myös Oulujärven mukaan nimettiin laskujoki Oulujoeksi ja jokisuulle syntynyt kauppapaikka Ouluksi. Nimi lienee annettu viimeistään 1000–1100-luvulla. Vanhimmat historialliset tiedot nimestä ovat vuosilta 1327–1328 Vlu, Wlw ja Wlvthraesk, mutta varmasti nimi on tätä ehkä useita satoja vuosia vanhempi. Historia Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n 8. huhtikuuta 1605 perustama Oulu on Pohjois-Suomen vanhin kaupunki. Oulun nousukausi alkoi vuonna 1765, kun kaupunki sai ulkomaankaupan mahdollistavat tapulikaupunkioikeudet. Vuonna 1822 tulipalo tuhosi koko keskustan, ja arkkitehti Carl Ludvig Engel laati kaupungille uuden ruutukaavan. Oulu on palanut historiansa aikana kymmenen kertaa, useammin kuin yksikään muista Suomen kaupungeista. Nykyisin Oulu tunnetaan etenkin teknologiakaupunkina ja Pohjois-Suomen talousveturina. Vuonna 1982 perustettu Oulun Technopolis oli Pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylä. Aikaisemmin Oulu tunnettiin tervakaupunkina: Oulun keskeinen vientituote oli 1800-luvulla terva, ja se oli myös koko vuosisadan Suomen suurin tervanviejä. Kainuun talonpojat toimittivat tervansa pitkin Oulujokea Toppilan kaupunginosassa, Toppilansalmen pohjoisrannalla sijainneeseen Tervahoviin. Tervaporvarit olivat Oulun kaupungin johtavat kauppiassuvut, jotka kävivät ulkomaankauppaa tervalla. Vienti- ja tuontikaupan lisäksi tervaporvarit harjoittivat laivanvarustusta ja sahatoimintaa. Maantiede Maastoltaan Oulu on hyvin alavaa ja luonnolliset korkeuserot ovat pieniä. Maannousu on Oulun alueella noin yhdeksän millimetriä vuodessa. Oulun kaupungin korkein kohta (135 metriä meren pinnan yläpuolella) on entisen Ylikiimingin kunnan alueella Hevoskankaalla kaupungin kaakkoisosassa lähellä Utajärven rajaa. Kaupunkialueella Ruskon jätekeskuksen vanha maisemoitu jätetäyttö eli Ruskotunturi kohoaa 60 metrin korkeuteen. Sille avattiin laskettelukeskus 2013. Ilmasto Keskilämpötila on noussut 0,02…0,04 °C vuosikymmenessä vuosina 1900–1999. Oulussa talvet ovat kylmempiä ja pidempiä kuin Etelä-Suomessa, mutta toisaalta leudompia kuin Lapissa. Kesät ovat valoisia, ja etenkin heinäkuu on yleensä lämmin. Oulun leveyksillä syksy etenee yleensä nopeammin talveksi kuin Etelä-Suomessa. Ero kevään alkamisessa Oulun ja Etelä-Suomen välillä on noin kaksi viikkoa. Keskilämpötila Oulussa heinäkuussa on +16,5 astetta ja tammikuussa −9,6 astetta. Korkein mitattu lämpötila on +33,3 astetta (1957) ja alin −41,5 astetta (1966). Vuoden keskimääräinen sademäärä on noin 450 millimetriä. Oulun lämpöoloihin vaikuttavat Perämeri eli meren läheisyys ja Golfvirta, joka tekee Oulusta leveysasteeseen nähden lauhkean. Alueelle ovat ominaisia kasvukauden lyhyys (noin 160 vuorokautta) ja lämpöolojen suuret vaihtelut. Lumipeiteaika on Oulussa viisi kuukautta. Pohjoinen ilmasto ja pohjoinen luonto ovat myös herkkiä ympäristöolosuhteissa tapahtuville muutoksille, kuten ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Suot ja metsät Metsämaasta on 60 prosenttia mäntyvaltaista, 30 prosenttia kuusivaltaista ja loput lehtipuu-, lähinnä koivuvaltaista metsää. Oulun alueelta lehdot ja lehtomaiset metsät miltei puuttuvat ja mustikkatyypin kosteahkoa tuoretta kangasmetsää on suhteellisen niukasti. Oulujoen pohjoispuolisilla moreenimailla tosin pohjoinen mustikkatyyppi on vallitsevana ja valtapuuna kuusi, kun taas eteläpuolen hiekkakankaiden metsät ovat yleensä kanerva-jäkälätyypin männiköitä. Oulu kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli boreaaliseen vyöhykkeeseen. Tarkasti ottaen Oulu kuuluu keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen eli suovyöhykkeeseen ja viljanviljelyn äärialueeseen. Tervaleppä kasvaa Oulun seudulla pohjoisimmillaan. Jaloja lehtipuita ei Oulun seudulla kasva luonnossa lainkaan, tosin istutettuina menestyvät vaahtera, jalavat, lehmukset ja tammi. Alueen soilla on kesällä usein yöpakkasia, lämpötilan vuorokausivaihtelu on suurta. Pohjois-Pohjanmaa on Suomen soisinta aluetta. Oulun alueella nevat ovat olleet vallitseva suotyyppi, mutta suo-ojituksen lisääntyessä räme- ja korpisuot yleistyivät ja lopulta metsittyivät. Oulun soista on ojitettu kaksi kolmasosaa. Viljelysmaista pääosa sijaitsee Oulujoen laaksoalueella, joen etelärannalla. Kallioperä Pohjois-Pohjanmaan maakuntakivi on liuske. Oulujoen uoman eteläpuoliset alueet kuuluvat niin sanottuun Muhoksen muodostumaan, jossa pohjimmaisena on karkearakeista arkoosihiekkakiveä ja paikoin konglomeraattia. Näiden päällä on hienorakeisia punaisia, ruskeita tai vihreänharmaita savikiviä, joissa on ohuina välikerroksina punaista hiekkakiveä. Nämä metamorfoitumat, jotunisiin muodostumiin kuuluvat sedimenttikivet ovat säilyneet häiriintymättöminä graniittiseen peruskallioon syntyneessä vajoamassa, jonka pohjoinen siirrosraja kulkee Oulujoen uoman eteläpuolella. Sedimenttikallioperää on Suomessa tämän lisäksi vain Satakunnassa. Joen pohjoispuolella on graniittia ja granodioriittia sekä Kiimingin rajan läheisyydessä kvartsi- ja maasälpäliusketta. Kiteinen kallioperä on kaupungin alueilla nähtävissä muun muassa Hupisaarilla ja Merikosken voimalaitoksen padon alapuolella silloin, kun Oulujoen uoma on kuivillaan. Kallioperän tarkempi rakenne tunnetaan huonosti, koska kalliopaljastumia on koko alueella vähän ja maapeitteet ovat usein paksut. Siksi kallioperästä on voitu saada tietoja vain syväkairauksen avulla. Maaperä Maaperä on varsinkin Oulun eteläisillä alueilla hyvin paksu. Tämän takia koko Oulun alueella on tasaista. Jääkauden muovaaman moreenipohjan päällä on hiekkakerros. Hiekan ja hiesun alla on laajoilla alueilla myös jääkauden loppuvaiheen aikaista kerrallista lustosavea ja myöhemmin kasaantunutta harmaata sulfidisavea, joka huonontaa maaperän ominaisuuksia rakennuspohjana. Oulun huomattavin harjumuodostuma on kaakossa Oulujoen eteläpuolella Pikkaralan lähellä sijaitseva noin kuuden kilometrin pituinen ja 1,5 kilometrin levyinen Hangaskankaan-Palokankaan harju, jonka ylin laki on 47 metriä merenpintaa ylempänä. Harjun rinteellä on kasvillisuuden sitomia lentohiekkadyynejä. Oulujoen pohjoispuolella maaperä on lähinnä moreenia ja topografialtaan maasto on vaihtelevampaa. Oulujoen pohjoispuolelle tyypillistä maata on loivasti kumpuilevat moreenikankaat, yksinäiset harjunpätkät ja kohoumien välisissä painanteissa olevat suot. Vesistöt Vesistöä on Oulussa 849 neliökilometriä. Sisävesiin kuuluvat Oulujoen lisäksi pohjoisella peruskallioalueella olevat pienehköt järvet, lännessä Pyykösjärvi, Oulun suurin järvi (2 km², 12,7 m mpy.), sekä Kuivasjärvi (1,2 km²). Idempänä sijaitsevat Niilesjärvi, Valkiaisjärvi ja Lylyjärvi ovat näitä pienempiä. Sanginjoki laskee Oulujokeen pohjoisesta noin 12 kilometriä jokisuusta itään. Oulun keskustan läpi virtaa Pokkisenväylän suuhun mereen laskeva Kaupunginoja, jonka varren puistot elävöittävät kaistan kaupungin keskelle. Oulujoki virtaa alajuoksullaan yli 20 kilometrin matkan Oulun kaupungin alueella. Vuonna 1940 Merikoski padottiin ja voimalaitos muutti joen yhdentoista metrin korkuiseksi putoukseksi. Oulujoen suistossa on paljon saaria, jotka ovat keskeisen sijaintinsa takia hyvin tunnettuja Oulun kaupunkikuvassa. Keskustan edustalla sijaitseva Pikisaari on tunnettu puutaloistaan, ja siellä on historiansa aikana toiminut mm. höyrysaha ja villatehdas. Saaresta on siltayhteydet keskustaan, Raatinsaareen ja Hietasaareen. Oulun edustan merialue on hyvin matalaa, esimerkiksi Kempeleenlahti on lähes kokonaan alle viiden metrin syvyinen. Oulun rannoilla onkin laskettu kuluvan vuosisadan aikana paljastuvan useita satoja hehtaareita. Meren mataluuden vuoksi veden määrä on suhteellisen pieni, ja meriveden laatu paraneekin selvästi etäännyttäessä rannikolta. Fosforikuormitus on kuitenkin laskenut koko 2000-luvun, ja samana aikana vedenlaatu on Kempeleenlahtea lukuun ottamatta ollut Oulun edustalla tyydyttävä. Väestö Oulun asukasluku on ().. Asukkaista oli miehiä 49,8 prosenttia ja naisia 50,2 prosenttia. Sodan jälkeen suurimman muuttajaryhmän muodosti Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta saapunut siirtoväki, jota asutettiin vuoteen 1950 mennessä 2 250 henkeä, 5 prosenttia kaupungin väkiluvusta. Väkiluku kasvoi hyppäyksittäin vuosien 1965, 1967, 2009 ja 2013 kuntaliitoksissa. Vuonna 1990 Oulun asukasluku ylitti 100 000 asukkaan rajan. Oulun pinta-ala kasvoi ja asukastiheys pieneni vuosina 2009 ja 2013 kuntaliitosten takia. Vuonna 2009 siihen liitettiin Ylikiiminki ja 2013 Haukipudas, Kiiminki, Oulunsalo ja Yli-Ii. Seuraavassa kuvaajassa on esitetty Oulun ja sen liitoskuntien väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty kuntajako on 1. tammikuuta 2017 vallinneen tilanteen mukainen. Asukasluvultaan suurimmat kaupunginosat ovat Haukipudas, Oulunsalo, Kaakkuri, Ritaharju, Tuira ja Kello. Kotimaiset kielet Vielä 1920-luvulla Oulun asukkaista 4,4 prosenttia oli ruotsinkielisiä, kun vuonna 2020 heitä oli 0,2 prosenttia Oulun väestöstä. Saamelaisten kotiseutualueen Inarin, Utsjoen ja Enontekiön ulkopuolella yksi merkittävimmistä saamenkielistä yhteisöistä sijaitsee Oulussa, Rovaniemen ja Helsingin ohella. Tutkija Niina Kunnaksen mukaan Oulun seudulla asuu kymmeniä, jopa satoja, karjalankielisiä. Ulkomaalaistaustaiset Vuonna 2022 Oulussa asui 11 192 ulkomaalaistaustaista henkilöä, mikä vastasi 5,3 prosenttia kaupungin väestöstä. Näistä varsinaisia ulkomaan kansalaisia oli 7 869 asukasta. Muita kieliä kuin suomea, ruotsia tai saamea puhui äidinkielenään 10 999 asukasta. Puhutuimmat vieraat kielet olivat venäjä, arabia ja englanti. International House Oulu on ohjaus- ja neuvontapiste, joka palvelee Oulun alueen maahanmuuttajia. Neuvontapalveluita saa asumiseen, työnhakuun, työsuojeluun, verotukseen, opiskeluun, perheasioihin, vapaa-aikaan sekä viranomaisten kanssa toimimiseen. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Oulussa oli 201 810 asukasta, joista 193 319 asui taajamissa, 6 927 haja-asutusalueilla ja 1 564:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Oulun taajama-aste on 96,5 %. Oulun taajamaväestö jakautuu seitsemän eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Oulun keskustaajama ulottuu osittain myös Kempeleen kunnan alueelle. Kaikki entisten Haukiputaan ja Oulunsalon taajama-alueet sekä Kiimingin Jääli ovat kasvaneet Oulun keskustaajaman kanssa yhteen. Seurakunnat Oulu on vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskuspaikka ja kaupungin ympäristö on liikkeen voimakkainta tukialuetta. Myös muilla lestadiolaissuunnilla on Oulussa omat kannattajaryhmänsä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen toimisto sijaitsee Oulussa. Oulussa toimivat vanhoillislestadiolaisten Kellon, Kiimingin, Oulun, Oulujoen, Oulunsalon kirkonkylän, Salonpään, Pateniemen ja Ylikiimingin rauhanyhdistykset. Vuoden 2019 aluejaon mukaan Oulussa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Nämä seurakunnat muodostavat Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän. Oulun tuomiokirkkoseurakunta Tuiran seurakunta Karjasillan seurakunta Oulujoen seurakunta Oulunsalon seurakunta Haukiputaan seurakunta Kiimingin seurakunta Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Oulun alueella toimii Oulun ortodoksinen seurakunta. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Oulussa toimii Oulun helluntaiseurakunta. Itsenäisenä helluntaiseurakuntana Oulussa toimii Haukiputaan helluntaiseurakunta. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Oulun kaupungin nykyisellä alueella. Yli-Iin seurakunta (liitetty Oulujoen seurakuntaan 2011, siirretty osaksi Kiimingin seurakuntaa vuonna 2019) Ylikiimingin seurakunta (liitetty Oulujoen seurakuntaan 2007, siirretty osaksi Kiimingin seurakuntaa vuonna 2019) Kaupunkikuva Tulipalot ovat muuttaneet Oulun kaupunkikuvaa useaan otteeseen. Oulun keskustan vanha rakennuskanta on pääosin vuoden 1882 palon jälkeiseltä ajalta. Ennen paloa rakennukset olivat tyypillisesti puisia ja matalia, sen jälkeen kaupunkiin rakennettiin myös edustavia kivitaloja. Oulun kadut saivat niiden nykyiset nimet vuoden 1907 asemakaavassa. Kivetys toteutettiin 1930-luvulla, kun kaupunki järjesti pula-ajan vuoksi työttömille hätäaputöitä. Vuonna 1927 valmistui Intiön vesitorni, jonka luoman paineen ansiosta vesi voitiin johtaa suoraan taloihin. 1950–1970-lukujen suuria muutoksia kaupunkikuvassa oli Heinäpään alueen empiretyylisten puutalokortteleiden purkaminen. 1980-luvulle tultaessa rantakortteleiden jäljellä olevat harvat suojellut puutalot olivat pahoin rapistuneita, useat niistä paloivat tuhopoltoissa ja joitakin jopa purettiin vahingossa. Nykyisin vanhoja puutaloalueita on Oulussa jäljellä lähinnä Pikisaaressa, Kuusiluodossa ja Raksilassa sekä Oulun kasarmilla. Karjasillan kaupunginosassa on laaja rintamamiestalokokonaisuus. Vuoden 2005 asuntomessut järjestettiin Oulun Toppilansaaressa, jossa merellisyyttä korostettiin vetovoimaa ja asumisen laatua lisäävänä tekijänä. Ranta-alueiden käytöstä asuntorakentamiseen on esimerkkinä myös keskustan tuntumaan kohonnut Kiikelinsaaren alue. Lähivuosina kaupunki laajenee etenkin pohjoisen Ritaharjussa sekä Hiukkavaaran entisellä varuskunta-alueella. Vuonna 2016 Oulussa oli 105 000 asuntoa, joista 32 000 omakotitaloja ja 54 000 kerrostalohuoneistoja. Keskusta Oulun keskustaa voi pitää asukaslukuun nähden pienenä, ydinkeskustan katsotaan yleensä käsittävän vain neljä korttelia. Keskustaa ja kävelykatu Rotuaaria pyritäänkin jatkamaan Heinäpään suuntaan. 2000-luvulla keskustaan on rakennettu Stockmannin tavaratalo, hotelli ja elokuvakeskus, Technopolis-ydinkeskustan toimitalo sekä virastotalon laajennus. Ydinkeskustan alle on rakennettu maanalainen pysäköintialue Kivisydän, joka avattiin lokakuun alussa 2015. Stockmann sulki tavaratalonsa tammikuun 2017 lopussa. Keskustassa sijaitsee myös Oulun ehkä tunnetuin puisto, Otto Karhin puisto eli oululaisittain ”Letkunpuisto”, jonka halkaisee kaupungin läpi kiemurteleva Plaanaoja (oululaisittain Laaniska). Keskustassa on kymmeniä ravintoloita: siinä missä muualla maassa oleskellaan kesäaikaan terassilla, Oulussa oleskellaan patiolla. Lähellä keskustaa sijaitsee myös Hupisaarten puistoalue, joka on ollut oululaisten virkistyspaikkana 1860-luvulta lähtien. Hupisaaret rakennettiin myös 1860-luvulla. Otto Karhin puisto rajoittuu Hallituskatuun, joka jatkaa liikekeskustaa Raksilan suuntaan. Raksilaan 1970-luvulla rakennettu kolmen hypermarketin alue oli valmistuessaan poikkeuksellisen suuri kauppakeskittymä, ja 1980-luvulla useana vuonna myynniltään maan toiseksi suurin. Pitkään suunniteltuun Oulun matkakeskukseen on tulossa uuden rautatieaseman lisäksi 12-kerroksisia asuintaloja. Rakentaminen alkaa aikaisintaan vuonna 2021. Tunnettuja rakennuksia Oulun tunnettuja rakennuksia ovat torin edustalle Vänmanninsaarelle rakennetut Marjatta ja Martti Jaatisen suunnittelemat kaupunginkirjasto ja teatteritalo. Oulun korkeimmat rakennukset ovat Oulun tuomiokirkko, jonka torni kohoaa 60 metrin korkeuteen, Puolivälinkankaan 55 metriä korkea vesitorni ja Tietomaan vanha 45 metrin korkuinen vesitorni. Oulun korkein rakennelma on 135-metrinen Vihreäsaaren tuulivoimala. Kaupungin korkein asuinrakennus on Toppilan kaupunginosassa sijaitseva 13-kerroksinen entisistä SOK:n viljasiiloista purkamisen jälkeen saneerattu suojelukohde. Oulun vanhin rakennus on syrjäisen sijaintinsa ansiosta suurpaloilta säilynyt Turkansaaren kirkko vuodelta 1694, vanhin asuinrakennus Pikisaareen siirretty museona toimiva Matilan talo vuodelta 1740 ja vanhin kivitalo 1778 rakennettu lääninvankilan henkilökunnan asuintalo, ns. Oxenstiernan talo Myllytullissa. 1700-luvulla räjähtäneen Oulun linnan jäljellä olevat rauniot ja vallitukset ovat 1500-1600-lukujen vaihteesta. Huomattava osa Oulun rakennushistoriallisista muistomerkeistä on kuitenkin 1800-luvulta. Empireä edustavat muun muassa Franzénin talo, Liljeblomin talo, uusrenessanssia Rauhala, sekä jugendia Puistola-, Pallas- ja Tuomi-talot. Varhaista funktionalismia edustavat Valkealinna Otto Karhin puiston kupeella, entinen Keskuskansakoulu (2010-luvun lopulta lähtien yritystoiminnan käytössä) ja SOK:n entinen toimisto-, myymälä- ja varastorakennus Kansankadulla. Carl Ludvig Engel on suunnitellut useita Oulun keskeisiä rakennuksia: Oulun tuomiokirkon ja lyseon sekä Kajaanintullin koulun, Vanhan pappilan ja mahdollisesti Franzénin talon. Lisäksi hän suunnitteli 1822 palon jälkeisen asemakaavan yhdessä Ehrenströmin kanssa. Alvar Aalto puolestaan suunnitteli ensimmäisen ja viimeisen teollisuusrakennuksensa Ouluun, Toppilan sellutehtaan vuonna 1931 ja Kemiran rakennukset 1950- ja 1960-luvuilla. Vanhan rakennuskannan purkuvimman aikana 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla rakennettuja merkittäviä rakennuksia ovat muun muassa Yhdystorni (1958), Vakuutustorni ja Kassatalo (1957), sekä Klubitalo (1960). Aarne Ervin suunnittelema vuonna 1962 valmistunut modernistinen pankkirakennus osoitteessa Kirkkokatu 6 syrjäytti paikalla sijainneen kauniina pidetyn kansallisromanttisen KOP:n talon. Oulun kasarmit Vuonna 1881 Oulun kaupungin laitamille rakennettiin kasarmi, johon majoittui Suomen 4. tarkka-ampujapataljoona. Vuosina 1901–1918 varuskunta-alueella toimi venäläinen sotaväki. Toisen maailmansodan jälkeen Oulun varuskunnasta tuli Suomen suurin. Vuosien varrella kasarmilla oli eri joukko-osastoja ja esikuntia, viimeisimpänä Pohjoisen Maanpuolustusalueen Esikunta. Pohjoinen maanpuolustusalue lakkasi olemasta Puolustusvoimien rakenneuudistuksen myötä vuoden 2008 alusta. Kunnallishallinto Oulun kaupungin ylin päättävä toimielin on kaupunginvaltuusto, jossa on 67 valtuutettua. Puheenjohtajana toimii Jarmo Husso (kok.). Oulun kaupunginhallituksen muodostaa 13 valtuuston neljäksi vuodeksi valitsemaa jäsentä. Puheenjohtajana toimii Mirja Vehkaperä (kesk.). Oulun kaupunginjohtaja on Päivi Laajala. 1. huhtikuuta 2023 uutena kaupunginjohtajana aloittaa Seppo Määttä. Maaliskuusta 2016 alkaen kaupungissa ei ole apulaiskaupunginjohtajia. Oulun kaupunki sekä Haukiputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyivät uudeksi Oulun kaupungiksi vuoden 2013 alussa. Kuntien valtuustot hyväksyivät kuntaliitoksen 28. kesäkuuta 2010. Kuntien yhteenlaskettu asukasmäärä on asukasta. Aiemmin myös Muhoksen kunta oli mukana kuntaliitosneuvotteluissa, mutta se hylkäsi kuntaliitoksen 27. huhtikuuta 2010; muut kunnat hyväksyivät liitoksen jo tuolloin. Oulun kaupunki ja Yli-Iin kunta olivat hyväksyneet keskinäisen kuntaliitoksen jo aiemmin. Talous Vuonna 2020 teollisuustoiminta työllisti noin 9 400 ja kaupan ala (vähittäis- ja tukkukauppa yhteensä) noin 6 100 henkeä. Teollisuuden liikevaihto oli 5,2 miljardia ja kaupan 2,7 miljardia euroa. Veroprosentit vuonna 2021: Kunnallisveroprosentti: 20,50 % Evankelis-luterilaisen kirkon kirkollisvero: 1,30 % Yleinen kiinteistövero: 1,15 % Vakituisen asunnon kiinteistövero: 0,50 % Muun asuinrakennuksen kiinteistövero: 0,93 % Yleishyödyllisen yhteisön kiinteistövero: 0,16 % Voimalaitosrakennuksen kiinteistövero: 3,10 % Elinkeinot Vahvoja teollisuudenaloja Oulussa ovat puu-, paperi- ja terästeollisuus. Oulun Nuottasaaressa sijaitseva Stora Enson tehdas on yksi maailman suurimmista ja nykyaikaisimmista puuvapaiden taidepainopapereiden valmistajista. 1960-luvun puolivälissä Oulun yliopiston teknisen tiedekunnan alaa laajennettiin koskemaan myös sähkö- ja konetekniikkaa. Linnanmaalle alettiin rakentaa yliopiston omia toimitiloja, joita laajennetaan edelleen. Lääketieteellisen tiedekunnan tilat tehtiin Kontinkankaalle, jonne sijoitettiin myös uusi yliopistollinen sairaala. Vaikutus on levinnyt myös ympäröiviin maakuntiin tutkimusasemien ja kehittämiskeskusten toiminnan myötä. Oulun asema Pohjois-Suomen johtavana elinkeinotoimintojen, hallinnon ja erityisesti koulutuksen ja tutkimuksen keskuksena kasvoi edelleen, kun kaupunkiin perustettiin VTT:n laboratorioita, Työterveyslaitoksen aluelaboratorio, teollisuuden omia tutkimusyksiköitä ja uusia koulutusyksiköitä, kuten teollisuuden alulle panema Pohjois-Suomen Teollisuusopisto POHTO ja markkinointi-instituutin yksikkö. 2000-luvun alkuun mennessä Oulusta on tullut valtakunnan neljänneksi suurin keskus ja kansainvälisesti tunnettu ”Osaamisen keskus”. Oulu on Pohjois-Suomen kehittyvä taloudellinen keskus ja Fennoskandian pohjoisosan suurin kaupunkiseutu. Työpaikkakehitys seudulla oli myönteistä 1990-luvun romahduksen jälkeen. Vuonna 2007 kaupungissa oli yli 60 000 työpaikkaa ja seutukunnassa noin 75 000. Suurimmat työpaikka-alat ovat palvelu (50 %), teollisuus (22 %) ja kauppa (13 %). Suurimmat työnantajat vuonna 2007 olivat Oulun kaupunki, Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri, Nokia, Nokia Siemens Networks, Oulun yliopisto, Stora Enso ja Kesko. Työttömyysaste oli alimmillaan vuonna 2007 11,1 prosenttia, mistä se kasvoi 17,2 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Vuoden 2020 alkuun mennessä työttömyys oli laskenut reiluun 11 prosenttiin. Teknologiakaupunki Teknologiakaupunki-nimen Oulu sai vuonna 1984, neljä vuotta siitä, kun kaupunginhallitus oli alkanut aktiivisesti ajaa teknologiakylän perustamista Linnanmaan yliopistoalueelle. Toimikuntatyötä tehtiin kaksi vuotta ja vuonna 1982 perustettiin Pohjoismaiden ensimmäinen tiedepuisto Oulun Teknologiakylä Oy hankkeen toteuttajaksi. Hanke sai runsaasti julkisuutta uudenlaisena tutkimustulosten kaupallistajana hyvän liikkeellelähdön ansiosta. Oulun teknologiakylä Oy, nykyisin pörssissä listattu Technopolis Oyj, ja sen 10 vuotta myöhemmin perustettu tytäryhtiö Medipolis ovat toimineet yrityshautomona kasvavalle joukolle yrityksiä, sekä yhdessä tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa lisääntyvien toimitilojen tarjoajina. ”Pohjolan piilaaksoksi” kutsuttu Oulu on tällä tavalla saanut ja luonut yli 10 000 uutta korkean teknologian työpaikkaa. Oulusta on tullut samalla valtakunnallinen osaamisen keskus, jonka pääaloja ovat telekommunikaatio, elektroniikka, ohjelmistoteollisuus, lääketieteen tekniikka ja biotekniikka. Näitä aloja kehitetään, jotta valmistauduttaisiin tulevaisuuteen kansainvälisessä kilpailutilanteessa. Tietoteollisuuteen panostaminen on tuonut kaupunkiin paljon tämän alan tuotantolaitoksia tutkimuksen ja tuotekehitysyksiköiden lisäksi. Laajentumisen tuloksena on tuhansia uusia työpaikkoja Oulun seudulla ja muualla Pohjois-Suomessa. Kuitenkin samalla niin sanottu vanha teollisuus ja monet palvelualat ovat kuihtuneet. Oulu on käynyt läpi perusteellisen rakennemuutoksen melko hyvin tuloksin. Kuitenkin 1990-luvun alun lama ja rakennemuutos on aiheuttanut tuhansien työpaikkojen menetyksen ja työttömyyden pysymisen poikkeuksellisen korkealla tasolla valtakunnan muihin kasvukeskuksiin verrattuna. Rakennusalalla on työvoimapula ja kokonaistyöttömyys laskee hitaasti. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa toisiaan. Yliopisto ja ammattioppilaitokset ovat lisänneet suosittujen alojen opiskelupaikkoja Kiina-ilmiön siirtäessä työpaikkoja rajojen ulkopuolelle. Huipputekniikan ja julkishallinnon korkeakoulutetuilla aloilla työvoimasta on ylitarjontaa. Langaton, avoin ja maksuton internet tuli saataville monille oululaisille jo vuonna 2003, kun WLAN-verkko panOULU avattiin vuonna 2003. Sen tarjoavat Oulun kaupunki, yliopisto ja ammattikorkeakoulu. Mobiilidatan yleistymisestä huolimatta palvelu on pysynyt suosittuna, vuonna 2014 sillä oli 50 000 eri käyttäjää kuukaudessa. Ulkoalueiden tukiasemat ovat kuitenkin vanhentuvaa teknologiaa. Koulutus Oulun koulutustarjonta on viime aikoina kasvanut jatkuvasti. Kaupunkiseudun ammatilliset oppilaitokset on yhdistetty Oulun seudun ammattiopistoksi (OSAO). Ammattikorkeakouluopinnot on yhdistetty Oulun ammattikorkeakouluun. Sieltä valmistuu insinöörejä, tradenomeja, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia sekä ammattimuusikoita ja medianomeja. Kaupungin vanhimmat oppilaitokset ovat Svenska Privatskolan i Uleåborg, joka on toiminut vuodesta 1859, ja Oulun Lyseon lukio (1874). Oulun seudun ammattiopistoon kuuluva Kaukovainion liiketalouden yksikkö, entiseltä nimeltään Oulun Kauppaoppilaitos, perustettiin vuonna 1864. Lyseossa on opiskellut kolme Suomen presidenttiä: K. J. Ståhlberg, Kyösti Kallio ja Martti Ahtisaari. Vuonna 1958 perustettu Oulun yliopisto on 14 000 opiskelijan ja 3 000 työntekijän kansainvälinen tiedeyliopisto, jossa on kymmenen tiedekuntaa. Kaupunki tunnetaan opiskelijakaupunkina. Vuonna 2015−2016 eri oppilaitosten opiskelijamäärät olivat seuraavat: Perusasteella 20 000 opiskelijaa (26 alakoulua, 20 yhtenäiskoulua, kolme yläkoulua) Lukioissa 4 000 opiskelijaa (10 lukiota) Ammattiopistossa 6 800 opiskelija Oulun ammattikorkeakoulussa 8 400 opiskelijaa Oulun yliopistossa 14 900 opiskelijaa Oulussa toimii myös valtakunnallinen aikuiskouluttaja ja -kehittäjä JAKK, joka kouluttaa muun muassa kuljetus- ja talonrakennusaloilla. Kulttuuri Vahvoja kulttuurinaloja Oulussa ovat elokuva, valokuva ja tanssi sekä lastenkulttuuri. Vuonna 1983 valmistuneessa Madetojan salissa toimii EU-alueen pohjoisin ammattisinfoniaorkesteri, Oulu Sinfonia. Lisäksi Oulussa järjestetään vuosittain useita erilaisia taiteiden ja tieteiden näyttelyjä sekä teematapahtumia, joista osan järjestää Kulttuuritalo Valve. Oulussa toimii myös Tiernasäätiö, joka on perustettu vaalimaan ja kehittämään oululaista tiernaperinnettä. Oulussa sijaitsee Suomen ensimmäinen tiedekeskus, Tietomaa, joka avattiin yleisölle 1988. Oulu oli ehdolla Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2011. Kirjailijat Tunnettuja Oulussa syntyneitä tai siellä vaikuttaneita mieskirjailijoita ovat muun muassa V. A. Koskenniemi, Jorma Kurvinen, Samuli Paulaharju, Matti Hälli, Hannu Väisänen, Kauko Röyhkä, Ari Paulow, Teuvo Pakkala, Joni Skiftesvik, Tatu Vaaskivi, Lauri Kokkonen, Paavo Rintala, Juhani Siljo ja Kaarlo Kramsu. Ouluun liittyy paljon naiskirjailijoita, kuten Sara Wacklin, Mimmi Bergh, Fredrika Pietilä, Anu Kaipainen, Anna-Maija Ylimaula. Ouluun liittyvät myös kirjailijat Sinikka Laine, Pauliina Rauhala, Pauliina Vanhatalo ja Inga Röning. Museot Keskustan tuntumassa Ainolan puistossa sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan museo. Vuonna 1931 valmistuneen museorakennuksen on suunnitellut arkkitehti Oiva Kallio. Sen lähistöllä Myllytullissa, entisessä Veljekset Åström Oy:n pääkonttorissa, sijaitsee 1963 perustettu Oulun taidemuseo. Pikisaaressa Matilan talossa toimii Merimiehenkotimuseo, jossa on esillä oululaiseen merimiehen kotiin 1800-luvun loppupuolella tyypillisesti kuuluneita huonekaluja ja esineitä. Oulun kaupungin eteläpuolella, Kiviniemen kaupunginosassa toimii Oulun Automuseo, jossa on esillä yli 50 ajoneuvoa, vanhimmat 1910-luvulta. Keskustan pohjoispuolella Pateniemessä sijaitsee Pateniemen sahan museo, joka keskittyy pääasiassa vuosina 1873–1990 toimineen Pateniemen sahan toiminnan ja historian esittelyyn. Oulujoen Turkansaaressa noin kymmenen kilometriä keskustasta sijaitsee maalaiskulttuuria esittelevä Turkansaaren ulkomuseo. Geologinen museo ja Eläinmuseo ovat aiemmin toimineet Oulun yliopistolla Linnanmaalla, mutta ne on lakkautettu vuonna 2018. Julkiset veistokset F. M. Franzénin muistopatsas Futura – Tuntematon Inhimillisen kosketuksen ja teknologian vuorovaikutus Kalasääski ja lohi Kevätmyrskyä Pallautuneet Pohjan neito Polskis Ruutuvihko Siivet Toripolliisi Tuirasta Ruijan rannoille Valaistuksen tie Viestintä Oulussa ilmestyy Juho Raappanan vuonna 1899 perustama sitoutumaton sanomalehti Kaleva. Vuonna 2014 se oli levikiltään Suomen seitsemänneksi suurin. Muita Oulussa kustannettuja lehtiä ovat Suomen Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa ja vasemmistoliittoa lähellä oleva aikakauslehti Kansan tahto. Oulussa ilmestyviä kaupunkilehtiä ovat Kalevan julkaisema Forum24 ja Oulu-lehti, jonka omistaa Suomenmaata kustantava Joutsen Media. Joutsen Median omistuksessa on myös viihde- ja harrastuslehtiä julkaiseva Kolmiokirja. Yleisradion Pohjois-Suomen uutiset lähetetään Oulusta. Lisäksi Yle Oulun toimitus sijaitsee Oulussa. Oulun murre Oulun murre on synnyltään länsisuomalainen sekamurre, jonka juuret ulottuvat muinaishämäläiseen kielimuotoon. Oulun seudun murteet kuuluvat suomen kielen pohjoispohjalaisiin murteisiin. Siteet ulkomaihin olivat vahvat, koska kauppaa käytiin ympäri maailman. Oulun murresanastolle on tyypillistä etenkin ruotsalaisten lainasanojen käyttö. Ruotsinkielisyys näkyi Oulussa vielä 1900-luvun alkupuolella aivan eri tavalla kuin nykyään. Ruotsinkielisten vahva asema näkyi myös siinä, että 1870-luvulla muuten suomenkielisessä Oulun Wiikko-Sanomissa oli ruotsinkielisiä ilmoituksia. Oulun kauppias- ja porvarisuvut puhuivat ruotsia yleisesti aina 1900-luvulle asti. 1850-luvulla Oulun asukkaista noin kymmenen prosenttia oli ruotsinkielisiä. Heidän osuutensa väheni kuitenkin 1930-lukuun mennessä kolmeen prosenttiin. Oulun suomenkielinen väestö väritti puhettaan ruotsin kielestä lainattujen sanojen avulla. Tällaisia ovat muun muassa valakolööki, petrata, fiini, oorninki, pruuvi, tilipehööri, rööri, veska, tyyristyä ja entrata. Akkuna on puolestaan venäjän vaikutusta. Sanoja on unohtunut, mutta joitakin esiintyy vielä silloin tällöin sanomalehtien sivuilla. Tunnettuja oululaisten nykyisinkin käyttämiä murresanoja ovat onnikka ”linja-auto” ja patio ”terassi”. Tunnetuin sanonta Oulun murteella lienee Ookkonää Oulusta? Pelekääkkönää polliisia? Ruokakulttuuri Oulun pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla rössypottu, lohisoppa ja makiajuusto. Käristemakkara eli kärkkäri sekä niin sanottu känkky eli kämäpizza ovat Oulun pikaruokakulttuurin keskeinen osa. Kun Kotivara meinasi lopettaa Kärkkärin valmistamisen, sen puolesta kerättiin nopeasti adressi. Tapahtumat Oulussa on järjestetty useita suuria kristillisiä kesätapahtumia. Vanhoillislestadiolaisten suviseurat on järjestetty Oulussa kaksitoista kertaa, viimeksi vuonna 1966. Herättäjäjuhlat on järjestetty Oulussa neljä kertaa: 1928, 1960, 1983 sekä 2011 Muita tunnettuja tapahtumia: Arktiset Askeleet Jalometalli Festival Korttelihaipakka Matala Ocean Race OuDance Oulun juhlaviikot Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaali Oulun Musiikkijuhlat Oulun musiikkivideofestivaalit ja Ilmakitaransoiton MM-kisat Oulun päivät Oulunsalo Soi Oulun sarjakuvafestivaali Oulun Tervahiihto ja Tervasoutu sekä Terwahölkkä ja -maraton Qstock Rotuaari Piknik The Irish Festival of Oulu Time Tunnel Vectorama Valoa Oulu! -valofestivaali Liikenne Oulu on tärkeä liikenteellinen solmukohta. Sen kautta kulkee yksi Suomen pääväylistä, Helsingistä Utsjoelle kulkeva valtatie 4, joka on kaupungin kohdalla moottoritie, sekä eurooppatiet E8 ja E75. Oulusta alkavat Kuusamoon johtava valtatie 20 ja Kajaaniin johtava valtatie 22, ja Turkuun johtava valtatie 8 erkanee valtatie 4:stä Oulun eteläpuolella Limingassa. Kaupungin alueella Oulujoen ylittää viisi maantie-, yksi rautatie- ja kolme kevyen liikenteen siltaa. Kaupunkiseudun joukkoliikenteen järjestämisestä on vastannut vuoden 2015 alusta lähtien Oulun joukkoliikenne. Kaukoliikenteen yhteyksiä Oulun linja-autoasemalta on eri puolille Suomea. Oulun rautatieasema on kolmen radan risteysasema, josta on useita päivittäisiä matkustajajunavuoroja Helsingin, Kuopion, Kolarin ja Rovaniemen suuntiin, ja myös tavaraliikenne on vilkasta. Oulun satamassa käy vuosittain yli 500 alusta, ja sen kautta kulkee rahtia vuosittain noin kolme miljoonaa tonnia. Kylänpuolen kaupunginosassa sijaitseva Oulun lentoasema on Helsinki-Vantaan lentoaseman jälkeen matkustajamäärältään maan toiseksi vilkkain, ja sieltä on Helsinkiin päivittäin kymmenkunta lentoa. Oulussa on panostettu pyöräilyyn ympäri vuoden. Pyörätieverkkoa on lähes tuhat kilometriä. Oulun mainetta talvipyöräilykaupunkina nosti kongressi, jossa se julistettiin maailman parhaaksi talvipyöräilykaupungiksi. Urheilu Oulussa toimii noin 200 urheiluseuraa, joissa harrastetaan monia urheilulajeja. Palloiluseurat Oululaisista palloiluseuroista miesten mestaruuksia ovat voittaneet jalkapallossa Oulun Palloseura (2), jääkiekossa Kärpät (8), pesäpallossa Lippo (4), jääpallossa Oulun Palloseura (7) ja Oulun Luistinseura (16), kaukalopallossa Bandy-84 ja RB-Oulu, sekä lentopallossa Sun Volley. Muita palloilulajien oululaisia pääsarjaseuroja ovat olleet muun muassa jalkapallossa Oulun Työväen Palloilijat (OTP), FC Oulu ja AC Oulu, futsalissa Tervarit ja FC Oulun Pallo, jääpallossa OPP, OTP ja Oulun Tarmo, kaukalopallossa Oulun Pallo-Karhut, R-Ville Team, koripallossa ONMKY, salibandyssä OLS ja Merikoski SBT sekä lentopallossa ETTA ja Kisko. Pienemmissä palloilulajeissa oululaisia pääsarjaseuroja ovat olleet Northern Lights (amerikkalainen jalkapallo) ja OYUS (rugby). Oululainen Beach Volley Team Nurminen-Piippo voitti SM-hopeaa 2011 ja SM-kultaa 2012. Naisten palloilusarjoissa oululaista menestystä ovat edustaneet pesäpallossa Lippo, jääkiekossa Kärpät, jääpallossa OPS, salibandyssä OLS ja Merikoski SBT, jalkapallossa OPS, ONS ja OTP sekä lentopallossa ETTA. Muut lajit Kamppailulajeissa yksi parhaimmin menestynyt seura Oulussa on Oulun ITF Taekwon-Do-seura. Kansainvälisistä arvokisoista on tullut useita mitaleja. Muun muassa Janne Korhonen (taekwondoin) on kolminkertainen Euroopan mestari lajissaan. Jaana Ronkainen on menestynyt judoka, Euroopan mestari, hopea- ja pronssimitalisti. Myös Pasi Laurén on edustanut maataan ja kotikaupunkiaan olympiatasolla. Juha Hänninen on moninkertainen Suomen mestari ja olympiaedustaja nyrkkeilyssä. Vuodesta 1965 asti toimineen Kilpatanssiseura Oulun Telemark Teamin kouluttamat tanssijat ovat kilpailleet ja menestyneet niin kansallisissa kuin kansainvälisissä kilpailuissa. Televisiosarjassa Tanssii tähtien kanssa oululainen tanssiosaaminen on näkynyt laajasti. Urheilupaikat Oulussa on kolme uimahallia, kolme kunnallista jäähallia ja seitsemän liikuntahallia sekä useita liikuntasaleja. Urheilukeskuksia ja kenttiä on useita kymmeniä eri puolilla kaupunkia Merkittävin urheilukeskus on Raksilan urheilukeskus, jossa sijaitsevat jäähalli Oulun Energia Areena (rakennettu 1975, 6 614 katsojapaikkaa) ja monitoimiareena Ouluhalli. Raksilassa on lisäksi yksi Suomen vilkkaimmista uimahalleista, tekojäärata ja pesäpallostadion. Muita merkittäviä urheilualueita ovat Oulun pääasiallinen jalkapallokenttä Castrenin urheilukeskus, Oulun urheilutalo, Linnanmaan urheilupuisto (harjoitusjäähalli ja urheiluhalli) sekä Heinäpään urheilukeskus, jossa on seitsemän täysimittaista jalkapallokenttää ja palloiluhalli. Äimäraution hevosurheilukeskuksessa on sekä Suomen vanhin samalla paikalla sijaitsevan ravirata että useita ratsu- ja ravitalleja. Tunnetut kisat Oulu on isännöinyt usein eri lajien arvokisoja, kuten yleisurheilun SM-kisoja, Kalevan kisoja. Ne on järjestetty Oulussa viisi kertaa. Kaupunki on useaan kertaan isännöinyt pesäpallon arvo-ottelua Itä–Länttä. Oulu on toiminut jääpallon MM-kisojen pelipaikkana vuosina 1967, 1975 ja 2001 sekä 1969, jolloin Ruotsin kisojen yksi ottelu pelattiin Oulussa. Painin EM-kilpailut järjestettiin vuonna 1989. Kaupungissa on järjestetty lentopallon EM-kisat vuosina 1977 ja 1993. Lisäksi on pelattu jalkapallon, jääpallon, jääkiekon ja lentopallon maaotteluita. Yksi merkittävimpiä yksittäisiä otteluita lienee vuodelta 1980, kun OPS pelasi Liverpoolia vastaan 1–1-tasapelin. Jääkiekkojoukkue Oulun Kärpät on pelannut Jääkiekon SM-liigassa kaudesta 2000–2001 lähtien, sitä ennen se oli sarjassa 1970– ja 80-luvuilla. Kärppien saavutuksiin kuuluu kahdeksan Suomen mestaruutta, joista viimeisin on kaudelta 2017–2018. Oulun NMKY:n urheilijat järjestävät joka syyskuu vuodesta 1966 juostun Oulun Juoksun. He järjestävät myös joka toukokuu vuodesta 1989 juostun Terwahölkkä ja -maraton -tapahtuman. Iinatin moottoriurheilukeskuksessa on ajettu yleisen luokan JM-SM kilpailut vuonna 2003. Muuta Oulu on menestynyt hyvin viimeaikaisissa kaupunkien imagotutkimuksissa. Taloustutkimuksen vuonna 2008 julkaisemassa tutkimuksessa se sai suurista kaupungeista koko maan imagoarvioinneissa parhaan sijoituksen, kun mukana olivat kaikkien läänien vastaajien arviot. Asteroidi 1512 Oulu on nimetty kaupungin mukaan. Ystävyyskaupungit Oulun ystävyyskaupunkeja ovat: Alta, Norja (1948) Arkangeli, Venäjä (1993) Boden, Ruotsi (1948) Bursa, Turkki (1978) Halle, Saksa (1968) Hangzhou, Kiina (2011) Leverkusen, Saksa (1968) Matera, Italia (2010) Odessa, Ukraina (1957) Siófok, Unkari (1978) Nijmegen, Alankomaat (1987) Partneri- ja kummikaupunkeja ovat: Glasgow, Yhdistynyt kuningaskunta Ilembula, Tansania Karlsruhe, Saksa Luulaja, Ruotsi Matagalpa, Nicaragua Sendai, Japani Uumaja, Ruotsi Viennen alue, Ranska Postimerkkejä Oulun kaupungin 350-vuotisjuhlien kunniaksi on 2. syyskuuta 1955 julkaistu ruskea 25 markan arvoinen postimerkki. Kuvassa on purjelaiva ja silinteripäinen mies. Merkki kuvaa kauppaa ja laivanvarustusta. Katso myös Luettelo tunnetuista oululaisista Luettelo Oulun julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Nallikarin virkistysalue Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Oulun kaupungin kotisivut Tilastokeskus – Oulun avainluvut Karttatie, Oulun seudun karttapalvelu Oulun joukkoliikenne Ylen Elävä arkisto – Vanhoja kaupunkejamme – Oulu Jääkiekkoa, pesäpalloa ja harrastuksia Oulussa Oululaisia yrityksiä Oulunseudun Liikennetieto VisitOulu.fi – Matkailijalle Seulonnan keskeiset artikkelit 41.1 Suomi

902

https://fi.wikipedia.org/wiki/Yleisradio

Yleisradio

Yleisradio Oy (, lyhyesti Yle) on Suomen valtion omistama valtakunnallinen mediayhtiö, joka harjoittaa yleisradiotoimintaa. 99,98 prosenttia Yleisradiosta on valtion omistuksessa, muita osakkeenomistajia ovat muun muassa eräät media-alan yritykset. Yleisradion rahoitus muodostuu vuodesta 2013 alkaen yleisradioveron tuotoista. Yleisradiolla on kolme televisiokanavaa, kuusi radiokanavaa, teksti-TV, suoratoistopalvelu Yle Areena, mobiilisovellus sekä internetpalvelut yle.fi-sivustolla. Yleisradion suurimmat toimipisteet sijaitsevat Helsingin Pasilassa ja Tampereen Ristimäessä Mediapoliksessa. Sen rakennuksia Pasilan alueella ovat muun muassa pääsisäänkäyntinä toimiva Mediatalo, Studiotalo, Luova talo sekä Pasilan linkkitorni. Aluetoimituksia on 25 paikkakunnalla: suomenkielisiä toimituksia on 18, ruotsinkielisiä 8 ja yksi saamenkielinen toimitus Inarissa. Yleisradiotoiminnan historiaa Suomessa Radioamatöörit, radioyhdistykset ja radiopataljoona Ennen O.Y. Suomen Yleisradio – A.B. Finlands Rundradio perustamista Suomessa yleisradiotoimintaa harjoittivat yksityiset yhdistykset ja Suomen puolustusvoimien radiopataljoona Santahaminassa. Helsingissä radioamatöörit perustivat Radiola-nimisen yleisradioaseman. Radiopataljoona lähetti yleisradiolähetyksen huhtikuussa 1923 entiseltä Venäjän keisarikunnan Itämeren laivaston upseerikasinolle, nykyiselle Katajanokan kasinolle. Kesällä 1923 Tampereella aloitti Arvi Hauvosen ylläpitämä Tampereen Radio 10 W:lla, jatkoi syksyllä 25 W:lla ja sai vuonna 1924 jo 250 W:n lähetysmahdollisuudet keväällä. Vuonna 1924 aloittaneet Lahden Radioharrastajat saivat tapaninpäivänä vuonna 1926 aikaan Lahden kaupungin ensimmäisen yleisradiolähetyksen Rautatienkadun ja Harjukadun kulmasta kolmannesta kerroksesta asuintaloa. Yleisradion alkutaival O.Y. Suomen Yleisradio – A.B. Finlands Rundradio -yhtiön perustava kokous pidettiin Helsingissä 29. toukokuuta 1926. Samana vuonna 9. syyskuuta yhtiö lähetti ensimmäisen radio-ohjelmansa Unioninkatu 20:ssä sijainneesta studiosta Suomen Radioyhdistykseltä hankituilla laitteistoilla, ja tätä päivää pidetään Yleisradion syntymäpäivänä, vaikka vasta vuonna 1928 sen lähetyksiä pystyi kuuntelemaan koko maassa. Tämän jälkeen maanlaajuista verkkoa kehitettiin ja tultaessa 1930-luvulle lähetyksiä pystyi kuuntelemaan jo 100 000 suomalaista kotia. Vuonna 1934 Yleisradion toiminta siirtyi Suomen valtiolle. Uuden yhtiön nimeksi tuli ensin Oy Suomen Yleisradio Ab ja vuodesta 1944 Oy Yleisradio Ab. Nimi Yleisradio napattiin Puolustusvoimilta, jossa yleisradiolla tarkoitettiin kaikkien kuultavissa olevaa radiolähetystä. Vanhin säilynyt Yleisradion ohjelma on presidentti P. E. Svinhufvudin uudenvuodenpuhe vuodelta 1935. Vanhojen ja vuokrattujen tilojen käydessä riittämättömiksi Yleisradion ja Posti- ja lennätinhallituksen asettama toimikunta esitti vuoden 1933 alussa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, että radiotaloksi ostettaisiin Helsingin Säästöpankin talo osoitteessa Fabianinkatu 15. Kaupat talosta tehtiin huhtikuussa 1933, ja talon omistajaksi tuli Posti- ja lennätinhallitus. Vuonna 1934 käyttöön otettuun taloon sijoittuivat Posti- ja lennätinhallituksen yleisradio-osasto ja lupakonttori sekä Yleisradion toimisto- ja studiotilat. Samaan kortteliin Unioninkadun puolelle valmistui keväällä 1952 vanhaan toimitaloon liitetty uusi liiketalo, josta Yleisradio sai kauan kaipaamiaan lisätiloja. Sodan aikana Yleisradio jatkoi toimintaansa ja keskittyi erityisesti kotirintaman mielialan ylläpitoon. Se teki lähetyksiä myös rintamilta ja avusti maanpuolustusta muun muassa mahdollistamalla ohjeiden lähettämisen kaukopartioille suositun lastenohjelman, Markus-sedän lastentunnin, terveisiin kätkettynä. Talvisodan aikana Lahden radioasema kärsi vaurioita pommituksissa. Sodan jälkeen Yleisradio kielsi useiden neuvostovastaisina pidettyjen levyjen soittamisen. ULA-lähetykset Ultralyhyiden aaltojen lähetykset alkoivat Suomessa melko pian Saksan jälkeen 1950-luvun alussa ja laajenivat nopeasti 1950-luvun lopulle tultaessa. 1960-luvun alussa radion ULA-verkko peitti maan Lappia lukuun ottamatta. Koko maa oli ULA-verkon piirissä vuonna 1965, ja samalla rakennettiin toista ULA-verkkoa. Vuonna 1965 myös Lapissa alkoi toimia rinnakkainen ULA-verkko. Etelä- ja länsirannikolle oli valmistunut ruotsinkielisille ohjelmalle oma verkkonsa. Tämän jälkeen koko maassa kuului pääosin omaa ohjelmaa lähettävät yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma sekä rannikoilla ruotsinkielinen ohjelma. Sävelradio-lähetysten aloitus vuonna 1963 lisäsi ohjelman määrää tuntuvasti. Stereofoniset lähetykset alkoivat vuonna 1967. Järjestely valtakunnallisten kanavien osalta säilyi tällaisena vuoteen 1985 asti, jolloin kaksi suomenkielistä kanavaa eriytettiin täysin toisistaan. Jonkin verran lähetettiin myös maakunnallisia ohjelmia, mutta varsinaisesti paikalliset ohjelmat aloitettiin vuonna 1975, kun paikallisohjelma Ylen aikainen ja vastaava ruotsinkielinen Radio Mellannyland aloittivat pääkaupunkiseudulla. Televisiolähetysten synty 24. toukokuuta 1955 Teknillisen korkeakoulun (TKK) Radioinsinööriseuran Televisiokerho toteutti ensimmäisen langattoman suomalaisen TV-lähetyksen TKK:n sähkölaboratoriosta Helsingin Albertinkadulta. Lähetystä vastaanotettiin eri puolille pääkaupunkiseutua sijoitetuilla 13 vastaanottimella. TV-lähetysten alkaessa Yleisradio oli juuri laittanut pystyyn ultralyhyiden aaltojen (ULA) radiotoiminnan Suomessa ja yhtiön rahoitus ja kiinnostus oli keskittynyt vain radioon. Vuonna 1957 Yleisradio kuitenkin aloitti ensimmäiset testilähetykset, ja vakinaiset televisiolähetykset alkoivat 1. tammikuuta 1958 nimellä Suomen Televisio. Vuonna 1959 rakennettiin linkkiyhteys Ruotsiin, ja sitä kautta saatiin yhteydet myös Eurovisioon. Vuonna 1961 rakennettiin linkkiyhteys Porkkalanniemelle, jolloin saatiin yhteys Intervisioon. Yleisradion uutistoiminnan alkutahteja todistettiin ensimmäisten televisiouutisten myötä syyskuun 1. päivänä 1959, jolloin ruudussa nähtiin viiden minuutin mittainen Suomen Tietotoimiston (STT) sähkelähetys. Tuolloin televisio oli pikemmin erikoisuus kuin todellinen joukkotiedotusväline. Televisiouutisten aloittaessa oli televisiolupia Suomessa vasta vajaat 30 000, eikä televisio näkynyt lainkaan Pohjois- tai Itä-Suomessa. Television suosio maassa kasvoi nopeasti, ja vuonna 1964 Yle osti ja sulautti itseensä Tesvision ja tamperelaisen Tamvision. Aluksi keskusteltiin toisen kanavan lopettamisestakin, mutta lopulta päädyttiin kahteen kanavaan, jotka saivat nimekseen TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2. 1970-luvun alussa nimiksi vaihtuivat nykyiset TV1 ja TV2. Vuonna 1969 Yleisradio aloitti tv-ohjelmien lähettämisen värillisinä, mutta tekniikan kalleuden vuoksi käytännössä kaikki ohjelmat näkyivät värillisinä vasta 1970-luvun lopulla. Vappuna 1977 väriin siirtyi Tv-uutiset sekä TV-nytt. Yleisradion pääkonttori Kesäkadulla Vuonna 1968 Yleisradion pääkonttori siirtyi käytössä kuluneesta ja jo palovaaralliseksikin todetusta Fabianinkadun talosta Taka-Töölöön osoitteeseen Kesäkatu 2 valmistuneeseen uuteen toimitaloon. 1970-luvun alussa alettiin suunnitella Yleisradion tuotantoteknisten toimintojen siirtämistä Pasilaan rakennettaviin uusiin tiloihin. Rakennustyöt alkoivat kesällä 1976, ja ensimmäiset valmistuneet tilat saatiin käyttöön alkuvuonna 1979. Radion lähetystoiminta alkoi Pasilasta 7. marraskuuta 1979, ja viimeiset Yleisradion toiminnot siirtyivät vanhoista Fabianinkadun tiloista Pasilaan vuoden 1981 aikana. Ison Pajan valmistuttua vuonna 1993 myös Yleisradion pääkonttori muutti Kesäkadulta Pasilaan. Äänilevystö, kansallinen äänitearkisto Yleisradioon perustettiin vuonna 1935 äänilevystö, jonka tarkoituksena oli hankkia ja arkistoida äänilevyjä radion musiikkiohjelmia varten. Käytäntönä oli pitkään, että sellaisia levyjä, joiden ei katsottu sopivan radiossa esitettäviksi, ei ostettu lainkaan. 1960-luvulla äänilevystö siirtyi holhoavasta asenteesta kohti musiikkiin objektiivisesti suhtautuvan kansallisen äänitearkiston roolia, ja kokoelmia alettiin kartuttaa määrätietoisesti hankkimalla myös ennen Yleisradion perustamista tehtyjä äänitteitä. Vuosittaiset levyjen ja muiden äänitteiden hankintamäärät nousivat useisiin tuhansiin kappaleisiin. Äänilevystö erotettiin vuonna 1990 Yleisradion musiikkiosaston alaisuudesta itsenäiseksi osastoksi, joka oli osa koko radiotoimialan yhteisiä toimintoja. Vuonna 1995 levystössä oli lähes puoli miljoonaa levyä tai nauhaa. 1990-luvulla kokoelma kasvoi vuosittain noin 7 000 nimikkeellä. Äänilevystön keskeiset osat olivat kattava kokoelma klassista musiikkia, suuri valikoima kansainvälistä kevyttä musiikkia sekä miltei kaikki kotimaiset äänilevyt vuodesta 1901 alkaen. Levystöön on talletettu myös kaikki Lauantain toivotut levyt -ohjelmaan tulleet toivekirjeet ja -kortit vuodesta 1935 alkaen. Musiikkisensuuri 1970-lukua leimasi myös politisoituminen. Jo aiemmin Yleisradio oli kieltänyt tiettyjen äänilevyjen soittoa, mutta 1950-luvulla levy joutui soittokieltoon lähinnä teknisistä syistä kuten epäpuhtaan äänen vuoksi. 1960-luvulla tilanne muuttui ja levyjä joutui soittokieltoon myös moraalisista ja poliittisista syistä. Syitä saattoivat olla esimerkiksi kaksimielisyydet, uskonnollisten tunteiden loukkaaminen, päihteiden ihannointi, vammaisten pilkkaaminen ja kansallislaulujen väärinkäyttö. Vuosikymmenen puolivälissä joutuivat soittokieltoon muun muassa useat Irwin Goodmanin ja Juha ”Watt” Vainion levyt. Speden ja Simon Keltainen jäänsärkijä oli soittokiellossa jäänmurtajalakkojen aikana kohdan ”Värssy Wällärille, pojat!” ansiosta. Varsinaisista soittokielloista luovuttiin vuonna 1972; tiettävästi viimeinen varsinaisella kieltolistalla ollut levy oli Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin duetto Je t’aime – moi non plus. Eräitä levyjä saatettiin silti edelleen ”jäädyttää”, mikä merkitsi että niiden käyttö oli sallittu ainoastaan erityisestä syystä ja vakavassa asiayhteydessä: esimerkiksi Tuomari Nurmion kappale Kurja matkamies maan oli vuonna 1979 tällä tavoin jäädytetty, ja sen soittaminen kevyessä äänilevykonsertissa aiheutti julkista närkästystä. Nykyisin vastuu levyjen soittamisesta on päälliköillä ja toimittajilla. Ylellä oli monopoli radiokanavissa vuoteen 1985 asti, jolloin paikallisradiokanaville alettiin myöntää lupia. Monopoli purettiin vasta vuonna 1995, jolloin muut maanlaajuiset radioasemat sallittiin. Ulkomaanlähetykset Ulkomaille suunnatut lähetykset ovat Ylellä oma erityistoimintonsa. Lähetykset lyhyillä aalloilla muualle Eurooppaan ja toisiin maanosiin alkoivat pienellä teholla 1938 ja laajemmin uuden lähettimen valmistuttua Poriin vuonna 1948. Sotavuosina lähetettiin suomen ja ruotsin ohella etenkin venäjäksi, jatkosodan aikana viidellä muullakin kielellä. Sodan jälkeen jäivät käyttöön kotimaisten kielten ohella englanti ja ranska. Lyhytaaltolähetysten asema Yleisradiossa vaihteli ja etenkin vuodet 1958–1967 olivat alennustilan aikaa. Toiminta alkoi elpyä 1970-luvun alussa ja vuonna 1987 aloitti uusi valtion tuella rakennettu ulkomaanlähetysasema Porissa. Tätä ennen ohjelmistoon oli palautettu englannin oheen ranska ja saksa. Venäjä aloitettiin uudelleen syksyllä 1990. Ulkomaanlähetyksistä käytettiin 1970-luvulta nimitystä Radio Finland, joka sittemmin rekisteröitiin yhtiön aputoiminimeksi. Helsingissä aloitti 1978 Radio Finlandin vieraskielisiä ohjelmia välittänyt ULA-taajuus. Vuonna 1991 sillä alettiin releoida myös ulkomaisten yleisradioyhtiöiden ohjelmia eri kielillä. Aseman nimeksi tuli YLE Capital FM ja vuonna 2005 nimeksi muutettiin YLE Mondo. Vuonna 1993 Radio Finlandin puitteissa aloitettiin radion jakelu satelliittiteitse, aluksi yhteistyössä Deutsche Wellen kanssa. Vuoteen 1997 mennessä satelliittijakelu kattoi koko maapallon Etelä-Amerikkaa ja joitakin Atlantin ja Tyynenmeren osia lukuun ottamatta. Kotimaankielinen ulkomaanlähetystoiminta laajeni 1990-luvulla. Yleisradio markkinoi sitä edullisena tapana saada uutisia Suomesta. Vuonna 2002 Yleisradio päätti lopettaa vieraskieliset lähetykset venäjää lukuun ottamatta. Koko lyhytaaltotoiminta lopetettiin vuoden 2006 päättyessä. Ulkomaanlähetysten keski- ja lyhytaaltojakelu päättyi vuonna 2007 Helsingin keskiaaltolähetintä lukuun ottamatta. Radion jakelu satelliiteilla Euroopan ulkopuolelle lopetettiin vuoden 2012 alussa, jolloin Yle poistui satelliiteista AsiaSat2 ja Intelsat Americas. Myös Euroopassa radion saatavuutta satelliiteista supistettiin ja jakelutieksi jäi vain radiopalvelu TV Finlandia lähettävän Thor 5:n yhteydessä. Yhteistyö APN:n kanssa Yleisradio ja APN tekivät vuoden 1975 alussa sopimuksen yhteistyöstä ja ohjelmien yhteistuotannosta. Sopimus antoi APN:lle mahdollisuuden vaikuttaa ohjelmien määrän lisäksi niiden yksityiskohtiin. Yhteistyösopimuksen perusteella radiossa tuotettu viikoittainen Naapurineljännes muuttui vuonna 1978 puolen tunnin mittaiseksi Näin naapurissa -lähetykseksi. Ohjelmien avoimena toimitusperiaatteena oli neuvostomateriaalin laaja käyttö. Vuosituhannen taite Vuonna 1994 voimaan astuneen lain mukaan yhtiön nimi muutettiin Yleisradio Oy:ksi, ruotsiksi Rundradion Ab. Edellisen vuoden alussa tehty television kanavauudistus oli siirtänyt kaupallisen ohjelmiston omalle kanavalleen ja jättänyt TV1:n ja TV2:n pelkästään Ylen käyttöön. Digitalisoitumisen myötä Yle perusti useita uusia tv-ja radiokanavia. Suomen ensimmäinen digitaalinen radiokanava YLE Peili aloitti toimintansa vuonna 1998. Seuraavana vuonna aloittivat digitaaliset radiokanavat Ylen Klassinen ja Radio Aino. Kanavauudistuksen jälkeen vuonna 2003 radiokanavat olivat YLE Radio 1, YleX, YLE Radio Suomi ja YleQ. YleQ lakkautettiin vuonna 2006 ja sen tilalle tuli Yle Puhe. Yleisradion nykyiset digitaaliset televisiokanavat ovat 4. elokuuta 2008 alkaen Yle TV1, Yle TV2, Yle Teema ja Yle Fem. Entisiä kanavia ovat YLE24, YLE Extra ja YLE TV1+. YLE TV1+ -kanava lähetti Yle TV1:n ohjelmaa vanhalla tekstitystekniikalla eli kuvaan poltetulla tekstityksellä, mutta nämä lähetykset lopetettiin 4. elokuuta 2008. 1. elokuuta 2005 alkoi myös Ylen tv-kanavien satelliittijakelu yhteistyössä Canal Digitalin ja Viasatin kanssa. Ulkomaille suunnattu television satelliittijakelu koostekanava TV Finland oli alkanut toimia Euroopassa 1998. Kotisivunsa Yleisradio avasi muiden valtamedioiden tapaan 1990-luvun puolivälissä. Todellinen sisältöjen vieminen verkkoon on alkanut 2000-luvulla. Yle Elävä arkisto avautui syyskuussa 2006. Yle Areena avautui kesällä 2007 ja toi nettiin tv- ja radio-ohjelmia myöhemmin katsottavaksi. Yleisradion kaikki televisiokanavat, TV1, TV2, Teema sekä Fem, ovat olleet katseltavissa suorana Yle Areenassa 22. huhtikuuta 2013 alkaen. Tekijänoikeudellisista syistä osaa kanavien ohjelmista voi katsella Yle Areenassa ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolella. Yhtiön kaikkien radiokanavien kuuntelu Yle Areenan kautta oli mahdollista jo aiemmin. Vuonna 2007 Yle perusti oman uutistoimiston, Yle Uutiset, jolloin se luopui STT:n palveluista. Yle Uutiset muodostettiin vanhasta YLE24-yksiköstä. Yle palasi STT:n asiakkaaksi vuonna 2017. Sopimus oli aluksi voimassa vuoden 2017 loppuun asti. Samana vuonna Yle päätti jatkaa STT:n asiakkaana. Yleisradion kanavat ja palvelut Yleisradio Oy tarjoaa digitaalisesti maanpäällisessä verkossa sekä alueellisia että valtakunnallisia julkisen palvelun televisio- ja radiokanavia. Maanpäällisen verkon omistaa Ylen entinen tytäryhtiö Digita Oy. Televisio Lisäksi television puolella toimivat: Yle TV1 HD Yle TV2 HD Yle Fem (itsenäisenä ohjelmakokonaisuutena) Yle Teema (itsenäisenä ohjelmakokonaisuutena) Yle Teema & Fem HD TV Finland (ulkomailla) Radio Lisäksi radion puolella toimivat: Yle Suomen 18 alueradiota Yle Vegan 5 alueradiota Yle Sat 1 (ulkomailla) Yle Sat 2 (ulkomailla) Palvelut Yle.fi Yle Areena Yle Uutiset Yle Urheilu Svenska Yle Abitreenit Kioski Yle Elävä arkisto Yle Tiede Oppiminen Yle Teksti-tv yle.fi/musiikki Yle Uutisluokka Yle Import Yle Tuotanto ja Design Mobiilisovellukset Yle Areena (Android, iOS, WP8) Lasten Areena (Android, iOS) Yle Uutiset Uutisvahti (Android, iOS, WP) Yle.fi-sovellus (Android, IOS) Pikku Kakkonen (Android, iOS) Pikku Kakkosen Eskari (Android, iOS) BUU-klubben (Android, iOS) Yle Kielikoulu (Android, iOS) Galaxi (Android, iOS) Lahjoita puhetta (Android, iOS) Yle AR (Android, iOS) Entiset radiokanavat 1926–1963 Suomen ainoa radiokanava 1963–1985 Yleisohjelma, Rinnakkaisohjelma 1963–1990 ruotsinkielinen ohjelma/verkko 1939–2006 lyhytaaltolähetykset, vuodesta 1972 Radio Finland 1985–1990 1-verkko (Yleisohjelman jatkaja), 2-verkko (Rinnakkaisohjelman jatkaja) 1990–1997 Riksradion, Regionalradion (ruotsinkielisen verkon jatkajat) 1990–2003 Radiomafia (2-verkon jatkaja nuorten aikuisten populaarikulttuurin osalta) 1997–2005 FSR Mixkanalen (suomenkielisillä alueilla kuulunut koostekanava, joka lähetti Vegan ohjelmaa tämän valtakunnallisen lähetyksen aikana sekä Extremin ohjelmaa Vegan aluelähetysten aikana) 1999–2003 Radio Aino 1999–2006 FSR+ 2003–2006 YleQ Elävän arkiston nettiradio Entiset televisiokanavat 2001–2007 YLE24 2007–2008 YLE Extra 2008 YLE TV1+ 2011–2014 Yle HD 2014–2017 Yle Teema HD 2014–2017 Yle Fem HD Entiset palvelut A-tuubi Kulttuurikunto Yle Lapset (sulautui muihin palveluihin, esim. Yle Areenaan) Olotila Aivonarikka YLE Arkki Tehosto Supertekstitelevisio (lakkautettiin teknisen vian katkaistua lähetyksen) Yhtiötunnukset Yhtiön ensimmäisenä logona (vuodesta 1940) oli Ami Hauhion suunnittelema ympyrä, jonka sisässä oli kaksi kuusta, radiomasto ja radioaaltoja kuvaava aaltoviiva sekä sana Radio. Logoa kutsuttiin ”Sananjalan kuuseksi”. Vuonna 1965 logoon lisättiin televisioruudun ääriviivat. Television ruutuilmeessä tätä logoa ei käytetty. Toukokuussa 1990 Yleisradio otti käyttöön Herbie Kastemaan suunnitteleman tunnuksen ”Renkaat”, jotka eri värisinä muodostivat sisäänsä ympyrän tai pallon, jonka alapuolella oli teksti YLE. Renkaat kuvastivat uutisia, urheilua, musiikkia, viihdettä ja draamaa. Tästä logosta tehtiin myös ruututunnus, jota esitettiin ennen aamun ensimmäistä ohjelmaa ja illan viimeisen ohjelman jälkeen. Tunnus korvasi vanhan E. Rädyn suunnitteleman joutsentunnuksen vuodenvaihteessa 1991–1992. Tunnuksen musiikin sävelsi Jukka Tiensuu. TV2:ssa tunnusta näytettiin 10. elokuuta 1997 ja TV1:ssä vuoteen 2000 asti. Lokakuussa 1999 Yleisradion logoksi tuli Markkinointi Viherjuuri -yhtiön suunnittelema ”Tolppa, YLE, tolppa”. Yleisradion uudeksi logoksi tuli 5. maaliskuuta 2012 yhtiön graafikkoryhmän suunnittelema ”Laatuleima”. Yleisradion uuden fontin suunnitteli Saku Heinänen. Aikamerkki Alusta lähtien Yleisradio on lähettänyt myös aika­merkkejä. Aluksi aika­merkki annettiin triangelilla, vuodesta 1934 lähtien gongilla. Kesästä 1963 lähtien se koostui kuudesta piippauksesta ja gongin äänestä. Myöhemmin otettiin käyttöön viidestä lyhyestä ja yhdestä pitkästä piippauksesta koostunut aika­merkki, joka on edelleen käytössä. Yleisradion alku­aikoina aika­merkki annettiin vain kaksi kertaa päivässä, myöhemmin aina ennen radiouutisia. Vuonna 1978 se alettiin antaa joka tasa­tunti sekä lisäksi uutisten edellä kello 11.30, 12.30 ja 17.30, ei kuitenkaan esimerkiksi kesken radioitavan jumalan­palveluksen tai sinfonia­konsertin. Hallinto Yleisradio on julkisen palvelun yleisradioyhtiö, jonka osakkeista ja äänivallasta on aina oltava vähintään 70 prosenttia valtion omistuksessa. Yleisradion toiminnasta on säädetty Yleisradio Oy:stä annetussa laissa (1380/1993). Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja tulee tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja maakunnallisesti. Yleisradioon liittyvä lainsäädäntö valmistellaan liikenne- ja viestintäministeriössä. Hallintoneuvosto Hallitus Johtoryhmä Johtajat Katso myös Antenni-lehti, entisiltä nimiltään Radiokuuntelija ja Radiokuuntelija-tv Euroopan yleisradiounioni Hyvä Joulumieli -keräys Nenäpäivä Radion ja television historia Suomessa Yleisradion ohjelmaneuvostot Lähteet Tietoa Yleisradiosta. Merkkipaaluja ja käännekohtia. Suomen Radioamatööriliitto 1910-luku. Agricola – Suomen historiaverkko Yleisökertomus 2006. Viitteet Kirjallisuutta Yleisradion historia. 1. osa 1926–1949 Eino Lyytinen:”Perustamisesta talvisotaan”, Timo Vihavainen: ”Sodan ja vaaran vuodet” Yleisradio OY, WSOY Painolaitokset 1996. Zilliacus, Ville: Kaksikielinen Yleisradiomme. Helsinki: Yleisradio, 1988 Velander, Paavo: Kidekoneesta väritelevisioon. Helsinki: Kirjayhtymä, 1986 Yleisradio: Ohjelmatoiminnan säännöstö. Helsinki: Yle, 1992 Aula, Maria Kaisa: Poliitikkojen ja toimittajien suhteet murroksessa? Tutkimus Yleisradion politiikan toimittajien ammatti-identiteetistä 1980-luvulla. Helsinki: Yleisradio, 1991 Kiuru, Sakari: Puhetta tuulta vastaan: Yleisradion ohjelmapolitiikan pohdintaa suurten muutosten vuosina. Helsinki: Yleisradio, 1990 Paukku, Eero: Yleisradio, julkinen palvelu ja sananvapaus. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö/Edita, 2004 Yle 50: ääniä ja kuvia: Ljud och bild. Helsinki: Yleisradio, 1976 Hellman, Heikki: Uustelevision aika?: yleisradiotoiminnan edellytykset television rakennemuutoksessa. Helsinki: Hanki ja jää, 1988 Ville Pernaa: Uutisista, hyvää iltaa. Ylen tv-uutiset 50 vuotta. (2009) Aiheesta muualla Yleisradion verkkosivut. Yleisradion vuosikertomusten arkisto. Yle Areena. Yle Elävä arkisto. Vanhoja kanavatunnuksia. Ylen Elävä arkisto. Sinko, Säteisheitin vai Yle? Yle Elävä arkisto. 360-kuvaa Ylen uutisstudiolta. Funkis sopii radiotaloon, Suomen Kuvalehti, 20.10.1934, nro 43, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Seulonnan keskeiset artikkelit

903

https://fi.wikipedia.org/wiki/Olli%20Lindholm

Olli Lindholm

Olli Ilari Lindholm (19. maaliskuuta 1964 Pori – 12. helmikuuta 2019 Tampere) oli Yö-yhtyeen laulaja yhtyeen perustamisesta vuonna 1981 lähtien kuolemaansa vuonna 2019 asti. Lindholm oli Yön viimeisen kokoonpanon ainoa alkuperäisjäsen. Ajoittain hän toimi myös kitaristina ja lauluntekijänä. 2000-luvulla Lindholm julkaisi myös neljä sooloalbumia. Lindholm oli mukana televisiosarjoissa Idols, The Voice of Finland ja Vain elämää. Lindholm oli tunnettu intohimoisena Porin Ässien kannattajana ja teki joukkueen kanssa usein yhteistyötä. Uran alkuvaiheet Lindholm aloitti muusikkouransa 16-vuotiaana vuoden 1980 keväällä Ulvilassa hard rockia soittaneessa The Tamibandissa. Hän perusti yhdessä muiden porilaisten punkkareiden kanssa Läikkä-nimisen pienlehden. Seuraava yhtye oli nimeltään Rawness, jota seurasi The Beautyboys -niminen kokoonpano. Sen jälkeen Lindholm oli perustamassa T.T. Salonen Judas Bandia. Lindholm alkoi ottaa kitaratunteja, tapasi Jussi Hakulisen oltuaan Hakulisen STRIX-yhtyeen keikalla ja fanitettuaan Hakulisen biisejä hän pyysi päästä bändiin laulajaksi Hakulisen tilalle. Vuonna 1981 STRIX sijoittui Rock SM -kisojen Porin aluekarsinnassa kolmanneksi, ja seuraavana vuonna 1982 nimellä Yö yhtye voitti samaiset aluekarsinnat ja pääsi SM-loppukilpailuun sijoittuen kolmanneksi. Sen myötä Yö sai levytyssopimuksen ja julkaisi ”Likaiset legendat I” -singlen ja vuonna 1983 Varietee-albumin. Lindholm soitti Yö-yhtyeessä alkujaan myös koskettimia, mutta kun Juice Leskisen irvaili Lindholmin kosketinsoittoelehtimisestä seuratessaan poikien treenaamista, totesi Lindholm jatkavansa vain laulajana ja Jussi Hakulinen otti kosketinsoitimen soittamisen omalle kontolleen. Yö-yhtyeessä sekä Lindholm, että Hakulinen olivat pääsolisteja kappaleesta riippuen. Vuonna 1982 Olli Lindholm lauloi ja soitti kitaraa myös Appendix-yhtyeessä, jonka silloinen menestyskappale ”Ei raha oo mun valuuttaa” on Lindholmin sävellys ja sanoituksesta puolestaan vastasi Jussi Hakulinen. Porilaisella Appendixillä oli tuolloin myös Lindholmin säveltämä ja sanoittama kappale ”Sinä ja Minä”, jonka nimisellä kappaleella toinen porilaisbändi Dingo sattumoisin nousi maineeseen. Lindholm sävelsi ja sanoitti myös Appendixin kappaleen ”Tää maailma on meidän” sekä sävelsi kappaleen ”Kytän unelma”. Lauluntekijänä Yölle tekemiensä sävellysten ja sanoitusten lisäksi Lindholm teki sävellyksiä ja sanoituksia myös Appendixille, Pate Mustajärvelle ja Popedalle. Lindholm sanoitti Yölle 32 kappaletta vuosina 1985–1994. Hänen sanoittamiaan olivat albumilla Myrskyn jälkeen (1985) ilmestyneet ”Enkelille”, ”Kalpea ratsastaja”, ”Niin paljon me teihin luotettiin”, ”Poika”, ”Sunnuntai-iltana klo 21.00”, ”Tuhat kilometriä luotasi”, ”Vain vuoksi toisten” ja ”Vuosi”, albumilla Äänet (1986) ilmestyneet ”Aivan pieni rakkauslaulu”, ”Et ole liian villi oppimaan”, ”Lasisilmä”, "Arpa on heitetty?", ”Minä rakastan sinua nyt”, ”On kaikki kaunista nyt”, ”Tämä pieni kylä”, ”Unessa”, ”Viisi kaunista yötä” ja ”Ääni”, vuonna 1987 singlellä ilmestynyt ”Tää kesä”, albumilla Lanka palaa (1987) ilmestyneet ”Karnevaalien kaupunki”, ”Kaupungin kaunein tyttö”, ”Kiitos”, ”Kotiin”, ”Laulu rakkaudelle” ja ”Pojat”, albumilla Toinen puoliaika (1989) ilmestyneet ”Kaipaan luoksesi kotiin” ja ”Surullinen mies”, albumilla Antaa soittaa (1991) ilmestynyt ”Voitaisko rakastaa”, singlellä vuonna 1994 ilmestynyt ”Kesäaurinko saa” ja albumilla Hyviä vuosia (1994) ilmestyneet kappaleet ”Antaa syksyn tulla vaan”, ja ”Kun kohdataan”. Yölle sanoittamistaan kappaleista Lindholm myös sävelsi kappaleet ”Aivan pieni rakkauslaulu”, ”Anna mulle voimaa”, ”Enkelille”, ”Et ole liian villi oppimaan”, ”Kaipaan luoksesi kotiin”, ”Kalpea ratsastaja”, ”Karnevaalien kaupunki”, ”Kaupungin kaunein tyttö”, ”Kesäaurinko saa”, ”Kotiin”, ”Kun kohdataan”, ”Lasisilmä”, ”Laulu rakkaudelle”, ”Minä rakastan sinua nyt”, ”Niin paljon me teihin luotettiin”, ”On kaikki kaunista nyt”, ”Poika”, ”Pojat”, ”Sunnuntai-iltana klo 21.00”, ”Surullinen mies”, ”Tuhat kilometriä luotasi”, ”Tämä pieni kylä”, ”Tää kesä”, ”Unessa”, ”Vain vuoksi toisten”, ”Viisi kaunista yötä”, ”Voitaisko rakastaa”, ”Vuosi” ja ”Ääni”. Lisäksi Lindholm teki moniin kappaleisiin joko sävellykset tai sanoitukset, esimerkiksi hitit ”Vie mut minne vaan” ja ”Ihmisen poika” ovat Lindholmin säveltämiä. Kuoleman jälkeen Yö julkaisi vuonna 2023 Mitä jos mä rakastan -albumilta ulos jääneen Viimeiseen auringonlaskuun -nimisen kappaleen. Olli Lindholmin laulu oli äänitetty vuonna 2018. Televisiossa Lindholm toimi keväällä 2011 Idols-laulukilpailussa Helsingin koelaulujen vierailevana tuomarina. Vuonna 2015 hän aloitti The Voice of Finlandin tähtivalmentajana, ja keväällä 2017 hän oli mukana Vain elämää -televisiosarjan 6. tuotantokaudella. Palkinnot ja tunnustukset Lindholm palkittiin vuoden 2003 Emma-gaalassa Erikois-Emmalla. Lindholm oli odottanut, että Jussi Hakulisen säveltämä ja sanoittama ”Rakkaus on lumivalkoinen” -kappale olisi saanut Vuoden biisi -palkinnon, mutta sen sai Don Johnson Big Bandin ”One MC, One Delay” -kappale. Lindholm nimitti saamaansa palkintoa vuonna 2017 ”sääli-Emmaksi” ja sanoi, ettei vieläkään ollut päässyt yli siitä, että ”Rakkaus on lumivalkoinen” ei saanut Vuoden biisi -palkintoa. Lindholm voitti Iskelmä-Finlandia-palkinnon Tapsan Tahdit -tapahtumassa Nokialla 2008. Palkinnon rahallinen arvo oli 10 000 euroa. Lindholmin vastaehdokkaina olivat Muska, Maarit, Timo Rautiainen ja Hanna Pakarinen. Valitsijana toimi Juhani Merimaa, joka perusteli valintaansa sillä, että näistä laulajista Lindholm on jättänyt pysyvimmän jäljen suomalaiseen iskelmäkenttään. Palkinnon ojensi valtiovarainministeri Jyrki Katainen. Lindholm oli myös yleisön suosikki. Lindholm voitti Iskelmä Gaalassa 2010 Vuoden miesartisti -palkinnon. Alaveteliläisen moottorisahataiteilija Ulla Haglundin veistämä Olli Lindholmin puinen näköispatsas paljastettiin 23. syyskuuta 2022 Pomarkun taidepuistossa. Patsas perustuu valokuvaaja Tiia Santavirran ottamaan valokuvaan. Yksityiselämä Opiskelu ja työ Lindholm valmistui ammattikoulusta levyseppähitsaajaksi ja työskenteli nuoruudessaan autokuskina, lähettinä, trukkikuskina ja varastomiehenä. Lindholm ja samalla muukin yhtye muutti Porista Tampereelle vuonna 1986. Lindholm toimi myös taksikuskina vuosina 1998–2001 ja siivousyrityksessä työnjohtajana. Perhe Lindholm oli naimisissa Satu Lindholmin kanssa 24 vuotta. Hän jätti 29. maaliskuuta 2016 yksin ensimmäisen vaiheen avioerohakemuksen ja yksin myös toisen vaiheen hakemuksen 2. marraskuuta 2016. Heillä oli kaksi aikuista lasta. Viimeisinä vuosinaan Lindholm seurusteli Eveliina-nimisen naisen kanssa ja asui Ella-tyttärensä kanssa rivitalossa Ryydynpohjassa Tampereella. Poika Ossi oli jo aiemmin muuttanut pois kotoa. Terveys Lindholm oli 1990-luvun loppupuolelta lähtien absolutisti. Tätä ennen hänellä oli vakava alkoholiongelma. Viimeisinä vuosinaan Lindholm kärsi kohonneesta verenpaineesta sekä uniapneasta, johon hänelle oli määrätty hoidoksi CPAP-ylipainelaite, jota hänen olisi tullut suosituksen mukaan käyttää aina nukkuessaan. Hän ei kuitenkaan käyttänyt maskia perustellen käyttämättömyyttä henkisillä seikoilla, sillä hän harrasti paljon liikuntaa ja koki, että käyttäminen olisi itsensä invalidisoimista. Kuolema Lindholm kuoli 54-vuotiaana aamuyöllä 12. helmikuuta 2019 sairauskohtaukseen. Hänen enonsa Raimo Jokisalo kertoi helmikuussa 2020 julkisuuteen Lindholmin varsinaisen kuolinsyyn olleen aortan repeämä. Porin kaupunki järjesti 12. helmikuuta suruliputuksen Lindholmin muistolle. Porin kauppatorilla sijaitsevalla Satakieli-lavalla järjestettiin samana iltana kynttilämuistotilaisuus. Lindholmin oli määrä esiintyä Iskelmä Gaalassa 15. helmikuuta. Gaalan alku omistettiin Lindholmin muistolle: Lindholmin pitkäaikainen ystävä, Ilveksen päävalmentaja Karri Kivi piti tilaisuuden aluksi muistopuheen, jonka jälkeen pidettiin hiljainen hetki. Juha Tapio esitti ”Pettävällä jäällä” -kappaleen, jonka hän on sanoittanut ja säveltänyt Yölle. Lisäksi Gaalassa näytettiin Lindholmin elämää ja uraa kuvaavia kuvia. Lindholm haudattiin vain lähipiirin läsnä ollessa perheen sukuhautaan Pomarkun vanhalla hautausmaalla lauantaina, 16. maaliskuuta 2019. Hänen Ylämaan vihreästä graniitista veistetyssä hautakivessään on lainaus Yön kappaleesta Minne tuulet vie: "Mitä tapahtuu, jos lähden tuntemattomaan, loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan uudestaan." Porin Ässät Lindholm oli jääkiekkojoukkue Porin Ässien mahdollisesti tunnetuin kannattaja. Hän oli joukkueen intohimoinen kannattaja 1970-luvulta lähtien. Lindholm oli yksi Ässien Patasydän -maalilaulun esittäjistä. Lindholm oli vakioesiintyjä jääkiekko-otteluiden alkuseremonioissa. Hän lauloi Maamme-laulun muun muassa Ässien mestaruuskeväänä 2013 ja uudistetun Isomäki Areenan avajaisissa syksyllä 2015. Lindholm tunsi suurimman osan Ässien pelaajista ja oli säännöllisesti yhteydessä muun muassa Ville Uusitaloon tämän toimiessa joukkueen kapteenina. Kaudella 2012–2013 joukkueen päävalmentajana toiminut Karri Kivi oli Lindholmin läheinen ystävä. Lindholm oli pääesiintyjä vuonna 2013 järjestetyssä Ässien Suomen-mestaruusjuhlissa Porin torilla. Lindholmin kuolemaa seuraavana päivänä Ässät pelasi SM-liigan kotiottelunsa HPK:ta vastaan poikkeuksellisesti mustassa peliasussa. Ennen alkulämmittelyä jäähallissa soitettiin pääasiassa Yö-yhtyeen musiikkia, ja lisäksi Lindholmia muistettiin hiljaisella hetkellä sekä muistovideolla. Diskografia Sooloalbumit Voima (2000) Maailma on kaunis (2010) Nukku-Matti ja Herra Kuu (2012) Minun jouluni (2013) Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Julkaistu alun perin Image 5–6/2006. Suomalaiset kitaristit Suomalaiset lauluntekijät Suomalaiset rocklaulajat Emma-palkinnon saajat Yön jäsenet Vuonna 1964 syntyneet Vuonna 2019 kuolleet

904

https://fi.wikipedia.org/wiki/Optinen%20asema

Optinen asema

Optinen asema tarkoittaa tietokoneeseen kytkettävää lukulaitetta, joka kykenee lukemaan optiseen mediaan tallennettua tietoa. Toiset optiset asemat kykenevät myös tallentamaan ja pyyhkimään tietoa. Optisen aseman toiminta perustuu tiedonlukuun valon avulla. Valona käytetään laservaloa joka voidaan kohdistaa riittävän tarkasti ja riittävän kapealle alueelle. Magneettisoptinen asema pystyy lukemaan magneettiselle medialle tallennettua tietoa. Tästä on hyötyä, sillä magneettisen aineen valoa polarisoivaa tilaa voidaan muuttaa lukemattomia kertoja, optisen lukumenetelmän antaessa korkean tarkkuuden. Optiset asematyypit CD-ROM (Compact Disk Read Only Memory)-asema CD-ROM-asema kykenee ainoastaan lukemaan levyllä olevaa dataa. Yleisimmin tällaisilla asemilla luetaan CD-ROM levyjä, jotka valmistetaan puristamalla. Esimerkiksi kaupasta ostettavat tietokoneohjelmat ja musiikkilevyt ovat tällaisia levyjä. "Multiread" merkinnällä varustetut CD-ROM-asemat kykenevät lukemaan myös CD-R ja CD-RW-levyjä. CD-R-asema (Compact Disk Recordable) Asema toimii samalla tavalla kuin CD-ROM-asema, ja lukee CD-R, sekä CD-RW-levyjä, mutta kykenee myös kirjoittamaan tietoa CD-R levylle. CD-RW-asema (CD ReWrite) CD-RW-asema kykenee lukemaan kaikkia aiemmin mainittuja levytyyppejä, sekä pyyhkimään ja uudelleen kirjoittamaan tähän soveltuvaa CD-RW-levyä. CD-RW/DVD (CD ReWrite/Digital Versatile Disk tai Digital Video Disc) CD-RW/DVD-, eli Combo-asema kykenee CD-RW-aseman ominaisuuksien lisäksi lukemaan myös DVD-levyjä. Muita optisia asemia ovat DVD-asemat: DVD-ROM-asema DVD-R ja DVD+R DVD-RW ja DVD+RW HD-DVD Blu-ray CD-asemien nopeudet CD-asemia on useita eri nopeuksisia. Asemien nopeutta on jatkuvasti kasvatettu tekniikan kehittyessä. Ensimmäisen CD-ROM-aseman tiedonsiirtonopeus oli 150 kilotavua sekunnissa. Kun tästä kehitettiin nopeampi malli, joka siirsi 300 kB/s, alettiin kutsua näitä tuplanopeusasemiksi (2x150 kB/s). Eri nopeuksille käytettiin numeroa, kuvaamaan monikokertainen nopeusero asemalla on alkuperäiseen 150 kB/s siirtävään asemaan. CD-RW-asemien nopeus ilmoitetaan yleensä muodossa 48X-16X-48X. Ensimmäinen numero tarkoittaa CD-R-kirjoitusnopeutta, toinen CD-RW-kirjoitusnopeutta ja kolmas lukunopeutta. Nopeudet suhteutetaan alkuperäiseen 150 kB/s nopeuteen. CD-asemien todelliseen nopeuteen vaikuttavat myös CD-aseman liitäntätyyppi ja CD-aseman välimuistin koko. Liitäntätyyppejä ovat rinnakkaisportti, IDE, SATA ja ulkoisien asemien myötä yleistymässä olevat USB ja FireWire, sekä SCSI. Kirjallisuutta Tietokonetekniikka Seulonnan keskeiset artikkelit

906

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oppimisp%C3%A4iv%C3%A4kirja

Oppimispäiväkirja

Oppimispäiväkirja on pedagoginen menetelmä, oman oppimisen arvioinnin ja kehittämisen väline. Oppimispäiväkirjan avulla voi kuvata kokemusmaailmaa, tukea persoonallista kasvua sekä tunnistaa oppimisen heikkouksia ja vahvuuksia. Se toimii jatkuvan arvioinnin tukena ja ideoiden tallentajana. Oppimispäiväkirjalla on useita myönteisiä puolia, erityisesti sen avulla on onnistuttu tukemaan opiskelijan itseohjautuvuutta ja itsearviointia. Oppimispäiväkirja edistää opiskelijan reflektointia siitä, mitä ja miten hän on oppinut. Päiväkirja antaa myös tietoja opintojen edistymisestä ja sitä kautta rohkaisee ja motivoi opiskelijaa. Se toimii myös käsitteiden, asioiden ja teorioiden selkiyttäjänä. Lähteet Opetusmenetelmät

907

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ogg%20Vorbis

Ogg Vorbis

Ogg Vorbis voi tarkoittaa seuraavia asioita: Ogg, on avoimen standardin multimediasäiliötiedostomuoto äänivirralle. Vorbis, on avoimen standardin häviöllinen äänenpakkausmenetelmä.

908

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oheislaite

Oheislaite

Oheislaite eli lisälaite () on tietokoneen yksikkö, joka erään määritelmän mukaan on "apulaite tiedon syöttämiseen ja saamiseen tietokoneelta". Oheislaitteita ovat esimerkiksi syöttö-, tulostus- ja tallennusvälineet. Ne mahdollistavat ihmisen ja tietokoneen välisen kommunikoinnin ja tietojen varastoinnin. Oheislaite on tyypillisesti ulkoinen laite eikä tietokonelaitteiston komponentti, joka ei suoraan kuulu keskusyksikköön. Oheislaitteet ovat myös valinnaisia, esimerkiksi palvelintietokone voi olla ilman näyttöä ja näppäimistöä. Tietokoneiden oheislaitteiden historia Syöttölaitteet 3D-skanneri hiiri kaukokirjoitin kosketusnäyttö kuvanlukija mikrofoni näppäimistö piirtopöytä (piirustuslauta) pääte reikäkorttikone (reikäkortinlävistyslaite) valokynä valopistooli verkkokamera videopeliohjain Näyttölaitteet kuvaputkinäyttö (CRT) nestekidenäyttö (LCD) pistenäyttö projektori teletype (paperipääte) vektorinäyttö (ks. Imlac PDS-1, Tektronix 4010) virtuaalitodellisuuslasit Äänentoisto ja -tallennus Kaiutin MIDI-yhteensopivat laitteet (esim. syntetisaattori) Samplerit Tulostimet Piirturi kiekkokirjoittimet rivikirjoittimet matriisitulostimet lämpökirjoittimet lasertulostimet kaupallisesti saatavilla 1970-luvun lopusta lähtien mustesuihkutulostimet sublimaatiotulostimet 3D-tulostin Muut Telakka (tietokone) Katso myös Oheislaiteliitännät Tietokonetekniikan historia Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

909

https://fi.wikipedia.org/wiki/Orgasmi

Orgasmi

Orgasmi on miellyttävä fyysinen ja psykologinen kliimaksi, joka aiheutuu seksuaalisen kiihottumisen laukeamisesta. Orgasmi aiheutuu useimmiten sukupuolielinten stimulaatiosta, joka voi tapahtua itsetyydytyksessä taikka kahden tai useamman ihmisen välisessä seksiaktissa, kuten esimerkiksi yhdynnässä. Yleisyys ja kesto 93 prosenttia miehistä saa yhdynnässä orgasmin aina tai melkein aina, mutta naisista vain 46 prosenttia. Joka kymmenes nainen ei ole saanut yhdynnässä koskaan orgasmia. Naisen kyky saavuttaa orgasmi yhdynnän aikana paranee kuitenkin iän myötä. Vain kuusi prosenttia naisista saa yleensä orgasmin yhdynnässä ilman että myös klitorikseen kohdistuu stimulaatiota. Klitoriksen sijainnilla on vuonna 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan suuri vaikutus siihen, kuinka helppoa naisen on saada orgasmi yhdynnän aikana, koska se vaikuttaa siihen, kohdistuuko myös klitorikseen stimulaatiota yhdynnän aikana. Myös klitoriksen, häpyhuulten ja emättimen aukon hermotuksella sekä verenkierrolla on suuri merkitys naisen orgasmin synnyssä. Lantion lihasten käyttö vaikuttaa niin ikään orgasmin syntyyn. Naisten on yleensä helpompi saada orgasmi itsetyydytyksen avulla kuin yhdynnässä. Itsetyydytyksen opettelu ei kuitenkaan paranna kykyä saada orgasmia yhdynnän aikana tai muulla tavalla kumppanin kanssa harrastetussa seksissä. Moni nainen, joka ei saa orgasmia yhdynnässä, voi saada sen pettingin aikana eli kumppanin stimuloidessa naisen erogeenisia alueita esimerkiksi suulla tai kädellä. Kymmenen prosenttia naisista saa paljon orgasmeja ja äärimmäisen helposti, jotkut heistä jopa pelkistä kuvitelmista tai hipaisusta tai esimerkiksi puhelinkeskustelussa kumppanin kanssa. Jotkut naiset taas eivät saa orgasmia edes itsetyydytyksen tai pettingin avulla. Osa heistä voi saavuttaa orgasmin kuitenkin apuvälineen kuten vibraattorin tai paineilmakiihottimen avulla. Orgasmiin vaadittavan kiihottumisen kesto vaihtelee huomattavasti yksilöittäin, mutta naisten kiihottuminen ja sitä seuraava orgasmi kestävät tyypillisesti pidempään kuin miesten. Miehet tarvitsevat tyypillisesti kahdesta kymmeneen minuuttia stimulointia, useimmat naiset 20–50 minuuttia. Orgasmia on myös mahdollistä viivyttää tietyillä tekniikoilla. Naisen orgasmi kestää yleensä 20 sekuntia tai yli, miesten vain 3–10 sekuntia. Naisista 8 % ja miehistä 4 % oli saanut tuoreimmassa yhdynnässään useita orgasmeja. Miehen orgasmi on yleensä yhdynnän päätepiste, koska se johtaa yleensä peniksen veltostumiseen, eikä mies voi siten yleensä saada heti uutta orgasmia. Orgasmi on mahdollista saada myös kokonaan muiden alueiden kuin sukuelinten stimuloimisesta, joskus jopa ajattelun voimalla. Orgasmeista on raportoitu esimerkiksi meditoinnin, psykedeelien käytön, sähköstimulaation, synnytyksen ja ulostamisen yhteydessä. Kuvaus Yleisesti ottaen miesten ja naisten antamissa kuvauksissa omista orgasmeistaan ei ole ollut helppo havaita eroja sen jälkeen kun sukupuolen paljastavat ilmaisut on muutettu neutraaleiksi. Kuvauksissa mainitaan usein miellyttävän seksuaalisen jännityksen kasvaminen pisteeseen, jossa se ei enää voi kasvaa. Sitten tuntuu huimausta, jota seuraa voimakas helpotuksen ja riemun tunne, koko kehon lihaskouristuksia, euforiaa ja lopuksi rauhan ja rentouden tunne. Orgasmin aikana tietoisuus ympäristöstä katoaa, lukuun ottamatta tietoisuutta kumppanista. Orgasmin aikana ihminen usein ilmehtii kasvoillaan tavalla, joka näyttää samalta kuin voimakkaan kivun aikana otetut ilmeet. Tämän on arveltu saattavan johtua siitä, että kipua ja orgasmia käsittelevät aivojen ja selkäytimen osat ovat osittain samat. Orgasmi voi tuntua eri kerroilla erilaiselta, koska genitaalialueen eri hermojen stimulointi eri tavalla ja eri voimakkuudella aiheuttaa erilaisia tuntemuksia. Myös muiden erogeenisten alueiden hyväily voi vaikuttaa orgasmin voimakkuuteen. Sukupuolittain Miehen orgasmi Kun mies alkaa kiihottua seksuaalisesti, hän saa erektion eli hänen peniksensä jäykistyy, kun peniksen lihakset rentoutuvat ja verta pääsee virtaamaan sisään. Kiihottumisen jatkuessa jossain vaiheessa tapahtuu sarja lihassupistuksia, jotka aiheuttavat siemennesteen purkautumisen eli siemensyöksyn. Samalla hetkellä mies kokee orgasmin. Miehen on mahdollista saada siemensyöksy ja orgasmi ilman erektiota, tai orgasmi ilman siemensyöksyä, tai siemensyöksy ilman orgasmia. Orgasmin voi saada kokonaan ilman peniksen stimuloimista, kuten unissaan (”märät unet”). Mies voi myös saada erityisen voimakkaan ja syvän orgasmin, jos peräaukon etupuolelta noin 2,5–6 senttimetrin syvyydellä sijaitsevaa eturauhasta hierotaan peräaukon kautta esimerkiksi eturauhaskiihottimella. Kinseyn tutkimuksessa vuodelta 1948 kerrotaan, että noin yksi mies tuhannesta oli saanut orgasmin ja ejakulaation kokonaan ilman stimulaatiota valveilla ollessaan. Jotkut miehet kertovat pystyvänsä tähän tantrajoogan avulla. On tavallista, että mies tulee uniseksi heti orgasmin jälkeen, vaikka seksin aikainen rasitus ei olisikaan ollut kovin suuri. Testosteronin tuotannon väheneminen iän myötä voi aiheuttaa miehessä kyvyttömyyden saada orgasmeja eli anorgasmian. Tätä voidaan hoitaa antamalla testosteronia. Naisen orgasmi Kun nainen alkaa kiihottua seksuaalisesti, hänen klitoriksensa jäykistyy, koska sen paisuvaiskudos täyttyy verestä. Myös emättimeen virtaa verta ja se kostuu. Kiihottumisen jatkuessa tapahtuu sarja emätintä ja peräaukkoa ympäröivien lihasten nopeita ja rytmikkäitä lihassupistuksia, jotka aiheuttavat orgasmin kokemisen. Myös kohtu supistelee voimakkaasti orgasmin aikana. Orgasmiin liittyvät lihassupistukset ohjaavat emättimeen mahdollisesti tullutta siemennestettä kohtua päin muulloin paitsi kuukautisten aikana, jolloin lihassupistukset kulkevat vastakkaiseen suuntaan. Joidenkin naisten virtsaputken kautta tulee orgasmin aikana kirkasta nestettä. Tätä kutsutaan naisen ejakulaatioksi. Nestettä tulee yleensä enintään yhden teelusikallisen verran, ja se koostuu enimmäkseen glukoosista ja eturauhashappo-fosfataasista. Neste erittyy virtsaputken seinämissä olevista Skenen rauhasista. Nainen voi saada orgasmin emättimen, kohdunkaulan tai klitoriksen stimuloimisesta. Joillakin naisilla orgasmi on voimakkain silloin, kun kaikkia näitä kolmea aluetta stimuloidaan samanaikaisesti, sillä se aktivoi kolmea tai neljää eri paria hermoja. Nainen voi saada voimakkaan orgasmin, jos klitorikseen yhteydessä olevaa peräaukon sisällä olevaa herkkää kohtaa stimuloidaan. Joillakin naisilla rintojen ja nännien stimulointi voi tehdä orgasmista todennäköisemmän tai voimakkaamman, mutta toisilla tätä vaikutusta ei ole tai se on päinvastainen. Yhdyntäasennolla voi olla merkitystä naisen orgasmin saamisessa. Vaginayhdynnässä nainen voi saada orgasmin herkimmin, jos penis koskettaa vaginan seinämän etuosassa olevaa G-pistettä. Monen parin kohdalla tämä saavutetaan parhaiten yhdyntäasennossa, jossa joko nainen on päällä, mies on takana, tai mies on päällä polvillaan. Kohdunkaulan stimuloiminen edellyttää peniksen työntämistä syvälle vaginaan. Orgasmin laatu vaihtelee suuresti eri naisilla. Joillakin se on lyhyt, intensiivinen, kokonaisvaltainen psykofyysinen purkaus, jolloin tajunta hetkeksi heikkenee ja elimistön kontrollikyky vähäksi aikaa häiriintyy. Toisilla se on pitempi ja tasaisempi siirtyminen kiihottumista seuraavan tasannevaiheen kautta tyydytyksentunteeseen, jonka aikana nainen tuntee mielihyvää ilman räjähdysmäistä kokemusta. Jotkut naiset voivat saada synnytyksen aikana orgasmin. Japanin perhesuunnittelujärjestön johtajan, gynekologian tohtori Kunio Kitamuran mukaan naisen orgasmi on aivojen theta-aaltomittausten perusteella keskimäärin lähes 10 kertaa voimakkaampi kuin miehen orgasmi. Naiset myös yleensä toipuvat orgasmista hitaammin. Cash Simpsonin (Science 2.0) mukaan tämä ei välttämättä todista orgasmin voimakkuudesta. Neurotieteilijä Barry Komisarukin mukaan erot aivoaalloissa ovat väitettyä pienemmät, ja eräässä 1970-luvun tutkimuksessa miesten ja naisten sanalliset orgasmikuvaukset eivät olleet erotettavissa toisistaan. Naisen orgasmin saaminen tuoreimmassa yhdynnässä ei ollut yhteydessä mihinkään tutkituista taustamuuttujista, kuten itsetyydytyksen harrastamiseen, äitiyteen, uskonnollisuuteen, kumppanien määrään tai hyviin taikka huonoihin seksikokemuksiin. Syynä saattavat olla naisten erilaiset luontaiset orgasmiherkkyydet. Osa naisista saa orgasmin lähinnä itsetyydytyksessä ja vain harvoin yhdynnässä. Useimpien tutkimusten mukaan miehen peniksen koko ei vaikuta naisen orgasmin todennäköisyyteen. Klitoriksen saama stimulaatio on oleellisin asia orgasmin kannalta kolmannekselle naisista, mutta toisaalta pieni osa naisista kykenee saamaan orgasmin vain yhdynnässä. Biologian professori Elisabeth Anne Lloyd on esittänyt, että naista ei ole evoluutiossa ”suunniteltu” saamaan orgasmia yhdynnässä. Jotkut naiset sanovat oppineensa saamaan orgasmeja yhdynnöissä hyväksymällä itsensä ja kehonsa. Myös koskettelu ja kyky avoimeen keskusteluun seksistä ovat yhteydessä orgasmeihin. Nuorten naisten orgasmiongelmat ovat lisääntyneet ja ne ovat yhteydessä yhdyntöjen ja halun vähenemiseen, väsymykseen sekä epävarmuuteen omasta haluttavuudesta. Terveysvaikutukset Orgasmi saa ihmisen kuluttamaan vain kaksi tai kolme kilokaloria, mutta siihen johtavassa toiminnassa hän kuluttaa usein kymmeniä kertoja enemmän. Orgasmi saa monen miehen uneliaaksi ja voi auttaa unen saamisessa. Naisilla tätä yhteyttä ei ole havaittu yhtä selkeästi, mutta moni nainen on kyselytutkimuksissa kertonut masturboivansa päästäkseen paremmin uneen. Orgasmi nostaa naisen kipukynnystä hetkellisesti voimakkaammin kuin muu seksuaalinen stimulaatio. Miehillä asiaa ei ole tutkittu, mutta moni mies on kertonut ettei tunne orgasmin hetkellä kipua. Orgasmin aikana vapautuva oksitosiini voi lievittää stressiä. Miehen riski kuolla sairauskohtaukseen ei tutkimusten mukaan havaittavasti kasva orgasmin aikana. Jotkut miehet ja naiset kärsivät orgasmin jälkeisestä päänsärystä. Jotkut ovat lisäksi raportoineet yhtäkkisestä mutta joskus pitkäänkin jatkuvasta voimakkaasta päänsärystä orgasmin aikana, kuten myös yhtäkkisestä terävästä kivusta kasvoissa. Tällaisten päänsärkyjen on arveltu liittyvän väliaikaiseen verenpaineen nousuun, lihaskramppiin tai aivokalvon verisuonen laajentumiseen. Vaivaa lievitetään muun muassa triptaaneilla. Saantivaikeudet Syöpähoidon jälkeen ihmisen voi olla vaikeampaa saavuttaa orgasmia kuin aiemmin. Naisella kohdunpoisto ja muut genitaalialueen leikkaukset, ja miehellä esimerkiksi eturauhasen syövän leikkaus voivat joskus johtaa orgasmin saannin vaikeutumiseen. Vaginan kuivuminen voi estää naisen seksuaalisen nautinnon ja orgasmin. Jos miehen orgasmin saantivaikeudet johtuvat erektiohäiriöstä, sen hoito voi tuoda myös orgasmit takaisin. Kondomi vähentää peniksen ja vaginan välistä kosketusherkkyyttä, mikä voi vaikeuttaa miehen orgasmin saantia. Ruokavaliolla ei arvella olevan paljonkaan merkitystä orgasmin saamisessa. Myöskään harvalla niin sanotulla afrodisiakalla on havaittu tutkimuksissa olevan seksuaalista vaikutusta. Lääkeaineiden vaikutus Monella lääkeaineella on joko myönteinen tai kielteinen vaikutus orgasmeihin, yleensä kielteinen. Testosteroni ja muut steroidit parantavat orgasmeja vanhahkoilla miehillä ja vaihdevuodet ohittaneilla naisilla, joilla on matala testosteronitaso. Kaksi tuntia ennen seksiä nautitun johimbiinin on havaittu parantavan orgasmia lisäämällä noradrenaliinin eritystä. Dopamiinin eritystä lisäävät huumeet kuten amfetamiini ja kokaiini voivat stimuloida ja pitkittää orgasmia, mutta niillä on vaarallisia sivuvaikutuksia. Muiden huumeiden, kuten kannabiksen ja ekstaasin, myönteiset vaikutukset orgasmiin ovat anekdoottisia. Orgasmia heikentäviä aineita ovat esimerkiksi SSRI-lääkkeet sekä joskus myös alkoholi, opioidit, barbituraatit ja bentsodiatsepiinit, vaikka ne saattavatkin poistaa seksuaalisia estoja. Eläinten orgasmi Nisäkäsurokset näyttävät nauttivan ejakuloimisesta, joten tutkijat ovat arvelleet niiden mahdollisesti saavan myös jonkinlaisen orgasmin. Eläinnaaraiden käyttäytymisestä tällaista on vaikeampaa havaita, ja joidenkin tutkijoiden mukaan naaraan orgasmi onkin ihmisen ainutlaatuinen sopeutuma. Joillakin apinalajeilla ja muillakin nisäkkäillä on naarailla kuitenkin havaittu parittelun aikana samanlaisia fysiologisia vasteita kuin ihmisnaaraalla, kuten ilmehtimistä ja äännähtelyä sekä lihasten supistumista ja pulssin ja hengityksen kiihtymistä. Katso myös Taolaiset rakastelumenetelmät Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla FINSEX-tutkimus – orgasmi Kirsi Heikkinen: Naisen orgasmi on suloista turhuutta. Tiede 17.8.2006. Seksuaalisuus Seulonnan keskeiset artikkelit

911

https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4%C3%A4kaupunki

Pääkaupunki

Pääkaupunki on itsenäisen valtion tai muun hallinnollisen alueen, kuten osavaltion tai maakunnan keskus, jossa yleensä sijaitsevat valtionhallinnon päätoiminnot, kuten hallitus ja kansanedustuslaitos. Useimmilla poliittisilla yksiköillä on vain yksi pääkaupunki, mutta joillakin on useampia. Bolivian oikeudellinen pääkaupunki on Sucre ja hallinnollinen pääkaupunki La Paz. Alankomaiden oikeudellinen pääkaupunki on Amsterdam ja hallinnon keskus Haag. Etelä-Afrikan hallinnollinen pääkaupunki on Pretoria, oikeudellinen pääkaupunki Bloemfontein ja lainsäädännöllinen pääkaupunki Kapkaupunki. Yhdysvaltain osavaltioista Connecticutilla ja Rhode Islandilla oli vielä 1800-luvulla kaksi pääkaupunkia. Toisaalta Naurun tasavallalla ei ole virallisesti pääkaupunkia lainkaan, vaikka sen hallinnollinen keskus onkin Yarenissa. Pääkaupungit jaetaan joskus ”luonnollisiin” ja ”keinotekoisiin” pääkaupunkeihin. Luonnollinen pääkaupunki on hallitseva kaupunki, kuten Lontoo tai Pariisi, jonka ympärille usein koko maa on kasvanut. Keinotekoinen pääkaupunki on perustettu suoraan pääkaupungiksi, kuten Canberra Australiassa, Brasília Brasiliassa ja Abuja Nigeriassa. Pääkaupungin valinta on usein tehty alueen maantieteellisen tai väestöllisen painopisteen sijainnin perusteella. Tästä esimerkkejä ovat Indianapolis Indianassa ja Springfield Illinoisissa. Washington valittiin Yhdysvaltain pääkaupungiksi, koska se ei ollut liian etelässä, eikä liian pohjoisessa. Myös Sacramento valittiin Kalifornian pääkaupungiksi ja Tallahassee Floridan pääkaupungiksi aikana, jolloin ne olivat vielä lähellä osavaltioidensa väestön keskipistettä, joskin tilanne on sittemmin muuttunut. Canberra perustettiin Australian pääkaupungiksi, koska suurkaupungit Melbourne ja Sydney eivät hyväksyneet toisiaan valtion pääkaupungiksi. Ottawa valittiin Kanadan pääkaupungiksi, koska se sijaitsee ranskan- ja englanninkielisen Kanadan rajalla. Japani siirsi pääkaupunkinsa Kiotosta pohjoisemmaksi Tokioon vuonna 1868 samaan aikaan, kun maa pyrki laajentamaan hallintaansa Japaninsaarten pohjoisosassa. Amerikan vallankumouksen jälkeen seitsemän Yhdysvaltain 13 osavaltiosta siirsi pääkaupunkinsa rannikolta sisämaahan. Katso myös Luettelo pääkaupungeista Luettelo entisistä pääkaupungeista Luettelo valtioista, joiden pääkaupunki ei ole valtion suurin kaupunki Luettelo valtioista, joilla on useampi kuin yksi pääkaupunki Luettelo pääkaupungeista väkiluvun mukaan Lähteet Aiheesta muualla Hallinto Seulonnan keskeiset artikkelit

912

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pakkoruotsi

Pakkoruotsi

Pakkoruotsi on ruotsin kielestä Suomen suomenkielisten koulujen pakollisena oppiaineena käytetty hieman negatiivinen arkikielinen nimitys, jota käytetään varsinkin silloin, kun ruotsin kielen pakollista opiskelua toisena kotimaisena kielenä vastustetaan. Nimitys on esiintynyt Aitosuomalainen-lehdessä jo vuonna 1931, mutta tunnetuksi sanan teki Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajana vuosina 1988–1996 toiminut Erkki Pihkala. Vastaavasti ”virkamiesten pakkoruotsilla” tarkoitetaan valtion ja kuntien virkamiehille pääsääntöisesti asetettua vaatimusta ruotsin kielen todennetusta osaamisesta. Lakiteksteissä muuna kuin äidinkielenä opiskellusta suomen ja ruotsin kielestä käytetään nimitystä toinen kotimainen kieli. Suomen väestörekisteritietojen mukaan Suomessa puhuu ruotsin kieltä (suomenruotsi) äidinkielenään 5,3 % väestöstä (290 977) ja suomen kieltä 89,8 % (4 866 848). Suomen ruotsinkielisistä 8,73 % (25 395) on ahvenanmaalaisia. Manner-Suomen väestöstä 4,92 % on ruotsinkielisiä. Osa opettajista on arvostellut pakkoruotsin käsitteen käyttöä epäjohdonmukaiseksi, koska muistakaan kouluaineista ei käytetä pakko-etuliitettä. Lisäksi heidän mielestään termin käyttäminen tiedotusvälineissä lisää kielteisiä asenteita kielen opetteluun. Vastineeksi pakkoruotsikäsitteelle käytetään ruotsia äidinkielenään puhuvien pakollisesta suomen kielen opiskelusta pakkosuomi-käsitettä (). Sitä käytetään siis lähinnä pakkoruotsikeskusteluissa ruotsia tai muita kieliä äidinkielenään puhuvien oppiaineesta, mutta kieliryhmien kokoero Suomessa johtaa siihen, ettei se kaikilta osin ehkä ole vastaava asia. Muun muassa soveltavan kielitieteen tutkijan, Jyväskylän yliopiston professorin Kari Sajavaaran mielestä toisen kotimaisen kielen suomen merkitys Suomen ruotsinkielisille on kokonaan toisenlainen kuin toisen kotimaisen kielen ruotsin merkitys suomenkielisille. Ruotsin ja suomen kielet oppiaineina Alun perin kansakouluissa ei opetettu äidinkielen lisäksi muita kieliä. Vuonna 1964 voimaan tulleella kansakoululailla toinen kotimainen kieli ja yksi vieras kieli saattoivat kuulua kansakoulun pysyviin oppiaineisiin. Oppikoulu puolestaan oli alun perin tarkoitettu virkamiesten ja papiston kouluttamiseen, ja siihen kuului varsin runsaasti kieltenopetusta. Vakiintunut käytäntö oli, että ensimmäisenä vieraana kielenä opetettiin toista kotimaista kieltä ja toinen oli tavallisimmin 1950-luvulle asti saksa ja sittemmin englanti. Toinen kotimainen ja yksi pitkä vieras kieli kuuluivat pakollisina myös ylioppilastutkintoon. Peruskoulu-uudistuksen suunnitelmiin sekä hallituksen esityksessä että sivistysvaliokunnan mietinnössä 1960-luvun lopulla ei kumpaankaan kuulunut pakkoruotsi, ja kielten opetus kaikille samansisältöisenä nousi kiistanalaiseksi eduskunnan käsittelyssä. Opetusneuvos Asseri Joutsimäen mukaan pakkoruotsin kannattajien motiivi pakkoruotsin suhteen peruskoulu-uudistusta tehtäessä oli suomenkielisten ajan tuhlaaminen ja ruotsinkielisten tahojen valtapolitiikka. Laki koulujärjestelmän perusteista hyväksyttiin eduskunnassa 1968 lopulta sellaisena, että peruskouluun tuli kaikille pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen tuli olla niin sanottu toinen kotimainen. Tämän lisäksi yläasteella voitiin opiskella vielä yhtä vapaaehtoista kieltä. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitea esitti vuonna 1970 ruotsin kieltä vapaavalintaiseksi oppiaineeksi, jotta tunteja jäisi muillekin kielille, mutta tästä huolimatta poliittiset päättäjät "runnoivat pakkoruotsin osaksi peruskoulua" komiteaan kuuluneen opetusneuvos Jaakko Linnankiven mukaan. Peruskoulu-uudistus toteutettiin alueittain vuosina 1972–1977. Vuonna 2003 eduskunta päätti Vanhasen I hallituksen esityksestä vakinaistaa vuosia jatkuneen ylioppilaskirjoitusten rakennekokeilun, ja päätöksen myötä toinen kotimainen kieli muuttui ylioppilaskirjoituksissa vapaaehtoiseksi. Mainittu käytäntö kielten opetuksen historiasta itsenäisen Suomen ajalta kertoo sen, että vaikka Suomi on ollut perustuslaillisessa mielessä kaksikielinen maa itsenäistymisestään lähtien, on toisen kotimaisen kielen opiskelu ja osaaminen ollut kaikille pakollista vasta yli 50 vuotta itsenäistymisestä myöhemmästä ajasta asti eikä koko itsenäisen Suomen historian ajan. Tästä huolimatta jotkut pakkoruotsin kannattajat arvelevat, että käytännössä Suomen kaksikielisyyden ylläpitämiseksi pakkoruotsi on välttämätön. Voimassa olevalla lainsäädännöllä toista kotimaista kieltä voi opiskella joko A1-kielenä peruskoulun ensimmäiseltä luokalta, A2-kielenä peruskoulun neljänneltä luokalta tai viimeistään B1-kielenä kuudennelta luokalta alkaen. 85 % peruskoululaisista opiskelee ruotsia B1-kielenä. Professori Kari Sajavaara toteaa vain harvojen suomenkielisten oppivan kouluopetuksessa ruotsia luontevasti, koska käytännön kokemus kielestä jää pieneksi. Ruotsinkielisistä oppilaista 93,4 % opiskelee suomea A1- tai A2-kielenä. Ruotsinkielisissä kouluissa 90 % valitsee A1-kieleksi suomen ja A2-kielenä sitä opiskelee 3,4 %. 80 % ruotsinkielisistä oppilaista suorittaa ylioppilaskirjoituksissa suomen kielen pitkän oppimäärän kokeen. Suomen kielen opetus ruotsinkielisissä oppilaitoksissa on käytännössä huomattavasti laajempaa kuin ruotsin opetus suomenkielisissä oppilaitoksissa. Asiaan vaikuttaa keskeisesti se, että ruotsin kieltä puhuu äidinkielenään 5,3 % suomalaisista, kun taas suomen kieli on äidinkielenä 89,8 % suomalaisista, eli vaikka Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, on ruotsin kieli käytännössä äidinkielenä vain pienehkölle kansanosalle. Suhtautuminen ruotsin kielen opiskeluvaatimukseen Asiantuntijat Suomen kielikoulutuspolitiikkaa pitkään tutkineesta Jyväskylän yliopiston emeritusprofessorista Kari Sajavaarasta ei ole yllättävää, että ruotsin kielen oppimistulokset peruskoulun päättyessä eivät ole hyvät, kun 85 %:lle peruskoululaisista opiskelu jää kolmivuotiseksi B1-kieleksi. Hänen mielestään ruotsissa suurin pulma ei suoranaisesti ole opiskelun pakollisuus vaan sekä peruskoulun että lukion huonot oppimistulokset, joihin pakollisuus on vaikuttamassa. Hänen mukaansa ruotsin määrääminen pakolliseksi oli kielipoliittinen ratkaisu, jota tehtäessä ei ole otettu huomioon kasvatuksellisia tai koulutuspoliittisia näkökohtia. Hän kokee opetuksen pakollisuuden perustelemisen kieliryhmien tasa-arvolla lähes kestämättömäksi, kun kieliryhmien edellytykset kielen opiskeluun ovat erilaiset. Muita pakollisuuden perusteluja voidaan hänestä kuvata akateemisesti ja yhteiskunnallisesti merkityksellisiksi, mutta oppilaiden voi olla vaikea ymmärtää niiden merkitystä. Tällaisia perusteluja ovat muun muassa "vetoaminen yhteiseen kulttuuriperintöön, Suomen historiallisen kehityksen ymmärtäminen, lähinaapuruus Ruotsin kanssa, ruotsin asema toisena kansalliskielenä, pohjoismaisen yhteistyön helpottaminen ja oman maan tuntemuksen kasvattaminen seuraamalla ruotsinkielisten keskistä vuorovaikutusta heidän omalla kielellään". Euroopan komission kielten opetusta käsittelevä Key data on Teaching Languages at School in Europe 2005 -raportti toteaa Suomen kielenopetuksen johtuvan poliittisista ja historiallisista syistä, ei itse kielen tarpeesta. Sajavaara sanoo pakollisen ruotsin kielen vievän yhden kielen paikan oppilaiden ohjelmasta, ja koska englanti on käytännössä myös pakollinen oppiaine, vaatii muiden kielten aseman parantaminen erityisjärjestelyjä. Sajavaaran mielestä siinä tapauksessa, että työelämän tai koulutuksen tarpeet katsottaisiin nykyistä tärkeämmiksi, voisi venäjää pitää merkityksellisempänä. Suomen vientikaupasta käytiin vuoden 2021 aikana 13,3 % Saksan, 10,3 % Ruotsin, 6,8 % Yhdysvaltojen, 6,3 % Alankomaiden ja 5,4 % Venäjän kanssa. Tuontikaupassa vuonna 2021 Ruotsi oli kolmantena 11,6 %:n osuudella Saksan (14,9 %) ja Venäjän (11,9 %) jälkeen. Tutkija Janne Väistö arvioi Suomen ulkopoliittisen tilanteen vaikuttaneen kieliasenteisiin: aina kun itäisen naapurimaan on koettu uhkaavan Suomea, on Suomi korostanut pohjoismaisia yhteyksiään ja ruotsin asemaa kansalliskielenä. Hänen mukaansa ensimmäinen ”kielirauha” syntyi 1930-luvun lopulla, kun Suomi sitoutui yhä vahvemmin muihin pohjoismaihin ja tavoitteli puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Myös kylmän sodan aikana pohjoismaiset yhteydet korostuivat ja ruotsin kielen opiskeluun suhtauduttiin myötämielisesti, mutta kun Neuvostoliitto alkoi heikentyä vuoden 1987 paikkeilla, nationalismi voimistui ja Suomi halusi suuntautua suoraan Eurooppaan pohjoismaiden ”ohi”. Valtiosääntöoikeuden professorin Tuomas Ojasen näkemyksen mukaan perustuslaki vaatii huolehtimaan, että esimerkiksi ruotsinkielisiä juristeja koulutetaan tarpeeksi, mutta se ei välttämättä tarkoita kaikille pakkoa kielen opiskeluun. Viranomaiset ja yliopistot Opetushallitus katsoo, että ruotsin kielen opetuksella edistetään vuorovaikutusta ja kaksikielisyyden ja pohjoismaisen elämänmuodon arvostusta. Opetushallituksesta ruotsin kielen opiskelun pakollisuuskin on opiskelijoiden eduksi, koska muuten erityisesti poikien ruotsin opiskelun epäillään vähenevän, mikä puolestaan voi hankaloittaa heidän jatko-opintojaan ja myöhemmin asettumistaan työelämään. Opetushallituksen mukaan ruotsin kieli on myös osa suomalaista kulttuuria ja identiteettiä. Helsingin yliopiston vuonna 2012 julkaistussa tutkimusraportissa puolet peruskoululaisista suhtautui ruotsin opiskeluun neutraalisti ja 20 % kielteisesti. Tutkimuksessa oli mukana seitsemän koulua, ja siinä haastateltiin 86 oppilasta, sekä kerättiin 156 oppilaan kertomukset kielen opetuksesta. Saman vuoden kevään ylioppilaskirjoituksissa ruotsin kirjoittaneiden kokelaiden osuus laski 61 prosenttiin: tytöistä 75 % ja pojista 40 % kirjoitti ruotsin. Keskipitkän ruotsin kirjoitti noin 12 850 opiskelijaa ja pitkän noin 1 300 vuoden 2005 kevään ylioppilaskirjoituksissa. Vuoden 2013 syksyn kirjoituksissa keskipitkän ruotsin kirjoittajien määrä oli pudonnut 8 800 opiskelijaan. Pitkän ruotsin osalta määrä oli kasvanut reilulla sadalla opiskelijalla noin 1 450. Yleisesti Suomessa ilmenee kiinnostusta ruotsiin koulukielenä myös joissakuissa suomenkielisissä, ja jotkut vanhemmat ovat halunneet tarjota lapsilleen ruotsinkielisen koulutuksen. Tämän vuoksi koko 1990-luvun ruotsinkielisten koulupaikkojen kysyntä on ylittänyt 10 prosentilla ruotsinkielisiksi rekisteröityjen lasten ikäluokkien koon. Yhteiskunnallinen keskustelu Eduskunnan sivistysvaliokunta julkaisi vuonna 1990 mietinnön valtioneuvoston selvityksestä koulutusjärjestelmästä Suomessa, jossa esitettiin muun muassa, että oppilailla tulisi yläasteella olla vain yksi pakollinen kieli. Herberts ynnä muut tekivät 1992 tutkimuksen mietinnöstä käydystä kielikeskustelusta kahdessakymmenessä lehdessä. Keskustelussa sekä pakollisuuden puolustajat että vastustajat viittasivat opetuksellisiin seikkoihin. Pakon puolustajien näkemys oli, että vapaaehtoisuus kaventaisi kielitaitoa ja muodostaisi riskin, etteivät ruotsia opiskelemaan haluavat enää saisi siihen mahdollisuutta. Heidän kantansa oli myös, etteivät oppilaat voi itse ennustaa, mitä kieliä tulevaisuudessa tarvitsevat. Välttämättömyyden kannattajat suomivat samalla englannin liiallista asemaa ja korostivat ruotsin merkitystä kaupassa, teollisuudessa ja matkailussa. Pakon vastustajien mielestä vaatimuksilla ei saavuteta mitään, ja opiskelusta kiinnostuneet oppilaat olisivat motivoituneempia ja pääsisivät parempiin oppimistuloksiin. Vapaaehtoisuuden puolustajien näkemykset jakaantuivat peruskoulun kielipainotteisuudesta: osa katsoi kieltenopetuksen liialliseksi, ja toisten mielestä peruskoulussa tarvitaan nykyistä laajempaa kielitarjontaa. Tukholman yliopiston dosentin ja kielitieteilijän Lars Melinin mielestä pakkoruotsin tulokset Suomessa ovat yhtä menestyksekkäitä kuin ”venäjän opetus entisissä neuvostosiirtomaissa”. Hänestä suomenkielisillä ei ole pätevää syytä ruotsin oppimiseen, ja lailla siihen pakottaminen tekee selkkauksen vain pysyväksi. Mielipidetiedustelut Taloustutkimus Oy Taloustutkimus Oy on järjestänyt viimeisenä parinkymmenenä vuonna useita kyselytutkimuksia suomalaisten asenteista ruotsin kielen opiskelun pakollisuuteen. Suomalaisuuden liiton vuosina 1990–2003 tilaamien kyselytutkimusten mukaan 66–72 prosenttia suomalaisista vastustaa ruotsin kielen opiskelun pakollisuutta tai kannattaa sen vapaaehtoistamista. Folktingetin Taloustutkimuksella vuonna 1996 teettämässä mielipidemittauksessa ruotsin kielen pakollisuutta kannatti 52 prosenttia vastaajista. Suomenruotsalaisen Ajatushautomon Magman vuonna 2008 teettämässä mielipidemittauksessa 25 prosenttia suomalaisista oli ”täysin samaa mieltä” ja 25 prosenttia ”jokseenkin samaa mieltä” siitä, että ruotsin tulisi edelleen olla pakollinen oppiaine peruskoulussa. Kalevan ja Väli-Suomen sanomalehtien Taloustutkimuksella joulukuussa 2009 teettämässä tutkimuksessa kysyttiin, pitäisikö kunnille antaa oikeus valita venäjän kieli ruotsin tilalle koulujen opetusohjelmaan. Tutkimuksen mukaan 66 prosenttia suomalaisista kannatti ja 29 prosenttia vastusti mahdollisuutta ruotsin korvaamiseen venäjällä; viisi prosenttia ei osannut sanoa mielipidettään. Enemmistö molempien sukupuolten edustajista sekä kaikista ikä- ja tuloluokista kannatti venäjän ja ruotsin vaihtoehtoisuutta, samoin enemmistö kaikkien manner-Suomen läänien asukkaista (Ahvenanmaa ei kuulunut tutkimusalueeseen). Enemmistö kaikkien puolueiden kannattajistakin oli vaihtoehtoisuuden kannalla lukuun ottamatta Ruotsalaista kansanpuoluetta, jonka kannattajista vain 13 prosenttia oli tätä mieltä. Yleisradion Taloustutkimuksella teettämän, elokuussa 2013 julkaistun kyselytutkimuksen mukaan 63 prosenttia suomalaisista kannatti ruotsin muuttamista vapaaehtoiseksi kouluaineeksi. Ruotsin pakollisuutta kannatti 29 prosenttia. Ruotsalaista kansanpuoluetta ja Vihreää liittoa lukuun ottamatta enemmistö kaikkien puolueiden kannattajista kannatti ruotsin opiskelun muuttamista vapaaehtoiseksi. Voimakkaimmin vapaaehtoisuutta kannattivat perussuomalaisten ja sosiaalidemokraattien kannattajat. Muita mielipidemittauksia Vuonna 1992 yli 90 prosenttia peruskoulun kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden vanhemmista kannatti pakollisten kielten määrän vähentämistä. Valittujen Palojen vuonna 2000 teettämässä tutkimuksessa 64 prosenttia suomalaisista haluaa luopua pakollisesta ruotsin opiskelusta. Suomen Gallupin vuonna 2003 tekemässä tutkimuksessa ”pakollista toisen kotimaisen kielen opiskelua peruskoulussa” vastusti 42 prosenttia suomalaisista, ja 25 prosenttia vastusti suomen ja ruotsin virallisten kielten asemaa. Civics-tutkimuksessa vuonna 2000 suomenkielisten koulujen nuorista 67 prosenttia kannatti ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoistamista. Yhteiskunnallisiin asioihin perehtyneimmät nuoret olivat tutkimuksessa kriittisimpiä ruotsalaisuudelle. Folktingetin tutkimuksessa vuonna 1997 ruotsin pakolliseen opetukseen suhtautuivat kielteisimmin korkeakoulututkinnon suorittaneet. Mielipidemittauksissa eri kielten tarpeellisuudesta ja tärkeydestä englantia on yleisesti pidetty kaikista tärkeimpänä kielenä. Ruotsin kieltä pidetään yleensä tutkimuksissa toiseksi tärkeimpänä ennen saksaa, ranskaa ja venäjää. Eurobarometri 2006:ssa kysyttiin, mitä kahta kieltä lasten tulisi oppia. Suomessa 85 prosenttia vastasi englannin, 38 prosenttia ruotsin, saksaa kannatti 24 prosenttia, ranskaa ja venäjää molempia 10 prosenttia ja espanjaa 3 prosenttia. Taloustutkimuksen toteuttama Pohjoismaiden Suomen instituutin Nifin tutkimus suomalaisten mielipiteistä Suomen ja muiden Pohjoismaiden yhteistyöstä osoitti, että lähes kaikki vastanneet pitivät englannin kielen taitoa tärkeänä. Ruotsin kielen taitoa hyvin tai jokseenkin tärkeänä piti 72 % vastanneista ja sitä pidettiin tärkeämpänä kuin saksaa, venäjää tai ranskaa. Työministeriön tapaustutkimuksessa haastatellut ohjelmistoyritykset mainitsivat pakkoruotsin yhdeksi haitalliseksi kilpailutekijäksi. Toisaalta kansainvälisessä prolang-tutkimuksessa ruotsin kieli koettiin teollisuudessa edelleen toiseksi tärkeimmäksi kieleksi heti englannin jälkeen, ja sen merkityksen arveltiin pysyvän samana tai heikkenevän hieman. Tutkimuksessa saksan tarve korostui tekniikan ja liikenteen aloilla, kun taas sosiaali- ja terveysalalla koettiin tarpeellisiksi ainakin englanti ja ruotsi. Talouselämä-lehden haastattelututkimuksessa, jossa kysyttiin 40 Suomen suurimpiin kuuluvan yrityksen henkilöstöjohtajien näkemyksiä työvoiman riittävyydestä ja johdon sekä asiantuntijoiden osaamistarpeista, kielistä ruotsia pidettiin kolmanneksi tärkeimpänä kielenä englannin ja venäjän jälkeen. Suomalaisen työvoiman kielitaitoa pidettiin venäjää lukuun ottamatta hyvänä. Joulukuussa 2014 julkistetussa Åbo Akademin ja Turun ja Tampereen yliopistojen yhteistutkimuksessa, johon osallistui lähes 7 400 suomenkielistä henkilöä, kolme neljäsosaa vastaajista kannatti pakollisesta kouluruotsista luopumista. Yli 60 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että koulussa olisi hyödyllistä opiskella ruotsin sijaan jotain muuta kieltä. Noin 45 prosenttia vastaajista ilmoitti, että olisi opiskellut ruotsia koulussa, vaikka se olisi ollut vapaaehtoista. Politiikka ja järjestötoiminta Puolueiden ja kansanedustajien kannanottoja Kysymys suomen ja ruotsin asemasta oli Suomessa pitkään keskeinen kiistakysymys, kunnes toisen maailmansodan päätyttyä saavutettiin nykyinen tilanne. Nykyisistä eduskuntapuolueista virallisesti ainoastaan perussuomalaiset on esittänyt muutoksia ruotsin kielen opetukseen, vaikka eräät muidenkin puolueiden yksittäiset kansanedustajat ovat julkisesti kannattaneet ruotsin kielen opiskelun eriasteista vapaaehtoistamista. Kansallinen Kokoomus päätti puoluekokouksessaan 13. kesäkuuta 2010 äänin 284–281, että toisen kotimaisen kielen tilalle olisi peruskoulussa ja toisella asteella voitava valita jokin muukin kieli. Päätös oli vastoin puoluejohdon esitystä, ja puheenjohtaja Jyrki Katainen päätti olla noudattamatta sitä. Helsingin Sanomien vuonna 2001 kansanedustajille tekemässä mielipidetiedustelussa 50 prosenttia vastusti ja 46 prosenttia kannatti pakkoruotsia. Edustajista 4 prosenttia ei ottanut kantaa. Perussuomalaisten vuoden 2007 vaaliohjelmassa esitettiin ruotsin vapaaehtoistamista peruskoulussa ja puolueen yleisesite kertoo sen vastustavan pakkoruotsia. Ruotsalainen kansanpuolue puolestaan ilmoittaa työskentelevänsä vahvan ruotsalaisuuden ja kahden tasaveroisen kansalliskielen säilymiseksi Suomessa. Vanhasen I hallitus ja eduskunta päättivät vuonna 2003 Suomen lukiolaisten liiton mielenilmauksen saattelemana vakinaistaa vuosia jatkuneen ylioppilaskirjoitusten rakennekokeilun, ja sillä ruotsikin muuttui suomenkielisten ylioppilaskirjoituksissa vapaaehtoiseksi. Lukiolaisten liitto otti 23. marraskuuta 2008 liittokokouksessaan kielteisen kannan toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuuteen. Liitosta lukiolaisilla ja peruskoululaisilla tulee olla mahdollisuus opiskella jotain kolmatta kieltä, eikä ensisijaisesti toista kotimaista, jotta kansainvälistymisen haasteisiin pystyttäisiin vastaamaan. Järjestöjen näkemyksiä Elinkeinoelämän keskusliitto on suosittanut pakollisesta toisesta kotimaisesta kielestä luopumista koululaisten kielivalintojen monipuolistamiseksi. EK:sta kielitaitotarpeet työelämässä ovat monipuolistuneet ja ruotsin merkitys on vähentynyt. Suomalaisuuden liitto kannattaa ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoisuutta kaikilla opetuksen tasoilla. Liiton ehdotuksessa ruotsinkielisten oikeudet omakieliseen kulttuuriin ja omakielisiin palveluihin turvattaisiin alueellisesti ja työpaikkakohtaisesti. Finlandssvensk samling -yhdistyksen puheenjohtaja, professori Juha Janhunen on vaatinut toisen kotimaisen kielen pakollisen opetuksen poistamista Suomen kouluista. Janhusen mielestä Itä-Suomessa pitäisi keskittyä opettelemaan venäjää, pohjoisessa norjaa ja muualla maassa saksaa tai englantia. Suomen- ja ruotsinkielisten tulisi Janhusen mielestä tarpeen vaatiessa keskustella englanniksi tai tulkin välityksellä. Vapaa kielivalinta ry:n puheenjohtaja, professori Ilmari Rostila on kannattanut ruotsin kielen vapaaehtoisuutta. Hän uskoo, että ruotsin kielen asema muuttuu, kun suuret puolueet alkavat tarkastella kielikysymystä suomenkielisten näkökulmasta. Vapaa kielivalinta ry järjesti bussikampanjan Tampereella vapaaehtoisen ruotsin puolesta. Keskustelu Internetissä Ruotsin opetuksen pakollisuus on yleinen Internetin keskustelupalstojen puheenaihe. 17. helmikuuta 2007 Helsingin Sanomien ”Kuiskaaja”-palstalla todettiin: ”Käsitteli verkkokeskustelu miltei mitä aihetta tahansa, siihen ryhtyy nopeasti keskustelijaryhmä, jonka tavoitteena on kirjoittaa ja levittää suomenruotsalaisia ja ruotsin kieltä vastustavia kirjoituksia.” Esimerkkeinä ilmiöstä palstalla annetaan muun muassa kokoomuksen vaalikeskustelualue, Helsingin Sanomien keskustelupalsta ja Kjell Westön Finlandia-palkinnosta käyty sananvaihto. Mahdolliseksi ilmiön selitykseksi esitettiin Suomalaisuuden liiton puheenjohtajan Heikki Talan esimerkkiä. Saman lehden pääkirjoituspalstalla 18. helmikuuta kerrotaan Kokoomuksen verkkosivujen tilapäiseen sulkemiseen johtaneista tapahtumista. Keskustelupalstoille ”iskivät suomenruotsalaisuutta ja niin sanottua pakkoruotsia kouluissa vastustaneet aktivistit. ’Hurrien’ sättiminen sai sellaiset muodot, jotka pakottivat sivuston sulkemiseen ja sisällön siivoamiseen. Verkossa pidetään sellaista – ikävä kyllä – usein luvallisena, joka painettuna saisi jokaisen lukijan huolestumaan”. Apu-lehti kommentoi keväällä 2008 lehtensä nettisivujen suuriin mittoihin kasvanutta pakkoruotsi-keskustelua toteamalla, että pakkoruotsin vastustajilla on kannattajia vaikuttavampi perusteluarsenaali käytössään kielikeskustelussa. Julkisyhteisöjen kannanotot Vuonna 2007 Tohmajärven kunta anoi kokeilulupaa venäjän opettamiseen B-kielenä vaihtoehdoksi ruotsin kielelle. Hanketta perusteltiin venäjän kielen ruotsia suuremmalla tarpeellisuudella Itä-Suomessa. Kokeilu sai laajaa tukea muun muassa Pohjois-Karjalan maakuntaliitolta, yrittäjiltä sekä naapurikunnilta. Opetusministeriö kuitenkin hylkäsi hakemuksen perustellen kielteistä päätöstä sillä, että kummankin kotimaisen kielen osaaminen on tärkeää koko Suomessa. Suomi–Venäjä-Seura vastasi opetusministeriön perusteluun toteamalla venäjän kielen tarpeellisuuden olevan itäisessä Suomessa selvästi ruotsia suurempi. Lokakuussa 2012 Korkeakoulujen kielikeskusjohtajien neuvosto totesi lausunnossaan opetus- ja kulttuuriministeriölle, että pakollinen ruotsi eli niin sanottu virkamiesruotsi voidaan joutua poistamaan korkeakoulujen opintovaatimuksista heikentyneen kielitaidon vuoksi. Opetusministeri Jukka Gustafsson vastasi tähän, että ruotsin osaamisvaatimuksen poistaminen ei sovi hallitusohjelmaan eikä kannata tätä. Kansalaisaloite Vapaa kielivalinta ry, Suomalaisuuden liitto, Kokoomuksen Nuorten Liitto ja Perussuomalaiset Nuoret panivat maaliskuussa 2013 vireille kansalaisaloitteen ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoiseksi muuttamisen saattamisesta eduskunnan käsittelyyn. Aloite sai vaaditut 50 000 allekirjoitusta puolen vuoden määräajassa. Helmikuussa 2015 sivistysvaliokunta päätti äänestyksen jälkeen esittää kansalaisaloitetta hylättäväksi. Koska perussuomalaiset olivat jättäneet mietintöön vastalauseensa, asiasta äänestettiin eduskunnan täysistunnossa maaliskuun 6. päivänä. Tässä äänestyksessä kansalaisaloite hylättiin äänin 134–48. Eduskunta kuitenkin hyväksyi äänin 93–89 lausuman, jonka mukaan olisi tehtävä selvitys alueellisista vaihtoehdoista ruotsin kielen opiskelulle. Katso myös Suomen kielipolitiikka Suomen kielilaki Virallisten kielten opetus eri maissa Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Pakkoruotsi.net Ruotsin kielen valinnaistamista ajava sivusto. Vapaa Kielivalinta ry Kieltenopetuksen vapaavalintaisuutta ajava yhdistys. Suomalaisuuden Liitto - kielipoliittinen ohjelma 2018 Pakkoruotsi-Youtube-kanava. Haastatteluja, keskusteluja, uutispätkiä ym. pakkoruotsista ja kaksikielisyydestä. Suomen koulutus Suomen kielipolitiikka Ruotsin kieli Poliittiset kiistat Seulonnan keskeiset artikkelit

914

https://fi.wikipedia.org/wiki/Portugalin%20kieli

Portugalin kieli

Portugalin kieli (omakielinen nimi: português) on romaaninen kieli, joka syntyi Portugalissa ja Galiciassa ja on nykyään pääkielenä myös muun muassa Angolassa, Brasiliassa, Mosambikissa, Kap Verdellä sekä useissa muissa Afrikan ja Aasian valtioissa. Portugalia käytetään myös toisena kielenä useissa muissa maissa. Portugali on puhujamääränsä perusteella maailman 9. suurin kieli. Sillä on yli 234,1 miljoonaa puhujaa, joista suurin osa asuu Portugalissa ja Brasiliassa. Portugali on äidinkielenä puhutuin kieli Etelä-Amerikassa (monissa espanjankielisissä maissa kuten Perussa, Paraguayssa ja Boliviassa on yhä merkittäviä alkuperäiskieliä puhuvia vähemmistöjä). Portugalin kieli levisi maailmalle siirtomaa-ajalla. Siirtomaa-ajalla portugalin kielestä kehittyi useita kreoleja erityisesti Karibialla, Afrikassa ja Aasiassa. Historia Portugali kehittyi Iberian niemimaalla latinan kielestä, jonka roomalaiset toivat sinne ennen ajanlaskun alkua. Roomalaisia edeltävistä kielistä on portugalissa säilynyt jonkin verran sanastoa, esimerkiksi "esquerdo" (vasen) ja "sapo" (sammakko). 700-luvulla maurit valloittivat suurimman osan Iberian niemimaata, ja alueen kieliin jäi arabialaisperäisiä sanoja kun maurit karkotettiin 1200-luvulla. Portugalissa arvioidaan olevan noin 1000 arabialaisperäistä sanaa, esimerkiksi azeite (oliiviöljy) ja oxalá (kunpa). Kaikki al- ja onde-alkuiset sanat ovat peräisin arabiasta, erityisesti paikannimissä, esim. Algarve ja Albufeira. Vanhimmat säilyneet todisteet muinaisesta galego-portugalin kielestä ovat löytyneet 800-luvulta peräisin olevista dokumenteista. Verbimorfologia sisälsi jo noihin aikoihin muun muassa persoonallisen infinitiivin, joka on yksi portugalia (ja galegoa) sen sisarkielistä erottava tekijä. 1300-luvulla galego ja portugali alkoivat erottautua toisistaan ja nykyportugalin muotoutuminen käynnistyi. Löytöretkien myötä portugalin kieli levisi ympäri maailmaa, merkittävimpänä Brasiliaan. Vanhan portugalin kielen aikakauden katsotaan loppuneen noin 1500-luvulla, jolloin nykyportugali kehittyi. Renessanssin aikakaudella latinalais- ja kreikkalaisperäisten lainasanojen käyttö yleistyi. 1500-luvulla portugalista oli tullut lingua franca useissa Aasian ja Afrikan maissa. Vuonna 1603 kirjoitettiin Nippo Jisho -niminen japani-portugali-sanakirja. Se sisältää 32 293 hakusanaa. Vuonna 1996 perustettiin Portugalinkielisten maiden yhteisö (Comunidade dos Países de Língua Portuguesa, CPLP), johon kuuluu kahdeksan valtiota. Johdetut kielet 1500-luvulla portugalista kehittyi useita pidgineitä. Monista niistä tuli tulevien sukupolvien edustajien äidinkieliä. Nykyään portugaliin pohjautuvia kreoleja puhuu äidinkielenään maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa ihmistä. Portugalista on myös lainattu sanoja useisiin kieliin, kuten japaniin, indonesiaan, malaijiin, tetumiin ja swahiliin. Luokitus ja sukulaiskielet Portugali kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan romaaniseen kieliryhmään. Portugalin läheisimpiä sukulaiskieliä ovat galego sekä ladino (juutalaisespanja) ja espanja. Portugalin etäisimpänä sukulaiskielenä romaanisen kieliryhmän jäsenistä pidetään romanian kieltä. Erityisesti portugalin ja galician puhujat ymmärtävät toisiaan melko vaivattomasti. Maantieteellinen sijoittuminen Pääosa portugalin puhujista asuu Portugalissa ja Brasiliassa. Portugalia käytetään ensisijaisena kielenä Portugalissa, Brasiliassa, Angolassa, Mosambikissa ja São Tomé ja Príncipessä. Portugali on myös yksi virallisista kielistä Itä-Timorissa, Macaossa, Päiväntasaajan Guineassa ja Guinea-Bissaussa. Portugalia puhutaan laajalti myös Andorrassa, Luxemburgissa, Namibiassa ja Paraguayssa, joissa sillä ei kuitenkaan ole virallista asemaa. Portugaliin pohjautuvia kreoleja puhutaan ensisijaisina kielinä Kap Verdellä ja osassa Guinea-Bissauta. Maat, joissa portugali on virallinen kieli, ovat järjestäytyneet Portugalinkielisten maiden yhteisöksi. Se juhlistaa mm. portugalinkielisen kulttuurin päivää vuosittain 5. toukokuuta. Portugalia opetetaan myös yleisesti portugalinkielisten maiden naapurimaissa. Se on ollut pakollinen kieli Uruguayssa vuodesta 2008 lähtien. Lisäksi sitä tarjotaan valinnaisena kielenä myös Sambiassa, Etelä-Afrikassa, Senegalissa, Norsunluurannikolla, Kongossa ja Swazimaassa. Murteet Portugalin päämurteina pidetään euroopanportugalia ja brasilianportugalia jotka ovat keskenään ymmärrettäviä. Lisäksi Afrikassa ja Aasiassa on käytössä useita pienempiä murteita, muun muassa angolan portugali. Myös euroopanportugali ja brasilianportugali jakautuvat pienempiin murteisiin. Afrikassa käytettävät murteet ovat lähempänä euroopan- kuin brasilianportugalia. Euroopan- ja brasilianportugalilla on eroja ääntämisessä, sanojen oikeinkirjoituksessa ja kieliopissa. Oikeinkirjoitusuudistukset 1900-luvun alkuun asti portugalin oikeinkirjoitus noudatti pääasiassa sanojen oletettua kreikan- ja latinankielistä etymologiaa (käytetään vähättelevää termiä pseudo-etimológica). Vuoden 1911 Portugalin vallankumouksen jälkeen tehtiin laajamittainen oikeinkirjoitusuudistus, joka toi kirjoitettua kieltä lähemmäs puhekieltä. Kaikki kreikkalaisperäiset diftongit poistettiin, kaksoiskonsonantteja karsittiin ja y korvattiin i:llä kaikissa sanoissa. Esim. phosphoro → fósforo, estylo → estilo, prompto → pronto, psalmo → salmo. Uudistus tehtiin kuitenkin neuvottelematta Brasilian kanssa, jossa vanha oikeinkirjoitus jäi käyttöön. Ajan myötä Lissabonin ja Brasilian akatemiat saivat neuvoteltua yhteisen oikeinkirjoituksen molemmissa maissa. Ensimmäinen tällainen sopimus tehtiin 1931. Vuosina 1971 Brasiliassa ja 1973 Portugalissa tehdyt tarkkeita koskevat uudistukset poistivat noin 70 % oikeinkirjoituksen eroavaisuuksista. Vuoden 1990, mutta vasta vuonna 2009 voimaan astunut, Acordo Ortográfico muutti oikeinkirjoitusta noin 1,5 %:ssa portugalin sanoissa. Se aiheutti närää Portugalissa, jossa sen katsottiin vievän kieltä brasilialaisempaan suuntaan. Uudistus siirsi kieltä enemmän foneettiseen suuntaan, kun useista sanoista pudotettiin ääntymättömiä konsonantteja (esim. direcção → direção, "suunta"). Samassa yhteydessä kieleen otettiin virallisesti käyttöön kirjaimet k, w ja y. Uudistusta on moitittu joistain epäloogisuuksista. Esim. maan nimi Egito (Egypti) kirjoitetaan ilman p:tä (aiemmin Egipto), mutta adjektiivi egípcio p:llä. Uusi oikeinkirjoitus otettiin käyttöön Brasiliassa 1.1.2009. Portugalissa siitä säädettiin laki 21.7.2008 kuuden vuoden siirtymäajalla. Äännejärjestelmä ja ääntämys Tässä kuvaillaan Portugalissa puhutun portugalin lausumista, Brasiliassa ja muualla ääntämys poikkeaa jonkin verran tässä esitetystä. Portugalin kielessä on 36 foneemia, joista 14 on vokaaleja (5 nasaaleja), 2 puolivokaaleja ja 20 konsonantteja. Portugalin kieli muistuttaa espanjaa varsinkin kirjoitusasultaan, mutta lausumisessa on suurempia eroja. Vokaalit Tilde (til) (ã, õ) vokaalin päällä merkitsee vokaalin nasalisoitumista ja painollisuutta. Vokaali nasalisoituu myös sananloppuisen m:n edellä. Lähde: Konsonantit Lähde: Kielioppi Portugalin kielioppi on melko samanlainen kuin muiden romaanisten kielten. Sanajärjestys on yleensä subjekti-predikaatti-objekti. Adjektiivit Portugalin adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa. Adjektiivin paikka on tavallisesti pääsanansa jäljessä. Substantiivit Portugalin substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Näitä vastaavat artikkelit um ja uma epämääräisessä ja o ja a määräisessä muodossa. Määräiset artikkelit monikossa ovat os ja as. Kuten muissakin romaanisissa kielissä, myös portugalissa käytetään maskuliinin monikkomuotoa ryhmästä, jossa on sekä maskuliini- että feminiinisukuisia. Verbit Portugalin kieliopin vaikein osuus on verbioppi. Verbit taipuvat indikatiivissa kahdeksassa aikamuodossa, jotka ovat: futuuri (futuro) yhdistetty futuuri (futuro composto) preesens (presente) imperfekti (pretérito imperfeito) yksinkertainen perfekti (tai preteriti) (pretérito perfeito simples) yhdistetty perfekti (pretérito perfeito composto) pluskvamperfekti (pretérito mais-que-perfeito), jonka tavallinen muoto on ter-apuverbin avulla muodostettu yhdistetty pluskvamperfekti (pretérito mais-que-perfeito composto), mutta kirjakielessä käytetään myös ilman apuverbiä toimivaa yksinkertaista pluskvamperfektiä (pretérito mais-que-perfeito simples). Tapaluokkia ovat lisäksi konditionaali (condicional), jonka aikamuodot tosin usein luetaan indikatiiviin kuuluviksi, konjunktiivi (conjuntivo) ja imperatiivi (imperativo), tosin vain myönteisenä toiselle persoonalle, muulloin imperatiivina käytetään konjunktiivia. Konjunktiivilla on erillinen taivutus kolmessa aikamuodossa (tämän lisäksi ovat yhdistetyt aikamuodot): preesensissä (presente do conjuntivo) imperfektissä (pretérito imperfeito do conjuntivo) futuurissa (futuro do conjuntivo). Lisäksi käytössä ovat gerundi, partisiippi sekä persoonallinen infinitiivi (infinitivo pessoal), jollaista ei ole monessakaan muussa kielessä. Persoonallinen infinitiivi ilmaisee tekijän, mikä mahdollistaa infinitiivin käytön monissa tapauksissa, joissa useimmissa romaanisissa kielissä voitaisiin käyttää ainoastaan sivulausetta. Säännölliset verbit jakautuvat kolmeen luokkaan infinitiivin päätteen perusteella: -ar, -er tai -ir. Olla-verbistä erotetaan pysyvää (ser) ja väliaikaista (estar) olemista ilmaisevat verbit. Kielinäyte Lähteet Aiheesta muualla Portuguese 101 Portuguese for beginners and travelers Seulonnan keskeiset artikkelit

915

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peking

Peking

Peking (, ) on Kiinan kansantasavallan eli Kiinan pääkaupunki. Peking on myös yksi Kiinan neljästä maakuntatason itsehallinnollisesta kunnasta ja Kiinan toiseksi suurin kaupunki. Nykyisen Pekingin alueen kaupungeilla on jo pitkään ollut merkitystä taloudellisina ja sotilaallisina keskuksina. Koko Kiinan pääkaupunki siitä tuli Yuan-dynastian perustaessa Dadu-nimisen kaupungin hieman vanhasta kaupungista pohjoiseen. Nykyisen nimensä Peking sai Ming-dynastian valtakaudella. Kiinan tasavallan aikana 1900-luvun alkupuoliskolla maan pääkaupunki oli jonkin aikaa Nanjingissa, mutta Pekingistä tuli jälleen Kiinan kansantasavallan pääkaupunki vuonna 1949. Sittemmin kaupungin talous, väkiluku ja pinta-ala on kasvanut huomattavasti. Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan sen alueella asui 19 612 368 henkilöä ja sen pinta-ala oli 16 411 km². Nimi Kaupungin kiinalainen nimi muodostuu sanoista běi pohjoinen ja jīng pääkaupunki. Kaupungin kiinalainen lyhennenimi on Jing. Myös pinyinin mukainen nimiasu Beijing on käytössä suomen kielessä. Kotimaisten kielten keskuksen vuoden 2013 ohjeen mukaan se on rinnasteinen nimi, mutta toinen kielitoimiston ohje suosittelee selvästi nimen Peking käyttöä. Nimi Peking esiintyy ensimmäisen kerran 1600- ja 1700-lukujen ranskalaisten lähetystyöntekijöiden teksteissä. Matteo Ricci kutsuu kaupunkia nimellä Pechinum, Jean-Baptiste de Halde nimellä Peking. Kyseinen muoto heijastelee todennäköisesti Nanjingin murteen, silloisen lingua francan, mukaista ääntämystä, jossa on säilynyt palatalisoitumattomana. Maantiede Peking sijaitsee Pohjois-Kiinan tasangon pohjoisosassa. Pekingin maakuntatason itsehallinnollinen kunta on miltei kokonaan Hebein maakunnan ympäröimä, lukuun ottamatta kahta lyhyttä rajanosuutta kaakossa, jotka Peking jakaa Tianjinin kanssa. Yanvuoret kohoavat Pekingin koillispuolella ja kaupungin länsiosat kuuluvat Junduvuoriin. Kaksi vuoristoa muodostavat kaaren, joiden välistä aluetta kutsutaan joskus geologiassa Pekinginlahdeksi. Pekingin kaupungin keskiosien läpi ei kulje suurempia jokia, mutta alue kuuluu Chaobai- ja Yongdingjokien valuma-alueeseen. Peking ja sitä ympäröivät alueet kuuluvat Kiinan tiheimmin asutettuihin alueisiin, mutta kunnan alueella on silti myös harvaan rakennettua aluetta. Suurin osa alueen metsistä on kaadettu, mutta paikallista sekametsää kasvaa edelleen vuoristoisten alueiden huipuilla. Alamaat on joko rakennettu, tai otettu maatalouskäyttöön. Vaikka Peking on suhteellisen lähellä rannikkoa, meren vaikutus sen ilmastoon on vähäinen. Ilmamassat liikkuvat alueelle pääasiallisesti luoteesta ja alueella vallitsee tyypillinen mantereinen monsuuni-ilmasto. Koska alue on myös pääasiassa vuoriston suojaamaa alamaata, sen talvet ovat myös keskimäärin hieman lämpimämpiä. Historia Nykyisen Pekingin lähistöllä oli asutusta jo vähintään 3 000 vuotta sitten. Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella (475–256 eaa.) yksi voimakkaista läänitysvaltioista nimeltä Yan perusti Ji-nimisen pääkaupunkinsa nykyisen Pekingin paikalle. Kaupunki kuitenkin tuhoutui Qin-dynastian perustaneen Qin Shi Huangdin joukkojen käsissä. Qin-dynastian valtakaudella alueesta tuli yksi valtakunnan 36:ta prefektuurista ja Han-dynastian kaudella rakennettiin uusi Yan-niminen kaupunki. Kaupunki ei kuitenkaan kasvanut merkittäväksi keskukseksi, ja aluetta uhkasivat jatkuvasti xiongnut pohjoisesta. Läntisen Jin-dynastian lopulta Sui-dynastian alkuun suurta osaa Pohjois-Kiinasta nykyisen Pekingin alue mukaan lukien hallitsivat pohjoisen paimentolaiskansat. Han-kiinalaiset valtasivat sen takaisin vasta Tang-dynastian kaudella, jolloin kaupunki tuli tunnetuksi nimellä Youzhou. Tang-dynastiaa seurasivat kuitenkin jälleen paimentolaiset. Kitaanit hävittivät Youzhoun ja perustivat Liao-dynastian. Suurin piirtein entisen Youzhoun paikalle rakennettiin Nanjing eli eteläinen pääkaupunki. Nimensä se sai erotukseksi kitaanien pohjoisessa sijaitsevista muista pääkaupungeista. Kitaaneja seurasivat vuorostaan džurtšenit, jotka perustivat Jin-dynastian. Jin-dynastia rakennutti Liao-dynastian pääkaupungin uudelleen ja kaupunki sai myös uuden nimen Zhongdu. Zhongdua rakennutettiin laajamittaisesti ja sinne rakennettiin esimerkiksi suuria palatseja. Mongolit tekivät hyökkäyksiä Jin-dynastiaa vastaan Tšingis-kaanin johdolla vuosina 1211–1215 ja Zhongdu valloitettiin ja poltettiin. Koko Kiina valloitettiin Kublai-kaanin valtakaudella. Kublai-kaani siirsi pääkaupunkinsa Karakorumista nykyiseen Pekingiin, joka tuolloin sai nimen Dadu. Dadu oli nyt ensimmäistä kertaa koko Kiinan poliittinen keskus ja se oli huomattavasti suurempi kuin edeltäjänsä. 1300-luvun puolivälillä Zhu Yuanzhang aloitti mongolien Yuan-dynastian päättäneen kapinan, ja valtaan nousi han-kiinalainen Ming-dynastia. Hallitsijanimen Hongwu saanut Zhu siirsi pääkaupungin Daidusta Jinlingiin Jiangsun maakuntaan ja uusi pääkaupunki sai nimen Nanjing. Dadu sai puolestaan uuden nimen Beiping, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa pohjoista rauhaa. Zhun kuoltua vallan peri hänen pojanpoikansa Nanjingissa, mutta Beipingiä tuolloin hallinnut Zhun poika Zhu Di anasti vallan ja nousi keisariksi nimellä Yongle. Beiping sai samalla uuden nimen Beijing (Peking) eli pohjoinen pääkaupunki. Virallisesti Pekingistä tuli pääkaupunki kuitenkin vasta vuonna 1421. Käänteentekevä vuoden 1421 pääkaupungin muutto sai alkunsa vuonna 1406, kun Yongle päätti siirtää pääkaupungin Pekingiin. Ajatuksena oli, että korkeiden muurien suojaama Peking oli helpommin puolustettavissa kuin Nanjing. Kaupungin ytimeen ryhdyttiin rakentamaan valtavaa palatsikompleksia, johon kuului yli tuhat rakennusta, joissa oli 9 000 huonetta. Tämän keisarillisen alueen ympärille tuli tuhansia taloja kaupungin porvaristolle ja työläisille. Kaupunkiin valmistui myös suuria temppeleitä, esimerkiksi eteläosan Taivaan temppeli. Valtava rakennusurakka vaati suuret määrät rakennustarvikkeita, joita valmistettiin kaupungin liepeillä. Työläisten ruokkimiseksi heille annettiin maata, siemenviljaa ja härkiä. Puhdas juomavesi saatiin ympäröiviltä vuorilta. Muut Kiinan alueet osallistuivat urakkaan maksamalla korkeita veroja. Näin uusi pääkaupunki saatiin valmiiksi vuonna 1420. Vuonna 1644 Pekingin valtasi Li Zichengin johtama kapinallisarmeija, jotka hallitsivat Pekingiä kuitenkin vain 40 päivän ajan. Shanhaiguanin taistelun jälkeen mantšut levittäytyivät Kiinan muurin eteläpuolelle ja valloittivat Pekingin. Vielä samana vuonna mantšujen Qing-dynastian ensimmäinen keisari Shunzhi julisti Pekingin pääkaupungikseen. Qing-dynastian valtakaudella Pekingin asemakaava ei juurikaan muuttunut. Kaupunginmuurien ulkopuolelle kaupungista länteen tosin rakennettiin 1600-luvulla kesäpalatsi ja uusi kesäpalatsi 1800-luvulla. Vanha kesäpalatsi tuhoutui täysin brittien ja ranskalaisten polttamana toisen oopiumisodan aikana vuonna 1860. Samana vuonna perustettiin Tianjinin rauhan perusteella pysyvä brittien lähetystö, jota kapinalliset piirittivät neljän kuukauden ajan boksarikapinan aikana vuonna 1900. Qing-dynastian valtakausi päättyi Xinhai-vallankumoukseen vuonna 1911. Peking toimi Kiinan tasavallan pääkaupunkina aina vuoteen 1928 saakka, jolloin kansallismieliset siirsivät pääkaupungin Nanjingiin. Tänä aikana kaupunkia kutsuttiin sen vanhalla nimellä Beiping. Kiinaa uhkasi Japani, joka oli miehittänyt Mantšurian vuonna 1931. Marco Polon sillan välikohtaus heinäkuussa 1937 hieman Pekingistä lounaaseen sytytti Kiinan–Japanin sodan. Japanilaiset miehittivät Pekingin ja hallitsivat sitä vuoteen 1945 saakka. Toisen maailmansodan päättyessä kaupungin ottivat haltuunsa kansallismieliset, jotka kuitenkin hävisivät kommunisteille toisen maailmansodan loppua seuranneessa sisällissodassa. Kun kommunistit perustivat Kiinan kansantasavallan vuonna 1949, Pekingistä tuli maan pääkaupunki. Pekingissä aloitettiin 1950- ja 1960-lukujen aikana useita rakennushankkeita, muun muassa katujen laajentamista. Kulttuurivallankumous kuitenkin hidasti kehitystä. Pekingin pormestari Peng Tšen erotettiin 3. kesäkuuta 1966 maan kommunistipuolueessa hoitamastaan virasta. Kiinan taloutta vapautettiin uudistusten myötä 1980-luvulla, mikä johti jälleen kaupungin muutosten nopeutumiseen. Ympäri kaupunkia rakennettiin uusia asuinalueita ja kauppakeskuksia. Monien muiden Aasian kasvukeskusten, kuten Hongkongin, Soulin ja Singaporen tapaan, Pekingiin muodostui paljon kuluttava keskiluokka. Kesäolympialaiset 2008 järjestettiin Pekingissä ja sen ohella toteutettiin kisojen järjestämiseen liittyen esimerkiksi infrastruktuurin rakennushankkeita. Taloudellisen kasvun varjotuotteita ovat olleet esimerkiksi ongelmat ilmansaasteiden kanssa. Hallinto Peking on yksi Kiinan neljästä suoraan keskushallinnon alaisesta maakuntatason itsehallinnollisesta kunnasta. Kolme muuta ovat Shanghai, Chongqing ja Tianjin. Toimeenpanovalta on muodollisesti Pekingin kunnan kansanvaltuustolla, jonka jäsenet valitsee Pekingin kunnan kansankongressi, joka on hallinnollinen päätöksiä tekevä elin. Hallinto koostuu pormestarista, varapormestareista ja eri aloista vastaavista virastoista. Nykyinen Pekingin pormestari on Chen Jining. Pekingissä, kuten muuallakin Kiinassa, todellista valtaa käyttää kommunistisen puolueen hallinnollinen järjestelmä. Pekingin kunnan kansankongressi noudattaa paikallisen kommunistisen puoleen ohjeita liittyen esimerkiksi verotukseen ja budjettiin. Piirikuntatasolla kaupunki jakautui seuraavasti (2010): Keskusta (punaiset ja siniset kaupunkipiirit, 区 Qu) Chaoyang (朝阳区), 3 545 137 as. 1. Dongcheng (东城区, sis. Chongwen), 919 253 as. Fengtai (丰台区), 2 112 162 as. Haidian (海淀区), 3 280 670 as. 3.Shijingshan (石景山区), 616 083 as. 2. Xicheng (西城区, sis. Xuanwu), 1 243 315 as. Laitakaupunki (vihreät kaupunkipiirit, 区 Qu) Changping (昌平区), 1 660 501 as. Daxing (大兴区), 1 365 112 as. Fangshan (房山区), 944 832 as. Mentougou (门头沟区), 290 476 as. Shunyi (顺义区), 876 620 as. Tongzhou (通州区), 1 184 256 as. Ympäristö (keltaiset kaupunkipiirit, 区 Qu) Huairou (怀柔区), 372 887 as. Pinggu (平谷区), 415 958 as. Miyun (密云区), 467 680 as. Yanqing (延庆区), 317 426 Talous Vuonna 2016 Pekingin bruttokansantuote oli 2 566,9 miljardia renminbia (CNY, ¥) eli 118 198 renminbiä asukasta kohden. Vuonna 2017 koko bruttokansantuotteen arvioitiin olevan 2 800 miljardia CNY. Bruttokansantuotteen suhteellisessa osuudessa mitattuna selkeästi suurin talouden ala oli palveluala, jonka osuus bruttokansantuotteesta oli vuonna 2017 yhteensä 80,6 %. Suurin yksittäinen palveluala oli puolestaan finanssipalvelut, joiden osuus oli 16,6 %. Viime aikoina on panostettu etenkin nykyaikaisten palveluiden, kuten esimerkiksi luovan talouden kehitykseen. Pekingin teollisuutta hallitsevat raskas teollisuus ja suuryritykset, joiden osuus teollisuuden koko tuotannosta oli vuonna 2016 84,9 %. Suurimpia teollisuuden aloja olivat autoteollisuus (26,4 %), sekä viestintätilanteen ja tietokoneiden valmistus (11,2 %). Zhongguancunin tiedepuistosta on pyritty luomaan Kiinan piilaaksoa. Myös turismilla on suuri taloudellinen merkitys Pekingissä. Vuonna 2017 kaupungissa kävi 3,93 miljoonaa matkustajaa ulkomailta ja 290 miljoonaa kotimaasta. Ulkomaalaiset matkaajat käyttivät Pekingissä vuonna 2017 arviolta 5,12 miljardia dollaria ja kotimaan matkustajat 512,2 miljardia CNY. Liikenne Peking on Kiinan rautatieliikenteen keskus, ja huomattavia rautatielinjoja lähtee kaupungista kohti Shenyangia, Shanghaita, Kantonia, Hongkongia, Baotouta ja Taiyuania. Paikalliset linjat kulkevat eri kaupunkipiireihin itse Pekingin alueella. Pekingistä on junayhteys myös Moskovaan Venäjälle, Pjongjangiin Pohjois-Koreaan ja Ulan Batoriin Mongoliaan. Rautateiden lisäksi Pekingissä on tiheä tieverkosto. Vuoden 2016 lopussa Pekingin tieverkolla oli pituutta yhteensä 22 026 kilometriä. Moottoriteiden pituus oli 1 013 kilometriä ja vuonna 2017 rakenteilla oli seitsemän uutta moottoritietä. Tieverkosto on kehittynyt nopeasti, mutta se ei ole silti pysynyt liikenteen vaatimusten tasalla. Ruuhkat ovat yleisiä ja lyhyillä matkoilla käytetään yleisesti polkupyöriä. Vuonna 1969 avattu Pekingin metro kuuluu matkustajamäärältään maailman suurimpien joukkoon. Vuonna 2016 metrolla tehtiin 3,66 miljardia matkaa eli noin kymmenen miljoonaa matkaa päivässä. Pekingin metro on myös Shanghain metron jälkeen maailman pisin metro. Metroon kuuluu 19 linjaa ja 345 asemaa. Vuonna 2017 rakenteilla oli lisäksi 20 uutta linjaa yhteensä 350 kilometrin verran. Linjasta S1 tulee Kiinan ensimmäinen keskihitaan nopeuden maglev-linja. Pekingissä on kolme lentoasemaa. Pekingin kansainvälinen lentoasema oli pääasiallinen Pekingiä palveleva kansainvälinen lentoasema. Peking Nanyuan lentoasema on sotilaslentoasema, jota käytetään myös Pekingin toissijaisena lentoasemana. Uusi Peking Daxingin kansainvälinen lentoasema aukesi syyskuussa 2019. Lentoasema sijaitsee noin 46 kilometriä kaupungin keskustasta etelään. Lentoasema palvelee Pekingiä, Hebeitä ja Tianjinia. Väestö Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Pekingissä asui 19 612 368 henkilöä, ja vuoden 2016 lopussa kaupungissa vakituisesti asuvia oli lähes 22 miljoonaa. Kaupungin (UNDP:n uusituilla laskentakaavoilla laskettu) inhimillisen kehityksen indeksi arvo vuodelle 2010 oli 0,821. Kaupungin indeksiarvo on Kiinan korkein maakuntatason hallinnollisen yksikön arvo, huomattavasti maan keskimääräistä (0,693) korkeampi. Pekingin toimiessa keisarillisena pääkaupunkina 1200-luvulta 1900-luvun alkuun sen väkiluku vaihteli 700 000:n ja 1 200 000:n välillä. Qing-dynastian romahtamisen vuonna 1912 ja kansantasavallan perustamisen vuonna 1949 välillä sen väkiluku nousi huomattavasti alun noin 725 000:sta 2 000 000:aan. Kasvu jatkui entistä nopeammin, kun Pekingistä tuli kansantasavallan pääkaupunki vuonna 1949. Kaupungin teollisuus kehittyi nopeasti, minkä lisäksi kaupunkiin muutti tuhansia valtion virkailijoita. Vuonna 1949 Peking oli Kiinan neljänneksi suurin kaupunki, mutta vain vuosikymmenen sisällä siitä oli kasvanut toiseksi suurin. Vuonna 1959 sen rajoja suurennettiin käsittämään suuria osia ympäröivästä maaseudusta. Väestönkasvu hidastui 1960- ja 1970-luvulla suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen takia. Myöhemmin kasvua hidasti lisäksi tarkkaan valvottu yhden lapsen politiikka. Kiinan talous vapautui 1980-luvulla, ja taloudellinen kasvu houkutteli siitä lähtien suuria määriä muuttajia Kiinan maaseudulta. Valtaosa Pekingin asukkaista on han-kiinalaisia. Merkittäviin etnisiin vähemmistöihin lukeutuvat hui-kiinalaiset, mantšut ja mongolit. Peking oli Kiinan ensimmäinen kaupunki, jossa on asukkaita Kiinan jokaisesta yhteensä 56:sta tunnustetusta etnisestä ryhmästä. Pekingissä asuu myös pienehkö mutta alati kasvava joukko ulkomaalaisia, joita toimii esimerkiksi toimittajina, opettajina ja opiskelijoina. Pekingissä puhutaan mandariinikiinan murretta, joka on Kiinan nykyisen yleiskielen perusta ja jota käytetään ympäri maata. Koulutus Ennen vuotta 1949 suuri osa Pekingin oppilaitoksista oli yksityisiä ja monia niistä johtivat lähetyssaarnaajat. Sittemmin yksityisiä kouluja on pyritty lakkauttamaan ja saamaan koulujärjestelmä valtion käsiin. Paikallisia järjestöjä, kuten tehtaita ja kommuuneja kannustettiin perustamaan omia koulujaan. Nykyisin peruskoulujärjestelmä pystyy tarjoamaan peruskoulupaikan kaikille Pekingin oppivelvollisille ja peruskoulutuksen rahoitus on suurimmaksi osaksi peräisin muualta kuin keskushallinnolta. Keskushallinto kuitenkin tukee taloudellisesti huonosti menestyviä kouluja. Länsimaalainen koulutusjärjestelmä levisi Kiinaan 1800-luvun lopulla, ja Peking on ollut pitkään koulutuksen keskus. Kaupungissa toimii useita arvovaltaisia oppilaitoksia, ja monet niistä sijaitsevat Haidianin kaupunkipiirissä. Niihin lukeutuvat esimerkiksi Pekingin yliopisto ja Tsinghua-yliopisto. Vuonna 1898 perustettu Pekingin yliopisto kuuluu Kiinan suurimpiin, ja se muutettiin 1953 kaupungin keskustasta Haidianiin. Tsinghua-yliopisto on puolestaan Kiinan arvostetuin luonnontieteiden ja tekniikan yliopisto. Muita korkeamman asteen oppilaitoksia Pekingissä ovat esimerkiksi Beihangin yliopisto, Pekingin normaaliyliopisto, Pekingin teknillinen instituutti, Pekingin tiede- ja teknologiayliopisto, Kiinan maatalousyliopisto, Kiinan Renmin-yliopisto, Kiinan Minzu-yliopisto, Pekingin lääketieteellinen yliopisto ja Pekingin keskuskonservatorio. Kiinan tiedeakatemia on maan arvostetuin tutkimuskeskus, ja myös sen päätoimipaikka sijaitsee Haidanin kaupunkipiirissä. Kaupunkikuva ja nähtävyydet Pekingin vanha ydin koostui kahdesta muurien suojaamasta kaupungista, sisäkaupungista pohjoisessa ja ulkokaupungista etelässä, joiden muurit on tosin sittemmin purettu. Sisäkaupunki sijaitsi mongolien valtakaudella rakennetusta Dadusta lounaaseen, ja se tunnettiin myös tataarikaupunkina. Ulkokaupunki eli kiinalainen kaupunki rakennettiin Ming-dynastian valtakaudella, ja sen kaupunginmuuri liitettiin sisäkaupungin eteläiseen muuriin. Sisäkaupungin sisällä sijaitsi keisarillinen kaupunki, jonka yksi osa oli Kielletty kaupunki. Kielletyssä kaupungissa sijaitsevat entiset keisarilliset palatsit, jotka ovat nykyisin osa palatsimuseota. Varhainen asemakaava perustui geomantiaan liittyviin uskomuksiin. Varhainen kaupunkikuva muistutti šakkilautaa. Kapeat ja suorat tiet sekä niiden muodostamat kaupunginosat tulivat tunnetuksi nimellä hutong. Hutongeja on alettu sittemmin pitää Pekingin ikoneina, mutta suuri osa alkuperäisistä hutongeista on purettu nykyaikaisempien rakennusten tieltä. Osa niistä on kuitenkin on suojeltu. Sitten vuoden 1949 kaupunkikuva on muuttunut eniten vanhankaupungin ulkopuolella olevalla alueella. Xichang’an Jie -tietä laajennettiin sen länsipuolelle alueelle, jonne rakennettiin suuri osa hallinnon toimistoista. Kesäpalatsin suunnalla luoteessa sijaitsee Haidianin kaupunkipiiri, jossa sijaitsevat suurin osa yliopistoista ja tutkimuskeskuksista. Pohjoiseen on rakennettu puolestaan asuinalueita ja itään teollisuusalue. Itään on hiljattain valmistunut myös korkeita toimistotaloja etenkin vuodesta 1995 lähtien. Pekingin ytimessä sijaitsee Kielletty kaupunki ja sen palatsialue. Taivaan temppeli on vanhassa ulkokaupungissa palatsialueesta etelään. Taivaallisen rauhan aukiosta itään sijaitsee puolestaan Työläisten kulttuuripalatsi eli entinen keisarillinen temppeli. Ehkäpä huomattavin vuoden 1949 jälkeen valmistunut rakennus on Mahtava kansan sali Taivaallisen rauhan aukion länsipuolella. Kesäpalatsi rakennettiin aikoinaan muurien suojaaman ytimen ulkopuolelle länteen. Pekinginihmisen löytöpaikka Zhoukoudianissa sijaitsee noin 42 kilometriä Pekingin keskustasta lounaaseen Fangshanin kaupunkipiirissä. Länsi-Pekingissä sijaitsee leskikeisarinna Cixin vuonna 1906 perustama Pekingin eläintarha. Se on samalla Kiinan vanhin eläintarha. Kulttuuri Taiteet Peking-ooppera on Pekingistä 1700-luvun lopulta peräisin oleva kiinalaisen oopperan muoto, ja sitä pidetään joskus kiinalaisen oopperan kansallisena muotona. Peking-oopperaa leimaavat yksinkertaiset esityslavat, tyylitellyt elkeet ja liikkeet sekä huolitellut asusteet ja päähineet. Nykyisin suuri osa Peking-oopperan yleisöstä on turisteja. Peking-ooppera lisättiin vuonna 2010 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Pekingillä on myös oma sinfoniaorkesterinsa, länsimaalainen ooppera ja balettiseurueita. Länsimaalaisen ja perinteisen kiinalaisen musiikin esitykset ovat tavallisia. Kaupungissa on myös useita taidegallerioita, joissa on esillä länsimaalaisten teosten lisäksi myös esimerkiksi kalligrafiaa ja kiinalaistyylisiä maalauksia. Keittiö Kiinalaista keittiötä leimaa paikallisten keittiöiden erot, ja myös Pekingillä on omat erikoisuutensa. Pekingiläinen keittiö ei välttämättä ole erityisen tunnettu maailmalla, sillä kiinalaista keittiötä maailmalle vieneet maastamuuttajat ovat lähtöisin paljolti Kiinan kaakkoisrannikon alueilta. Pekingiläiseen keittiöön on vaikuttanut kaupunkia lähellä sijaitseva Mongolia, sen asema Kiinan pääkaupunkina ja shandongilainen keittiö, sillä historiallisesti tunnetuimmat pekingiläiset kokit tulivat Shandongista. Ehkäpä tunnetuin pekingiläinen ruokalaji on Pekingin ankka, joka valmistetaan nimensä mukaisesti erityisesti tätä ruokalajia varten kasvatetuista ankoista. Pekingin ankka tarjoillaan usein monessa eri osassa ja ateriaan käytetään lähes koko ankka. Nykypäivän Pekingissä tarjoillaan usein myös ruokalajeja muualta Kiinasta. Urheilu Vuoden 1990 Aasian kisoja varten Pekingin pohjoisosassa sijaitsevalle alueelle rakennettiin useita tapahtumiin liittyviä rakennuksia, ja kun Pekingissä järjestettiin vuoden 2008 kesäolympialaiset, samalle paikalle rakennettiin myös olympialaisissa käytettyjä kisapaikkoja ja urheilijoiden asuntoja. Huomattava keskus alueella on 80 000-paikkainen Pekingin kansallinen stadion. 72 000-paikkainen Työläisten stadion sijaitsee puolestaan Pekingin itäosassa. Pekingissä järjestettiin myös talviolympialaiset vuonna 2022, mikä oli ensimmäinen kerta kun sama kaupunki on saanut järjestettäväkseen sekä kesä- että talvikisat. Pekingin olympiastadionilla kilpailtiin myös vuoden 2015 yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut. Lähteet Aiheesta muualla Pekingin viralliset kotisivut (ebeijing.gov.cn) Seulonnan keskeiset artikkelit 42 Aasia

916

https://fi.wikipedia.org/wiki/Etel%C3%A4iset%20ja%20pohjoiset%20dynastiat

Eteläiset ja pohjoiset dynastiat

Eteläiset ja pohjoiset dynastiat (南北朝 [nán běi cháo]) on yhteisnimitys Kiinan eri osia välillä 386–589 hallinneille dynastioille. Pohjoiset dynastiat 386–581 Eteläiset dynastiat 420–589 Oikeastaan jo Han-dynastian päättymisestä alkanut hajanaisuus Kiinassa jatkui Jin-dynastian luoman hetkellisen yhtenäisyyden jälkeen. Pohjoisten ja eteläisten alueiden ei-kiinalaisen väestön kiinalaistuminen kiihtyi. Myös buddhalaisuus levisi ympäri maata. Poliittisesta hajanaisuudesta huolimatta teknologista kehitystä tapahtui. Ruuti (jota käytettiin ilotulitteissa) ja kottikärryt ovat ilmeisesti peräisin 500-luvulta tai 600-luvulta. Lisäksi aikakaudella tapahtui merkittävää kehitystä lääketieteessä, astronomiassa ja karttojen tekemisessä. Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

918

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjoinen%20Wei-dynastia

Pohjoinen Wei-dynastia

Pohjoinen Wei-dynastia (北魏 [běi wèi]) hallitsi Pohjois-Kiinaa 386–534. Pohjoinen Wei oli yksi Pohjoisista dynastioista. Muut Pohjoiset dynastiat olivat: Itäinen Wei 534–550 Pohjoinen Qi 550–577 Läntinen Wei 535–556 Pohjoinen Zhou 557–581 Historia ja politiikka Pohjoisen Wei-dynastian merkittävin teko oli Pohjois-Kiinan yhdistäminen vuonna 440. Pohjoisa Wei-dynastiaa hallitsi Tabgacv-klaani (kiinaksi Tuoba 拓跋) Xianbei-paimentolaiskansasta (鮮卑). Kuten monet muut paimentolaiset, mongolit mukaan lukien, xianbei kohtelivat paikalleen asettanutta väestöä, eli kiinalaisia ja ei-kiinalaisia maanviljelijöitä kuin karjaa. Heidät jaettiin työryhmiin, joissa heitä oli helpompi kontrolloida. Kymmeniätuhansia maanviljelijöitä myös karkotettiin joutomaita kyntämään. Kiinan muuria korjattiin. Vähitellen kuitenkin kiinalainen kulttuuri pehmensi hallitsijoiden sotilaallista mentaliteettia. Keisari Taiwudin alaisuudessa toiminut neuvonantaja Cui Hao (崔浩) toi valtioon kiinalaisen hallinto- ja lakiperustan. Pääkaupungiksi otettiin Datongin sijaan Luoyang vuonna 494 ja silloinen keisari Xiaowendi omaksui kiinalaisen sukunimen Yuan 元. Hän alkoi kiinalaistaa väestöä. Perinteisten xianbei-vaatteiden käyttö kiellettiin, samoin kuin xianbei-kielen puhuminen. Hän käynnisti maanjaon (juntian 均田), jossa kullekin maanviljelijäperheelle annettiin maata viljeltäväksi. Kiinalaistuminen koski kuitenkin pääasiassa vain hovia, armeijassa sitä ei näkynyt. 520-luvulla maa ajautui sisällissotaan eri kenraalien välillä, heistä osa perusti omia lyhytaikaisia dynastioitaankin. Lopulta Yang Jian 楊堅, erään Wei-keisarinnan kaukainen sukulainen, onnistui yhdistämään Kiinan, mukaan lukien etelän, ja perusti Sui-dynastian. Pohjoisen Wei-dynastian virallinen historiankirja on Weishu 魏書, jonka kirjoitti Pohjoisen Qi-dynastian oppinut nimeltä Wei Shou 魏收. Kulttuuri ja talous Valtionuskontona Pohjois-Kiinassa näihin aikoihin oli buddhalaisuus. Buddhalainen taide kukoisti Pohjoisen Wei-dynastian aikana ja siitä esimerkkeinä on säilynyt useita seinämaalauksia ja veistoksia. Myös buddhalaista kirjallisuutta käännettiin entistä enemmän. Pohjois-Kiinan yhdistyminen vilkastutti keski-aasialaisten kanssa käytävää kauppaa, joka oli saanut alkunsa Läntisen Han-dynastian kukistettua Xiongnu-heimot. Luoyangiin syntyi jopa erillinen ulkomaalaisten kauppiaiden kaupunginosa. Tiukan kurin loppuminen maataloudessa lisäsi tuotantoa, päätuotteina olivat viljat, liha ja silkki. Maataloudesta kirjoitettiin myös kirjoja, esimerkiksi Jia Sixien (賈思勰) Qimin yaoshu (齊民要術) eli "Kansan ravitsemisen taito". Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat vallitseva aikakausi Kiinassa: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat seuraava kausi: Sui-dynastia 300-luku 400-luku 500-luku Aiheesta muualla Radio86.fi: Pohjoinen Wei -dynastia Wei

920

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjoinen%20Zhou-dynastia

Pohjoinen Zhou-dynastia

Pohjoinen Zhou-dynastia hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta vuosina 557–581. Pohjoinen Zhou oli yksi Pohjoisista dynastioista. Sen pääkaupunki oli Chang'an. Muut Pohjoiset dynastiat olivat: Pohjoinen Wei-dynastia 386–534 Itäinen Wei-dynastia 534–550 Pohjoinen Qi-dynastia 550–577 Läntinen Wei-dynastia 535–556 Vuonna 581 Yang Jian hankkiutui eroon lapsikeisari Jing Distä ja tappoi 59 Zhou-hovin prinssiä vahvistaakseen asemaansa aloittamansa Sui-dynastian keisarina. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Itäinen Jin-dynastia vallitseva aikakausi Pohjois-Kiinassa: Pohjoiset dynastiat vallitseva aikakausi Etelä-Kiinassa: Eteläiset dynastiat vallitseva aikakausi Kiinassa: Eteläiset ja pohjoiset dynastiat seuraava kausi: Sui-dynastia 500-luku Zhou-dynastia, pohjoinen

921

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjoinen%20Song-dynastia

Pohjoinen Song-dynastia

Pohjoinen Song-dynastia (北宋朝 [běi sòng cháo]) hallitsi Kiinaa 960–1127. Se menetti Pohjois-Kiinan Liao- ja Jin-valtioille, mistä alkoi Eteläinen Song-dynastia. Koko dynastia oli yksinkertaisesti Song-dynastia. Kiinassa oli 900-luvulla lukuisia vallankaappauksia, kenraalit perustivat dynastioita yksi toisensa perään. Mutta vuonna 960 yksi kenraaleista oli riittävän viisas osatakseen välttää toisia nappaamasta hänen saavuttamaansa valtaa: Zhao Kuangyin (趙匡胤) valitsi Song-dynastiansa pääkaupungiksi at Bianin (汴) (nykyisin Kaifeng), joka toimi ainoastaan Viiden dynastian ja Pohjoisen Song-dynastian pääkaupunkina. Hän tiesi, että pääkaupungin lähelle on sijoitettava voimakas armeija ja että tämän armeijan johtajat eivät saa olla pettureita. Niinpä upseereita kierrätettiin ja korkeimmat armeijan virat oli jaettu useille henkilöille. Hallitsijat Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Viisi dynastiaa vallitseva suurempi jakso: Song-dynastia samanaikainen kausi: Liao-dynastia kauden jatko: Eteläinen Song seuraava kausi: Yuan-dynastia Aiheesta muualla Radio86.fi: Zhao Kuangyin perustaa Pohjoisen Song-dynastian Song-dynastia, pohjoinen

923

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjoismaat

Pohjoismaat

Pohjoismaat (joskus myös Pohjola) muodostavat maantieteellisen ja kulttuurisen alueen Euroopan pohjoisosassa. Pohjoismaihin kuuluvat Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska. Myös Tanskan itsehallinnolliset alueet, Färsaaret ja Grönlanti, Norjan Huippuvuoret ja Jan Mayen, sekä Suomen itsehallinnollinen maakunta Ahvenanmaa kuuluvat Pohjoismaihin. Yhteistyöelin on Pohjoismaiden neuvosto. Pohjoismaissa asuu yhteensä noin 27 miljoonaa ihmistä. Historia Viikinkiaika Pohjoismaiden yhteinen historia alkaa 1000-luvun alusta. Grönlantilaisen Leif Erikinpojan aikana Norja oli suurvalta, jolloin suuri osa Pohjolasta yhdistyi ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi. Norja otti vähitellen hallintaansa myös Färsaaret, Islannin ja Grönlannin. Norjalaisten vuorovaikutus oli tiivistä myös Ruotsin ja Tanskan viikinkikuninkaiden kanssa. Pohjoismaiden viikingit päätyivät Kanadan lisäksi myös Venäjän ja Välimeren alueille. Merenkulun lisäksi viikingit lisäsivät Pohjolassa myös kaupankäyntiä ja maanviljelyä. Kristinuskon saapuminen Vuosituhannen vaihteessa kristinusko saapui Pohjolaan ja lähensi aluetta muuhun Eurooppaan myös kulttuurisesti. Kristinuskon myötä Stavangeriin ja Ribeen rakennettiin suuret tuomiokirkot. Pohjoismaissa perustettiin myös lukuisia luostareita ja piispanistuimia. Kehitys johti myös kauppaloiden perustamiseen ja linnojen rakentamiseen. Kaupan välityksellä myös ruokailutottumukset ja vaatetus monipuolistuivat. 1300-luvun lopulla Euroopassa levinnyt musta surma oli hävittää koko Norjan ja Islannin väestön. Myös Länsi-Grönlannin pohjoismainen väestö kuoli 1400-luvun alussa, mutta syyksi ei ole voitu vahvistaa ruttoa. Grönlannin ja muun Pohjolan vuorovaikutus keskeytyi lähes 300 vuoden ajaksi. Kauppaliittojen ja sotien keskiaika Pohjolan asema kulttuurisena, taloudellisena ja poliittisena toimijana vahvistui myöhäiskeskiajalla, kun Ruotsi, Norja ja Tanska solmivat Kalmarin unionin vuonna 1397. Unioniin kuuluivat myös Norjan vanhat merentakaiset alueet – Shetlandinsaaret, Orkneysaaret, Färsaaret ja Islanti – sekä Ruotsin alaisuuteen kuuluneet Suomi ja Ahvenanmaa. Alkuvuosinaan unioni oli voimakas, mutta vähitellen unioni alkoi jakautua sisäisesti Tanska-Norjaan ja Ruotsi-Suomeen. Lopulta unioni jakautui kahtia. Jakautumista seurannutta levottomuuksien aikaa edelsi Tukholman verilöyly vuonna 1520, jolloin Tanskan kuningas Kristian II mestautti aatelisia ja nimekkäitä kaupunkilaisia säilyttääkseen valtansa Ruotsissa. Myöhäiskeskiajan ja renessanssin aikana Pohjola jäi jälkeen muusta Euroopasta. Samaan aikaan Ruotsista kehittyi eurooppalainen suurvalta, joka hallitsi suurta osaa Itämeren alueesta, mukaan lukien valtaosaa nykyisestä Baltiasta sekä osia nykyiseen Saksaan ja Puolaan kuuluvista alueista. Tanska-Norja aloitti siirtomaavallan harjoittamisen ottamalla hallintaansa Tranquebarin kaupungin Intiassa, osan nykyisestä Ghanasta sekä kolme Karibianmeren saarta: Sankt Thomasin, Sankt Janin sekä Sankt Croix'n. Saaret kuuluivat Tanskan hallintaan vuoteen 1917 asti. Tanska-Norja tai Ruotsi-Suomi ei kuitenkaan noussut vastaavaan asemaan suhteessa Euroopan kaupunkivaltioihin tai Espanjan, Portugalin, Hollannin ja Englannin kaltaisiin merimahteihin. Kehitystä häiritsi toistuvat sodat entisten unionimaiden välillä, jotka kääntyivät pääosin Ruotsin voitoksi. Ensin Tanska joutui luovuttamaan Ruotsille Skånen, Hallandin ja Blekingen kehittyneet ja viljavat maakunnat. Vuonna 1814 myös Norja siirtyi Ruotsille. Ruotsi taas menetti Suomen lopullisesti Venäjälle vuonna 1809. Niin sanotun Vanhan Suomen se oli menettänyt jo vuonna 1721. Islannin, Färsaarten ja Grönlannin kolonisoidut osat säilyivät Tanskan hallinnassa. Lähentyminen suurvaltapolitiikan vieressä Pohjoismaat ovat lähentyneet toisiaan 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäisinä askeleina Tanska ja Ruotsi lopettivat keskinäisen sodankäyntinsä. Ympäröivät suurvallat katsoivat strategisista syistä tärkeäksi Itämeren alueen säilymisen useamman itsenäisen valtion hallussa. Venäjä, Preussi ja Iso-Britannia tarvitsivat välilleen puskurivyöhykkeitä, eikä aluetta haluttu jättää vain yhden valtion hallintaan. Pohjolan alueella vallitsi köyhyys 1800-luvun alkupuolella, mikä sai aikaan siirtolaisliikkeen Yhdysvaltoihin. Teollistumisen myötä suureen osaan Pohjolaa syntyi kuitenkin raskasta teollisuutta, kaivostoimintaa ja telakoita mikä alkoi vetämään työvoimaa kaupunkeihin. 1900-luvun alussa itsenäistymispyrkimykset vahvistautuivat Pohjolassa. Norja itsenäistyi vuonna 1905, Suomi vuonna 1917 ja Islanti vuonna 1918. Suomi ajautui seuraavana vuonna sisällissotaan. Sodan osapuolista punaiset halusivat tiiviit suhteet Venäjään ja valkoiset Pohjoismaihin. Norja päätyi säilyttämään perustuslaillisen monarkian, mutta Suomesta tuli tasavalta, jonka ulkopolitiikka perustui suurelta osin hyvine Venäjä-suhteiden ylläpitoon. Teollistuminen loi pohjan myös demokratisoitumiselle. Pohjoismaissa siirryttiin täyteen kansanvaltaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Ensimmäisessä maailmansodassa Pohjola pitäytyi puolueettomana. Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Norjan ja Tanskan. Ruotsi pitäytyi edelleen puolueettomana, kun taas Suomi toimi yhteistyössä Saksan kanssa sodan alkuvaiheissa. Toinen maailmansota aiheutti Suomelle valtavia tappioita ensin Neuvostoliittoa ja sitten Saksaa vastaan. Sota aiheutti vahinkoa myös Norjassa. Islanti, Färsaaret ja Grönlanti olivat sodan aikana amerikkalaisten ja brittien miehittämiä. Erityisesti amerikkalaisten läsnäolo Grönlannissa sai yhteiskunnan kehittymään rivakasti parin vuoden aikana. Nykyaikaisen Pohjolan kehittyminen Sodan jälkeen Pohjolan talous kehittyi muun muassa Marshall-avun ansiosta. Suomen ulkopoliittinen linja perustui tasapainotteluun tiiviiden idänsuhteiden ylläpidossa ja samalla hivuttautumalla lähemmäksi länttä ja muita Pohjoismaita. Suomi noudatti venäläisten vaatimuksesta tiukkaa puolueettomuuspolitiikkaa ja kävi kauppaa sekä lännen että Neuvostoliiton kanssa. Ruotsi pitäytyi edelleen puolueettomana, kun taas Tanska, Norja ja Islanti liittyivät vuonna 1949 sotilasliitto Natoon. Sisäisesti Pohjoismaissa vaikuttivat voimat, jotka uskoivat monenväliseen yhteistyöhön. Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952 ja lähtökohtana oli Pohjolan kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen lähentyminen siltä osin, kuin ulkopoliittiset erot sen sallivat. Pohjolassa ryhdyttiin toimiin hyvinvointimallin rakentamiseksi jo ennen toista maailmansotaa. Poliittisesti Pohjola poikkesi muusta Euroopasta korottamalla veroja ja maksuja. Sotien jälkeen pohjoismaissa uudistettiin myös terveydenhuoltoa ja koululaitosta. 1900-luvun jälkipuolella Pohjoismaiden talouskasvu kiihtyi. Talouskasvun taustalla oli viennin kasvu sekä öljyn ja maakaasun kaltaisten luonnovarojen tuotanto. Vuosituhannen vaihteen tietämillä Suomella ja Islannilla oli vahvoja nousu- ja laskusuhdanteita. Norjan talous pysyi kasvussa erityisesti Pohjanmeren öljyesiintymien ansiosta. Yhteisestä historiallisen suunnan samankaltaisuudesta huolimatta Pohjoismaita leimaavat erot suhteessa muihin liittoutumiin. Tanska liittyi vuonna 1973 Euroopan yhteisöön ja myöhemmin Euroopan unioniin. Suomi, Ruotsi ja Ahvenanmaa liittyivät EU:n jäsenmaiksi vasta 1995. Norja ja Islanti ovat Grönlannin ja Färsaarten tavoin yhä unionin ulkopuolella. Ruotsi taas on edelleen Naton ulkopuolella, kun taas Suomi liittyi siihen huhtikuussa 2023. Pohjoismaiden historian aikajana Maantiede Geologia Pääosan Pohjoismaista muodostaa Fennoskandia, johon kuuluvat Suomi sekä Skandinavian niemimaan Ruotsi ja Norja. Fennoskandian geologiaa hallitsee vanhasta peruskalliosta muodostuva Fennoskandian kilpi. Nuorempia sedimenttikiviä on Fennoskandian kilven reunoilla kuten Ruotsiin kuuluvissa Gotlannin ja Öölannin saarilla samoin kuin Pohjoismaiden naapurina etelässä olevassa Virossa. Karjalan kannaksella Suomen kaakkoispuolella samoin kuin Tanskassa on jääkauden kasaamina runsaasti irtaimia maalajeja kallioperän päällä. Norjan ja Ruotsin rajalla sijaitsee vuoristo Skandit, joka ylettyy Suomeenkin asti ja sen korkein kohta on yli 2 kilometriä merenpinnan yläpuolella. Norja on hyvin vuoristoinen maa. Vuoristoisen Norjan vastaisen rajan lisäksi Ruotsissa on laaja tasaisempi alue. Suomi on tasainen maa lukuun ottamatta Pohjois-Suomea. Suomen korkein vuori, Halti, sijaitsee Skandeilla. Tanskassa on hyvin tasaista, korkein kohta on vain noin 173 metrin korkeudessa. Islanti on vuoristoisempi kuin Tanska tai Suomi, sen korkein kohta on 2 199 metrin korkeudessa. Islannissa on myös paljon tulivuoria ja jäätiköitä. Ilmasto Pohjoismaiden ilmasto on pääosin väli-ilmasto, johon kuuluu neljä vuodenaikaa. Useimmissa pohjoismaissa kesät ovat usein hyvin lämpimiä ja talvet erittäin kylmiä. Kesällä saattaa tulla helleaaltoja ja lämpötila kohota lähes 40 celsiusasteeseen ja talvella saattaa olla pakkasta 30-40 astetta. Merellisessä Islannissa lämpötila ei vaihtele yhtä paljon kuin mantereisemmassa Suomessa tai Ruotsissa, ja keväisin siellä on noin 4–10 astetta lämmintä. Politiikka Pohjoismainen yhteistyö Pohjoismailla on hyvät keskinäiset suhteet, ja ne tekevät paljon yhteistyötä esimerkiksi talouden ja politiikan alueilla. Pohjoismaiden kansalaiset voivat liikkua vapaasti maasta toiseen ilman passia ja tehdä työtä muissa Pohjoismaissa ilman työlupaa. Toisen maailmansodan jälkeen Pohjoismaiden välinen yhteistyö on ollut melko kiinteää. Pohjoismaasta toiseen muuttaminen ja matkustaminen on tehty keskinäisin sopimuksin hyvin helpoksi. Suomi korosti 1950-luvulla pohjoismaista yhteistyötä, sillä se oli yksi tapa korostaa sitä, että Suomi oli rautaesiripun länsipuolella. Viime vuosina yhteistyö on hieman rakoillut, koska vain osa Pohjoismaista kuuluu Euroopan unioniin. Pohjoismainen malli Pohjoismaita on pidetty myös sisäpolitiikan suhteen yhteneväisinä; kaikilla on korkea verotusaste, mikä mahdollistaa laajan julkisten palvelujen ylläpitämisen (nk. pohjoismainen hyvinvointivaltio). Lisäksi työttömyys on yritetty pitää mahdollisimman pienenä. Tosin mallin ennustetaan joutuvan haasteiden eteen huoltosuhteen heiketessä väestön ikääntymisestä johtuen. Väestö Kielet Ruotsin, norjan ja tanskan kielet ovat niin lähellä toisiaan, että luettu teksti on toisen kielen puhujan ymmärrettävissä. Skandinaavisten kielten keskinäinen ymmärrettävyys heikkenee kuitenkin radikaalisti, kun mantereen kieliä verrataan saarten kieliin islantiin ja fääriin. Skandinaavisten kielten ääntämyksessä on kuitenkin huomattavia eroja. Ruotsia ja norjaa taitaville puhuttu tanska tuottaa yleensä vaikeuksia. Valtiot Kulttuuri Pohjoismaita yhdistävät myös liput: jokainen lippu lukuun ottamatta Grönlantia pohjautuu Dannebrogiin. Pohjoismaat ovat kulttuuriltaan suhteellisen yhtenäisiä, ja niillä on paljon yhteistä historiaa. 1400-luvulla kaikki Pohjoismaat kuuluivat Kalmarin unioniin. Suomi on ollut Ruotsin osa, Tanska on puolestaan hallinnut Norjaa ja Islantia. 1800-luvulla Norja oli unionissa Ruotsin kanssa. Katso myös Baltoskandia Pohjois-Eurooppa Pohjola-Norden Pohjola-Nordenin Nuorisoliitto Haloo Pohjola Pohjoismaiden ilmasto Pohjoismaiden maantiede Huomiot Lähteet Aiheesta muualla Pohjola-Norden – Pohjoismaisen kansalaisyhteistyön keskusliitto Pohjola-Nordenin Nuorisoliitto Haloo Pohjola – Pohjoismaiden ministerineuvoston tietopalvelu yrityksille ja yksityishenkilöille www.norden.org - Pohjoismaiden neuvosto The Nordic social model: Sustainable prosperity and welfare? Anders Kjellberg (2022) The Nordic Model of Industrial Relations. Lund: Department of Sociology. Seulonnan keskeiset artikkelit

924

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pieni%20karhu

Pieni karhu

Pieni karhu (latinaksi Ursa Minor (UMi), genetiivi Ursae Minoris) on yksi 88:sta nykyisin määritellystä tähdistöstä. Se sijaitsee taivaan pohjoisnavan ympäristössä. Tähdistössä olevaa pienehköä seitsemän tähden muodostamaa tähtikuviota kutsutaan Pieneksi Otavaksi tai Pikku-Otavaksi, koska se muistuttaa Ison karhun tähdistössä olevaa Otavaa. Pienen Karhun kirkkain tähti on pohjoinen napatähti Pohjantähti (Polaris, α Ursae minoris). Tähdistön naapureita ovat Lohikäärme, Kefeus sekä Kirahvi. Pohjantähti (α UMi, kirkkaus +2,02m), on keltainen superjättiläinen ja kefeidityyppinen muuttuva tähti, jonka värähtely on lähes päättymässä. Se on myös sekä spektroskooppinen että optinen kaksoistähti, jonka seuralainen – 8,8 magnitudin kääpiötähti – on 18 kaarisekunnin päässä. Pohjantähti on vajaan asteen päässä taivaannavasta, mutta sitä voidaan usein käyttää taivaannapana riittävällä tarkkuudella. Kochab (beta (β) UMi) on punertava jättiläistähti, jonka kirkkaus on +2,2 magnitudia. Se oli pohjoisena napatähtenä 1100-luvulla eaa. Maan prekession takia taivaannapa ei pysy paikallaan tähtiin nähden, vaan se liikkuu hyvin hitaasti ympyrärataa. Lambda (λ) UMi on yksi peruspisteistä tähtien suuruusluokkien määräämisessä. Sen kirkkaudeksi on sovittu +6,55m. Pi (π) UMi on kaksoistähti, jonka komponenttien kirkkaudet ovat +6,1m ja +7,0m. V UMi on puolisäännöllinen muuttuja, jonka kirkkaus vaihtelee 7,4m–8,8m noin 72 vuorokauden jaksolla. W UMi on Algol-tyypin pimennysmuuttuja, joka himmenee kirkkaudesta +8.5m arvoon +9,6m aina 1,7 vuorokauden välein, kun toinen kiertävä tähti pimentää päätähden. Lähteet Seulonnan keskeiset artikkelit

925

https://fi.wikipedia.org/wiki/Perinteiset%20merkit

Perinteiset merkit

Perinteisillä merkeillä eli monimutkaisilla merkeillä eli klassisilla merkeillä tarkoitetaan kiinan merkkejä, jotka ovat olleet käytössä Han-dynastiasta lähtien, ja joita edelleen käytetään Taiwanissa, Hongkongissa, tavallisesti ulkokiinalaisten keskuudessa, sekä (osin hieman muutettuina) Japanissa ja Etelä-Koreassa. Näiden vaihtoehto ovat yksinkertaistetut merkit, joita käytetään manner-Kiinassa ja Singaporessa. Kiinaksi monimutkaiset merkit kirjoitetaan perinteisillä merkeillä 繁體字 ja yksinkertaistetuilla merkeillä 繁体字, ja lausutaan fántǐzì. Merkkejä voidaan kirjoittaa sekä pysty- että vaakasuoraan. Pystysuoria rivejä luetaan oikealta vasemmalle, ja vaakasuoria rivejä vasemmalta oikealle. Taiwanissa perinteisten merkkien käyttö on paljastanut Manner-Kiinasta lähtöisin olevat disinformaatiokanavat ja sosiaalisen median trollitilit, koska nämä käyttävät yksinkertaistettuja merkkejä. Huhtikuussa 2020 ilmestyneen raportin mukaan trollit ovat alkaneet kääntää kiinankielisiä tekstejä perinteisille merkeille, jotta ne sulautuisivat paremmin taiwanilaisten sosiaalisen median käyttäjien joukkoon. Katso myös Kiinan kirjoitusjärjestelmä Lähteet Aiheesta muualla Kiinan kirjoitusjärjestelmä cs:Čínské znaky#Tradiční a zjednodušené znaky he:כתב סיני#סינית מפושטת

926

https://fi.wikipedia.org/wiki/Prosentti

Prosentti

Prosentti (merkki %) on mitta, jota käytetään ilmaisemaan suhteellista osuutta tai määrällistä suhdetta. Se ilmaisee, kuinka monta sadasosaa jokin on jostakin. Yksi prosentti on siis yhtä suuri kuin 1/100 tai 0,01 jostakin. Prosentin nimitys tulee , sataa kohden tai pro centum, joka tarkoittaa sadasta tai sadan puolesta. Esimerkkejä: Maitolitrassa on 1 massaprosentti rasvaa tarkoittaa, että maidon massasta yksi sadasosa on rasvaa. Tuotteessa on 30 prosentin alennus tarkoittaa, että tuotteen hinta on alkuperäiseen nähden 0,7-kertainen. Ilmapallo kasvoi 25 prosenttia tarkoittaa, että ilmapallon koko muuttui 1,25-kertaiseksi. Tuotteen A hinta on 100 prosenttia suurempi kuin tuotteen B tarkoittaa, että A:n hinta on kaksinkertainen B:hen nähden. Samaa tarkoittaa: Tuotteen B hinta on 50 prosenttia pienempi kuin tuotteen A. Tuotteen A hinta on 200 prosenttia suurempi kuin tuotteen B tarkoittaa, että A:n hinta on B:hen verrattuna kolminkertainen. Kirjoitus Numeroin ilmaistujen lukujen yhteydessä voidaan käyttää prosenttimerkkiä %. Jos lauseyhteys edellyttää taivutuspäätettä, se liitetään prosenttimerkkiin kaksoispisteellä. Ensi vuonna on odotettavissa 11 %:n kasvu ~ 11 prosentin kasvu. Suomen kielessä luku ja sitä seuraava prosenttimerkki erotetaan välillä (25 %), kun taas englannissa ne kirjoitetaan yhteen (25%). Prosenttiyksikkö Prosenttiyksikkö on mitta, joka ilmaisee prosenttiosuuksien välisiä absoluuttisia eroja. Lähteet Aiheesta muualla Prosenttilaskuri Matemaattiset symbolit Aritmetiikka Seulonnan keskeiset artikkelit

927

https://fi.wikipedia.org/wiki/Platina

Platina

Platina on hopeanharmaa jalometalli, joka kuuluu siirtymäalkuaineisiin. Platinan kemiallinen merkki on Pt () ja sen järjestysluku on 78. Se on jalometalli ja kuuluu platinametallien ryhmään. Puhdas platina on taottavaa ja venyvää. Historia Ecuadorin intiaanit tekivät platina-kultaseoksista koruja jo varhain. Euroopassa platina tuli tunnetuksi vasta 1700-luvulla, joskin jo vuonna 1557 italialainen Julius Caesar Scaliger oli kirjoittanut metallista, jota ei voitu sulattaa ja joka mahdollisesti oli platinaa. Tanskalainen kemisti Paul Bergsöe huomasi, että kun kultatomuun sekoitettuja platinajyviä asetetaan puuhiilen palalle ja sitten kuumennetaan puuhiiliä ja puhalletaan samalla putkella, voidaan kulta sulattaa 1036 celsiusasteessa. Silloin kulta päällystää platinan ja tätä sintrattua massaa voidaan muokata sulattamattakin. Platinaa löysi Charles Wood Jamaikalta vuonna 1741 ja lähetti sen Royal Societyyn tutkittavaksi vuonna 1750. Silloin englantilaislääkärit William Watson ja William Brownrigg julkaisivat vuonna 1750 yksityiskohtaisen kuvauksen alkuaineesta platina. Jo sitä ennen, vuonna 1748, oli myös espanjalainen tiedemies ja meriupseeri Antonio de Ulloa löytänyt platinaa Panamasta ja kuvannut sen ominaisuuksia tarkasti. Koska platinalla on korkea sulamispiste, vasta amerikkalainen kemisti Robert Hare onnistui vuonna 1803 sulattamaan platinaa räjähdyskaasun liekissä. Englantilainen lääkäri Hyde Wollaston kehitti ja patentoi menetelmän platinan muokkaamiseksi kovassa paineessa. Aikanaan Espanjan siirtomaista löydetyn metallin nimi platina tulee espanjan kielestä, jossa se on deminutiivimuoto hopeaa tarkoittavasta sanasta plata. Espanjalaiset nimittäin pitivät hopeaa muistuttavaa platinaa hopean heikompilaatuisena muotona. Alun perin Kolumbian Pintosta tuotua platinaa kutsuttiin nimellä platina del Pinto eli "Pinton pikku hopea". Suomen kirjakielessä sana platina esiintyi ensi kerran vuonna 1821. Esiintyminen ja käyttö Platinaa on luonnossa puhtaana sekä malmeissa että saostuneena muihin metalleihin. Platinaa käytetään kemianteollisuudessa, neste­kide­näytöissä, tietokoneiden kovalevyjen päällystämiseen, katalysaattorina, koruissa, kuitulasissa, laboratorioesineissä, lääketieteessä, standardipainoissa ja -mitoissa, termoelementti-lejeeringeissä sekä koboltin kanssa vahvojen magneettien valmistukseen. Platina kestää hyvin korroosiota ja happoja, joten elektrolyysissä käytettäviä elektrodeja tehdään platinasta. Lämpöherkkiin vastuksiin käytetään platinalankaa. Platinaesineet leimataan samaan tapaan kuin muutkin jalometallituotteet. Suomessa sallitut leimattavat pitoisuudet ovat 850, 900, 950 ja 999 promillea, ja leimattavan esineen platina­pitoisuuden on oltava vähintään leimatun mukainen. Platinan pitoisuusleima on pohja­muodoltaan kärjellään seisova vinoneliö. Kemialliset ominaisuudet Platina esiintyy yhdisteissään hapetusluvuilla +II, +IV tai +VI. Platina muodostaa hapen kanssa platinadioksidia. Sen halideja ovat muun muassa platina(II)kloridi, platina(IV)kloridi ja platina(IV)fluoridi. Platina muodostaa myös kompleksiyhdisteitä kuten ammoniumheksakloroplatinaattia (NH4)2PtCl6. Isotoopit Luonnon platina on seos kuudesta isotoopista: 190Pt, 192Pt, 194Pt, 195Pt, 196Pt ja 198Pt. Näistä yleisin on 195Pt (33,8 %) ja sitä seuraavat 194Pt (32,9 %), 196Pt (25,3 %), 198Pt (7,21 %), 192Pt (0,78 %) ja 190Pt (0,0127 %). Näistä viisi on pysyviä isotooppeja, mutta harvinainen 190Pt on heikosti radioaktiivinen alfasäteilijä. Sen puoliintumisaika on 650 ± 30 miljardia vuotta. Myös isotoopin 198Pt on teoreettisesti ennustettu hajoavan (puoliintumisaika vähintään 3,20·1014 vuotta), mutta sellaista ei ole havaittu kokeellisesti, joten isotooppia pidetään stabiilina. Nämä puoliintumisajat ovat niin pitkiä, ettei luonnon platinan hyvin vähäisellä radioaktiivisuudella ole käytännön merkitystä. Platinalle tunnetaan yli 30 keinotekoista radioisotooppia, joiden massaluvut ovat välillä 166–202. Niistä pitkäikäisin on vuonna 1948 löydetty 193Pt, jonka puoliintumisaika on noin 50 vuotta. Useimmat platinan isotoopit hajoavat β--hajoamisella tai α-hajoamisella. 188Pt, 191Pt ja 193 hajoavat kuitenkin elektronisieppauksella. Lähteet Aiheesta muualla Periodictable: Technical data for Platinum Human Metabolome Database (HMDB): Platinum Mindat: Platinum Webmineral: Platinum Mineral Data Webmineral: Mineral Species containing Platinum (Pt) Americanelements: Platinum Technical and Safety Data London Metal Exchange: Platinum price InfoMine: Platinum Prices and Platinum Price Charts Alkuaineet Jalometallit Seulonnan keskeiset artikkelit

928

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjoinen

Pohjoinen

Pohjoinen on yksi neljästä pääilmansuunnasta, suunta meridiaania pitkin kohti maapallon pohjoisnapaa. Nykyisissä kartoissa pohjoinen merkitään tyypillisesti yläreunaan. Kartan koordinaattijärjestelmä ei kuitenkaan ole välttämättä täsmälleen todellisen pohjoissuunnan mukainen, jolloin todellista pohjoissuuntaa kutsutaan napapohjoiseksi ja kartan koordinaatiston ”pohjoissuuntaa” karttapohjoiseksi. Näistä vielä poikkeaa Maan magneettikentän paikallisen suunnan mukainen magneettinen pohjoinen eli neulapohjoinen. Sanan alkuperä Sana pohjoinen on sukua sanalle pohja. Uskottiin mahdollisesti, että Manalaan, eli ikään kuin maailman pohjalle pääsi pohjoisen kautta. Eteläisempien suomalaisten näkökulmasta jotakuinkin Pohjoisessa olivat myös Pohjanlahti ja Pohjanmaa, kuten myös myyttinen Pohjola. Pohjoisella voi sanana olla yhteys myös pohjaan, talon pohjaan, jonne ei tehty ikkunoita. Vrt. etelä. Pohjoisen mytologinen merkitys muinaissuomalaisille Pääartikkeli: Muinaissuomalaisten kaikkeuskäsitykset Pohjoinen on nähty pahaksi ilmansuunnaksi. Äärimmäisessä pohjoisessa uskottiin sijaitsevan Pohjolan maan, josta olivat peräisin kylmyys ja monet taudit ja ongelmat. Usein ajateltiin myös reitin Tuonelaan, maanalaiseen kuolleiden valtakuntaan, kulkevan Pohjoisen kautta. Pohjoisessa seisoi maailmanpylväs, joka kannatti taivaankantta. Maailmanpylväs oli naulattu taivaankanteen Pohjannaulalla, Pohjantähdellä. Pohjantähti oli tärkeä suunnistuksessa. Pohjoisessa oli myös Lappi, joskin usein Pohjolaa lähempänä ja konkreettisempana. Aivan lähistölläkin omista asuinalueista pohjoiseen päin sijaitsevia vähemmän viljeltyjä alueita voitiin kutsua Lapiksi, ja niiden asukkaita voitiin nimittää lappalaisiksi''. Lappalaiset ja Pohjolan väki nähtiin usein vihamielisinä noitina, jotka ampuivat noidannuolia ja aiheuttivat muuta pahaa (ks. esim. Lapinnoita, Lappalaiset suomalaisessa kansanperinteessä). Pohjoistuulen mukana tuli Lapista tai Pohjolasta tauteja, noidannuolia ja ilkeitä yliluonnollisia olentoja. Lähteet Ilmansuunnat Seulonnan keskeiset artikkelit

929

https://fi.wikipedia.org/wiki/Puolue

Puolue

Puolue tai poliittinen puolue on tiettyjä poliittisia katsomuksia kannattava ja tiettyjä taloudellisia, sosiaalisia tai vastaavia pyrkimyksiä ajava valtakunnallinen järjestö. Puolueeksi järjestäytymisellä pyritään saamaan poliittista valtaa joko vaalien kautta tai muilla keinoin. Puolueet ovat poliittisesti ja ideologisesti enemmän tai vähemmän yhtenäisiä, ja etenkin suurilla puolueilla on yleensä omat näkemyksensä kaikkiin hallituspolitiikan pääkysymyksiin. Merkitys ja tarkoitus Poliittiset puolueet ovat nykyajan politiikan tärkeimpiä järjestöjä. Puolueita on lähes kaikissa maissa, ja ne puuttuvat vain maista, joissa diktaattori tai sotilashallinto on kieltänyt ne. Puolueet toimivat valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisenä elintärkeänä linkkinä. Ne edustavat kansaa, muodostavat poliittiset eliitit, pukevat sanoiksi ja kokoavat yhteen erilaiset intressit, ja järjestävät hallinnon. Puolueryhmät muodostuivat 1700-luvulla Euroopassa kansallisuusajattelun aikaan. Vuonna 1770 Edmund Burke esitti teoreettisen perustan puolueille. Puolue oli hänen mukaansa alusta lähtien osa kansaa, mutta siitä huolimatta se pantiin palvelemaan koko kokonaisuuden etua. Burken mukaan puolue on ryhmä henkilöitä, jotka ovat liittyneet yhteen edistääkseen kansakunnan etuja sellaisen periaatteen mukaan, josta he kaikki ovat yhtä mieltä. 1900-luvulla puolue käsitettiin toisin: yhteiskuntien jakautuessa antagonistisiin intressiryhmiin puolueet nähtiin edustavan politiikassa kannattajiensa aineellisia ja aatteellisia etuja ja pyrkimään sitä varten saamaan käyttöönsä poliittista valtaa. Eturyhmäaikakaudella puolueet alkoivat saavuttaa kansalaisten yleistyvää ymmärrystä ja hyväksymistä. Luokitteluja Massapuolue pyrkii saavuttamaan laajan kannattajakunnan ja suuren jäsenistön. Se panostaa rekrytointiin ja puolueen organisointiin enemmän kuin ideologiaan ja poliittiseen vakaumukseen. Kaaderipuoluetta sen sijaan hallitsee koulutettu ja ammattimainen joukko jäseniä, jotka ovat poliittisesti sitoutuneita ja opillisesti kurinalaisia. Edustavaksi puolueeksi voidaan kutsua puoluetta, joka haalii kannatusta kaikkialta ja asettaa käytännöllisyyden periaatteiden edelle. Yhdistävät puolueet sen sijaan ovat proaktiivisia ja pyrkivät mobilisoimaan, kouluttamaan ja innostamaan massoja sen sijaan että ne vain vastaisivat niiden huoliin. Perustuslailliset puolueet toimivat muiden puolueiden, vaalikilpailun sekä hallituspuolueiden ja valtiollisten instituutioiden eron aiheuttamien rajoitusten puitteissa. Vallankumoukselliset puolueet sen sijaan vastustavat järjestelmää tai perustuslakia, ja päästessään valtaan ne yleensä tukahduttavat kilpailevat puolueet ja muodostavat pysyvän liiton valtiokoneiston kanssa. Piirteet Puolueet eroavat esimerkiksi painostusryhmistä ja kansalaisjärjestöistä yleensä neljällä tavalla: Puolueet pyrkivät valtaan voittamalla vaaleissa paikkoja. Pienet puolueet voivat tosin käyttää vaaleja ensisijaisesti saadakseen näkyvyyttä. Puolueet ovat järjestäytyneitä, ja niillä on jäseniä ja jäsenkirjat. Puolueilla on tyypillisesti laaja näkökulma, johon sisältyvät kaikki hallituspolitiikan pääasiat. Pienillä puolueilla voi joskus olla kapeampi näkökulma kuin suurilla. Puolueet ovat poliittisesti ja ideologisesti enemmän tai vähemmän yhtenäisiä. Rakenne Jokaisella puolueella on jonkinlainen rakenne, joka vaihtelee suuresti muun muassa maan ja sen poliittisen- tai vaalijärjestelmän sekä puolueen koon, rahoituksen, johdon ja ideologian mukaan. Puolue voidaan jakaa rakenteellisesti kolmeen tasoon. Ruohonjuuritasolla puolue on vapaaehtoisten jäsentensä muodostama järjestö. Toisella tasolla puolue on hallitseva tai oppositiossa oleva järjestö, jolla on vaaleissa valittujia edustajia esimerkiksi parlamentissa. Kolmannella tasolla puolue on byrokraattinen järjestö, jonka henkilöstö koostuu muun muassa sihteereistä, avustajista, neuvonantajista, ekonomisteista, tiedottajista ja markkinoijista. Puoluekuri Puoluekurilla tarkoitetaan sitä, että kaikki saman puolueen edustajaryhmän jäsenet joutuvat äänestämään samalla tavalla parlamentissa. Puoluekurin avulla puolue pitää rivinsä koossa. Puoluekuria pidetään tietyissä rajoissa välttämättömänä parlamentaarisen järjestelmän toimimisen edellytyksenä. Toisaalta se on myös nähty edustuksellisuuden ja parlamentaarisen demokratian vaarantavana asiana. Puoluekurin vastakohta on vapaa mandaatti eli ryhmän jäsenten oikeus äänestää omantuntonsa mukaisesti. Puoluejärjestelmät Puoluejärjestelmä koostuu kaikista demokraattisen valtion hallitsemiseen osallistuvista puolueista yhdessä. Puoluejärjestelmät eroavat muun muassa puolueiden määrän, valta- ja liittolaissuhteiden sekä idologisen kirjon laajuuden mukaan. Erään jaottelun mukaan puoluejärjestelmiä ovat: yksipuoluejärjestelmä hegemoninen järjestelmä hallitsevan puolueen järjestelmä kaksipuoluejärjestelmä maltillinen monipuoluejärjestelmä polarisoitunut monipuoluejärjestelmä hajaantunut järjestelmä Jokaista puoluejärjestelmää voidaan lisäksi arvioida sen sirpaloitumisen, polarisoitumisen ja vakiintuneisuuden mukaan. Puolueiden rooli vaihtelee puoluejärjestelmän mukaisesti. Yksipuoluejärjestelmässä puolue ottaa käytännössä hallituksen paikan, jolloin puolue ja valtiokoneisto sulautuvat yhteen. Kaksipuoluejärjestelmässä puolueista suurempi on yleensä hallitusvastuussa, ja toinen puolue toimii oppositiona ja varautuu tulevaan hallitusvastuuseensa. Monipuoluejärjestelmässä puolueet edustavat usein kapeampia intressejä ja liittoutuvat muiden puolueiden kanssa. Puoluejärjestelmän arvostelua Alkuaikoina puolueiden pelättiin hajottavan kansakuntaa, niinpä puolueet katsottiin vaaraksi orastavalle demokratialle. Valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau vaati puolueita pois kansan ja valtiovallan välistä ja kansaa suoraan hallitsemaan. Myös George Washington varoitti vuonna 1796 äänestäjien jakamisesta ryhmiin ja puolueisiin, koska niiden kunnianhimoiset johtajat vievät vallan kansalta. Vuonna 1890 Sakari Topelius kirjoitti puolueiden olevan "vapauden ja hirmuvaltiuden äpärälapsia", joita kiinnostaa ainoastaan vallan saavuttaminen ja säilyttäminen. 1960-luvulta lähtien puolueiden tehtävää ja tavoitteita on virallistettu ja asemaa vahvistettu. Muuttuneet toimintatavat ovat nostaneet kriittisiä asenteita puolueita kohtaan. Puolueiden olemassaoloa on puolustanut yhteiskuntafilosofi Edmund Burke, joka piti puolueita demokratialle välttämättömänä komponenttina. Puoluetoiminta maailmanlaajuisesti Luonteeltaan kansainväliset puoluetyypit Osa puolueista on luonteeltaan kansainvälisiä, samantapaisia päämääriä ajavia. Esimerkkeinä puolueista, joita on useissa eri maissa, voitaneen mainita liberaalit puolueet, konservatiiviset puolueet, työväenpuolueet (mukaan lukien sosialistiset puolueet ja kommunistiset puolueet), ympäristöpuolueet, uskonnolliset puolueet ja nationalistiset puolueet. Puoluejaottelu EU:ssa Euroopan unionissa päätöksenteossa Euroopan parlamentin eurokansanedustajat jakaantuvat eri parlamenttiryhmiin maakohtaisen puolueen päättämän liittouman eli europuolueen mukaisesti. Euroopan parlamentin puolueryhmät: Euroopan kansanpuolueen ryhmä Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä Uudistuva Eurooppa -ryhmä Vihreät / Euroopan vapaa allianssi -ryhmä Identiteetti ja demokratia Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä Euroopan yhtynyt vasemmisto / Pohjoismaiden vihreä vasemmisto Lisäksi osa edustajista ei kuulu mihinkään euroopan parlamentin puolueryhmään. Puoluetoiminta Suomessa Puoluelaki Puoluelaki astui Suomessa voimaan vuonna 1969. Puoluelain määritelmän mukaisesti puolue on puoluerekisteriin merkitty rekisteröity yhdistys. Puoluerekisteriä pitää oikeusministeriö. Suomessa puoluerekisteriin merkittävällä puolueella tulee olla yleisohjelma, jossa on esitettynä puolueen keskeiset periaatteet ja tavoitteet, joilla se haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon. Puolue merkitään puoluerekisteriin, kun se on kerännyt 5 000 allekirjoittanutta kannattajaa. Puolue poistetaan rekisteristä jos se ei saa riittävästi kannatusta kaksissa viimeisissä eduskuntavaaleissa. Puoluerekisteriin merkityt puolueet saavat asettaa ehdokkaita vaaleihin ja muodostaa keskenään vaaliliittoja. Presidentinvaalin ehdokasasettelussa puolueella täytyy lisäksi olla vähintään yksi sen omalta listalta valittu kansanedustaja. Suomalaisten puolueiden rakenne Suomalaisessa puoluejärjestörakenteessa jäsenet kuuluvat puolueeseensa yleensä puolueosaston kautta. Puoluekokous on puolueen ylin päättävä elin. Puolueen henkilöjäsenten päätäntävaltaa puoluekokouksissa käyttää puolueosastossa kollektiivisesti valittu puoluekokousedustaja, siis puolueen asioista päätetään edustuksellisesti ja välillisesti, ei suoraan eikä yksilöllisesti. Suomessa on kuitenkin muutama puolue, joissa on käytössä suora henkilöjäsenyys. Puoluejärjestelmän historia Suomessa Suomalainen puoluejärjestelmä syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomalaiseen puoluelaitokseen syntyyn vaikuttivat suuret ismit Euroopan keskuksissa, sivistys- ja talouselämän kehitys sekä edustuslaitoksen toiminta ja demokraattisten toimintamuotojen herääminen. Välittömiä liikkeelle laittavia voimia olivat: 1. kielisuhteet, 2. konflikti Venäjän keisarikunnan kanssa sekä 3. muutokset väestön sosiaalirakenteessa. Poliittisen kilpailun kiristyminen, äänioikeutetun joukon kasvu ja valmistautuminen vaalikampanjaan pakotti puolueet luomaan kiinteämpiä organisaatioita ja pyrkimään näiden puolueiden toiminnassa säännöllisiin muotoihin. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino 2007. ISBN 978-951-768-217-6 Aiheesta muualla Encyclopaedia Britannica: political party Rauli Mickelsson: Puolue. Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali 4.1.2009 Seulonnan keskeiset artikkelit Yhdistykset

930

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peikko

Peikko

Peikko on taruolento. Peikkoja esiintyy saduissa ja fantasiakirjallisuudessa. Peikkoa on hankala määritellä, sillä tälle fiktiiviselle olennolle on kuvailtu niin monenlaisia ominaisuuksia. Peikko suomalaisessa kulttuurissa Suomalaisessa tarustossa peikko on tarkoittanut tarinasta ja paikkakunnasta riippuen erilaisia rumia ja ilkeitä, isoja tai pieniä ihmismäisiä olentoja. Vuoripeikko tai vuorenpeikko asui vuorella tai mäellä ja muistutti usein jättiläistä. Perinteisiä suomalaisia peikkoja muistuttavat kovasti hiidet. Sanana peikko tarkoitti ilmeisesti alun perin roistoa, rikollista, erakkoa tai neidonryöstäjää, joka yleensä piileskeli. Viron kielessä sanan peikko vastine peigmees tarkoittaa sulhasta ja on luultavasti yhteydessä neidonryöstäjän merkitykseen. (Katso myös: peijakas) Skandinaavisessa mytologiassa peikoilla eli trolleilla oli iso nenä, pitkät kädet sekä karvainen ruumis ja häntä. Ne olivat tyhmiä ja niillä oli tapana kaapata ihmislapsia sekä vaihtaa ne omiin peikkolapsiinsa. Skandinaavisessa mytologiassa oli erikokoisia peikkoja, joista suurimmat olivat jättiläismäisiä ja pienimmät kääpiön kokoisia. Suomalaisista nykykirjailijoista Johanna Sinisalo on ansiokkaasti hyödyntänyt peikkoa esikoisromaanissaan Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Tunnetuimmat suomalaiset peikot ovat nykyisin Tove Janssonin luomat Muumit. Tunnetuin heistä on Muumipeikko. Allu Tuppuraisen luoma hahmo, Rölli-peikko, on hauskuttanut lapsia elokuvien, laulujen ja TV-sarjojen kautta jo vuodesta 1985 lähtien. Tunnettuja ovat myös John Bauerin peikot. Paleontologi Björn Kurtén esitti romaanissaan Musta tiikeri (1978) ajatuksen, että loppuvaiheessa syrjäisille seuduille kuten vuoristoihin siirtyneet neandertalinihmiset olisivat voineet olla syynä tarinoihin peikoista. Ajatus on esitetty useissa muissakin yhteyksissä, ensimmäistä kertaa jo 1900-luvun alussa. Kirjallisuuden ja roolipelimaailmojen peikkoja J. R. R. Tolkien on kirjassaan Hobitti eli sinne ja takaisin (1937) kuvannut peikot isoiksi, rumiksi köriläiksi, jotka kaihtavat päivänvaloa, koska se muuttaa ne kiveksi. Kirjassa Taru sormusten herrasta (1954–1955) mainitaan uusi peikkorotu nimeltään Olog-hai, jonka edustajat eivät pelänneet auringonvaloa ja olivat paljon älykkäämpiä kuin tavalliset peikot. Tolkienin peikot palvelivat pahuuden voimia. Greg Staffordin luomassa fantasiamaailma Gloranthassa peikot puolestaan ovat älykkäitä ja usein isokokoisia pimeydenolentoja, jotka syövät lähes kaikkea. Gloranthan peikkojen kulttuuri on matriarkaalinen, ja naaraat ovat uroksia kookkaampia. Gloranthassa peikoilla on erityinen yöaisti, joka muistuttaa periaatteiltaan kaikuluotausta. Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin teoksissa Suuri tonttukirja ja Tonttujen kutsu, peikot ovat tonttujen pahimpia vihollisia, jotka keksivät aina likaisia temppuja tonttujen ja metsän eläinten kiusaksi, mutta eivät ole varsin älykkäitä, joten niitä on helppo huijata. Peikot ovat näissä teoksissa samanlaisia kuin Skandinaavisessa mytologiassa. David Eddingsin fantasiatrilogioissa Eleniumin taru (1989-1991) ja Tamulin taru (1992-1994) peikot ovat tyhmänpuoleisia, ihmistä huomattavasti kookkaampia olentoja. Ne eivät kykene elämään kuin viileässä tai kylmässä ilmastossa. Kirjoissa on myös joitakin viitteitä peikkojen ja ihmisten yhteisestä esi-isästä. Forgotten Realms-fantasiamaailmassa peikot ovat isoja ja vahvoja pimeyden olentoja, jotka käyttävät aseina lähinnä omia kynsiään. Ne asuvat yleensä metsässä tai suolla. Ne voi tappaa pelkästään tulella tai hapolla. Jos peikolta leikataan raaja irti, ne kasvattavat itselleen uuden ja lisäksi irronnut raaja kasvattaa itselleen uuden vartalon. Blizzard Entertainmentin Warcraft-tietokonepeleissä peikot ovat ketteriä, pitkiä ja hoikkia olentoja, jotka käyttävät aseinaan kirveitä ja keihäitä sekä harjoittavat voodoo-taikuutta. Warcraftin peikkorotuihin kuuluu esimerkiksi vihreäihoisia metsäpeikkoja, sinivalkoisia jääpeikkoja ja harmaaihoisia viidakkopeikkoja. Metsäpeikot ja jääpeikot puhuvat espanjalaisella aksentilla sekä viidakkopeikot jamaikalaisella aksentilla. Peikko on pelattava hahmo Blizzardin nettiroolipelissä World of Warcraft. Peikko (troll) voi tarkoittaa myös hiittä (goblin), jotka ovat World of Warcraftissa tavallisia peikkoja paljon pienempiä, aina vihreäihoisia ja lisäksi hyvin ahneita. Peikot taiteessa Katso myös Hugo-peikko (televisiopelihahmo) Harry Potter -kirjat ja -elokuvat Kirjallisuutta Lähteet Aiheesta muualla Peikko (metsänpeikko) suomenkielisessä Raamatussa (1933/1938) Taruolennot Suomalaiset jumalat ja taruolennot Seulonnan keskeiset artikkelit

932

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tekij%C3%A4noikeuden%20loukkaus

Tekijänoikeuden loukkaus

Tekijänoikeusloukkaus tarkoittaa sitä, että tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa käytetään tavalla, joka rikkoo tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuksia, kuten oikeutta valmistaa kappaleita teoksesta tai oikeutta saattaa näin valmistetut kappaleet yleisön saataville. Suomessa yksityiseen tai läheisten ystävien ja perheenjäsenten käyttöön tulevan musiikin ja elokuvien kopiointi on laillista mikäli kopiota tehdessä ei ole kierretty tehokasta teknistä suojausta se tapahtuu läheisten kesken tai lähde on laillinen kopiointi rajoittuu muutamaan kappaleeseen. Selkeästi laittomasta lähteestä luvatta levitetyn sisällön kopioiminen omaan käyttöön on kielletty. Tietokoneohjelmia tai tietokantoja ei saa kopioida, mutta laillisesti hankitun tietokoneohjelman omistaja saa ottaa itselleen ohjelman käytön kannalta tarpeellisen varmuuskappaleen. Levyntuottajien kansainvälinen kattojärjestö IFPI arvioi, että vuonna 2002 tekijänoikeuksia rikkovien eli niin sanottujen piraattikopioiden myynti nousi 1,8 miljardiin kappaleeseen. Luku sisältää sekä CD-levyt että kasettitallenteet. Piraattien myynnin arvo oli saman arvion mukaan yli neljä miljardia euroa. Maailmanlaajuisesti yksi kolmasosa levyistä on piraattikopioita, ja kaikista tallenteista 40 prosenttia on laittomia. Ongelmamaita ovat Kiinan lisäksi Brasilia, Espanja, Meksiko, Paraguay, Puola, Taiwan, Thaimaa, Ukraina ja Venäjä. Suomessa piraattilevyjen osuus vuonna 2003 oli 23 prosenttia, mikä on huomattavasti enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Suomen tilanteeseen vaikuttaa Venäjän läheisyys, sillä Suomeen tuodaan itärajan yli paljon laittomia tallenteita. Suomessa tekijänoikeuden loukkaus on asianomistajarikos, tietyin poikkeuksin. Ainakin Sveitsissä ja Alankomaissa elokuvien ja musiikin lataaminen internetin piraattipalveluista yksityiseen käyttöön on laillista. Tekijänoikeusloukkaukset Internetissä Yleisiä laittoman levittämisen kohteita ovat musiikki, pelit, ohjelmat ja elokuvat. Vertaisverkot helpottavat tällaista toimintaa, vaikka niitä voikin käyttää myös materiaalin levittämiseen laillisesti. Ensimmäinen suosittu vertaisverkko-ohjelma oli Napster, joka tuli internetin käyttäjien tietoisuuteen vuonna 1999. Ohjelma keskittyi musiikkitiedostojen levittämiseen, sillä sen aikaiset verkkoyhteydet olivat hitaita modeemi- ja ISDN-yhteyksiä. Napsteria ovat seuranneet Gnutella, KaZaA, Direct Connect, eDonkey, eMule, DC++ ja muut vastaavat ohjelmat. Näiden kautta kulkee päivittäin valtavat määrät uusimpia julkaisuja, usein jopa ennen virallista julkaisupäivämäärää. Tiedostojen levittäjiä on etsitty verkosta ja heille on määrätty tuntuvia vahingonkorvauksia. Tiedostonjakopalvelu Pirate Bay perustettiin vuonna 2003. Neljä palvelun perustajaa ja taustahenkilöä tuomittiin vankeuteen vuonna 2009 paljon julkisuutta saaneessa oikeudenkäynnissä. Heidät tuomittiin myös noin viiden miljoonan euron vahingonkorvauksiin tekijänoikeusloukkauksista. Tiedostonjakopalvelu Pirate Bayn perustajiin kuulunut suomalaisnorjalainen Peter Sunde istui vankilassa kaksi kolmasosaa kahdeksan kuukauden tuomiostaan. Yhdistyneet kansakunnat (YK) ilmoitti vuonna 2011, että vapaa pääsy internetiin kuuluu kaikkien ihmisoikeuksiin. Samalla YK totesi, että esimerkiksi Ranskan tekijänoikeusrikkomuksista antama internet-yhteyden katkaisu loukkaa ihmisoikeuksia. Vuonna 2011 suuren laittoman elokuvien suoratoistosivusto kino.to:n ratsian jälkeen havaittiin nettipiratismin vähentyneen merkittävästi lyhyeksi ajaksi, mutta tämän jälkeen perustettiin useita uusia laittomia suoratoistopalveluita ja luvattomien suoratoistopalveluiden katsojamäärät palasivat ennalleen. Vuonna 2015 valmistui Euroopan unionin tilaama tutkimus piratismin vaikutuksista tekijänoikeuksilla suojatun materiaalin myyntiin, tutkimustulosten mukaan tekijänoikeusrikkomukset eivät aiheuttaneet merkittävää vaikutusta teosten myyntiin. Tutkimusta ei kuitenkaan julkaistu sen valmistuttua vaan se vuoti julkisuuteen vasta syksyllä 2017. Termistöä Tekijänoikeusrikkomus Tekijänoikeusrikkomukseen voi syyllistyä, jos valmistaa tekijänoikeuden alaisesta teoksesta kappaleen tai saattaa teoksen yleisön saataville tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti tai rikkoo moraalisia oikeuksia koskevia lain säännöksiä. Myös laittomasti valmistettujen teoskappaleiden tuominen maahan on tekijänoikeusrikkomus. Tekijänoikeusrikos Tekijänoikeusrikokseen voi syyllistyä, jos tekijänoikeuden loukkaus tapahtuu ansiotarkoituksessa ja teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa. Rikoslaki (49 luku 1 §) sisältää rangaistussäännöksen, jonka nojalla tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi henkilö, joka ansiotarkoituksessa tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti ja siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa loukatun oikeuden haltijalle, loukkaa toisen oikeutta kirjalliseen tai taiteelliseen teokseen. Sama säännös koskee oikeutta kirjallisen tai taiteellisen teoksen taikka kansanperinteen esitykseen, äänilevyyn tai muuhun laitteeseen, jolle on tallennettu ääntä, filmiin tai muuhun laitteeseen, jolle on tallennettu liikkuvaa kuvaa, radio- tai televisiolähetykseen, luetteloon, taulukkoon, ohjelmaan tai muuhun sellaiseen tekijänoikeuslaissa tarkoitettuun työhön, jossa on yhdisteltynä suuri määrä tietoja, tai tietokantaan, jonka sisällön kerääminen, varmistaminen tai esittäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta, taikka valokuvaan. Rangaistussäännöksen sisältö määräytyy siis tekijänoikeuslain (tekijänoikeus) mukaan. Tekijänoikeusrikos ei mainitse ylimalkaista teoksen käyttämistä, vaan säännöksen soveltaminen edellyttää, että lain tekijän yksinoikeuksiksi varaamia oikeuksia on loukattu. Tekijänoikeuden loukkaus tapahtuu, jos teoksesta valmistetaan kappaleita ilman tekijän suostumusta tai sitä levitetään yleisön saataville luvattomasti, näytetään, esitetään tai välitetään. Lievemmistä teoista tuomitaan tekijänoikeusrikkomuksen nimikkeellä. Tekijänoikeusrikoksiin kuuluvat myös teknisen suojauksen kiertäminen, teknisen suojauksen kiertämiskeinorikos ja oikeuksien sähköisten hallinnointietojen loukkausrikos. Avunanto Tekijänoikeuslaki sinänsä ei määrittele avunantoa tekijänoikeusrikkomukseen tai tekijänoikeusrikokseen. Sen sijaan Suomen rikoslaissa on yleinen avunantopykälä, jota sovelletaan myös tekijänoikeuslainsäädännön kanssa. Rikoslain (5 luku 6§) sisältää säännöksen, jonka mukaan se joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä. Edelleen sama lainkohta säätää, että yllytys tällaiseen tekoon rangaistaan kuten avunanto. Turvaamistoimenpiteet Tekijänoikeusloukkauksissa viranomaistoimenpitein pyritään estämään tekijänoikeuden loukkaamisen jatkuminen. Rikoslain (10 luku 5§) säätää menettämisseuraamuksista. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa rikoksen kohteena oleva esine tai omaisuus voidaan osittain tai kokonaan määrätä menetetyksi, mikäli menettely on tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi, ja esine on erityisen sovelias rikoksen kohteeksi tai rikolliseen käyttöön. Käytännössä tällä on perusteltu esimerkiksi palvelimen takavarikoimista tilanteessa, jossa sitä on käytetty tekijänoikeusrikoksen toteuttamiseen. Yleisiä rajatapauksia Suomessa Tekijänoikeuksista Suomessa annetujen lakien mukaan monet asiat ovat yhä laillisia tai ainakin rangaistuksettomia rikoksia. Seurauksena voi kuitenkin joskus olla korvausvastuu. Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen apulaisjohtajan mukaan. Laillista Maaeston kiertäminen: Haluat katsoa netistä esimerkiksi suoraa urheilutapahtumaa, mutta lähetys on geoblokattu eli estetty kotimaassasi. Voit kuitenkin kiertää maakohtaisen eston huijaamalla palveluntarjoajaa ulkomaisella välityspalvelimella eli proxyllä, jonka avulla näytät katsovan lähetystä jostain toisesta maasta. Tämä on laillista, mutta saatat rikkoa palveluntarjoajasi ehtoja. Laittoman materiaalin katsominen: Nettisurffailija ei riko lakia, jos hän kuuntelee tai katsoo laittomasti ladattua materiaalia esimerkiksi Youtubesta. Tässä tapauksessa materiaalin Youtubeen ladannut rikkoo tekijänoikeuslainsäädäntöä. Laittoman palvelun käyttäminen ja siitä maksaminen: Olet maksava käyttäjä elokuvien suoratoistopalvelussa, jonka tarjoama materiaali on luvattomasti käytössä. Käyttäjää ei rangaista ainakaan toistaiseksi siitä, että hän katsoo esimerkiksi elokuvia tai urheilulähetyksiä luvattomasta lähteestä. Kuluttaja ei mahda sille mitään, jos palveluntarjoajan ansaintamalli paljastuukin laittomaksi, mutta samalla hän tukee käytöllään rikollista toimintaa. Laitonta Maaeston kiertäminen: Joissakin tapauksissa on mahdollista, että luvaton lähetys on kuitenkin toteutettu niin kutsutulla p2p-tekniikalla, jolloin käyttäjä syyllistyy myös tekijänoikeusloukkaukseen jakaessaan materiaalia. Lataat elokuvan tai musiikkia laittomasta lähteestä, esimerkiksi BitTorrent-ohjelmalla. Tekijänoikeudella suojatun elokuvan tai musiikin lataaminen itselle on laitonta ja samalla tapahtuva jakaminen muille suurempi rikkomus. Saatat myös joutua korvausvastuuseen kaikesta jakamastasi laittomasta sisällöstä. Katso myös Immateriaalioikeus Tekijä (tekijänoikeus) Tekijänoikeus Tekijänoikeuden rajoitukset Finreactor Väärennös Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu Piraattiliike Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry Lähteet Aiheesta muualla Tekijänoikeuslaki. Valtion säädöstietopankki Finlex. Tekijänoikeus 2006. Opetusministeriö. Antipiracy.fi – tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry. Faktoja tekijänoikeudesta ja luovalta alalta . Kulttuuriuutiset.net – Lyhty – luovan työn tekijät ja yrittäjät. Artikkeleita Suomen ensimmäinen nettipiraatti tuomiolla. Ylen Elävä arkisto. Piraattilevyjen myynti lähes olematonta . Uusi Suomi 8.3.2009. Härkönen, Jehki: Ei mitään uutta länsirintamalta. Vihreä lanka 8.9.2009. Karkimo, Ari: Tutkimus: piratismi vie työt 1,2 miljoonalta. Tietokone 17.3.2010. ”Piratismi uhkaa tuhota yli miljoona työpaikkaa”. Taloussanomat 9.4.2010. Leino, Raili: Piratismi tappaa 14 miljoonaa ihmistä vuodessa. Tekniikka & talous 23.4.2009. Tekijät ja yrittäjät: Piratismi tuo miljoonatappiot. Kaleva 25.5.2010. Nettipiratismi aiheuttaa Suomessa jättitappiot. Ylen uutiset 25.5.2010. Hatakka, Heimo: Suomalainen varastaa netistä 335 miljoonalla eurolla. Talouselämä 25.5.2010. Uusi tutkimus: Piratismi vaikuttaakin positiivisesti musiikin nettimyyntiin, Tekniikka & talous 19.3.2013 Tekijänoikeus Talousrikollisuus Seulonnan keskeiset artikkelit

933

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka%20Herlin

Pekka Herlin

Pekka Aksel Herlin (15. heinäkuuta 1932 Helsinki – 4. huhtikuuta 2003 Kirkkonummi) oli 1900-luvun loppupuolen merkittävimpiä suomalaisia teollisuusvaikuttajia ja Kone Oyj:n hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Pekka Herlin loi Kone Oyj:stä Suomen ensimmäisen monikansallisen konsernin. Hän toimi yhtiössä hallituksen jäsenenä vuodesta 1954 lähtien isänsä Heikki H. Herlinin jälkeen, varatoimitusjohtajana vuosina 1962–1964, toimitusjohtajana 1964–1986 ja hallituksen puheenjohtajana 1987–2003. Elämä Pekka Herlin syntyi liike- ja teollisuusmiehistään tunnettuun Herlinien sukuun. Pekan isoisä Harald Herlin oli finanssisijoittaja, joka Strömbergin saneerauksen yhteydessä hankki itselleen yhdysvaltalaisia Otis-hissejä edustaneen Kone Osakeyhtiön. Harald lähetti poikansa Heikki H. Herlinin Otiksen tehtaille New Yorkiin tutkimaan amerikkalaisyhtiön toimintatapoja, seurauksella, että Kone alkoi valmistaa hissejä itse. Yhtiön tila vakiintui, kun Stockmann tilasi vuonna 1930 valmistuneeseen tavarataloonsa hissit Koneelta. Pekka Herlin opiskeli ekonomiksi, mutta haaveili ryhtyvänsä kasvattamaan lihakarjaa isoisänsä hankkimalla Kirkkonummen Thorsvikin tilalla. Opiskelualan valinnassakin voi nähdä oman tien kulkemista, kun sekä isä että isoisä olivat insinöörejä. Monia lähimmistään Pekka Herlin joka tapauksessa tuli rekrytoimaan kauppakorkeakoulun kasvattien joukosta. Myöhemmin vuonna 1964 hän kuitenkin aloitti 32-vuotiaana Koneen toimitusjohtajana. Koneella meni heikosti 1960-luvun puolivälissä. Isä Heikki Herlin oli kansainvälisesti suuntautunut, itsensä tarkkaan hillitsevä seuramies, mutta hänen poikansa oli luonteeltaan monikasvoinen, maanis-depressiivinen ja jopa skitsofreninen luonne. Pekka Herlinin tunteneet ihmiset luonnehtivat häntä hyvin ristiriitaisin arvioin: ”hirveän sensitiivinen ihminen”, ”jumalattoman itsepäinen”, ”hyvin charmikas ihminen”, ”avoin, nokkela ja syvällinen”, ”julma kuin mikä”, ”hirveän ujo ja arka”. Lisäksi Pekka Herlin kärsi vakavasta alkoholismista. Pekan poika Niklas Herlin oli sitä mieltä, että ”ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika”. Muut sisarukset eivät kuitenkaan yhdy aivan näin jyrkkään näkemykseen. Politiikan taustavaikuttajana Herlin toimi vuonna 1987 osallistumalla ns. kassakaappisopimuksen tekemiseen, jolla pyrittiin vaikuttamaan tulevaan hallitusratkaisuun. Yrityskauppojen mies Pekka Herlin päätti laajentaa Konetta. Herlin tunsi Hans Werthenin, joka oli yksi Wallenbergien yritysryhmän johtajista. Werthen tiesi Herlinien läheiset suhteet Urho Kekkoseen ja neuvoi järjestämään Marcus Wallenbergille mahdollisuuden tavata Kekkonen ja siinä yhteydessä esittää ostotarjous. Kekkosella oli muutenkin läheiset suhteet Herliniin. Samaan aikaan Suomi harkitsi parhaillaan, keneltä ydinvoimala tilattaisiin, ja Asea oli yksi tarjouskilpailun yhtiöistä. Kone sai kaupan myötä Asean hissiyhtiöistä 49 prosenttia. Myöhemmin Wallenbergit saivat kaupassa 43 prosenttia Koneen äänivallasta. 1970-luvun alussa Wallenbergit lunastettiin kokonaan yhtiöstä ulos. Myöhemmin Kone osti muun muassa Westinghousen hissitehtaat Euroopassa. Riita omaisuudesta Vähitellen Pekka Herlin siirtyi käytännön johdosta Koneen hallituksen puheenjohtajaksi. Vuonna 1996 Pekka Herlinin pojasta Antista tuli yhtiön pääjohtaja. Vuonna 1999 Pekka Herlin allekirjoitti lahjakirjan, jolla valta Koneessa siirtyy hänen pojalleen Antille. Tämä aiheutti sukuyhtiössä riidan, jonka seurauksena Antin veli, filosofian tohtori Ilkka Herlin erosi yhtiön hallituksesta. Ilkka oli ajanut Koneen osakesarjojen yhdistämistä. Ilona ja Niklas Herlin erotettiin Koneen osakkeita omistavan Security Tradingin hallituksesta. Perheen omistus jaettiin kahteen yhtiöön: Holding Manutasiin ja Security Tradingiin. Myöhemmin Kone jäi Antille ja muut lapset saivat Koneesta erotetun Cargotecin. Viimeiset vaiheet Pekka Herlin menehtyi 4. huhtikuuta 2003 sairastettuaan pitkään syöpää. Hänen tehtäviään hallituksen puheenjohtajana jatkoi hänen poikansa Antti Herlin. Yksityiselämä Herlinin vaimo oli Kirsti (o.s. Vilkuna), jonka vanhemmat olivat Kustaa Vilkuna ja Liisa Virkkunen (ent. Snellman). Heillä on viisi lasta, Antti (s. 1956), Ilkka (s. 1959), Hanna (s. 1955), Niklas (1963–2017) ja Ilona (s. 1965). Lähteet Blåfield, Antti: Koneen Pekka Herlin kansainvälisti Suomen teollisuuden. (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat 5.4.2003. Artikkelin verkkoversio Simon, John: Koneen ruhtinas: Pekka Herlinin elämä. Otava, 2009. Viitteet Aiheesta muualla Herlin, Niklas: Pahan ihmisen seurassa. Uusi Suomi 23.9.2009. Pekka Herlin. Ylen Elävä arkisto. Suomalaiset elinkeinoelämän vaikuttajat Vuonna 1932 syntyneet Vuonna 2003 kuolleet

935

https://fi.wikipedia.org/wiki/Planeetta

Planeetta

Planeetta on suurimassainen tähteä kiertävä taivaankappale, joka on painovoimansa vaikutuksen vuoksi lähes pallon muotoinen ja on tyhjentänyt ympäristönsä planetesimaaleista. Sana planeetta tulee muinaiskreikan sanoista αστήρ πλανήτης (astēr planētēs), jotka tarkoittavat ”vaeltavaa tähteä”. Planeetat heijastavat tähtensä valoa. Tähti ja sitä kiertävät planeetat sekä muut pienemmät kappaleet muodostavat planeettakunnan, jollainen on myös oma Aurinkokuntamme. Aurinkokunnassa on kahdeksan planeettaa. Aurinkokunnan ulkopuolisia planeettoja kutsutaan eksoplaneetoiksi. Määritelmä Tähtitieteen ylin auktoriteetti Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni antoi kokouksessaan vuonna 2006 Aurinkokunnan planeetalle tähtitieteellisen määritelmän. Sen mukaan planeetaksi kutsutaan kappaletta, joka kiertää Aurinkoa, jonka massa on tarpeeksi suuri tehdäkseen siitä pyöreän, ja joka hallitsee omaa kiertorataansa. Aiemmin planeetaksi luettu Pluto menetti uuden määritelmän myötä statuksensa, sillä se ei täytä kolmatta ehtoa: noin 20 vuotta kiertoajastaan se kulkee Neptunuksen radan sisäpuolella, jolloin Neptunus on sen alueella kiertoradan hallitseva osapuoli. Lisäksi Pluto on vain yksi monista Kuiperin vyöhykkeen kohteista, jotka kiertävät Aurinkoa keskimäärin Neptunusta kauempana. Myös ensimmäiset löydetyt asteroidit Vesta, Juno, Ceres ja Pallas oli luokiteltu planeetoiksi ennen 1850–1860-lukuja, jolloin uusien asteroidien löytyminen sai tähtitieteilijät ymmärtämään niiden olevan vain ensimmäiset löydetyt kohteet asteroidivyöhykkeellä. Planeetoiksi kutsutaan myös eksoplaneettoja, jotka kiertävät jotain muuta tähteä kuin Aurinkoa. Lisäksi tähtienvälisessä avaruudessa vaeltaa tähtienvälisiä planeettoja. Nämä planeetan kaltaiset kappaleet eivät ole gravitaationaalisesti sidottuja muihin kohteisiin, joten ne eivät tiukasti tulkiten ole planeettoja. Planeettatyypit Planeetat voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin niiden koon ja koostumuksen mukaan. Jotkin ryhmät ovat hypoteettisia, sillä niihin kuuluvia planeettoja ei ole Aurinkokunnassamme. Kaasujättiläiset ovat Jupiterin ja Saturnuksen kaltaisia, hyvin suuria planeettoja. Ne koostuvat pääasiassa vedystä ja heliumista. Niiden ohut ulkokerros on kaasua ja sisäosa nestettä, ja ydin on luultavasti sulaa kiveä ja metalleja. Kaasujättiläisten massa vaihtelee Jupiterin massan kuudesosasta jopa 30 Jupiterin massaisiin Super-Jupitereihin, mutta niiden läpimitta on lähes sama. Vain lähellä tähteä kiertävät, niin sanotut kuumat jupiterit, ovat suurempia. Jääjättiläiset ovat Neptunuksen ja Uranuksen kaltaisia planeettoja. Ne ovat pienempiä kuin kaasujättiläiset mutta selvästi maapalloa ja supermaapalloja suurempia. Jääjättiläiset koostuvat suurimmaksi osaksi jäästä. Jääjättiläiset ovat selvästi yleisempiä kuin kaasujättiläiset, ja niitä saattaa olla noin kolmasosa kaikista planeetoista. Minineptunukset ja supermaapallot ovat jääjättiläisiä pienempiä mutta maapalloa ja muita kiviplaneettoja suurempia planeettoja. Tällaisia planeettoja ei ole Aurinkokunnassa. Supermaapallot ovat kooltaan 1,0–1,7 kertaa maapallon kokoisia ja minineptunukset 2,0–3,0 kertaa maapallon kokoisia. Kokovälillä 1,7–2,2 on suhteellisen vähän planeettoja. Supermaapallot ovat maapallon kaltaisia kiinteäpintaisia planeettoja, joilla on ohut ilmakehä. Minineptunuksilla on kiinteä ydin, jonka päällä on paksu vety- ja heliumkaasukehä, mutta niillä ei ole jäävaippaa. Kiviplaneetat ovat massaltaan maapallon tai supermaapallon suuruisia. Niiden pinta on kivinen: joko sulaa laavaa, kuumaa kalliota tai kuivaa hiekka-aavikkoa. Kivisiä, vedettömiä aavikkoplaneettoja ovat Merkurius, Venus ja Mars. Vesiplaneetan ja jääplaneetan sisus on kiveä mutta pinta on vettä, joko sulassa olomuodossa tai jäässä. Jos planeetan pintalämpötila on suurempi kuin veden kiehumispiste, planeetan ilmakehä on täynnä kuumaa höyryä. Myös Maa on kiviplaneetta, jonka pinta on suureksi osaksi veden peitossa. Koko maapallon massasta merissä oleva vesi muodostaa kuitenkin vain 0,02 prosenttia, joten Maata ei luokitella meriplaneetaksi. Maankaltaisia planeettoja ei toistaiseksi ole löydetty muista planeettakunnista. Muita hypoteettisia planeettatyyppejä ovat esimerkiksi hiiliplaneetta ja heliumplaneetta. Elinkelpoisia planeettoja ovat planeetat, joilla on sopivat olosuhteet elämän synnylle. Maapallon kaltaista elämää ylläpitävän planeetan täytyisi sijaita planeettakuntansa elämänvyöhykkeellä, jossa planeetan pinnalla voi olla sulaa vettä. Myös planeetan ilmakehän täytyisi olla elämälle suosiollinen. Aurinkokunnan planeetat On arveltu, että Aurinkoa kiertää hyvin kaukaisella kiertoradalla "Planeetta Yhdeksän", kymmenen kertaa Maata painavampi planeetta, joka vaikuttaa plutoidien kiertoratoihin. Sen olemassaoloa ei kuitenkaan ole vielä vahvistettu. Paljain silmin Maan pinnalta voidaan havaita Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus. Kaikki nämä kohteet onkin tunnettu jo vuosituhansien ajan. Kiikarilla voidaan havaita myös Uranus ja Neptunus. Planeettojen paikat tähtitaivaalla muuttuvat jatkuvasti, koska ne kiertävät Aurinkoa toisin kuin tähdet. Planeettojen liikkeet tähtien suhteen ovat melko mutkikkaita, koska Maakin liikkuu Auringon ympäri. Aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat Auringon lisäksi monilla muillakin tähdillä on planeettoja. Aurinkokunnan ulkopuolelta löydettyjä planeettoja kutsutaan eksoplaneetoiksi. Ensimmäinen varmistettu eksoplaneetta löydettiin vuonna 1992, ja 29. maaliskuuta 2019 löydettyjen eksoplaneettojen määrä oli jo 4 023. Eksoplaneetalla ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, joten arviot planeetoiksi laskettavien aurinkokunnan ulkopuolisten kappaleiden määristä vaihtelevat. Vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen mukaan Linnunradassa sijaitsevilla tähdillä on kiertolaisinaan keskimäärin 1,6 planeettaa. Lisäksi Linnunradassa saattaa olla jopa 100 000 kertaa enemmän tähtienvälisiä planeettoja kuin galaksissa on pääsarjan tähtiä. Elinkaari Synty Planeettakunnat syntyvät, kun vastasyntynyttä tähteä ympäröivän protoplanetaarisen kiekon kiinteät ainehiukkaset kerääntyvät yhteen suuremmiksi kappaleiksi. Kiekon sisäosissa syntyy kiinteitä maapallon tai supermaapallon kaltaisia planeettoja, ja kiekon ulko-osissa syntyy jättiläisplaneettoja, jotka koostuvat suureksi osaksi jäästä ja kaasusta. Kilometrien tai satojen kilometrien kokoiseksi kasvanut planeetan aihio eli planetesimaali vetää vetovoimallaan puoleensa muita kappaleita ja kasvaa vähä vähältä. Joissakin törmäyksissä palasia sinkoaa toisiin kappaleisiin, tähteen tai ulos planeettakunnasta. Kun planetesimaali on halkaisijaltaan yli 20 kilometriä, se sulaa ja differentioituu, eli sen aineet asettuvat niin, että raskaimmat vajoavat alas ja keveimmät nousevat ylös. Yli kymmenen maapallon massan suuruiseksi jättiläisplaneetaksi kasvaneet planeetat alkavat kerätä ympärilleen nopeasti paljon kaasua ja kasvavat nopeasti. Marsin kokoiset planeetat ovat valmiita ja kasvaneet lopulliseen kokoonsa noin kymmenen miljoonan vuoden kuluessa tähden syntymästä, maapallon kaltaiset planeetat 100–200 miljoonan vuoden kuluttua. Kuiden syntyminen planeettojen ympärille tapahtuu samalla tavalla kuin planeettojenkin synty tähden ympärille, eli kiekon tiivistymisellä. Planeetta voi vaeltaa protoplanetaarisessa kiekossa syntymäpaikaltaan sisäänpäin pitkän matkan, ennen kuin sen etäisyys tähdestä vakiintuu. Elämä Syntyvaiheensa jälkeen planeetan törmäykset muihin kappaleisiin harvenevat hiljalleen. Planeetta lämpenee, kun keskustähden säteily kirkastuu. Planeetan pyörimisliike hidastuu vähitellen. Joillakin planeetoilla syntyvät elämän mahdollistavat olosuhteet. Kuolema Monet nuoret planeetat sinkoutuvat keskustähteen tai ulos planeettakunnasta jo sen syntyvaiheissa. Jotkin tuhoutuvat törmäyksissä toisiin planeettoihin. Keskustähden elinkaaren lähestyessä loppuaan sen planeetat kokevat viimeisen katastrofin. Supernovana räjähtäneen tähden planeetat yleensä tuhoutuvat. Laajentuvan tähden lähimmät planeetat joutuvat tähden korventamiksi tai kokonaan nielaisemiksi. Osa planeetoista sinkoutuu avaruuteen. Lopulta kaikki jäljelle jääneet planeetat jäähtyvät tähden himmennyttyä. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

936

https://fi.wikipedia.org/wiki/Psykologia

Psykologia

Psykologia on tieteenala, jonka tutkimuksen kohteiksi katsotaan yleisesti kuuluvan ihmisen mieli ja käyttäytyminen. Tarkemmin määriteltynä, psykologian tutkimuskohteisiin lukeutuu moninainen kirjo erilaisia psykologiksi katsottuja aihealueita, kuten tietoisuus, tunteet, kognitio, käyttäytyminen, muisti ja mielenterveys. Psykologian monet erityisalat, kuten sosiaalipsykologia tai neuropsykologia, sisältävät erilaisia painopisteitä tutkimuskohteissaan. Suomessa tosin sosiaalipsykologian opetus on yliopistotasolla eriytetty omaan oppiaineeseensa. Psykologiaa harjoittavasta ammattilaisesta käytetään nimikettä psykologi, joka Suomessa on laillistettu terveydenhuollon ammattihenkilö. Psykologian asiantuntemus liitetäänkin usein mielenterveystyöhön, joka on kliinisen psykologian sovellusalue. Muita esimerkkejä yhteiskunnan alueista, joissa psykologiaa sovelletaan ovat mainonta ja markkinointi, opetustyö ja pedagogiikka, suorituksien ja soveltuvuuden arviointi sekä kehittäminen, oikeudelliset kysymykset, liikenneturvallisuus ja lääkinnällisen kuntoutustyön tukeminen. Vuodesta 1942 alkaen psykologia sisältyi suomalaiskoulujen opetukseen omana valinnaisaineenaan. Tätä ennen psykologiaa opetettiin yhdistelmänä filosofian oppiaineen kanssa. Ennen 1970-luvulla toteutettua peruskoulu-uudistusta psykologiaa opetettiin oppikoulun yläluokilla. Sittemmin, vuodesta 2005 alkaen, psykologia on ollut lukioissa pakollinen oppiaine, jota on opiskeltava yksi kurssi tai moduuli. Sitä ennen se oli lukioissa valinnaisaine. Vuonna 2005 uudistettiin myös lukio-opetuksen sisältöjä, kun aiempaa, nykynäkökulmasta katsottuna psykologian historiaan liittyvää ainesta karsittiin ja mukaan otettiin uusia, ajankohtaisia näkökulmia, kuten evoluutiopsykologiaa. Psykologia on ollut ylioppilaskirjoitusten oppiaine vuodesta 1950. Etymologia Psykologia tulee kahdesta kreikankielisestä sanasta: ψυχή, psukhē, eli mieli, ja -λογία -logia, eli oppi. Historia Vaikka psykologisia kysymyksiä on pohdittu vuosisatoja esimerkiksi filosofiassa, itsenäisenä tieteenalana psykologia on suhteellisen nuori, vasta 1800-luvun puoliväliltä. Saksalainen Wilhelm Wundt perusti vuonna 1879 ensimmäisen psykologian laboratorion Leipzigiin ja häntä pidetään kokeellisen psykologian isänä. Suomen ensimmäinen yliopistollinen psykologian laboratorio perustettiin Turun Suomalaiseen yliopistoon sen perustamisvuonna 1922. Laboratorio oli tuolloin filosofian professorin alaisuudessa. Sen perustaja oli filosofian professori Eino Kaila. Ensimmäinen psykologian professuuri perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1956. 2000-luvun alusta alkaen on puhuttu niin sanotusta psykologian toistettavuuskriisistä. Kriisi johtuu siitä, että monet psykologian tulokset ja teoriat saattavat perustua tutkimuksiin, joiden tuloksia ei ole pystytty toistamaan. Lisäksi toistettavuuskokeita ei ole tehty kovinkaan paljon psykologian alalla. Osa ongelmaa on, että tieteelliset lehdet eivät ole niistä kiinnostuneita, sillä ne haluavat uutta tutkimusta, eivät vanhan toistoa. Monet psykologian tutkijat ovat kuitenkin sanoneet, että toistettavuuskriisi on tehnyt alalle hyvää. Se on pakottanut tarkastelemaan tutkimusmenetelmiä ja karsimaan huonoja tutkimuskäytäntöjä. Kriisi on synnyttänyt liikehdintää, joka voi johtaa parempaan avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen tieteellisessä tutkimuksessa. Lisäksi kriisi on paljastanut, että monet psykologiset tutkimustulokset, joihin on vuosikausien ajan uskottu, eivät perustu yhtään mihinkään. Psykologian jaottelua Psykologian osa-alueita Ekopsykologia Evoluutiopsykologia Havaintopsykologia Kehityspsykologia Kliininen psykologia Kognitiivinen psykologia Neuropsykologia Persoonallisuuspsykologia Positiivinen psykologia Psykolingvistiikka Sosiaalipsykologia Työ- ja organisaatiopsykologia Urheilupsykologia Uskontopsykologia Psykologian suuntauksia Behaviorismi Fenomenologinen psykologia Hahmopsykologia Humanistinen psykologia Kognitiivinen psykologia Kulttuurihistoriallinen psykologia Sosiokulttuurinen psykologia Psykoanalyysi Katso myös Luettelo tunnetuista psykologeista Psykokulttuuri Psykologi Psykologian filosofia Psykiatria Suomennettu psykologinen kirjallisuus Psykologian koulutusalan tutkinnot Suomessa Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Psykologia Makupalat-linkkikirjasto. Suomen Psykologiliitto ry Suomen psykologinen seura Psykonet-yliopistoverkosto Seulonnan keskeiset artikkelit

937

https://fi.wikipedia.org/wiki/Politiikka

Politiikka

Politiikka (kreikk. Πολιτικά, politiká, ’kaupunkien asiat’) on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin, tai toimintaa, jolla hoidetaan niitä. Politiikaksi kutsutaan usein poliittisten puolueiden toimintaa. Politiikan alaan sisällytetään oikeusvaltiossa lähinnä lainsäädännön muuttamiseen ja julkisen hallinnon ohjaamiseen tähtäävä toiminta. Poliittisen vastakohtana on perinteisesti nähty yksityinen, eli toiminta jonka ei katsota liittyvän muihin yksilöihin. Määritelmiä ja piirteitä Politiikkaa on vaikea määritellä, ja sille onkin annettu monta erilaista ja hyväksyttyä määritelmää. Politiikaksi on kutsuttu muun muassa vallankäyttöä, hallinnon tiedettä, yhteisten päätösten tekemistä, niukkojen voimavarojen jakamista, ja petoksen ja manipuloinnin harjoittamista. Kaikkein laajimmin käsitettynä politiikalla tarkoitetaan toimintaa, jonka kautta ihmiset tekevät, ylläpitävät ja muuttelevat yleisiä sääntöjä, joita he noudattavat. Politiikkaan liittyvät oleellisesti konflikti ja yhteistyö. Koska ihmisillä on erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä, tarpeita, haluja ja etuja, heidän välilleen syntyy erimielisyyttä yhteisistä säännöistä. Toisaalta ihmiset tietävät, että yhteisiin sääntöihin vaikuttaminen tai niiden noudattamisen varmistaminen edellyttävät yhteistyötä ihmisten välillä. Tästä syystä politiikan ytimeksi on usein määritelty konfliktien ratkaiseminen, jossa kilpailevat näkökannat tai edut sovitellaan yhteen. Koska kaikkia konflikteja ei pystytä ratkaisemaan, politiikka tarkoittaa tässä määritelmässä vain ratkaisujen etsimistä, ei niiden saavuttamista. Politiikan määrittelyssä voidaan havaita kaksi laajaa lähestymistapaa. Ensimmäisessä lähestymistavassa politiikka yhdistetään areenaan tai sijaintiin, ja toiminta on poliittista, jos se tapahtuu siellä. Tällöin politiikka nähdään hallitsemisena tai julkisten asioiden hoitona. Toisessa lähestymistavassa politiikka nähdään tapahtumasarjana tai koneistona, jolloin toiminta on poliittista, jos siinä esiintyvät tietyt tuntomerkit. Tällaisia tuntomerkkejä ovat kompromissit ja konsensus sekä valta ja resurssien jakaminen. Näin ajatellen politiikkaa voi esiintyä kaikenlaisissa sosiaalisissa yhteyksissä. Politiikka voidaan käsittää neljällä erilaisella tavalla: Politiikaksi voidaan ensinnäkin määritellä hallitsemisen taito ja valtion toiminta. Tämä politiikan määritelmä vastaa termin alkuperäistä merkitystä antiikin Kreikassa, missä sitä käytettiin kaupunkivaltioiden asioiden hoitamisesta. Tämän määritelmän mukaan politiikan ulkopuolella ovat yksilöt, useimmat instituutiot sekä useimmat sosiaaliset toiminnot. Toisen määritelmän mukaan politiikka on nimenomaisesti yhteistä toimintaa, joka liittyy yhteisön asioiden hoitoon eikä yksilöitä koskeviin asioihin. Tämä näkemys juontaa Aristoteleen ajatukseen, jonka mukaan ihmiset voivat elää ”hyvää elämää” vain poliittisessa yhteisössä. Kolmannella tavalla käsitettynä politiikka on konfliktien ratkaisua, johon kuuluvat kompromissit, sovittelut ja neuvottelut, eikä voima ja valta. Tähän viitataan silloin, kun puhutaan ”poliittisesta” ratkaisusta sotilaallisen ratkaisun vastakohtana. Neljäs tapa määritellä politiikka on yhteisön resurssien tuotantoon, jakeluun ja käyttöön liittyvänä asiana. Tässä mielessä politiikassa on kyse vallasta eli kyvystä saavuttaa haluttu lopputulos tarvittavin keinoin. Tällaista politiikan merkitystä edustavat esimerkiksi feministit ja marxilaiset. Poliittiset ideologiat Poliittinen aate eli ideologia on yhtenäinen kokoelma käsityksiä, jotka muodostavat järjestelmällisen poliittisen toiminnan perustan. Ideologiaan kuuluu tietty maailmankuva, malli toivottavasta tulevaisuudesta, sekä suunnitelma siitä, millä tavalla poliittinen muutos tulisi tehdä. On esitetty vastakkaisia käsityksiä siitä, voiko politiikkaa olla ilman ideologiaa. Yhden käsityksen mukaan poliittiset ideologiat ovat välttämättömiä, koska ne antavat poliitikoille aatteellisen kehyksen maailman ymmärtämiseksi ja yhtä näkökulmaa korostavan näkemyksen, sekä äänestäjille tulevaisuudenkuvan. Vaikka jotkin vanhat ideologiat siirtyisivätkin syrjään, niiden tilalle tulee uusia ideologioita, jotka vastaavat muuttuviin olosuhteisiin. Jotkut puolestaan näkevät ideologiat ”poliittisina uskontoina”, jotka vaativat kannattajiltaan uskoa ja sitoutumista ja estävät ajattelun tietyn maailmankuvan ulkopuolella. Kommunismin romahtamisen 1990-luvun taitteessa ja markkinakapitalismin yleisen käyttöönoton on väitetty johtaneen ideologisen politiikan vaihtumiseksi teknokraattiseen politiikkaan. Poliittiset puolueet eivät enää pyri muotoilemaan äänestäjien vaatimuksia olemassa olevaan ideologiseen visioonsa, vaan ne toimivat kuin tuotteita kuluttajille tarjoavat liikeyritykset ja ottavat ideologiansa vain kevyesti. Poliittisia aatteita ovat esimerkiksi: Anarkismi Fasismi Feminismi Islamismi Kommunismi Konservatismi Kristillisdemokratia Liberalismi Nationalismi Sosiaalidemokratia Sosialismi Vihreä politiikka Poliittiset rakenteet Poliittisia päätöksentekojärjestelmiä esiintyy erilaisia. Edustuksellisessa demokratiassa kaikki äänioikeusikärajan saavuttaneet osallistuvat päätöksentekoon valitsemiensa edustajien ja heille vastuunalaisten hallituselinten kautta. Perustuslaillinen tasavalta on tavallaan kansanvallan rajoitetumpi muoto. Yksinvallassa eli diktatuurissa tai yleisesti ottaen johtajavaltaisissa eli autoritaristisissa valtiomuodoissa yksi henkilö tai ryhmä päättää kaikkien asioista. Oligarkia on harvainvaltaa ja aristokratia ylhäisön tai jonkin muun parhaimmiston valtaa. Mikäli poliittista valtaa rajoitetaan vähimpään mahdolliseen ja yritetään jättää asiat yksittäisten ihmisten päätettäviksi, kyseessä on libertarismi, tai valtion kokonaan poistuessa anarkia. Politiikan aloja, joita usein erotetaan toisistaan, ovat esimerkiksi seuraavat: Ulkopolitiikka Sisäpolitiikka Koulutuspolitiikka Sosiaalipolitiikka Talouspolitiikka Politiikan tutkimus Politiikkaa ja poliittista päätöksentekoa tutkiva yhteiskuntatiede on nimeltään joko politologia, politiikan tutkimus tai valtio-oppi. Viimeksi mainittu tulee saksan kielen termistä Staatslehre. Anglosaksisissa maissa käytetään useimmiten termiä political science, joskin myös termi politics on käytössä. Politiikan teoriaa, poliittisia aatteita ja poliittista filosofiaa tutkitaan sekä politiikan tutkimuksen että monissa yliopistoissa myös (käytännöllisen) filosofian piirissä. Tavallaan jopa kaikki yhteiskuntatieteet tutkivat usein politiikan piiriin kuuluvia asioita. Katso myös Hallitus Kansalaisyhteiskunta Puoluejärjestelmä Suomen poliittinen järjestelmä Vaali Vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

938

https://fi.wikipedia.org/wiki/Piste

Piste

Piste tarkoittaa seuraavia asioita: piste, välimerkki, joka päättää virkkeen piste, nollaulotteinen, avaruudellista sijaintia merkitsevä objekti, geometrinen käsite piste, joukon alkio, joukon jäsen, joukko-opillinen käsite; termiä piste käytetään varsinkin topologisten avaruuksien yhteydessä piste, muuttujan tai muuttujavektorin saama arvo, matemaattinen käsite piste, olosuhteet (voidaan nähdä myös "olosuhdemuuttujavektorin" arvona), jotka tuottavat jonkin tilanteen, kuten seuraavat erikoispisteet: kolmoispiste, sellainen aineelle ominainen paineen ja lämpötilan yhdistelmä, jossa aineen kolme olomuotoa ovat tasapainossa sulamispiste, sellainen aineelle ominainen lämpötila, jossa aine muuttuu kiinteästä nestemäiseen olomuotoon jähmettymispiste, sellainen aineelle ominainen lämpötila, jossa tapahtuu sulamispisteelle käänteinen reaktio eli aine muuttuu nestemäisestä kiinteään olomuotoon kiehumispiste, sellainen aineelle ominainen lämpötila, jossa nestemäisen aineen höyrynpaine vastaa ilmanpainetta ja neste alkaa kiehua nollapiste, nollalla merkitty asteikon kohta, johon usein liittyy jokin erikoistilanne piste, peleissä käytetty yksikkö, jolla mitataan pelaajien keskinäistä paremmuutta piste, typografiassa käytettävä mittayksikkö piste eli rinne, alppilajien harrastuspaikka () piste eli peruspiste, prosenttiyksikön sadasosa piste eli kirkonrotta-pihaleikki. "Piste", Stellan single

942

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo%20Lipponen

Paavo Lipponen

Paavo Tapio Lipponen (s. 23. huhtikuuta 1941 Turtola) on suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja energiateollisuuden konsultti. Lipponen oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puheenjohtaja vuosina 1993–2005 ja toimi Suomen pääministerinä vuosina 1995–2003 johtaen kahta peräkkäistä täyden vaalikauden istunutta hallitusta (Lipponen I ja Lipponen II). Pääministerikautensa jälkeen vuosina 2003–2007 hän toimi eduskunnan puhemiehenä. Lipponen on toiminut kansanedustajana vuosina 1983–1987 ja 1991–2007 sekä Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuosina 1985–1995. Lipponen oli pääministerinä kahdeksan vuotta, tarkalleen ottaen 2 927 päivää. Täten hän on Suomen pitkäaikaisin pääministeri Kalevi Sorsan jälkeen ja pisimpään yhtämittaisesti vallassa ollut Suomen pääministeri. Ura Opiskeluvuodet Paavo Lipponen valmistui ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta 1959 yleisarvosanalla laudatur lukuaineiden keskiarvon ollessa 8,1. Sieltä hänen matkansa vei vuoden opintomatkalle ASLA-Fulbright-stipendillä Yhdysvaltoihin Dartmouth Collegeen, New Hampshireen. Suomeen palattuaan Lipponen muutti Helsinkiin, jossa hän opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa pääaineenaan kansainvälinen politiikka. Lipponen valittiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon vuonna 1964 kolmen muun sosiaalidemokraatin, Ulf Sundqvistin, Ilkka Taipaleen ja Ilkka Sumun kera. Lipponen valmistui valtiotieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1971 pääaineenaan kansainvälinen politiikka. Sotilasarvoltaan Lipponen on vääpeli. Ura SDP:ssä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa Lipponen on toiminut tutkimussihteerinä, kansainvälisten asiain sihteerinä, poliittisen osaston päällikkönä, Helsingin piirin puheenjohtajana, puoluetoimikunnan jäsenenä ja puolueneuvoston jäsenenä. Hän on toiminut myös pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä ja työministeri Veikko Helteen poliittisena sihteerinä. Puolueen puheenjohtajaksi Lipponen nousi vuonna 1993, kun Ulf Sundqvist joutui jättämään kautensa kesken taloudellisten epäselvyyksien vuoksi. Hän toimi puheenjohtajana vuoteen 2005 asti. SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä hän kirjoitti yhdessä Jaakko Blombergin kanssa muistion, jossa YYA-sopimusta tulkittiin sotilaallisten pykäliensä näkökulmasta liittosopimuksen kaltaisena. Lipponen oli yksi nuorten sosiaalidemokraattien keskuudessa alkunsa saaneen ”uudeksi ulkopolitiikaksi” kutsutun suuntauksen kantavista voimista. Uuteen ulkopolitiikkaan kuului muun muassa huomion kiinnittäminen kehitysmaiden ongelmiin. Pääministerinä SDP saavutti Lipposen johdolla voiton kevään 1995 eduskuntavaaleissa lisäämällä paikkalukuaan 15:llä yhteensä 63:een. Puolue sai 28,25 prosenttia annetuista äänistä. Seuraavaksi sijoittunut Keskusta sai tyytyä 19,85 prosenttiin. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari antoi hallituksenmuodostajan tehtävät Lipposelle, jonka johdolla muodostettiin SDP:n, kokoomuksen, RKP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden yhteishallitus, jolle annettiin lempinimi sateenkaarihallitus ennätyslaajan parlamentaarisen pohjansa ansiosta. Lisäksi hallituksessa oli yksi ammattiministeri, maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä. Lipposen ohella hallituksen avainhahmo oli kokoomuslainen valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Hallitus otti tavoitteekseen työttömyyden puolittamisen seuraaviin vaaleihin mennessä. Vaikka työttömien määrä laski lähelle kolmeasataa tuhatta, hallitus jäi tavoitteestaan jälkeen. Sen sijaan hallitus pääsi tavoitteeseensa Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) liittymisehtojen täyttämisestä, ja Suomi liittyi EMUun Lipposen halun mukaisesti ensimmäisten maiden joukossa. Siitä käytiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1996 ERM-keskustelu, joka muuttui riidaksi. Keskustalainen eduskunnan pankkivaltuusmies Mauri Pekkarinen syytti valtiovarainministeri Arja Alhoa siitä, että tämä olisi paljastanut Suomen tavoitteet EU:n rahapolitiikasta vastaavalle komissaarille neuvottelujen ollessa vielä kesken. Lipponen tuohtui syytöksestä ja piti sitä "sikamaisena", jolloin pääministerin ja Pekkarisen välille syntyi kiivas sanaharkka, jonka vertaista eduskunnassa oli harvoin ennen koettu. Kärkevän puolin ja toisin lentäneen loanheiton lopuksi Lipponen sai puhemies Riitta Uosukaiselta huomautuksen kielenkäytöstä. Entinen veroministeri Arja Alho on syyttänyt Lipposta uusliberalististen talouspoliittisten linjausten ajamisesta. Alhon mukaan juuri Lipponen aloitti uusliberalismin ujuttamisen suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan helmikuussa 1996 runnoen leikkauslinjan läpi elvytyksen sijaan ja niin ”hyvinvointivaltiollisesta talouden poliittista ohjausta korostaneesta perinteisestä sosialidemokraattisesta ajattelusta siirryttiin Suomessa helmikuussa 1996 päivänä pari piirua uusliberalismin suuntaan." Eurot tulivat käyttöön vuoden 2002 alusta lähtien. Lipposen hallitusten aikana Suomen ulkomaankauppa koki voimakkaan noususuhdanteen ja vuodesta 1994 lähtien Suomen kansantulo kasvoi neljän vuoden ajan 4,5 prosenttia vuodessa, mikä oli lähes puolet yli silloisen eurooppalaisen keskitason. Lipposen ensimmäisen hallituskauden lopulla suomalaisten ostovoima nousi OECD:n tilastojen mukaan henkilöä kohden 20 000 dollariin ylittäen tässä suhteessa ensimmäistä kertaa Ruotsin. Lupaavasta taloudellisesta elpymisestä huolimatta Suomi joutui kantamaan laman ja sen seurausten jälkiä pitkään. Sateenkaarihallitus onnistui pitämään valtionvelan lisääntymisen kurissa, mutta ei kyennyt lyhentämään sitä toivotulla tavalla. Lipponen ja Niinistö onnistuivat saamaan vuoden 2000 budjetin ylijäämäiseksi, mitä ei ollut tapahtunut Suomessa vuosikymmeneen. Lipposen ensimmäinen hallitus onnistui myös saattamaan päätökseen perustuslain kokonaisuudistuksen, jonka eduskunta oli hylännyt alkuvuodesta 1995. Hallituksen uusi esitys tuli hyväksytyksi vuonna 1999 äänin 170–4, jolloin presidentti Martti Ahtisaari vahvisti sen allekirjoituksellaan. Uusi perustuslaki astui voimaan 1. maaliskuuta 2000, eli samana päivänä, jolloin Ahtisaaren virkakausi päättyi. Uudessa perustuslaissa vahvistettiin voimakkaasti eduskunnan asemaa Suomen keskeisenä valtioelimenä. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa osallistumisprosentti laski 65,2 prosenttiin, mikä koitui erityisesti SDP:n kohtaloksi. Puolue menetti 12 paikkaa, mutta säilytti siitä huolimatta asemansa maan suurimpana puolueena. Lipponen ei ollut edelleenkään halukas ottamaan keskustaa hallitukseen ja myös kokoomuksessa oltiin tyytyväisiä yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa. Sekä Lipposen että Niinistön arvellaan vieroksuneen erityisesti keskustan EU-kantaa, joka tuolloin oli häilyvä ja jopa kriittinen. Lipposen johdolla muodostetussa toisessa sateenkaarihallituksessa SDP luovutti vaalitappionsa tunnustaen yhden ministeripaikan kokoomukselle. Lipposen toisen hallituksen aikana Suomi liittyi EMU:un ja toimi ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajamaana. Suomen ensimmäistä EU-puheenjohtajuuskautta on yleisesti pidetty erittäin onnistuneena, jopa historiallisena. Silloin sai alkunsa muun muassa unionin suuri laajentuminen, joka toteutui vappuna 2004. Lipposen EU-politiikkaa leimasi vahva sitoutuminen integraatioon ja pyrkiminen EU:n ytimiin. Linja herätti Keski-Euroopan päättäjien keskuudessa arvonantoa jopa siinä määrin, että asiantuntijoiden piirissä lanseerattiin epävirallinen käsite "Beneflux-maat". F-kirjain sanan keskellä merkitsi Finlandea. Vuonna 2000 Lipponen toivoi puheessaan Bruggessa EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan ja ehdotti EU:n uudistamista vahvistamalla parlamentin ja komission valtaa jäsenmaiden yhteisellä perustuslailla. Tätä olivat ehdottaneet jo kesällä Carlo Azeglio Ciampi ja Jacques Chirac. Varsinaisesti Euroopan unionin perustuslakiin tähtäävä työ aloitettiin Laekenin julistuksen jälkeen joulukuussa 2001 Valéry Giscard d’Estaingin johdolla. Helmikuussa 2000 Itävallan vapauspuolue (FPÖ), jonka silloinen puheenjohtaja Jörg Haider oli herättänyt huomiota ulkomaalaisvastaisilla lausunnoillaan, pääsi mukaan Itävallan uuteen hallitukseen. Tämän seurauksena Euroopan unionin jäsenmaat ilmoittivat lopettavansa kahdenkeskisen yhteydenpidon Itävaltaan. Suomen osalta päätöksen boikottiin yhtymisestä teki Lipponen yksin, muita ministereitä, presidentti Martti Ahtisaarta ja eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa kuulematta. Lipposen toiminta herätti sisäpoliittisen kohun, ja kyseltiin, mihin Itävallan eristämisellä pyrittiin, kuinka kauan boikotin oli määrä kestää ja miten se oli tarkoitus lopettaa. Hallituksen sisällä etenkin valtiovarainministeri Sauli Niinistö piti päätöstä hätiköitynä, ja oppositiopuolue Keskusta teki selvityspyynnön Lipposen toiminnasta. Lipponen antoi 7. maaliskuuta eduskunnalle pääministerin ilmoituksen, jonka mukaan hän oli ennen päätöstään käynyt puhelinkeskustelun Portugalin pääministerin Antonio Guterresin kanssa. Lipponen myönsi, että tiedonkulkua eri osapuolten kesken olisi syytä tehostaa vastaisuudessa eteen tulevissa samankaltaisissa tilanteissa. Keskustan kansanedustaja Petri Neittaanmäki pani alulle muistutuskirjelmän Lipposen ministerivastuusta, joka olisi äärimmillään voinut viedä pääministerin valtakunnanoikeuteen. Kirjelmään kertyi Neittaanmäen itsensä lisäksi kahdeksan muun kansanedustajan nimet. Hanke kuitenkin kuivui kokoon, kun allekirjoittajia olisi tarvittu vähintään kymmenen, ja kirjelmään yhtyneistäkin osa veti nimensä pois. Oikeuskansleri Paavo Nikula ei katsonut Lipposen syyllistyneen selvään lainvastaisuuteen, mutta antoi tälle huomautuksen. Itävallan vastainen boikotti päätettiin lopettaa syyskuussa 2000, kun oli osoittautunut, että sen jatkaminen olisi kääntynyt boikotin alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Paavo Lipponen joutui viimeisimmällä pääministerikaudellaan eduskuntavaalien alla maaliskuussa 2003 poliittisen kohun osapuoleksi Anneli Jäätteenmäen (kesk) tuotua julkisuuteen pääministerin keskustelut Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa Washingtonissa 9. joulukuuta 2002. Siitä alkoi Irak-skandaaliksi tai Irak-vuodoksi nimitetty tapahtumasarja. Vuonna 2004 Maija Rask kertoi Lipposen estäneen RKP:n kansanedustajan Ulla-Maj Wideroosin kanssa tehdyllä sopimuksella pakkoruotsin poistamisen ylioppilaskirjoituksista. Rask kertoi estämisen tapahtuneen edeltävällä hallituskaudella (1999–2003), jolloin Lipponen toimi pääministerinä ja Rask opetusministerinä. Arvioita Lipponen tuli tunnetuksi poliittisilta linjauksiltaan edeltäjiään oikeistolaisempana demarijohtajana. Lipposen johdolla SDP löysi talouspolitiikassa yhteisen sävelen kokoomuksen kanssa, tehden selkeän pesäeron edellisvuosikymmenten punamulta- ja kansanrintamahallituksiin. Lipposen hallitusten talouspolitiikassa korostuivat suhdanne-elvytyksen sijaan tiukka budjettikuri, johon kuuluivat mittavat julkisten menojen (etupäässä sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen) leikkaukset sekä valtion velkaantumisen pysäyttäminen. Lipponen ajautui pääministerinä myös useaan otteeseen törmäyskurssille ammattiyhdistysliikkeen kanssa, joka perinteisesti on kuulunut puolueen merkittäviin yhteiskunnallisiin tukijoihin. Lipponen myös ajoi pääministerinä kansainvälisen kaupan esteiden poistamista. Lipposta onkin kritisoitu puolueensa piirissä uusliberalistiseksi ja oikeistodemariksi sekä verrattu muun muassa Britannian pääministeri Tony Blairiin. Asiantuntijaraati valitsi vuonna 2013 Helsingin Sanomissa Lipposen molemmat hallitukset parhaiksi Suomen hallituksiksi vuoden 1987 jälkeen. Eduskunnan puhemiehenä Lipponen jättäytyi Jäätteenmäen-Vanhasen punamultahallituksen ulkopuolelle ja hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi. SDP:n puheenjohtajan tehtävät Lipponen luovutti Eero Heinäluomalle vuoden 2005 puoluekokouksessa ja ilmoitti päättävänsä poliittisen uransa vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Lipponen kuuluu Washingtonissa toimivan CSIS-instituutin transatlanttisen yhteistyöaloitteen johtoryhmään. Hän osallistuu instituutissa jäsenenä Initiative for a Renewed Transatlantic Partnership -työryhmän toimintaan. Pääministerinä Lipponen osallistui kansainväliseen Bilderberg-kokoukseen Brysselissä kesällä 2000. Lipponen on osallistunut Bilderberg-kokoukseen viidesti. Lipponen toimii vuonna 2006 Italiassa perustetun EU:n perustuslain kohtaloa pohtivan ryhmän ainoana pohjoiseurooppalaisena jäsenenä. Eläkkeelle jääminen Vuonna 2007 Paavo Lipponen jäi eläkkeelle eduskunnasta ja ilmoittanut julkaisevansa lähivuosina muistelmateoksen poliittisesta urastaan. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2009 nimellä Muistelmat 1. Toinen osa ilmestyi vuonna 2014 nimellä Murrosten aika: muistelmat 1979–95. Keväällä 2007 eläkkeelle jäätyään Lipponen aloitti autokoulun. Hän läpäisi insinööriajon 11. lokakuuta 2007 ja sai B-luokan ajokortin. Lipponen oli ollut jo nuorena autokoulussa, mutta se oli jäänyt kesken. Keväällä 2008 häneltä ilmestyi Suomen historiaa käsittelevä kirja Seitsemän veljeksen perilliset. Lipponen on tunnettu ruotsin kielen puolestapuhujana. Hän toimi myös ruotsinkielisen kulttuurin verkoston Svenska.nu:n suojelijana ja valtuuskunnan puheenjohtajana. Hänet palkittiin Freudenthal-mitalilla vuonna 2007. Konsulttiyhtiö Cosmopolis Vuonna 2008 Lipponen palkattiin vuodeksi venäläis-saksalaisen Nord Stream -kaasuputkiyhtiön konsultiksi. Hän kertoi tehtävän olevan vuoden mittainen ja saavansa kansainvälisen tason konsultointipalkkioita. Konsultintehtävän tultua julkisuuteen Lipponen luopui kaikista luottamustehtävistään veteraanitoimintaa lukuun ottamatta ilmoittaen syyksi asiasta nousseen mediakohun. Euroopan parlamentin erityisvaliokunnan mietinnössä vuonna 2022 Lipponen nostettiin esimerkiksi niistä eurooppalaisista poliitikoista, jotka Venäjä oli "kaapannut" edistämään etujaan. Myöhemmin, Venäjän–Georgian sodan jälkeen, Lipponen varoitti energiariippuvuuden riskeistä, viitaten Euroopan riippuvuuteen Venäjän kaasusta. Lipponen moitti, että ”EU joutui kohtaamaan Georgian kriisin housut kintuissa” ja ”omavaraisuuden heikkous merkitsee poliittista heikkoutta”. Lipponen moitti kuinka monet suomalaiset ja saksalaiset poliitikot jarruttavat ydinvoiman rakentamista, koska he näkevät uusiutuvat energiamuodot ja ydinvoiman vastakkaisina, minkä tapainen fundamentalismi Lipposen mukaan ”tuhoaa sekä energiahuollon että ilmastopolitiikan”. Lipponen jatkoi kaasuputkiyhtiöiden konsulttina vuoden 2022 kevääseen, kunnes Nord Stream 2 -yhtiö ajautui konkurssiin Venäjälle asetettujen pakotteiden seurauksena. Vuonna 2009 Lipposen konsulttiyhtiö Cosmopoliksen liikevaihto oli 194 000 €, palkat 95 000 € ja voitto 25 000 €. Pääosa laskutettiin Nord Stream -kaasuputkiyhtiöltä ja loput Pohjolan Voimalta. Suomen hallitus antoi Nord Streamille luvan Itämeren kaasuputkeen marraskuussa 2009. Cosmopolis-yhtiö on ollut konsultoimassa sekä Nord Streamia että Nord Stream 2:ta. 2014 yrityksen liikevaihto oli 266 400 euroa, liikevoittoa kertyi 78 865 euroa (lähes 26 prosenttia liikevaihdosta). Cosmopolis maksoi ainoalle työntekijälleen Paavo Lipposelle palkkaa 122 568 euroa. 2015 Päivi Lipponen aloitti työt Cosmopoliksen toimitusjohtajana ja yritys laajensi toimintaansa Nord Streamin konsultoinnista työhyvinvoinnin alalle. 2017 Lipposen yhtiön liikevaihto oli 256 000 euroa ja liikevoitto 129 000 euroa. 2018 liikevaihto oli 262 000 euroa ja liikevoittoa kertyi 168 000 euroa (liikevoittoprosentti 64). Wikileaks-paljastus Lipponen kertoi presidentti Tarja Halosen ja Venäjän johdon keskusteluista 2004 Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle. Lipposen keskusteluista USA:n lähettilään kanssa nousi kohu, kun Venäjän tiedotusvälineisiin oli vuotanut Wikileaksin kautta tietoja asiasta. Lipponen kommentoi paljastusta sanoin ”so what”. Oikeuskanslerille tehtiin helmikuussa 2011 kantelu aiheesta, mutta se ei johtanut jatkotoimiin. Yritykset presidentiksi Vuonna 2009 Lipposesta kaavailtiin Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaa. Lipposen tueksi asettuivat mm Jacques Delors ja Romano Prodi, mutta lopulta Lipponen hävisi viran Herman van Rompuylle. Puola ja Baltian maat olivat asettuneet vastustamaan Lipposen nimitystä, koska hän toimi Nord Streamin asiantuntija-avustajana, ja nämä maat vastustivat kaasuputkea sotilaallisista ja poliittisista syistä. Lisäksi Euroopan parlamentin sosialistiryhmä päätti tavoitella puheenjohtajan viran sijasta korkean edustajan eli ulkoministerin paikkaa. Tappionsa jälkeen Lipponen vertasi pyrkimyksiään elokuvasankari Indiana Jonesin elokuvaan Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. 11. elokuuta 2011 Lipponen ilmoitti ryhtyvänsä SDP:n presidenttiehdokkaaksi Suomen presidentinvaaleissa 2012. SDP:n jäsenäänestyksenä pidetyssä esivaalissa syyskuussa hän sai 67 prosenttia äänistä. Hän sai presidentinvaalissa 6,7 prosenttia äänistä, joka oli viidenneksi eniten. Huomionosoituksia Paavo Lipposelle on myönnetty oikeustieteen kunniatohtorin arvo Dartmouth Collegessa vuonna 1997 ja Michiganin Hancockissa toimivassa Finlandia Universityssä vuonna 2000, tekniikan kunniatohtorin arvo Tampereen teknillisessä yliopistossa ja valtiotieteen kunniatohtorin arvo Åbo akademissa vuonna 2002, maatalous- ja metsätieteiden kunniatohtorin arvo Joensuun yliopistossa vuonna 2007, ja taiteiden kunniatohtorin arvo Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 2007. Paavo Lipposelle on myönnetty mm. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi. Vladimir Putin myönsi Lipposelle Ystävyyden kunniamerkin vuonna 2007. Yksityiselämä Perhe Paavo Lipposen isä oli ylimetsänhoitaja Orvo Matias Kalervo Lipponen (1914–2012) ja hänen äitinsä oli terveydenhoidon opettaja, terveydenhoitaja Hilkka Aino Iisalo (1915–2015). Paavo Lipposen isoisä Akseli Lipponen oli Suomalaisen puolueen puoluesihteeri vuosina 1915-1919. Lipposen enot Tauno Iisalo (1916–1947) ja kummisetä Pentti Iisalo (1920–2008) olivat Mannerheim-ristin ritareita. Paavo Lipposen ensimmäinen vaimo oli Aila-Marja Lipponen (o.s. Nikupeteri, myöhemmin Leistén) (1939–2007), joka toimi myös Helsingin kaupunginvaltuutettuna (sd) vuoteen 2004. Avioliitosta syntyi yksi lapsi, Paulamaria (s. 1964). Pariskunta erosi 1997. Vuonna 1998 Paavo Lipponen meni naimisiin Päivi Hertzbergin (s. 1967) kanssa, joka otti miehensä sukunimen seuraavana vuonna. Pariskunnalla on Emilia (s. 1998) ja Sofia (s. 2000) -nimiset tyttäret. Perheeseen kuuluu myös Päivi Lipposen tytär tämän edellisestä avioliitosta. Lipposelle tehtiin sydämen ohitusleikkaus tammikuussa 2017 Meilahden sairaalassa Helsingissä. Harrastukset Lipposen harrastuksiin kuuluvat muun muassa uinti, arkkitehtuuri ja ooppera. Nuoruudessaan Lipponen tunnettiin innokkaana uimarina ja vesipallon pelaajana. Hänen vesipallojoukkueensa Kuhat ylsi parhaimmillaan SM-hopealle asti vuosina 1979 ja 1980. Lipponen on myös voittanut Työväen Urheiluliiton uintimestaruuksia. Kirjallinen tuotanto Lipposen hallitukset Lipposen I hallitus (13. huhtikuuta 1995 – 15. huhtikuuta 1999) (1 464 päivää) Lipposen II hallitus (15. huhtikuuta 1999 – 17. huhtikuuta 2003) (1 464 päivää) Luottamustehtäviä Urheiluopistosäätiön valtuuskunnan jäsen Lähteet Kirjallisuutta Boxberg, Katja: Paavo Lipponen, Kustannusosakeyhtiö Nemo, Gummerus Kirjapaino 2004, ISBN 952-5180-63-8 Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto: Paavo Lipponen – SDP:n vahvatahtoinen voimahahmo Paavo Lipposen haastattelu, Kirjastokaista-video Eduskunnan puhemiehet Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliitikot Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puheenjohtajat Suomen pääministerit Helsingin kaupunginvaltuutetut Helsingin vaalipiiri Eurooppa-neuvoston puheenjohtajat Suomalaiset kirjailijat Ylen toimittajat Vuonna 1941 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit Erityisavustajat

943

https://fi.wikipedia.org/wiki/Proseduraalinen%20ohjelmointi

Proseduraalinen ohjelmointi

Proseduraalinen ohjelmointi on imperatiivinen ohjelmointiparadigma, jossa ohjelman suoritusta jäsennetään jakamalla aliohjelmiin, proseduureihin. Aliohjelma on itsenäinen ohjelman osa, jota voidaan kutsua mistä tahansa pääohjelmasta tai muista aliohjelmista. Kutsuttaessa aliohjelmaa ohjelman suoritus siirtyy aliohjelman alkuun ja aliohjelman suorituksen päätyttyä suoritus jatkuu aliohjelmakutsua seuraavasta komennosta pääohjelmassa. Aliohjelmat mahdollistavat toiminnallisuuden uudelleenkäytön useissa eri kohdassa ohjelmaa. Aliohjelmille voidaan antaa parametreja, jolloin jonkin ongelman ratkaisu voidaan kuvata yleisesti kaikille mahdollisille lähtöarvoille. Proseduraaliseen ohjelmointiin liittyy olennaisesti hajota ja hallitse -suunnittelumenetelmä. Menetelmässä ongelma ratkaistaan jakamalla se osatehtäviin yhä uudestaan, kunnes tuloksena on niin yksinkertaisia tehtäviä, että niiden ratkaisut voidaan ilmaista ohjelmointikielen lauseilla. Tätä kutsutaan funktionaaliseksi dekompositioksi. Tyypillisiä proseduraalisia ohjelmointikieliä ovat C, Ada ja Pascal. Katso myös funktionaalinen ohjelmointi oliopohjainen ohjelmointi ohjelmointikieli Ohjelmointiparadigmat

944

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korean%20demokraattinen%20kansantasavalta

Korean demokraattinen kansantasavalta

Korean demokraattinen kansantasavalta (, Josŏn minjujuŭi inmin konghwaguk), epävirallisesti Pohjois-Korea (Puk-Chosŏn, Etelä-Koreassa käytetään myös nimeä Puk-Han), on valtio Itä-Aasiassa, Korean niemimaan pohjoisosassa. Naapurimaat ovat etelässä Etelä-Korea (Korean tasavalta), pohjoisessa Venäjä ja Kiina. Valtio on sosialistinen yksipuoluejärjestelmä, ja sitä johtaa länsimaissa tavallisesti kommunistisena pidetty Korean työväenpuolue. Maan perustuslaista poistettiin vuonna 2009 kuitenkin kaikki viittaukset kommunismiin. Pohjois-Korean ideologia perustuu juche-aatteeseen; maan ulkopuolella sitä on luonnehdittu stalinistiseksi diktatuuriksi, joskin maalla on myös absoluuttisen monarkian piirteitä, sillä maata on hallinnut sen perustamisesta asti Kim-suku ja hallitusta ja kansan käyttäytymistä säätelevän Kymmenen Periaatteen mukaan Kim-suvun tulee ikuisesti hallita sitä. Maantiede Pohjois-Korea on suurimmaksi osaksi jokien halkomaa vuoristoa tai ylänköä. Vuoret nousevat idässä Japaninmeren rannikolta ja laskeutuvat loivina länteen, jossa on Keltaisenmeren rannikkotasanko. Korkein vuori Paektu-san (2 744 m) sijaitsee maan koillisosassa Kiinan vastaisella rajalla. Keltaisenmeren rannikkotasanko ulottuu Etelä-Korean rajalta Kiinan vastaiselle rajajoelle Jalulle. Pohjois-Korean väestöstä asuu yli puolet tällä tasangolla, joka on myös maan merkittävintä viljelysaluetta. Neljännes pohjoiskorealaisista asuu vuoristoalueen jokilaaksoissa, neljännes itärannikon tasangolla. Kesäisin kaakosta ja lounaasta puhaltaa lämmin ja kostea kesämonsuuni. Talvimonsuuni puolestaan tuo pohjoisesta ja luoteesta kylmää ja kuivaa ilmaa. Pjonjangissa sataa lunta keskimäärin 37 päivänä vuodessa, ja tammikuun keskimääräinen ylin lämpötila on −3 °C ja alin −13 °C, elokuussa ylin 29 °C ja alin 20 °C. Maan vuoristoisissa osissa on kasvanut paljon metsää, ja sahateollisuus on ollut merkittävä tulonlähde. Hakkuut ovat vähentäneet metsiä, joskin meneillään on uusi metsitysohjelma. Koreoiden välisestä demilitarisoidusta vyöhykkeestä on tullut villieläinten ja harvinaisten kasvien suoja-alue. Pohjois-Koreassa on aikaisemmin elänyt monia suurpetoja, kuten ilveksiä, tiikereitä, karhuja, panttereita ja leopardeja, mutta ne ovat käyneet harvinaisiksi. Hirviä ja villisikoja on edelleen, mutta kasvava väestö on ajanut nekin ahtaalle. Valkoinen haikara on maan kansanrunoudessa tärkeä symboli. Hallinnollinen jako Pohjois-Koreassa on kaksi suoraan hallittua kaupunkia (Chik'alshi; 직할시), kolme erityisaluetta eri nimityksillä ja yhdeksän maakuntaa (Do; 도). Kaupungit: Pjongjang (P'yŏngyang Chik'alshi; 평양 직할시) Rasŏn (Rajin-Sŏnbong) Chik'alshi (라선 (라진-선봉) 직할시) Erityisalueet: Kaesŏngin teollisuusalue (Kaesŏng Kong-ŏp Chigu; 개성 공업 지구) Kŭmgang-sanin turistialue (Kŭmgang-san Kwangwang Chigu; 금강산 관광 지구) Shinŭijun erityishallintoalue (Shinŭiju T'ŭkbyŏl Haengjeonggu; 신의주 특별 행정구) Maakunnat: Chagang (Chagang-do; 자강도) Pohjois-Hamgyŏng (Hamgyŏng-bukto; 함경 북도) Etelä-Hamgyŏng (Hamgyŏng-namdo; 함경 남도) Pohjois-Hwanghae (Hwanghae-bukto; 황해 북도) Etelä-Hwanghae (Hwanghae-namdo; 황해 남도) Kangwŏn (Kangwŏndo; 강원도) Pohjois-P’yŏngan (P'yŏngan-bukto; 평안 북도) Etelä-P’yŏngan (P'yŏngan-namdo; 평안 남도) Ryanggang (Ryanggang-do; 량강도), kirjoitetaan joskus 'Yanggang' Historia Korean jako Vuonna 1910 Japani miehitti Korean keisarikunnan. Kun vuonna 1945 toisessa maailmansodassa tappion kokenut Japani veti joukkonsa pois Koreasta, sodan voittajavaltioihin kuuluneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat maan kahtia 38. leveyspiirin kohdalta. Pohjoinen miehitysvyöhyke oli Neuvostoliiton hallinnassa, eteläinen puolisko oli Yhdysvaltain valvonnassa. Neuvostoliiton miehittämälle vyöhykkeelle perustettiin 9. syyskuuta 1948 Korean demokraattinen kansantasavalta, ja Korean työväenpuolueen pääsihteeristä Kim Il-sungista tuli maan valtionpäämies. Kim Il-sung julisti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi. Josif Stalinin aikana Neuvostoliitto kannatti Kim Il-sungin hallitusta ja tuki Pohjois-Korean valtiota taloudellisesti ja sotilaallisesti. Kim Il-sung kansallisti japanilaisilta jääneet ulkomaiset yritykset ja liitti eri puolueet yhdeksi Korean työväenpuolueeksi. Itä-Euroopan sosialistivaltioiden tavoin Pohjois-Korea käynnisti talousohjelman, joka rakentui raskaan teollisuuden, maaseudun kollektivisoinnin ja armeijan asevarustelun ympärille. Korean sota Kim Il-sungin johtama Pohjois-Korea julistautui alusta lähtien koko Korean niemimaan viralliseksi hallitukseksi, jonka tavoitteena oli Korean yhdistäminen. 25. kesäkuuta 1950 Korean kansanarmeija ylitti 38. leveyspiirillä olevan Koreoiden välisen rajan, ja Etelä-Korean heikosti varusteltu armeija kukistui lyhyessä ajassa. Yhdistyneet kansakunnat (YK) lähetti Yhdysvaltain johdolla joukkoja Etelä-Korean tueksi. Päätös oli mahdollinen, koska Neuvostoliitto boikotoi YK:n kokouksia vaikka olisi veto-oikeudellaan kyennyt estämään YK:n väliintulon. Syynä siihen oli, että YK:ssa Kiinaa edusti sisällissodan hävinnyt, Taiwanin saarelle paennut Kiinan tasavalta eli "Formosan Kiina". Korean kansanarmeija vetäytyi etelästä, YK:n liittouma tunkeutui Pohjois-Korean maaperälle, ja pääkaupunki Pjongjang miehitettiin. Marraskuussa 1950 Kiinan kansantasavalta liittyi sotaan Pohjois-Korean puolella ja lähetti satojatuhansia sotilaita ajamaan liittoumaa pohjoisesta Etelä-Korean puolelle. Korean sota päättyi kolmen vuoden taistelujen jälkeen 27. heinäkuuta 1953 aselepoon, joka kesti 60 vuotta. Pohjois-Korea irtisanoi aseleposopimuksen 2013 palauttaen sotatilan. Korean sodan jälkeen Korean niemimaa oli raunioina, ja puoliskojen väliseksi rajaksi vakiintui vuoden 1953 aselepolinja, mutta välillisestä aselevosta huolimatta molemmat Koreat olivat juridisesti sotatilassa eikä virallista rauhansopimusta maiden välille ole allekirjoitettu. Yksinvaltiuden alku Korean sodan jälkeen voimakkaaseen jälleenrakentamiseen liittyi talouden keskittäminen, luokkarajojen häivyttäminen ja keskittyminen raskaan teollisuuden edistämiseen. Kim Il-sungin ympärille luotiin henkilökultti vahvistamaan autoritaarista diktatuuria. Hänen kuvaansa levitettiin kaikkialle, kansalaiset alkoivat käyttää sillä koristettuja rintamerkkejä ja kouluissa opetettiin Kim Il-sungin elämäntarinaa ja opetuksia. 1950-luvun aikana Kim Il-sung keskitti vallan puolueen sisällä olevalle uskolliselle lähipiirilleen. Tähän mennessä Korean työväenpuolueessa oli ollut useita kilpailevia ryhmittymiä. Kimin lähipiirin lisäksi oli Kiinassa koulutuksensa saaneiden kommunistien ryhmä, Neuvostoliittoa suosivien ryhmä ja kotimaisten kommunistien ryhmä. Kim Il-sung hyökkäsi näiden kimppuun yksitellen, syyttäen niitä epäisänmaallisuudesta, juonittelusta ja vehkeilystä ulkomaalaisten kanssa. Ryhmittymien johtohahmoja syytettiin vallankaappauksen suunnittelusta ja tuomittiin kuolemaan. Puolueessa 1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun tehtyjen puhdistusten jälkeen Kimin asemaa ei enää uhannut mikään taho. Tasapainottelua Kiinan ja Neuvostoliiton välillä Sodan jälkeen alkoi talouskasvu. Sodassa syntyneet tuhot oli korjattu ja tuotanto oli palautettu sotaa edeltäneelle tasolle vuoteen 1956 mennessä. Sen jälkeen tuotanto vielä kaksinkertaistui kuudessa tai seitsemässä vuodessa. Ensimmäisinä vuosikymmeninä Pohjois-Korea oli taloudellisesti ylivoimainen köyhään epävakaaseen etelään verrattuna, mutta noin vuonna 1980 Etelä-Korea meni siitä vauhdilla ohi. 1970-luvun lopulla Pohjois-Korean talous alkoi kuitenkin taantua samaan tapaan kuin Itä-Euroopan sosialistisilla valtioilla. Maataloustuotannon heikkeneminen ja kulutustavaroiden puute johtivat taloustaantumaan, ja suuret puolustusmenot olivat nekin oma taakkansa. Pohjois-Korean tilannetta vaikeuttivat 1950-luvulla alkaneet Neuvostoliiton ja Kiinan väliset kiistat. Maan johto pyrki tasapainottelemaan näiden kahden suurvallan välillä. Stalinin kuoleman jälkeinen suojasään aika Neuvostoliitossa vaikeutti Kim Il-sungin asemaa, ja vaikuttaa että Leonid Brežnev inhosi häntä henkilökohtaisesti. Pohjois-Korea kääntyi entisten vihollisten puoleen, ja vuoteen 1974 sen tuonti OECD-maista ylitti tuonnin kommunistimaista. Se ei kuitenkaan kyennyt maksamaan OECD-maista ottamiaan kovan rahan lainoja, ja kauppa tyrehtyi. Eristäytyminen Pohjois-Korea otti Korean sodan jälkeen käyttöön juche-aatteen, joka määritteli maan tärkeimmäksi tavoitteeksi omavaraisuuden. Pohjois-Korean mediassa juchea nostettiin leninismin yläpuolelle, ja Kim Il-sungia alettiin kutsua ”suureksi johtajaksi”. Vuonna 1972 Pohjois-Korea otti käyttöön uuden perustuslain, jossa pääministeri Kim Il-sung julistettiin presidentiksi. Henkilökultti vahvistui entisestään. Myös hänen perhettään alettiin ihannoida, ei pelkästään hänen poikaansa Kim Jong-iliä, vaan myös hänen kuollutta vaimoaan Kim Jong-sukia. Yhdysvallat luokitteli Pohjois-Korean aiemmin terrorismia tukevaksi valtioksi. Pohjois-Korea järjesti Korean Airin lennon 858 pommituksen vuonna 1987. Pohjois-Korea liittyi YK:n jäseneksi vuonna 1991 samaan aikaan Etelä-Korean kanssa. Pohjois-Korea Kim Jong-ilin aikana Kim Il-sungin vanhin poika Kim Jong-il nimitettiin asevoimien ylipäälliköksi. Kesäkuussa 1994 Pohjois- ja Etelä-Korea sopivat ensimmäisestä tapaamisesta Korean jaon jälkeen, mutta tapaaminen peruuntui, kun Kim Il-sung kuoli heinäkuussa 1994. Maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti. Pohjois-Korea kehitti Sŏn'gun-järjestelmän, jossa talous keskitettiin Korean kansanarmeijan ympärille. Kim Jong-ilin johdolla Pohjois-Korea kasvatti puolustusmenojaan ja käynnisti ydinvoimaohjelman. Vuonna 1994 Yhdysvallat ja Pohjois-Korea sopivat Genevessä, että Pohjois-Korea jäädyttää ydinohjelmansa ja seuraa IAEA:n ohjeistusta, ja saa vastineeksi öljyä ja apua turvallisemman kevytvesireaktorin valmistamiseen. 1990-luvulla maassa oli yksi vuosisadan pahimmista nälänhädistä, jossa kuoli ulkomaisten asiantuntija-arvioiden mukaan ainakin miljoona ihmistä (3–5 prosenttia väestöstä). Maaliskuussa 2011 avustusjärjestöt kuten Maailman ruokaohjelma (WFP) arvioivat kuuden miljoonan ihmisen olevan ruoka-avun tarpeessa. 2000-luvulla Korean demokraattinen kansantasavalta on ollut julkisuudessa lähinnä ydinase- ja ohjusohjelmiensa takia. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush liitti maan luomansa pahan akseli -käsitteen alle. Vakava talouskriisi, paikoitellen nälänhädäksi kärjistyneet maatalousongelmat 1990-luvulla sekä Etelä-Korean, Japanin ja Yhdysvaltain uhkailu nostavat maan aika ajoin uutisotsikoihin. Lokakuun alkupuolella 2006 Pohjois-Korea uhkasi tehdä ydinkokeen, ja 9. lokakuuta 2006 maa ilmoitti tehneensä ensimmäisen kokeensa. Tämä koe epäonnistui osittain, mutta seuraava ydinkoe toukokuussa 2009 onnistui edellistä paremmin. Tämän ydinkokeen jälkeen myös Venäjä ja Kiina ilmaisivat halukkuutensa talouspakotteisiin Pohjois-Koreaa vastaan. Pohjois-Korea Kim Jong-unin aikana Kim Jong-ilin nuorin poika Kim Jong-un nimitettiin syyskuussa 2010 moniin korkeisiin virkoihin. Kim Jong-Il kuoli 17. joulukuuta 2011, minkä jälkeen Kim Jong-un nimitettiin Pohjois-Korean valtion päämieheksi. Kim Jong-un jatkoi sotilaallisia kokeita keskipitkän kantaman raketeilla. Pohjois-Korea ilmoitti uudistavansa maataloussektoria syyskuussa 2012. Poiketen isänsä tavasta Kim Jong-un piti uutenavuonna televisiopuheen 2013. Siinä hän lupasi maahan suuria uudistuksia. Saksalaisen Frankfurter Allgemeine Zeitungin mukaan maassa suunnitellaan myös ulkomaisen pääoman valikoitua pääsyä maahan talouden uudistamiseksi. Etelä-Korean tiedustelupalvelun mukaan vuosina 2012–2014 Pohjois-Koreassa teloitettiin 68 korkeaa johtohenkilöä. Vuoden 2016 elo-syyskuussa Pohjois-Koreasta kantautui tietoja kansan pariin levinneestä johtajan arvostelusta. Kaduille ilmestyi johtajaa kritisoivia graffiteja. Hallitus kielsi ankarasti sen, että kansalaiset olisivat arvostelleet maan johtajaa. Pohjois-Korean kriisin vuoksi maalle määrätyt talouspakotteet huononsivat maan taloutta. Vuonna 2019 maassa oli laajaa elintarvikepulaa. Talousvaikeudet näkyivät johtajan arvosteluna maan kansalaisilta, mihin hallitus vastasi kurinpidolla. Taloudellisiin vaikeuksiin vaikuttivat maalle asetettujen taloudellisten pakotteiden lisäksi maailmanlaajuinen koronaviruspandemia, jonka leviämisen estämiseksi maa sulki rajansa täysin. Kesäkuussa 2021 Korean työväenpuolueen keskuskomitean kokouksessa Kim Jong-un myönsi harvinaisena pidetyllä tavalla, että maata uhkasi ruokapula viitaten samalla Pohjois-Korean nälänhätään 1990-luvulla. Myöhemmin samassa kuussa hän viittasi myös "vakavaan välikohtaukseen" koronaviruksen suhteen. Puolueen kokouksessa hän syytti korkeita virkamiehiä "vakavan vaaran aiheuttamisesta kansan ja valtion turvallisuudelle". Täysin selvää ei ollut, mihin tapaukseen tarkemmin ottaen viitattiin. Pohjois-Korea oli pitkään kiistänyt maassa olleen yhtäkään koronavirustapausta. Ulkomailla kokous nähtiin kuitenkin mahdollisena viittauksena maan huononevaan koronavirustilanteeseen. Ulkopolitiikka ja konfliktit Pohjois- ja Etelä-Korean välillä on ollut erilaisia pieniä aseellisia välikohtauksia. Esimerkiksi kun maaliskuussa 2010 eteläkorealainen korvetti Cheonan upposi yllättäen, epäiltiin vahvasti, että sen upotti pohjoiskorealainen torpedo. Maaliskuun lopussa 2013 Pohjois-Korea uhkasi Yhdysvaltoja ydinaseiskulla. Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean välit kiristyivät kesällä 2017 sodan partaalle. Yhdysvaltain presidentti Trump uhkasi maata voimankäytöllä sen joukkotuhoaseohjelman edistyttyä. Pohjois-Korea uhkasi ampua varoitusohjuksia Guamin lähelle. Pohjois-Korealle määrättiin uusia talouspakotteita. Tilanne kiristyi vuoden 2018 puolella. Ulkomaan vierailut Kim teki ensimmäisen vierailunsa valtion johtoon nousunsa jälkeen maaliskuussa vuonna 2018 Pekingiin. Kim tapasi epävirallisen vierailun aikana Kiinan presidentin, Xi Jinpingin. Vierailu järjestettiin Jinpingin aloitteesta. 27. huhtikuuta 2018 Kim Jong-un teki historiallisen vierailun astuen Pohjois-Korean johtajana ensimmäistä kertaa Etelä-Korean maaperälle sitten 1950-luvulla käydyn Korean sodan. Hän tapasi Etelä-Korean presidentti Moon Jae-inin Rauhantalossa lähellä demilitarisoitua vyöhykettä. He keskustelivat Pohjois-Korean ydinaseohjelmasta ja maidensa suhteista. Tapaamiseen osallistuvat Pohjois-Korean osalta Kim Jong-unin lisäksi hänen sisarensa Kim Yo-jong sekä maan entinen tiedustelupäällikkö Kim Yong-chol, joka vastaan Pohjois-Korean suhteista eteläiseen naapuriinsa. 12. kesäkuuta 2018 Kim tapasi puolestaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin Singaporessa järjestetyssä huippukokouksessa. Tapaaminen oli historiallinen ensitapaaminen maiden päämiesten välillä. Singaporen huippukokous keskittyi maiden välisten jännitteiden lieventämiseen ja ydinaseista riisuntaan. Tapaamisen päätteeksi Trump ja Kim allekirjoittivat asiakirjan, jonka mukaan Pohjois-Korea sitoutuu Korean niemimaan ydinaseista riisumiseen. Helmikuussa 2019 pidettiin Kim Jong-unin ja Donald Trumpin toinen huipputapaaminen Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa.Vietnamin huippukokous Donald Trumpin ja Kim Jong-unin välillä päättyi ilman sopimusta. Kesäkuussa 2019 Kim Jong-un ja Trump tapasivat kolmannen kerran Koreoiden välillä sijaitsevalla demilitarisoidulla vyöhykkeellä. Politiikka Korean demokraattista kansantasavaltaa hallitsee pääpuolueena Korean työväenpuolue, johon kaikki hallinnon edustajat kuuluvat. Valtiota johtaa marxilais-leniniläisen teorian ja siitä edelleen kehitetyn korealaisen ja puolueen käsityksen mukaisesti marxilais-leninismiä korkeamman juche-ideologian mukaisesti ”kansan etujoukko” eli puolue, jonka päätökset perustuvat demokraattiseen sentralismiin. Maassa on Korean työväenpuolueen lisäksi kaksi sallittua puoluetta, Korean sosiaalidemokraattinen puolue ja Cheondogyolainen Ch'ôngu -puolue. Ne eivät vastusta pääpuolueen valtaa. Kolme puoluetta muodostavat yhdessä Demokraattisen isänmaan yhdistämisen rintaman. Lisäksi rintamaan kuuluvat pioneeriliike, Kim Il-sungin Sosialistinen Nuorisoliitto ja Korean demokraattinen naisliike. Korkein kansanneuvosto on virallisesti hallinnon korkein elin. Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalissa kussakin vaalipiirissä on vain yksi ehdokas, joka siis valitaan. Vaalitoimituksessa äänestäjä pudottaa vaaliuurnaan äänestyslipun, johon on valmiiksi painettu ehdokkaan nimi. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, on vaaliuurnan vierellä sivupöydällä näkyvillä kynä, jolla äänestyslipussa olevan ehdokkaan nimen voi yliviivata. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa. Kansanneuvosto kokoontuu tavallisesti kahdesti vuodessa muutamaksi päiväksi ja vahvistaa puolueen tekemät päätökset. Kansanneuvoston ollessa tauolla sen tehtäviä hoitaa kansanneuvoston valitsema puhemiehistö eli pysyvä komitea. Kansanneuvoston puheenjohtaja on Kim Yong-nam. Korkein kansanneuvosto valitsee hallituksen tai valtion hallinnon neuvoston puheenjohtajan, joka nimittää neuvoston muut jäsenet. Keskuskansankomitea valvoo valtion hallinnon neuvostoa, joka toimii hallinnollisena ja toimeenpanevana elimenä. Korkein kansanneuvosto nimitti 11. huhtikuuta 2007 pääministeriksi Kim Yŏng-ilin. Hänen seuraajakseen nimitettiin 7. kesäkuuta 2010 Choe Yong-rim. Vaikka hallitusta johtaa nimellisesti pääministeri, todellinen valta oli vuosikymmenten ajan Kim Jong-ilillä, joka oli entisen johtajan presidentti Kim Il-sungin poika. Hänet nimettiin helmikuussa 1974 isänsä seuraajaksi, ja hän oli vallassa isänsä kuoleman jälkeen heinäkuusta 1994 kuolemaansa saakka. Kim Jong-ilin virallinen asema oli sotavoimien komentaja, valtion kansallisen puolustuksen komission puheenjohtaja ja puolueen pääsihteeri. Kansallisen puolustuksen komission puheenjohtajan virka julistettiin vuonna 1998 valtion korkeimmaksi asemaksi. Valtarakenne on keskitetty, eikä vallan kolmijakoa sovelleta. Vuoden 1972 perustuslakiin vuosina 1992, 1998 ja 2009 tehtyjen lisäysten mukaan hallitusta johtaa pääministeri ja teoriassa puheenjohtajan johtama keskuskansankomitea. Oikeuslaitos on vastuussa korkeimmalle neuvostolle (kansaneuvostolle), joka nimittää myös korkeimman oikeuden tuomarit. Ulkopolitiikka Vuonna 2017 Pohjois-Korealla oli diplomaattiset suhteet 164 YK:n jäsenvaltion kanssa. Vain 24 maalla on suurlähetystö Pohjois-Koreassa, kun taas Pohjois-Korealla on suurlähetystö 47 maassa. Suomi solmi diplomaattiset suhteet Pohjois-Korean kanssa vuonna 1973. Suomen suurlähetystö Pjongjangisssuljettiin vuonna 1996 ja Pohjois-Korea puolestaan veti suurlähettiläänsä pois Helsingistä kaksi vuotta myöhemmin. Nykyään diplomaattisia suhteita hoidetaan Ruotsin, jolla on suurlähetystö Pohjois-Koreassa, kautta. Yhdysvalloilla ja ei ole virallisia diplomaattisia suhteita Pohjois-Korean kanssa, mutta maat pitävät yhteyttä epävirallisia kanavia pitkin. Ns. pinkki puhelin sijaitsee Korean demilitarisoidun vyöhykkeen tuntumassa ja sillä voi soittaa 40 metrin päähän Pohjois-Korean puolelle. Puhelinta operoi Panmunjomiin sijoitettu YK:n rauhanturvaajajoukko, joka on Yhdysvaltain alaisuudessa. Toisinaan välikätenä käytetään kolmansia maita, kuten Ruotsia. Johtajien lisänimet Itäaasialaiseen kulttuuriin kuuluu tapa käyttää ihmisestä ammattiin tai arvoasemaan viittaavaa nimitystä, vaikka varsinaisenkaan nimen käyttö ei ole ongelma. Pohjois-Korean johtajista käytetyt lisänimet eivät ole virallisia arvonimiä, vaan ne suunnittelee maan propaganda- ja agitaatioministeri, ja johtaja hyväksyy ne käyttöön, ja niitä voi olla useita. Valtion perustajasta Kim Il-Sungista on käytetty nimitystä Suuri johtaja mahdollisesti 1940-luvulta alkaen, ja nimitys vakiintui 1960-luvulla. Lisänimien käytön kehitti nykyiseen huippuunsa seuraava johtaja Kim Jong-il, joka otti lisänimen Rakastettu johtaja korostaakseen asemaansa isänsä arvoisena maan johtajana. Kim il-Sung on yhä maan ikuinen presidentti. Kim Jong-unin asema virallistui 2009, jolloin hänestä alettiin käyttää nimitystä Nerokas toveri, ja isän kuoleman jälkeen joulukuussa 2011 nimeen lisättiin Suuri seuraaja, mutta tämä nimitys kuitenkin todennäköisesti ajan myötä muuttuu, sillä siinä on isään alisteinen vivahde. Johtaja-nimitystä uudessa ei välttämättä ole, sillä aiemmatkaan johtaja-nimitykset eivät perustu samaan korean kielen sanaan. Kim Jong-ilin hautajaisten yhteydessä nimitykseksi arveltiin vakiintuvan ”Korkein johtaja”. Ihmisoikeudet Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes olemattomat. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA World Fact Book on luonnehtinut Pohjois-Korean valtiomuotoa termein ”kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri” (). Freedom House arvioi maan olevan totalitaarinen diktatuuri. Vuonna 2009 maan perustuslakiin lisättiin vakuutuksia ihmisoikeuksien turvaamisesta, samalla kun siitä poistettiin kaikki viittaukset kommunismiin. Maan ihmisoikeustilannetta on kuitenkin pidetty yhtenä maailman huonoimmista. Pohjois-Koreassa ”rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti”, ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. ”Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. – – Noin 50 000 pakolaista piilottelee Kiinassa jatkuvassa palautuksen pelossa”, kertoo Amnesty Internationalin raportti. Vankileirit ja vainot Satojen loikkareiden kertomuksen perusteella Pohjois-Korean vankileireillä on 200 000 poliittista vankia, ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Näiden lisäksi leireillä on muun muassa kristittyjä ja pakoa Kiinaan yrittäneitä. Nykyään kristittyjä vainotaan Open Doors -järjestön listan mukaan kaikista maista pahiten Pohjois-Koreassa, jossa 50 000–70 000 kristittyä on joutunut uskonsa takia vankileireille. Open Doorsin mukaan kristityksi paljastuminen tarkoittaa Pohjois-Koreassa joko kuolemantuomiota tai kohtelua poliittisena vankina. Kaappaukset Pohjois-Korea on kaapannut useita japanilaisia ja eteläkorealaisia. Kaapattujen eteläkorealaisten joukossa ovat olleet elokuvaohjaaja Shin Sang-ok ja hänen vaimonsa, näyttelijä Choi Eun-hee. Kaapattuihin japanilaisiin kuuluu Megumi Yokota. Pohjois-Korea myönsi vuonna 2002 ensi kertaa kaapanneensa Japanin kansalaisia. Japanin hallituksen mukaan maa kaappasi kaikkiaan 17 japanilaista, joista viisi palasi Japaniin myöhemmin lokakuussa 2002. Japanilaiset kaapattiin 1970–1980-luvuilla. Eteläkorealaisia on kaapattu huomattavasti useampia, ja Pohjois-Koreassa on yhä satoja eteläkorealaisia. Asevoimat Pohjois-Korean puolustusbudjetti on noin neljäsosa bruttokansantuotteesta. Maan asevoimat käsittää noin 1,21 miljoonaa henkilöä. Noin viidennes 17–54-vuotiaista miehistä on asevoimien palveluksessa. Ulkomaisten sanomalehtitietojen mukaan palvelu voi kestää miehillä 10–13 vuotta, naisilla 6–8 vuotta, sillä palvelusaikaa jatkettiin kolmella vuodella vuonna 2005. Ohjuslaukaisut Pohjois-Korea on 80-luvulta kehitellyt keskimatkan ohjuksia pääosin venäläisen tekniikan pohjalta. Maa kehitti 1980-luvulla venäläisvalmisteisesta lyhyen kantaman Scud-ohjuksesta Nodong-1 -ohjuksen, jonka kantama on 1 000–1 300 km. Vuonna 1998 Pohjois-Korea laukaisi Taepodong-1 -ohjuksen Pohjois-Japanin yli. Maan uskotaan avaruusohjelmansa varjolla kehittelevän mannertenvälistä ohjusta, jolla se kykenisi uhkaamaan Yhdysvaltoja. Pohjois-Korea onnistui laukaisemaan Unha-raketilla satelliitin kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen vuonna 2012. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 2009 yksimielisesti Yhdysvaltojen esittämän päätöslauselman Pohjois-Koreaa vastaan asetettavista pakotteista rangaistuksena maan ohjuskokeista. Pohjois-Korea esitteli paraatissa vuonna 2015 ilmeisesti mannertenvälisen KN 08-ohjuksen, joka perustuu Musudan-ohjukseen. Maan ohjusohjelma edistyi vuonna 2017 nopeasti. Maa kokeili onnistuneesti mannertenvälistä Hwasong 15-ohjusta, jonka uskotaan pystyvän kuljettamaan ydinkärjen kaikkialle Yhdysvaltoihin. Maa on myös pyrkinyt kehittämään sukellusveneestä laukaistavan ohjuksen, mutta työ on vielä kesken. Ydinaseohjelma ja ydinkokeet 9. lokakuuta 2006 Pohjois-Korea ilmoitti tehneensä ydinkokeen. Eteläkorealaisen tiedustelupalvelun mukaan koe tehtiin kello 10.36 paikallista aikaa. Koska räjähdyksen voima oli alle kaksi kilotonnia, täysimittaisen ydinkokeen oletettiin epäonnistuneen. Kuusi valtiota – Pohjois-Korea, Yhdysvallat, Kiina, Etelä-Korea, Japani ja Venäjä – kävivät neuvotteluja Pohjois-Korean ydinaseohjelman lopettamisesta. 13. helmikuuta 2007 Etelä-Korean edustaja kertoi, että Pohjois-Korea lupaa sulkea Jongbjonin ydinlaitoksen ja päästää IAEA:n tarkastajat itse paikalle. Tämän jälkeen Pohjois-Korea olisi saanut 50 000 tonnia öljyä tai vastaavalla arvolla muuta talousapua. Pohjois-Korea räjäytti 2009 toisen ydinlatauksen, jonka voima oli useiden arvioiden mukaan 1,5–8 kilotonnia. Koe oli selvästi edellistä voimakkaampi. Seuraavat ydinkokeet tehtiin vuosina 2013 ja 2016. Maa ilmoitti räjäyttäneensä ensimmäisen vetypomminsa 5. tammikuuta 2016. Ulkomaat tuomitsivat jyrkästi vuoden 2016 kokeen uhaten maata uusilla talouspakotteilla. 3. syyskuuta 2017 Pohjois-Korea räjäytti maan alla voimakkaan ydinlatauksen, jonka voima saattoi olla 30-400 kilotonnia. Muut maat tuomitsivat tämän, ja asettivat Pohjois-Korealle lisää pakotteita. Talous Neuvostoliiton romahduksen jälkeen muut keskitetyn talouden maat valitsivat talousuudistuksen ja jonkinasteisen kaupan vapauttamisen. Pohjois-Korea ei ole varsinaisesti tehnyt niin, mutta on hyväksynyt pienen yksityisen markkinasektorin, ja uudistanut palkkoja ja hintoja vuonna 2002. Maassa ei nimellisesti kerätä veroja, mutta kansalaiset joutuvat maksamaan erilaisia kiinteitä tai tuloihin perustuvia maksuja. Valtio määrää työikäisille miehille työvelvoitteen. Epävirallisen käytännön mukaan he voivat ostaa itsensä siitä vapaaksi pystyäkseen työskentelemään yksityiselle yritykselle, jotka maksavat monikymmenkertaisia palkkoja valtion töihin verrattuna. Naimisissa olevat naiset välttävät työvelvoitteen rekisteröitymällä kotirouviksi. Tämä antaa heille mahdollisuuden ansaita rahaa maahantuonnilla ja markkinamyynnillä. Pohjoiskorealaisista perheistä arviolta yli 70 prosenttia hankkii lähes kaikki ansionsa markkinoilla. Hallinto keskittyy raskaaseen sotateollisuuteen maatalouden kustannuksella. Viime vuosina taloutta on kuitenkin hieman avattu yhteistyölle eteläkorealaisten yhtiöiden kanssa ja perustettu jopa erityistalousalue, jossa ulkomaiset yritykset voivat toimia. Kaesŏngissa toimii noin 120 eteläkorealaista yritystä, joissa on pohjoiskorealaisia työntekijöitä. Suurin osa yritysten tuotteista myydään Etelä-Koreaan, pieni osa kolmansiin maihin. Maatalous on Pohjois-Koreassa hyvin tehotonta, ja tuotannon arvo työntekijää kohti on alle viidestoistaosa Etelä-Korean luvusta. Pelloilla käytetään paljon lihastyövoimaa ja härkiä koneiden sijaan. Koska lannoitteita ei juurikaan ole, valtaosa pohjoiskorealaisista on velvoitettu keräämään omat ulosteensa talteen pelloille levitettäväksi. Läntiset asiantuntijat ovat arvioineet vuonna 2008, että Pohjois-Korean halpa, nuori ja osaava työvoima sekä sijainti neljän suuren talousmahdin välissä mahdollistaisivat 6–7 prosentin vuosittaisen talouskasvun ”oikeilla kannustimilla ja uudistustoimilla”. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 katkaisi apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous sinnittelivät. Pohjois-Korea ei enää saanut Kiinalta tehtaisiinsa ystävyyshintaista halpaa öljyä. Tämä näivetti teollisuutta. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, minkä se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–1996 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä. Maan bruttokansantuote henkilöä kohti laskettuna pieneni kolmanneksen vuosina 1990–2002. 2000-luvulla maalla on ollut parempi onni ja vuosikymmenen alkuvuosina talous kohentui hieman, mutta vuosina 2006, 2007 ja 2009 talouskasvu oli negatiivista. Ruoka on yhä niukkaa ja säännösteltyä, lapsista monet ovat pahasti aliravittuja. Vuonna 2006 Pohjois-Korea pyysi Etelä-Korealta 500 000 tonnia ruokaa ja 11. toukokuuta ilmoitti olevansa jälleen valmis ottamaan ruoka-apua myös WFP:ltä. WFP arvioi maaliskuussa 2011 kuuden miljoonan ihmisen olevan ruoka-avun tarpeessa. Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa. Pohjois-Korean taloudellisesti merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat kivihiili, lyijy, volframi, sinkki, grafiitti, rautamalmi, kupari ja kulta sekä vesivoima. Merkittävimpiä vientituotteita ovat mineraalit, metalliteollisuuden tuotteet, tekstiilit ja elintarvikkeet. Vuonna 2010 puolet viennistä suuntautui Kiinaan. Torikauppa ja talousuudistus Kun Pohjois-Koreassa oli suuri nälänhätä 1990-luvulla, ihmiset joutuivat myymään omaisuuttaan pois saadakseen ruokaa. Keski-ikäiset naiset alkoivat myydä ruokaa. Ihmiset alkoivat myydä toreilla ruokaa jota tuli yksityispuutarhoista. Kiinasta alettiin tuoda monenlaisia tarvikkeita. Kun suuri nälänhätä hellitti, laittomat markkinat jäivät. Tämä johti maassa osittaiseen markkinatalousuudistukseen, vaikka komentotalous jäi voimaan. Pohjois-Korea salli ruokapulaa lievittääkseen katukaupan vuonna 1999. Maan torikauppa kasvoi huomattavasti eri suurkaupungeissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Hallitus teki seteliuudistuksen ja yritti kitkeä torikaupan pois rajoittamalla sitä huomattavasti vuonna 2009. Tämä nosti hinnat pilviin, ja ruokapula paheni.. Hallitus peruutti kaupan rajoitukset 2010. Kim Jong-un salli pian valtaannousunsa jälkeen kansalaisille uusia taloudellisia vapauksia. Hän hyväksyi pienimuotoisen yksityisyritteliäisyyden, eikä valtio enää vainonnut pientä yksityistä liiketoimintaa harjoittaneita ihmisiä. Tämän seurauksena maan torikauppa vilkastui ja moni kansalainen pystyi nostamaan elintasoaan. Samaan aikaan tiukentunut rajavalvonta kuitenkin vaikeutti salakuljetusta, mikä nosti hintoja. Pjongjangiin ja Kiinan rajan lähelle on syntynyt harmaa markkinatalous ja keskiluokka. Laaja torikauppa ja laittomat marketit välittävät monia länsimaisia tarvikkeita laittomasti. Enimmäkseen naiset myyvät toreilla tavaroita ja maksavat korruptoituneille viranomaisille veroa, koska miehet ovat töissä tuottamattomissa tehtaissa. Matkailu ja turismi Koska Pohjois-Korea on suurimmaksi osaksi eristäytynyt ulkomaailmasta, maassa ei esiinny massaturismia. Matkailijoilla on kuitenkin mahdollisuus hankkia käyntilupa maassa vierailuun. Etelä-Korean kansalaisia kävi aiemmin maiden välisen rajan lähellä sijaitsevalla Kŭmgang-vuorella tapaamassa sukulaisiaan valvotuissa oloissa, mutta vuoden 2008 ampumisvälikohtauksen jälkeen vierailut loppuivat. Maahantulijoilta vaaditaan viisumi ja heidän liikkumistaan junalla on rajoitettu. Ulkomaalaiset saavat liikkua Pohjois-Koreassa vain hallituksen hyväksymien matkaoppaiden seurassa. Matkapuhelimia tai muuta elektroniikkaa (GPS) ei saanut ennen viedä maahan. Vuonna 2013 Pohjois-Korea salli turistien tuoda omat matkapuhelimet maahan. Digitaalikamerat ovat sallittuja, mutta niiden sisältö voidaan tarkastaa ja kuvia tuhota tullissa. Väestö Pohjois-Koreassa oli vuonna 2015 asukkaita arviolta 25,155 miljoonaa, joista miehiä 48,5 % ja naisia 51,5 %. Syntyvyys tuhatta henkeä kohti vuonna 2014 oli 14,5 ja kuolleisuus 9,2. Miesten elinajanodote oli 66,0 vuotta ja naisten 73,9 vuotta. Alle 15-vuotiaiden osuus väestöstä oli 21,5 prosenttia. Pohjois-Korea on etnisesti yksi maailman homogeenisimmistä valtioista. Maassa on erittäin pienet kiinalais- ja japanilaisvähemmistöt. Väestöstä 99 prosenttia on lukutaitoisia. Kaupungeissa asuu 60 prosenttia väestöstä. Pohjois-Korean hallinnon YK:n ihmisoikeuskomitealle vuonna 2002 tekemän selvityksen mukaan Pohjois-Koreassa oli 12 000 protestanttisiin kirkkoihin kuuluvaa kristittyä, 800 katolilaista, 10 000 buddhalaista ja noin 15 000 cheondogyon seuraajaa. Korealainen šamanismin seuraajien määrää on vaikea arvioida, mutta siihen liitettyjä tapoja pidetään yleisinä. YK:n mukaan maassa on 200 000–400 000 kristittyä. Pohjois-Korean perustuslaki takaa uskonnonvapauden. YK:n paneelin vuonna 2014 julkaiseman selvityksen mukaan uskonnon- tai ajatuksenvapautta ei kuitenkaan käytännössä ole lainkaan. Yhteiskunta Pohjois-Korea on puolueen tiukasti kontrolloima poliisivaltio. Valtion määräämistä velvoitteista voi tosin nykyisin usein ostaa itsensä vapaaksi lahjuksilla, sillä korruptio on yleistynyt. Pohjois-Korea on luokkayhteiskunta, jossa luokkajako (songbun) määrää yksilön aseman. Kim Il-sungin perustamassa luokkajärjestelmässä sosiaalinen nousu on hyvin hidasta, mutta eliitin jäsen voi jonkin virheen seurauksena romahtaa alimmalle asteelle, jota edustaa vankileiri. Luokka-asteita on 1960-luvun lopusta alkaen ollut 51. Luokitus on salainen ja siitä tietävät maan hallinnossa ne, jotka jakavat kansalaisille etuuksia tai velvollisuuksia. Ylimmälle luokalle annetaan parhaat asunnot, parhaat koulutuspaikat ja parhaat työpaikat sekä lievimmät rangaistukset rikoksista. Songbun-luokitus on tärkeä myös avioliittomarkkinoilla. Valtion vallankäytön alin porras ovat asuinyhteisöjen kansanyksiköt eli korttelikomiteat (inminban), joiden kautta valtio valvoo ja ohjaa kaikkien kansalaisten elämää. Yhteen inminbaniin kuuluu keskimäärin 20–40 perhettä, kaupungeissa tavallisesti yhden porraskäytävän asukkaat ja maaseudulla samansuuruinen joukko omakotitaloja. Korttelikomiteassa on asukkaiden keskuudesta valittu johtaja sekä poliisin ja salaisen poliisin edustajat, jotka raportoivat väärinkäytöksistä. Korttelikomiteat määräävät asukkaille muun muassa kunnossapitotehtäviä, talkoita, pakollista romumetallin keräämistä sekä siisteyskilpailuja. Asukkaat hoitavat kerrostalojen kunnossapidon itse, sillä maassa ei ole huoltoyhtiöitä. Korttelikomiteat järjestävät myös yllätystarkastuksia, joissa asunnoista etsitään kiellettyjä tavaroita ja varmistetaan että asunnoissa ei asu sinne kuulumattomia ihmisiä. Toinen ruohonjuuritason organisointi- ja valvontajärjestelmä ovat valtion työpaikkojen työyksiköt. Niiden kautta valtio muun muassa järjestää suuret juhlaparaatit ja massatanssiesitykset. Työyksikkö vastaa myös ideologisesta kasvatuksesta, johon kansalaisten tulee osallistua kahdesti viikossa. Lauantaiaamuisin työyksiköissä järjestetään kritiikkikokous, jossa osallistujat kritisoivat itseään ja toisiaan ideologisista lipsahduksista. Valtio kontrolloi myös pohjoiskorealaisten pukeutumista ja hiustyyliä. Miehiltä vaaditaan lyhyttä hiustyyliä, ja esimerkiksi farkut ja liian lyhyet minihameet ovat kiellettyjä. Varusmiehillä teetetään paljon palkatonta työtä valtiolle ja upseereille maatiloilla ja rakennustyömailla. Valtio teettää orjatyötä myös erilaisten työprikaatien kautta. Pohjois-Koreassa arvioidaan olevan yli 2,6 miljoonaa orjan asemassa olevaa ihmistä. Loikkaukset Pohjois-Koreasta alkoi paeta ihmisiä 1990-luvun nälänhädän aikana. Moni loikkari ylittää ensin Kiinan rajan ja jatkaa sitten Kiinasta Kaakkois-Aasian ja Thaimaan kautta Etelä-Koreaan. Sinne on loikannut 1990-luvun lopun jälkeen noin 33 000 pohjoiskorealaista. Etelä-Koreassa loikkarit saavat aina maan kansalaisuuden. Heitä koulutetaan aluksi kolmen kuukauden ajan sisäoppilaitoksessa uuteen elämään, minkä jälkeen he saavat rahallista tukea valtiolta. Moni loikkari alkaa lähettää rahaa kotimaahan jääneelle perheelleen. Loikkarien elintaso nousee heidän aiempaan elämäänsä verrattuna, mutta ammattitaidottomina heidän sosiaalinen asemansa usein laskee. Loikkareiden sopeutumisvaikeudet ja itsemurhat ovatkin yleisiä, ja muutama kymmenen loikkaria on muuttanut takaisin Pohjois-Koreaan. Moni loikkari toimii Etelä-Koreassa kuitenkin aktiivisesti Pohjois-Korean järjestelmän kaatamisen puolesta. Loikkaaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. Koreoiden välinen raja on maailman vartioiduin valtioiden välinen raja, jolla on maailman suurimman miinakenttä. Pohjois-Korean rajavartioita on määrätty ampumaan kaikki rajan ylitystä yrittävät, minkä lisäksi maa pyrkii myös ennalta ehkäisemään loikkauksia vahingoittamalla loikkarien perheitä, kun loikkausyritys huomataan. Jotkut yrittävät pakoa meriteitse pyrkimällä Japaniin, sillä se lähettää loikkarit Etelä-Koreaan. Tämä edellyttää kuitenkin taifuuniherkän Japaninmeren ylittämistä, mikä tekee selviytymisestä epätodennäköistä – joskin jotkut ovat siinä silti onnistuneet. Jotkut pyrkivät myös kiertämään Koreoiden välisen rajan meriteitse, mutta Pohjois-Korean meripartiot tekevät tästä vaikeaa. Maateitse pohjoisen kautta pakeneminen on myös vaikeaa, sillä Pohjois-Korean pohjoiset rajanaapurit Kiina ja Venäjä palauttavat kaikki loikkausta yrittävät takaisin Pohjois-Koreaan. Venäjän kautta pakoa yrittävä voi pyrkiä Vladivostokissa sijaitsevaan Etelä-Korean konsulaattiin, mutta korealainen erottuu Venäjällä melko hyvin ja siksi kiinnijääminen on todennäköistä. Venäjän ja Pohjois-Korean rajan lyhyys myös tekee sen partioimisesta helppoa, joten kiinni jääminen jo rajaa ylittäessä on todennäköistä. Pohjois-Korean ja Kiinan välinen raja on paitsi pitkä ja kevyesti vartioitu, se myös seuraa Tumen- ja Yalu-jokia, jotka madaltuvat kesällä ja jäätyvät talvella, mikä tekee rajan ylittämisestä melko helppoa. Rajan lähellä on myös Yanbianin korealaisten autonominen prefektuuri, jonka asukkaista noin kolmasosa on etnisiä korealaisia, joten loikkari sulautuu joukkoon hyvin, ja jotkut loikkarit ovatkin viettäneet siellä vuosia jäämättä kiinni. Rajaa lähin Etelä-Korean konsulaatti sijaitsee Shenyangissa, mutta se on 200 kilometrin päässä rajasta ja Kiinan poliisi vartioi sitä tarkasti. Jotkut loikkarit pyrkivät pääsemään Mongoliaan, joka lähettäisi loikkarit Etelä-Koreaan. Tämä tarkoittaisi Gobin autiomaan ylittämistä, minkä vuoksi Mongolian läheisyydestä huolimatta jotkut loikkarit pyrkivät mieluummin kaukaisempaan Thaimaahan. Myös Thaimaa lähettää loikkarit Etelä-Koreaan, mutta Thaimaahan pääsemistä vaikeuttaa pitkä välimatka ja yhteisen maarajan puuttuminen. Kiinan ja Thaimaan välissä olevat Laos, Myanmar ja Vietnam lähettävät Kiinan tapaan loikkarit Pohjois-Koreaan. Kaakkois-Aasian viidakot ja Mekong-joki myös vaikeuttavat maihin pääsemistä. Intian niemimaan valtiot todennäköisesti lähettäisivät loikkarin Etelä-Koreaan, mutta tämä tarkoittaisi Himalajan ylittämistä, mikä tekee sinne pyrkimisestä lähes mahdotonta. Viestintä Pohjois-Koreassa ei ole sanan- tai lehdistönvapautta. Mediasisällön monopoli on valtiollisilla televisio- ja radioasemilla sekä sanomalehdillä. Ne julkaisevat valtion propagandaa kuten Kimien dynastian henkilökultin pönkittämistä ja juche-ideologiaa. Korean Central Television on Pohjois-Korean työväenpuolueen televisiokanava. Sen lisäksi toimii kulttuurikanava Mansudae. Työväenpuolueella on myös radiokanava. Korealainen radiokanava Voice of Korea lähettää radio-ohjelmaa koreaksi, kiinaksi, japaniksi ja englanniksi ulkomaalaisille. Kansalaiset seuraavat yleisesti eteläkorealaisia viestimiä, kuten radioasemia sekä rajaseudulla televisiokanavia, vaikka se on ankarasti kiellettyä. Etelä-Korean televisiosta tallennettuja ohjelmia levitetään DVD-levyillä ja USB-tikuilla. Myös eteläkorealainen popmusiikki on suosittua. Pohjoiskorealaisista yhtyeistä suosituin on Moranbong-tyttöbändi. Pohjois-Koreassa on käytössä maan sisäinen valtiollinen intranet-verkko kwangmyong, josta ei ole yhteyttä maailmanlaajuiseen internetiin. Kwangmyongia saavat käyttää kaikki pohjoiskorealaiset, mutta normaalisti eivät maassa asuvat ulkomaalaiset. Verkossa on pohjoiskorealaisia tietokantoja ja uutissivustoja, veikkaussivuja sekä esimerkiksi kirjastojen, valtionhallinnon yksiköiden, oppilaitosten ja yritysten sivuja, yhteensä arviolta joitakin tuhansia sivustoja. Pohjois-Korean hallinto pyrkii valvomaan digitaalista viestintää mahdollisimman tarkasti, minkä vuoksi maan tietokoneissa käytetään oman maan ohjelmistoja. Internet sekä VPN:n ja pienten USB-tallennusvälineiden yleistyminen vaikeuttavat valvontaa. Internetiin on vapaa pääsy vain korkeimmalla eliitillä. Maan verkkotunnus .kp otettiin käyttöön vuonna 2007, ja vuonna 2016 internetissä oli tiettävästi 28 pohjoiskorealaista verkkosivustoa. Pohjoiskorealaisista matkapuhelimista ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Ulkomaalaiset voivat soittaa ulkomaille omasta puhelinverkostaan, josta ei ole yhteyttä pohjoiskorealaiseen verkkoon. Kulttuuri Kim Jong-iliä ja Kim Il-sungia ympäröivä henkilökultti hallitsee Pohjois-Korean kulttuuria. Suuri osa pohjoiskorealaisesta kirjallisuudesta, elokuvasta, musiikista ja teatterista keskittyy kahden johtajan ympärille. Pohjois-Koreasta on Unescon maailmanperintöluettelossa mukana Koguryon hautakivikompleksi, joka lisättiin siihen vuonna 2004. Merkittäviä tapahtumia Pohjois-Koreassa ovat massaliikuntatapahtumat. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä. Juhlapäivät Urheilu Pohjois-Korean joukkue on osallistunut kesä- ja talviolympialaisiin vuodesta 1964 alkaen yhteensä 16 kertaa. Eniten mitaleja on saanut judoka Kye Sun-Hui. Pohjois-Korean jalkapallomaajoukkue on selviytynyt kaksi kertaa MM-kilpailujen lopputurnaukseen, 1966 ja 2010. Joulukuussa 2017 se oli Fifan rankingissa sijalla 126. Pohjois-Korean jääkiekkomaajoukkue pelaa MM-tasolla 3. divisioonassa. Vuonna 2011 se oli kansainvälisen jääkiekkoliiton rankingissa sijalla 45. Lähteet Background Note: North Korea (Yhdysvaltain ulkoministeriö) Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla YLE Elävä arkisto: Kim Jong-il . Areena: Pohjois-Korea. Näkymiä suljettuun maahan https://www.korea-dpr.com/ Seulonnan keskeiset artikkelit

947

https://fi.wikipedia.org/wiki/Perussuomalaiset

Perussuomalaiset

Perussuomalaiset r.p. (), lyhenne PS on suomalainen kansalliskonservatiivinen ja arvokonservatiivinen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2021 lähtien Riikka Purra. Puolueella on 46 kansanedustajaa eduskunnassa, ja se on nykyisin Suomen toiseksi suurin puolue. Perussuomalaisilla on Euroopan parlamentissa kaksi edustajaa: Teuvo Hakkarainen ja Pirkko Ruohonen-Lerner. Perussuomalaiset kuvaa itsensä isänmaallisena ja kristillissosiaalisena puolueena, joka korostaa kansallista etua. Puolue korostaa arvoissaan suomalaisuutta, oikeudenmukaista yhteiskuntaa, vähäosaisten auttamista, kansan puolustamista ja suoraa puhetta. Perussuomalaiset perustettiin vuonna 1995 vararikkoon päätyneen Suomen Maaseudun Puolueen seuraajaksi. Puolue oli pitkään pienpuolue, kunnes nousi vuoden 2011 niin sanotuissa jytkyvaaleissa eduskunnan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Vuonna 2015 puolue osallistui Sipilän hallitukseen, mikä johti puolueen gallupmenestyksen romahtamiseen ja puolueen jakautumiseen vuonna 2017. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa puolue nousi uudistuneena takaisin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Puolueen puheenjohtajina ovat ennen Purraa toimineet Raimo Vistbacka, Timo Soini ja Jussi Halla-aho. Puolueen pää-äänenkannattajia ovat kuukausittain ilmestyvä Perussuomalainen-lehti sekä verkkojulkaisu Suomen Uutiset. Perussuomalaiset kuuluu Pohjoismaiden neuvostossa Vapaa Pohjola -ryhmään ja Euroopan parlamentissa Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmään. Arvot ja lähestymistapa Perussuomalaiset kuvaa itsensä isänmaallisena ja kristillissosiaalisena puolueena. Puolue perustettiin konservatiiviseksi ja euroskeptiseksi vaihtoehdoksi, joka kannattaa suomalaista kulttuuria ja identiteettiä, vastustaa ”haitallista joukkomaahanmuuttoa” ja suosii suomalaista yrittäjyyttä. Puolueella ei ole varsinaista ideologiaa, mutta puolueen tärkeimmäksi arvoksi on arvioitu kansallismielisyys, joka ilmenee Suomen edun asettamisena tärkeimmäksi ohjenuoraksi. Vuonna 2017 perussuomalaisten eduskuntaryhmä arvioitiin arvoiltaan konservatiiviseksi. Puolueen peruselementtejä ovat olleet kansallismielisyys, EU-kriittisyys sekä eliitinvastaisuus. Perussuomalaisten nousua on pidetty osoituksena voimakkaasti eroavan aatepohjan ja tyylin menestymismahdollisuudesta. Puolue on haastanut perinteisiä valtapuolueita ja osoittanut, etteivät nämä ole kaikilta osin kyenneet vastaamaan yhteiskunnan muutoksiin. Erityisesti Timo Soinin kaudella puolueessa vaikutti vennamolainen perinne, jonka vuoksi puolue oli alkujaan lähellä Suomen Maaseudun Puoluetta. Historia Alkutaival Perussuomalaiset perustettiin 11. toukokuuta 1995 Suomen maaseudun puolueen seuraajapuolueeksi. Se merkittiin puoluerekisteriin 13. lokakuuta 1995. Puolueella oli perustettaessa yksi kansanedustaja, SMP:n listalta Vaasan vaalipiiristä valittu Raimo Vistbacka. Kunnallisvaaleissa 1996 perussuomalaiset asetti ehdokkaita noin 150 kunnassa ja sai valtuutettuja noin 75 valtuustoon. Kannatus ylitti 10 prosenttia tuolloin 20 kunnassa. Perussuomalaisten kannatus oli 0,9 prosenttia. Vistbacka uusi paikkansa vuoden 1999 vaaleissa. Eduskuntavaaleissa 2003 puolue sai kolme edustajaa: uusina valittiin puheenjohtaja Timo Soini Uudeltamaalta ja Tony Halme Helsingistä. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa puolue solmi vaaliliittoja Itsenäisyyspuolueen, kokoomuksen, kristillisdemokraattien ja Köyhien asialla -puolueen kanssa. Perussuomalaisten kannatus nousi 4 prosenttiin ja paikkamäärä viiteen. Soinin ja Vistbackan lisäksi eduskuntaryhmään nousivat Pentti Oinonen, Pertti ”Veltto” Virtanen ja Pirkko Ruohonen-Lerner, kaksi jälkimmäistä sitoutumattomina. Soini keräsi kolmanneksi eniten ääniä koko maassa. Kunnallisvaaleissa 2008 perussuomalaiset kuusinkertaisti ääniosuutensa ja nelinkertaisti paikkamääränsä. Perussuomalaisten kannatus oli 5,4 prosenttia. Kesäkuun 2009 eurovaaleissa puolue sai 9,79 % äänistä ja ensimmäisen europarlamenttiedustajansa, kun Soini tuli valituksi vaalien ylivoimaisena äänikuninkaana. Aiemmissa eurovaaleissa puolue jäi paikoista kauas. Soini keräsi 130 715 ääntä. Nousu suureksi puolueeksi Eduskuntavaaleissa 2011 perussuomalaiset otti Suomen historian toiseksi suurimman vaalivoiton, kun puolueen kannatus nousi 19 %:iin ja se sai itselleen 34 lisäpaikkaa. Soini kutsui vaalivalvojaisissa voittoa "jytkyksi". Perussuomalaisista tuli eduskunnan kolmanneksi suurin puolue. Puolue jättäytyi oppositioon, koska se ei voinut hyväksyä Kataisen hallituksen kaavailemia EU-tukipaketteja. Europarlamentaarikoksi valittu Timo Soini palasi eduskuntaan ja hänen tilalleen siirtyi Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Sampo Terho. Eduskuntaan palasivat myös Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustajina aikoinaan toimineet Anssi Joutsenlahti Satakunnan vaalipiiristä, Lea Mäkipää Pirkanmaan vaalipiiristä ja Pentti Kettunen Oulun vaalipiiristä. Uusina valittujen Ritva ”Kike” Elomaan ja Anne Louhelaisen isät toimivat 1970- ja 1980-luvuilla SMP:n kansanedustajina. Kunnallisvaaleissa 2012 perussuomalaiset yli kaksinkertaisti ääniosuutensa ja lähes kolminkertaisti paikkamääränsä. Vuoden 2012 kuntavaaleissa puolue nousi suurimmaksi ryhmäksi Uuraisilla ja Kihniössä. Toukokuun 2014 eurovaaleissa puolue sai äänistä 12,87 % ja nosti paikkamääränsä kahteen. Valituiksi tulivat vaalien toiseksi suurimmalla äänimäärällä Jussi Halla-aho sekä paikkansa uusinut Sampo Terho. Eduskuntavaaleissa 2015 perussuomalaisten kannatus laski hieman, ja puolue menetti eduskunnassa yhden paikan. Puolue nousi silti 38 kansanedustajallaan edustajamäärältään Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Ääniä puolue sai kolmanneksi eniten (17,7 %). Vuonna 2015 Perussuomalaiset meni ensimmäistä kertaa hallitukseen: se sai Sipilän hallituksesta neljä ministerinpaikkaa. Kokoomuksen tuolloisen puheenjohtajan Alexander Stubbin mukaan kokoomus pyrki "halaamaan perussuomalaiset hallituksessa kuoliaaksi". Halla-ahon kausi (2017–2021) Timo Soini ilmoitti blogissaan maaliskuussa 2017, ettei asetu uudelleen ehdolle puolueen puheenjohtajaksi kesäkuun 2017 puoluekokouksessa. Puheenjohtajavaali käytiin 10. kesäkuuta ja Halla-aho voitti sen jo ensimmäisellä kierroksella saatuaan yli 50 prosenttia äänistä. 12. kesäkuuta keskusta ja kokoomus ilmoittivat, etteivät ne jatka hallituksessa Halla-ahon johtamien perussuomalaisten kanssa. Halla-ahon mukaan perussuomalaiset oli halukas sitoutumaan hallitusohjelmaan, mutta pääministeri Juha Sipilä ei suostunut tiukentamaan maahanmuuttopolitiikkaa. Seuraavana päivänä enemmistö kansanedustajista erosi perussuomalaisten eduskuntaryhmästä ja perusti Uusi vaihtoehto -nimisen eduskuntaryhmän. 16. kesäkuuta Perussuomalaisten puoluehallitus päätti erottaa Uuteen vaihtoehtoon loikanneet perussuomalaisista. Heille, jotka tekivät päätöksen pikaistuksissaan, annettiin kesäkuun loppuun asti aikaa vaihtaa takaisin PS:n eduskuntaryhmään. Vuonna 2017 Perussuomalaiset joutui lähtemään hallituksesta, koska muut hallituspuolueet eivät halunneet jatkaa yhteistyötä Jussi Halla-ahon johtamien perussuomalaisten kanssa. Perussuomalaisista loikanneiden kansanedustajien perustama Uusi vaihtoehto (sittemmin Sininen eduskuntaryhmä) jäi hallitukseen. Vuoden 2018 presidentinvaalissa puolueen 1. varapuheenjohtaja ja ensimmäisen kauden kansanedustaja Laura Huhtasaari sijoittui kolmanneksi lähes 7 % ääniosuudella. Tulos tulkittiin voitoksi puolueelle, jonka eduskuntaryhmä oli hajonnut kahtia edellisenä vuonna. Eduskuntavaaleissa 2019 puolueen kannatus pieneni 0,2 prosenttiyksiköllä, mutta puolue onnistui saamaan yhden kansanedustajan paikan enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Perussuomalaiset pääsi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Toukokuun 2019 eurovaaleissa puolue sai äänistä 13,8 % ja säilytti molemmat paikkansa. Valituiksi tulivat Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen. Eduskunnan istumajärjestyksessä puolue oli pitkään sijoitettu keskelle, keskustan ja vihreiden väliin, mutta vuoden 2019 valtiopäivillä se päätettiin siirtää salin oikeaan laitaan. Perussuomalaiset vastustivat siirtoa, mutta kaikki muut puolueet kannattivat sitä. Kuntavaaleissa 2021 perussuomalaiset sai historiansa korkeimman kannatuksen: 14,5 prosenttia. Purran kausi (2021–) Kuntavaalien jälkeen kesäkuussa 2021 Halla-aho ilmoitti että hän ei hae jatkokautta perussuomalaisten puheenjohtajana. Elokuun 2021 puheenjohtajakilvan voitti Riikka Purra ja uudeksi puoluesihteeriksi valittiin Arto Luukkanen. Aluevaaleissa 2022 perussuomalaiset sai 11,1 prosentin kannatuksen. Purran kaudella perussuomalaisia alkoi haastaa Ano Turtiaisen johtama sirpaleryhmä nimeltä Valta kuuluu kansalle (VKK). Kansallista Kokoomusta aiemmin edustanut istuva kansanedustaja Wille Rydman siirtyi perussuomalaisiin tammikuun alussa 2023. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset oli toiseksi suurin puolue. Se kasvatti eduskuntaryhmäänsä seitsemällä kansanedustajalla verrattuna edellisiin vaaleihin. 46 edustajanpaikkaa on puolueen historian paras tulos. Poliittiset linjaukset ja tavoitteet Perussuomalaisten sääntöjen mukaan puolueen päämääränä on kristillissosiaaliselta pohjalta koota yhteen ne väestöryhmät, joiden etujen ajamisesta ja tasavertaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta sekä yhteiskunnallisesta asemasta ei ole oikeudenmukaisesti huolehdittu. Puheenjohtajana ollessaan Timo Soini sanoi puolueen olevan työväenpuolue ilman sosialismia ja eduskuntaryhmä on todennut puolueen kuuluvan poliittiseen keskustaan. Puolueen puheenjohtajana toiminut Jussi Halla-aho on korostanut, että Perussuomalaisille "oma kansa tulee ensin". Perussuomalaiset edustaa kristillissosiaalista arvokonservatismia. Perussuomalaisten yleisohjelma hyväksyttiin ensimmäisessä puoluekokouksessa 26. marraskuuta 1995 Kokkolassa. Ohjelmassa puolueen arvomaailma määriteltiin kristillis-sosiaaliseksi. Puolue on sittemmin julkaissut lukuisia vaali-, erityis- ja tavoiteohjelmia. Veropolitiikka Eduskuntavaaliohjelmassa 2011 perussuomalaiset vaati jyrkempää progressiota verotukseen, lapsiperheille verovähennyksiä, perintöveron lakkauttamista asuntojen osalta ja alempaa ruoan, autojen ja polttoaineiden verotusta. Puolueen mielestä suurten perintöjen verotusta ei saa laskea. Perussuomalaiset halusivat kiristää yritysten osinkoveroa ja yli 5 000 euroa kuussa ansaitsevien verotusta sekä korottaa pääomatuloveron 30 %:iin sekä perua energiaverojen korotukset. Vaaliohjelma vastusti myös niin sanottuja ”vihreitä veroja” kuten ruuhkamaksuja. Vihreä verouudistus veisi puolueen mielestä teollisuustyöpaikat ja tulisi vähävaraisille kalliiksi. Perussuomalaiset on vaatinut varallisuusveron palauttamista. Pääomatuloverotuksesta pitäisi puolueen mukaan tehdä progressiivinen yksityishenkilöille, ja suurten säätiöiden sekä yritysten kaikista pääomatuloista verollisia. Pieni- ja keskituloisten ihmisten ja pienyritysten verotusta ei saa kiristää. Yhteisöveron laskua 24,5 prosentista 20 prosenttiin perussuomalaiset piti vuoden 2014 vaihtoehtobudjetissaan hätiköitynä ratkaisuna ja kannatti veron laskua enintään 22 prosenttiin. Myös arvonlisäveron korotusta vuoden 2013 alussa perussuomalaiset pitivät virheenä ja rahoittaisivat prosentin alennuksen Kela-maksun palauttamisella yksityiselle sektorille. Perussuomalaiset vastustavat Suomen ”yltiömarkkinavetoista” suuntaa ja kannattavat hyvinvointivaltiota. Valtion pitää kaventaa tuloeroja. Finanssikriisi pitää panna finanssimarkkinoiden ja ”suurpääomapiirien” maksettavaksi. Sosiaali- ja terveyspolitiikka Eduskuntavaaliohjelmassaan 2011 puolue vaati perusturvan parantamista ja sen sekä lapsilisien sitomista kuluttajahintaindeksiin. Suurituloisten lapsilisiä piti perussuomalaisten mukaan leikata ja pienituloisia kannustaa lastenhankintaan. Toimeentulotuesta ei tullut vähentää lapsilisiä ja yksinhuoltajakorotuksia. Alle 4 000 euroa kuussa ansaitsevia lapsiperheitä lisätuettaisiin lapsivähennyksellä. Työeläkkeiden ”taitettua indeksiä” pitäisi parantaa, ja nuorten eläkekarttumaprosenttia korottaa. Puolue haluaa parantaa vanhustenhoidon ja vammaishoidon tasoa ja on huolissaan terveydenhoidon pätkätöistä ja epäpätevistä työntekijöistä. Omaishoitajien työ on korvattava paremmin. Puolueen mielestä sosiaali- ja terveyspalveluissa tulisi aina säilyttää julkinen palveluntuotanto yksityisen rinnalla ja palvelumaksuja pitäisi laskea. Vaaliohjelmassaan perussuomalaiset vaativat kyläkoulujen säilyttämistä ja pieniä luokkakokoja. Puolue pitää tärkeänä taito- ja taideaineiden sekä liikunnan opetuksen lisäämistä, ruotsin muuttamista vapaaehtoiseksi aineeksi peruskoulussa, ylempien korkeakoulututkintojen pakollisen virkamiesruotsin poistoa sekä opintotuen sitomista indeksiin. Työelämä ja valtionyritykset Työehtoja rikkovia työnantajia tulee puolueen mukaan rangaista ankarasti sekä harmaata taloutta ja talousrikollisuutta torjua. Perussuomalaiset haluaa pysäyttää valtionhallinnon ”tuottavuusohjelman”, koska heistä se on pelkkä ”irtisanomisohjelma”. Työeläkerahastoja ja valtion rahoja pitää käyttää enemmän suomalaiseen työhön. Valtion tulisi toimia aktiivisena omistajana suomalaisen työn edistämiseksi. Puolue kannattaa Veikkauksen monopolia, ja sen mielestä Yleisradion tehtäviä ei voi jättää markkinoiden armoille. Puolueen mukaan ylikansalliset yritykset polkevat työntekijöiden oikeuksia kehitysmaissa ja jakavat miljardivoittoja omistajilleen. Niiltä pitää ottaa rahaa ilmastoinvestointeihin. Toukokuussa 2018 perussuomalaiset yhtyi vasemmiston ja vihreiden välikysymykseen työehdoista, kun hallitus oli keventänyt pienten yritysten irtisanomissuojaa ja sallinut nuorille määräaikaiset työsopimukset ilman erityistä syytä. Maaseutupolitiikka Vuonna 2011 perussuomalaiset julkaisi maaseutupoliittisen ohjelmansa, jonka mukaan puolue haluaa yhdistää maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön luonnonvaraministeriöksi. Puolue tukee alueellista hajauttamista ja palveluiden säilyttämistä maaseudulla keskittämisen sijaan. Perussuomalaiset vastustaa peltojen ja metsien kiinteistöverotusta. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelman mukaan ”teollinen maatalous” ei sovi Suomeen. Puolue ei hyväksy geenimuunneltujen lajikkeiden viljeylyä tai niiden tuontia, jalostusta tai käyttöä Suomessa. Maahanmuuttopolitiikka Perussuomalaisten mielestä tiukka maahanmuuton kontrolli ja paluumuutto ovat tärkeimmät ja tehokkaimmat ja käytännössä ainoat maahanmuuton haitoilta suojautumisen keinot. Perussuomalaisten mielestä kotouttamispolitiikan lähtökohtana tulisi olla ”maassa maan tavalla”. Vakavasta rikoksesta tai toistuvista rikoksista tuomitut maahanmuuttajat on karkotettava Suomesta. Suomen tulee suosia työperäistä maahanmuuttoa humanitaarisen sijaan. Puolueen mukaan perheiden yhdistäminen pitää saada hallintaan. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa mainitaan ns. mummo-kysymyksestä, että tällainen ikäihmisten haaliminen maahan on täysin vastuutonta. Puheenjohtaja Jussi Halla-aho sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa 2018, että puolue haluaa lopettaa humanitaarisen maahanmuuton kokonaan. Otteita eduskuntavaaliohjelmasta 2011 koskien maahanmuuttoa: Itsensä laillisella työllä ja yrittäjyydellä elättävät maahanmuuttajat ovat tervetulleita Suomeen Kotouttamispolitiikan perusteeksi ”maassa maan tavalla” Työperätöntä maahanmuuttoa on hillittävä taloudellisia vetovoimatekijöitä ja perheenyhdistämispolitiikkaa tiukentamalla Turvapaikkahakemusten käsittelyä on nopeutettava Ei eurooppalaiselle ”taakanjakopolitiikalle” Pakolaiskiintiötä on sopeutettava taloudelliseen tilanteeseemme Gettoutuminen on estettävä järkevällä asuntopolitiikalla Rikolliset maahanmuuttajat karkotettava kotimaahansa Kansalaisuus on palkinto Paikallisuus yhteiskuntapolitiikan lähtökohtana liikkuvuuden sijaan Ulko- ja turvallisuuspolitiikka Perussuomalaiset vaatii yleisen maanpuolustusvelvollisuuden säilyttämistä Suomessa. Aiemmin Perussuomalaiset vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta puoluevaltuusto siirtyi kannattamaan sitä lähes yksimielisesti 30. huhtikuuta 2022. Perussuomalaisten mielestä kansanvalta on paras tapa järjestää yhteiskunnallinen päätöksenteko, joten puolueen tavoitteena on palauttaa päätösvaltaa Euroopan unionilta takaisin jäsenvaltioille. Euroopan unionia tulisi perussuomalaisten mielestä kehittää mieluummin itsenäisten valtioiden yhteistyöelimenä kuin liittovaltioksi. Puolue puolustaa tasavallan presidentin vahvoja valtaoikeuksia. Oikeuspolitiikka Puolueen 2011 eduskuntavaalivaaliohjelmassa ehdotettiin rangaistusten kiristämistä. Kansanedustajien etuudet 18. toukokuuta 2018 eduskuntaryhmien sopiessa kansanedustajien sopeutumieläkkeen poistosta perussuomalaisten eduskuntaryhmä oli ainoa eduskuntaryhmä joka ei ollut lakiehdotuksen takana. Suomen Uutisten mukaan Perussuomalaiset vastusti lakiesitystä, koska katsoi sopeutumiseläkkeen poistoon kytketyn nykyisten kansanedustajien etujen liiallista kasvattamista. Ay-liike Vuoden 2011 ”jytkyvaalien” jälkeen perussuomalaiset ilmoitti tavoittelevansa vaikutusvaltaa myös ammattiyhdistysliikkeessä. Puolueen piti käynnistää toimintaa ay-liikkeen sisällä kannattajiensa keskuudessa ja päästä kiinni vallankahvaan. Ensimmäinen tavoite oli keväällä 2012 järjestetyt Metalliliiton liittokokousvaalit. Matti Putkosen mukaan tarkoituksena oli nousta vasemmistoliiton ohitse Metalliliiton toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Perussuomalaiset sai kuitenkin kokoon vain seitsemän ehdokasta. Vaaleissa perussuomalaiset saivat 0,2 % äänistä ja yhden paikan 464 edustajan liittokokoukseen. Seuraavissa liittokokousvaaleissa 2016 perussuomalaiset saivat 0,1 % äänistä ja menettivät ainoan liittokokouspaikkansa. Yksittäisiä perussuomalaisia on osallistunut ammatillisten järjestöjen vaaleihin myös puolueisiin sitoutumattomilla listoilla. Vuonna 2019 perussuomalaiset mainitsi uudelleen tavoittelevansa vaikutusvaltaa ammattiyhdistysliikkeessä. Työntekijöiden keskuudessa perussuomalaisten kannatus on Ylen mukaan ollut 29 prosenttia toukokuussa 2019. Nimi ja tunnukset Englanninkielinen nimi Perussuomalaiset ilmoitti elokuussa 2011 käyttävänsä itsestään kansainvälisissä yhteyksissä englanninkielistä nimeä The Finns eli ”suomalaiset”. Aiemmin puolueella ei ollut englanninkielisestä nimestä virallista päätöstä, mutta True Finns -nimeä käytettiin esimerkiksi puolueen verkkosivustolla. Tunnus Perussuomalaisten nykyisen keltasinisen tunnuksen on suunnitellut Jukka Jusula. Hän luovutti tunnuksen puolueen vapaaseen käyttöön loppuvuonna 2003 ja puolue alkoi käyttää sitä vuonna 2004. Vuonna 2014 tunnuksen ilme muuttui. Rakenne ja organisaatio Puolueen toimielimet Puolueen ylin päättävä elin on puoluekokous. Se kokoontuu joka toinen vuosi (parittomina vuosina) toukokuun ensimmäisen ja syyskuun viimeisen päivän välillä. Puoluekokouksessa valitaan aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan puolueen puheenjohtaja, kolme varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri ja puoluevaltuusto. Jokaisella puolueen jäsenmaksun ajallaan maksaneella jäsenellä on puoluekokouksessa läsnäolo-, puhe- ja yhtäläinen äänioikeus. Puoluevaltuusto kokoontuu kerran vuodessa. Se myös osallistuu puolueen eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen kanssa päätökseen puolueen osallistumisesta hallitukseen. Puolueneuvostoon kuuluvat puoluevaltuuston jäsenet sekä puolueen kunnanvaltuutetut sekä ansioituneet, puoluekokouksen hyväksymät vaatimukset täyttävät puolueen jäsenet, jotka puolueneuvosto valitsee kokouksessaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Puolueneuvosto kokoontuu joka toinen vuosi, niinä vuosina jolloin puoluekokous ei kokoonnu. Se päättää puolueen ohjelmista. Perussuomalaisten puoluetoimisto sijaitsee Helsingin Isolla Roobertinkadulla, jonne puolue muutti maaliskuussa 2018 Yrjönkadulta. Eduskuntaryhmä Perussuomalaista puoluetta eduskunnassa edustaa Perussuomalaisten eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii perussuomalaisten kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Jani Mäkelä. Lähijärjestöt Perussuomalaisten nuorisojärjestö on Perussuomalainen Nuoriso, naisjärjestö Perussuomalaiset Naiset ja miesjärjestö PerusÄijät. Puolueen yrittäjäyhdistys on PerusYrittäjät. Puolueen työntekijäyhdistys Peruspuurtajat lisättiin yhdistysrekisteriin 5.3.2019. Puolueen sen aikaisessa nuorisojärjestössä Perussuomalaiset Nuoret ry:ssä valmisteltiin alkuvuodesta 2020 sääntömuutosta, jolla nuorisojärjestön äänivaltainen jäsenyys pyrittiin rajaamaan vain niille henkilöille, jotka ovat myös puolueen jäseniä. Perussuomalaisten Nuorten kokous ei hyväksynyt sääntömuutosesitystä. Perussuomalaisten puoluesihteeri Simo Grönroos ilmoitti silloin, että puolue suunnittelee uuden nuorisojärjestön perustamista. Piirijärjestöt Perussuomalaisilla on 16 piiriyhdistystä: Etelä-Pohjanmaa Etelä-Savo Häme Helsinki Kainuu Keski-Pohjanmaa Keski-Suomi Kymi Lappi Pirkanmaa Pohjois-Karjala Pohjois-Pohjanmaa Pohjois-Savo Satakunta Uusimaa Varsinais-Suomi Kansainväliset jäsenyydet Euroopan parlamentissa puolue kuuluu ECR-ryhmään, johon se palasi vuonna 2023. Sitä ennen se on kuulunut ID-ryhmään 2019-2023, ECR:ään 2014–2019 ja EFD:hen 2009–2014. Pohjoismaiden neuvostossa Suomen valtuuskunnan perussuomalaiset jäsenet kuuluvat Vapaa Pohjola -ryhmään. Säätiöyhteydet ja rahoitus Perussuomalaisten ja sen edeltäjän, Suomen Maaseudun Puolueen ympärillä on toiminut kolme säätiötä. Perussuomalaisen puolueyhteisön rahoitusjärjestelyissä keskeiset organisaatiot toimivat pitkälti julkisen tuen varassa. Pääosa organisaatioista saa suoraan valtionapua ja samalla useat toimijat kokoavat lisärahoitusta avustuksina muilta valtiontuen varassa toimivilta organisaatioilta. Puolueyhteisön ulkopuolelta tulevia yksityisen rahoituksen lähteitä ei juuri ole. Perussuomalaisten tukisäätiö Perussuomalaisten tukisäätiö toimii 1990-luvun alussa perustetun SMP:n tukisäätiön pohjalta. Nimi muutettiin nykyiseen muotoon vuonna 2006. Perussuomalaisten Tukisäätiön toiminnan tarkoitus on tukea ja edistää puolueen ja sen järjestöjen toimintaa. Tukisäätiö toimii omaisuuden hallinnan välineenä ja käytännössä hallitus koostuu pitkäaikaisista, jo SMP:n ajan puoluetoimijoista. Osa puolueen omaisuudesta toimii säätiön hallinnassa. Säätiö on saanut myös raha-avustuksia Perussuomalaiselta puolueelta ja jakanut itse avustuksia muille Perussuomalaisen yhteisön järjestöille. Vuonna 2015 Tukisäätiö myönsi puolueen piirijärjestöille tukea 16 000 euroa ja opintokeskusta ylläpitävälle sivistysjärjestölle 30 000 euroa. Vuoden 2017 puoluekokouksen jälkeen tapahtuneen liikehdinnän myötä Tukisäätiö ajautui eronneen puoluejohdon käsiin. Suomen Perusta -säätiö Suomen Perusta -säätiö toimii Perussuomalaisen puolueen perustaman ajatushautomon ylläpitäjänä. Suomen Perusta -säätiön tarkoitus on edistää suomalaista kansanvaltaista yhteiskuntaa kehittävää tutkimusta ja keskustelua sekä edistää päätöksentekoa. Säätiö tekee ja teettää ajankohtaisiin aiheisiin liittyviä raportteja ja selvityksiä, minkä lisäksi se on järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja seminaareja. Vuonna 2011 toteutunut vaalivoitto muutti Perussuomalaisten aseman ns. suureksi puolueeksi. Rahoituksen ja valtionavun osalta tämä mahdollisti ajatuspajan ja sivistysjärjestön perustamisen. Säätiö kertoo, ettei se ole riippuvainen puolueen linjauksista, vaan se pyrkii antamaan uusia näkökulmia poliittiseen keskusteluun. Perussuomalainen puolue on kuitenkin maksanut säätiön alkupääoman, minkä lisäksi puolue nimittää säätiön hallituksen jäsenet. Säätiön talous perustuu ajatuspajojen valtionapumäärärahaan ja muualta saatuihin avustuksiin. Vuosina 2014 ja 2015 säätiön kokonaistulot olivat yli 112 000 euroa, jotka on koottu avustuksina eri lähteistä. Valtionavun osuus on ollut 72 000 euroa. Loput rahat ovat OKM:n valtionapuasiakirjojen mukaan lähtöisin omalta puolueelta. Suomen Perusta -säätiö on tilinpäätösten perusteella vastannut poliittisten toimihenkilöiden henkilöstökuluista. Säätiö on lisäksi tuottanut Perussuomalaisten teemoja ja tavoitteita tukevia aineistoja. Ajatuspajan tarkoitukseksi on myös muissa yhteyksissä todettu yhteistyön tiivistäminen puolueen opintokeskuksen Pekasuksen kanssa mm. tarjoamalla asiantuntija-apua. Ida ja Lauri Reinikaisen säätiö Vanhan SMP:n yhteydessä toiminut Ida ja Lauri Reinikaisen säätiö on nykyisellään erkaantunut puoluetoiminnasta. Vuonna 1988 rekisteröitynyt säätiö oli 2010-luvulle saakka SMP:n ajan johtohenkilöiden hallinnassa. Kytkös puolueeseen syntyi säätiön sääntöjen pohjalta, joiden mukaan säätiön tuli purkautuessaan osoittaa rahat SMP:lle. Säätiö on ollut mukana myös puolueen lehtiyhtiön lainajärjestelyissä. SMP:n hajotessa vanha puoluejohto vei säätiön mukanaan ja pesäero puolueeseen vahvistui. Kannattajakunta Poliittinen nelikenttä Vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajia on hankala sijoittaa vasemmisto–oikeisto-akselille, koska mielipiteiden hajonta on suurta. Asteikolla 1–10, jossa 1 on äärimmäinen vasemmisto ja 10 äärimmäinen oikeisto, perussuomalaisten kannattajat saivat arvon 5,4, kun suomalaisten keskiarvo oli 5,5. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa perussuomalaisten kannattajista 38 prosenttia sijoitti itsensä keskustaan, 33 prosenttia oikeistoon ja 12 prosenttia vasemmistoon. Arvoliberaalisuus−arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvokonservatiiveja oli 36 prosenttia, arvoliberaaleja 22 prosenttia ja keskelle asettuvia 28 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että perussuomalaiset on keskusta-oikeistolainen puolue. Mielipiteet Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tulevaisuusbarometri vuodelta 2019 kertoo, että perussuomalaisten kannattajat pelkäävät tulevaisuutta ja näkevät siellä enemmän uhkakuvia kuin muiden puolueiden äänestäjät. Perussuomalaisten kannattajat eivät pidä useimpia ekologista kestävyyskriisiä, kansainvälisen politiikan jännitteitä ja teknologian murrosta koskevia väitteitä tärkeinä eivätkä myöskään usko, että näihin asioihin on mahdollista vaikuttaa. He eivät usko, että kansainvälisyys toisi vapautta ja vaurautta. Perussuomalaisten mukaan on epätodennäköistä, että globaaleissa kehityskuluissa tullaan onnistumaan. Perussuomalaisten kannattajien mukaan on epätodennäköistä, että maapallon kantokykyyn tullaan sopeutumaan ja elinympäristömme tulevaisuus saadaan turvattua. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan pidä ekologisen kestävyyskriisin uhkia kovin suurina ja pitävät niihin reagoimista vähemmän tärkeänä kuin muut. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksessa 9 prosenttia perussuomalaisten kannattajista yhtyi väitteiseen, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistäminen on ensiarvoisen tärkeä yhteiskunnallinen tavoite. Koko väestön kohdalla luku oli 47 prosenttia. Samassa tutkimuksessa 45 prosenttia suomalaisista katsoi, että etnisiin vähemmistöihin kuuluvilla on kantaväestön veroiset mahdollisuudet edetä elämässään. Perussuomalaisten kannattajista 82 prosenttia oli samaa mieltä. Perussuomalaisten äänestäjät eivät kokeneet, että valkoihoiset, suomenkieliset ja heteroseksuaalit olisivat suomalaisessa yhteiskunnassa etuoikeutetussa asemassa. He eivät myöskään katsoneet, että etniset vähemmistöt sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt olisivat yhteiskunnassa syrjittyjä ryhmiä. Näissä kysymyksissä perussuomalaiset poikkesivat kyselyyn osallistuneiden enemmistöstä. Tutkimuksessa 76 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä oli eri mieltä ajatuksesta, että syrjiviä näkemyksiä esittäville ei tule tarjota mahdollisuutta julkisuuteen. Perussuomalaisten kannattajille uskonnon, perinteiden ja sukujuurten merkitys identiteetin muodostajina oli keskimääräistä suurempi. Myös ihonväri, sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen olivat perussuomalaisille tärkeämpiä kuin muita puolueita äänestäville. Perussuomalaisten kannattajat erottuivat äänestäjäryhmistä ainoana, jossa vähemmistö (45 prosenttia) arvioi, että tutkijoiden antamaan tietoon voi luottaa, koska tutkimustieto on avointa tiedeyhteisön kritiikille. Kaikista suomalaisista samaa mieltä oli 68 prosenttia. Suomalaisista 28 prosentin mielestä tieteentekijöillä on usein piilotettuja motiiveja, perussuomalaisista samaa mieltä oli 54 prosenttia. Puolueen äänestäjäkunnasta 29 prosenttia arvioi saavansa yhteiskunnallisissa asioissa ystäviltään ja verkostoiltaan parempaa tietoa kuin julkisista lähteistä, kaikista äänestäjistä näin arvioi 12 prosenttia. Rasismi Iltalehden Taloustutkimuksella teettämän kyselytutkimuksen (2023) mukaan perussuomalaisten kannattajilla on selvästi enemmän rasistisiksi luokiteltavia mielipiteitä ja asenteita kuin muiden puolueiden kannattajilla. Kasvava enemmistö perussuomalaisista pitää ihmisrotujen olemassaoloa tosiasiana ja 40% perussuomalaisista uskoo, että mustien afrikkalaisten henkiset kyvyt ovat heikommat kuin länsimaissa elävän valkoisen rodun kyvyt. Yksi kolmasosa perussuomalaisten äänestäjistä oli sitä mieltä, että ihmisrotujen sekoittumista olisi pyrittävä estämään, ja tämä osuus oli suurempi kuin muiden puolueiden kannattajilla. Kaikkien ihmisten yhtäläiseen arvoon ihonväristä riippumatta uskoi perussuomalaisista pienempi osa kuin muiden puolueiden kannattajista . Mainitun kyselytutkimuksen tekijän mukaan rasistisia asenteita on perussuomalaisten kannattajissa kaksin- tai kolminkertaisesti muihin suomalaisiin verrattuna. Rasistisia asenteita omaavat ovat kuitenkin vähemmistö perussuomalaisten joukossa. Ylen Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä (7/2023) perussuomalaisten kannattajista lähes kaikki olivat sitä mieltä, että rasismiin suhtaudutaan Suomessa riittävän vakavasti. Perussuomalaisista vain 2 % kaipasi lisää toimia rasismin suhteen, ja tämä osuus oli pienempi kuin millään muulla puolueella. Perussuomalaisille oli kaikista puolueista vähiten tärkeää tavoitella sitä, että Suomessa ei hyväksyttäisi rasismia missään muodossa; vain 13 % perussuomalaisista piti sitä erittäin tärkeänä, kun kaikkien suomalaisten keskiarvo oli 64%. Rakenne Vuonna 2009 puolueen kannattajista 50 prosenttia työskenteli työntekijäammateissa. Määrä oli suurempi kuin vasemmistopuolueilla. Vuonna 2016 tehdyssä kyselytutkimuksessa perussuomalaiset oli vuoden 2015 eduskuntavaaleissa poliisien keskuudessa selvästi suositumpi kuin koko väestön keskuudessa. Se oli kyselyssä toiseksi suosituin puolue, ja poliisien joukossa kannattajia oli 24,4 %. Vuonna 2012 Sunnuntaisuomalaisen toimittajakyselyssä perussuomalaiset oli vähiten suosittu puolue, jota edellisissä vaaleissa oli äänestänyt vain 2 % vastanneista 285:stä toimittajasta. 44 % vastanneista ei kertomansa mukaan missään nimessä äänestäisi perussuomalaisia. Vuonna 2011 Taloustutkimus selvitti puolueiden kannattajakuntien rakenteita. Tutkimuksen mukaan 40 % perussuomalaista kuului suorittavaa työtä tekevään työväestöön. Yrittäjiä puolueen kannattajissa oli kokoomuksen jälkeen toiseksi eniten. Sen sijaan toimihenkilöiden ja johtajien keskuudessa kannatus oli pienintä kuuden suurimman puolueen joukossa. Eläkeläisten keskuudessa perussuomalaiset oli vähemmän suosittu kuin kolme muuta suurta puoluetta. Perussuomalaiset ovat tulotasoltaan tyypillisiä suomalaisia, vaikka heidän koulutusasteensa on hieman keskimääräistä matalampi. Kaikkein pienituloisimpien joukossa perussuomalaiset keräsi selvästi vähemmän kannatusta kuin ryhmään kuuluvien suosituin puolue vasemmistoliitto. Työttömien osuus puolueen kannattajista on silti eduskuntapuolueiden korkein. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajista kymmenellä prosentilla oli korkeakoulututkinto. Kannattajien sukupuolijakauma oli vinoutunut vuoden 2011 kyselyssä: noin kaksi kolmasosaa kannattajista oli miehiä. Tammikuussa 2013 tehdyssä kannatusmittauksessa perussuomalaiset oli suomalaisten miesten eniten kannattama puolue. Naisten joukossa puolue oli viidenneksi suosituin. Maantieteellisesti ja ikäluokittain perussuomalaisia kannatettiin poikkeuksellisen tasaisesti eri puolilla maata ja eri ikäluokissa. Vuoden 2023 mielipidekyselyssä perussuomalaiset oli 18-22-vuotiaiden keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue lähes 30 prosentin osuudella. Jäsenet Perussuomalaisissa oli vuonna 2002 noin 1 600 jäsentä, joista miehiä oli 400 ja naisia 1 200. Seuraavan vuosikymmenen aikana jäsenmäärä moninkertaistui ja ylitti 5 000 vuonna 2011 ja 8 000 vuonna 2013. Tammikuussa 2018 puolueessa oli 11 000 jäsentä. Puolueen kannatus on ollut suhteellisesti suurinta Kaustisella (2008: 34,0 %, 2012: 37,3 %), Kihniössä (2008: 26,9 %, 2012: 37,0 %) ja Vetelissä (2008: 33,7 %, 2012: 27,9 %). Demografia Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaisemassa tutkimuksessa perussuomalaisten jäsenet erottuivat suhteellisen alhaisella keski-iällä ja miesvaltaisuudella. Kuudesta suurimmasta puolueesta perussuomalaisten keski-ikä, 54 vuotta, oli toiseksi matalin heti vihreiden jälkeen. Jäsenistä 75 prosenttia oli miehiä. Tutkimuksen mukaan jäsenistö jakaantuu suhteellisen tasaisesti ympäri maata. Työssäkäyviä oli noin puolet ja eläkeläisiä noin kolmasosa. Työttömien osuus oli kuudesta puolueesta suurin, 11 prosenttia. Perussuomalaisten jäsenten mediaanitulo oli 3 000 euroa kuukaudessa. Työssäkäyvistä perussuomalaisilla oli puolueista eniten työntekijäjäseniä, lähes 40 prosenttia. Alle 30 prosentilla oli korkeakoulututkinto. Vaalihistoria Eduskuntavaalit Kannatus vaalipiireittäin Vaalipiirien määrä väheni vuoden 2011 eduskuntavaalien 15:stä 13:een, kun vuonna 2015 Etelä-Savon ja Kymen vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Euroopan parlamentti Kuntavaalit Presidentinvaalit Aluevaalit </div> Merkittäviä poliitikkoja Perustettaessa yhdistyksen puheenjohtajaksi nimettiin Kari Bärlund, sihteeriksi Urpo Leppänen sekä varapuheenjohtajiksi Raimo Vistbacka ja Timo Soini, kaikki vanhoja SMP:n johtomiehiä. Puheenjohtajat Raimo Vistbacka 1995–1997 Timo Soini 1997–2017 Jussi Halla-aho 2017–2021 Riikka Purra 2021– Puoluesihteerit Timo Soini 1995–1997 Rolf Sormo 1997–1999 Hannu Purho 1999–2007 Ossi Sandvik 2007–2013 Riikka Slunga-Poutsalo 2013–2019 Simo Grönroos 2019–2021 Arto Luukkanen 2021–2023 Harri Vuorenpää 2023– 1. varapuheenjohtajat Raimo Vistbacka 1997–2005 Vesa-Matti Saarakkala 2005–2007 Pentti Oinonen 2007–2011 Hanna Mäntylä 2011–2013 Jussi Niinistö 2013–2017 Laura Huhtasaari 2017–2019 Riikka Purra 2019–2021 Leena Meri 2021– 2. varapuheenjohtajat Paula Juka 1997–2003 Harri Lindell 2003–2005 Auli Kangasmäki 2005–2011 Juho Eerola 2011–2013 Hanna Mäntylä 2013–2017 Teuvo Hakkarainen 2017 Arja Juvonen 2019–2021 Mauri Peltokangas 2021– 3. varapuheenjohtajat Vaili-Kaarina Jämsä 2003–2005 Ahti Moilanen 2005–2007 Pirkko Mattila 2007–2009 Vesa-Matti Saarakkala 2009–2011 Reijo Ojennus 2011–2013 Juho Eerola 2013–2015 Sebastian Tynkkynen 2015–2016 Juho Eerola 2017–2021 Sebastian Tynkkynen 2021– Eduskunnan puhemiehet Maria Lohela 2015–2017→ uv. Jussi Halla-aho 2023– Kansanedustajat ja europarlamentaarikot Nykyiset kansanedustajat Juho Eerola (2011–) Ritva ”Kike” Elomaa (2011–2017→uv.→2017–) Jussi Halla-aho (2011–2014, 2019–) Arja Juvonen (2011–2017→EkrJu.→2017–) Ville Vähämäki (2011–) Laura Huhtasaari (2015–2019, 2023–) Leena Meri (2015–) Jani Mäkelä (2015–) Jari Ronkainen (2015–) Sami Savio (2015–) Ville Tavio (2015–) Sanna Antikainen (2019–) Petri Huru (2019–) Vilhelm Junnila (2019–) Kaisa Juuso (2019–) Ari Koponen (2019–) Jari Koskela (2019–) Kristian Sheikki Laakso (2019–) Mikko Lundén (2019–) Juha Mäenpää (2019–) Veijo Niemi (2019–) Mauri Peltokangas (2019–) Sakari Puisto (2019–) Riikka Purra (2019–) Lulu Ranne (2019–) Mari Rantanen (2019–) Minna Reijonen (2019–) Jenna Simula (2019–) Sebastian Tynkkynen (2019–) Wille Rydman (kok→EkrW.R.→2023–) Miko Bergbom (2023–) Kaisa Garedew (2023–) Tomi Immonen (2023–) Antti Kangas (2023–) Teemu Keskisarja (2023–) Rami Lehtinen (2023–) Mira Nieminen (2023–) Jorma Piisinen (2023–) Mikko Polvinen (2023–) Anne Rintamäki (2023–) Onni Rostila (2023–) Sara Seppänen (2023–) Pia Sillanpää (2023–) Jaana Strandman (2023–) Joakim Vigelius (2023–) Timo Vornanen (2023–) Entiset kansanedustajat Raimo Vistbacka (SMP→1995–2011) Tony Halme (2003–2007) Timo Soini (2003–2009, 2011–2017→uv.) Pentti Oinonen (2007–2017→uv.) Pirkko Ruohonen-Lerner (2007–2015) Pertti ”Veltto” Virtanen (2007–2015) Pietari Jääskeläinen (2009–2015) Markku Uusipaavalniemi (Kesk.→2010–2011) Teuvo Hakkarainen (2011–2019) Lauri Heikkilä (2011–2015) Reijo Hongisto (2011–2017→uv.) James Hirvisaari (2011–2013→Muutos 2011) Olli Immonen (2011–2023) Ari Jalonen (2011–2017→uv.) Anssi Joutsenlahti (2011–2015) Johanna Jurva (2011–2015) Pentti Kettunen (2011–2015) Kimmo Kivelä (2011–2017→uv.) Osmo Kokko (2011–2015) Laila Koskela (2011–2014→Kesk.) Jari Lindström (2011–2017→uv.) Maria Lohela (2011–2017→uv.) Anne Louhelainen (2011–2017→uv.) Pirkko Mattila (2011–2017→uv.) Lea Mäkipää (2011–2017→uv.) Hanna Mäntylä (2011–2017→uv.) Martti Mölsä (2011–2017→uv.) Mika Niikko (2011–2023) Jussi Niinistö (2011–2017→uv.) Tom Packalén (2011–2023) Vesa-Matti Saarakkala (2011–2017→uv.) Ismo Soukola (2011–2015) Maria Tolppanen (2011–2016→SDP) Reijo Tossavainen (2011–2015) Kaj Turunen (2011–2017→uv.) Kauko Tuupainen (2011–2015) Juha Väätäinen (2011–2015) Mika Raatikainen (2014–2019) Simon Elo (2015–2017→uv.) Tiina Elovaara (2015–2017→uv.) Toimi Kankaanniemi (2015–2023) Kari Kulmala (2015–2017→uv.) Rami Lehto (2015–2023) Veera Ruoho (2015–2017→EkrRu.→kok) Sampo Terho (2015–2017→uv.) Jouni Kotiaho (2019–2023) Jukka Mäkynen (2019–2023) Riikka Slunga-Poutsalo (2019–2023) Ano Turtiainen (2019–2020→EkrTu.) Veikko Vallin (2019–2023) Jussi Wihonen (2019–2023) Nykyiset europarlamentaarikot Pirkko Ruohonen-Lerner (2015–2019, 2023–) Teuvo Hakkarainen (2019–) Entiset europarlamentaarikot Timo Soini (2009–2011) Sampo Terho (2011–2015) Jussi Halla-aho (2014–2019) Laura Huhtasaari (2019–2023) Muita merkittäviä jäseniä Matti Putkonen, vaalityöntekijä ja puoluetoimiston ”työmies” Matias Turkkila, Perussuomalainen-lehden ja Suomen Uutisten päätoimittaja Marko Hamilo, Suomen Perusta -ajatuspajan entinen toiminnanjohtaja Matti Virén, Suomen Perusta -ajatuspajan hallituksen puheenjohtaja Arvostelu 25. toukokuuta 2011, uuden eduskunnan aloitettua työnsä, perussuomalaisten eduskuntaryhmä antoi rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastaisen julkilausuman, koska eri pääkirjoituksissa ja poliittisissa puheenvuoroissa oli heiltä sellaista vaadittu muun muassa erään ulkomaalaistaustaisen linja-autonkuljettajan pahoinpitelykohun jälkeen. Julkilausumassa tuomittiin kaikki syrjintä ja suosiminen etnisestä, uskonnollisesta tai kielellisestä taustasta riippumatta, sekä kaikki väkivalta riippumatta tekijän motiivista tai siitä, kuuluvatko uhrit enemmistöön vai vähemmistöön. Julkilausuma sai osakseen runsaasti kritiikkiä ”vähemmistöjen tarpeiden unohtamisesta” ja siitä että lausumassa torjuttiin "positiivinen syrjintä". Kesäkuussa 2012 korkein oikeus katsoi Jussi Halla-ahon syyllistyneen uskonrauhan rikkomiseen ja kiihottamiseen kansanryhmää vastaan ja kovensi hänen hovioikeudessa saamansa 40 päiväsakon tuomion 60 päiväsakoksi. Tuomio koski Halla-ahon vuonna 2008 julkaisemaa blogikirjoitusta, jossa hän oli yhdistänyt islamin pedofiliaan. Vuonna 2008 Halla-aholla ei vielä ollut asemaa puolueessa. Kun Halla-aho tuomion jälkeen luonnehti KKO:n päätöstä ”muutaman yksittäisen ihmisen mielipiteeksi”, hän joutui eroamaan eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikalta lausunnosta nousseen kohun vuoksi. Historiantutkija ja vihreiden jäsen Oula Silvennoinen katsoi vuonna 2017, että perussuomalaiset on kumouksellinen puolue. Kesällä 2017 tapahtuneen hajoamisen ja Halla-ahon puheenjohtajuuden seurauksena Perussuomalaisista on Silvennoisen mukaan tullut fasistinen puolue. Jussi Halla-ahon mukaan yleisessä kielenkäytössä fasismilla tarkoitetaan autoritäärisiä järjestelmiä ja ajattelutapoja ja väkivaltakoneistoihin nojaavia järjestelmiä eivätkä Perussuomalaiset kannata mitään näistä. Halla-ahon mukaan fasistiselle ajattelulle ei ole puolueessa tilaa. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Marttinen, Jussi. Mikä perussuomalaisia vaivaa? Vastapaino 2021. ISBN 9789517688963. Aiheesta muualla Perussuomalaisten verkkosivusto Perussuomalaisten ohjelmat (Pohtiva) Kuka tiesi ja mitä? Näin Jussi Niinistö apureineen hajotti perussuomalaiset ja juoni loikan takaisin hallitukseen (Sara Rigatelli, yle.fi, 8.7.2017) Yle Elävä arkisto: Perussuomalaiset – pienpuolueesta hallitusneuvotteluihin Suomalaiset puolueet: Perussuomalaiset (Yle Areena 2011) Seulonnan keskeiset artikkelit

948

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sivellin

Sivellin

Sivellin tai pensseli on maalaamisessa käytettävä työväline, joka koostuu varresta ja siihen kiinnitetyistä karvoista tai muista harjaksista. Siveltimellä voidaan maalin lisäksi levittää liimaa tai lakkaa, tai puhdistaa pintoja. Taidemaalarit käyttävät erityyppisiä siveltimiä erilaisissa maalausmenetelmissä ja erilaisten vaikutelmien aikaansaamiseen. Tyypit Taidemaalarin siveltimet jaetaan pehmeäkarvaisiin siveltimiin ja koviin harjassiveltimiin. Pehmeitä siveltimiä ovat esimerkiksi näädän-, oravan- ja häränkarvasiveltimet sekä synteettiset pehmeäkarvaiset siveltimet. Pehmeät siveltimet kykenevät sitomaan runsaasti ohutta maalia säilyttäen samalla muotonsa, ja ne soveltuvat ohuiden väriliuosten käsittelyyn. Niitä käytetään pääasiassa vesivärimaalaukseen, mutta joskus myös akryyli- ja öljyvärimaalaukseen kuullotettaessa tai maalattaessa hyvin pieniä yksityiskohtia, tai temperan ja freskon varjostuksiin, tai keramiikan ja lasin yksityiskohtien maalaamiseen. Kovia harjassiveltimiä tehdään sianharjaksista tai synteettisistä kuiduista. Ne ovat jäykkiä ja kimmoisia, ja ne ottavat paljon paksua maalia. Niitä käytetään erityisesti öljymaalaukseen ja akryylimaalaukseen. Ne sopivat paksujen, impastomaisten sivellinvetojen tekemiseen, suurikokoisiin maalauksiin, erikoislaatuisiin pintavaikutelmiin, frottage-vaikutelmiin sekä muottimaalauksiin. Harjasosan ja varren liittymäkohdassa oleva hylsy määrittää siveltimen harjaksen muodon. Eri sivellintyyppejä ovat pyöreät siveltimet, lattasiveltimet sekä viistosiveltimet. Pyöreän siveltimen harjas on poikkileikkaukseltaan pyöreä, ja sen kärki on pyöristetty tai suippeneva. Lattasivellin on litteä ja sen kärki tasainen. Viistosivellin on litteä kuten lattasivellin, mutta sen kärki on pyöristetty. Sivellinkoot merkitään numerosta 00 noin numeroon 16. Siveltimen varren koko on suhteessa harjasosan kokoon. Vesivärisiveltimet ovat 17–20 senttimetrin mittaisia, ja öljy-, alkydi- ja akryylisiveltimet 30–35 senttimetrin mittaisia. Tavallisten siveltimien lisäksi on olemassa apukäyttöön tarkoitettuja erikoissiveltimiä. Näitä ovat esimerkiksi sulkasiveltimet, sulatussiveltimet ja sudit, mallinesiveltimet, töpötyssiveltimet, vernissasiveltimet sekä itämaiset siveltimet. Historia Varhaisimmat siveltimet tehtiin yleensä eläinten harjaksista, jotka sidottiin tikun päähän, tai pehmeistä karvoista, jotka kiinnitettiin sulkaan. Muinaisessa Egyptissä käytettiin ruokosiveltimiä, joissa ruo'on toinen pää murskattiin ja kuidut eroteltiin ja sidottiin. Euroopassa pehmeiden siveltimien varret kiinnitettiin 1800-luvulle saakka sulkien avulla, jolloin ne olivat aina pyöreitä. Metallihylsyjen käyttöönoton myötä siveltimistä voitiin tehdä myös litteitä. Valmistus Siveltimen karvan tuottavat erikoistuottajat, jotka ovat sitoneet ja leikanneet sen oikeanlaatuiseksi ja -kokoiseksi. Siveltimenvalmistaja kerää karvatukot sylinterinmuotoiseen astiaan eli sormustimeen, jonka avulla hän asettaa kaikki päät samalle tasolle. Hän valitsee kerrallaan oikean määrän karvoja ja muotoilee tukon oikean muotoiseksi pienemmässä sormustimessa. Hän sovittaa karvan hylsyyn ja varmistaa että karvojen näkyvät osat ovat samanmittaiset. Pitkät harjakset ja nailonsiveltimet eivät kaipaa sitomista, mutta suuret näädänkarvasiveltimet sidotaan puuvillalangalla. Viistosiveltimien hylsyt latistetaan pihdeillä. Hylsyt liimataan varsiin ja pyölletään koneessa, jotta ne puristuvat varsien ympärille. Irtokarvat nypitään pois ja sivellin kastellaan laimeaan liimaliuokseen, jotta sen muoto säilyy. Näädänkarvasiveltimien kärjen valmistaja muotoilee oikeaoppisesti huultensa välissä. Huolto Sivellin on pestävä käytön jälkeen, jottei maali koveta sitä käyttökelvottomaksi. Siveltimet pestään vedellä (akryyli- ja vesivärien käytön jälkeen) tai lakkabensiinillä (öljyvärien käytön jälkeen). Värin kuivumisesta riippuu se, kuinka nopeasti käytön jälkeen sivellin on pestävä. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Työkalut Maalausvälineet

949

https://fi.wikipedia.org/wiki/Puistola

Puistola

Puistola () on Suurmetsän kaupunginosaan kuuluva osa-alue Koillis-Helsingissä, pääradan varrella Tikkurilasta noin kaksi kilometriä etelään ja Malmilta noin kuusi kilometriä pohjoiseen. Puistolaan luettiin aikaisemmin myös pääradan länsipuolella oleva peltoalue, mutta rakentamisensa jälkeen se nimettiin Tapulikaupungiksi ja luokiteltiin kuuluvaksi Suutarilan kaupunginosaan. Piirijaossa osa-alueet Puistola, Tapulikaupunki, Heikinlaakso, Tattarisuo sekä Alppikylä yhdessä muodostavat Puistolan peruspiirin. Puistolan ja Tapulikaupungin välillä sijaitsee Puistolan rautatieasema. Asema on pääradan varren tärkeä joukkoliikennepiste vaihtoyhteyksien ja asukasmäärän takia. Useiden muiden Koillis-Helsingin kaupunginosien tavoin myös Puistolan asukasluku on pienenemässä. Puistolan peruspiiri Helsingin virallisen aluejaon mukaan Puistolan peruspiirin osa-alueita ovat Puistola, Tapulikaupunki, Heikinlaakso, Alppikylä ja Tattarisuo. Vanhassa Puistolassa asuu 6 800 ihmistä ja koko peruspiirissä vajaa 18 500 asukasta (2005). Puistolan peruspiirin postinumeroita ovat 00730, 00750, 00760 sekä 00770. Naapuripiirejä ovat Helsingin puolella Suutarila, Malmi ja Jakomäki. Puistola rajoittuu pohjoisessa Vantaan kaupunginrajaan ja sen naapurina Vantaan puolella on Kuninkaala. Historia Puistola kuului aikanaan Helsingin maalaiskuntaan. Sen alueesta suurin osa on vanhastaan kuulunut Tapaninkylään, pieni osa Ala-Tikkurilaan. Vuonna 1906 Ab Parkstad-Vanda-Puistokylä -niminen yhtiö alkoi palstoittaa aluetta pien­talo­tonteiksi. Palstoitusta jatkettiin vuosi­kymmenien ajan, ja 1930-luvulla alueella oli jo varsin laaja esi­kaupunki­asutus.. Helsinkiin Puistola liitettiin vuoden 1946 alussa Helsingin suuressa alueliitoksessa. Asuntoalueen nimenä oli aluksi Puistokylä tai Puisto. Muotoon Puistola nimi vakiintui lopullisesti 1930-luvulla. Vuonna 1926 Puistola oli jo vahvistettu lähellä sijainneen Fast­bölen rauta­tie­aseman nimeksi. Tämän aseman mukaan myös Puistolan asunto­alueen nimen ruotsin­kielisenä vastineena käytettiin pitkään nimeä Fastböle, vaikka se varsinaisesti tarkoitti pohjoisempana, nykyisen Vantaan alueella sijainnutta kylää, jonka suomenkielinen nimi nykyisin on Kuninkaala. Rautatieasema sijaitsi tosin Ala-Tikkurilan alueella, mutta sille oli annettu läheisen Fast­bölen kylän nimi, koska asemalta johti tie myös sinne. Nykyinen ruotsin­kielinen käännös­nimi Park­stad vahvistettiin vuonna 1954. Urheilumahdollisuudet Puistolassa toimivat urheiluseurat Puistolan Urheilijat (PuiU) ja Puistolan Pyry ja PuMa-Volley. Lisäksi alueella toimii pieni seura HO2 (PuiUn 94-pojista eronnut joukkue). Puistolan urheilu- ja liikuntamahdollisuudet on keskitetty Koudan urheilupuistoon. Koudalla on jalkapallonurmi, tekonurmikenttä, tenniskenttiä, pinnoitettu juoksusuora ja pururata sekä talvisin luistelurata, jääkiekkokaukalo ja hiihtoladut. Koudalla on myös suuri liikuntahalli, joka on päivisin Puistolan peruskoulun käytössä. Koudan nurmikenttä on yleensä PuiUn jalkapallon edustusjoukkueiden käytössä. Koudan urheilupuistoa ylläpitää Helsingin kaupungin liikuntavirasto. Koudan urheilupuistosta kulkee valaistu yhdyspolku Malmin lentoaseman ympäri kulkevaan ulkoilureittiin. Liikenne Puistolan rautatieasema Helsinkiin K ja P-junat 5-7 minuutin välein, hiljaisina aikoina N ja T junat Tikkurilaan K, I, P, N ja T-junat 5-7 minuutin välein, hiljaisina aikoina harvemmin Keravalle K, N ja T-junat 10 minuutin välein, hiljaisina aikoina harvemmin Lentoasemalle I-junat 10 minuutin välein bussilinjoja: 73 Malmin ja Viikin kautta Hakaniemeen sekä Ala-Tikkurilaan. 74 Malmin ja Viikin kautta Hakaniemeen sekä Heikinlaaksoon. 75 Heikinlaakson ja Jakomäen kautta Rautatientorille. 79 Siltamäen ja Malmin kautta Herttoniemeen. 702 Malmin kautta Savelaan sekä Jakomäkeen. 553/K Malmin ja Maunulan kautta Leppävaaraan. autolla: Kehä III:lta Tikkurilan kohdalla pois, josta Tapulikaupungin suuntaan ja siitä Suuntimotielle Nummisuutarin palstaviljelyalue Nummisuutarin palstaviljelyalue on Helsingin kaupungin omistama pienviljelyyn tarkoitettu alue Nummisuutarinpuiston yhteydessä Puistolan kaupunginosassa. Palstaviljelyalue on vuokrattu Hyötykasviyhdistys ry:lle, joka vuokraa sitä edelleen yksityisille ihmisille. Palsta-alue koostuu 114 ruudusta, joista suurin osa on pinta-alaltaan noin 5 aaria. Alue on ympäröity kuusiaidalla ja palsta-alueeseen kuuluu oma pysäköintialue. Palstaviljelyalueen naapurissa sijaitsee Nummisuutarinpuisto ja päiväkoti leikkipaikkoineen. Tunnettuja puistolalaisia Mikko Ampuja (1882–1947), kansanedustaja Reino Helismaa (1913–1965), viihdetaiteilija Peke Huuhtanen, jalkapalloilija Into Kallio (1909–1958), kirjailija Orvo Kontio (1932–1996), televisioesiintyjä Tuomas Kyrö, kirjailija Rauni Liukko (1940–2014), kuvanveistäjä ja taidemaalari Petri Oravainen, jalkapalloilija Riku Rantala, juontaja Gunnar Uotila (1913–1997), kuvanveistäjä Toni Valtonen, vapaaottelija Jan Vapaavuori, poliitikko Otto Varhia (1910–1956), runoilija ja suomentaja Leevi Karjalainen, jääkiekkoilija Lähteet Aiheesta muualla Puistola-seura Helsinki alueittain (2005). Puistolan peruspiiri Puistolan Urheilijat ry:n karatejaos, Bushido Helsinki Puistolan peruskoulu Puistolan VPK Kirjallisuutta Suurmetsä Helsingin osa-alueet

950

https://fi.wikipedia.org/wiki/Palosaari%20%28Vaasa%29

Palosaari (Vaasa)

Palosaari () on vanha työläiskaupunginosa Vaasan keskustan pohjoispuolella. Palosaari on entinen saari, joka maankohoamisen takia on nykyisin yhdistynyt mantereeseen. Vaasan kaupunginhallinnon tilastoalueista Palosaari muodostaa oman suuralueensa. Vuonna 2017 suuralueella oli 5 758 asukasta. Palosaarella sijaitsevat korkeakouluista Vaasan yliopisto, Yrkeshögskolan Novia ja Vaasan ammattikorkeakoulu. Palosaarella sijaitsee myös Vaasan yrityskeskus, valtion virastotalo (mm. Avi) sekä Ylen Vaasan toimipiste. Kivinen jugend-tyylin Palosaaren kirkko rakennettiin vuonna 1910 Alfred Wilhelm Stenforsin suunnitelman mukaan. Palosaarella toimi aikoinaan merkittävä tervasatama, joka on antanut nimensä Vaasan yliopiston päärakennukselle Tervahoville. Palosaaren asuintalot muodostuvat osaksi vanhoista, mutta suurimmaksi osaksi kunnostetuista, puutaloista. Lähellä Onkilahtea sijaitsee opiskelija-asuntoloista muodostuva alue, joka on Vaasan opiskelija-asuntosäätiön omistuksissa. Palosaaren koulu lakkautettiin keväällä 2016. Kaupunginosat Yliopisto Onkilahden ranta Sunti Palosaaren keskus Vikinga Lähteet Kirjallisuutta Peter Ehrström, Brändö – en stadsdel med själ, Scriptum, 2005 ISBN 952-5496-21-X Suomen entiset saaret

951

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peruskoulu%20Suomessa

Peruskoulu Suomessa

Peruskoulu on yhdeksänvuotista perusopetusta antava yhtenäiskoulu, jossa lähes kaikki Suomen kansalaiset suorittavat oppivelvollisuutensa. Yhtenäiskoulu tarkoittaa koko yhdeksänvuotisen perusopetuksen, mahdollisesti myös lukion kattavaa, koko ikäluokalle yhteistä koulua, joka ei eriytä oppilaita eri koulumuotoihin koulumenestyksen mukaan. Peruskoulun säädöspohja on laeissa 467/1968 ja 476/1983, uudistettuna perusopetuslaissa (628/1998) ja perusopetusasetuksessa (852/1998). Peruskoulun tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella. (Perusopetuslaki 2 §) Peruskoulu jakautui aiemmin kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmevuotiseen yläasteeseen, mutta jako poistettiin vuonna 1999. Epävirallisesti jakoa peruskoulun luokkiin 1–6 ja 7–9 kutsutaan ala- ja yläkouluiksi. Hallinnollisesti on toisaalta oikein puhua vain (yhtenäisestä) peruskoulusta (joka on siis eri asia kuin yhtenäiskoulu, vaikka arkisessä kielenkäytössä eroa usein ei tehdä). Yhtenäisessä koulussa luokat 1–9 opiskelevat hallinnollisesti yhdessä yksikössä. Yhtenäinen koulu voi kuitenkin toimia yhdessä tai useammassa eri kiinteistössä. Perusopetus maksaa yhteiskunnalle keskimäärin noin 8 700 euroa oppilasta kohden vuodessa (2013), joskin erot ovat suuria. Vuoden 2019 alussa Suomessa oli 2 276 peruskoulua. 1990-luvun alusta lähtien alakouluja on lakkautettu noin sadan koulun vuosivauhdilla. Peruskoulujen määrää on laskenut myös koulujen yhdistäminen. Peruskoulujen määrä on puolittunut 1990-luvun alusta, mutta tutkimusta lakkautusten seurauksista ei ole tehty. Peruskoulu-uudistus Ennen peruskoulua Kansakoulu levisi Suomeen 1860-luvulta alkaen, mutta se oli vapaaehtoinen. Oppivelvollisuus syntyi vuoden 1921 oppivelvollisuuslailla, joka sääti kaikille kansalaisille pakolliseksi kuusivuotisen kansakoulun, joka aloitettiin seitsenvuotiaana (tosin oppikouluun pyrittiin jo 4. luokan jälkeen). Kansakoulun jatkoksi kehittyi 1940-luvulla kaksi vapaaehtoista jatkoluokkaa sisältänyt kansalaiskoulu, joka valmisti oppilasta ammattikouluun. Valtiolliset ja yksityiset oppikoulut huolehtivat korkeammasta yleissivistävästä opetuksesta, mutta näiden kehittäminen muodostui 1930-luvun laman ja toisen maailmansodan aiheuttaman katkoksen vuoksi luonteeltaan satunnaiseksi. 1950-luvulle tultaessa Suomen koulujärjestelmä olikin selvästi vanhanaikaisempi kuin Länsi-Euroopassa. Yksi ongelma rinnakkaiskoulujärjestelmässä oli sen vahvistama yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Työläisen tai maanviljelijän lapsen oli hankalaa päästä maksulliseen oppikouluun. Kaikki halukkaat eivät päässeet oppikouluun senkään takia, että niitä oli vähän. Tätä puutetta korjaamaan syntyi aktiivisten vanhempien aloitteesta 1950-luvulla kymmeniä yksityisiä oppikouluja. Uudistusprosessi Kouluhallituksen pitkäaikainen pääjohtaja Oskari Mantere hahmotteli 1930-luvulla kaikille lapsille yhteistä kuusivuotista peruskoulua. Idealla on kuitenkin monta rinnakkaista esittäjää ja samoin koulumuodolle esitettyjä nimiä: pohjakoulu, yhtenäiskoulu ja peruskoulu. 1950-luvun lopulla alkoi komiteatyö, joka tuotti lopputuloksenaan lainsäädännön yhtenäiskouluajatukseen perustuvaan peruskoulujärjestelmään siirtymisestä. 1960-luvun alkupuolella eduskunnalta tuli aloite yhtenäiskoulun perustamiselle. Yhtenäiskoulun oli tarkoitus vastata kansakoulua paremmin yhteiskunnan tarpeisiin ja sen avulla haluttiin kohottaa kansalaisten yleissivistyksen tasoa. Vuonna 1964 yhtenäiskoulua nimitettiin ensimmäisen kerran peruskouluksi ja sen perustamista varten muodostettiin peruskoulukomitea. Keskeisimpänä mallina uudistuksessa oli Ruotsi, mutta vaikutteita otettiin eri puolilta Eurooppaa. Komiteatyön tärkeimmät vaiheet olivat: Reino Oittisen Kouluohjelmakomitea ehdotti vuonna 1958 yhtenäiskoulua, jonka 3-vuotinen yläaste olisi linjajakoinen. Myöhempi Oittisen johtama Peruskoulukomitea keskittyi uuden järjestelmän talous- ja hallintokysymyksiin. L. Arvi P. Poijärven johtama Koulunuudistustoimikunta sai 1964 tehtäväkseen täsmentää uuden koulun opetussuunnitelman. Se ehdotti samaa opetusta kaikille oppilaille myös yläasteella, paitsi vieraan kielen ja matematiikan osalta, joissa olisi erilaajuiset oppikurssit eri tasoisille oppilaille. Eduskunta äänesti peruskoulun puitelain sisällöstä 21. toukokuuta 1968. Pykälät hyväksyttiin selvällä enemmistöllä, esimerkiksi kielipykälä äänin 137–24. Koulu-uudistusta vastustivat lähinnä oppikouluväki ja vanhoillinen oikeisto, jotka rinnastivat sosiaalireformistiset hankkeet yhteiskuntajärjestyksen kaatamiseen. Uudistuksen takana taas olivat kansakouluväki sekä poliittinen vasemmisto sosiaalisen ja poliittinen keskusta alueellisen tasa-arvon nimissä. Peruskoulua koskien on 1960-luvun loppupuolelta lähtien käynnistynyt neljä uudistuksellista suuntausta suunnilleen samanaikaisesti. Näitä suuntauksia ovat seuraavat ja ne on selvennetty alhaalla: Oppilaan yksilöllistyminen Opettajuuden tieteenalaistuminen Opetussuunnitelman tavoiterationalisoituminen Koulun dekontekstualisoituminen Oppilaan yksilöllistyminen nousi ensimmäisen kerran esille peruskoulun opetussuunnitelmissa yksilön hyvän noustessa yhteisön hyvän edelle. Uusien opetussuunnitelmien myötä myös opettajien ammatti muuttui ryhmäkeskeisestä yksilökeskeiseksi. Tämä vaikutti ammatti-identiteettien selkiytymiseen, sillä yksilöllistymisen myötä opettajan rooli koulun uudistajana siirtyi virkamiehille ja tutkijoille. Opettajankoulutuksen tieteenalaistumisella tarkoitetaan muutoksia ammatillisissa tietojärjestelmissä. Vuodesta 1967 lähtien kasvatustieteet nousivat opettajien tietoperustan pohjaksi. 1990-luvulta lähtien taas opettajankoulutuksien päärooliin nousivat didaktiikka ja filosofia. Didaktiikka ja filosofia hallitsevat asiantuntijapuheita edelleen. Opetussuunnitelman tavoiterationalisoitumisella tarkoitetaan tavoitejärjestelmien muuttumista opetussuunnitelmien perustaksi. Peruskoulua edeltävissä opetussuunnitelmissa tavoitteet olivat koulutyölle suuntaa antavia arvopäämääriä. Peruskoulun opetussuunnitelmissa taas tavoitteet kohdistuivat oppimiseen ja ne olivat aikaisempaa täsmällisempiä. Koulun dekontekstualisoitumisella tarkoitetaan koulukontekstin katoamista asiantuntijakeskusteluista. 1970-luvulta lähtien koulu muuttui puheessa abstrakteiksi visioiksi, toiveiksi ja utopioiksi. Koulu-sana alkoi vähitellen korvautua oppimisen käsitteellä. Tämä näkyi muun muassa opetussuunnitelmissa siten, ettei oppivelvollisilta enää vaadittu konkreettisesti koulun käyntiä. Toteutus Peruskoulujärjestelmään siirtyminen toteutettiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 alkaen. 1972: Lapin lääni ja Koillismaa 1973: mm. Juuka, Jyväskylä, Jyväskylän maalaiskunta, Kajaani, Kajaanin maalaiskunta, Kuhmo, Kuortane, Parainen, Pihtipudas, Puolanka, Pyhäjärvi, Saarijärvi, Sotkamo, Suolahti, Uurainen, Vaala, Valtimo, Äänekoski 1974: mm. Haapajärvi, Honkajoki, Hämeenkyrö, Joensuu, Joutsa, Juva, Kalajoki, Kangasniemi, Kankaanpää, Kannus, Kauhava, Keuruu, Kokkola, Korpilahti, Kotka, Lappajärvi, Lapua, Laukaa, Lavia, Liminka, Liperi, Lohtaja, Mikkeli, Mouhijärvi, Mäntyharju, Nivala, Oulainen, Oulu, Outokumpu, Pieksämäki, Pori, Sonkajärvi, Toholampi, Vihanti, Vimpeli, Ylivieska 1975: mm. Anjalankoski, Asikkala, Askola, Elimäki, Hamina, Heinola, Heinävesi, Ii, Iitti, Ilmajoki, Imatra, Isokyrö, Jalasjärvi, Joutseno, Jurva, Karttula, Kauhajoki, Kemi, Kouvola, Kuhmoinen, Kuopio, Kurikka, Kuusankoski, Kärkölä, Lahti, Lapinjärvi, Lappeenranta, Leppävirta, Mänttä, Nastola, Orivesi, Padasjoki, Porvoo, Rantasalmi, Rautjärvi, Ruovesi, Savonlinna, Seinäjoki, Sysmä, Teuva, Vaasa, Varkaus, Vilppula, Vähäkyrö 1976: mm. Eura, Eurajoki, Forssa, Harjavalta, Hattula, Hyvinkää, Hämeenlinna, Janakkala, Jokioinen, Järvenpää, Karkkila, Kerava, Kirkkonummi, Kiukainen, Kokemäki, Lammi, Lempäälä, Lohja, Lohjan maalaiskunta, Loimaa, Merikarvia, Mynämäki, Naantali, Nakkila, Nokia, Nummi, Nurmijärvi, Paimio, Pomarkku, Punkalaidun, Rauma, Riihimäki, Salo, Sauvo, Säkylä, Tampere, Turku, Tuusula, Ulvila, Urjala, Valkeakoski, Vihti, Ylöjärvi 1977: Espoo, Helsinki, Kauniainen ja Vantaa Opetuksen järjestäjä Valtioneuvosto antaa luvan opetuksen järjestäjälle eli koulun ylläpitäjälle. Suomessa kaikki kunnat ovat opetuksen järjestäjiä. Ne voivat toteuttaa perusopetuksen joko itse, yhteistyössä muiden kuntien kanssa tai luvan saaneen opetuksen järjestäjän kautta. Valtioneuvosto voi myöntää erityisluvan rekisteröidylle yhdistykselle tai säätiölle. Opetuksen järjestäjällä on oikeus päättää opetussuunnitelmasta ja monista opetuksen järjestämiseen kuuluvista asioista. Tämä antaa liikkumatilaa erityiseen pedagogiseen järjestelmään tai maailmankatsomukseen perustuville kouluille. Peruskoulujärjestelmän alkuvaiheessa opetussuunnitelmasta määrättiin erittäin tarkasti ja keskitetysti, mutta 1980-luvun lopulta alkaen päätösvaltaa on siirtynyt opetuksen järjestäjille. Peruskoulujärjestelmään siirryttäessä kunnallistettiin valtiolliset oppikoulut (normaalikouluja lukuun ottamatta) ja suurin osa yksityisistä oppikouluista. Muutamat yksittäiset oppikoulut (kuusi Helsingissä, kaksi muualla maassa) saivat luvan toimia peruskoulua korvaavina kouluina. Tästä termistä on nykyisin luovuttu, koska opetuksen järjestäjä -käsite sisältää myös korvaavat koulut. Perusopetuksen hallinnollinen toteutus Maksuttomuus Suomalaisen peruskoulujärjestelmän tarkoituksena on taata kaikille tasa-arvoiset lähtökohdat opintielle. Tätä tasa-arvoa ei toteuteta pelkästään järjestelmän muodollisella tasa-arvoisuudella, vaan lainsäätäjä on pyrkinyt estämään eliittikoulujen muodostumisen järjestelmän sisälle. Perusopetus on oppilaille maksutonta. Tämä tarkoittaa, että oppilaalta ei saa periä mitään kuluja tai maksuja opetukseen tai koulun järjestämiin tapahtumiin osallistumisesta, oppikirjoista tai opetusmateriaalista ja -välineistä. Lisäksi jokaisella oppilaalla on oikeus saada joka päivä maksuton, täysipainoinen ateria. Oppilaalla on myös oikeus ilmaiseen kouluterveydenhuoltoon, muuhun oppilashuoltoon ja pitkämatkaisten maksuttomiin koulumatkoihin. Mikäli oppilaan päivittäinen koulumatka lähikouluunsa käy liian pitkäksi, hänellä on oikeus täysihoitoon koulun oppilasasuntolassa. Näiden opintososiaalisten etujen järjestäminen on opetuksen järjestäjän vastuulla, mikä asettaa yksityiskouluille raskaan taloudellisen taakan. Yksityinenkään peruskoulu ei saa periä lukukausimaksuja. Sen on päinvastoin otettava oppilaaksi omalta oppilasalueeltaan kaikki lapset. Rahoitus Perusopetuksen rahoituksesta vastaavat valtiovarainministeriö sekä opetus- ja kulttuuriministeriö. Valtiovarainministeriön perusopetuksen rahoitusosuus on yhdistetty kuntien muiden peruspalveluiden rahoitukseen. Peruspalveluiden rahoitus lasketaan kunnan asukkaiden mukaan ikäluokkakohtaisesti. Lisäksi rahoitukseen vaikuttavat olosuhteisiin (kuten työttömyyteen ja sairastuvuuteen) perustuvat lisäosat. Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa sitä perusopetuksen toiminnan osuutta, jota valtion rahoitus ei kata. Tällaista toimintaa ovat muun muassa lisäopetus, maahanmuuttajien valmistava opetus ja yksityisen opetustoiminnan aloituksen rahoitus. Oppivelvollisuus Oppivelvollisuus alkaa sinä vuonna, jolloin oppilas täyttää seitsemän vuotta. Ennen oppivelvollisuutta jokaisella lapsella on velvollisuus osallistua vuoden mittaiseen esiopetukseen, ja lisäksi moni on osallistunut muuhun varhaiskasvatukseen. Oppilaalla on lisäksi oikeus aloittaa koulu kuusivuotiaana, jos hänen katsotaan kykenevän siihen. Tarvittaessa opetus voidaan aloittaa myös vasta kahdeksanvuotiaana. Mikäli oppilas ei vammaisuuden tai sairauden vuoksi ilmeisesti pysty saavuttamaan perusopetuksen tavoitteita yhdeksässä vuodessa, hänen oppivelvollisuutensa alkaa jo kuusivuotiaana ja kestää yksitoista vuotta. Oppilas, joka ei ole oppilaana perusopetuksessa, osoittaa kunnan määräämällä tavalla suorittavansa perusopetuksen oppimäärän. Oppivelvollisuus päättyy, kun perusopetuksen oppimäärä on suoritettu tai kun oppivelvollisuuden alkamisesta on kulunut 10 vuotta. 1.8.2021 alkaen oppivelvollisuus päättyy sinä vuonna, jona oppilas täyttää 18 vuotta. Peruskoulun jälkeen on suoritettavissa myös vapaaehtoinen ”kymmenes luokka”, joka on tarkoitettu niille oppilaille, jotka haluavat parantaa peruskoulun päättötodistuksen arvosanojaan. Kaikki kunnat eivät taloudellisista syistä toteuta tätä mahdollisuutta. Oppilaaksi pääseminen Peruskoululaisen koulu on pääsääntöisesti lähikoulu, jonka kunta osoittaa lapsen asuinalueen perusteella. Jos oppilas on erityisluokalla (esimerkiksi musiikkiluokka) tai lukee harvinaista kieltä, tämä voi määrätä lähikoulun. Oppilaalla on aina oikeus päästä lähikouluunsa. Hänellä on oikeus hakea haluamaansa muuhun kouluun, jonne hän voi päästä, jos opetuksen järjestäjällä on osoittaa hänelle tilaa. Tämä on mahdollistunut 1990-luvun lopulta kouluvalintapolitiikan myötä. Mikäli halukkaita on enemmän kuin paikkoja, oppilaat on valittava käytännössä arvalla, jos kyseessä ei ole taiteellista lahjakkuutta vaativa erityislinja. Oppilasta ei saa osoittaa ilman huoltajan suostumusta kouluun, joka noudattaa erityistä kasvatusopillista tai maailmankatsomuksellista järjestelmää. Kurinpito Perusopetuksen "oppilaan tulee osallistua perusopetukseen, jollei hänelle ole erityisestä syystä tilapäisesti myönnetty vapautusta. Oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti." (Perusopetuslaki 35 §) Mikäli tämä ei toteudu, opettaja voi ojentaa oppilasta erilaisilla kurinpidollisilla ojennuksilla: nuhteilla, luokasta tai muusta opetustilanteesta poistamisella (oppitunnin jäljellä olevaksi ajaksi) tai jälki-istunnolla (enintään kaksi tuntia). Erityistapauksissa opetuksen järjestäjä (yleensä kunnan sivistyslautakunta) voi erottaa oppilaan 1–3 kuukaudeksi. Lisäksi oppilas, joka on vaaraksi itselleen tai muille, voidaan rehtorin päätöksellä poistaa koulun alueelta lopuksi päivää. Luokasta tai koulusta poistettua oppilasta ei saa jättää ilman aikuisen valvontaa eikä erotettua oppilasta vaille opetusta. Opettajat ja koulutilat Perusopetusta antavilla opettajilla on pääsääntöisesti ylempi korkeakoulututkinto, mikä on kansainvälisesti poikkeavaa. (Myös aiempien säännösten mukaisen koulutuksen suorittaneet ovat päteviä.) Koulutuksen taso on seurausta 1970-luvun alkupuolelta lähteneestä koulutuspoliittisesta keskustelusta. 1970-luvun alussa luokanopettajankoulutus siirrettiin yliopistoihin, mistä seurasi väittely koulutuksen laajuudesta. Vähitellen tutkinnon laajuutta kasvatettiin, kunnes vuonna 1979 ylempi korkeakoulututkinto sisällytettiin pakolliseksi osaksi luokanopettajien tutkintoa. Kaikki opettajat ovat suorittaneet opettajan pedagogiset opinnot, joiden laajuus on 60 opintopistettä. Luokanopettajilla on lisäksi opetettavien aineiden monialaiset opinnot, 60 opintopistettä, ja aineenopettajilla opettamiensa aineiden opintoja 60 opintopisteen verran yliopiston vaatimusten mukaan. Peruskoulu jakautui vuoden 1998 loppuun asti kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmevuotiseen yläasteeseen, ja jako on nykyisinkin esimerkiksi opettajien virkojen osalta voimassa koululainsäädännössä: Luokilla 1–6 opetusta antavat pääasiassa luokanopettajat (ala-aste) ja luokilla 7–9 aineenopettajat (yläaste), joskin opettajat voivat pätevyydestään riippuen opettaa kummassakin koulumuodossa. Nykyisin monissa kunnissa peruskoulujen nimissä on ainoastaan sana "koulu". Koska yläkoulu–alakoulu-jakoa ei enää säädöksissä ole, opetuksen järjestäjät voivat muodostaa eri luokka-asteiden kouluja, esimerkiksi 5.–9. luokkien tai 1.–2. luokkien kouluja. (Joidenkin koulujen nimissä on sana "yhtenäiskoulu", esimerkiksi Yhtenäiskoulu Helsingin Käpylässä, joissa se siis tarkoittaa "peruskoulu".) Toisaalta on edelleen olemassa pieniä alakouluja, joissa opettajat opettavat yhdysluokkia. Tällaisilla luokilla on useamman kuin yhden luokka-asteen oppilaita. Koulutilat vaihtelevat opetuksen järjestäjän, koulun koon ja luokka-asteen mukaan. Yleensä koulussa on kuitenkin vähintään tavanomaiset luokat, liikuntasali, ruokailutila, liikuntaan soveltuva piha-alue ja erikoisluokkia sellaisten oppiaineiden opettamiseen, jotka vaativat erikoisjärjestelyjä (kuten kuvataide, käsityö, luonnontieteet, musiikki). Perusopetuksen opetussuunnitelma Perusopetuksen tuntijaon perusteista säädetään perusopetuslaissa ja -asetuksessa, mutta varsinaisen opetussuunnitelman perusteet määrää Opetushallitus. Opetuksenjärjestäjillä, yleisimmin kunnilla, on velvollisuus laatia paikallinen opetussuunnitelma opetussuunnitelman perusteiden pohjalta. Kunnalliset ja koulukohtaiset opetussuunnitelmat sovittavat perusteissa säädetyn sisällön paikallisiin olosuhteisiin ja opetustapaan. Oppilaiden huoltajilla on oikeus osallistua opetussuunnitelmatyöhön. Oppilaita ei saa peruskoulussa jakaa pysyviin tasoryhmiin, vaan opetuksen eriyttäminen on toteutettava yksittäisen ryhmän sisällä tai vaihtelevin joustavin ryhmittelyin. Kunnilla on joitakin vapauksia muun muassa painotetun opetuksen järjestämisessä. Painotetussa opetuksessa noudatetaan opetussuunnitelmaa, mutta sen lisäksi tarjotaan lisäopetusta jossakin oppiaineessa, kuten kuvataiteessa tai liikunnassa. Oppilaat valitaan painotettuun opetukseen heidän kykyjensä ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Kaikki kaupungit eivät kuitenkaan tarjoa laajaa valikoimaa painotettua opetusta, minkä vuoksi vanhemmat ovat saattaneet valita toisen kaupungin koulun paikallisen koulun sijasta. Painotetut luokat ovatkin luoneet aivan uuden kilpailukentän peruskoulujärjestelmään. Alla on lueteltu perusopetuksen oppiaineet, niistä yleisimmin käytettävät lyhenteet, sekä vuosiluokat, jolloin ainetta opetetaan pakollisena opetuksena (suluissa). Vuosiluokilla 8 ja 9 on lisäksi valinnaisaineita, joiden tarjonta vaihtelee kunnittain ja kouluittain. Biologia BG, BI (5.–9., ala-asteella maantiedon kanssa) Elämänkatsomustieto ET (1.–9., vaihtoeht. uskonnolle) Fysiikka FY, FK (5.–9., ala-asteella kemian kanssa) Historia HI, HY (4.–8.) Yhteiskuntaoppi YO, YH (9.) Kemia KE (5.–9., ala-asteella fysiikan kanssa) Kotitalous KO (7., valinnainen 8. ja 9.) Kuvataide KU (1.–7., valinnainen 8. ja 9.) Käsityö TN, KS, TS (1.–7., valinnainen 8. ja 9.) Liikunta LI, LP, LT (1.–9.) Maantieto GE, MT (5.–9., ala-asteella biologian kanssa) Matematiikka MA (1.–9.) Musiikki MU (1.–7., valinnainen 8. ja 9.) Oppilaanohjaus OP, OPO (7.–9.) Terveystieto TE, TT (7.–9.) Toinen kotimainen kieli, ruotsin/suomen kieli RU, RUB (6.–9.) Uskonto UE, UO, UI tai muu rekisteröity uskontokunta (1.–9., vaihtoeht. elämänkatsomustieto) Vieraat kielet A1-kieli (3.–9.) A2-kieli vapaaeht. (5.–9.) B1-kieli (6.–9.) (katso "Toinen kotimainen kieli") B2-kieli vapaaeht. (8.–9.) Äidinkieli ja kirjallisuus AI (1.–9.) saman oppiaineen oppimääränä Suomi toisena kielenä S2 (1.–9.) (mikäli oppilaan äidinkieli eri kuin suomen kieli) Lisäksi valinnaisina aineina voidaan lukea myös muita aineita. Uskontoa opetetaan kaikille niille, jotka kuuluvat johonkin uskontokuntaan. Uskontokunnan uskonnonopetusta haluavia jäseniä on oltava opetuksen järjestäjän (yleensä kunnan) kouluissa vähintään kolme oppilasta. Jos tällainen opetusryhmä perustetaan, ovat kaikki kyseisen uskontokunnan jäsenet velvollisia osallistumaan opetukseen. Ne, jotka eivät kuulu uskontokuntaan, seuraavat elämänkatsomustiedon opetusta tai, huoltajan niin pyytäessä, enemmistön uskonnonopetusta. Lisäksi uskontokuntaan kuulumattomat vanhemmat voivat pyytää, että heidän lapsensa osallistuu kulttuuritaustansa mukaiseen uskonnonopetukseen, jos tällaista opetusta annetaan opetuksenjärjestäjän kouluissa. Jatko-opintokelpoisuus Kaikki perusopetuksen hyväksytysti suorittaneet nuoret saavat kelpoisuuden jatkaa toisen asteen koulutuksessa eli lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa. Lisäopetus ja joustava perusopetus Kunta voi tarjota oppilaille kymppiluokkaa eli perusopetuksen lisäopetusta, joka on tarkoitettu niille peruskoulunsa päättäneille nuorille, jotka eivät ole saaneet opiskelupaikkaa tai jotka tarvitsevat lisäaikaa tulevaisuutensa suunnitteluun. Kymppiluokalla voi korottaa peruskoulutodistuksen arvosanoja, tutustua työelämään ja eri koulutusvaihtoehtoihin sekä parantaa mahdollisuuksia päästä opiskelemaan. Kymppiluokan suorittamiseen tarvitaan 1 100 oppitunnin suorittamista. Myös maahanmuuttajille järjestetään perusopetuksen lisäopetusta. He voivat koulutuksen aikana tutustua suomen koulutukseen ja työelämään. Joustava perusopetus tarjoaa yksilöllistä opetusta ja työssäoppimista niille oppilaille, jotka ovat vaarassa jäädä pois jatkokoulutuksesta. Jatko-opinnot peruskoulun jälkeen Peruskoulun päättäneistä lukiokoulutuksessa jatkoi heti peruskoulun jälkeen 53 prosenttia ja ammatillisessa koulutuksessa 41 prosenttia. Peruskoulun 9. luokan päättäneitä oli vuonna 2017 noin 57 800. Lähes kaikki peruskoulun 9. luokan päättäneet hakivat välittömästi jatko-opintoihin, hakematta jätti 0,4 prosenttia. Vuonna 2016 tutkintoon johtavan koulutuksen ulkopuolelle jäi peruskoulun päättäneistä 4,8 prosenttia ja vuonna 2017 heistä jäi vielä 3,8 prosenttia. Vaikka 10-luokka ja valmistavat ja valmentavat koulutukset ovat osalle väyliä jatko-opintoihin, on osa toisen asteen koulutuksen peruskoulun päätösvuonna aloittaneista seuraavana vuonna jo keskeyttänyt aloittamansa koulutuksen. Oppimistulokset Luku- ja laskutaidon minimitason alitti 5–6 prosenttia 2000-luvun alussa ja 12–13 prosenttia vuonna 2012. Etenkin itä- ja pohjoissuomalaisten poikien luku- ja laskutaito on romahtanut. Neljännes heistä alitti minimitason. Heillä on siis vaikeuksia ymmärtää uutisia ja käyttöohjeita. Professori Jouni Välijärven mukaan he eivät näe koulutuksen ja työllistymisen yhteyttä. Tytöt ovat motivoituneempia ja tähtäävät useammin pois kotiseudultaan opiskelemaan. Pojat jäävät kotiseudulleen, vaikkeivät saisi työtä eivätkä opiskelupaikkaa. Välijärven mielestä koulun pitäisi paremmin motivoida nuoria opiskelemaan ja kilpailemaan ajasta älylaitteiden kanssa. Ehkä pitäisi myös siirtyä vuosiluokattomaan peruskouluun, jossa hitaammat voisivat olla kymmenen vuotta leimaantumatta kymppiluokkalaisiksi. Perheiden sosiaaliset erot eivät selitä suomalaisten nuorten PISA-koemenestyksen eroja merkittävästi mutta motivaation ja asenteiden erot selittävät. Tytöillä on enemmän uskoa tulevaisuuteen ja siten motivaatiota opiskella. Pojille kaukana kotiseudun ulkopuolella oleva työelämä tuntuu kovin vieraalta. 2010-luvulla Suomi on pudonnut ja Viro on noussut Suomen ohi kaikessa paitsi lukutaidossa. Tutkija Arto Ahosen mukaan Viro on paremmin säilyttänyt lasten innon koulunkäyntiin. Siellä koulu nähdään keinona menestykseen, sosiaaliseen nousuun, Suomessa ei enää. Virossa koulukulttuuri on vanhanaikaista ja opettajalla on auktoriteetti. Opetusmetodit ovat kuitenkin nykyaikaisia ja usein digitaalisia. Viron koulu on myös täynnä oppiainekilpailuja ja valtakunnallisia tasokokeita. Vuoden 2015 Pisa-kokeissa Viro oli jo Euroopan ykkösmaa, vaikka opettajien palkat ovat Suomessa yli kolminkertaisia. Maahanmuuttajien määrän kasvukaan ei kokonaan selitä Suomen ja Ruotsin taantumista Viroon nähden. Alaluokkalaisten suuret erot Vuoden 2018 syksyllä tehdyssä 7 770 ekaluokkalaisen arvioinnissa ensimmäistä luokkaa käyvien osaamiserot todettiin suuriksi, lähinnä poikien ja vieraskielisten keskinäiset erot. Tytöt olivat yleensä lähellä keskitasoa. Keskimäärin tytöt osasivat hieman paremmin äidinkieltä ja kirjallisuutta, pojat matematiikkaa, mutta molemmissa huiput ja huonoimmat olivat yleensä poikia, matematiikassa kaikki huippuosaajat olivat poikia. Sellaisten lasten osaaminen, joiden äidinkieli oli muu kuin suomi tai ruotsi, oli keskimäärin paljon heikompaa kuin muiden, vaikkakin heidän osaamistasojensa hajonta oli suurta. Peruskoulun laadunarviointi Nykyisellä vuosituhannella peruskoulutuksen arviointi on saanut uudenlaista painoarvoa Suomen politiikassa. Arviointia pyritään toteuttamaan muun muassa erilaisten indikaattorien, vertailujen ja lakiin painettujen tavoitteiden avulla. Esimerkiksi valtioneuvoston asetus koulutuksen arvioinnista (1061/2019) määrittää koulutuksen arvioinnin tavoitteiksi tiedon hankkimisen ja analysoimisen niin kansainvälistä kuin kansallistakin päätöksentekoa ja koulutuksen kehittämistä varten. Lisäksi tavoitteisiin kuuluu opiskelijoiden oppimisen, opetustoimen työn ja oppilaitosten kehittämisen tukeminen. Arvioinneilla tähdätään muun muassa oppimisen ja osaamisen kehittämiseen, koulujärjestelmien kehittämiseen ja koulutuksen järjestäjien tukemiseen laadunhallinnassa. Suomalaisen arviointimallin rakentumiseen ovat vaikuttaneet: Pyrkimys keskitetyn byrokratian purkamiseen Usko yksilöllisyyden ja kilpailun voimaan Luottamus kunnalliseen asiantuntemukseen Laman aiheuttama tilaus vanhasta sääntelykulttuurista irrottautumiselle Luottamus koulujen ja opettajien toiminnan laatuun Useissa valtioissa laadunarvioinnilla tähdätään kontrolloimiseen, minkä vuoksi suomalainen luottamukseen perustuva arviointimalli on poikkeuksellinen. Suomalaisen arviointimallin erityislaatuisuutta kuvastaa myös se, ettei koulukohtaisia arviointituloksia vieläkään julkaista suurelle yleisölle, vaikka se sallittiin jo vuonna 2007. Indikaattorit laadunarvioinnissa Indikaattoreita on hyödynnetty koulutuksen laadunarvioinnissa kahtena ajanjaksona; ensimmäisen kerran indikaattorit otettiin mukaan koulutussuunnitteluun 1970-luvun alussa ja toisen kerran 1980-luvun lopussa. Ensimmäisessä indikaattorien nousussa pyrittiin antamaan vastauksia koulutuksen relevanssiin, eli koulutuksen kykyyn vastata siihen kohdistettuihin tarpeisiin. Indikaattorien tuottaman tiedon hyödyntämisestä vastasivat tuolloin hallinto ja tutkimuslaitokset. 1970-luvun indikaattorit hiipuivat lopulta ilman mitään konkreettisia saavutuksia. Indikaattorien toiseen aaltoon vaikutti vahvasti uusi julkisjohtaminen. Tämä näkyi muun muassa vuoden 1994 arvioinnin rakennemallin ulottuvuuksissa, joita olivat tehokkuus, taloudellisuus ja vaikuttavuus. Arviointijärjestelmän toimijat Vuonna 2003 muodostettiin koulutuksen arviointineuvosto selkiyttämään koulutuksen arviointia. Arviointineuvoston alkuperäiset suunnitelmat jäivät kuitenkin toteuttamatta vaatimattomien resurssien vuoksi. Vuonna 2014 muodostettua Kansallista koulutuksen arviointikeskusta voidaan pitää uutena yrityksenä vuoden 2003 epäonnistuneelle arviointineuvostolle. Se on toteuttanut arviointisuunnitelman vuosille 2016-2019. Arviointisuunnitelman esityksestä ja sen muutoksista vastaa valtioneuvoston nimittämä arviointineuvosto. Neljäksi vuodeksi kerrallaan laadittu arviointisuunnitelma hyväksytetään Opetus- ja kulttuuriministeriöllä ja lisäksi arviointisuunnitelman toteutusvaiheessa arviointineuvosto kuulee useita sidosryhmiä. Arviointitoiminnassa on mukana koulutuksen osalta myös yliopistot ja aluehallintovirastot sekä tutkimuksen osalta Suomen Akatemia. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen rahoituksesta vastaa pääsääntöisesti valtio. Erilaiset ylikansalliset koulutuksen arviointi- ja laadunvarmistusmallit asettavat kansallisille koulutusjärjestelmille yhteneviä tavoitteita. Universaaleista tavoitteista huolimatta kaikki valtiot vastaavat tavoitteiden asettamiin haasteisiin eri tavalla ja siten myös muutostahdit ovat erilaisia. OECD:n ja Euroopan unionin kaltaiset suuret kansainväliset toimijat ovat aiheuttaneet paineita myös suomalaiselle perusopetuksen arviointijärjestelmälle. Tästä voidaan nostaa esimerkiksi Pisa-tulosten taantumisen aiheuttamat muutospaineet vuodesta 2012 lähtien. Myös Kansallinen koulutuksen arviointikeskus tekee yhteistyötä kansainvälisten toimijoiden kanssa. Näistä merkittävimpiä ovat juuri OECD ja EU. Yhteistyöllä mahdollistetaan suomalaisen arviointitoiminnan näkyvyys ja vaikutusmahdollisuudet eurooppalaiseen arviointitoimintaan. Tulevaisuuden arviointihankkeet Kansallinen koulutuksen arviointikeskus on päättänyt tulevaisuuden arviointihankkeissaan tarkastella: Oppimistuloksia Esiopetuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelman toimeenpanoa Perusopetuksen ja lukiokoulutuksen oppilasarviointeja Opintopolun sujuvuutta koulutuksen siirtymävaiheissa Oppilas- ja opiskelijahuoltolain toimeenpanoa Työrauhaa sekä oppimisympäristöjen turvallisuutta Valtiontalouden säästöjen vaikutuksia sivistyksellisiin oikeuksiin Maahanmuuttajien integroitumista koulutusjärjestelmään Opettajankoulutuksen ja täydennyskoulutuksen kykyä vastata muutokseen Perusopetuksen sekä lukiokoulutuksen järjestäjien itsearviointi- ja laadunhallintakäytänteitä Suurin osa tulevaisuuden arviointihankkeista koskettaa peruskoulun lisäksi myös muita koulutusasteita. Katso myös Luettelo Suomen peruskouluista Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Perusopetuslaki. Finlex Perusopetusasetus. Finlex Opetushallitus Kouluportaali Opetusministeriö Peruskoulu oli koulukokeilujen temmellyskenttä – ruotsista tuli pakollinen oppiaine, myös marxilaista opetusta testattiin Yle.fi Koulutuksen järjestäjät ja oppilaitokset Tilastokeskus Eduskunta tekee päätöksen peruskoulusta -tietopaketti: Aloitteet eduskuntakäsittelyn käynnistäjinä 1962–1963 Seulonnan keskeiset artikkelit

952

https://fi.wikipedia.org/wiki/Poikatytt%C3%B6

Poikatyttö

Poikatyttö on tyttö, joka käyttäytyy poikamaisena pidetyllä tavalla. Hän on erityisen aktiivinen, vilkas, suorapuheinen ja kovapintainen. Hän käyttää usein poikien vaatteita, eikä välitä nukkeleikeistä, vaan leikkii poikien kanssa poikien leikkejä, pitää urheilusta ja seikkailee ulkona. Hän solmii usein läheisemmän suhteen isäänsä kuin äitiinsä. Kehitysvaiheena Poikatyttömäinen käytös esiintyy sukupuolisen ja psykologisen kehityksen vaiheena lapsuuden ja murrosiän välillä, jolloin tytön on melko hyväksyttävää käyttäytyä stereotyyppisen epänaisellisesti. Monissa sosiologisissa tutkimuksissa ja fiktiivisissä kuvauksissa poikatyttövaihe on nähty väliaikaisena sukupuolisen identifioimattomuuden aikana, kunnes murrosikä tuo tytölle tietoisuuden aikuisen vastuista ja hän mukautuu tyypillisen feminiinisiin piirteisiin ja asenteisiin. Myöhempi seksuaalisuus ja sukupuoli-identiteetti Useimmista poikatytöistä tulee aikuisina heteroseksuaalisia naisia. Joistain poikatytöistä tulee lesboja, etenkin butch-tyyppisiä. Amerikkalaisissa kyselytutkimuksissa aikuisista heteroseksuaalisista naisista 20–33 prosenttia ja lesboista 66–75 prosenttia on kertonut olleensa kouluikäisenä poikatyttöjä. Jotkut harvat poikatytöt identifioituvat transmiehiksi. Pukeutuminen Erään 2000-luvulla suoritetun aikuisten amerikkalaisten naisten kyselytutkimuksen mukaan poikien päällysvaatteita käytti aina 15 prosenttia poikatytöistä, useimmiten 50 prosenttia, joskus 25 prosenttia ja ei koskaan 10 prosenttia. Tärkeimmäksi syyksi he kertoivat useimmiten sen, että poikien vaatteet ovat käytännöllisempiä ja mukavampia kuin tyttöjen vaatteet. Heteronaiset eivät poikatyttöinä halunneet koskaan käyttää poikien alusvaatteita, mutta lesboista noin 10 prosenttia ja transmiehistä 80 prosenttia halusi. Lesboista puolet ja transmiehistä 90 prosenttia halusi käyttää poikien kenkiä. Molemmista ryhmistä vain noin 30 prosenttia halusi pitää pitkää tukkaa. Kuvitteellisia poikatyttöjä Paula eli ”Pauli” (alkuteoksessa Georgina, ”George”) Enid Blytonin Viisikko-kirjasarjassa Georgia ”George” Fayne Carolyn Keenen Neiti Etsivä -kirjoissa Laura Ingalls Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -kirjoissa Latun Liisa Teuvo Pakkalan romaaneissa Vaaralla ja Elsa Tiina Anni Polvan Tiina-kirjasarjassa Roosa-Maaria ”Roope” Ruusunen Ruusun aika -televisiosarjassa Suvi Kinos Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjasarjassa Peppi Pitkätossu Astrid Lindgrenin kirjoissa Haruka Tenou eli Sailor Uranus Sailor Moon -sarjakuvassa Piparminttu-Pipsa Tenavat-sarjakuvassa Juno-elokuvan päähenkilö Hazel Grace Tähtiin kirjoitettu virhe -romaanissa Arya Stark Tulen ja jään laulu -kirjasarjassa Maxine eli Max eli Mad Max Stranger Things -sarjassa Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Nuorisokulttuuri Stereotyypit Perushahmot

953

https://fi.wikipedia.org/wiki/Poika%20%28t%C3%A4smennyssivu%29

Poika (täsmennyssivu)

Poika tarkoittaa seuraavia asioita: poika, miespuolinen lapsi poika, miespuolinen jälkeläinen (iästään riippumatta) suhteessa vanhempiinsa Poika, kristinuskossa Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona, Jumalan Poika, Jeesus Poika, Nagisa Ōshiman ohjaama japanilainen elokuva Poika, Nick Hornbyn romaani Poika, Hornbyn romaaniin perustuva vuonna 2002 valmistunut brittiläinen elokuva Poika, Marja Björkin romaani ”Poika”, Kanada-maljan lempinimi ”Poika (saunoo)”, musiikkikappale vuodelta 2011 Nimenä Arvo ”Poika” Tuominen (1894–1981), suomalainen poliitikko Poika Vesanto (1908–1950), suomalainen piirtäjä ja kuvittaja Jukka Poika, oik. Jukka Rousu (s. 1980), suomalainen reggae-muusikko Kts. myös monikkomuoto pojat.

954

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paikallinen%20ryhm%C3%A4

Paikallinen ryhmä

Paikallinen ryhmä on galaksiryhmä, johon oma galaksimme Linnunrata kuuluu. Paikallisesta ryhmästä tunnetaan tällä hetkellä noin 50 galaksia. Niistä kohtalaisen suuria on kolme kierteisgalaksia: suuruusjärjestyksessä Andromedan galaksi, Linnunrata ja Kolmion galaksi. Niiden lisäksi ryhmässä on pari keskikokoista galaksia ja suuri joukko pieniä kääpiögalakseja. Paikallinen ryhmä on osa Neitsyen superjoukkoa. Paikallisen ryhmän läpimitta on 10 miljoonaa valovuotta, ja sen massa on (1,29 ± 0,14)×1012 kertaa Auringon massa. Paikallisen ryhmän galaksit sijaitsevat kahdessa alaryhmässä, joista Linnunrata seuralaisineen on yhdessä, ja Andromeda ja Kolmion galaksi seuralaisineen toisessa. Paikallisen ryhmän suurten galaksien historiat ovat hiukan erilaiset. Linnunradassa on runsaasti vanhoja, yli 10 miljardin vuoden ikäisiä tähtiä. Andromedan tähdet ovat nuorempia, mikä johtunee siitä, että suurin osa galaksin massasta on keräytynyt alkuaikojen jälkeen tapahtuneiden galaksitörmäysten synnyttämissä tähtien syntyryöpyissä. Kolmion galaksin historia on ollut rauhallisempi kuin Andromedan galaksin. Se kuitenkin menetti suuren osan ulkolaitojensa aineesta pari miljardia vuotta sitten ohittaessaan Andromedan galaksin hyvin läheltä. Andromeda ja Kolmion galaksi saattavat kiertää toisiaan ja muodostaa kaksoisgalaksin. Kaikki kolme suurta galaksia sulautuvat miljardien vuosien kuluttua yhteen ja muodostavat luultavasti suuren ellipsigalaksin. Andromedan galaksi ja Linnunrata törmäävät toisiinsa noin 4 miljardin vuoden kuluttua ja yhdistyvät. Kolmen suuren galaksin jälkeen paikallisen ryhmän suurimmat galaksit ovat Linnunradan seuralaiset, epäsäännölliset galaksit Suuri ja Pieni Magellanin pilvi. Ne ovat massaltaan vain sadasosa Linnunradan massasta, mutta läheisyytensä johdosta ne näkyvät taivaalla hyvin. Paikallisen ryhmän pienimmät galaksit ovat kääpiögalakseja, joita tunnetaan noin 50 kappaletta. Suurin osa niistä kiertää Andromedaa tai Linnunrataa. Kääpiögalakseja on pallomaisia ja epäsäännöllisiä sekä muutama sekamuotoinen. Galaksien lisäksi paikallisessa ryhmässä on heikosti näkyviä tähtivirtoja. Paikallisen ryhmän galaksit Kierteisgalaksit Andromedan galaksi (M31, NGC 224) - Sb, Andromeda Linnunrata - SBbc Kolmion galaksi (M33, NGC 598) - Sc, Kolmio Elliptiset galaksit M110 (NGC 205) - E6p, Andromeda M32 (NGC 221) - E2, Andromeda Epäsäännölliset galaksit Wolf-Lundmark-Melotte (WLM, DDO221) - Ir+, Valaskala IC 10 - KBm tai Ir+, Kassiopeia Pieni Magellanin pilvi (SMC, NGC 292) - SB(s)m pec, Tukaani Kalojen kääpiögalaksi (LGS3) - Irr, Kalat IC 1613 (DDO 8) - IAB(s)m V, Valaskala Feeniksin kääpiögalaksi - Irr, Feeniks Suuri Magellanin pilvi (LMC) - Irr/SB(s)m, Kultakala Leo A (Leo III) - IBm V, Leijona Sextans B (DDO 70) - Ir+IV-V, Sekstantti NGC 3109 - Ir+IV-V, Vesikäärme Sextans A (DDO 75) - Ir+V, Sekstantti Kääpiöellipsigalaksit NGC 147 (DDO 3) - dE5 pec, Kassiopeia GR 8 (DDO 155) - Im V Jousimiehen epäsäännöllinen kääpiögalaksi (SagDIG) - IB(s)m V, Jousimies Barnardin galaksi (NGC 6822) - IB(s)m IV-V, Jousimies Vesimiehen kääpiögalaksi (DDO 210) - Im V, Vesimies IC 5152 - IAB(s)m IV, Intiaani Pegasuksen kääpiögalaksi tai Pegasuksen epäsäännöllinen kääpiögalaksi (DDO 216) - Irr, Pegasus Kääpiösferoidigalaksit Valaan kääpiögalaksi - dSph/E4, Valaskala Andromeda III - dE2, Andromeda NGC 185 - (dE3 pec), Kassiopeia Andromeda I - dE3 pec?, Andromeda Kuvanveistäjän kääpiögalaksi (E351-G30), dE3 Kuvanveistäjä Andromeda V - dSph, Andromeda Andromeda II - dE0, Andromeda Sulatusuunin kääpiögalaksi (E356-G04) - dSph/E2, Sulatusuuni Kölin kääpiögalaksi (E206-G220) - dE3, Köli Ilmapumpun kääpiögalaksi - dE3, Ilmapumppu Leo I (DDO 74) - dE3, Leijona Sekstantin kääpiögalaksi - dE3, Sekstantti Leo II (Leo B) - dE0 pec, Leijona Pienen karhun kääpiögalaksi - dE4, Pieni karhu Lohikäärmeen kääpiögalaksi (DDO 208) - dE0 pec, Lohikäärme Jousimiehen kääpiöellipsigalaksi (SagDEG) - dSph/E7, Jousimies Tukaanin kääpiögalaksi - dE5, Tukaani Kassiopeian kääpiögalaksi (Andromeda VII) - dSph, Kassiopeia Pegasuksen kääpiösferoidigalaksi (Andromeda VI) - dSph, Pegasus Ison karhun I kääpiögalaksi - dSph, Iso karhu Ison karhun II kääpiögalaksi - dSph, Iso karhu Luokitus epävarma Andromeda IV - epäsäännöllinen galaksi tai tähtipilvi (Irr?), Andromeda UGC-A 86 (0355+66) - epäsäännöllinen, elliptinen, tai linssimäinen galaksi (Irr, dE tai S0), Kirahvi UGC-A 92 (EGB0427+63) - epäsäännöllinen tai linssimäinen galaksi (Irr tai S0), Kirahvi Epävarmat jäsenet NGC 404 - elliptinen tai linssimäinen galaksi (E0 tai SA(s)0-), Andromeda NGC 1569 - epäsäännöllinen galaksi (Irp+ III-IV), Kirahvi NGC 1560 (IC 2062) - kierteisgalaksi (Sd), Kirahvi Camelopardalis A - epäsäännöllinen galaksi (Irr), Kirahvi Argon kääpiögalaksi - epäsäännöllinen galaksi (Irr), Köli 2318-42 - epäsäännöllinen galaksi (Irr), Kurki UKS 2323-326 - epäsäännöllinen galaksi (Irr), Kuvanveistäjä UGC 9128 (DDO 187) - epäsäännöllinen galaksi (Irp+), Karhunvartija Kauriin kääpiögalaksi (Palomar 12) on Linnunradan pallomainen tähtijoukko joka aikaisemmin luokiteltiin kääpiösferoidigalaksiksi, Kauris Alkuperäinen Ison Karhun kääpiögalaksi (Palomar 4) on Linnunradan pallomainen tähtijoukko joka aikaisemmin luokiteltiin kääpiösferoidigalaksiksi, Iso karhu Sextans C Lähteet Seulonnan keskeiset artikkelit

955

https://fi.wikipedia.org/wiki/Puola

Puola

Puolan tasavalta () eli Puola () on valtio Keski-Euroopan itäosassa Itämeren etelärannalla. Sen rajanaapureita ovat lännessä Saksa, lounaassa Tšekki, etelässä Slovakia, kaakossa Ukraina, idässä Valko-Venäjä ja koillisessa Liettua ja Venäjään kuuluva Kaliningradin alue. Puolan pääkaupunki on Varsova. Maan pinta-ala on 312 679 neliökilometriä, ja siellä asuu noin 38 miljoonaa ihmistä. Sudeettien ja Karpaattien vuoria lukuun ottamatta Puola on jääkausien muovaamaa hedelmällistä tasankoa, jota halkovat Veiksel ja Oder sivujokineen. Puola on saanut nimensä varhaiskeskiajalla läntisessä Puolassa asuneesta polaanien heimosta. Polaanien nimi puolestaan juontuu mahdollisesti sanasta pole (pelto). Puola oli yksi Keski-Euroopan mahtavimmista valtioista viime vuosituhannen puolivälissä. 1600-luvun puolivälin jälkeen se on tullut moneen kertaan naapuriensa valloittamaksi ja jakamaksi. Maailmansotien välisenä aikana se oli uudelleen itsenäinen, mutta toisessa maailmansodassa sekä Saksa että Neuvostoliitto valtasivat sen alueita. Vuodesta 1955 Neuvostoliiton romahtamiseen saakka se oli osa Varsovan liitoksi kutsuttua kommunistista blokkia Puolan kansantasavaltana. 1990-luvulla Puolassa siirryttiin suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Puola liittyi sotilasliitto Natoon 1999 ja Euroopan unioniin 2004. Puolan tärkeitä kulttuurivaikuttajia ovat olleet säveltäjä Frédéric Chopin ja muut romantikot sekä elokuvaohjaajat, kuten Andrzej Wajda, Roman Polański ja Krzysztof Kieślowski. Tieteessä ovat vaikuttaneet muun muassa Nikolaus Kopernikus ja Marie Curie. Maantiede Puola on itäisen Keski-Euroopan suurin valtio, vaikkakin selvästi pienempi kuin itänaapurinsa Ukraina ja Venäjä. Puolan väkiluku on 38,4 miljoonaa ja pinta-ala 312 685 neliökilometriä. Pääkaupunki on Varsova, ja muita suuria kaupunkeja ovat Krakova, Łódź, Wrocław, Poznań, Gdańsk, Szczecin, Bydgoszcz, Lublin, Katowice ja Białystok. Puola sijaitsee lähes kokonaisuudessaan pohjoisen Euroopan tasangolla, jonka muodot ovat jääkausien jäätiköiden muovaamia. Maan keskimääräinen korkeus merenpinnasta on vain 173 metriä, mutta maan etelärajalla kohoavat Sudeettien ja Karpaattien vuoret. Karpaattien Tatravuoristossa on Puolan korkein huippu, 2499 metrin Rysy. Tasankoa halkovat monet suuret joet, kuten Veiksel (), Oder (), sen sivujoki Warta ja Veikselin sivujoki Bug. Tasaisessa maassa on myös yli 9 300 järveä, etupäässä maan pohjoisosissa. Masuria on suurin järvialue ja suosittu matkailukohde. Ilmasto Puolan ilmasto on väli-ilmasto leudomman Länsi-Euroopan meri-ilmaston ja ankaramman Itä-Euroopan mannerilmaston välillä. Lunta on koko maassa, pohjoisessa noin 40 päivän ajan, idässä ja etelässä 60 päivän ajan ja Karpaateilla sadan päivän ajan vuodessa. Sadetta saadaan ympäri vuoden, eniten kesällä. Vuotuinen sademäärä on 500–625 mm. Kasvillisuus ja eläimistö Puolassa oli ennen paljon tiheää metsikköä, mutta nykyään suurin osa maasta on viljeltyä. Puola kuuluu lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen. Tyypillisiä puulajeja alavilla seudulla ovat koivut, lepät, tammi, vaahtera, tuomi, pähkinäpensas, jalavat, lehmukset, pyökki ja haapa. Havupuuvaltaisia metsiä on hiukan yli puolet, ja mänty, kuusi ja lehtikuusi muodostavat 75 % puuston tilavuudesta. Tunnetuin aarniometsä on Białowieza, jossa elää luonnonvaraisia visenttejä ja puolalaisia villihevosia. Puolassa on kaikkiaan 23 kansallispuistoa, joista yhdeksän keskittyy vuoristoluonnon, kaksi muiden ylänköalueiden, kymmenen sisävesien ja kosteikkojen ja kaksi Itämeren rannikon suojeluun. Historia Varhaiset vaiheet Ensimmäisen Puolan valtion katsotaan saaneen alkunsa 900- ja 1000-luvuilla, mutta Puolan alueella on asunut ihmisiä jo kivikaudella. Maanviljelystä on jäänteitä 6000 vuotta eaa. Pronssikaudella Puolan alueella tehtiin polttohautauksia vuodesta 1400 eaa. alkaen. Kulttuuripiirteet olivat levinneet laajalle, Tonavan laaksossa ja koko Keski-Euroopassa harjoitettiin samanlaisia tapoja. Rautakausi alkoi noin 700-luvun puolivälissä eaa. Keltit ja myöhemmin roomalaiset toivat kulttuurivaikutteita 200-luvulta eaa. aina 500-luvulle jaa. Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen alueella liikkui slaavilaisia heimoja. Heistä voimakkaimmiksi nousivat polaanit, jotka antoivat nimen myöhemmin Puolan valtiolle. Puolan perustaminen ja Puola-Liettuan liittovaltio Myyttisenä Puolan perustajana pidetään Piastia, mutta ensimmäinen historiallinen hallitsija oli Mieszko I, joka kääntyi kristinuskoon vuonna 966. Kun kuningas Bolesław Krzywousty kuoli vuonna 1138, valtakunta jaettiin hänen poikiensa kesken. Vuonna 1320 Władysław I:stä tuli uudelleenyhdistyneen Puolan kuningas. Valtakunta nousi loistoonsa Jagellojen suvun aikana, kun Liettuan kanssa tehtiin liitto 1386 ja puolalais-liettualaiset löivät Saksalaisen ritarikunnan Tannenbergin taistelussa (1410). Lublinin sopimuksella 1569 perustettiin Puola-Liettuan liittovaltio, jonka johdossa oli vaaleilla valittu kuningas. Puola-Liettualle oli ominaista aatelisvalta, talonpoikien heikko asema, kansan heterogeenisuus ja joidenkin vähemmistöjen vahva autonomia, mikä teki siitä hyvin hajanaisen valtion. Puolan jaot 1600-luvun puolivälissä Puola menetti asemansa, ja maahan asettivat kuninkaan milloin Saksi, milloin Ruotsi ja milloin Venäjä. Vuosina 1733–1735 käytiin Puolan perimyssota. Maan sisäinen hajanaisuus ja keskusvallan heikkous johtivat 1700-luvun lopulla Puolan jakoihin, joissa Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat maan keskenään kolmessa vaiheessa vuosina 1772, 1793 ja 1795. Napoleon muodosti 1807 Puolasta uudelleen itsenäisen Varsovan herttuakunnan Saksin kuninkaan alaisuudessa, mutta Wienin kongressissa Puola jaettiin jälleen. Venäjälle kuuluva Puolan itäosa, niin sanottu Kongressi-Puola, oli autonominen kuningaskunta, jolla oli liberaali perustuslaki ja jonka perustuslaillinen hallitsija oli Venäjän keisari. Vuoden 1830 kapinan jälkeen Kongressi-Puola menetti parlamenttinsa, ja vuonna 1864 se liitettiin toisen kapinan jälkeen suoraan Venäjän alaisuuteen Veikselin aluepiirinä. 1800-luvun lopulla puolalaisen kulttuurin keskukseksi muodostui Itävallan Galitsia, erityisesti Krakovan vapaakaupunki. Puolan tasavalta 1918–1939 Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa ja Itävalta-Unkari miehittivät Venäjän Puolan. Vuonna 1916 alueelle perustettiin vain nimellisesti itsenäinen Puolan kuningaskunta, joka käytännössä oli Saksan hallitsema nukkevaltio. Saksan antautumisen jälkeen marraskuussa 1918 perustettiin itsenäinen Puolan tasavalta. Puolan rajoista syntyi paljon kiistoja. Versailles’n rauhansopimuksella Puola sai Saksalta Posenin alueen sekä osan Länsi-Preussia, josta muodostui Itämereen saakka ulottunut Puolan käytävä. Välittömästi sen itäpuolelle jäi pääasiassa saksalaisten asuttama Danzigin vapaakaupunki, joka julistettiin Kansainliiton valvomaksi vapaakaupungiksi. Puolan käytävä erotti Itä-Preussin alueen muusta Saksasta. George Curzon ehdotti jo vuonna 1919 Puolan itärajan sijoittamista suunnilleen nykyiselle kohdalleen. Ehdotus, joka ei kuitenkaan toteutunut, tuli tunnetuksi Curzonin linjana. Puola kävi Venäjän bolševikkeja vastaan sodan, joka päättyi 18. maaliskuuta 1921 solmittuun Riian rauhaan. Ukraina ja Valko-Venäjä jaettiin Neuvostoliiton ja Puolan kesken, ja muun muassa Brest, Hrodna ja Lwów jäivät Puolalle. Sodan aikana Puola valloitti myös Vilnan, jota Liettua oli vaatinut pääkaupungikseen mutta joka jäi Puolalle sodan jälkeenkin. Siitä muodostui pitkäaikainen kiista Puolan ja Liettuan välille. Toukokuun 1926 marsalkka Piłsudskin johtama vallankaappaus nosti valtaan Sanacja-liikkeen, ja Piłsudski hallitsi Puolaa aina kuolemaansa 1935 asti. Sen jälkeen vastakkain olivat maltillisemman presidentti Ignacy Mościckin ”presidentin miehet” ja Piłsudskin asevoimien tarkastajaksi nimittämän Edward Rydz-Śmigłyn ”marsalkan miehet”. Toinen maailmansota 1939–1945 Neuvostoliitto ja Saksa solmivat 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentropin sopimuksen ja sopivat salaisessa lisäpöytäkirjassa Puolan jakamisesta omiin etupiireihinsä. Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939 (Puolan offensiivi), mistä toisen maailmansodan katsotaan alkaneen ja Neuvostoliitto aloitti oman hyökkäyksensä 17. syyskuuta. Puolan länsiosasta osa liitettiin suoraan Saksaan, ja osasta tehtiin Saksan alainen Puolan kenraalikuvernementti. Neuvostoliitto miehitti maan itäosat suunnilleen Curzonin linjaan saakka. Kun Saksa vuonna 1941 aloitti sodan Neuvostoliittoa vastaan, se miehitti lyhyen ajan kuluessa myös Neuvostoliitolle joutuneen osan Puolaa. Miehitetyssä Puolassa toimi vastarintaliike ja ensin Pariisissa ja myöhemmin Lontoossa pakolaishallitus. Sodan aikana noin 400 000 puolalaista taisteli itärintamalla neuvostojoukkojen mukana ja 200 000 länsirintamalla pakolaishallituksen alaisuudessa. Huhtikuussa 1943 Neuvostoliitto katkaisi yhteydet pakolaishallitukseen sen vaadittua Katynin tapahtumien tutkimista. Heinäkuussa 1944 puna-armeija eteni Puolaan asti ja Chełmissä perustettiin Puolan kansallisen vapautuksen komitea (, PKWN), joka pian siirtyi Lubliniin, jolloin sitä alettiin kutsua ”Lublinin komiteaksi”. Puna-armeijan lähestyessä Varsovaa puolalaiset nousivat saksalaisia miehittäjiä vastaan. Varsovan kansannousu kesti kaksi kuukautta, ja siihen osallistui 40 000 huonosti aseistautunutta puolalaista. Heitä vastassa oli aluksi 15 000, lopulta 30 000 saksalaista tankkeineen, lentokoneineen ja tykistöineen. Noin kuusi miljoonaa puolalaista eli noin 15 prosenttia väestöstä kuoli toisen maailmansodan aikana. Noin kolme miljoonaa heistä oli juutalaisia, joista suurin osa kuoli natsi-Saksan tuhoamisleireillä eri puolilla Puolaa. Lisäksi sota jätti suuren osan maasta raunioiksi, ja sodan aineelliset ja henkiset arvet säilyivät pitkään. Sodan jälkeen sekä Puolan itä- että länsiraja siirrettiin entistä lännemmäksi. Entiset itäosat jäivät Neuvostoliitolle, ja vastineeksi Puola sai Saksalta Taka-Pommerin, Sleesian ja puolet Itä-Preussista. Länsirajaksi tuli Oder-Neisse-linja. Puola menetti viidenneksen sotaa edeltäneestä pinta-alastaan, kolmanneksen väkiluvustaan ja yli kolmanneksen taloudellisista voimavaroistaan. Puolaan liitettyjen alueiden saksalaisväestö karkotettiin maasta. Kaikkiaan Itä-Euroopasta siirrettiin Saksaan yli kymmenen miljoonaa ihmistä. Väestönsiirtoja tehtiin myös itärajalla: noin 810 000 puolalaista siirrettiin uuden rajan länsipuolelle, ja 630 000 ukrainalaisiin etnisesti tai kielellisesti kuuluvaa ihmistä siirrettiin rajan taakse itään. Kansantasavalta 1945–1989 PKNW julistautui jo sodan aikana Puolan ainoaksi lailliseksi hallitukseksi. Siihen kuului aluksi kommunistien ja eri vasemmistopuolueiden edustajia, mutta vuoden 1944 lopussa siihen liittyi myös useita pakolaishallituksen jäseniä. Tammikuussa 1945 PKWN muodosti Varsovassa Puolan tasavallan väliaikaisen hallituksen. Vuoden 1947 vaalien jälkeen johtoon nousi Puolan yhdistynyt työväenpuolue (PZPR) stalinisti Bolesław Bierutin johdolla, ja 1952 Puola julistettiin virallisesti kansantasavallaksi. Stalinin kuoleman jälkeen Puolan johtoon nousi Władysław Gomułka. 1960-luvulla Puolan talousongelmat olivat jatkuvia, ja vuoden 1970 levottomuuksien jälkeen Gomułkan korvasi Edward Gierek. Länsilainojen turvin Puolan talouskasvu oli 1970-luvun alussa maailman nopeimpien joukossa. Vuoden 1973 öljykriisi johti kuitenkin uuteen talouskriisiin ja hinnankorotukset synnyttivät levottomuuksia. Puolalainen Krakovan piispa Karol Wojtyła valittiin lokakuussa 1978 paaviksi nimellä Johannes Paavali II, ja hän vieraili kotimaassaan kesäkuussa 1979. 1980-luvun alussa Puola oli raskaissa veloissa. Lihan hintaa yritettiin nostaa 1980, mikä johti lakkoihin ja ammattiliitto Solidaarisuuden perustamiseen. Sitä johti Gdańskin Lenin-telakan sähkömies Lech Wałęsa. Solidaarisuus pakotti hallituksen neuvotteluihin, ja syyskuussa 1980 Stanisław Kania korvasi Gierekin. Opposition voiman kasvun ja puolueen vallan murenemisen vuoksi johtoon nimitettiin 1981 puolustusministeri kenraali Wojciech Jaruzelski, joka julisti maan sotatilaan. Lähes kaikki Solidaarisuuden johtajat pidätettiin. Länsimaat asettivat Puolan ja Neuvostoliiton boikottiin ja levottomuudet jatkuivat vuosia. Sotatila kumottiin vähitellen ja vangitut vapautettiin 1980-luvun kuluessa. Huhtikuussa 1989 hallitus ja Solidaarisuus-liike pääsivät sopimukseen, että kesäkuussa maassa oli järjestettävä osittain vapaat parlamentti­vaalit. Näissä vaaleissa Solidaarisuus sai lähes kaikki vapaasti valittavissa olleet paikat. Saman vuoden elokuussa maahan muodostettiin uusi Solidaarisuus-aktivisti Tadeusz Mazowieckin johtama hallitus, mikä merkitsi loppua kommunistien vuosi­kymmeniä kestäneelle valta-asemalle. Solidaarisuuden aikaa kuvattiin myös useissa puolalaisissa elokuvissa. Niistä ehkä tunnetuin on Krzysztof Kieslowskin ohjaama Ei loppua (1984). Puolan tasavalta 1989– Demokratiaan siirtymisen jälkeen Puolan sisäpolitiikkaa ovat leimanneet konservatiivisten ja oikeistolaisten voimien vahvistuminen. Maan merkittävimmiksi puolueiksi ovat nousseet keskustaoikeistolainen Kansalaisfoorumi sekä etenkin 2000-luvulla valtapuolueeksi noussut kansalliskonservatiivinen Laki ja oikeus (PiS) -puolue. Jo kommunismin aikana merkittävässä asemassa olleen roomalaiskatolilaisen kirkon asema puolalaisessa yhteiskunnassa on niin ikään vahvistunut. Leszek Balcerowiczin aloitteesta Puolassa toteutettiin 1990 alussa šokkiterapiaohjelma, jonka avulla maa siirtyi nopealla aikataululla sosialistisesta suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Muiden entisten kommunistivaltioiden tavoin Puola kärsi siirtymäkaudella sosiaalisesta ja taloudellisesta taantumasta, mutta se saavutti silti vuotta 1989 edeltäneen bruttokansantuotteen tason jo vuonna 1996, ensimmäisenä näistä maista. Vuonna 1991 Puolasta tuli Visegrád-ryhmän jäsen, ja vuonna 1999 se liittyi Natoon samaan aikaan Tšekin ja Unkarin kanssa. Euroopan unionin jäsen Puolasta tuli toukokuussa 2004. 1990-luvulla Puolan politiikkaa johtivat vuorollaan keskustaoikeistolainen Kansalaisfoorumi ja sosialidemokraattinen SLD-puolue. Vuoden 2005 vaaleissa korruptioskandaalien ryvettämien sosialidemokraattien kannatus romahti lähes neljännekseen edellisvaaleista Laki ja oikeus -puolueen noustessa suurimmaksi puolueeksi. Kansallismielisen ja arvoiltaan konservatiivisen, mutta sosiaalipolitiikaltaan monia vasemmistolaisia linjoja (mm. sosiaaliturvaa, lapsilisiä ja julkista terveydenhuoltoa) kannattava Laki ja oikeus kasvatti suosiotaan pitkälti juuri vasemmistopuolueiden kustannuksella. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Sejmiin ei valittu historiallisesti ainuttakaan vasemmistopuoluetta. 2000-luvulla Puolaa pidettiin yleisesti EU:n menestystarinana. Vuoden 2007 ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa johtoon nousseen Kansalaisfoorumin puheenjohtajan Donald Tuskin pääministerikaudella Puolasta tuli Euroopan nopeimmin kasvava talous ja samalla ainut EU-maa, joka ei kärsinyt vuoden 2008 finanssikriisistä. Maailmanpankin arvion mukaan tämä tosin johtui ennemmin maan suurista sisämarkkinoista ja verrattain vähäisestä riippuvuudesta maailmankaupasta, ei niinkään Tuskin hallituksen politiikasta. Lisäksi Puola oli jättäytynyt EU:hun liittymisensä jälkeen rahaliiton ulkopuolelle, mikä mahdollisti sille oman valuutan luoman deflaatioedun. Tuskin hallitus oli kuitenkin suosittu ja hänet valittiin 2011 vaaleissa ensimmäisenä pääministerinä jatkokaudelle. Pääministeriuransa jälkeen Tusk aloitti Eurooppa-neuvoston puheenjohtajana vuonna 2014 ja valittiin jatkokaudelle 2017. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa suurimmaksi puolueeksi noussut Laki ja oikeus -puolue on herättänyt syytteitä autoritäärisistä pyrkimyksistä ja huolta demokratian tulevaisuudesta Puolassa. Puolueen on katsottu puuttuneen muun muassa oikeusjärjestelmän riippumattomuuteen. Puolue on muun muassa esittänyt tuntuvia kiristyksiä Puolan jo ennestään tiukkaan aborttilainsäädäntöön ja pyrkinyt estämään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien toteutumisen. Sitä on syytetty myös pakolais- ja ulkomaalaisvastaisuudesta. Euroopan unioni on esittänyt huolensa Puolan demokratiaa kohtaan. Laki ja oikeus -puolueen menestyksen katsotaan olevan linjassa muissa itäisen Euroopan entisissä kommunistimaissa nousseiden kansallismielisten oikeistopuolueiden menestyksen kanssa. Puoluetta verrataan usein Unkaria vuodesta 2010 hallinneen Victor Orbánin Fidesz-puolueeseen ja näiden johtamien hallitusten politiikassa onkin selkeitä yhteneväisyyksiä. Laki ja oikeus -puolueen hallituskaudella Puola on myös syventänyt suhteitaan Fideszin johtamaan Unkariin ja maat tekevät läheistä yhteistyötä muun muassa Euroopan unionissa. Puola ja Unkari ovat viime vuosina profiloituneet oman linjansa vetäjiksi suhteessa länsieurooppalaisiin maihin muun muassa pakolaiskriisiin ja unionin ilmastopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Huhtikuun 10. päivänä 2010 Puolan presidentti Lech Kaczyński ja 89 muuta merkkihenkilöä kuoli lentoturmassa Smolenskissa Venäjällä. Presidentin seurue oli matkalla Katynin joukkomurhan muistotilaisuuteen. Toukokuussa 2015 konservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen Andrzej Duda valittiin Puolan uudeksi presidentiksi. Duda voitti istuvan presidentin Bronisław Komorowskin presidentinvaalien toisella kierroksella. Joulukuussa 2017 Puolan pääministeriksi tuli valtiovarainministerinä sekä varapääministerinä toiminut Mateusz Morawiecki, joka seurasi virassa marraskuusta 2015 lähtien toiminutta Beata Szydłoa Molemmat edustivat Laki ja oikeus (PiS) -puoluetta. Parlamenttivaaleissa lokakuussa 2019 maata vuodesta 2015 hallinnut konservatiivinen Laki ja oikeus -puolue voitti taas enemmistön Puolan parlamentin alahuoneeseen. Laki ja oikeus -puolue sai 235 paikkaa 460-paikkaiseen parlamentin alahuoneeseen, sejmiin. Laki ja oikeus menetti kuitenkin enemmistön ylähuoneessa eli senaatissa. Alahuoneeseen se ei myöskään saanut tavoittelemaansa kahden kolmasosan enemmistöä, jonka turvin se olisi voinut muuttaa perustuslakia. Laki ja oikeus -puoluetta johtaa Jarosław Kaczyński, hän on periaatteessa vain rivikansanedustaja, mutta todellisuudessa hän on Puolan johtaja ja vetänyt naruja sekä pääministerin että presidentin taustalla. Jarosław Kaczyński on entisen presidentin Lech Kaczyńskin kaksoisveli. Puolan presidentinvaaleissa heinäkuussa 2020 hallitsevaa Laki & Oikeus -puoluetta (PiS) edustava presidentti Andrzej Duda valittiin niukasti uudelleen virkaansa. Politiikka Sisäpolitiikka Puolan nykyinen perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä 25. toukokuuta 1997. Hallituksen eli ministerineuvoston, jota johtaa pääministeri, nimittää presidentti pääministerin ehdotuksen mukaan, ja parlamentin alahuone vahvistaa valinnan. Hallitus valitaan tyypillisesti alahuoneen enemmistökoalition jäsenistä. Valtionpäämies on presidentti, joka valitaan kansanvaalilla viisivuotiskaudeksi. Kansa valitsee myös parlamentin eli kansalliskokouksen, jossa on 460-jäseninen alahuone (Sejm) ja 100-jäseninen ylähuone. Alahuoneen jäsenet valitaan D'Hondtin menetelmällä nelivuotiskausiksi. Puolueilla on 5 prosentin äänikynnys, mikä ei kuitenkaan koske kansallisten vähemmistöjen puolueita. Ylähuoneen jäsenet valitaan lohkovaalilla vaalipiireittäin. Parlamentin paikkajako 2015 Sulkeissa nykyinen tilanne, heinäkuu 2017 Oikeuslaitos Puolalla on kaksi korkeinta oikeusinstituutiota: korkein oikeus ja perustuslakituomioistuin. Korkeimman oikeuden jäsenet valitsee presidentti kansalliskokouksen suosituksen perusteella. Perustuslakituomioistuimen tuomarit valitsee parlamentin alahuone yhdeksänvuotiskausille. Alahuone asettaa myös (senaatin hyväksynnällä) asiamiehen valvomaan kansalaisoikeuksien toteutumista. Niitä koskevia lakeja yritettiin muuttaa kesällä 2017, mikä aiheutti laajoja mielenosoituksia Puolassa ja EU:n komissio uhkasi rangaistusmenettelyllä. Yleensä Laki ja oikeus -puolueeseen myötämielisesti suhtautuva presidentti Andrzej Duda käytti kuitenkin veto-oikeuttaan. Korkeimman oikeuden tuomarien nimitysoikeus olisi siirtynyt poliitikoille, samoin poliitikot olisivat valinneet enemmistön jäsenistä neuvostoon, joka valitsee alempien oikeusistuimien tuomarit. Puolaa vuodesta 2015 hallinnut Laki ja oikeus -puolue on viime aikoina hyökännyt maan oikeuslaitoksen riippumattomuutta kohtaan ja vuonna 2020 Freedom House luokittelee Puolan enää osittain vakaaksi demokratiaksi. Myös vuoden 2019 Democracy Indexin mukaan Puola on puutteellinen demokratia. Ulkopolitiikka Vuodesta 1989 alkaen Puolan ulkopolitiikan perustana on ollut yhteistyö Euro-Atlanttisen yhteisön kanssa. Se kuuluu Yhdysvaltojen johtamaan terrorisminvastaiseen koalitioon, ja sen tärkeimmät kumppanit Euroopassa ovat Saksa, Ranska, Britannia ja Espanja. Idänpolitiikka myötäilee EU:n rajapolitiikkaa. Puola on Kaliningradin alueen rajanaapuri, ja se tukee Ukrainan länsimaalaistumista ja Latvian kehitystä kolmikantayhteistyössä Venäjän kanssa. Se noudattaa tiukkaa Schengen-politiikkaa torjuakseen laitonta ihmisten ja tavaroiden virtaa Valko-Venäjältä ja Ukrainasta. Puolan, Venäjän ja Valko-Venäjän suhteita on hiertänyt Katynin joukkomurha, jonka selvitystyö on edelleen kesken. Oder–Neisse-linjan tunnustaminen toisen maailmansodan jälkeen Puolan länsirajaksi oli pitkään ongelma. Jaltan konferenssissa Neuvostoliitto oli painostanut muita liittoutuneita hyväksymään rajalinjan, joka kulki Szczecinin kaupungin länsipuolelta, kun taas länsivallat olisivat halunneet rajan kulkevan kaupungin itäpuolella. Asia jäi Jaltassa auki. Potsdamin konferenssiin mennessä Neuvostoliitto oli miehittänyt alueet haluamalleen rajalle asti ja siirtänyt ne Puolan uudelle neuvostomyönteiselle hallitukselle. Länsi hyväksyi tapahtuneen, mutta päätöslauselmaan kirjattiin, että Puolan ja Saksan rajasta on sovittava erillisellä rauhansopimuksella. Itä-Saksa hyväksyi rajan 1950 ja Länsi-Saksa 1970, mutta lopullisesti Saksa hyväksyi sen muodollisesti vasta 1990 osana jälleenyhdistymisprosessia. Puola liittyi EU:n jäseneksi vuonna 2004, kun kansanäänestys oli tukenut liittymistä voimakkaasti. Se toimi EU:n puheenjohtajamaana heinäkuusta joulukuuhun 2011. Asevoimat Puolan asevoimat muodostuvat neljästä osasta: maavoimat, merivoimat, ilmavoimat ja ilmatorjunta sekä erikoisjoukot. 18–28-vuotiaita miehiä koskee vapaaehtoinen tai pakollinen varusmiespalveluvelvoite. Kutsunnat on keskeytetty 2009, sillä asevoimia ollaan kehittämässä ammattilaisjoukoiksi. Puola on kuulunut Natoon vuodesta 1999. Se on uudistanut asevoimiensa rakennetta Yhdysvaltojen tuella Nato-yhteensopivaksi. Puola on osallistunut Naton ja EU:n rauhanturvatehtäviin Irakissa, Afganistanissa ja Kosovossa. Hallinnollinen jako Puola on jaettu hallinnollisesti kuuteentoista voivodikuntaan (województwa, yksikössä województwo), jotka jakautuvat edelleen hallintopiireihin (powiaty) ja kuntiin (gminy): Ala-Karpatian voivodikunta Ala-Sleesian voivodikunta Kujavia-Pommerin voivodikunta Łódźin voivodikunta Lublinin voivodikunta Lubuszin voivodikunta Länsi-Pommerin voivodikunta Masovian voivodikunta Opolen voivodikunta Podlasien voivodikunta Pommerin voivodikunta Sleesian voivodikunta Suur-Puolan voivodikunta Święty Krzyżin voivodikunta Warmia-Masurian voivodikunta Vähän-Puolan voivodikunta Kaupungit Vuonna 2012 Puolassa oli viisi yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkia, ja kymmenen yli 300 000 asukkaan kaupunkia (suluissa arvioitu asukasluku vuonna 2012). Varsova (1 713 007) Krakova (754 095) Łódź (725 658) Wrocław (627 562) Poznań (549 403) Talous Puolan talous on kasvanut merkittävästi maan Euroopan unioniin liittymisen jälkeen 1. toukokuuta 2004. Vuonna 2008 alkaneesta lamasta Puola on selvinnyt paremmin kuin muut EU:n jäsenmaat, sillä kumulatiivinen talouskasvu vuosina 2008–2011 oli 15,6 prosenttia. Menestystekijöitä ovat olleet oikea-aikaiset valtion toimet, EU:n siirtymävarojen tehokas käyttö, pankkien pieni luotonanto ongelmamaille ja kelluvan valuutan aiheuttama eristys Euromaista. Työttömyys on Puolassa noin 9,6 prosenttia (2016), ja budjettivaje on 2,6 prosenttia bruttokansantuotteesta (2011). Maatalouden tuotteita ovat perunat, hedelmät, vihannekset ja vehnä sekä munat, maitotuotteet, siipikarja ja sianliha. Vuonna 2011 maatalous työllisti edelleen 16,1 prosenttia työvoimasta, mutta tuotti vain 3,4 prosenttia BKT:stä. Noin 1,6 miljoonaa viljelijää työskentelee pientiloillaan, hankkii yleensä tuloja muustakin kuin maanviljelystä ja tuottaa lähinnä omalle perheelleen. Näiden tilojen koko on alle viisi hehtaaria. Noin 200 000 tilaa on yli 15-hehtaarisia ja 24 000 yli 200-hehtaarisia. Lähes puolet maatilojen tuloista tulee tukiaisista. Kansainväliset maatalousyritykset ovat hakeutumassa toimimaan myös Puolassa. Puolalainen teollisuus tuottaa muun muassa elektroniikkaa, autoja, busseja (Solbus, Autosan, Solaris Bus & Coach), helikoptereita (PZL Świdnik), lentokoneita, sotakalustoa (mukaan lukien panssarivaunut, kuten PT-91 Twardy), lääkkeitä, kemiallisia tuotteita ja maataloustuotteita. Vuonna 2010 Puolan viisi suurinta yritystä olivat öljy- ja maakaasuyhtiöt PKN Orlen ja PGNiG, valtion energiayhtiö Polska Grupa Energetyczna, portugalilaistaustainen päivittäistavarakauppaketju Jeronimo Martins Dystrybucja sekä GK Grupy Lotos. Puolan merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, rikki, kupari ja maakaasu sekä hopea, lyijy, meripihka ja hedelmällinen viljelysmaa. Merkittävimpiä vientituotteita ovat koneet ja kulkuvälineet, jotka muodostavat 37,8 prosenttia vientituloista, sekä teknologiateollisuuden tuotteet ja puolivalmisteet ja elintarvikkeet. Yli neljäsosa viennistä suuntautuu Saksaan. Puolan suurimmat energianlähteet ovat kiinteät polttoaineet (58% vuonna 2004), öljy (24%) ja maakaasu. Vuoden 1990 jälkeen öljyn osuus on kasvanut ja kiinteiden polttoaineiden osuus pienentynyt. Puola on Euroopan toiseksi suurin kivihiilen tuottaja Venäjän jälkeen. Kivihiiltä käytetään sähköntuotantoon ja viedään muihin EU-maihin, mutta vienti on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Hiilentuotantoon kohdistuu voimakkaita uudistuspaineita, sen tuottavuutta pitäisi parantaa ja ympäristöhaittoja pienentää. Maan energiankulutuksen on ennustettu kasvavan yli 50% vuoteen 2030 mennessä, ja EU:n ilmastopolitiikka ohjaa maata vähentämään hiilen osuutta. Se suunnittelee ottavansa ydinvoiman käyttöön suunnilleen vuonna 2025. Liikenne Puolassa on 129 lentokenttää, joista neljällä yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 19 428 kilometriä ja päällystettyä maantietä 295 356 kilometriä. Satamakaupungit ovat Gdańsk, Gdynia, Świnoujście ja Szczecin. Maahan on säännölliset autolauttayhteydet Ruotsista ja Tanskasta. Kotimaanreiteillä kulkee matkustajalaivoja harvakseltaan ja vain kesäisin. Väestö Heinäkuussa 2012 Puolassa arvioitiin olevan noin 38,4 miljoonaa asukasta. Maassa puhutaan lähes yksinomaan puolaa (97,8 prosenttia). Noin 87 prosenttia väestöstä on katolilaisia. Katolisten lisäksi maassa on muiden muassa ortodokseja, uniaatteja eli kreikkalaiskatolilaisia, protestantteja ja juutalaisia. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan puolalaiset muodostivat 97 prosenttia maan väestöstä. Saman laskennan mukaan Puolan suurimmat vähemmistöt ovat saksalaiset 147 094 (0,4 prosenttia), kašubit 52 490 (0,1 prosenttia), valkovenäläiset 47 640 (0,1 prosenttia), ukrainalaiset 27 172 (0,07 prosenttia), romanit 12 731 (0,03 prosenttia), lemkot 5 850 (0,02 prosenttia), liettualaiset 5 639 (0,01 prosenttia), venäläiset 3 244, slovakit 1 710, juutalaiset 1 055, tataarit 447, tšekit 386, armenialaiset 262 ja karaiimit 43. Suuri osa vähemmistöistä asuu omien kansallisten valtioidensa lähellä Puolan rajalla. Kašubeja ei luokitella virallisesti etniseksi vähemmistöksi, vaikkakin osa heistä kokee sellaiseen kuuluvansa. Yllä on ilmoitettu he, jotka puhuivat kašubia äidinkielenään. Lemkot laskettiin vielä hiljattain ukrainalaisiin. Väestönlaskenta sallii vain yhden etnisen ryhmän ilmoittamisen, joten joidenkin vähemmistöjen kohdalla väestönlaskennan tulos saattaa olla todellisuutta pienempi. Esimerkkinä juutalaiset, joita laskettiin vain 1 055, kun samaan aikaan maan juutalaisjärjestöihin kuului yli 3 000 henkilöä. Katolinen usko on ollut tärkeä osa puolalaista isänmaallisuutta ja itsenäisyysaatetta vuosisatojen ajan, mikä oli erityisen tärkeää jakautuneen Puolan (1795–1918), toisen maailmansodan ja kommunismivallan aikoina. Puolalaiset arvostavat kristillisiä perinteitä ja seremonioita, kuten pyhiinvaelluksia. Neitsyt Maria on erityisen arvostetussa asemassa, mistä todistavat lukuisat hänelle pyhitetyt pienet ja suuret temppelit, kuuluisimpana Jasna Goran luostarin Musta madonna Częstochowassa. Vuonna 2012 puolalaisten miesten elinajanodote oli 72,31 vuotta ja naisten 80,43 vuotta. Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan alkoholinkäyttö Puolassa on maailman keskitason yläpuolella, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna noin 8,7 litraa aikuista kohti. Tämä on hiukan vähemmän kuin Italiassa ja hiukan enemmän kuin Yhdysvalloissa. Koulutus Puolan koulujärjestelmä on uudistusten kohteena, koska sitä sopeutetaan eurooppalaisiin järjestelmiin. Nykyisin lapset käyvät yhtenäistä alakoulua 7–13-vuotiaina. Sen jälkeen on erilaisia yläkouluvaihtoehtoja, ja noin 19-vuotiaana ne, jotka haluavat jatkaa yliopistoihin tai muuten korkea-asteelle, suorittavat ylioppilas- eli matura-tutkinnon. Puolalaisista yliopistoista kaksi on päässyt maailman 500 parhaan yliopiston listalle vuonna 2011: Varsovan yliopisto ja Jagellon yliopisto Krakovasta. Kulttuuri Kuvataide Jan Matejkon historiamaalaukset nostattivat kansallistunnetta 1800-luvulla. 1800-luvun loppupuolella realismin suuri puolalainen nimi oli Jozef Chełmoński. Moderni taide tuli Puolaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Nuori Puola -liikkeen myötä. Sitä edustivat esimerkiksi maisemamaalarit Leon Wyczółkowski ja Ferdynand Ruszczyc sekä symbolisti Jacek Malczewski. Puolalainen avantgarde järjestyi a.r.-liikkeeksi 1930-luvun alussa. Sen keskeisiä hahmoja olivat taidemaalari ja teoreetikko Władysław Strzemiński, kuvanveistäjä Katarzyna Kobro ja taidemaalari Henryk Stażewski. Puolalaisen julistetaiteen mestareita ovat Henryk Tomaszewski ja Waldemar Świerzy. Arkkitehtuuri Monet Puolan arkkitehtuurin helmet ovat tuhoutuneet vuosisatojen varrella, mutta jotain on joko säilynyt ja kunnostettu tai rakennettu kokonaan uusiksi vanhan mallin mukaan. Esimerkiksi Varsovan rekonstruoitu historiallinen keskusta on nykyisin Unescon maailmanperintökohde. Kaikkiaan maailmanperintölistalla on kaksitoista kulttuurikohdetta. Sotien välisenä aikana vauraaseen Katowicen kaupunkiin rakennettiin modernismia edustavia rakennuksia, kuten Puolan ensimmäinen pilvenpiirtäjä. Kommunistivallan alkuvuosina tehtiin sosialistista realismia edustavia rakennuksia, kuten massiivinen Kulttuurin ja tieteen palatsi Varsovan keskustassa. Sosialistinen realismi hylättiin Stalinin henkilökultin mukana 1956, ja rakennustyyli lähestyi länsimaista arkkitehtuuria sikäli kun taloudellinen tilanne sen salli. 1990-luvun lopulla arkkitehtuurin tahtia sanelivat kansainväliset konsernit, jotka usein palkkasivat ulkomaisia nimiarkkitehteja toteuttamaan suurisuuntaisia hankkeita. Musiikki Puolalaisen klassisen musiikin juuret ovat romantiikan ajassa, jolloin pianisti-säveltäjä Fryderyk Chopin yhdisti puolalaisia kansanlauluja romantiikan teemoihin. Maailmansotien välisenä aikana perustettiin kansainvälisiä musiikkikilpailuja, joissa monet tähdet nousivat kuuluisuuteen. Toisen maailmansodan jälkeen säveltäjien tuli tuottaa järjestelmää ylistävää musiikkia. Monet pakenivat ulkomaille, kun taas toiset alkoivat tutkia absoluuttisen musiikin ihanteita. Henryk Góreckin helposti lähestyttävistä sinfonioista on tullut suosittuja myös musiikinharrastajien ydinpiirien ulkopuolella. Witold Lutosławski ja Krzysztof Penderecki ovat kansainvälisesti tunnustettuja modernistisäveltäjiä. Myös puolalaiset jazzmuusikot, kuten Tomasz Stanko ja Krzysztof Komeda, nauttivat arvostusta jazzpiireissä. Michał Urbaniakin levyjä on myyty 1,5 miljoonaa, ja hän on vieraillut kansainvälisten tähtien levyillä. Ensimmäisinä vuosikymmeninä puolalaiset rockyhtyeet eivät saaneet kansainvälistä menestystä. Yksi syy saattoi olla kielimuuri. Heavy-yhtye Vader on tehnyt kansainvälistä uraa 1990-luvulta alkaen. Elokuva Varhainen puolalainen elokuva perustui osittain romanttisen kirjallisuuden perinteeseen. Jo vuosina 1956–1989 se onnistui välttämään muissa kommunistimaissa yleiset vaatimukset järjestelmän tukemisesta propagandaelokuvilla ja asettumaan kansan puolelle. Elokuvat voidaan jakaa kahteen aaltoon: ”Puolalainen koulukunta” noin 1956–1961 ja ”Moraalisen ahdistuksen elokuvat” 1975–1981. Animaatioelokuvia tuottava Se-Ma-For on luonut tunnetun Nalle Luppakorvan lisäksi monia muita animaatiohahmoja ja voittanut kaksi kertaa parhaan lyhytelokuvan Oscarin. Łódźissa on Piotrkowska-kadulla maineikas Łódźin elokuvakoulu, jossa ovat opiskelleet muun muassa kuuluisimmat puolalaiset ohjaajat Andrzej Wajda, Roman Polański, Krzysztof Kieślowski ja Zbigniew Rybczyński. Kirjallisuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut viisi puolalaista: Henryk Sienkiewicz 1905, Wladyslaw Reymont 1924, Czesław Miłosz 1980, Wisława Szymborska 1996 ja Olga Tokarczuk 2018. Lisäksi vuoden 1978 palkinnon sai autonomisessa Puolassa syntynyt, Yhdysvalloissa asunut ja jiddišiksi kirjoittanut Isaac Bashevis Singer. Puolan kansallisrunoilija on romantikko Adam Mickiewicz (1798–1855). Krzysztof Kamil Baczyński kuvasi runoissaan toisen maailmansodan kauheuksia. Stanisław Jerzy Lec tunnetaan sarkastisista aforismeistaan. Stanisław Lem tuli vuorostaan tunnetuksi tieteiskirjoistaan. Tiede Arvostettuja puolalaisia tiedemiehiä ovat prostasykliinin löytäjä Ryszard Gryglewski, filosofi Roman Ingarden sekä tähtitieteilijät Nikolaus Kopernikus, Bohdan Paczyński ja Aleksander Wolszczan. Kaksinkertainen nobelisti Marie Curie kasvoi Puolassa, joskin työskenteli ja opetti myöhemmin Ranskassa. Hänen jälkeensä fysiikan nobelin ovat saaneet Albert Michelson 1907, Isidor Rabi 1944, Maria Goeppert-Mayer 1963, Klaus von Klitzing 1985 ja Georges Charpak 1992. Curien lisäksi muita puolalaistaustaisia kemian nobelisteja ovat olleet Walther Nernst 1920 ja Roald Hoffmann 1981. Keittiö Puolalaisen ruokavalion kulmakivet ovat liha, perunat ja leipä. Pääruokana syödään lihaa: kanaa, kalkkunaa, possua, lammasta tai nautaa. Juhlaruokana tarjotaan omenoilla täytettyä, paistettua ankkaa karpalohyytelön kanssa. Kalaruokiin kuuluvat paistetut lohi, turska, kuha ja taimen. Kalaruokia tarjotaan erityisesti paaston aikaan. Talviaikaan kuuluu bigos, pitkään uunissa haudutettu kaalipata, jossa on myös makkaraa, naudan- ja sianlihaa, sipulia ja sieniä. Jouluaaton ruokapöytään kuuluu hyytelöity karppi. Urheilu Maan suosituin urheilulaji on jalkapallo. Puolan jalkapallomaajoukkue on voittanut olympiakultaa vuonna 1972 ja hopeaa vuosina 1976 sekä 1992. MM-kisoissa se on saavuttanut kaksi pronssia 1974 ja 1982. Maa järjesti yhdessä Ukrainan kanssa vuoden 2012 jalkapallon EM-kilpailut. Puolan miesten lentopallomaajoukkue omaa vahvat perinteet ja se onkin voittanut lukuisia arvokisojen mestaruuksia. Erityisen vahva maajoukkue oli 1970-luvulla, jolloin se nousi maailman kärkeen. Koripallossa miesten maajoukkue on voittanut parhaimmillaan EM-hopeaa. Puola oli lajissa Euroopan kärjessä 1960-luvulla, jolloin se voitti kolme EM-mitalia. Myös käsipallossa maa kuuluu Euroopan kärkeen ja paras maajoukkueen saavutus on vuoden 2007 miesten MM-hopea. Moottoriurheilussa selvästi suosituin laji on speedway, ja suurimmissa kilpailuissa on kymmeniätuhansia katsojia. Laji aloitettiin maassa jo 1930-luvulla, mutta toisen maailmansodan jälkeen lajin suosio nousi. Syy lajin suosioon oli moottoripyörien suuri määrä verrattuna maan autokantaan. Olympialaisiin Puola on osallistunut vuodesta 1912. Eniten mitaleita on tuonut pikajuoksija ja pituushyppääjä Irena Szewińska-Kirszenstein. Lähteet Timeline: Poland (BBC) Background Note: Poland (US. Department of State) Viitteet Aiheesta muualla Puolan valtion matkailutoimisto Puola Google Mapsissa Puolan maaprofiili – Globalis.fi Seulonnan keskeiset artikkelit 41.3 Keski-Eurooppa

956

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pedofilia

Pedofilia

Pedofilia (kr. παιδοφιλία < παῖς 'lapsi' + φιλία 'rakkaus') eli lapsikohteinen seksuaalihäiriö on parafilia, jossa pedofiiliksi kutsutun yksilön seksuaalisuus kohdistuu ensisijaisesti lapsiin eli esimurrosikäisiin, yleensä 8–10-vuotiaisiin tyttöihin tai 10–13-vuotiaisiin poikiin. Arviolta 40 000 suomalaisen seksuaalisuus kohdistuu lapsiin. Naisia arvioidaan olevan yli kymmenesosa pedofiileistä, mutta useimmat tutkijat katsovat arvioiden aliarvioivan naisten todellista määrää. Suurin osa pedofiileistä ei kajoa lapsiin seksuaalisesti eikä syyllisty muihinkaan lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin, koska eivät halua aiheuttaa lapsille vahinkoa. Pedofilia ei tarkoitakaan lapseen kohdistuvia seksuaalisia tekoja eikä ole Suomessa rikos. Joidenkin tutkimusten mukaan esimurrosikäisten lasten seksuaalisista hyväksikäyttörikoksista noin 40 prosenttia on diagnosoitujen pedofiilien tekemiä. Loppuja 60 prosenttia ei ole diagnosoitu pedofiileiksi, ja osa heistä on kiinnostunut lasten lisäksi myös aikuisista. Lasten hyväksikäyttäjiä kutsuttiin varsinkin ennen 1990-lukua usein namusediksi. Määritelmä Termiä pedofilia käytti ensimmäisen kerran wieniläinen psykiatri Richard von Krafft-Ebing kirjoituksessan Psychopathia sexualis vuonna 1886. Pedofiilisen häiriön ("pedophilic disorder") nykyinen lääketieteellinen määritelmä kuuluu: A. Vähintään puolen vuoden ajan toistuvia, voimakkaita seksuaalisesti kiihottavia fantasioita, seksuaalisia haluja tai käyttäytymistä, joihin liittyy esimurrosikäinen lapsi tai lapsia (yleensä 13-vuotiaita tai nuorempia). B. Henkilö on toiminut näiden halujen mukaan, tai halut aiheuttavat merkittävää kärsimystä tai vaikeuksia ihmissuhteissa. C. Henkilö on vähintään 16-vuotias ja vähintään viisi vuotta vanhempi kuin A-kohdan mukainen lapsi. Huom. ei koske myöhäisnuorta, joka on jatkuvassa seksuaalisessa suhteessa 12- tai 13-vuotiaaseen. Tyypillisesti pedofiilit eivät ole kiinnostuneet seksuaalisesti kaikista lapsista vaan pedofiilin seksuaalisuus rajoittuu johonkin tiettyyn lapseen tai ainakin suuntautuu tarkasti tiettyyn ikään ja sukupuoleen. Nepiofilia, 16 vuotta täyttäneen kiinnostus alle 5-vuotiaisiin, katsotaan pedofilian alaluokaksi. Pedofilian lähikäsitteitä ovat hebefilia, kiinnostus varhaismurrosikäisiin lapsiin (11–14 vuotta), ja efebofilia, kiinnostus nuoriin (15–19 vuotta). Suomen laki ei kuitenkaan erottele näitä käsitteitä, vaan enimmäkseen 16 vuotta, määrätapauksissa 18 vuotta on raja, jota nuorempaan sekaantuessaan syyllistyy lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön riippumatta siitä, onko kyseessä pedofiilinen vai hebefiilinen tai efebofiilinen teko. Esiintyvyys Pedofilian yleisyyttä tai esiintyvyyttä väestössä ei tunneta kovin hyvin. Lapsiin kohdistuvan seksuaalisen kiinnostuksen yleisyyttä on yritetty selvittää kyselytutkimuksin, mutta tulokset ovat olleet vaihtelevia. Vapaaehtoisten yliopisto-opiskelijoiden osalta on raportoitu, että jopa 21 % miehistä tuntee seksuaalista vetoa joihinkin pikkulapsiin. Tuoreessa suomalaisessa väestöpohjaisessa tutkimuksessa 0,2 % miehistä ilmoitti seksuaalisesta kiinnostuksesta alle 13-vuotiaaseen lapseen edeltävän vuoden aikana. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan varsinaisten pedofiilien osuus miehistä on yhden prosentin suuruusluokkaa. Nykykäsityksen mukaan pedofiileista suurin osa on miehiä, naisten osuus on kymmenen prosentin luokkaa kaikista pedofiileista. Pedofilia ilmiönä Osalla pedofiileista seksuaalinen kiinnostuneisuus kohdistuu ainoastaan lapsiin (eksklusiivinen pedofilia) kun taas osalla seksuaalinen kiinnostuneisuus kohdistuu yhtä lailla sekä lapsiin, että aikuisiin (ei-eksklusiivinen pedofilia). Pedofiilien sukupuolinen suuntautuneisuus on ilmeisesti useimmiten heteroseksuaalinen, mutta homoseksuaalisesti suuntautuneita on kuitenkin enemmän kuin muussa väestössä keskimäärin. Pedofiilinen suuntautuminen huomataan itsessä usein nuoruusiässä. Haastattelututkimuksissa monet kertovat toivovansa romanttista, hellää ja rakastavaa suhdetta lapseen. Lapsiin kohdistuva sukupuolivietti on myös varsin pysyvä ja muuttumaton. Näistä syistä pedofilian on ehdotettu olevan eräs seksuaalisen ikäsuuntautumisen muoto. Seksuaalisen kiinnostuksen lisäksi pedofiileilla on tarve läheisyyteen lasten kanssa. Monet pedofiilit rakastuvat lapsiin ja toivoisivat aitoa molemminpuolista rakkaussuhdetta lapsiin. Jotkin pedofiilit kokevat elämänsä epätäydelliseksi ja elämää epävakauttavana tekijänä sen, jos läheisyydenkaipuu ei täyty. Pedofiilit ovat yliedustettuina opettajan tai nuoriso-ohjaajan kaltaisissa ammateissa. Pedofilia ei aina johda rikokseksi luokiteltaviin tekoihin, kuten lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai raiskaukseen. Osalla pedofiileista häiriö jää mielikuvien ja seksifantasioiden tasolle, eikä tekoihin ryhdytä lainkaan. Pedofiilisen suuntautumisen vaikutukset pedofiilille itselleen riippuu monista tekijöistä ja ovat huonosti tunnettuja. Eksklusiivisen seksuaalisuuden pedofiilille seksuaalisuutensa torjuva elämäntapa tarkoittaa ensisijaisesti seksuaalisten ja emotionaalisisten tarpeiden täyttymisestä luopumista. Koska pedofiilit kuuluvat yhteiskunnan kavahdetuimpiin ja negatiivisia tunteita eniten synnyttäviin vähemmistöihin, he joutuvat usein salaamaan suuntautumisensa myös ystäviltään ja läheisiltään. Pedofilian paljastumisesta voi seurata täydellinen yhteiskunnallinen eristyminen, avioero sekä työpaikan ja asunnon menetys. Monet pedofiilit kokevat seksuaaliset impulssinsa ahdistaviksi ja tuomitsevat itsensä taipumustensa takia, sekä saattavat elää pelossa, että impulssit toteutuvat seksuaalisena väkivaltana. Näiden ongelmien takia monilla pedofiileilla on seurannaisongelmina muun muassa masennusta ja päihteiden väärinkäyttöä. Stigma ja häpeä Asiantuntijoiden mukaan on tärkeää poistaa pedofiliaan liittyvä stigma ja häpeä. Ne estävät hakemasta apua. Siksi moni alan työntekijä puhuukin lapsikohteisuudesta eikä pedofiliasta. Suurin osa pedofiileista on aivan tavallisia ihmisiä. Sen sijaan rikoksia tekevät tyypillisesti ne, joilla on tavallista enemmän muidenkin rikosten tekijöille tyypillisiä antisosiaalisia piirteitä. Teorioita pedofilian syistä Pedofilian syytä ei tiedetä, eikä aihetta ole juuri edes tutkittu tieteellisesti. Lähes kaikki tutkimustieto liittyy hyväksikäyttäjiin, joten selitykset keskittyvät usein hyväksikäytön selittämiseen. Ehdollistumishypoteesin mukaan pedofiili olisi ehdollistunut seksuaaliseen reaktioon nuorena ikätoverien kanssa koettujen seksuaalisten kokemusten myötä. Tämän selityksen heikkous on, että useimmilla on tällaisia kokemuksia, ja toisaalta monilla pedofiileilla ei tällaisia kokemuksia ole. Pedofiliaa on selitetty myös lapsena koetulla hyväksikäytöllä. Hyväksikäyttäjien taustalla on usein lapsena koettua hyväksikäyttöä, mutta pedofiileilla yleisesti ottaen tämän yhteys on heikompi. Myös harva lapsena hyväksikäytetty osoittautuu pedofiiliksi aikuisena. Lisäksi pedofiilit ovat useimmiten miehiä, vaikka hyväksikäytön uhrit ovat useimmiten tyttöjä. Perinnölliset tekijät voivat osittain selittää pedofilian ilmenemistä. Joissain tutkimuksissa on pedofilian havaittu kulkevan suvussa, ja mm. eräs suomalainen tutkimus on osoittanut nuorista kiinnostumisen olevan 15 prosentin osuudelta periytyvää. Viime vuosina on tutkittu neurologisten kehityshäiriöiden tai aivojen rakenteen eroavaisuuksien suhdetta pedofiliaan. Pedofilialla on havaittu olevan yhteys esimerkiksi vasenkätisyyteen, lyhyeen pituuteen, lapsuuden päävammoihin ja muihin ennen sikiöajalla syntyviin muutoksiin. Hoito Lapsiin kohdistuvan seksuaalisuuden muuttamista on yritetty pitkään, mutta ainakaan pysyvää muutosta ei ole pystytty saamaan aikaan. Pedofiileille annettava hoito keskittyykin lähinnä halujen kurissa pitämiseen liittyvien taitojen vahvistamiseen. Osa pedofiileista hakeutuu hoitoon oma-aloitteisesti. Suurimpina esteinä hoitoon hakeutumiselle on pelko leimaantumisesta, pelko epäasiallisesti kohdatuksi tulemisesta, ilmoitusvelvollisuus lasten hyväksikäyttöepäilyistä vaikkei rikoksia olisikaan taustalla ja hoidon huono saatavuus. Suomessa julkisen sektorin terveydenhuollossa ei ole olemassolevia käytäntöjä pedofilian hoitoon. Sexpo on ainoa taho Suomessa, joka tarjoaa pedofiileille rikoksia ennalta ehkäisevää apua, ja jolla on tehtävään erityisesti koulutettua väkeä. Ennalta ehkäisevästä hoidosta on tuloksia mm. saksalaisessa Dunkelfeld-projektissa. Hoito on tavoittanut toista tuhatta pedofiilia oikeusjärjestelmän ulkopuolelta, ja hoito-ohjelmaan osallistujista ainutkaan, joka ei aiemmin ollut syyllistynyt lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen, ei ole tehnyt vastaavaa rikosta. Hoidon on havaittu ehkäisevän lapsiin kohdistuvia rikoksia muuallakin. Hoitomuotona on hyväksi havaittu kognitiivinen käyttäytymisterapia, seksologiset työkalut ja tarvittaessa lääkkeitä. Suomessa käytetään alle kerran vuodessa testosteronin estolääkitystä. Aktivismi puolesta ja vastaan 1980-luvulla Saksan vihreissä (AGIL) toimi erityinen pedofiilikomissio pedofiilien oikeuksien ajamiseksi. Puolue sai rahoitusta pedofiilijärjestöiltä. Vasta seitsemän vuotta puolueen perustamisen jälkeen pedofiilit siivottiin pois vihreistä, muuan muassa puolueen feministisiiven naisten vaatimuksesta. Myöskään puolueessa vaikuttaneet homomiehet eivät hyväksyneet homouden ja pedofilian vertaamista toisiinsa. Pedofiilien etujen ajaminen oli osa 1960-luvulta 1980-luvulle vaikuttanutta seksuaalista vallankumousta. Esim. Saksan liberaalipuolueessa oli samankaltaista liikehdintää. 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla on etenkin Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ilmaantunut pieniä järjestöjä, jotka ovat ryhtyneet ajamaan suojaikärajan poistamista tai alentamista sekä lapsen ja aikuisen välisen seksin tai pederastian hyväksymistä. Näistä tunnetuin on North American Man-Boy Love Association (NAMBLA). Pedofiilien ansiot omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ovat nykyaikana jääneet kuitenkin verrattain vähäisiksi. Tähän on syynä lisääntynyt tietoisuus lasten seksuaalisesta hyväksikäyttöstä ja virkavallan ankara puuttuminen seksuaalirikoksiin. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön vastainen aktivismi saa kannatusta maailmanlaajuisesti ja erityisesti hyväksikäytön uhrit profiloituvat myönteisen ajattelun vastustajina, vaikka eivät vältämättä sitä julki toisikaan. Suomessa toimii seksuaalisesti hyväksikäytettyjen etu- ja tukijärjestö Suomen Delfins, joka on perustettu vuonna 1997. Katso myös Insesti Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit Sairaudet

957

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pulla

Pulla

Pulla eli nisu eli vehnänen on vehnäjauhoista leivottu leivinhiivalla kohotettu makea leivonnainen. Pullaa kutsuttiin ennen vehnäleiväksi. Pullaa arvostettiin, koska sitä oli varaa syödä vain harvoin, kuten juhlissa, juhannuksena ja jouluna. Pulla on perinteinen herkku ja yleinen kahvipöydän anti, mutta se liittyy kiinteästi myös erilaisiin juhliin, kuten esimerkiksi laskiaiseen kermavaahdolla ja mantelimassalla tai hillolla täytettynä. Pullataikinasta voi leipoa pikkupullien, pitkojen ja korvapuustien lisäksi myös piirakkaa. Ravintosisältö Pullataikina makeutetaan yleensä tavallisella pöytäsokerilla eli sakkaroosilla, jonka taikinaan lisätty hiiva hajottaa gukoosiksi ja fruktoosiksi. Valmiissa pullassa on enemmän fruktoosia kuin glukoosia, koska taikinaan lisätty hiiva kuluttaa kasvuunsa osan glukoosista. Raaka-aineet Pullataikinaan on käytetty perinteisesti maitoa, hiivaa, vehnäjauhoja, kananmunia, sokeria ja voita tai margariinia. Leipomoiden pulla leivotaan Suomessa kevytmaitoon, veteen tai rasvattoman maitojauheen tai maitoproteiinin ja veden seokseen. Leipomoiden pullassa saattaa olla myös esimerkiksi pintakäsittelyaine E904:ää. Pullataikina maustetaan usein kardemummalla. Usein taikinaan lisätään myös rusinoita, etenkin jos tehdään pitkoja tai pyöreitä pikkupullia. Ennen paistamista pullat voidellaan kiiltävän pinnan saamiseksi. Usein voiteluun käytetään kananmunaa, joskus pelkkää munan keltuaista tai kahvia. Pullataikina ei vaadi kananmunaa, joten ilman munaa leivottu pulla sopii myös kananmuna-allergikolle. Leivontanesteenä maito voidaan korvata vedellä tai vaikkapa soijajuomalla, jolloin pulla sopii myös maitoallergikolle ja laktoosi-intoleranteille. Ternimaitoon leivottuun pullataikinaan ei tarvita kananmunaa ja voin tai margariinin määrää voi huomattavasti vähentää. Erilaisia pullia Pikkupulla Usein pelkäksi pullaksi kutsuttu sämpylänmallinen vehnänen, jonka päälle voidaan laittaa koristeeksi esimerkiksi raesokeria. Laskiaispulla Laskiaisen tienoilla syötävä halkaistu pulla, jonka täytteenä on kermavaahtoa ja mantelimassaa tai hilloa. Pullan päälle voidaan ennen paistoa laittaa koristeeksi raesokeria tai mantelilastuja tai -rouhetta. Voisilmäpulla Sama kuin pikkupulla, mutta keskelle tehtyyn koloon pannaan voita ja sokeria, jotka uunissa sulaessaan imeytyvät pullaan pitäen ytimen mehevänä. Voisilmäpullaa kutsutaan toisinaan myös tulivuoripullaksi, koska sormella painettu kolo kohoaa uunissa kraatterimaiseksi. Korvapuusti ja kanelikierre Korvapuusti on pullataikinasta leivottu leivonnainen, joka on maustettu kanelilla ja sokerilla. Taikinasta kaulitaan ohut neliskulmainen levy, jonka päälle levitetään rasvakerros ja peitetään kanelisokerilla. Maustettu levy kääritään rullalle melko löysäksi, alakulmia lopussa venyttäen riittävän pitkiksi ja leikataan halutun kokoisiksi paloiksi. Jokaista palaa painetaan päältä poikittaisilla pikkusormilla niin, että leikatut syrjät tursahtavat sivuille kauniiksi kierrekuvioiksi. Mikäli korvapuustille ei tehdä korvia tai se paistetaan kierrekuvio ylöspäin, pullaa tulisi nimittää kanelikierteeksi. Kansallista korvapuustipäivää vietetään Suomessa 4. lokakuuta, ensimmäisen kerran vuonna 2006. Päivän vietto on lainattu Suomeen Ruotsista. Pitko Pitko on letittämällä tehty koristeellinen pulla. Pitko letitetään tavallisesti kolmesta tangosta, joskus neljästä tai jopa viidestä tai kuudesta tangosta. Leipomoissa pitkojen letityksessä ei enää välttämättä tarvita leipureita, kun letityskonehoitaa pullapitkon letityksen. Juhlapöydässä pitko pannaan usein esille kokonaisena ja se leikataan valmiiksi viipaleiksi. Arkena pullasta leikataan viipale kerrallaan tarpeen mukaan. Suuresta pitkosta voidaan tehdä myös kranssinmuotoinen. Pitkon voi valmistaa tavallisesta pullataikinasta ja sen päälle ripotellaan usein koristeeksi mantelilastuja, raesokeria tai kuivattuja hedelmiä. Kuivahtaneesta pitkosta voi kuivattaa korppua tai valmistaa jälkiruokia, kuten pappilan hätävaraa tai köyhiä ritareita. Pullapohjaiset piirakat Esimerkiksi rahka- tai mustikkapiirakka voidaan tehdä muropohjan sijaan pullapohjalle. Tällöin piiras tehdään joko piirasvuokaan tai koko tavallisen uuninpellin kokoiseksi. Kulitsa Kulitsa on venäläinen ortodoksiperinteeseen kuuluva pääsiäisherkku. Katso myös Pullamössö Viineri Munkki Lähteet Aiheesta muualla Myllyn Paras -sivuston pullaohjeita ja -reseptejä erilaisten pullien leipomiseksi Suomalainen keittiö Seulonnan keskeiset artikkelit

959

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paavi

Paavi

Paavi (, , pápas) on Rooman piispa, katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja ja Vatikaanin päämies. Katolisen kirkon käsityksen mukaan hän on Kristuksen käskynhaltija maan päällä. Paavin valitsee kardinaalien kokous eli konklaavi. Nykyinen paavi on Franciscus, joka valittiin virkaan keväällä 2013. Paavin maallinen valta on nykyään vähäistä, mutta hengellisen johtajuuden lisäksi hän on merkittävä moraalinen johtaja yli miljardille katolilaiselle, ja hänen mielipiteensä huomioidaan, vaikkei Vatikaanivaltiolla itsellään olekaan merkittävää sotilaallista tai poliittista valtaa. Paavia pidetään apostoli Pietarin seuraajana. Tämä antaa hänelle katolisessa kirkossa tiettyjä erikoisoikeuksia, joita perustellaan sekä Raamatulla että kirkon perimätiedolla. Paavi asuu Vatikaanissa Pietarinkirkon viereisessä Apostolisessa palatsissa, mutta matkustaa paljon. Nykyään paavin on käytännössä täytynyt ennen valituksi tulemistaan toimia katolisen kirkon pappina, jonka jälkeen hänet on kohotettu piispaksi, mahdollisesti myös arkkipiispaksi. Tämän jälkeen silloinen paavi on kohottanut hänet kardinaaliksi, joka on katolisen kirkon korkein arvonimi heti paavin jälkeen. Kardinaaliksi kohoamisen jälkeen hänet on valittu paaviksi konklaavissa. Vaikka katolisen kirkon kanoninen laki ei aseta paaville muita muodollisia vaatimuksia kuin miessukupuolen ja vahvistuksen sakramentin, on käytännössä selvää, että vain kardinaali voidaan valita konklaavissa paaviksi. Keskiajalla paavi oli ajoittain kristillisen maailman vaikutusvaltaisin mies ja kuninkaiden ja keisarien yläpuolella. Paavillisista nimistä neljä suosituinta ovat Johannes (23), Benedictus (16), Gregorius (16) ja Klemens (14). Paaveista 80 kunnioitetaan pyhimyksenä ja 9 autuaana. Kolme paavia on saanut lisänimen "Suuri": pyhä Leo I (kuollut 461), pyhä Gregorius I (540–604) ja pyhä Nikolaus I (kuollut 867). Paavien suojeluspyhimyksinä kunnioitetaan pyhää Pietaria ja pyhää Gertrude Suurta. Historia Paaviuden alku On olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, kuka oli historian ensimmäinen paavi. Katolinen kirkko pitää Taivasten valtakunnan avaimien luovutusta apostoli Pietarille merkkinä tämän julistamisesta kaikkien muiden apostolien johtajaksi ja ensimmäiseksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Pietarinkirkon kupolin sisäreunaan onkin kirjoitettu: Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni caelorum (suomeksi Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet) kuten Jeesuksen kerrotaan sanoneen Pietarille Matteuksen evankeliumin mukaan. Useimmissa kriittisissä näkemyksissä ei kyseenalaisteta tätä kohtaa Raamatussa tai sen tapahtumista, vaan kyseenalaistetaan Pietarin asema Rooman seurakunnan johtajana ja täten myös paavina. Asiasta esitetäänkin yleensä kolme kriittistä kysymystä: Mitä historiallisia todisteita on siitä, että Pietari on edes ollut Rooman kaupungissa? Mistä tiedetään hänen kuolleen siellä marttyyrikuoleman? Voidaanko esittää todisteita siitä, että apostoli Pietari tosiaan oli Rooman kaupungin ensimmäinen piispa eli paavi? Kysymyksiin on esitetty monenlaisia vastauksia. Kriittisimpien arvioiden mukaan Pietari ei koskaan elämässään käynyt Rooman kaupungissa, jolloin hän ei voinut olla ensimmäinen Rooman piispa eikä siis paaviutta voida perustella hänellä. Raamatusta ei voida löytää vastausta mihinkään esitetyistä kolmesta kysymyksestä, koska Uusi testamentti ei kerro apostoli Pietarin elämän loppuvaiheista. Tästä huolimatta perimätieto Pietarin marttyyrikuolemasta Roomassa lienee tosi. Paavi Pius XII:n ollessa paavina 1950-luvun Pietarinkirkon alla suoritettiin kaivauksia, joiden tuloksena löydettiin hautamuistomerkki. Sen viereen on raapustettu kreikaksi sanat: Pietari on täällä. Paikalla, josta hautamuistomerkki löydettiin, sijaitsi aikoinaan keisari Neron aikainen hautausmaa, jonne osa vainoissa teloitetuista kristityistä haudattiin. Paikalta löydettiin myös luita, ja tiedotuksessaan Vatikaanivaltio totesikin kyseessä olevan "mitä suurimmalla todennäköisyydellä" apostoliruhtinaan maalliset jäännökset. Kaikki eivät ole samaa mieltä Vatikaanivaltion kanssa, sillä kriittisimpien tutkijoiden mukaan "oli kyllä odotettavissa, että hautausmaalta löytyy luita". Maallisten todisteiden lisäksi Raamattu antaa joidenkin tutkijoiden mukaan epäsuoria viitteitä Pietarin oleskelusta Roomassa, vaikkei kuitenkaan kerro suoraan apostoliruhtinaan elämän loppuvaiheista. Esimerkiksi Ensimmäisen Pietarin kirjeen lopussa sanotaan: "Tervehdyksen lähettää teille Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin, ja minun poikani Markus." Mikäli oletetaan Pietarin kirjoittaneen kirjeen itse – vaikkakin useat tutkijat kyseenalaistavat tämän – sekä Babylonin olevan Rooman salanimi, on todennäköistä, että Pietari oli tuolloin Roomassa. Raamatussa Babylon-nimellä tarkoitettiin harvoin itse Babylonin kaupunkia, vaan sillä tarkoitettiin rappioituneita maailmankaupunkeja. Tällöin voitaisiin olettaa, että kyseessä olisi juuri Rooma. Tätä väitettä tukee myös Markuksen nimen mainitseminen, sillä kirkkohistorioitsijat mainitsevat tämän olleen Roomassa Pietarin tulkkina. Hautamuistomerkin ja luulöytöjen perusteella voidaan siis vastata ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen ja olettaa Pietarin tosiaan olleen Roomassa ja kuolleen marttyyrikuoleman. Kolmanteen kysymykseen moderni tutkimus vastaa kieltävästi. Todennäköisesti Rooman seurakunta syntyi jo ennen vuotta 50 eli ennen Paavalin ja Pietarin saapumista kaupunkiin. Tällöin seurakunnista puuttuivat piispanvirat, sillä seurakuntajärjestys kehittyi vähitellen kohti yhtenäisempiä muotoja. Piispanvirka seurakunnan johtoasemana kehittyi alkujaan Vähässä-Aasiassa, josta se hiljalleen levittyi muualle ja saapui Roomaan noin vuonna 160. Tämän perusteella ei voida puhua Pietarista ensimmäisenä paavina eikä edes Rooman seurakunnan johtajana. Varhaiskirkko ja paavinvallan nousu Rooman piispan erikoisasema muiden piispojen joukossa alkoi hahmottua kolmannen vuosisadan puolivälissä, jolloin erityisesti pohjoisafrikkalainen piispa Cyprianus sekä Vähästä-Aasiasta kotoisin oleva piispa Firmilianos tähdensivät yhteyttä apostolien, piispanviran ja oikeaoppisuuden välillä. Syy juuri Rooman piispan erityisasemaan oli kristikunnan alkuvaiheilla seurakunnan sijainti Rooman valtakunnan pääkaupungissa. Sijainti vaikutti seurakunnan merkitykseen, mutta vielä ensimmäisien vuosisatojen aikana se ei taannut Rooman seurakunnalle erityisasemaa muiden valtakunnan seurakuntien joukossa. Vasta poliittisten tekijöiden alkaessa vaikuttaa kirkkoon, kristinuskon vakiinnuttua valtakunnan viralliseksi uskonnoksi vuonna 380, seurakunnan sijaintikaupungin merkitys kasvoi huomattavasti. Vaikka Rooman seurakunta lisäsi arvovaltaansa, Konstantinopolin seurakunnan merkitys ja asema vahvistuivat vielä enemmän, kun Rooman valtakunnan pääkaupunki siirtyi Roomasta Konstantinopoliin. Siksi kristillisessä mielessä Rooman seurakunnan nauttima arvostus johtuikin pikemminkin siitä, että Rooman seurakuntaa pidettiin useiden marttyyrien veren pyhittämänä. Leo I Suuri oli paavina 440–461. Hän kehitti ajatuksen "Primus inter pares" ("ensimmäinen vertaistensa joukossa"). Tämä tarkoitti Rooman piispan ylivertaisuutta muiden piispojen suhteen. Paavina hän kehitti voimakkaasti teologisia perusteluja paavinvallalle, ja hänen aikanaan vakiintuikin käsitys paavin ylivallasta kirkon sisällä. Leo I katsoikin paavinistuimen nauttivan Jumalan antamaa oikeutusta. Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avainten luovutus ja Jeesuksen sanat apostoli Pietarille pätivät myös muihin Rooman seurakunnan johtajiin. Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avaimien luovuttaminen apostoli Pietarille merkitsi tämän kohottamista muiden apostolien yläpuolelle. Vastaavasti Leo katsoi Pietarin seuraajina pitämiensä Rooman piispojen eli paavien olevan muiden piispojen yläpuolella. Vetoaminen teologiaan paavin asemasta poikkesi tietoisesti Konstantinopolin patriarkkojen vaatimuksista, jotka perustuivat pääosin poliittisille syille. Myös Länsi-Rooman keisari Valentinianus III tuki Leo I:n vaatimusta paavin ylivallasta kirkon sisällä asettumalla Leon puolelle tämän ja Arlesin piispan välisessä kiistassa. Keisari määräsikin kiistan lopputuloksena, että apostoli Pietarille oli myönnetty ylimmän tuomarin virka sekä ylin hallintovalta kirkossa, kuten myös korkein opetusvirka. Leo I oli myös ensimmäinen, joka esitti vaatimuksen paavin erehtymättömyydestä perustaen vaatimuksensa Raamattuun. Idän kristinuskon näkemysten mukaan Rooman kaupunki oli vain yksi viidestä tasa-arvoisesti patriarkaatista, eikä täten Rooman piispan valta ollut muita piispoja korkeampi. Paavin kunnia-asema tunnustettiin idässä, mutta samalla katsottiin ylimmän päätäntävallan kuuluvan ekumeenisille kokouksille eikä paaville. Keskiajan paavius Paavin ja samalla katolisen kirkon keskushallinnon valta oli kuitenkin varsin rajoitettua aina 900-luvulle saakka. Tällöin luostarilaitoksen uudistusliikkeet, erityisesti niin sanottu Clunyn liike, alkoivat painottaa paavin asemaa kirkollisen ja hengellisen ykseyden takuumiehenä. Ensimmäinen Clunyn uudistusliikettä edustanut mies paavinistuimella oli Gregorius VII. Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellisen hallitusvallan niin kirkossa kuin koko maailmassakin. Gregorius VII laatikin omaan käyttöönsä 27 teesiä, joiden mukaan esimerkiksi: Rooman kirkko ei ole koskaan erehtynyt, eikä se Raamatun todistuksen mukaan voi koskaan erehtyä. Ainoastaan paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen. Ainoastaan hän voi asettaa piispoja ja erottaa heidät. Ainoastaan hän voi muuttaa omia tuomioitaan. Kukaan ei voi tuomita häntä. Ainoastaan hän voi hyväksyä kirkkolain muutokset. Hän voi erottaa keisareita. Hän voi vapauttaa alamaiset uskollisuudenvalasta. Kaikkien ruhtinaiden on suudeltava paavin jalkoja. Yksi merkki paavin vallan kasvusta oli kirkon jakautuminen kahteen, itäiseen ortodoksiseen ja läntiseen katoliseen vuonna 1054 (suuri skisma). Teknisesti syynä oli kiista niin sanotusta filioque-lisäyksestä uskontunnustuksessa, mutta käytännössä suurempi ongelma oli nimenomaan paavin ja Konstantinopolin patriarkan keskinäisestä arvovallasta ja valtapiiristä käyty kiista. Keskiajalla Paavin valtaa perusteltiin myös niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan avulla. Se kuitenkin 1400-luvulla osoitettiin Kirkkovaltion syntymisen aikoihin tehdyksi väärennökseksi. Lahjakirjan mukaan keisari Konstantinus olisi luovuttanut paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomassa ja Länsi-Rooman kaupungeissa. Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville olisi annettu keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo. Konstantinukselle olisi lahjakirjan mukaan jäänyt vain Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä olivat paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet. Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla. 1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasi Rooman provinssin vanhempi papisto, mutta valintaan vaikuttivat myös maalliset johtajat. Vuonna 1059 valitsijoiksi nimettiin kardinaalit, ja vuonna 1179 kardinaalien äänet määrättiin yhtä painaviksi vaalissa. Paaviksi voidaan periaatteessa valita kuka vain kastettu mies, mutta Paavi Urbanus VI:n vuonna 1378 tapahtuneen valinnan jälkeen paavi on aina valittu kardinaalien joukosta. Konklaavissa valittiin 8. tammikuuta 1198 uusi paavi, joka otti nimekseen Innocentius III. Vielä nykyäänkin häntä pidetään koko keskiajan ja joidenkin mielestä kaikkien aikojen mahtavimpana paavina. Uusi paavi tulkitsi olevansa suoraan Kristuksen sijainen, ihmistä suurempi, Jumalaa pienempi, ja näin ollen kuninkaita korkeampi ja oikeutettu käskemään kaikkia. Noustessaan johtamaan katolista kirkkoa Innocentius III sai käskettäväkseen keskiajan tehokkaimman organisaation. Kirkko muistutti enemmän valtiota kuin uskonnollista nykyaikaista kirkkoa; sillä oli omat lakinsa, lainsäätäjänsä, tuomioistuimensa, lakimiehensä, vankilansa sekä Euroopan parhaiten järjestetty ja tehokkain hallintokoneisto. Innocentius III oli koko Euroopan johtaja, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin kuoltua hänellä ei ollut ainuttakaan tarpeeksi vaikutusvaltaista kilpailijaa. Paavin poliittisia neuvoja noudatettiin niin Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Unkarissa kuin myös Böömissä. Vasta myöhäiskeskiajalla, Avignonin vankeuden ja sen jälkeisen suuren skisman jälkeen Rooman piispat saavuttivat kaikkialle ulottuvan kontrollin läntisen kirkon kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin periaatteessa paavien johdolla kokoontuneilla kirkolliskokouksilla. Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti joihinkin väärinkäytöksiin. Paavit eivät aina käyttäytyneet virkansa edellyttämällä tavalla. Nämä paavit eivät eläneet selibaatissa, vaan heillä saattoi olla useita lapsia ja rakastajattaria. Jotkut myös myivät ja ostivat piispanvirkoja. Nämä osin todelliset ja osin kuvitellut väärinkäytökset olivat osittaisena syynä uskonpuhdistukseen ja täten myös protestanttisten kirkkojen syntyyn: Martti Luther suomi kiivaasti paaviuden alennustilaa ja vastusti vallan keskittymistä yhdelle henkilölle. Paavius uudella ajalla Paavius uudella ajalla käsittää paaviuden historian 1400-luvulta nykypäivään. Uuden ajan paaviuden aikana tapahtui useita paaviuden historian ja myös katolisen kirkon historian kannalta merkittäviä tapahtumia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus, jossa syntyivät protestanttiset kirkot. Samoin uuden ajan paaviuteen kuuluu myös esimerkiksi tieteen ja yhteiskunnan kehittymisestä aiheutunut konflikti paaviuden ja modernisoituvan maailman sekä tieteen kanssa. Uudella ajalla paavius myös muun muassa kehittyi varsinkin 1800-luvun paaviuden aikana maallisesta ruhtinaspiispuudesta hengellisemmäksi instituutioksi. Paavius 1800-luvulta nykyaikaan Paavinvallan kehitys 1800-luvun jälkeen paavien valta on muuttunut huomattavasti, ja se on muuttunut aina hengellisempään suuntaan. Pius VI:n menetettyä Kirkkovaltion Napoleonille, kääntyi paavien maallinen valta laskuun. 1800-luvulla Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää joidenkin Euroopan valtioiden antaman sotilaallisen tuen turvin, eikä paavinistuin täten ollut lainkaan puolueeton hengellinen tekijä maailmanpolitiikassa. Tilanne muuttui suuresti, kun Kirkkovaltio liitettiin sotilaallisesti juuri yhdistyneeseen Italiaan. Tapaus aiheutti Vatikaanin vankeuden eli riidan paavin ja Italian valtion välille, mutta samalla se vapautti paavin tämän sidoksista Kirkkovaltioon. Paavi ei enää ollut valtionpäämies, eikä paavi täten ollut myöskään niin riippuvainen maallisesta politiikasta kuin ennen. Kirkkovaltion liittäminen Italiaan oli erittäin tärkeä tapahtuma paavinvallan kehityksen kannalta. Teollistuminen taas teki paavista maailmanlaajuisesti tunnetun. Teollistumisen kautta kehittyneet rautatiet ja muiden kulkuyhteyksien ja -välineiden kehittyminen helpottivat matkantekoa eri maanosien välillä ja mahdollistivat Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen kaltaisten maailmanlaajuisten kokousten järjestäminen. Samalla junayhteyksien kautta hartaat katolilaiset saattoivat matkustaa Vatikaanin alueelle ja tehdä sinne pyhiinvaellusmatkoja. Vuonna 1929 solmitut Lateraanisopimukset päättivät Vatikaanin vankeuden ja riidan Italian valtion kanssa. Samalla paavista tuli jälleen valtionpäämies. Paavi ei kuitenkaan ollut yhtä riippuvainen ulkovaltojen tuesta kuin Kirkkovaltion aikaan. 1900-luvulla paavinistuin pysyikin useimmiten virallisesti puolueettomana eri valtioiden kiistojen välillä. 2000-luvulle tultaessa paaviudesta kehittyi yhä hengellisempi instituutio ja nykyaikana se nauttiikin laajaa arvostusta ja kannatusta eri puolilla maailmaa. Nykyaikana paavi onkin tärkeä moraalivaikuttaja, ja hänen mielipiteitään kuunnellaan laajalti. Paaviuden ja modernisoituvan maailman välinen yhteentörmäys Paaviuden kehityksen kannalta 1800- ja 1900-luvun tärkeimpiin tapahtumiin kuului paaviuden ja modernisoituneen maailman välinen yhteentörmäys, joka viilensi konservatiivisen paaviuden suhteita modernisoituvaan maailmaan. Syvästi uskonnollisten hurskaiden kardinaalien valitseminen paaviksi 1800-luvun alkupuoliskolla oli omiaan pahentamaan vanhoillisen paavinistuimen kiistaa uudistuvan maailman kanssa. Esimerkiksi Leo XII oli hyvin taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua, minkä vuoksi hän muun muassa lopetti isorokkorokotusten antamisen Kirkkovaltiossa sekä sulki Rooman juutalaiset ghettoon. Samoin toiveet Kirkkovaltion vanhan pappisjohtoisen hallintojärjestelmän muuttamisesta kokivat kolauksen 1800-luvun alkupuolella, sillä vaikka uudistusmieliset paavit saattoivat yrittää uudistaa vanhaa Kirkkovaltiota, peruivat heidän seuraajansa nämä uudistukset nopeasti. Esimerkiksi paavi Gregorius XVI perui edeltäjänsä Pius VIII:n uudistukset, joilla oli yritetty modernisoida Kirkkovaltiota. Kirkkovaltiota pidettiinkin Gregorius XVI:n paavinkaudella yhtenä Euroopan takapajuisimpana maana. Samalla Gregorius XVI antoi tukensa erilaisille sananvapautta rajoittaville toimille eri puolilla Eurooppaa, koska Kirkkovaltio oli sotilaallisesti riippuvainen näiden Euroopan valtioiden antamasta tuesta. Gregorius XVI tuomitsi sananvapauden muun muassa kiertokirjeessään Mirari vos: Toinen paaviuden ja modernisoituvan maailman välistä kuilua syventänyt kiertokirje laadittiin Pius IX:n paavikauden aikana 1864, ja siitä teki kuuluisan sen liitteenä ollut Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, muun muassa omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin. Syllabus errorum luokitteli harhaopit kymmeneen eri ryhmään: Panteismi, naturalismi, jyrkkä rationalismi Maltillinen rationalismi Indifferentismi Sosialismi, kommunismi, salaseurat, raamattuseurat, papillis-liberaalit yhdistykset Kirkkoa koskevat erehdykset Valtiota koskevat erehdykset Luonnollista ja kristillistä etiikkaa koskevat erehdykset Avioliittoa koskevat erehdykset Paavin maallista valtaa koskevat erehdykset Modernia liberalismia koskevat erehdykset Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan "Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa". Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille. Vasta vuosina 1878–1903 hallinnut paavi Leo XIII otti ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin. Tämän hän teki yleiskirjeellään Rerum novarum, jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu. Tosin jo Leo XIII:n seuraaja Pius X vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Samalla Pius X:n kaudella perustettiin niin sanottu "paavillinen salainen poliisi", joka etsi modernismia kannattavia pappeja ja piispoja. Paavin ja modernisoituvan maailman välit kuitenkin lämpenivät Pius X:n seuraajien aikana, mutta vasta 1960-luvulla modernismin vainoaminen ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta loppuivat. Paavali VI:n aikana useat katoliset teologian professorit saivat opettaa yliopistoissaan, vaikka heidän näkemyksensä saattoivatkin poiketa katolisen kirkon virallisista näkemyksistä, mutta Johannes Paavali II:n kaudella joiltain katolisilta teologeilta on viety lupa opettaa omia näkemyksiään. Nykypäivään tultaessa paavius on kuitenkin muuttunut huomattavasti Gregorius XVI:n ajalta, ja esimerkiksi tieteen kehittyessä Johannes Paavali II joutui muun muassa toteamaan, että "evoluutioteoria on enemmän kuin hypoteesi." Vatikaanin toinen kirkolliskokous antaa suunnan 1960-luvulla hallinneen paavi Johannes XXIII:n koolle kutsuma Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli erittäin merkittävä tapahtuma katolisen kirkon kannalta ja kuuluu katoliselle kirkolle merkittävimpiin tapahtumiin 1900-luvulla. Kirkolliskokous aiheutti käänteen katolisen kirkon suhtautumisessa muihin kristillisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Samoin kirkolliskokouksen seurauksena katolisen kirkon käsitys itsestään muuttui, sekä sen käsitys modernisoituvaan maailmaan. Varsinkin jälkimmäinen muutos oli erittäin merkittävä, koska paavinistuimen konflikti tieteen ja modernismin kanssa oli leimannut koko uuden ajan paaviutta ja näkynyt selvästi varsinkin 1800- ja 1900-luvulla hallinneiden paavien politiikassa. Vatikaanin toinen kirkolliskokous poikkesi suuresti edellisistä kirkolliskokouksista, sillä kyseisessä kirkolliskokouksessa uudistettiin suuresti vanhanaikaisena pidettyä katolista kirkkoa. Esimerkiksi 90 vuotta ennen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen alkua pidetty Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ei ollut uudistanut katolista kirkkoa vaan vahvistanut paavin valtaa. Lisäksi Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa valmistellut asiakirjat pyrittiin kompromissiratkaisujen avulla hyväksymään mahdollisimman suurilla äänienemmistöillä, toisin kuin esimerkiksi Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, jossa paavi Pius IX oli vastustanut useita kompromisseja ja vienyt paavin tahdon läpi suuresta vastustavasta oppositiosta huolimatta. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tuloksia olivat muun muassa kuusitoista hyväksyttyä asiakirjaa. Neljä konstituutioksi kutsuttua dokumenttia olivat erityisen tärkeitä: liturgiaa koskeva konstituutio dogmaattinen kirkkoa koskeva konstituutio dogmaattinen ilmoitusta koskeva konstituutio pastoraalinen konstituutio kirkosta nykypäivän maailmassa Kirkolliskokouksen hyväksymiin päätöksiin kuului myös yhdeksän dekriittiä, jotka liittyivät sosiaalisiin viestintätapoihin, katolisiin itäkirkkoihin, ekumeniaan, piispoihin, pappien koulutukseen, sääntökuntiin, maallikkoapostolaatteihin sekä pappeihin ja lähetystyöhön. Kirkolliskokous myös hyväksyi kolme lausuntoa, joiden aiheena olivat kristillinen kasvatus, ei-kristilliset uskonnot ja uskonnonvapaus. Vatikaanin toinen kirkolliskokous myös kehotti katolisia yhteistyöhön sekä keskusteluun muidenkin uskontojen kuin vain kristinuskon kanssa. Kirkolliskokouksen asiakirjaan liittyen myös julkaistiin kannanotto, jossa kirkko sanoutui irti juutalaisvastaisuudesta. Kirkolliskokous myös otti sitä edeltäneestä Vatikaanin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta poikkeavan linjan hyväksymällä uskonnonvapauden vetoamalla ihmisarvoon sekä kristilliseen uskonkäsitykseen. Kanta poikkesi suuresti Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaisen paavi Pius IX:n julistuksista, joilla paavinistuin oli vielä alle sata vuotta sitten ilmoittanut vastustavansa uskonnonvapautta nimeämällä sen harhaopiksi. Johannes Paavali II:sta nykypäivään Paavi Johannes Paavali II oli kuollessaan hallinnut katolista kirkkoa lähes kaksikymmentäseitsemän vuotta aina vuodesta 1978 saakka. Hänen pontifikaattinsa oli ollut pisin sitten kolmekymmentäyksi vuotta paavina toimineen Pius IX:n, joka oli paavina vuosina 1846–1878. Johannes Paavali II oli paavina voimakas ja yksinvaltainen persoona, joka johti kirkkoa edeltäjiään konservatiivisemmin ja tiukemmin. Hän esimerkiksi nimitti paavina ollessaan piispoja tärkeille piispanistuimille yksinvaltaisesti ja paikoin myös vastoin paikallisten hiippakuntien yleistä tahtoa, julisti vuonna 1995 naispappeutta koskevat kysymykset loppuun käsitellyiksi ja samalla ilmoitti, että "kirkolla ei ole mitään arvovaltaa antaa pappisvihkimystä naisille", ja myös vaati kaikkia kirkon jäseniä pitäytymään tässä ratkaisussa. Johannes Paavali II oli myös ensimmäinen runsaasti mediassa esiintynyt paavi. Voimakkaalla ja näkyvällä esiintymisellään hän sai paljon medianäkyvyyttä maailmassa, ja pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Johannes Paavali II:n merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri. Joseph Alois Ratzinger valittiin 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n seuraajaksi neljän äänestyskerran jälkeen. Hän otti paavilliseksi nimekseen Benedictus XVI:n. Kardinaalina Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon konservatiivisen siiven johtohahmona, joka korosti opin puhtautta, vastusti ehkäisyä, tuomitsi homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastusti keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Vuonna 2013 paavin virasta eläköitynyt Benedictus XVI käytti titteliä emerituspaavi kuolemaansa 31. joulukuuta 2022 saakka. Jorge Mario Bergoglio, Buenos Airesin arkkipiispa, valittiin konklaavissa 13. maaliskuuta 2013 viiden äänestykierroksen jälkeen Benedictus XVI:n seuraajaksi. Hän otti paavilliseksi nimeksi Franciscus Franciscus Assisilaisen mukaan. Hän on kotoisin Argentiinasta ja ensimmäinen Euroopan ulkopuolelta tuleva paavi vuosisatoihin. Paavikautensa alussa Franciscus ilmoitti toimivansa paavina vain muutaman vuoden ajan, mutta siitä huolimatta maaliskuussa 2023 juhlittiin hänen paavikautensa 10-vuotisjuhlaa. Vaikka Franciscus ei ole viime aikoina enää puhunut eläköitymisestä, on hänen arveltu jäävän eläkkeelle sitten kun hänen "työnsä Vatikaanissa on tehty". Syksyllä 2023 Franciscus tulee nimittäneeksi valtaosan kirkon kardinaaleista, mikä tarkoittaa, että seuraavassa konklaavissa on todennäköistä, että hänen seuraajakseen valitaan hänen linjaansa jatkava uusi paavi. Paavien pontifikaatit Nykyinen paavi Franciscus on virallisen laskennan mukaan järjestysnumeroltaan 266. Jälkikäteen arvottomina pidettyjen paavien poistamiset, vastapaavit ja alkuvuosisatojen historiallisuudeltaan epävarmat paavit vaikeuttavat todellisen järjestysnumeron tarkkaa selvittämistä. Paavien virkakaudet ovat kestäneet keskimäärin noin seitsemän ja puoli vuotta, mutta vaihdelleet viikoista kymmeniin vuosiin. Benedictus IX puolestaan oli 1000-luvulla paavina kolme eri kautta. Suurin ongelma paavien luetteloimisessa johtuu kuitenkin keskiajalla yhtä aikaa vallassa olleista paaveista. Paavien ja vastapaavien määrittämiseen ei ole yksiselitteisiä kriteereitä. Paavi on yleensä sangen vanha noustessaan virkaan. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli 58-vuotiaana nuorin paaviksi valittu sitten Pius IX:n, joka valittiin paaviksi 54-vuotiaana vuonna 1846. Paavi Benedictus XVI oli valintansa tapahtuessa 78-vuotias. Nykyinen paavi Franciscus oli valintansa aikana 76-vuotias. Nuorimpana paaviksi tullut oli vasta noin 22-vuotias nimityshetkellään. Hänen poikkeuksellista nuoruuttaan kuvaa perimätieto, jonka mukaan hän olisi ollut vain 12-vuotias. Pisimpänä pontifikaattina pidetään Pyhän Pietarin 35 vuoden kautta, joskin sekä hänen kautensa alkamis- että päättymisvuodet ovat pikemminkin legendaarisia kuin historiallisia. Kriittiset historioitsijat myös kiistävät ajatuksen siitä, että Pietari ylipäätään olisi toiminut Rooman piispana. Vatikaanin virallisen luettelon mukaan pisimpään hallinneita paaveja ovat: Pyhä Pietari (noin 33–68, 35 vuotta) Pius IX (1846–1878, 32 vuotta) Johannes Paavali II (1978–2005, 27 vuotta) Leo XIII (1878–1903, 25 vuotta). Lyhyimpiä pontifikaatteja ei ole yhtä yksinkertaista määrittää, sillä joitain hyvin vähän aikaa hallinneita paaveja pidettiin aikanaan vastapaaveina, eikä heidän nimiään ole sisällytetty katolisen kirkon viralliseen paaviluetteloon. Esimerkiksi Dioscorus kuoli 22 päivää valintansa jälkeen. 1900-luvulla hallinneista paaveista Johannes Paavali I kuoli 34. hallituspäivänään. Virallisista paaveista lyhyimpään vallassa ollut paavi on Urbanus VII, joka ehti olla virassa 13 päivää. Ennen puolalaisen Johannes Paavali II:n valintaa kaikki paavit yli 450 vuoden ajalta olivat olleet italialaisia. Sitä edellinen ei-italialainen paavi oli ollut hollantilainen Hadrianus VI, joka oli paavina 1522–1523. Johannes Paavali II:n jälkeen valituista paaveista Benedictus XVI oli saksalainen ja nykyinen paavi Franciscus on kotoisin Argentiinasta. Paavillinen nepotismi Paavien suuri valta niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa myös lisäsi joitain väärinkäytöksiä. Koska paavinvirka mahdollisti suuret taloudelliset edut kulloinkin hallitsevan paavin sukulaisille, eivät nämä halunneet luopua etuisuuksistaan paavin kuoleman jälkeen. Ratkaisuna tähän oli kardinaalineposjärjestelmä, jossa hallitseva paavi nimitti jonkun sukulaisistaan kardinaaliksi. Tämä paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkuna keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvulla. Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen Romanum decet pontificem -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan. Kardinaalinepokset olivat aikoinaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö. Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin epäkohtaiseksi järjestelmäksi, minkä johdosta se lopetettiin asteittain 1600-luvulla. Kardinaalinepoksien instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa aina 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien historia liittyi läheisesti paaviuden historiaan, ja kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä myös silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin suurella varmuudella todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa. Asema ja sen perusteet Katolinen kirkko perustelee paaviutta Raamatulla. Se lainaa kantansa tueksi useita Raamatun jakeita, tärkeimpänä Matteuksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo Pietarille: "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni", (Matt. 16:18). Pietarin nimi (kr. Petros, aram. Keefas) tarkoittaa kalliota. Muita kohtia ovat Luukas 22:31–32 ja Johannes 21:15–17. Joidenkin historioitsijoiden mielestä ensimmäinen varsinainen paavi oli Leo I ja joidenkin mielestä Gregorius I, sillä he käyttivät yleiskirkollista valtaa huomattavasti enemmän kuin edeltäjänsä. Paavin asema on dogmaattinen. Se on määritelty pitkän ajan kuluessa. Paaviin liitetään seuraavia ominaisuuksia: Oikeudet Paavi on Vatikaanivaltion suvereeni valtionpäämies, ja täten hänellä on kaikki tähän liittyvät oikeudet valtansa alueella. Paavilla on oikeus nimittää piispat ja kardinaalit, mutta tavallisesti hän vain hyväksyy nimitykset. Paavi voi julistaa henkilön tai asian pannaan eli kirkonkiroukseen. Tällöin henkilö ei katsota kuuluvan kirkon yhteyteen, eikä hän voi osallistua ehtoollisen viettoon (ekskommunikaatio). Paavi voi myös antaa lausunnon "ex cathedra". Lausuntoa antaessaan paavi on uskonnollisissa asioissa erehtymätön. Ensimmäinen Vatikaanin ekumeeninen konsiili päätti paavi Pius IX:n johdolla vuonna 1870, että paavi on erehtymätön niissä asioissa, mitkä hän on lausunut ex cathedra (suomeksi piispanistuimelta, merkityksessä "virallisesti"). Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa asia määriteltiin seuraavanlaisesti: Ex cathedra -tilanteessa paavin täytyy olla määrittämässä uskon tai moraalin kysymystä virallisessa asemassaan universaalin kirkon johtajana, ei pelkästään oman, yksityisen teologin asemassaan. Hänen dogmatisoimansa ajatuksen täytyy lisäksi olla kirkossa yleisesti hyväksytty. Kirkon mukaan paavi on tässä tilanteessa Pyhän Hengen suojaama tekemästä virheitä. Vatikaanin I konsiili ei kuitenkaan tarkasti määritellyt edellytyksiä sille, milloin paavin voidaan katsoa puhuneen ex cathedra, mikä on johtanut tiettyihin tulkinnanvaraisuuksiin. Käytännössä monet paavit ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja ex cathedra, koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla. On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä paavin tekemistä päätöksistä kuuluvat erehtymättömyyden piiriin. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994. Paavi ja poliittinen valta Paavin kirkollinen hallinto, Pyhä istuin (latinaksi Sancta Sedes) on oikeushenkilö, joka hallitsee Vatikaanivaltiota ja on mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Pyhällä istuimella on myös tarkkailijan asema YK:ssa. Valtiomuodoltaan Vatikaanivaltio on teokratia, ja valtion perustuslain 1 §:n mukaan ylin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja oikeusvalta Vatikaanivaltiossa kuuluu paaville. Vatikaanivaltio on siis absoluuttisesti hallittu monarkia. Paavi on samanaikaisesti sekä Vatikaanivaltion päämies että katolisen kirkon johtaja. Huolimatta Vatikaanivaltion itsensä vähäisestä poliittisesta painoarvosta on paavilla lukuisia kansainvälisiä vaikutusmahdollisuuksia, ja virallisena noin miljardin katolilaisen hengellisenä johtajana hänellä itsellään on myös poliittista painoarvoa. Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II otti kaudellaan lukuisia kertoja kantaa politiikkaan, minkä lisäksi hän teki useita matkoja eri maihin ja tapasi maailman poliittista johtoa, muun muassa USA:n presidentti George W. Bushin. Paavi Johannes Paavali II esiintyikin mediassa paljon verrattuna edeltäjiinsä, ja hän teki paavinistuimesta entistä tunnetumman maailmalla. Paavin vaikutusvallasta kertonee se, että Johannes Paavali II:n vierailu kommunistisessa Puolassa aiheutti suoranaisen paavia seuraavan kansanliikkeen, ja paavi huomioitiin suurena uhkana aina Neuvostoliitossa asti. Paavi ja moraalinen valta Paavi on moraalinen ja hengellinen johtaja maailman noin miljardille katolilaiselle, joten hänen mielipiteensä otetaan vakavasti. Vaikka paaveilla ei ole suoranaista poliittista tai sotilaallista valtaa, he voivat silti vaikuttaa moneen tärkeään poliittiseen kysymykseen. Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla paavien moraalista vaikutusvaltaa väheksyttiin, mistä kertoo esimerkiksi Josif Stalinin vuonna 1935 esittämäksi väitetty kysymys Ranskan ulkoministerille Pierre Lavalille: ”Montako divisioonaa paavilla on?” Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Johannes Paavali II vaikutti ratkaisevasti kommunismin kaatumiseen Puolassa, minkä vuoksi hänet noteerattiin Neuvostoliitossa selvänä uhkana. Italian poliisin selvityksen mukaan juuri KGB oli turkkilaisen Mehmet Ali Ağcan vuonna 1981 tekemän Johannes Paavali II:n murhayrityksen takana. Monien mielestä hiljattain hallinneet paavit ovat olleet konservatiivisia. Esimerkiksi Johannes Paavali II vastusti muun muassa naispappeutta ja ehkäisyä. Seuraava paavi jatkoi edeltäjänsä linjaa. Jotkut arvostelijat vastustavat Johannes Paavali II:n uutta lisänimeä, Johannes Paavali II Suuri, jota Vatikaani on käyttänyt hänestä viime aikoina, sillä heidän mielestään paavin konservatiivinen kanta hidasti muun muassa taistelua AIDSia vastaan sekä taistelua köyhyyttä vastaan liikakansoitusta edistäessään. Paavi Benedictus XVI pidettiin konservatiivisena ja uudistushaluttomana. Paavi jatkoi samalla linjalla kuin edeltäjänsä Johannes Paavali II suhteessa ehkäisyyn ja naispappeuteen. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä paavin olisi kannattanut valita nimekseen Pius, sillä tämä osoittaisi paavin konservatiivista kantaa. Nimi Benedictus tulee todennäköisesti siitä, että Benedictus XV oli yksi 1900-luvun lyhimmän aikaa hallinneista paaveista. Kuolema, virasta eroaminen ja uuden paavin valinta Virasta eroaminen Paavi voi erota virastaan, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Paavi Benedictus XVI ilmoitti eroavansa 28. helmikuuta 2013 terveyssyihin vedoten.. Ennen Benedictus XVI:tta edellinen eronnut paavi oli Gregorius XII vuonna 1415. Gregorius XII:n eroaminen oli kuitenkin todella vastahakoinen ja suuren skisman painostama Pisan ja Konstanzin kirkolliskokouksen eli konsiilien myötä vuonna 1409. Viimeinen virastaan vapaaehtoisesti eronnut paavi oli Celestinus V vuonna 1294. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun. Kuolema Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa. Kun paavi kuolee, hänen lähimmät avustajansa kokoontuvat paavin huoneeseen. Paavin kamariherra camerlengo, joka on Vatikaanin korkea virkamies, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava kalastajan sormus, poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiajalta juontuvalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen kuin uusi paavi on valittu. Viime aikoina hallinneet paavit ovat kuolleet Apostolisessa palatsissa Pietarinkirkon vierellä. Perinteisesti kuolleeksi julistaminen on tapahtunut sen suuremmitta seremonioitta, esimerkiksi Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen Vatikaani lähetti selkeän ja yksinkertaisen lehdistötiedotteen: ”Pope dead” (”paavi kuollut”). Johannes Paavali II:n kuolemasta kerrottiin toimittajille lähetetyllä tekstiviestillä ja sähköpostilla. Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy sedisvakanssiin ( ’vapaa istuin’), jota usein sanotaan hieman epätarkasti interregnumiksi (”valtakausien välissä”). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella. Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II:n kuoltua tämä rituaali tapahtui runsaan viikon kuluttua hautajaisista. Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun. Valinta Konklaavi on katolisessa kirkossa paavin nimittämien kardinaalien kokous, jossa he valitsevat uuden kirkon päämiehen eli paavin. Äänestyskelpoisia ovat kardinaalit, jotka olivat alle 80-vuotiaita paavinistuimen vapautuessa. Paavin absoluuttisen valta-aseman takia kirkollispoliittiset muutokset ovat mahdollisia vasta paavin kuoleman jälkeen. Kukin paavi harjoittaa paavinkautensa eli pontifikaattinsa aikana sellaista politiikkaa kuin haluaa, ja ainoastaan hallitsevalla paavilla on mahdollisuus päättää tämän politiikan sisällöstä. Paavia on mahdotonta erottaa virastaan, joten käytännössä paavi pystyy harjoittamaan haluamaansa politiikkaa aina elämänsä loppuun asti. Paavin valta lakkaa kuitenkin olemasta heti hallitsevan paavin kuoltua. Tällöin katolinen kirkko joutuu sedisvakanssiin eli tilaan, jossa paavin piispanistuin on tyhjänä. Paavillinen valta siirtyy tällöin kardinaalikollegiolle, eli kardinaalien muodostamalle kokonaisuudelle. Nimellisesti korkeinta valtaa paavin kuoleman jälkeen pitää camerlengo-niminen kardinaalikamariherra, jonka tehtäväksi siirtyy paavinvaalin eli konklaavin järjestäminen. Konklaavi on käytännössä ainoa tilanne, jossa kardinaalit voivat konkreettisesti muuttaa paavillisen politiikan kurssia. Konklaaveissa onkin yleensä nähtävissä muutoshalu kardinaalien keskuudessa; diplomaattista paavia seuraa uskonnollinen paavi ja pitkäaikaista paavia lyhytaikainen paavi. Tästä syystä edellisen paavin lähipiiriin kuuluneilla kardinaaleilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia konklaavissa, vaan kollegio pyrkii usein etsimään edellisestä paavista erottuvaa ehdokasta. Konklaavin kulun ennustaminen on usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin. Usein vaali tuottaa jonkinlaisia yllätyksiä valinnoissaan, mitä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: "joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina". Valinnan ennustamattomuutta lisää paikoin se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kasaan. Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita. Arvonimet Nimitystä paavi käytetään täydellisen arvonimen sijaan, joka kuuluu: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon pää ja ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman kirkkoprovinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Latinaksi nämä arvonimet ovat: Episcopus Romanus, Vicarius Christi, Successor principis apostolorum, Caput universalis ecclesiae, Pontifex Maximus, Primatus Italiae, Archiepiscopus ac metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei. Arvonimi Patriarcha Occidentis, "lännen patriarkka" poistettiin virallisesta arvonimiluettelosta maaliskuussa 2006. Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan πάπ(π)ας, "pappas" (isä), josta syntyi latinankielinen muoto "papa". Sana on tullut suomeen ruotsin kautta ("påve"). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla "pap[p]a[s]", ja sana on sukua myös suomen sanalle "pappi". Paavi (papa) on yhä eräiden toistenkin kirkkojen kuin katolisen kirkon päämiehen yksi arvonimistä, erityisesti niin sanottujen orientaalisten kirkkojen piirissä (katso esimerkiksi Aleksandrian koptilais-ortodoksinen kirkko) sekä ortodoksisen Aleksandrian patriarkan Theodoros II:n arvonimi. Arvomerkit ja tunnukset Triregnum, paavillinen kolmikerroksinen tiara. Nykyajan paavit eivät ole käyttäneet sitä. Paavinsauva. Sauva, jonka päässä on krusifiksi. Pallium. Kangasnauha. Taivaan valtakunnan avaimet. Kultaisen ja hopeisen avaimen kuva. Annulus piscatoris eli kalastajansormus. Kultainen sormus, johon on kaiverrettu paavin nimi. Kuva Pietarista veneessä heittämässä verkkojaan veteen. Umbracullum. Kulta-punaraitainen päivänsuoja. Sedia gestatoria. Kahdentoista miehen (palafrenieri) kantama kantotuoli. Perässä kaksi avustajaa, jotka kantoivat strutsinsulista tehtyjä huiskuja (flabella). Ei enää käytössä, paavi liikkuu nykyisin autolla. Muita paaveja Vastapaaviksi kutsutaan paaviksi julistautunutta, mutta vaille virallisesta tunnustamista jäänyttä paavia. Jesuiittojen johtajaa sanotaan "mustaksi paaviksi", koska jesuiittojen asu on musta kaapu. Koska alkukirkon aikana arvonimeä "papa" käytettiin myös muista kirkollisista johtajista kuin Rooman piispasta, nykyisinkin Aleksandrian ortodoksisen kirkon patriarkan arvonimenä on myös "koko Afrikan paavi". Vastaavasti myös Aleksandrian monofysiittikirkon eli koptilaisen kirkon patriarkan arvonimenä on paavi. Paaviuteen liittyviä uskomuksia ja legendoja Paavin asemaan ja eri paaveihin liittyy lukuisia uskomuksia ja legendoja. Paavi Johanna Väitetään, että yksi paaveista olisi valintansa jälkeen paljastunut naiseksi. Tämän Paavi Johannan valtakausi sijoitetaan useimmissa tarinoissa välille 855–858. Tarina on mahdollisesti ollut satiiri, josta tuli myöhemmin legenda ja joidenkin mielestä totta. Historiantutkijat yleisesti eivät usko paavi Johannan olleen historiallinen henkilö. Ensimmäiset maininnat Johannasta ovat peräisin vasta 1200-luvulta. Jotkut pitävät naispaavista kertovana todisteena Vatikaanin kokoelmissa olevaa marmorituolia, jonka istuin sisältää reiän. Väittämien mukaan kyseisellä tuolilla varmistettiin paavikandidaattien sukupuoli paavi Johannan jälkeisinä aikoina, mutta todellisuudessa tuoli on todennäköisesti peräisin antiikin ajoilta roomalaisesta kylpylästä. Toiseksi todisteeksi on tarjottu Sienan tuomiokirkossa olevaa patsasta, jonka nimikyltissä luki aikoinaan: "Paavi Johannes VIII, englantilainen nainen". Klemens VIII tosin muutti patsaan nimeksi "Paavi Sakariaan" 1500-luvulla. Yksi väitetty todiste on myös naista ja lasta esittävä veistos paikassa, jossa paavi Johannan väitetään synnyttäneen. Giuseppe Siri ja salaliittoteoriat Genovan arkkipiispa Giuseppe Siri oli vahvoilla vuoden 1958 konklaavissa. Konklaavin ensimmäisen päivän illalla Sikstuksen kappelista näytti tulevan valkoista savua, mikä viittasi siihen että uusi paavi oli valittu. Mitään ilmoitusta ei kuitenkaan tullut ja puolentoista tunnin jälkeen tulikin mustaa savua. On väitetty, että Siri olisi tullut valituksi ja ottanut nimen Gregorius XVII, mutta pakotettu luopumaan valinnasta. Johannes XXIII ja salaliittoteoriat Joidenkin salaliittoteoreetikkojen mukaan Johannes XXIII oli ennen paaviksi tuloaan liittynyt ruusuristivapaamuurareihin ja täten hylännyt kristillisen uskonsa ennen paaviksi tuloaan. Täten kanonisen lain mukaan Johannes XXIII:ta ei olisi voitu valita paaviksi vuoden 1958 konklaavissa, minkä seurauksena paavinistuin olisi ollut tyhjänä Pius XII:n kuoltua 1958, eikä kukaan hänen seuraajistaan olisi ollut oikea paavi. Useat nykyajan vastapaavit ovat perustelleet julistautumistaan vastapaaviksi juuri tällä väitteellä. Lisäksi joidenkin salaliittoteoreetikkojen mukaan Johannes XXIII olisi pimittänyt tulevaisuuteen liittyviä Neitsyt Marialta saatuja ilmestyksiä. Mahdollisesti tähän liittyy myös 1990-luvulla internetissä levinnyt väite, jonka mukaan Johannes XXIII:n päiväkirja olisi sisältänyt tulevaisuutta koskevia profetioita, muun muassa tiedon Jeesuksen toisesta tulemisesta New Yorkin kaupungissa vuonna 2000. Johannes XXIII:lla oli päiväkirja, mutta ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että se olisi tosiaan sisältänyt profetioita tulevaisuudesta. Johannes Paavali I ja salaliittoteoriat Joidenkin mielestä Vatikaani murhasi paavi Johannes Paavali I:n (paavina 1978), koska se piti häntä liian uudistusmielisenä. Virallisen selityksen mukaan paavin lääkkeistä ei ollut huolehdittu. Johannes Paavali I:n kuolema hyvin pian valintansa jälkeen (34. hallituspäivänään) on tietysti herättänyt paljon spekulaatiota paavia vastaan muodostetusta salaliitosta. Kuusi vuotta Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen David Yallop julkaisi kirjansa In God's Name – An Investigation into the Murder of Pope John Paul I (1984). Kirjassa Yallop esitti, että paavin kuoleman takana oli salaliitto, ja että Johannes Paavali I:n kuolema liittyi tämän uudistushaluihin Vatikaanissa. Kirjan mukaan paavi puuttui Vatikaanin pankin väärinkäytöksiin, minkä lisäksi hän aikoi myös siirtää syrjään muutaman johtavan kardinaalin, joilla kirjan mukaan oli mafiayhteyksiä ja suhteita vapaamuurareihin. Yallop myös nimesi kirjassaan pääsyyllisen murhaan, ja hänen mukaansa murha tehtiin myrkyttämällä. Salaliiton sieluna Yallop piti kardinaalivaltiosihteeri Jean Villot'a, joka ei kuulemma ollut hyvissä väleissä uuden paavin kanssa. Katso myös Luettelo paaveista Lähteet Tarpeenniemi, Miikka: Murhattu paavi? : Salaliittoteoriat ja katolisen kirkon vaietuin kohtalo. Reuna Publishing House, 2023. ISBN 978-952-355-153-4. Tieteen Kuvalehti, esimerkiksi lehdet numero 15/2005, sivut 46–53 ja 15/2002 sivut 22–29. Helsingin Sanomat, esimerkiksi 3.3.2006 lehden Ulkomaat-osio. Smith, Homer. Man and His Gods (1952) Katolinen kirkko Suomessa Viitteet Kirjallisuutta Michael Bordeaux: Encyclopedia of Politics and Religion, toimittanut Robert Wuthnow (Lontoo, Routledge, 1998), hakusanat ’Italy’, kirjoittanut Alberto Melloni (s. 399–404), ’Papacy’, (s. 655–658). Kirkolliset virat Seulonnan keskeiset artikkelit

960

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pariisi

Pariisi

Pariisi (, [ ) on Ranskan ja Île-de-Francen alueen pääkaupunki. Se muodostaa myös omaa nimeään kantavan departementin, johon ei Pariisin lisäksi kuulu muita kuntia. Varsinaisessa Pariisissa (Commune de Paris) asuu noin 2,2 miljoonaa ihmistä ja koko Île-de-Francen alueella noin 11,9 miljoonaa (2013). Varsinaisen Pariisin vuonna 2010 mitattu väestötiheys on neliökilometrillä. Pariisi on Euroopan unionin väkiluvultaan suurin metropolialue. Maailman metropolialueista se on 30 suurimman joukossa. Pariisi on yksi maailman suosituimmista turistikaupungeista. Suur-Pariisiin saapuu yli 45 miljoonaa turistia vuodessa, joista 27 miljoonaa on kansainvälisiä kävijöitä. Kaupunkia pidetään yhtenä maailman tärkeimmistä kulttuurin, politiikan, gastronomian ja muodin keskuksista. Luonnonolot ja ympäristön tila Pariisi sijaitsee pohjoisessa Ranskassa Seine-joen varrella niin sanotussa Pariisin altaassa, 65 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkein maastonkohta kaupungin rajojen sisäpuolella on 130 metriä korkea Montmartren kukkula kaupungin pohjoisosassa. Kaupungin keskustassa sijaitsee kaksi saarta, Île de la Cité ja Île Saint-Louis. Seine virtaa kaupungin läpi idästä länteen. Sen vuoksi joen pohjoispuolta sanotaan tavallisesti Oikeaksi rannaksi () ja eteläpuolta Vasemmaksi rannaksi (Rive Gauche). Oikealla rannalla on vanhastaan ollut kaupungin liike-elämän keskus. Vasen ranta sen sijaan on tullut tunnetuksi ennen kaikkea kulttuurin keskuksena, jonka keskeisin osa on perinteinen yliopistokaupunginosa Quartier latin. Pariisin esikaupunkeja ovat muun muassa Boulogne-Billancourt, Argenteuil, Versailles, Montreuil, Saint-Denis, Nanterre ja Vitry-sur-Seine. Varsinaisen Pariisin kaupungin pinta-ala on 105,4 neliökilometriä, joka on alle puolet Helsingin maapinta-alasta. Jos ei lasketa mukaan kaupungin laitaman suuria Bois de Boulognen ja Bois de Vincennesin puistoja, kaupungin pinta-ala on vain 86,9 neliökilometriä. Pariisin pieni pinta-ala johtuu siitä, että sen rajoja ei ole puistoalueita lukuun ottamatta laajennettu vuoden 1860 jälkeen. Kaupungin asukkaat käyttävät ympäröiviä suuria metsiä virkistysalueina. Asukastiheys on noin neliökilometriä kohden. Vuotuinen keskilämpötila on 10,6 °C ja sademäärä 650 millimetriä. Lämpimimmät kuukaudet ovat heinäkuu ja elokuu, jolloin keskimääräinen päivän ylin lämpötila on 24,4 ja 24,6 °C, ja kylmin tammikuu, keskimääräinen alin 2,5 °C. Sateisinta on toukokuussa 65 millimetriä), kuivinta helmikuussa (44 millimetriä). Eläimistö Pariisista puhuttaessa ei usein mainita eläimiä, koska niitä ei tiiviin asutuksen myötä ole merkittävästi. Koiriakaan ei sallita joka puolella Pariisia. Pariisin viranomaisten vuonna 2008 tekemän arvion mukaan kaupungin rottapopulaatio kattaa yli kahdeksan miljoonaa yksilöä. Yksittäisiä susihavaintoja raportoidaan Pariisin esikaupungeissa säännöllisin väliajoin. Metropolialueelle levinneet sudet vaeltavat kuitenkin lähinnä yksin. Susien tarkkailuun keskittyvän ryhmän, Alliance avec les loupsin, puheenjohtaja Manoël Atman ja Observatoire du loup kertoivat vuonna 2017, että sudet harhailevat vapaasti Yvelinesin ja Essonnen departementtien välillä. Ensimmäisen kerran susia havaittiin noin 320 kilometrin päässä Pariisista vuonna 2016. ”Voimme varmuudella sanoa, että siellä on kiertänyt kolme sutta viime vuoden toukokuusta lähtien. Kolmas vaeltaa yksin”, totesi Atman vuoden 2017 tammikuussa. Susien toimintaa läheltä seuraava Troy Bennett kertoi BBC:lle jo lokakuussa 2015, että sudet siirtyvät rauhoituksen myötä Ranskan pohjoisosiin, muun muassa Pariisiin. Historia Pariisi on syntynyt Île de la Citén saarella sijainneen kelttiläisen kalastajakylän paikalle. Kaupungin nimi tulee pariiseista, kelttiläisestä heimosta, joka hallitsi aluetta. Osana Gallian valloitusta roomalaisten valloittivat alueen heiltä vuonna 52 ennen ajanlaskun alkua. Aluksi roomalaiset kutsuivat kaupunkia nimellä Lutetia Parisiorum tai pelkästään Lutetia, joka tarkoittaa ’soista paikkaa’, ja sen asukkaita nimellä parisii. Viidessäkymmenessä vuodessa kaupunki laajeni joen kummallekin puolelle. Pariisin ensimmäisenä piispana pidetty Pyhä Dionysius toi kristinuskon kaupunkiin 200-luvulla. Vuonna 212 sen nimeksi tuli Paris. Roomalaisten valta oli päättynyt vuoteen 508 mennessä, kun frankkien kuningas Klodvig asettui kaupunkiin ja teki siitä Merovingi-dynastian pääkaupungin. 400-luvulla Pariisia uhkasivat Attilan johtamat hunnit, myöhemmin viikingit, joiden hyökkäykset 800-luvulla pakottivat pariisilaiset rakentamaan linnoituksen Île de la Citélle. Merovingihallintoa seurasivat karolingikuninkaat, joiden heikkous vahvisti Pariisin kreivien asemaa, ja vuodesta 987 alkaen kapetingit, jotka suojasivat kaupungin muureilla ja aloittivat sen nousukauden. 1000-luvun alkupuolella kaupunki kasvoi voimakkaasti. Se levisi joen oikealle rannalle, Notre Damen tuomiokirkko rakennettiin ja Pariisin yliopisto perustettiin. Filip II Augustin hallituskaudella alettiin rakentaa laajaa muuria levinneen asutuksen ympärille; myös Bastilji saatiin valmiiksi vuonna 1381. Satavuotisen sodan aikana (1337–1453) Pariisi oli englantilaisten miehittämä. Vuonna 1429 ranskalaiset piirittivät kaupunkia Jeanne d'Arcin johdolla, mutta englantilaisten häätäminen onnistui vasta vuonna 1436. Keskiajalla Pariisi oli kukoistava sivistyskeskus ja kaupankäynnin solmukohta. Uskonsotien aika oli verinen ja tuolloin (1562–1598) kaupunki oli katolilaisten tukikohta. Aurinkokuningas Ludvig XIV:n aikana puhkesi Fronde-kapina, jossa aateliset ja porvaristo nousivat vastustamaan kuninkaanvaltaa. Tämän vuoksi kuninkaanpalatsi siirrettiin läheiseen Versailles’n kaupunkiin. Ludvig XIV:n aikana Pariisia ympäröineet kaupunginmuurit purettiin, ja niiden paikalle rakennettiin Pariisin ensimmäiset bulevardit. Ne kiertävät Pariisin vanhimpien kaupunginosien pohjoispuolitse Place de la Concordelta Bastiljin aukioille. Jo kauan sitä ennen muurin ulkopuolelle oli muodostunut joukko esikaupunkeja, joista käytettiin nimitystä faubourg. Vuonna 1701 nämä faubourgit liitettiin virallisestikin Pariisiin. Myöhemmin Pariisin ympäri on kuitenkin vielä kaksi kertaa rakennettu uudet muurit, kummallakin kerralla useita kilometrejä entisiä ulommaksi, mutta nekin molemmat on purettu. 1780-luvulla kaupunki ympäröitiin lähinnä tullivalvontaa varten uusilla muureilla, joiden sisään jäivät myös vanhat faubourgit. Nykyisin näiden muurien paikalla on ulompi bulevardikehä, ja myös Pariisin suuri Riemukaari rakennettiin näiden muurien varrelle. Viimeiset Pariisia ympäröivät puolustusmuurit rakennettiin 1840-luvulla vielä joitakin kilometrejä edellisiä ulommaksi. Alkujaan ne sijaitsivat selvästi kaupungin rajojen ulkopuolella, mutta vuoden 1860 alueliitoksessa ne tulivat kaupungin rajaksi. Näiden muurien paikkeilla kaupunkia kiertää nykyään Périphérique-moottoritie ja hieman sen sisäpuolella uloimmat bulevardit. Ranskan vallankumous alkoi Pariisissa Bastiljin valtauksella 14. heinäkuuta 1789. Muutenkin 1800-luvulla Pariisin poliittinen merkitys korostui muun muassa Napoleon Bonaparten vallankaappauksissa ja lukuisissa vallankumouksissa. Väkiluku kasvoi voimakkaasti ja huolimatta Napoleon III:n toteuttamista laajoista uudistuksista esimerkiksi katuverkoston kehittämisessä tyytymättömyys kasvoi. Ranskan–Preussin sodan (1870–1871) aikaan perustettiin Pariisin kommuuni, joka antautui vasta nälänhädän ja taistelujen täyttämän talven jälkeen. Napoleon III:n hallituskaudella Pariisin keskeisimmät osat rakennettiin Georges Eugène Haussmannin johdolla suurelta osin uudestaan. Kaupungin läpi rakennettiin koko joukko uusia leveitä katuja ja niiden varsille entistä suurempia rakennuksia. Vuonna 1860 Pariisiin myös liitettiin joukko naapurikuntia, joiden alueelle kaavoitettiin uusia asunto- ja teollisuusalueita. Eiffel-torni rakennettiin Pariisin maailmannäyttelyä varten 1889. Sitä seuranneet lukuisat maailmannäyttelyt 1855, 1867, 1878, 1889, 1900 ja 1937 osoittivat Pariisin kasvaneen yhdeksi maailman tärkeimmistä kaupungeista. Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset tykit ja zeppeliinit vaurioittivat kaupunkia. Marnen ihmeen, Marnejoella saavutetun torjuntavoiton ansiosta saksalaisten eteneminen pysähtyi aivan Pariisin lähellä. 1900-luvun kenties merkittävin käännekohta, vuoden 1919 rauhankonferenssi, toi poliittiset johtohahmot ympäri maailman kuudeksi kuukaudeksi Pariisin kaduille solmimaan traagisesti epäonnistuneet I maailmansodan rauhanehdot. Toisessa maailmansodassa Ranskan hallitus julisti Pariisin avoimeksi kaupungiksi, poistui sieltä ja jätti sen saksalaisten miehitettäväksi. Vuonna 1944, kun Yhdysvaltain joukot olivat lähestymässä, alettiin kaupungissa kapinoida saksalaisia vastaan. 26. elokuuta Charles de Gaulle otti sen haltuunsa. Vuoden 1968 opiskelijakuohunnan maineikkaimmat mielenosoitukset ja mellakat koettiin Pariisissa. 2005 syrjäytyneet siirtolaisnuoret polttivat autoja ja rakennuksia Pariisin esikaupungeissa, joista levottomuuksien aalto levisi muuallekin Ranskaan. Viime aikoina Pariisi ei juurikaan ole menettänyt merkitystään maailman epävirallisena kulttuuripääkaupunkina. Muistomerkkejä ja rakennuksia on puhdistettu ja korjattu runsaasti, mikä on vaikuttanut kaupunkikuvaan myönteisesti. Pariisi on maailman vierailluin kaupunki, jossa käy sekä turisteja että konferenssivieraita. Vaakuna Pariisin vaakuna juontaa juurensa vuoteen 1358, jolloin kuningas Kaarle V asetti sen. Tähän viittaavat vaakunakilven yläosan kultaiset vaakunaliljat sinisellä pohjalla, jotka ovat perinteisesti symboloineet Ranskan kuningasta. Vaakunakilven alaosan hopeinen alus hopeisilla aalloilla punaisella pohjalla viittaa Marchands de l'eau -ammattikuntalaitokseen, joka hallitsi keskiajalla kaupunkia. Vaakunan alapuolella nauhassa lukee kaupungin latinankielinen motto ”Fluctuat nec mergitur” ('huojuu, vaan ei huku'), joka osaltaan viittaa myös laivaan. Vaakunaan on liitetty seuraavat ansiomerkit: ”Légion d'honneur”, ”croix de Guerre 1914–1918” ja ”croix de la Libération”. Vaakunan yllä on viisisakarainen kultainen muurikruunu ja vaakunakilven vasemmalla puolella on tammen oksa ja oikealla laakeripuun oksa. Väestö Vuoden 1999 väestönlaskennassa Pariisin väkiluku oli henkeä, pois lukien esikaupungit. Suur-Pariisin asukasluku oli . Pariisin väkiluku on ollut suurimmillaan vuonna 1921, jolloin se ylitti 2,9 miljoonaa. Sen jälkeen väestö on kuitenkin siirtynyt pois keskustasta asumaan lähiöissä ja esikaupungeissa, ja keskusta-alueen vapaat tontit on rakennettu toimistoiksi eikä asuintaloiksi. Nykyinen hallinto pyrkii muuttamaan tätä suuntausta ja vuonna 2004 väkiluku oli kasvanut ensi kertaa sitten vuoden 1954. Pariisin väestötiheys on myös maailman suurin ( neliökilometrillä, 2006), joka on verrattavissa ainoastaan tiettyihin aasialaisiin suurkaupunkeihin. Esimerkiksi Pariisin 11. arrondissementissa väestötiheys nousee yli neliökilometrillä ja itäisissä kaupunginosissa jopa yli neliökilometrille. Vertailun vuoksi New Yorkin Manhattanin kaupunginosan väestötiheys on noin neliökilometrillä. Pariisi on aina ollut maahanmuuttajille houkutteleva kaupunki. Vuoden 1999 väestönlaskennassa 19,4 prosenttia asukkaista oli syntynyt Ranskan ulkopuolella ja 4,2 prosenttia väestöstä oli muuttanut maahan vuoden 1990 jälkeen. Suurin ulkomailla syntyneiden ryhmä on portugalilaiset. Nykyisin portugalilaisten tulo on kuitenkin miltei kokonaan lakannut, ja vuoden 1990 jälkeen saapuneiden joukossa suurimmat ryhmät ovat kiinalaiset ja arabit. Asukasmäärän kehitys Hallinto Pariisi jakaantuu kahteenkymmeneen hallinnolliseen alueeseen eli kaupunginosaan (arrondissements), jotka on numeroitu spiraalinmuotoisesti sisältä ulospäin, pienimmät numerot sijaitsevat siis kaupungin keskustassa. Kullakin on oma alipormestarinsa (Maire d’Arrondissement). Anne Hidalgo on ollut Pariisin määri vuodesta 2014. Järjestyksessä alueet ovat Louvre, Bourse, Temple, l’Hôtel de Ville, Panthéon, Luxembourg, Palais Bourbon, l’Élysée, l’Opéra, l’Entrepôt, Popincourt, Reuilly, Gobelins, l’Observatoire, Vaugirard, Passy, Batignolles-Monceaux, Butte-Montmartre, Buttes-Chaumont ja Ménilmontant. Jokainen arrondissement on jaettu neljään osaan (Quartiers), jotka on numeroitu yhdestä kahdeksaankymmeneen. Numerot 1–4 kuuluvat ensimmäiseen piiriin, 5–8 toiseen ja niin edelleen. Pariisin kaupunki on oma departementtinsa, osa Île-de-Francen aluetta. Vuoteen 1964 asti Pariisi kuului lähimpine esikaupunkeineen Seinen departementtiin, muu osa Pariisin lähialueesta Seine-et-Marnen ja Seine-et-Oisen departementteihin. Uudistuksessa nämä jaettiin pienempiin osiin, ja nykyään Pariisin seutu koostuu kahdeksasta departementista. Jako on pikemminkin kasvattanut kuin poistanut hallinnon ongelmia. Kolme departementtia (Hauts-de-Seine, Seine-Saint-Denis ja Val-de-Marne) muodostavat renkaan Pariisin departementin ympärille. Tätä kutsutaan usein nimellä ”pieni rengas”, kun etäisemmät esikaupungit muodostavat vastaavasti niin sanotun suuren renkaan. Luettelo Pariisin pormestareista Jean Sylvain Bailly: 15. heinäkuuta 1789 – 18. marraskuuta 1791 Jérôme Pétion: 18. marraskuuta 1791 – 15. lokakuuta 1792 Philibert Borie: 7 – 13. heinäkuuta 1792 virkaatekevä René Boucher: 15. lokakuuta – 2. joulukuuta 1792 virkaatekevä Henri Lefèvre d’Ormesson: 21. marraskuuta 1792 vetäytyi virasta Nicolas Chambon: 1. joulukuuta 1792 – 4. helmikuuta 1793 Jean-Nicolas Pache: 14. helmikuuta 1793 – 10. toukokuuta 1794 Jean-Baptiste Fleuriot-Lescot: 10. toukokuuta – 17. heinäkuuta 1794* Louis-Antoine Garnier-Pages: 24. helmikuuta – 5. maaliskuuta 1848 Armand Marrast: 9. maaliskuuta – 19. heinäkuuta 1848* Étienne Arago: 4. syyskuuta 1870 – 15. marraskuuta 1870 Jules Ferry: 15. marraskuuta 1870 – 5. kesäkuuta 1871* Jacques Chirac: 20. maaliskuuta 1977 – 16. toukokuuta 1995 Jean Tiberi: 22. toukokuuta 1995 – 24. maaliskuuta 2001 Bertrand Delanoë: 25. maaliskuuta 2001 – 5. huhtikuuta 2014 Anne Hidalgo: 5. huhtikuuta 2014 – Pariisissa ei ollut pormestaria vuosina 1794–1848, 1848–1870, 1871–1977. Talous Suur-Pariisi on Lontoon ohella Euroopan suurin talouskeskus. Pariisi on maailmankaupunki sekä merkittävä finanssikeskus ja sen bruttokansantuote on noin 572 miljardia euroa ( asukasta kohti vuonna 2010. Kaupungin talouden keskus (La Défense) on Euroopan suurin talouskeskus ja Pariisin pörssi (Euronext) on Euroopan toiseksi suurin pörssi. Ranskalaisten yhtiöiden pääkonttoreista 40 prosenttia sijaitsee Pariisissa. Työttömyysaste alueella on 8,3 prosenttia (2011). Pariisin departementin merkittävimmät toimialat ovat yrityspalvelut, kauppa ja yksityispalvelut, jotka muodostavat kaksi kolmasosaa Pariisin taloudesta. Teollisuuden osuus on vain seitsemän prosenttia. Turismi on kaupungille merkittävä tulonlähde. Pariisi on jo useamman vuoden takaa maailman suosituin turistikaupunki. Se tuo 3,1 miljardia euroa vuodessa ja luo . Liikenne Pariisi on Ranskan moottori-, rauta- ja maantieverkoston keskus. Päärautatieasemat ovat Gare du Nord, Gare Montparnasse, Gare de l’Est, Gare de Lyon, Gare d’Austerlitz ja Gare Saint-Lazare. Pariisin yhdistää Lontooseen kanaalin tunnelin kautta liikennöivä Eurostar-juna. Pariisin jokisatama on Marseillen ja Le Havren jälkeen Ranskan kolmanneksi tärkein satama. Pariisin tieliikenne on pahamaineisen hidasta ja ruuhkautunutta. Kaupunkia ympäröi kehätie Périphérique ja kaksi ulompaa moottoritiekehää A86 ja A104 Francilienne. Kaupunginjohtaja Delanoën kaudella kaupunkiin rakennettiin satoja kilometrejä bussikaistoja ja yksityisautoilun määrää vähennettiin huomattavasti. Myös Seinejoen varrella kulkevia autoteitä on yhä enemmän otettu virkistyskäyttöön, muun muassa sunnuntaisin. Kesällä rantakadulla on ollut vuodesta 2003 alkaen keinotekoinen hiekkaranta. Pyöräilyn merkitys Pariisissa on lisääntynyt viime vuosina. Keskustan alueella on satoja kilometrejä pyöräteitä, jotka osittain on yhdistetty bussikaistojen kanssa. Pyöriä on tarjolla halvalla turisteille sekä kaupunkilaisille. Pariisin pormestari Bertrand Delanoën johdosta kaupunkiin on sijoitettu useita edullisia pyöränvuokrausautomaatteja. Kaupungissa on tiheä metroverkko Métro 16 linjaa), joka avattiin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, ja suuri määrä bussilinjoja. Metrolinjaa 14 kutsutaan nimellä méteor eli meteoriitti, se on täysin automatisoitu ja se kulkee ilman kuljettajaa. Asukkaita palvelevat myös nopeat RER-lähijunat. Raitiovaunut tulivat takaisin kaupunkikuvaan vuonna 1992, kun Pariisia ympäröivän kehän ensimmäinen vaihe valmistui. Julkista liikennettä hoitaa RATP. Suur-Pariisissa on useita lentoasemia: Charles de Gaullen lentoasema (lähellä Roissy-en-Francea) ja Orlyn lentoasema (Pariisin eteläpuolella) ovat niistä vilkkaimmat. Kolmas ja paljon pienempi kenttä sijaitsee Beauvais’n kaupungissa, 70 kilometriä Pariisista pohjoiseen. Tätä vanhinta Le Bourgetin lentoasemaa käyttävät yksityiskoneet ja ilmailunäytökset. Siellä on myös ilmailumuseo. Lisäksi Beauvais-Tillén lentoaseman liikenne on viime vuosina vilkastunut halpalentoyhtiöiden myötä. Kaupunkikuva Nähtävyydet Valon kaupungiksi nimitetty Pariisi on jo kauan ollut maailman suosituin matkailukohde. Sen asema monien kansainvälisten järjestöjen pääpaikkana sekä taloudellisen, poliittisen ja matkailullisen elämän keskuksena on tehnyt siitä yhden maailman tärkeimmistä kaupungeista. Se on tunnettu kauniista arkkitehtuuristaan, puistokaduistaan ja museoidensa runsaudesta. Monet rakennukset ovat hyvin vanhoja. Kadut ovat, leveitä puistokatuja lukuun ottamatta, yleensä kapeita ja niitä reunustavat kaupat ja pikkuliikkeet. Seinejoki kulkee kaupungin läpi muodostaen kaaren lounaasta kaakkoon ja jakaa kaupungin kahteen osaan: niin sanottuun oikeaan rantaan pohjoisessa ja vasempaan etelässä. Joen ylittää yli kolmekymmentä siltaa, joista vanhin on Pont-Neuf, joka yhdistää mantereen Île de la Citén saareen. Pariisi sisältää myös kaksi suurta viheraluetta: Bois de Boulogne, jonka pinta-ala on 846 hehtaaria, sijaitsee lännessä, Bois de Vincennes (995 hehtaaria) idässä. Muista puistoista kuuluisimmat ovat Tuileries'n puisto (Jardin des Tuileries) ja Luxembourgin puisto (Jardin du Luxembourg). Lisäksi on useita näitä pienempiä puistoja ja viheralueita. Pariisin tärkeimmät nähtävyydet keskittyvät ydinkeskustaan. Kaupungin sydämessä Île de la Citén saarella sijaitsevat Notre Damen katedraali (Notre-Dame de Paris), Pariisin vanhin sairaala Hôtel-Dieu de Paris sekä Pariisin oikeuspalatsi (Palais de Justice), jonka yhteydessä ovat keskiaikainen kappeli Sainte-Chapelle ja historiallinen vankila Conciergerie. Muista Pariisin kirkoista tärkeimpiä ovat Saint-Germain-des-Prés, Montmartren Sacré-Cœur, Saint-Sulpice, Saint-Eustache ja La Madeleine. Louvre taidekokoelmineen on itseoikeutetusti Pariisin palatseista tunnetuin. Se on toiminut taidemuseona vuodesta 1791. Muita palatseja ovat Palais-Royal, presidentin virka-asunto Palais de l'Élysée, parlamentti Palais-Bourbon, Palais du Luxembourg ja 1900 maailmannäyttelyyn rakennettu Petit Palais. Napoleonin hauta sijaitsee Invalidikirkossa Hôtel des Invalidesissa. Pääkatu Avenue des Champs-Élysées kulkee kahden aukion välillä: Place Charles de Gaullen ja Place de la Concorden, joista edellisellä kohoaa Riemukaari ja jälkimmäisellä Luxorin obeliski. Lukemattomista museoista on Louvren lisäksi mainittava taidemuseo Musée d'Orsay, nykytaiteen museo Centre Georges-Pompidou, Musée du Montparnasse, keskiaikaisen taiteen museo Musée de Cluny sekä Musée Picasso. Pariisin maamerkki on Eiffel-torni. Se rakennettiin maailmannäyttelyä varten vuonna 1889 ja sen huipulta on mahdollista nähdä jopa 80 kilometrin päähän. Taiteilijoiden alueina on perinteisesti pidetty Montparnassen ja Montmartren ohella Latinalaiskorttelia (Quartier Latin), jossa sijaitsevat suurmiesten hautapaikkana tunnettu Panthéon sekä Pariisin yliopisto päärakennus Sorbonne. Oikeastaan yliopisto on jaettu kolmeksitoista itsenäiseksi yliopistoksi, ja opiskelijoita siellä on noin . Pariisissa on myös maailman toiseksi suurin kirjasto Bibliothèque nationale de France. Monumentteja ja rakennuksia Eiffel-torni Riemukaari (Arc de Triomphe) Notre Damen katedraali Sainte-Chapelle Église de la Madeleine Hôtel de Ville, kaupungintalo Vapaudenpatsas Sacré-Cœur -basilika Palais Garnier – Pariisin ooppera Hôtel des Invalides Panthéon Sorbonne – Pariisin yliopistojen päärakennus Museoita Musee du Louvre (Louvre) Musée d’Orsay Musée du quai Branly Pompidou-keskus Musée Rodin Musée du Montparnasse Musée de Cluny Musée Picasso Ilmailumuseo Musée de l’air et de l’espace Le Bourget’n lentokentällä Merimuseo Musée National de la Marine Palais de Chaillot’n tiloissa Tiedemuseo Cité des sciences et de l’industrie Katuja, kaupunginosia ja muita paikkoja Montmartre Montparnasse Pariisin katakombit Champs-Élysées Père-Lachaisen hautausmaa Cimetière de Montmartre Cimetière du Montparnasse Cimetière de Passy Latinalaiskortteli Le Marais Pariisin metro Place de la Concorde Place de la Bastille – Bastilji Rue de Rivoli -kauppakatu La Samaritaine -tavaratalo Pigalle Moulin Rouge -kabaree Pariisin liepeillä Versailles’n palatsi, aurinkokuningas Ludvig XIV:n rakennuttama loistelias palatsi Pariisin ulkopuolella Disneyland Paris, Pariisista noin 30 kilometriä itään Parc Astérix Pariisista pohjoiseen Fontainebleau, François I:n muokkaama linna sekä eriskummalliset hiekkakivimuodostelmat ympäröivässä metsässä, Pariisista noin 60 kilometriä Barbizon, Fontainebleaun lähettyvillä sijaitseva impressionistien suosima kylä La Défense – liikekaupunginosa Koulutus École normale supérieure ESME Sudria IONIS Education Group Urheilu Pariisissa pidetään vuosittain Ranskan avoin tennisturnaus joka kestää toukokuun puolivälistä kesäkuun alkuun. Pariisi on myös Ranskan ympäriajon eli Tour de France -pyöräilykilpailun maali. Olympialaiset järjestettiin kaupungissa vuosina 1900 ja 1924. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Pariisissa vuonna 2003 ja Euroopan-mestaruuskilpailut vuonna 1938. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1998 järjestettiin Ranskassa ja finaali Pariisin Stade de France -stadionilla. Pariisin liepeillä sijaitsee Euroopan suurin ravirata Hippodrome de Vincennes. Tunnettuja urheiluseuroja Paris Saint-Germain, jalkapallo Stade Français, rugby Paris-Levallois Basket, koripallo Tunnettuja pariisilaisia Kansainväliset suhteet Pariisilla on vain yksi ystävyyskaupunki, Rooma. Tästä huolimatta Pariisilla on useita partnerikaupunkeja ympäri maailmaa. Tämän lisäksi kaupungissa sijaitsee useita kansainvälisten järjestöjen päämajoja, kuten ESA, Unesco ja OECD. Myös Naton päämaja sijaitsi Pariisissa ennen kuin se siirrettiin Brysseliin. Ystävyyskaupungit 1956: Rooma (Seule Paris est digne de Rome; seule Rome est digne de Paris / Solo Parigi è degna di Roma; Solo Roma è degna di Parigi / 'Vain Pariisi on Rooman arvoinen; Vain Rooma on Pariisin arvoinen') Partnerikaupungit Alla luettelo Pariisin partnerikaupungeista. Ensin vuosiluku, sen jälkeen kaupunki tai kaupungit. 1958: Kioto 1982: Tokio 1985: Kairo 1987: Amman, Berliini, Sanaa 1991: Soul 1992: Beirut, Moskova 1995: Jakarta 1996: Chicago, San Francisco 1997: Riad, Peking, Pietari, Praha, Santiago, Tbilisi 1998: Jerevan, Lissabon, Sofia, Sydney 1999: Buenos Aires, México, Varsova 2000: Ateena, Madrid, Washington 2001: Lontoo, Porto Alegre 2002: Geneve 2003: Alger, Québec 2004: Casablanca, São Paulo, Rabat, Tunis 2005: Kööpenhamina 2006: Montreal Lähteet Huomautukset Aiheesta muualla Kaupungin verkkosivusto Suomen suurlähetystö, Pariisi Seulonnan keskeiset artikkelit

961

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peelo

Peelo

Peelo on slangisana, jolla tarkoitetaan IRC:issä, Internetin keskustelupalstoilla, uutisryhmissä tai verkkopeleissä tahallisesti tai tahattomasti muita käyttäytymisellään ärsyttävää ihmistä. Aloittelevia internetin käyttäjiä saatetaan leimata peeloiksi, sillä he eivät aina osaa noudattaa netikettiä, vaan muun muassa käyttävät tekstissään värejä, käyttävät todella paljon isoja kirjaimia, lisäävät vahingossa ykkösiä huutomerkkien perään tai viljelevät liikaa pisteitä, huutomerkkejä, kysymysmerkkejä tai hymiöitä. Tällaisille peeloille on myös oma slangisanansa, noob tai noobi, joka juontuu englannin sanasta newbie, aloittelija. Suomalaistettu versio termistä on nyyppä. Sanan alkuperä Sanan peelo etymologiasta ei ole varmuutta. Sitä ei tiettävästi ole lainattu englannin kielestä kuten monet muut nettislangin sanat. Sanan peelo on esitetty olevan peräisin ylioppilastutkintolautakunnan jäsenen, ylitarkastaja Pekka Elon omalaatuisesta esiintymisestä IRC:ssä ja uutisryhmissä vuoden 1995 tienoilla. Hänen Freenet-käyttäjätunnuksensa ja siten myös oletusarvoinen IRC-nimimerkkinsä oli "peelo" (etunimen kaksi ensimmäistä kirjainta+sukunimi), ja sanaa olisi sen myötä alettu käyttää myös yleisenä haukkumasanana. Toisen väittämän mukaan peelo tulee vanhemmasta, tyhmää tarkoittavasta slangisanasta, joka pohjautuu romanikielen siitintä tarkoittavaan sanaan. Stadin slangissa peelo on tarkoittanut kömpelöä ja taitamatonta henkilöä: Tumpelo, peelo. Katso myös Trolli Floodaus Lähteet Aiheesta muualla Nettipeelon opas kirjoittanut Niilo Paasivirta Internet-slangi Haukkumasanat Seulonnan keskeiset artikkelit

962

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sm3

Sm3

Sm3 eli Pendolino on VR-Yhtymän liikennöimä, Fiat Ferroviarian valmistama kallistuvakorinen suurnopeusjuna. Historia Vastatakseen linja-autoliikenteen ja lentokoneiden kilpailuun silloinen Valtionrautatiet tarvitsi 1990-luvun alussa uutta kalustoa. Yksi mahdollisuus olisi ollut ostaa uusia vetureita ja vaunuja perustuen 1980-luvun Intercity-vaunuihin. Vanhoilla radoilla oli kuitenkin liikaa mutkia, joten ilman kallistuvia telejä näiden junien nopeus olisi jäänyt pieneksi. Toisena mahdollisuutena olisivat olleet ranskalainen TGV tai saksalainen ICE, mutta nämä olisivat tarvinneet uusia ratoja. Harvasta junatiheydestä johtuen ratojen rakentaminen ei kuitenkaan olisi ollut kannattavaa. Ainoat markkinoilla olleet kallistuvateliset vaihtoehdot vuonna 1992 olivat ruotsalainen X2000, italialainen Pendolino ja espanjalaisen Talgon malli. Kallistuskulma ei silti ole näissä teleissä kovin suuri. VR päätyi valitsemaan Pendolinon siksi, että sitä oli testattu aikataulunmukaisessa liikenteessä vuodesta 1988, siinä oli matala akselipaino, riittävä teho sekä painetiivis kori, ja se oli kustannuksiltaan sopiva. Päätös Pendolinojen tilaamisesta tehtiin vuonna 1992. Ensimmäiset kolme vaunua saapuivat Suomeen 1994. Samana vuonna tällä tynkäyksiköllä aloitettiin koeajot Helsingin ja Turun välisellä rantaradalla. Yksikön loput kolme vaunua saapuivat Suomeen myöhemmin. Kaupallinen liikenne kahdella ensimmäisellä Pendolinolla aloitetiin vuonna 1995. Kaksi vuotta myöhemmin tilattiin kahdeksan Pendolinoa lisää. Loput kahdeksan tilattiin vuonna 2002, ja ne saatiin käyttöön syksyyn 2006 mennessä. VR:llä oli vuoteen 2015 asti käytössään 18 Pendolino-yksikköä, jotka liikennöivät Helsingistä Ouluun, Turkuun, Poriin, Joensuuhun ja Vaasaan sekä Jyväskylän kautta Kuopioon ja Kouvolan kautta Kajaaniin ja Ouluun. Marraskuussa 2015 uutisoitiin toisen kahdesta ensimmäisestä käyttöön otetusta yksiköstä, numeron 7002, poistamisesta suunnitellusta liikenteestä. Maaliskuussa 2021 myös toinen kahdesta ensimmäisestä yksiköistä, numero 7001, poistettiin liikenteestä huonon kunnon takia. Kaksi Pendolinoa törmäsi toisiinsa Tampereen henkilöasemalla vaihtotöissä 12.12.2021. Molemmat yksiköt vaurioituvat onnettomuudessa käyttökelvottomiksi, ja helmikuussa 2022 ne kuljetettiin Hyvinkään konepajalle odottamaan korjausta. Vuoden 2022 aikana molempien yksiköiden käyttökelpoisina säilyneet kolme vaunua yhdistettiin yhdeksi sekarunkoiseksi yksiköksi. Yksikkö on suorittanut ajotestejä Ilmalan varikolla alkuvuodesta 2023. Tekniikka Yksi Sm3-yksikkö koostuu viidestä matkustajavaunusta sekä ravintolavaunusta. Kallistuvan korin ansiosta Pendolino voidaan ajaa kaarteisiin 35 prosenttia muita junia nopeammin matkustusmukavuudesta tinkimättä. Pendolinoilla liikennöidään vilkkaimpiin matkustusaikoihin, ja se pysähtyy pääosin vain suurimmilla asemilla. Pendolino perustuu Italian valtionrautateiden junamalliin (FS) ETR 460, joka on kotimaassaan todettu luotettavaksi kulkuvälineeksi. Suomen (talvikauden) ilmasto on kuitenkin aiheuttanut käyttöä hankaloittavia ongelmia muun muassa kallistuksessa ja jarruissa, ja niitä on pyritty poistamaan vaihtelevin tuloksin. Pendolinon suurin sallittu nopeus matkustajaliikenteessä on 220 km/h, mutta Lahden oikorataa testattaessa sillä ajettiin enimmillään 242 km/h. Sm3-yksikössä on kahdeksan vaihtovirtamoottoria, jotka tuottavat tehoa yhteensä 4 000 kilowattia. Sm3 koostuu kuudesta vaunusta, jotka ovat etummaisesta alkaen tyypeiltään IM1, CM, TTC, TT, CM ja IM2. IM-vaunut junan päissä ovat moottoroituja ja niissä on ohjaamo, CM on moottoroitu matkustajavaunu, TTC on moottoroimaton ravintolavaunu jossa on virroitin ja TT-vaunu on moottoroimaton matkustajavaunu jossa on virroitin. Pendolinon vaunut ovat aina seuraavilla numeroilla: Vaunu 1 (tai 7): 1. luokan matkustajavaunu, jonka päädyssä on neuvotteluhytti Vaunu 2 (tai 8): Palveluvaunu: 2. luokan matkustajavaunu, jossa on invalideille istumapaikat sekä isokokoinen WC Vaunu 3 (tai 9): Ravintolavaunu, jossa on invalidiramppi ovissa Vaunu 4 (tai 10): 2. luokan matkustajavaunu Vaunu 5 (tai 11): 2. luokan matkustajavaunu Vaunu 6 (tai 12): 2. luokan matkustajavaunu, jonka päädyssä on lemmikkiosasto Yhden Pendolino-yksikön junissa vaunut ovat aina numeroilla 1–6, mutta junan koostuessa kahdesta yksiköstä käytetään vaununumeroita 1–12. Liikennöinti Kesällä 2022 Pendolinot liikennöivät Helsingistä Turkuun, Poriin, Vaasaan, Ouluun, niin Kuopion kuin Seinäjoen kautta, Joensuuhun, Jyväskylään sekä Kajaaniin. Pendolino merkitään yleisöaikatauluihin tunnuksella S (esim. S80). Ongelmia Suomessa Pendolino on useimmiten toiminut keskinkertaisesti, ja etenkin talvella on ilmennyt ongelmia. Pakkanen, lumi ja jää ovat aiheuttaneet vikoja kallistusyksikköön ja kytkimiin. Pendolinot olivatkin 1990-luvun puolivälissä ensimmäisinä vuosina Turun reitillä usein rikki. Sittemmin vikoja on jo suurelta osin pystytty korjaamaan. Analogisen kallistushydrauliikan ylläpito on osoittautunut tiheää huoltamista vaativaksi ja kalliiksi. Pääasialliset vikaantumiskohteet ovat olleet hydrauliikan servoventtiilit, jotka eivät ole kestäneet suomalaisia lämpötilavaihteluita ja hydrauliikkaöljyn kontaminoitumista. VR päätti tilata 2000-luvulla Tampereen teknillisen yliopiston tutkijoilta ratkaisun analogisen hydrauliikan korvaamiseksi Tampereella kehitetyllä digitaaliohjatulla hydrauliikalla. Ratkaisu perustuu portaattomasti säätyvän servoventtiilin korvaamiseen joukolla pienempiä digitaalisesti ohjattuja on–off-venttiilejä. Herkästi vikaantuvat servoventtiilit poistuvat kokonaan, ja loogisten venttilien määrä vähenee kuudesta yhteen. VR edellytti uuden hydrauliikkayksikön istuvan täydellisesti Pendolinon olemassa olevaan kontrolliteknologiaan suorana ”plug-and-play”-ratkaisuna. Sekä mekaaniset, hydrauliset että sähköiset liitynnät Pendolinoon säilyvät täysin ennallaan. Lisäetuna on järjestelmän elektroniset sensorit, jotka monitoroivat jatkuvasti hydrauliikan toimintaolosuhteita ja kulumista sekä ilmoittavat huollontarpeesta Pendolinon valvontajärjestelmään ennen vikaantumista. Yksikön valmistaja on Rexroth. Runsaan kahden vuoden koekäytön aikana normaaleissa Pendolino-junissa uudessa hydrauliikkayksikössä ei ole ilmennyt yhtään vikaa. Hyvien käyttökokemusten perusteella VR on päättänyt korvata kaikkien Pendolinojen yhteensä yli sata hydrauliikkayksikköä uusilla digitaalisilla yksiköillä. Junarunkojen yhteenkytkentäongelmat risteysasemilla aiheuttivat runsaasti myöhästymisiä, koska tarkoituksena oli pystyä kytkemään yhteen kaksi eri suunnista tulevaa junaa yhdeksi junaksi. Kun kytkentä epäonnistui, joutuivat rungot ajamaan peräkkäisinä junina pääteasemalle, mikä kulutti yhden ylimääräisen junavuorotilan junien kulkukaaviossa. Tämä taas aiheutti useiden seuraavien junavuorojen myöhästymisen ja edelleen häiriöitä jatkoyhteyksiin. Kytkentävikoja ei saatu hallintaan, mistä johtuen VR lopetti Pendolinojen yhteenkytkennän ”lennossa” risteysasemilla syksyllä 2008. Vuonna 2013 niihin alettiin asentaa uusia kytkimiä laajennettujen huoltojen yhteydessä. Uusi kytkin oli pultattu kiinni–auki-asentoon ja sille tehtiin kotelo. Kytkimestä oli poistettu sen sisäänvetämismahdollisuus. VR:n asiantuntijoiden mukaan uuden kytkimen ei pitäisi vaikuttaa junan huippunopeuteen ja aerodynamiikkaan. Marraskuussa 2004 Pendolino pysähtyi Seinäjoen lähellä tunniksi, ja lämpötila pimeissä vaunuissa laski useita asteita. Pendolinon suunniteltu käyttöikä on noin kolmekymmentä vuotta. Toistaiseksi Pendolinoista saatu hyöty on pienempi kuin niitä tilattaessa ajateltiin. Rantaradalla Helsingin ja Turun välillä ajansäästö jää vähäiseksi, sillä rata on paitsi mutkainen myös huonokuntoinen kattavasta peruskorjauksesta huolimatta. Vuodesta 2009 lähtien Pendolinojen ja InterCity-junien aikataulut ovat samat rantaradalla. Ratojen huono kunto ja tasoristeyksien määrä estävät suuret nopeudet myös useimmilla muilla reiteillä, ja Pendolinot ajavatkin usein suurin piirtein samilla nopeuksilla kuin InterCity-junat. Pendolinot voivat ajaa 200 km/h nopeudella lähinnä pääradalla Helsingistä Tampereen kautta Kokkolaan ja Lahti–Luumäki-rataosalla. Keravan ja Lahden välisellä oikoradalla ne voivat ajaa jopa 220 km/h. Toisaalta radat, joiden kunto on riittävä, on usein muutenkin modernisoitu ja niiden mutkia on oikaistu, jolloin myös InterCity-junilla voidaan ajaa 200 km/h nopeudella. Kun rata on mutkainen ja sen painokestävyys ei ole suuri, Pendolinolla voidaan sen kallistustekniikan ja pienen akselipainon ansiosta kuitenkin ajaa muita junia nopeammin. Silloinkin kun tekniikka sallii, on nopean junan ajaminen huomattavasti hitaamman liikenteen seassa aikatauluteknisesti hyvin vaikeaa ja vaatii väistöraiteita tihein välein. Lähteet Aiheesta muualla Pendolino VR:n sivuilla Kuningaskuluttaja: Miksi VR ei korvaa pendolinojen kaikkia myöhästymisiä? Pendolino-juna tulee Suomeen Ylen Elävä arkisto Suomalainen rautatiekalusto Suurnopeusjunat Seulonnan keskeiset artikkelit

963

https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4%C3%A4ministeri

Pääministeri

Pääministeri, aikaisemmin myös ministeripresidentti on monissa valtioissa ministeri, joka johtaa maan hallitusta, monissa maissa myös ulko- ja sisäpolitiikkaa. Saksassa ja Itävallassa pääministerin nimike on liittokansleri. Useimmat maat, joissa on pääministeri, ovat parlamentaarisia ja näin ollen pääministerin on nautittava parlamentin luottamusta. Myös ei-itsenäisellä alueella voi olla oma pääministerinsä, mm. ainakin osalla Kanadan provinsseista sekä Färsaarilla. Pääministeri monarkioissa Nykyaikaisissa parlamentaarisissa monarkioissa (kuten useimmissa Euroopan monarkioissa, Thaimaassa ja Japanissa) pääministeri on poliittisesti tärkein henkilö, eikä monarkki (yleensä kuningas tai kuningatar, Japanissa keisari) käytä laajaa valtaa, vaan hänen tehtävänsä ovat enimmäkseen edustus- ja seremoniatehtäviä. Esim. Ruotsin vuodesta 1975 voimassa olleen valtiosäännön mukaan monarkki (nykyisin kuningas) ei käytä edes muodollista toimeenpanovaltaa. Yhdistyneessä kuningaskunnassa taas monarkilla (nykyisin kuningattarella) on periaatteessa erittäin laajat valtaoikeudet, mutta hän käyttää niitä niukasti ja delegoi ylimmän vallan pääministerille, jonka kanssa keskustelee säännöllisesti. Sen sijaan Afrikassa ja Aasiassa on myös parlamentaarisia monarkioita, joissa monarkki myös käyttää merkittävää poliittista valtaa. Parlamentaarisissa monarkioissa pääministerin, kuten muidenkin ministerien, on nautittava parlamentin luottamusta ja yleensä hän on parlamentin jäsen, kansanedustaja. Myös osassa Absoluuttisista monarkioista kuten Swazimaassa on pääministeri, jonka monarkki nimittää. Pääministeri tasavalloissa Tasavalloissa pääministerin valtaoikeudet vaihtelevat suuresti. Osassa parlamentaarisista tasavalloista, joissa on pääministeri, pääministerin valtaoikeudet ovat lähes tai kokonaan yhtä suuret kuin valtion virallisen päämiehen (useimmiten presidentin). Osassa tasavalloista (esim. Saksassa ja Irlannissa, nykyisin myös Suomessa) pääministeri on selvästi ylin vallankäyttäjä ja presidentin asema on ensisijaisesti edustuksellinen. Näin ollen osa tasavalloista (pääosa näistä on Euroopassa) muistuttaa Euroopan parlamentaarisia monarkioita. Toisissa parlamentaarisissa tasavalloissa pääministerin valtaoikeudet ovat presidentin oikeuksia huomattavasti pienemmät. Tällaista järjestelmää, jossa on sekä presidentillisen että parlamentaarisen järjestelmän piirteitä, kutsutaan myös semipresidentialismiksi. Semipresidentiaalisia maita ovat esimerkiksi Ranska, Venäjä ja Ukraina. Myös Suomen järjestelmän katsotaan olleen semipresidentiaalinen vanhan valtiosäännön voimassaoloaikana (1919–2000). Samoin kuin parlamentaarisissa monarkioissa, parlamentaarisissa tasavalloissa, joissa on pääministerin virka, (mukaan lukien semipresidentiaaliset maat) pääministerin on nautittava parlamentin luottamusta ja hän on yleensä samalla kansanedustaja. Useimmissa presidentillistä järjestelmää noudattavissa tasavalloissa (mm. useimmissa Amerikan maissa) ei ole erikseen pääministerin virkaa, vaan presidentti on paitsi maan myös sen hallituksen johtaja. Eräissä presidentillistä järjestelmää soveltavissa maissa (esim. Valko-Venäjällä ja osassa Afrikan maista) on myös pääministerin virka, mutta toisin kuin parlamentarismissa, pääministerin ei tarvitse nauttia parlamentin vaan vain presidentin luottamusta eikä hän voi olla samalla kansanedustaja. On myös parlamentaarisia maita, joilla ei ole pääministeriä, esim. Botswana ja Etelä-Afrikka. Näissä maissa samoin kuin useimmissa presidentillistä järjestelmää noudattavissa maissa presidentti on myös hallituksen päämies eikä pääministerin virkaa ole, mutta toisin kuin presidentillisessä järjestelmässä, presidentin valitsee yleensä omasta keskuudestaan parlamentti ja hallituksen (presidentin ja ministerien) täytyy nauttia parlamentin luottamusta. Suomen pääministeri Suomessa on yritetty hioa presidentin ja pääministerin vastuualueita, mutta edelleenkin niissä on pieniä päällekkäisyyksiä. Presidentin valtaoikeuksia on Mauno Koiviston kaudesta, 1980-luvun loppupuolelta lähtien pyritty kaventamaan, mikä on johtanut pääministerin aseman korostumiseen. Vuosien 1991, 2000 ja 2012 perustuslakiuudistuksissa pääministerin asema vahvistui. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen katsotaan merkinneen Suomen siirtymistä semipresidentialismista useimmissa Euroopan maissa vallitsevaan hyvin parlamentaariseen järjestelmään, jossa valtionpäämiehen asema (useimmissa Euroopan maissa kuninkaan tai presidentin) tehtävä on lähinnä edustuksellinen, seremoniallinen ja symbolinen. Suomessakaan presidentillä ei enää juuri ole sisäpoliittista valtaa, ja hänen tehtävinään kotimaassa on lähinnä toimia valtion keulakuvana ja virallisten tapahtumien isäntänä ja ottaa julkisuudessa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Silti vieläkin presidentillä on laajat nimitysoikeudet, presidentti osallistuu valtioneuvoston toimintaan ja hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa ja on Puolustusvoimain ylipäällikkö. Lähteet Aiheesta muualla Hallitukset Seulonnan keskeiset artikkelit

967

https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4%C3%A4%20pystyyn%2C%20Helena

Pää pystyyn, Helena

Pää pystyyn, Helena! on Aino Räsäsen kirjoittama Helena-sarjaan kuuluva romaani vuodelta 1955. Kirjasarjan on julkaissut Karisto. Elokuva Kirjasta on myös tehty elokuva Pää pystyyn Helena (1957), jonka on ohjannut Esko Töyri. Elokuva oli hänen ensimmäinen pitkä näytelmäfilmiohjauksensa. Lähteet Viitteet Suomalaiset romaanit Vuoden 1955 kirjat

968

https://fi.wikipedia.org/wiki/Populaarimusiikki

Populaarimusiikki

Populaarimusiikilla tarkoitetaan yleisimmän määritelmän mukaan suosittua, suuren yleisön kuuntelemaa ja levylistoilla näkyvää musiikkia, kuten popmusiikkia, rockia tai iskelmämusiikkia. Tässä määritelmässä ei taidemusiikkia, jazzia ja etnistä musiikkia lasketa populaarimusiikkiin kuuluvaksi. Hieman marginaalisetkin rock- ja popmusiikista erkaantuneet tyylit, kuten metallimusiikki äärimmäisine muotoineen, lasketaan kuitenkin populaarimusiikiksi. Laajemman määritelmän mukaan populaarimusiikki tarkoittaa kaikkea sellaista musiikkia, joka omana aikanaan on ollut suuren yleisön suosiossa. 1800-luvun teollistumisen ja kaupungistumisen aikakaudella taidemusiikin ja kansanmusiikin väliin syntyi vähitellen oma tyylisuuntansa, joka vastasi aluksi lähinnä nykyistä viihdemusiikkia. Se levisi nopeasti aluksi nuottien ja myöhemmin äänitteiden sekä radion ja television mukana. 1950-luvulla syntyneen rock and roll -musiikin myötä populaarimusiikki kytkeytyi vahvasti nuorisokulttuuriin. Populaarimusiikin monet tärkeät muodot saivat liki nykyistä muistuttavan asunsa 1960- ja 1970-luvulla, joskin tärkeitä muutoksia on tapahtunut senkin jälkeen. Populaarimusiikilla on Suomessa nykyään myös koulujen musiikinopetuksessa usein hallitseva asema, ja sitä opetetaan harrastelijoille ja ammattilaisille omissa oppilaitoksissaan (jazz-musiikkia voidaan opettaa samassa laitoksessa). Tyylilajeja (suppean tulkinnan mukaan) Country Elektroninen populaarimusiikki Dance (EDM) House Synthpop Tekno Trance EBM Folkmusiikki Gospelmusiikki Iskelmämusiikki Laulelmamusiikki Popmusiikki Rai Reggae Rock Progressiivinen rock Punk Metallimusiikki Rhythm and blues -traditio Soul Funk Hip hop -musiikki Työväenmusiikki Viihdemusiikki Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

969

https://fi.wikipedia.org/wiki/Polttomoottori

Polttomoottori

Polttomoottori on moottori, jossa polttoaineen polttamisesta saatava energia muutetaan mekaaniseksi liikkeeksi. Polttomoottoreita ovat mäntämoottorit ja kaasuturbiinit. Mäntämoottorissa laajeneva palamiskaasu työntää mäntää ja männän edestakainen liike muutetaan kiertokangen ja kampiakselin avulla käyttökelpoiseksi pyöriväksi liikkeeksi. Suihku- ja kaasuturbiinit perustuvat jatkuvaan palamiseen, jossa laajenevat palamiskaasut vaikuttavat turbiinisiivistön kautta pyörivään akseliin. Kemialliset rakettimoottorit ovat polttomoottoreita, joissa polttoaineen ja hapettimen palamisesta aiheutuvien palamiskaasujen virtaus luo työntövoiman. Polttomoottorin polttoaineena voidaan käyttää nesteitä ja kaasuja. Yleisiä polttoaineita ovat öljyjalosteet kuten dieselöljy, bensiini, petroli, nestekaasu ja maakaasu. Nykyisin näiden lisäksi käytetään uusiutuvista raaka-aineista tehtyjä polttoaineita kuten etanoli, biodiesel ja biokaasu. Polttomoottoreita voi muuttaa toimimaan toisella polttoaineella kuten vedyllä. Historia Polttomoottoreiden kehitykseen vaikuttivat lukuisat henkilöt ennen ensimmäistä onnistunutta ratkaisua. Ennen polttomoottoreita Nicolas-Joseph Cugnot kehitti höyrykoneella toimivan auton. John Barber patentoi ensimmäisen kaasuturbiinin vuonna 1791 "hevosetonta vaunua" varten. Kaksitahtista mäntämoottoria ehdotti Philippe LeBon vuonna 1801. François Isaac de Rivaz rakensi ensimmäisen vedyllä toimivan polttomoottorin vuonna 1806 ja oli pioneeri kipinäsytytyksen kehittämisessä. Jean-Joseph-Etienne Lenoir kehitti ensimmäisen kaupallisesti menestyksekkään kaasumoottorin 1858-1860 ja hän patentoi sytytystulpan. Lenoir rakensi moottoriaan käyttävän kulkuneuvon vuonna 1862 tai 1863. Lenoirin moottori ei käyttänyt puristusta, mutta hän teki kokeita Alfonse Beau de Rochasin vuonna 1862 patentoimalla nelitahtisella puristuksella. Nicolaus Otto näki matkoillaan Lenoirin moottorin ja yritti patentoida nestemäistä polttoainetta käyttävän kopion vuonna 1861. Otto ja Eugen Langen rakensivat oman ilmanpaineessa toimivan moottorinsa vuonna 1864, joka sai vuoden 1867 Pariisin maailmannäyttelyssä paremman vastaanoton kuin muut kaasumoottorit koska se toimi paremmalla hyötysuhteella. Vuonna 1876 Otto kehitti nelitahtisen ottomoottorin, jossa käytetty seoksen esipuristus mahdollisti merkittävän hyötysuhteen parannuksen 1880- ja 1890-luvuilla. Siegfried Marcus kehitti noin vuonna 1875 moottoriajoneuvon, joka oli mahdollisesti ensimmäinen auto, joka käytti nelitahtista bensiinimoottoria, jossa oli ensimmäinen kaasutin ja ensimmäinen magneettosytytys. Vuonna 1883 Edouard Delamare-Deboutteville ja Léon Malandin rakensivat polttomoottorin, joka perustui Nicolaus Otton kehittämään nelitahtimoottoriin. Vuodesta 1893 alkaen Rudolf Diesel rakensi prototyyppejä ja vuonna 1897 sai valmiiksi dieselmoottorin, jonka hyötysuhde oli yli kaksi kertaa parempi kuin Otton moottori. Gottlieb Daimler sai patentin ahdinjärjestelmälle vuonna 1885 ja Diesel pohti sen käyttöä omassa moottorissaan. Alfred Büchi patentoi turboahdetun moottorin vuonna 1905. EU:ssa suunniteltiin polttomoottoriautojen täyskieltoa vuodesta 2035 alkaen, jolloin vain sähköakkua tai polttokennoa käytettävät autot olisivat sallittua. EU kuitenkin muutti linjaa sallimaan synteettisiä polttoaineita, jotka ovat hiilineutraaleja myös kun niitä käytetää polttomoottoreissa. Mäntämoottori Mäntämoottoreissa polttoaineen palamisen synnyttämä paine muutetaan sylintereissä liikkuvien mäntien avulla mekaaniseksi energiaksi. Mäntämoottorit voidaan luokitella monella tavalla: Mäntämekanismi (Iskumäntä- tai Wankelmoottori) Kiertoprosessi (Ottomoottori, Dieselmoottori, Atkinsonmoottori) Työkierto (kaksitahtimoottori, nelitahtimoottori, viisitahtimoottori tai kuusitahtimoottori) Sytytys (kipinä- tai puristussytytys) Polttoaine (esim. polttoöljy, bensiini, etanoli tai nestekaasu) Polttoaineen syöttöjärjestelmä (esim. kaasutin tai polttoaineen ruiskutus) Ahtaminen (esim. vapaasti hengittävä, mekaaninen ahdin, turboahdin) Jäähdytys (ilmajäähdytteinen moottori tai nestejäähdytteinen moottori) Moottorin pyörintänopeus (isot dieselmoottorit luokitellaan nopeiksi, keskinopeiksi tai hitaiksi) Käyttökohde (paikallismoottorit eli maamoottorit, laivamoottorit, auton moottorit, lentokoneen moottorit, veturin moottorit) Voitelujärjestelmä (esim. märkäsumppu tai kuivasumppu) Sylinterien määrän mukaan (yksi tai useampi) Sylinterien sijoittelun mukaan (esim. rivi, V, tähtimoottori, vastaiskumoottori) Venttiilikoneiston mukaan (esim. kannen yläpuoliset venttiilit, kannen yläpuolinen nokka-akseli tai sivuventtiilit) Tehon säätö vaihtelevan kuorman mukaan (esim. seoksen rikastaminen dieselissä tai virtauksen lisääminen ottomoottorissa) Palotilan muodon mukaan (esim. puolipallon muotoinen) Kaksi- ja nelitahtimoottori Mäntämoottorit käyttävät yleisesti joko kahta tai neljää tahtia. Polttoaineena käytetään yleisesti bensiiniä tai dieseliä. Kaksitahtisia dieselmoottoreita käytetään esimerkiksi laivoissa ja kaksitahtisia bensiinimoottoreita käytetään nykyään muun muassa mopoissa, skoottereissa ja moottorisahoissa. Bensiini- ja dieselmoottori Kaksi nykyisin valmistettavien polttomoottorien päätyyppiä ovat kipinäsytytteinen bensiinimoottori ja puristyssytytteinen dieselmoottori. Näistä useimmat ovat nelitahtisia. Merkittävin ero moottorityypeissä on sytytysratkaisu: dieselmoottorissa polttoaineen puristus aiheuttaa sytytyksen kun taas bensiinimoottoreissa käytetään yleensä kipinäsytytystä sytytystulpan avulla. Puristussytytteinen dieselmoottori on saanut nimensä Rudolf Dieselin mukaan. Kipinäsytytteinen nelitahtinen ottomoottori sai nimensä Nikolaus Otton mukaan. Moottorin sylinteriin syötetään polttoaineen ja ilman seosta. Bensiinimoottorissa seos sytytetään kipinällä kun taas dieselmoottorissa seos syttyy puristuksen vaikutuksesta. Seoksen erittäin nopea palaminen aiheuttaa palotilaan paineen joka työntää mäntää kohti kampiakselia. Männän liike työntää kiertokankea, mikä pakottaa kampiakselin pyörimisliikkeeseen. Dieselmoottorissa nestemäinen polttoaine ruiskutetaan hieman ennen tarkoitettua syttymishetkeä kuumaa ilmaa sisältävään palotilaan, jolloin polttoaine höyrystyy ja sekoittuu kuumaan ja paineistettuun ilmaan. Ilman kuumuus ja paine sytyttävät polttoaineen ja paine sylinterissä nousee nopeasti. Tästä johtuu dieselin hieman nakuttava käyntiääni. Dieselprosessin suurimpana vahvuutena ottoprosessiin verrattuna voidaan pitää verraten pieniä pumppaushäviöitä osakuormituksilla. Dieselmoottoria voidaan ajaa ja ajetaan ilmaylimäärällä, jolloin osakuormituksilla pumppaushäviöitä aiheuttavia ja ilman määrää rajoittavia kuristuksia ei imuputkistoissa tarvita. Ottomoottorissa taas ilma/polttoaine-suhde on pidettävä hyvin lähellä stoikiometrista muutoin aiheutuvien ongelmien vuoksi. Nykyaikaisissa ottomoottoreissa pumppaushäviöitä pienennetään käyttämällä polttoaineen suoraruiskutusta. Kun sytytystulpan ympärille suihkutetaan syttymiskelpoinen seos, voi sylinterissä olla ilmaylimäärä, jolloin ilman määrää ei tarvitse rajoittaa kaasuläpän avulla, mikä pienentää pumppaushäviöitä. Muita ratkaisuja ovat muun muassa Miller-sykli ja Atkinson-sykli (Atkinsonmoottori). Otto-sykliin verrattuna Atkinson-syklissä imuventtiilit ovat auki pidempään, jolloin osa polttoaineseoksesta syötetään takaisin imusarjaan ja puristustahdin alku muuttuu. Tällöin työtahti on pidempi ja seoksesta saadaan hyödynnettyä enemmän energiaa. Lisäksi puristuksessa ei menetetä yhtä paljoa energiaa. Miller-sykli toimii Atkinson-syklin tavoin, mutta vaatii ahtimen käyttöä seoksen tiheyden nostamiseen ja kompensoi tällä Atkinson-syklin pienempää tehoa. Polttoaineen mukaan Eri polttoaineilla on valta-asema tietyissä käyttökohteissa. Autojen polttomoottoreissa käytetään usein dieseliä tai bensiiniä, mopot ja skootterit käyttävät pääasiassa bensiiniä ja traktorit käyttävät polttoöljyä. Laivat ja voimalaitokset voivat käyttää esimerkiksi polttoöljyä tai nestekaasua. Muita polttoaineita ovat muun muassa propaani, etanoli ja vety. Käytetty polttoaine vaikuttaa myös muuhun tekniikkaan kuten sytytysjärjestelmään ja polttoaineen syöttöjärjestelmään sekä seoksen muodostamiseen. Moottorin komponentit Luettelo tyypillisen ajoneuvomäntämoottorin peruskomponenteista: Mäntä Kampiakseli Kiertokanki Sylinterinkansi Sylinteri Imu- ja pakoventtiilit Nokka-akseli Nostajat Kansitiiviste Männän renkaat Imusarja Pakosarja Sytytystulpat Sähköjärjestelmä Hihnat ja tiivisteet Laturi Vesi- ja öljypumppu Öljypohja Öljynjäähdytin Jäähdytysjärjestelmä Starttimoottori Moottorin poltto- ja voiteluaineet Moottorissa on öljypumppu, jonka tehtävä on kierrättää moottoriöljyä moottorissa voidellen, puhdistaen ja jäähdyttäen sen komponentteja. Öljy kiertää öljynsuodattimen läpi, jolloin se suodattaa öljystä kiinteät ainekset, kuten metallien kulumahiukkaset, palamisjäänteet ja pölyn. Näin ollen öljyn toimintakyky säilyy huoltovälin aikana. Tästä syystä öljyn ja öljynsuodattimen vaihto säännöllisin väliajoin on moottorille elintärkeää. Voiteluaineen käyttötarkoitus on koneen liikkuvien osien kitkan pienentäminen. Käytettävä voiteluaine riippuu voitelukohteesta ja ympäristöolosuhteista. Moottoreissa käytetään polttoaineina dieselöljyä, bensiiniä, biopolttoainetta ja maakaasua. Ahtaminen Moottorin teho on suoraan verrannollinen moottorin ilmankäyttöön mz, koska käytetty ilmamassa on suoraan verrannollinen sylinterissä olevan ilman tiheyteen. Näin ollen moottorin tehoa voidaan nostaa ahtimen avulla. Ahtimet jaetaan mekaanisiin- ja pakokaasuahtimiin. Mekaanisessa ahtimessa ahdin saa käyttövoimansa suoraan moottorin kampiakselista. Ahtimen päällekytkemiseen käytetään useimmiten mekaanisia tai sähkömagneettisia kytkimiä. Mekaanisen ahtimen etuja ovat: suhteellisen yksinkertaiset ahdintyypit moottorin ''kylmällä puolella''. Moottorin pakoputkistoon ei tarvitse tehdä muutoksia. Ahdin reagoi herkästi ja ilman viiveitä kuormitusmuutoksiin. Haittana on polttoainekulutuksen nousu, koska ahdinteho otetaan suoraan moottorin akselilta. Pakokaasuahtimen käyttöenergia otetaan moottorin pakokaasusta. Pakokaasuahtimia ovat turboahdin ja harvinaisempi paineaaltoahdin. Turboahtimessa pakokaasuenergia muutetaan turbiinilla mekaaniseksi energiaksi ja pakokaasuturbiinin pyörittämä virtausahdin esipuristaa uuden sylinterilatauksen. Pakokaasuturbiinin ja virtausahtimen yhdistelmää kutsutaan turboahtimeksi. Pakokaasuahtimen etuja: huomattava ominaistehon ja tilavuustehon lisäys, hyvä vääntömomenttikuvaaja käyttökierrosnopeusalueella, selvä polttoaineen kulutuksen aleneminen vastaavan tehoisiin vapaasti hengittäviin moottoreihin verrattuna ja pakokaasun puhtauden parantaminen. Pakokaasuahtimen haittoja: ahtimen sijoittaminen moottorin kuumalla puolelle edellyttää lämpöä kestävien komponenttien käyttöä, ahtimen ja välijäähdyttimen tilantarve ja rakennemuutokset ja turboahtimen tapauksessa huono perusvääntömomentti alhaisilla kierroksilla. Päästöt Polttomoottorilla varustetut autot saavat liikkumiseen tarvittavan energian kiinteän, nestemäisen tai kaasumaisen polttoaineen kemiallisesta energiasta. Polttoaineen palamisessa syntyy pakokaasuja, joiden haittoja ovat mm. näkyvyyttä haittaava savusumu sekä ihmisen terveyteen ja luontoon vaikuttavat päästöyhdisteet. Nykyään polttomoottoreiden päästöjä rajoitetaan erilaisilla määräyksillä suuremmassa osassa maailmaa. Euroopassa päästömääräyksiä on tiukennettu asteittain viime vuosikymmenien aikana. Henkilöautoissa bensiini- ja dieselmoottoreille on omat määräyksensä, joiden tiukkeneminen vähentää päästöjä ja tuo uusiin autoihin entistä monimutkaisempaa tekniikkaa. Hengitysilman laatua pilaavia päästöjä ovat typenoksidit (NOx), hiukkaspäästöt (PM), häkä eli hiilimonoksidi (CO) sekä hiilivedyt (HC). Näille päästöille on asetettu raja-arvot joita autot eivät saa ylittää päästömittaussykliä ajettaessa. Bensiinikäyttöisissä autoissa katalysaattorit ovat vähentäneet hiukkaspäästöjä ja muitakin säänneltyjä päästöjä huomattavasti. Dieselmoottoreiden hiukkaspäästöjä on vähennetty polttoaineita ja moottoritekniikkaa kehittämällä ja pakokaasuja edelleen puhdistavat hiukkassuodattimet ovat yleistyneet. Suihkumoottori Suihkumoottoreissa työntövoima tuotetaan kiihdyttämällä massaa moottorin sisällä. Moottorin sisään ahdettu ilma päätyy polttokammioon, jossa polttoaine sekoitetaan ilmaan. Palokaasut pyörittävät polttokammion takana olevaa turbiinia, joka on samalla akselilla kuin ahdin. Turbiinin jälkeen palokaasut poistuvat suihkuputken kautta suurella nopeudella ulos. Rakettimoottori Useimmat rakettimoottorit ovat polttomoottoreita, niiden lisäksi on olemassa mm. ydinpropulsiomoottoreita, joita on vain testattu sekä ionimoottoreita, joiden työntövoiman tuotantokyky on rajallinen. Nk. kemialliset rakettimoottorit tuottavat työntövoiman kiihdyttämällä suuttimessa raketista poistuvia kuumia ja korkeapaineisia palamiskaasuja, jotka on yleensä aikaansaatu polttamalla polttoainetta hapettimella, jotka molemmat kuljetetaan raketin mukana. Tämä mahdollistaa raketin toiminnan avaruuden tyhjiössä. Katso myös Atkinsonmoottori Hesselman-moottori Kuulamoottori Wankelmoottori Lähteet Kirjallisuutta Stone, Richard: Introduction to Internal Combustion Engines, Third Edition. MACMILLAN PRESS LTD, 1999. ISBN 0-7506-2176-1 Challen, Baranescu: Diesel Engine Reference Book, Second Edition. Butterworth-Heinemann, 1999. ISBN 0-333-74013-0 Brass, Seiffert: Handbook of Automotive Engineering. SAE International, 2005. ISBN 978-07680-0783-1 Taylor, Charles Fayette: The Internal Combustion Engine in Theory and Practise, Volume 1 and Volume 2, Second Edition. The M.I.T. Press, 1985. ISBN 0-262-20051-1, ISBN 0-262-70027-1 Makartchouk, Andrei: Diesel Engine Engineering, 2nd Edition. King Printing Company, Inc. ISBN 0-9846346-0-6 Basshuysen, Schäfer: Internal Combustion Engine. SAE International, 2002. ISBN 0-7860-1139-6 Heywood, John B: Internal Combustion Engine Fundamentals. McGraw-Hill Book Company, 1988. ISBN 0-07-100499-8 Bosch: Auto-teknillinen Taskukirja, 5. painos. Robert Bosch Gmbh, 1991. ISBN 951-9155-12 Aiheesta muualla 1800-luvun keksinnöt Seulonnan keskeiset artikkelit

970

https://fi.wikipedia.org/wiki/Palaminen

Palaminen

Palaminen on kemiallinen reaktio, jossa palava aine reagoi hapen kanssa. Reaktiossa vapautuu lämpöenergiaa ja syntyy reaktiotuotteita, kuten täydellisen palamisen lopputuotteita vettä ja hiilidioksidia. Tavallisimmin palamisella tarkoitetaan niin nopeaa reaktiota, että aineen lämpötila nousee useisiin satoihin asteisiin. Erityisen nopeaa palamista kutsutaan lähteestä riippuen humahtamiseksi ja räjähtämiseksi. Palamisesta voi syntyä kaasussa tapahtuva valoilmiö, jota kutsutaan liekiksi. Ilman liekkiä tapahtuvaa palamista kutsutaan hehkupaloksi (kats. hiillos). Kun arkikielessä puhutaan tulesta, tarkoitetaan yleensä liekkipaloa. Hallinnasta riistäytynyttä palamista sanotaan tulipaloksi. Kemiassa ja biologiassa puhutaan myös hitaasta palamisesta, jossa lämpö ehtii levitä ympäristöön siten, ettei tulenliekkejä esiinny eikä lämpötila nouse kovin korkeaksi. Sellaista tapahtuu esimerkiksi lahoamisessa ja soluhengityksessä. Myös raudan ruostuminen ja ruoansulatus on hidasta palamista. Palon edellytykset Liekkipalaminen edellyttää toimiakseen syttyvää ainetta, riittävän korkeaa lämpötilaa, riittävästi happea sekä katkeamatonta ketjureaktiota, toisin sanoen palavasta aineesta irtoavien ja palamisen virittämien vapaiden radikaalien jatkuvaa kohtaamista, mistä syntyy liekki. Liekkipalaminen on käytännössä kaasun palamista. Vain kiinteät aineet voivat palaa hehkumalla. Hehkupalon edellytykset ovat muuten samat kuin liekkipalon, mutta koska hehkuessa happi yhtyy palavaan aineeseen suoraan aineen pinnassa, katkeamatonta ketjureaktiota ei tarvita. Kun jokin palon edellytyksistä poistetaan, palo sammuu. Palaminen kemiallisena reaktiona Syttyvät aineet syttyvät kullekin aineelle ominaisessa lämpötilassa, aineen pitoisuudessa, happipitoisuudessa. Syttymiseen liittyy erilaisia ainekohtaisia lämpötiloja kuten savupiste, syttymispiste, leimahduspiste ja palopiste. Syttyvä aine voi myös syttyä ilman ulkoista sytytyslähdettä itsesyttymislämpötilassaan. Palaminen on eksoterminen reaktio. Aineen palaessa vapautuu energiaa, jonka voi havaita lämpönä ja yleensä myös valona. Vapautuvan energian määrä riippuu palavasta aineesta, ja jokaisella kemiallisella yhdisteellä on sille ominainen palamislämpö. Palamislämpötila riippuu myös palamisprosessin tapahtumisen nopeudesta. Kun aine palaa, muodostuu oksideja. Esimerkiksi vedyn palaessa syntyy divetyoksidia eli vettä (H2O), korkean lämpötilan vuoksi kuitenkin höyrynä. Vesi soveltuu tämän takia palojen sammuttamiseen, sillä se on täydellisen palamisen lopputulos eikä voi enää syttyä. Toisaalta esimerkiksi hiilimonoksidi eli häkä (CO) on vain osaksi palanutta hiiltä ja se palaa herkästi edelleen, jolloin syntyy hiilidioksidia (CO2). Hiilen palaessa syntyvä hiilimonoksidi kuitenkin leviää sellaisenaan ympäröivään ilmaan, jos happea ei ole riittävästi sen palamiseen. Helposti palavia alkuaineita ovat myös esimerkiksi rikki ja fosfori, joiden palaessa syntyy rikkidioksidia (SO2) ja fosforipentoksidia (P2O5). Palamistuotteista hiilimonoksidi, hiilidioksidi ja rikkidioksidi ovat normaalilämpötiloissa kaasuja, fosforipentoksidi sitä vastoin kiinteää ainetta. Orgaanisen aineen palaessa siinä olevat molekyylit aluksi hajoavat tuottaen radikaaleja ja atomeja, joiden määrä riippuu molekyylin rakenteesta ja massasta. Muodostuneet lyhytikäiset kemialliset yhdisteet reagoivat helposti hapen/happiatomin kanssa. Jo yksinkertaisen molekyylin kuten metaanin palamisprosessi on monimutkainen tapahtuma ja siihen vaikuttaa suuresti palamisolosuhteet ja läsnä olevan hapen määrä. Metaanin palamisen bruttoreaktio on CH4 + 2 O2 -> CO2 + 2 H2O, mutta metaanin palamisen lopputuotejakauman ymmärtäminen eri palamisolosuhteissa edellyttää palamisprosessin eri reaktiovaiheiden ottamista mukaan palamisen malliin. Palamisen yhteydessä esiintyvät tulen liekit koostuvat kuumista kaasuista, joita muodostuu kiinteän tai nestemäisen aineen kaasuuntuessa liekkiin sekä atomeista ja CH-radikaaleista. Liekissä voi olla myös kiinteitä hiukkasia kuten hieno­jakoista hiili­pölyä eli nokea epätäydellisen palamisen seurauksena. Varsinainen palaminen tapahtuu liekin ulko­pinnalla näiden hajoamis­tuotteiden reagoidessa keskenään ja happiyhdisteiden kanssa, sillä liekkien sisäosissa ei happea ole. Esimerkiksi puun palaessa yhtenä hajoamis­tuotteena syntyy myös vapaana alku­aineena olevaa hiiltä, mutta koska se ei haihdu eikä myöskään ole suoraan kosketuksissa ilman hapen kanssa, siitä muodostuu hiillos, joka palaa vasta, kun muut ainekset ovat palaneet, tällöin hehku­palona. Useimmiten orgaanisten aineiden palaminen jää epätäydelliseksi: osa niiden hajoamis­tuotteista leviää palamatta ympäristöön sellaisenaan ja tiivistyy viileämmässä ilmassa pieniksi hiukkasiksi, jotka kaasuihin sekoittuneena muodostavat savua. Eräs tällainen hajoamis­tuote on monien aineiden palaessa pieninä määrinä syntyvä akroleiini, josta aiheutuu savun silmiä ja hengitys­elimiä ärsyttävä vaikutus. Yleensä orgaaniset aineet sisältävät myös palamattomia kiinteitä ainesosia, jotka jäävät muuten täydellisenkin palamisen jälkeen jäljelle tuhkana. Useimpien puulajien melko suuren kaliumpitoisuuden vuoksi puun tuhka sisältää runsaasti kaliumkarbonaattia, K2CO3. Palamiseen liittyviä vanhoja sanoja Sana palaa on ikivanha ja omaperäinen sana suomensukuisissa kielissä. Se on johdettu syömistä tai nielemistä merkitsevästä kantasanasta pala (rekonstruktio). Samasta kantasanasta on johdettu myös osaa merkitsevä sana pala (myös palanen), alun perin "suupalan" merkityksessä. Sanat palella ja pakkanen taas on ilmeisesti johdettu palaa-sanasta, ja tällöin on ajateltu, että pakkanen polttaa tai on voimakas kuin tuli. Sama ajatus, tulen ja kylmän vertaus, on pohjalla myös paljon myöhemmässä sanassa tulipalopakkanen, joka tavallaan ilmaisee saman asian kahdesti. Tulipalopakkasella tarkoitetaan myös kovia pakkasia, joiden aikana varsinkin ennen oli vaara, että talo syttyy palamaan, koska sitä täytyi lämmittää niin paljon ja voimakkaasti pitkiäkin aikoja, että esimerkiksi piippu saattoi haljeta suurista lämpötilavaihteluista. Sana syttyä on ilmeisesti tarkoittanut tulen iskemistä eli tulen sytyttämistä kipinöistä, jotka saatiin lyömällä esineitä vastakkain. Sana syttyä on yleisimmän käsityksen mukaan johdettu yhteen iskemistä merkitsevästä syteä-verbistä. Samasta juontuvat myös sanat sykkiä ja sysätä. Tuli on siis sytytetty "sysäämällä" esineitä yhteen. Sykkimisen merkityksen kautta myös sana sydän on samaa kantaa. Toisen teorian mukaan sana syttyä on ikivanhaa lainaa arjalaiskielistä, mutta tässäkin tapauksessa se olisi alun perin merkinnyt juuri tulen iskentää. Polttaa-sanasta paljastuu toinen tulen sytyttämisen tapa. Sana polttaa on sukua porata-sanalle, ja tämä yhteys käy selvemmäksi läheisistä sanoista porottaa ja poro (tuhka). Sanojen taustalla on kitkan kasvattamaan lämpöön perustuvan tuliporan käyttö. Tulipora on keppi, jota on pyöritelty nopeaan tahtiin joko kämmenten välissä tai jousen avulla, samalla, kun sen päätä on painettu puuta vasten. Hankaus on lämmittänyt puuta ja lopulta sytyttänyt sen palamaan. Nuohous on voinut myös merkitä tulen hankaamista, ja poron tavalla myös nuoha on merkinnyt tuhkaa. Vaivoin kytevän aineksen eli kydön nostatus ilmiliekkiin, lietsonta, taas tarkoittaa puhumista tulelle eli puhaltamista tuleen, samaan tapaan kuin loitsu tarkoittaa puhumista ikään kuin jotain yliluonnollista puhaltaen. Sana liekki lieneekin tullut lietsoa-sanasta ja tarkoittanut lietsottua tulta, ilmiliekkiä. Ilmestyessään liekki leimahtaa. Tuli lienee sanoista vanhin. Sille on vastineita kaukaisissakin suomalais-ugrilaisissa kielissä. Sitä ei tiedetä lainatun tai johdetun mistään, tosin yhteyksiä tulla-verbiin on ehdotettu. Jos näin olisi, merkitys olisi voinut kehittyä käsityksestä, että tuli tulee eli ilmestyy, kuten on asian laita sanassa ilmiliekki. Tulentekotapoja Tuli voidaan saada aikaiseksi muiden muassa seuraavilla välineillä: Kitka Suurennuslasi Sytytin Tulitikut Tulukset Muut eksotermiset kemialliset reaktiot; esimerkiksi hartsin kuumeneminen kovettuessaan Luonnossa tuli voi syttyä muiden muassa seuraavilla tavoilla: Meteoriitti Salama Vulkaanisen toiminnan seurauksena biologinen toiminta; esimerkiksi kiivas bakteeritoiminta juuri leikatussa ruohossa Katso myös Kuumaliekkipalaminen Ketjureaktio Tuli Polttoaine Sammutus Hapetus-pelkistysreaktio Lähteet Aiheesta muualla Orgaaniset reaktiot Seulonnan keskeiset artikkelit

971

https://fi.wikipedia.org/wiki/Perl

Perl

Perl on Larry Wallin kehittämä tulkattava, proseduraalinen, skriptimäinen ohjelmointikieli. Kieli on monimuotoinen ja sen oppiminen on helppoa. Toisaalta sen ohjelmointitapojen moninaisuus ei pakota ohjelmoijaa ”siistiin” koodiin, joten Perl-nimen on myös vitsailtu tulevan sanoista ”Pathologically Eclectic Rubbish Lister”. Perlin nimeä pidetään joskus lyhenteenä sanoista Practical Extraction and Report Language, vaikka alun perin nimi ei ole akronyymi. Perlin syntaksissa on yhdistelty vaikutteita AWK:sta, sedistä, Shell-skripteistä, C-kielestä ja Lispistä. Kaikenlaiset säännölliset lausekkeet, esimerkiksi tekstinkäsittelyssä; data-analyysi; datan käsittely sekä modularisointi ovat helppoja Perlillä, minkä takia se onkin suosittu kieli myös Unix-ylläpitäjien keskuudessa. Perlin onkin sanottu olevan ohjelmointikieli, jolla helpot asiat ovat helppoja ja vaikeat mahdollisia. Kielessä on pyritty suureen ilmaisuvapauteen, ja ongelman voi ratkaista monella tavalla. Perliä on sanottu myös ”internetin roudarinteipiksi”. Laajojen Perlillä kirjoitettujen ohjelmien vaikea ylläpidettävyys, yhdistettynä säännöllisten lausekkeiden ilmaisun tehokkuuteen, on tehnyt Perl-kieliset yhden rivin ohjelmat (one-liners) suosituiksi. Esimerkiksi seuraava ohjelma vaihtaa kaikista tiedostoista tekstin ”foo” muotoon ”bar”: $ perl -p -i -e 's/foo/bar/g' * Suosio Perl on ollut suosittu työkalu ylläpitäjien keskuudessa. 1990-luvun lopulta alkaen Perl oli erityisen suosittu WWW-ohjelmoijien työkaluna ja siihen on kehitetty joukko tätä tukevia kirjastoja (kuten CGI-rajapinta CGI.pm ja tietokantarajapinta DBI). Perl on suosittu kieli tiettyjen nopeaa prototyypitystä hyödyntävien yhteisöjen keskuudessa, esimerkiksi kielitieteessä ja bioinformatiikassa, varsinkin kun kielen oppiminen ja toimivan koodin kirjoittaminen on nopeaa uudellekin ohjelmoijalle. Perl-kielisillä ohjelmilla oli esimerkiksi merkittävä rooli ihmisen geeniperimää kartoittavassa Human Genome Project -hankkeessa . Historia Larry Wall alkoi kehittää Perliä vuonna 1987 ja julkaisi version 1.0 comp.sources.misc-uutisryhmässä joulukuussa 1987. Kieli kasvoi nopeasti muutamina seuraavina vuosina. Perl 2 julkaistiin vuonna 1988, sisältäen parannellun säännöllisten lausekkeiden moottorin. Perl 3 julkaistiin vuotta myöhemmin ja siihen oli lisätty tuki binääriselle datalle. Vuoteen 1991 asti ainoa dokumentaatio Perlille oli yksi ainoa manuaalisivu. Vuonna 1991 Programming Perl (”the Camel Book”) julkaistiin, ja samaan aikaan Perlin versionumero nousi neloseen, erottaakseen version, joka dokumentoitiin kirjassa. Perl 4 kulki läpi monien päivitysten huipentuen versioon 4.036 vuonna 1993. Siinä vaiheessa Larry Wall jätti Perl 4:n ja rupesi työskentelemään Perl 5:n parissa. Perl 5:n kehitys jatkui vuoteen 1994. Perl5-porters-sähköpostilista perustettiin toukokuussa 1994 Perlin kehitystä ja muille alustoille porttausta varten. Se pysyi merkittävimpänä keskustelupaikkana Perl 5:n kehitykselle ja porttaukselle. Perl 5 julkaistiin 17. lokakuuta 1994. Se oli lähes kokonaan uudelleen kirjoitettu tulkki ja sisälsi monia uusia ominaisuuksia, sisältäen oliot, viittaukset, pakkaukset ja moduulit. Moduulit tarjosivat tavan laajentaa kieltä muuttamatta tulkkia. Lokakuun 26. päivänä 1995 perustettiin Comprehensive Perl Archive Network. CPAN on kokoelma web-sivuja, jotka varastoivat Perl-koodia, binäärejä, dokumentaatiota, skriptejä ja moduuleja. Alun perin jokaiselle CPAN-sivulle piti mennä oman URL-osoitteen avulla; nykyään yksi URL vie CPAN sivulle: http://cpan.org. Vielä 2010-luvulla Perl 5:tä kehitettiin aktiivisesti. Nykyään se sisältää tuen Unicodelle. Perl 6:n kehitys alkoi kesällä 2000 kun Larry Wall ilmoitti siitä Perl-konferenssissa. Vuonna 2001 päätettiin, että Perl 6 ajetaan Parrot-nimisen virtuaalikoneen päällä. Vuonna 2010 molempia, Perl 6:ta ja Parrotia, kehitetään aktiivisesti. Lokakuussa 2019 Perl 6 sai uuden nimen Raku. Tuolloin projekti oli jatkunut jo 19 vuotta. Kielen ominaisuuksia Perlin yleinen rakenne periytyy C-kielestä. Perl on rakenteellinen ohjelmointikieli, joka sisältää muuttujia, lausekkeita, aaltosulkein erotettuja lohkoja, kontrollirakenteita ja aliohjelmia. Perliin on otettu ominaisuuksia myös Shell-ohjelmoinnista. Kaikki nykyiset (Perl 5 -) ohjelmat tulkataan. Koska muuttujien nimien edessä on tietyt merkit [1], niitä voi helposti sisällyttää merkkijonoihin. Kuten Unixin shellissä, myös Perlissä on sisäänrakennettuja funktioita yleisille tehtäville, kuten järjestämiselle ja järjestelmän palveluiden käyttöön. Perl lainaa assosiatiiviset taulukot AWK:sta ja säännölliset lausekkeet Sedistä. Ne helpottavat ja selventävät jäsennystä ja tekstin käsittelyä. Perl 5:een on lisätty moninaisia tietorakenteita ja oliopohjainen ohjelmointimalli, joihin sisältyvät viittaukset, paketit ja oliopohjaisen metodien suorittamisen. Lisäksi Perl 5:een lisättiin muuttujien näkyvyysalueet, jotka helpottavat selkeän koodin kirjoittamista. Kaikki Perlin versiot hoitavat automaattisesti datan tyypityksen ja muistin hallinnan. Tulkki tuntee objektin tyypin ja sen tarvitseman muistin määrän; se varaa tai vapauttaa muistia silloin, kun se on tarpeellista. Lailliset tyyppimuunnokset tehdään automaattisesti suorituksen aikana, ja laittomat aiheuttavat käännösvirheen. Perlissä ei ole mahdollista aiheuttaa muistivuotoa, kaataa tulkkia tai sekoittaa sisäistä datan esitystä. Datatyypit Perlin tyyppijärjestelmässä on kolme sisäänrakennettua datatyyppiä: skalaarit, taulukot ja hajautustaulut (hashes). Skalaari sisältää yhden arvon, kuten numeron, tekstiä tai viittauksen. Taulukot ovat skalaareiden järjestettyjä listoja, jotka on indeksoitu alkaen numerosta 0. Hajautustaulut ovat assosiatiivisia, järjestämättömiä taulukoita, jotka sisältävät skalaareja ja jotka on indeksoitu avaimen avulla. Skalaarit, taulukot ja hajautustaulut voidaan liittää nimettyihin muuttujiin. Muuttujan ensimmäinen merkki ($, % tai @) kuvaa muuttujan sisältämää datatyyppiä. Loppuosa on muuttujan nimeä. Skalaarin nimi alkaa aina merkillä ”$”, vaikka muuttuja kuuluisi taulukkoon tai hajautustauluun: $kuukaudet[11] # @kuukaudet-taulukon kahdestoista elementti $osoitteet{'Pekka'} # %osoitteet-hajautustaulun 'Pekka'-elementti Taulukot alkavat ”@”-merkillä… @kuukaudet = ("tammikuu", "helmikuu"); $toinen = $kuukaudet[1]; # $toinen = helmikuu $maara = @kuukaudet; # $maara = 2 … ja hajautustaulukot puolestaan ”%”-merkillä. %kuukaudet = ( "ensimmäinen" => "tammikuu", "toinen" => "helmikuu", "kolmas" => "maaliskuu" ); $toinen = $kuukaudet{ "toinen" }; # $toinen = helmikuu Esimerkki Tiedosto hello.pl: #!/usr/bin/perl -w use strict; my $w = "world"; my $h = "Hello $w!\n"; print $h; Ensimmäisellä rivillä kerrotaan Unix-järjestelmälle (ks. shebang), että ohjelma ajetaan /usr/bin/perl-ohjelmalla. Toisella rivillä määritellään käyttöön tiukka syntaksi, eli kolmannen ja neljännen rivin muuttujat on pakko määritellä käyttäen avainsanaa my tai our. Neljännellä rivillä muuttuja $w interpoloidaan muuttujaan $h, joka tulostetaan rivillä viisi. Jos tiedostolla on suoritusoikeudet (chmod +x hello.pl), se voidaan ajaa suoraan: $ ./hello.pl Hello world! Muuten käytetään Perl-tulkkia: $ perl hello.pl Hello world! Katso myös Plain Old Documentation – Perlissä käytettävä dokumentointitapa CPAN – Comprehensive Perl Archive Network http://cpan.org Perl 6 – Perlin seuraava versio Lähteet Aiheesta muualla Jukka Korpela: suomenkielisiä Perl-aiheisia linkkejä Perlin historiaa Modern Perl Ilmaiseksi ladattava kirja Perl-ohjelmoinnista Higher-Order Perl Ilmaiseksi ladattava kirja Perlin kehittyneiden ominaisuuksien käytöstä Seulonnan keskeiset artikkelit

972

https://fi.wikipedia.org/wiki/PHP

PHP

PHP () on Perlin kaltainen ohjelmointikieli, jota käytetään erityisesti web-palvelinympäristöissä dynaamisten web-sivujen luonnissa. Ohjelmointikielen lisäksi PHP-ympäristössä on laaja luokkakirjasto. PHP on komentosarjakieli, jossa ohjelmakoodi tulkitaan vasta ohjelman suoritusvaiheessa. PHP:tä voidaan käyttää useilla eri alustoilla ja käyttöjärjestelmillä. Wikipediakin käyttää PHP-kieltä. PHP:n ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1995, ja se nousi 2010-luvun alussa suosituimmaksi dynaamisten web-palveluiden tuottamiseen tarkoitetuksi tekniikaksi. Erään työnvälityssivuston mukaan PHP-osaajat olivat halutuimmillaan 2011 ja siitä lähtien kielen suosio on ollut laskussa. Historia Vuonna 1994 tanskalais-grönlantilainen Rasmus Lerdorf kirjoitti pienen kokoelman C-kielisiä CGI-skriptejä nimellä Personal Home Page Tools. Lerdorf julkisti työkalut GPL-lisenssillä 8. kesäkuuta 1995 nimellä PHP/FI (Personal Home Page / Forms Interpreter). PHP/FI 2.0 julkaistiin marraskuussa 1997, ja sillä oli useita tuhansia käyttäjiä ympäri maailmaa. Ohjelma oli asennettu noin 50 000:een domainiin (yksi prosentti kaikista internetin domaineista) ja useat ihmiset osallistuivat sen kehittämiseen. Projekti oli yhä Rasmus Lerdorfin päävastuulla. Andi Gutmans ja Zeev Suraski totesivat PHP/FI 2.0:n riittämättömäksi internet-kauppasovelluksen tarpeisiin. He kirjoittivat lähes koko lähdekoodin alusta asti uudelleen ja julkaisivat sen kesäkuussa 1998 nimellä PHP 3. Lyhenteen uudeksi merkitykseksi valittiin rekursiivinen PHP: Hypertext Preprocessor. Talvella 1998 Gutmans ja Suraski aloittivat PHP:n ytimen uudelleen kirjoittamisen. Heidän tavoitteenaan oli ydin, joka tukisi kolmansien osapuolten ohjelmointirajapintoja. Uusi ydin julkaistiin vuonna 1999 nimellä Zend Engine (yhdistelmä nimistä Zeev ja Andi) ja maaliskuussa 2000 julkaistu PHP 4 käyttää sitä ytimenään. PHP 5 julkaistiin heinäkuussa 2004. Sen ytimenä on Zend Engine II, joka muun muassa tukee olio-ohjelmointia ja sisältää sisäänrakennetun tietokantamoottorin (SQLite). PHP 4:n virallinen tuki päättyi 8. elokuuta 2008. PHP:n versio 7.4.11 julkaistiin 1. lokakuuta 2020. PHP 8:n julkaisuehdokas on julkaistu testattavaksi 1. lokakuuta 2020. Syntaksi PHP:tä käytetään yleisimmin HTML-sivuihin upotettuna. PHP-koodin aloitus- ja lopetustunnisteet ovat <?php ja ?>. Tulostamiseen voi käyttää aloitustunnistetta <?=. <html> <head> <title>PHP-testi</title> </head> <body> <p><?php echo 'Hei maailma!'; ?></p> <p><?= 'Hei taas!' ?></p> </body> </html> Kun sivujen käyttäjän selain lähettää pyynnön yllä olevasta sivusta, palvelin käyttää koodin PHP-tulkilla. Tulkki ei käsittele mitään tekstiä, joka on aloitus- ja lopetustunnisteiden ulkopuolella. Se palauttaa valmiin sivun palvelimelle, joka lähettää sen edelleen selaimelle. <html> <head> <title>PHP-testi</title> </head> <body> <p>Hei maailma!</p> <p>Hei taas!</p> </body> </html> Koodiesimerkkejä Tekstin tulostaminen: <?php // Molemmat rivit tulostavat saman tekstin echo 'Huomenta, wikipedistit!'; print 'Huomenta, wikipedistit!'; ?> Tiedoston lukeminen: <?php $file = fopen('tiedosto.txt', 'r'); $content = fgets($file); fclose($file); ?> Tiedostoon kirjoittaminen: <?php $file = fopen('tiedosto.txt', 'w'); $content = fgets($file); fclose($file); ?> Ehtolauseet: <?php if ($a > $b) { echo 'a on suurempi kuin b'; } elseif ($a < $b) { echo 'a on pienempi kuin b'; } else { echo 'a on yhtä suuri kuin b'; } ?> Tulostuksen kuolettaminen: <?php die; ?> Muuttujat PHP:n muuttujat ovat heikosti tyypitettyjä, eli ne voivat saada minkä tahansa tyyppisen arvon kontekstista riippuen. Datatyyppejä ovat totuusarvo (boolean), kokonaisluku (integer ~ int), liukuluku (float ~ double), merkkijono (string), taulukko tai matriisi (array), olio (object), ulkoinen resurssi (resource) ja tyhjä (null). Muuttujia merkitään niiden nimeä edeltävällä dollarinmerkillä. Muuttujan nimessä voi olla kirjaimia, numeroita tai alaviivoja. Se ei saa kuitenkaan alkaa numerolla. Oliot PHP 4:ssä oli perustoiminnot luokkien ja olioiden käsittelyyn, mutta toiminto kirjoitettiin täysin uusiksi PHP 5:een. PHP 5:n olio-ominaisuuksissa on muun muassa julkisia (public), yksityisiä (private) ja suojattuja (protected) muuttujia ja funktioita, abstrakteja luokkia ja funktioita, luokkien periytyminen sekä poikkeusten käsittely. Olion julkisia muuttujia voi lukea ja kirjoittaa vapaasti mikä tahansa ohjelman osa ja julkisia metodeja voi kutsua mistä tahansa ohjelman osasta. Yksityisiä metodeja voidatan lukea ja kirjoittaa vain luokan metodeista ja yksityisiä metodeja voi kutsua vain luokan metodit. Suojatut metodit ja muuttujat ovat julkisia alaluokille ja yksityisiä kaikille muille ohjelman osille. Luokka viittaa itseensä avainsanalla this. Esimerkki: <?php class Piste { private $x; private $y; // Metodi, joka ajetaan, kun luokalle tehdään ilmentymä public function __constructor() { $this->x = 1; $this->y = 1; } public function set($x, $y) { $this->x = $x; $this->y = $y; } public function getX() { return $this->x; } public function getY() { return $this->y; } } $pisteA = new Piste(); // Tekee luokasta Piste ilmentymän pisteA $pisteA->set(10, 40); // Asettaa ilmentymän arvoiksi x = 10 ja y = 40 echo "Luokan pisteA x = {$pisteA->getX()} ja y = {$pisteA->getY()}"; ?> Abstraktilla luokalla on abstrakteja metodeja, jotka ovat tyhjiä. Abstraktia luokkaa voidaan käyttää, jos halutaan paljon luokkia, mutta halutaan, että ne ovat saman luokan alaluokkia ja että niissä on samannimiset metodit ja muuttujat. Abstraktille metodille tosin voi luoda alaluokkia ja niissä metodit voi määrittää. Esimerkki: <?php abstract class Verotus { protected $alv; protected $kansa; public __construct($alv = 0) { $this->alv = $alv; $this->kansa = 1000; } public function get() { echo "ALV: {$this->alv}<br>"; echo "Väkiluku: {$this->kansa}"; } public abstract function set(); } class KansaPoistuu extends Verotus { public function set() { // Määritetään Verotus-luokasta perityille muuttujille uudet arvot $this->alv++; $this->kansa--; // Kutsutaan Verotus-luokan get-metodia $this->get(); } } // Luodaan uusi KansaPoistuu-luokan ilmentymä $verottaja = new KansaPoistuu(); for ($i = 0; $i < 150; $i++) { // Kutsutaan verottaja-olion set-metodia $verottaja->set(); } ?> Luokkakirjastot PHP:ssä on laaja luokkakirjasto. Luokkakirjastoja on useille eri toiminta-alueille, kuten merkkijonojen ja päivämäärien käsittelyyn, HTTP-protokollalle, useiden eri tiedostotyyppien muokkaukseen ja ulkoisille tietokannoille. PHP on tukenut versiosta 3 lähtien kolmansien osapuolien ohjelmointirajapintoja (API). Tietokantakohtaiset luokkakirjastot PHP:ssä on tietokantatuki muun muassa MySQL-, PostgreSQL-, SQLite- ja Oracle-tietokannoille. ODBC-luokkakirjastossa on yhtenäinen rajapinta muun muassa Adabas D-, IBM DB2-, iODBC-, Solid- ja Sybase SQL Anywhere -tietokantoihin. Kritiikkiä PHP:lle ei ollut virallista määritelmää ennen vuotta 2014, vaan olemassa oleva toteutus ja sen toiminta oli de facto -standardi. PHP:tä on pidetty tietoturvaltaan heikkona. Vanhemmissa versioissa oli oletusarvoisesti päällä toiminto, jolla loppukäyttäjät pystyivät syöttämään muuttujia suoraan PHP-skriptiin (register_globals). Toiminto on oletusarvoisesti poissa päältä versiosta 4.2.0 lähtien, mutta moni vanhempi ohjelmisto on kehitetty oletuksella, että register_globals -valinta on käytössä. Toiminto poistettiin kokonaan versiossa 5.4.0 Kaikki kolme PHP:n pääversiota ovat keskenään yhteensopimattomia. Ehkä tästä syystä sivustojen päivittyminen on ollut hidasta. Kesti kolme vuotta julkaisusta ennen kuin PHP 5 ohitti suosiossa vanhan PHP 4:n. PHP:n sisäinen yhtenäisyys on hataraa. Jotkin kirjastofunktiot hyväksyvät argumentit eri järjestyksessä kuin toiset. Lisäksi PHP:ssä on useita toiminnaltaan identtisiä funktioita. Valmiiden funktioiden nimet ovat myös usein poikkeavia nimeämiseltään, esimerkiksi str_rot13 ja strtolower. Virheiden jäljittäminen ja korjaaminen on hankalaa puutteellisten työkalujen ja virheilmoitusten vuoksi. PHP:ssä on jopa @-operaattori, jolla koodin virheet voi jättää huomiotta. Suunnitteluvirheiden vuoksi turvallisen koodin tekeminen vaatii erityistä tarkkuutta. Esimerkiksi funktio strpos ja vastaavat palauttavat arvon 0, jos etsittävä merkkijono löytyy merkkijonon alusta. Jos haettavaa ei löydy, palauttaa funktio arvon false. Käytettäessä tätä arvoa parametrina PHP muuttaa arvon false automaattisesti arvoksi 0, jos parametrina vaaditaan lukuarvoa. Useissa muissa ohjelmointikielissä virheellinen arvo aiheuttaisi virhetilanteen, joka pysäyttää ohjelman. Koodin toimiminen riippuu tulkin käännösasetuksista ja sen asetustiedostoista. PHP on hidas, jopa Javaa hitaampi. PHP:n luojalta Lerdorfilta kysyttiin haastattelussa miten PHP:tä voisi nopeuttaa. Hänen vastauksensa oli ”Well, you can’t.” (No, ei sitä voi). PHP-ohjelmissa ei ole sisäänrakennettua tapaa käsitellä säikeitä, mikä tekee suurten tietomäärien käsittelystä yhden PHP-skriptin sisällä vaikeaa. PHP:n sisarprojektit PHP:llä on kolme sisarprojektia: PEAR (PHP Extension and Application Repository) PECL (PHP Extension Community Library) PHP-GTK. Tunnettuja projekteja, jotka hyödyntävät PHP:tä MediaWiki, suosittu wikijärjestelmä, johon muun muassa Wikipedia pohjautuu phpBB, suosittu keskustelusovellus osCommerce, avoimen lähdekoodin verkkokauppasovellus Facebook, suosittu yhteisösivusto, siirtynyt Hack-kieleen IRC-Galleria, suomalainen yhteisösivusto Moodle, avoimen lähdekoodin oppimisalusta Magento, verkkokauppasovellus ja sovelluskehys WordPress, suosittu sisällönhallintajärjestelmä 4chan.org ja useimmat kuvalautasivustot Kirjallisuutta Myös suomeksi: Katso myös PHP:n luokkakirjastot Smarty Komentosarjakieli Luettelo ohjelmointikielistä Tietokanta Olio-ohjelmointi Avoin lähdekoodi LAMP, WAMP HipHop Virtual Machine (HHVM) Hack-ohjelmointikieli Lähteet Aiheesta muualla Virallinen sivusto Mureakuhan Wiki: PHP-opas (arkistolinkki) Ohjelmointiputka opas PHP-ohjelmointi Hacking with PHP – kattava PHP-opas Seulonnan keskeiset artikkelit

973

https://fi.wikipedia.org/wiki/PNG

PNG

PNG () on häviötöntä pakkausta käyttävä bittikarttagrafiikan tallennusformaatti, joka kehitettiin korvaajaksi Internetissä käytettävälle, ominaisuuksiltaan vanhentuneelle ja patenttien rajoittamalle GIF-formaatille. PNG-standardi julkaistiin 1996, jolloin siitä tuli myös W3C:n suositus TR/PNG. PNG on patentiton eli kaikkien vapaasti käytettävissä ilman lisenssimaksuja ja W3C:n standardi, ja siten suositus Web-sivuilla käytettäväksi. PNG:stä on vapaa referenssitoteutus, jota voi ilmaiseksi käyttää ohjelmansa osana. PNG:n uusin versio on ISO-standardi ISO/IEC 15948:2004. Formaatista on julkaistu määrittely . PNG-kuvissa voidaan käyttää enimmillään 48-bittistä värisyvyyttä (248 eri väriä) sekä 16-bittistä läpinäkyvyyttä. Pakkausmenetelmänä PNG käyttää häviötöntä Deflate-pakkausta. GIF-tiedostomuodon rajoitukset ovat 256 eri väriä ja yksitasoinen (bittinen) läpinäkyvyys. GIF-muodon etuna on kuitenkin ollut sen mahdollisuus yksinkertaisten animaatioiden luomiseen, jota PNG ei tue. Animaatioiden puutteen korvaamiseen kehitettiin MNG-formaatti (Multiple-image Network Graphics), jonka tuki on vähäistä. Selaimista sitä tuki ainoastaan Firefox, josta siitäkin tuki poistettiin 2003 käytön puutteen vuoksi. Toinen vaihtoehto PNG:n animaatiotueksi on vain Firefox 3 -selaimen tai uudemman tukema APNG-laajennus. Aikaisemmin Microsoftin monopolistisessa asemassa ollut Internet Explorer ei tukenut PNG-formaatin kaikkia ominaisuuksia täysin ja tämä vaikeutti PNG-formaatin täysipainoista hyödyntämistä web-sivuilla. Nykyiset Internet Explorerit versioista 7 ylöspäin tukevat PNG:tä. Kirjallisuutta Lähteet Aiheesta muualla PNG-spesifikaatio W3C:n sivu PNG-läpinäkyvyystesti Web-selaimille Portable Network Graphics (PNG) Specification (Second Edition) ISO Bittikarttatiedostomuodot W3C-standardit Internet-standardit Seulonnan keskeiset artikkelit Grafiikkastandardit

974

https://fi.wikipedia.org/wiki/Porvoo

Porvoo

Porvoo () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee maan etelärannikolla Uudenmaan maakunnassa. Asukasluku on . Kaupunki on kaksikielinen;  prosenttia asukkaista on suomenkielisiä,  prosenttia ruotsinkielisiä ja  prosenttia muunkielisiä. Porvoon naapurikunnat ovat Askola, Loviisa, Myrskylä, Pornainen ja Sipoo. Porvoo oli lakkautetun Itä-Uudenmaan maakunnan maakuntakeskus. Porvoossa on ollut piispanistuin vuodesta 1723 lähtien: vuoteen 1923 asti aiempi Viipurin tuomiokapituli toimi kaupungissa ja sen jälkeen perustettu uusi Porvoon hiippakunta on ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ruotsinkielinen hiippakunta. Maantiede Helsingin itärajalta Porvoon keskustaan on matkaa noin 35 kilometriä. Kaupungin keskusta sijaitsee soraisten mäkien välissä Porvoonjokilaaksossa Porvoonlahden (Kaupunginselkä) rannalla. Kaupunkia halkoo kolme jokea: Mustijoki, Porvoonjoki ja Ilolanjoki, jonka vesistöön kuuluvat muun muassa Viksberginjärvi ja Veckjärvi. Savipohjaisen, viljellyn jokilaakson ympärillä on kallioisia tai moreenipeitteisiä mäkimaita. Kaupungin itäosassa on pitkä Tirmon niemimaa, jonka etelä- ja länsipuolella on useita selkiä: Stensbölenselkä, Orrbynselkä, Äggskärsinselkä, Svartbäckinselkä ja Esthamninselkä. Siellä on myös suuria saaria ja saaristoja käsittävä rikkonainen vesialue. Suurimpia saaria ovat kapeiden salmien mantereesta erottamat Kråkö, lähes 15 kilometriä pitkät Vessölandet ja Emäsalo ja sadoista saarista muodostuva Pellingin saaristo. Kaupungin lounaisosassa taas on hajanainen Onaksen saaristo. Porvoon alueen suurimpia saaria ovat Vessö, Emäsalo, Suur-Pellinki, Kråkö, Hakasalo, Onas ja Pirttisaari. Luonto Porvoossa on Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimialueella sijaitsevista 105 Natura 2000 -alueesta kuusi: Boxin suot, Emäsalon suot, Pernajanlahtien ja Pernajan saariston merensuojelualue, Porvoonjoen suisto – Stensböle, Söderskärin ja Långörenin saaristo ja Tungträsketin vanha metsä. Porvooseen on perustettu luonnonsuojelualueita jo vuodesta 1930 lähtien. Ensimmäinen perustettu alue oli Söderskär (1930) ja toinen Tunnholmen (1932). Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana perustettiin Ruskis (1945), Mjåviken (1948), Telegrafberget (1961), Långgören (1970), Gåsholmen-Sandö (1972), Klobbudden (1973), Stora Fårholmen (1982), Kurmalmen (1984), Hasselholmen (1986, 1994), Sikosaari (1990), Sannaisten Ekbacka (1991), Stensböle I (1992), Stormossen I (1993) ja Stensböle II (1994). Suomen liittyttyä Euroopan unioniin on alueiden perustamistahti kiihtynyt. Jäsenyyden aikana on perustettu lisäksi Stensböle III (1996), Stensböle IV (1996), Stensböle V (1998), Stormossen II (1998), Stensböle VI (1999), Stormossen III (1999), Stensböle VII (1999), Stormossen IV (1999), Bjurmossaträsket (2004), Piparviksmossen I (2004), Piparviksmossen II (2004), Sommarträsket (2005), Stor-Pellinge yttre hällar (2005), Stensbölen kalliot (2007), Venjärven metsä (2008), Lövsta (2008), Pieni Pernajanlahti (2008), Dalgård (2008), Fågelmossen (2008), Tungträsketin metsä (2008), Kalax Stormossen (2009), Fågelmossen (2009), Kaupunginselkä-Stensbölefjärden (2009) ja Nietoonmetsä (2010). Porvoon kansalliseen kaupunkipuistoon kuuluu 25 erilliskohdetta. Ne ovat merkittäviä kulttuurihistoriallisesti mutta myös luonnon monimuotoisuuden kannalta. Alueeseen kuuluu 1 122 hehtaaria maapinta-alaa ja 1 030 hehtaaria vesialueita. Kaupunkikuva ja nähtävyydet Porvoon keskiaikaisesta asemakaavasta muistuttaa Vanhassa Porvoossa olevat sokkeloiset kujat, puutalot ja ranta-aitat. Nykyiset puurakennukset ovat 1700- ja 1800-luvuilta. Jokivarressa maisemaa hallitsee jyrkkäkattoinen goottilainen tuomiokirkko, joka sai nykyisen muotonsa 1400-luvulla. Samalla paikalla oli jo 1200-luvulla puukirkko, jossa oli kivisakasti, 1300-luvulla taas pieni harmaakivikirkko. Nykyisin Porvoon tuomiokirkkona tunnettu kirkko Porvoon vanhassakaupungissa oli keskiaikaisen Kuninkaantien varrella. Se on laajahkon puutalokaupungin, Vanhan Porvoon, ympäröimä. Porvoon uusi keskusta rakennettiin vanhankaupungin eteläpuolelle 1800-luvulla empiretyyliin Carl Ludvig Engelin vuonna 1832 laatiman ruutuasemakaavan mukaan. Se purettiin osittain modernien liikerakennusten tieltä 1960-luvun tietämissä. Uudemmissa kaupunginosissa on kerrostaloja, mutta kaupunkikuvaa hallitsevat pientaloalueet. Viheralueita keskustassa ovat Kaupunginpuisto, ja Runeberginpuisto, Porvoonjoen suulla taas sijaitsee Ruskiksen luonnonsuojelualue. Porvoon nähtävyyksiä ovat muun muassa Vanha Porvoo, Porvoon tuomiokirkko ja Runebergin kotimuseo. Matkailijoita houkuttelevat kaupunkiin myös ravintolat, kahvilat, saaristo ja veneily. Kaupungissa sijaitsee runsaasti historiallisia kartanoita. Vuonna 2012 Porvoossa oli yli 3700 kesämökkiä. Porvoo on myös kokousmatkailukaupunki. Vuonna 2012 avattiin kulttuuri- ja kongressikeskus Taidetehdas. Porvoolaisia museoita ovat Albert Edelfeltin ateljeemuseo, kotiseutumuseo Hörbergsgården, Runebergin koti, perämoottorimuseo Outboard museum, Porvoon nukke- ja lelumuseo, Porvoon veteraanihuone, Postimäen ulkoilmamuseo, Walter Runebergin veistoskokoelma, Yrjö A. Jäntin taidekokoelma Taidetehtaassa sekä Porvoon museon Holmin talo ja Vanha raatihuone. Porvoossa toimivat seuraavat galleriat: Colmio Slow House, Galleria Sofia, Galleria ArtMarina, Galleria Vanha Kappalaisentalo, Kulttuuritalo Grand (teatteri- ja konserttisali, juhla- ja kokoustiloja), Sirkka Turkki - Taidepuisto, Staffaksen kartanon puutarhagalleria, Porvoon Taidehalli, Yrjö A. Jäntin taidekokoelma ja Taidelainaamo Konsta ja Taidemakasiini Art . Kirjailija Erkki Valan isoisä oli maineikas porvoolainen kanttori jonka mukaan on nimetty Pappilanmäen Vadenströminkuja. Kuvia Porvoosta Historia Porvoonjokivarsi on ikivanhaa asutusaluetta, jolta on tehty esihistoriallisia löytöjä kivikauden lopulta asti. Joen suu toimi kauppapaikkana. Porvoonjoki on ollut alun perin hämäläisten kauppareitti ja sen alkuperäinen nimi on mahdollisesti ollut Kukinjoki. On oletettu, että nimi juontaisi juurensa friisiläisperäiseen kugg-nimistöön (vrt. Koggi) joka näin vastaisi muita rannikon samankaltaisia kauppapaikkoja. Porvoon varhainen keskus oli Saksala, eli saksalaisten kylä jonka nimi juontui paikalla käyneistä saksalaisista kauppiaista.Nimistön perusteella alueella on ollut rautakaudella suhteellisen vankka suomalaisasutus. Porvoonjoki toimi hämäläisten reittinä merelle ja hämäläistä asutusta on ollut mm. Kallolan, Teisalan, Vessilän, Finbyn, Kiialan ja Hattulan kylissä. Hattulan (myöhemmin Strömsberg) kylä on saanut nimensä sisämaan samannimisestä pitäjästä Hämeessä. Porvoon pitäjän pohjoisosassa sijaitsi suomalaisten kylä (myöhemmin Karlsby) jossa tiedetään sijainneen Vilppulan, Klemolan, Airolan, Pietilän, Peltolan ja Sihvolan tilat. Myös Pernajan pitäjässä – nykyiseltä nimeltään Forsbyssä – on aikanaan ollut suomalaisasutusta. Hämäläisten lisäksi paikannimet kertovat varsinaissuomalaisten purjehtineen alueelle jo varhain. Porvoota ovat asuttaneen erityisesti Varsinais-Suomen länsiosasta mm. Nousiaisista ja Lemusta peräisin ollut väestö. Porvoon seudun ruotsalainen asutus sai alkunsa 1200-luvun lopulla ja 1300-luvulla. Ruotsista saapunut siirtolaisuus oli ylhäältä johdettua. Väkeä kuljetettiin Porvoon alueelle vankoissa aluksissa Svean valtakunnan monilta alueilta kuten Uplannista, Smoolannista, Gästriklandista ja Hälsinglandista. Siirtolaiset saivat Ruotsin kuninkaalta apua, siemenviljaa ja pienkarjaa sekä neljän vuoden verovapauden. Ruotsalaisten Itäisen Uudenmaan kolonisaatio alkoi todennäköisesti yhdestä suuresta väestönsiirrosta Porvoon seudulle, mistä he levittäytyivät eri puolille. Porvoon pitäjä mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1351. Varhaisimpina aikoina pitäjään kuuluivat myös nykyiset Askola, Pornainen ja Pukkila. Suomeen perustettiin keskiajalla kuusi kaupunkia, joista Porvoo oli yksi. Kaupunkioikeudet se sain noin vuonna 1380. Porvoo sai nimensä Porvoonjoen lähellä sijainneen Iso Linnamäen linnoituksen ruotsinkielisen nimen Borgå perusteella (borg = linna, å = joki). Kaupunkia sanotaan Suomen toiseksi vanhimmaksi. Samaa nimitystä tosin käytetään myös Ulvilasta, joka sai kaupunkioikeudet vuonna 1365, mutta menetti ne Porille vuonna 1558. Ensimmäinen tieto Porvoonjoen ylittävästä sillasta on vuodelta 1421. Tanskalaiset merirosvot tuhosivat kaupungin 1500-luvun alussa. Vuonna 1550 Kustaa Vaasa määräsi, että kaupungissa asuvien porvarien on muutettava vastaperustettuun Helsinkiin. 1500-luvun lopussa venäläiset polttivat Porvoon kahdesti Pohjoismaisen viisikolmattavuotisen sodan aikana. Vuosisadan aikana kaupunki lakkautettiin kaksi kertaa. Vuonna 1602 Porvoolle annettiin lopullisesti kaupunkioikeudet, mikä vilkastutti kauppaa muun muassa Räävelin eli Tallinnan kanssa, kun muun muassa Hämeen koko turkiskauppa käytiin Porvoon kautta. Vuoteen 1620 asti Porvoo oli Porvoon linnaläänin keskus. Lääni ulottui Pyhtäältä Espooseen. 1700-luvun alussa isonvihan aikana venäläiset polttivat Porvoon maan tasalle. 1750-luvulla Porvoo oli Suomen suurimpia kaupunkeja, asukkaita oli noin 1 500. Kaupunki oli kasvanut, kun Venäjälle sodassa menetetystä Viipurista oli siirretty kaupunkiin piispanistuin ja lukio. Borgå Gymnasiumin yhteyteen perustettu kirjasto on Suomen vanhin julkinen kirjasto ja sillä on merkittävä arvo myös tieteellisenä kirjastona. Kesäkuussa 1760 alkoi eräässä Vuorikadun talossa tulipalo, joka tuhosi 2/3 kaupungin rakennuksista. Palon aiheutti kalan keittäminen. Vanhan Porvoon nykyiset talot rakennettiin palon jälkeen noudattamaan kaupungin vanhaa keskiaikaista asemakaavaa. Rakennushistoriallisesti vanhan kaupungin rakennuskanta, jossa on 1760-luvulla pystytettyjä kivirakennuksia, on erittäin merkittävä. Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjään autonominen suuriruhtinaskunta. Venäjän keisari Aleksanteri I kutsui Porvooseen koolle valtiopäivät, jotka avattiin maaliskuussa. Hän antoi hallitsijanvakuutuksensa avajaisten yhteydessä Porvoon tuomiokirkossa, ja vahvisti maan vanhan uskonnon, perustuslait ja säätyjen oikeudet. Valtiopäivien päätöspuheessaan 19. heinäkuuta hän korotti Suomen kansakuntien joukkoon ”sen omien lakien suojaamana”. Kaikki valtiopäivien kokousrakennukset ja talo, jossa keisari seurueineen majoittui, ovat yhä olemassa. Venäjän vallan aikana 1840-luvulla Porvooseen perustettiin uusi kaupunginosa, empirekaupunki. Se oli ensimmäinen kerta keskiajan jälkeen, kun kaupungin alue merkittävästi kasvoi. Vielä 1960-luvulla enemmistö kaupungin asukkaista oli ruotsinkielisiä; vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan 54,7 prosenttia porvoolaisista puhui äidinkielenään ruotsia. Vuonna 1992 solmittiin Porvoon kirkkoyhteisö kahdentoista eurooppalaisen anglikaanisen ja luterilaisen kirkon välillä. 1. tammikuuta 1997 silloiset Porvoon maalaiskunta ja Porvoon kaupunki lakkautettiin ja tilalle perustettiin nykyinen Porvoon kaupunki. Hallinto Jukka-Pekka Ujula on ollut Porvoon kaupunginjohtaja vuodesta 2009. Taloudesta ja kaupungin palvelujen järjestämisestä vastaavat valtuusto, kaupunginhallitus, lautakunnat sekä viranhaltijaorganisaatio. Valtuusto pitää kokouksensa Porvoon kaupungintalolla ja ne ovat julkisia ja yleisölle avoimia. Taajama-alueen kaupunginosat ja lähiöt Porvoon kaupungin viralliset kaupunginosat on nimetty numeroilla, mutta yleisesti on käytössä nimistö Hornhattula, Joonaanmäki (Jonasbacken), Jernböle, Kaupunginhaka (Stadshagen), Keskusta (Centrum), Etelä-Kevätkumpu (Södra Vårberga), Pohjois-Kevätkumpu (Norra Vårberga), Myllymäki (Kvarnbacken), Näsi (Näse), Pappilanmäki (Prästgårdsbacken), Skaftkärr, Suistola ja Vanha Porvoo (Gamla Borgå). Porvoossa on muitakin alueita, jotka mielletään yleisesti omiksi kaupunginosiksi tai lähiöiksi. Nämä ovat Hamari (Hammars), Aunela (Ånäs), Eestinmäki (Estbacka), Gammelbacka, Huhtinen (Huktis), Katajamäki (Ensbacka), Kevätkumpu (Vårberga), Kokonniemi (Uddas), Kuninkaanportti (Kungsporten), Pappilanpelto, Peippola (Pepot), Tarkkinen (Tarkis) ja Tarmola (Östermalm). Kylät Porvoon kaupungin alueella sijaitsevat viralliset maarekisterikylät ovat Ali-Vekkoski (Söderveckoski), Anttila (Andersböle), Baggböle, Bengtsby (Pentinkylä), Bjurböle, Boe (Häihä), Bosgård, Brattnäs, Eerola (Eriksdal), Eestinmäki (Estbacka), Emäsalo (Emsalö), Epoo (Ebbo), Fagersta, Gammelbacka, Grännäs, Gäddrag, Haikkoo (Haiko), Henttala, Hinthaara (Hindhår), Hommanäs, Huhtinen, Hummelsund, Ilola (Illby), Jakari (Jackarby), Järnböle, Kaarenkylä (Karsby), Kalax (Kaalahti), Kallola, Kardrag, Karleby (Kaarlenkylä), Kerkkoo (Kerko), Kiiala (Kiala), Kilpilahti (Sköldvik), Klemetti (Klemetsby), Kortisbacka, Kreppelby, Kroksnäs, Kråkö, Kulloo (Kullo), Kurböle, Kuris, Londböle, Mickelsböle, Munkkala (Munkby), Mustijoki (Svartså), Myllykylä (Molnby), Norike, Nygård, Onas, Orrby (Orrenkylä), Pappilanmäki (Prästgårdsbacken), Peippola (Pepot), Pellinki (Pellinge), Piirlahti (Pirlax), Ramsholmen, Renum, Saksala (Saxby), Sannainen (Sannäs), Seitlahti (Seitlax), Sikilä (Siggböle), Skavarböle, Sondby, Stensböle, Sundö (Suni), Suomenkylä (Finnby), Svartbäck, Tamminiemi (Eknäs), Tarkkinen (Tarkis), Teissala (Teisala), Tolkkinen (Tolkis), Tirmo (Tirmoo), Treksilä (Drägsby), Tuorila (Torasbacka), Tyysteri (Tjusterby), Vaarlahti (Varlax), Vanhamoisio (Gammelgård), Veckjärvi (Vekjärvi), Virtaala (Strömsberg), Virvik, Voolahti (Vålax), Västermunkby, Ylike, Yli-Vekkoski (Norrveckoski), Åby ja Åminsby. Kursiivilla merkityt nimet ovat kylien epävirallisia suomenkielisiä nimiä, mutta joiden ruotsinkieliset nimet ovat tavallisimpia. Osa kylännimistä esiintyy myös kaupunginosaluettelossa. Porvoossa on muitakin alueita, jotka mielletään myös yleisesti omiksi haja-asutuskyliksi tai taajamiksi: Hakasalo (Haxalö), Hamari (Hammars), Haksi (Hax), Kalastajakylä (Fiskarbyn), Kankaanmäki, Lehtimäki (Lövkulla), Lehtihamari (Lövhammars), Linnanpekki (Linnanbäck), Metsäkylä, Mörtnäs, Nyby, Pirttisaari (Pörtö), Pitkäniitty, Rita, Söderby, Tolkkinen (Tolkis). Taajamat Vuoden 2018 lopussa Porvoossa oli 50 262 asukasta, joista 41 972 asui taajamissa, 7 683 haja-asutusalueilla ja 607:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Porvoon taajama-aste on 84,5 %. Porvoon taajamaväestö jakautuu yhdeksän eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Talous Vuonna 2011 Porvoossa oli 20 312 työpaikkaa, jotka jakaantuivat seuraavasti: alkutuotanto 1,6 prosenttia, jalostus 32,5 prosenttia ja palvelut 64,7 prosenttia. Joulukuussa 2012 Porvoon työttömyysaste oli 8,4 prosenttia kun se oli muussa maassa keskimäärin 10,7 prosenttia. Tuolloin kaupungissa oli 3389 yritystoimipaikkaa. Tilastokeskuksen mukaan Porvooseen on vuosina 2009–2013 perustettu enemmän yrityksiä kuin lopetettu, yritysten määrä on vuosittain kasvanut noin 140 kappaleella. Itä-Uudenmaan elinvoimatutkimuksen mukaan vuonna 2013 Porvoon alueella toimi muutama suuri yritys ja muutamia keskisuuria, mutta suurin osa (86 prosenttia) oli alle viiden hengen yrityksiä. Vuonna 2014 Porvoon suurimmat työnantajat olivat Neste (2000 työpaikkaa Porvoossa), Borealis Polymers (962), Ensto (430), Norpe (414), Varuboden-Osla (300) ja Bilfinger Industrial Services Finland (299). Satakuntaliiton Satamittarilla mitataan vuosittain Suomen seutukuntien kilpailukykyä. Vuonna 2012 Porvoon seutukunta sijoittui ykköseksi. Vuonna 2013 mukana oli 70 seutukuntaa, joita arvioitiin kuuden tekijän avulla: työn tuottavuus, työllisyysaste, innovatiivisuus, koulutustaso, yritysdynamiikka ja teollisuusvaltaisuus. Porvoon seutukunta sijoittui vertailussa neljänneksi Vaasan, Helsingin ja Tampereen jälkeen. Alueen työn tuottavuus ja teollisuusvaltaisuus olivat Suomen korkeimmat, mutta myös työllisyysaste ja koulutustaso olivat huipputasoa. Liikenne Tieliikenne Porvoota palvelee valtatie 7 (Helsinkiin ja Kotkan kautta Vaalimaalle) ja kantatie 55 (Mäntsälään ja Hyvinkäälle). Lisäksi Porvoon kautta kulkee seututie 170 (Helsinkiin ja Loviisaan, entinen valtatie 7) ja kuusi yhdystietä: yhdystie 1531 (Sipooseen), yhdystie 1543 (Tolkkisiin), yhdystie 1552 (Epooseen), yhdystie 1571 (Pernajan Isnäsiin), yhdystie 1601 (Kerkkooseen) ja yhdystie 1605 (Myrskylään). Entisen valtatien, Mannerheiminkadun, lisäksi Porvoota halkoo toinenkin pääväylä, Aleksanterinkatu. Satamat Porvoossa sijaitsee tavaramäärältään Suomen suurin satama Kilpilahti eli Sköldvik ja Tolkkisten satama. Porvoonjoessa, joen itäisellä rannalla aivan kaupungin keskustassa vierasvenesatama. Myös Hamarissa on vieraileville veneille varattu mahdollisuus ankkuroida aallonmurtajaan. Muu liikenne Porvoon radan kaupallinen henkilöliikenne on lopetettu. Radan alkuosa Ollin vaihteelle on tavaraliikenteen käytössä ja loppuosasta on tehty Porvoon museorautatie. Porvoo on Suomen suurin kaupunki ilman rautateiden henkilöliikennettä. Porvooseen on kuitenkin suunniteltu uutta rautatieyhteyttä osana itärataa. Porvoon Backakseen on kaavailtu Helsingin seudun toista lentoasemaa, joka palvelisi rahti- ja pienlentoyhtiöiden liikennettä. Väestö Alla oleva taulukko kuvaa Porvoon asukasluvun kehitystä vuosina 1815–1939. Porvoon maalaiskunta ei ole mukana näissä luvuissa. Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan luvut on tässä laskettu yhteen myös kuntaliitosta edeltäneinä vuosina. Kaupungin väkiluku on kasvanut yli 10 000 hengellä vuoden 1980 jälkeen, vuosittainen kasvu on vaihdellut välillä 0,3 ja 1 prosentin välillä, keskimäärin väestömäärä on kasvanut 322 henkilöllä vuodessa. Taloustutkimus teki vuonna 2012 muuttohalukkuustutkimuksen, jonka mukaan 18 prosenttia suomalaisista voisi ajatella muuttavansa Porvooseen. Tutkittujen 37 kaupungin joukossa Porvoo oli sijalla 11., kun mitattiin kaupunkien kokonaismielikuvaa. Tutkimuksen mukaan Porvoon vahvuuksina pidettiin sijaintia ja viihtyisää ja lapsille sopivaa asuin- ja kasvuympäristöä. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Porvoossa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Porvoon suomalainen seurakunta Borgå svenska domkyrkoförsamling Nämä seurakunnat muodostavat Porvoon seurakuntayhtymän (). Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Porvoon alueella toimii Helsingin ortodoksinen seurakunta. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Porvoossa toimivat Borgå Filadelfiaförsamling, Porvoon helluntaiseurakunta ja Vålax Pingstförsamling. Palvelut Porvoossa on 12 suomenkielistä ja 11 ruotsinkielistä alakoulua. Kummallekin kielelle on kaksi yläkoulua. Lisäksi on yksi suomenkielinen ja yksi ruotsinkielinen yhtenäinen peruskoulu. Porvoossa toimii myös kaksi lukiota: suomenkielinen Linnankosken lukio ja ruotsinkielinen Borgå gymnasium. Kaupungissa on myös ammatillista peruskoulutusta ja täydennyskoulutusta tarjoavia ammatillisia oppilaitoksia ja erityisoppilaitoksia. Korkea-asteen koulutusta antavat ammattikorkeakoulut Haaga-Helia ja Laurea ja avoimen yliopiston opintoja voi suorittaa Porvoon kansalaisopistossa. Porvoossa on kaksi terveysasemaa, läntinen ja itäinen sekä Porvoon sairaala. Kulttuuri Kuvataide Walter Runeberg (1838–1920) oli Suomen varhaisimpia kuvanveistäjiä, jonka julkisista muistomerkeistä tunnetuimmat ovat J. L. Runebergin patsaat Helsingissä ja Porvoossa, Aleksanteri II muistomerkki Helsingissä ja Pietari Brahen patsas Turussa. Kuvataiteilija Albert Edelfelt (1854–1905) syntyi Kiialan kartanossa. Lukuisissa maalauksissaan hän kuvaa Porvoon kaupungin ja Haikkoon kylän maisemia. Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855–1940) syntyi Porvoossa, mutta asui suuren osan elämästään Ranskassa. Suomalaisen taideteollisuuden ja muotoilun uranuurtaja Louis Sparre (1863–1964) perusti Porvooseen vuonna 1897 Iris-tehtaan, jossa valmistettiin hänen suunnittelemiaan huonekaluja ja Alfred William Finchin (1854–1930) muotoilemaa keramiikkaa. Porvoossa on useita julkisia taideteoksia ja muistomerkkejä. Musiikki Juhannuksen jälkeen kesä- ja heinäkuun vaihteessa järjestetään Porvoossa Taidetehtaalla vuosittainen Avanti!:n Suvisoitto-musiikkijuhla. Porvoossa järjestetään myös RuneBar-musiikkifestivaali sekä esiintymistaiteen festivaali EPMEF (Ensimmäinen Porvoon Musiikillisen Esiintymistaiteen Festivaali). Tirmossa järjestetään kesäisin Tirmo Blues -festivaaleja. Porvoo Jazz -festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2013. Tapahtuman pääkonsertit pidetään Kulttuuritalo Grandissa ja niiden jälkeisiä jazzjameja useissa paikallisissa ravintoloissa. Teatteri ja tanssi Useat yhteisöt ja oppilaitokset Porvoossa tuottavat tanssi- ja teatteriesityksiä. Porvoossa ei ole kaupunginteatteria, joten teatteritoiminta nojaa erilaisten ammattimaisten ja harrastajateattereiden toimintaan. Teatteritoimintaa harjoittaa Akilleen-talossa Porvoon Teatteri ry. Ammattimaisia nomaditeattereita ovat mm. Teatteri Soittorasia, jonka TeatteriTalo sijaitsee Suomenkylässä, kaksikielinen ammattiteatteri Itä-Uudenmaan teatteri – Östra Nylands teater ja Jokiteatteri. Harrastajateatteri toimintaa järjestävät mm. Teaterskolan för barn och unga i Borgå, Teatterikuume ry ja Teatteri Soittorasia, esiintyvät muun muassa Taidetehtaalla ja Kulttuuritalo Grandissa. Porvoossa toimivia tanssikouluja ja -studioita ovat Taidetehtaan tanssikoulu, Porvoon Tanssiopisto ja Tanssiva Porvoo. Kirjallisuus Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg (1804–1877) asui Porvoossa vuodesta 1837 alkaen kuolemaansa asti. Hänen kotinsa on toiminut museona vuodesta 1882 lähtien. Runoilijakodissa on vuodesta 1921 asunut suomenruotsalainen kirjailija tai runoilija. Mauri Kunnaksen lastenkirjan Koiramäen Martta ja Ruuneperi tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Porvooseen. Media Porvoossa ilmestyy suomenkielinen sanomalehti Uusimaa (perustettu 1894) ja ruotsinkielinen sanomalehti Östnyland, joka perustettiin vuonna 2015 porvoolaisen Borgåbladetin ja loviisalaisen Östra Nylandin yhdistyessä. Uusimaan ja Östnylandin lisäksi Porvoossa ilmestyy suomenkielinen ilmaisjakelulehti Itäväylä. Aiemmin Porvoossa sijaitsi maakuntaradio Radio Itä-Uusimaan toimitus. Yle Östnylandin toimitus on yhä Porvoossa. Ruoka Tunnetun porvoolaisen herkun, runebergintortun, kehitteli paikallinen kondiittorimestari, ja kerrotaan, että J. L. Runeberg söi niitä aamiaiseksi. Myös kansallisrunoilijan vaimo Fredrika Runeberg teki leivoksia miehelleen niistä aineista, joita kaapeista sattui löytymään: vehnä- ja korppujauhoja, keksimuruja, manteleita, omenahilloa ja sokeria. Runebergintortun ohella toiseksi Porvoon pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla pariloidut silakat sipulirenkaiden ja tillin kera. Porvoon maalaiskunnan pitäjäruoiksi valittiin Pellingin kalakeitto ja nokkoskeitto. Urheilu Porvoossa toimii noin 140 seuraa ja liikuntatoimintaa järjestävää yhdistystä, minkä lisäksi osalla seuroilla on eri lajien jaostoja. Porvoon urheiluseuroissa voi harrastaa noin 70 eri lajia ja seuroissa on yhteensä yli 17 000 jäsentä. Seuroja ovat muun muassa: Porvoon Akilles, Akilles Bandy, Akilles Fotboll, FC Futura, Old Town Shamrocks, Porvoo Hunters, Porvoon Butchers, Porvoon Taitoluistelijat, Porvoon Tarmo, Porvoon Urheilijat, Borgå Simmare – Porvoon Uimarit, Porvoon Weikot, PSS ja Shirokawa. Porvoon urheiluhalleja ovat keskustassa sijaitseva Urheiluhalli, Kokonhalli, Salibandyhalli Aurora sekä uimahalli. Jäähalleja on kaksi: Kokonniemen jäähalli ja sen vieressä sijaitseva Nuorisojäähalli. Kokonniemessä toimii myös Kokonniemen laskettelukeskus. Ulkokenttiä ovat muun muassa Porvoon keskuskenttä ja Porvoon pallokenttä. Ystävyyskaupungit Porvoon ystävyyskaupungit ovat: Dalvík, Islanti Dinkelsbühl, Saksa Hamar, Norja Hancock, Michigan, Yhdysvallat Kamień Pomorski, Puola Lund, Ruotsi Tyresö, Ruotsi Ventspils, Latvia Viborg, Tanska Viimsi, Viro Viljandi, Viro Katso myös Luettelo tunnetuista porvoolaisista Marjapussi ”mennään Porvooseen”. Porvoon mitta, mittaväline. Lähteet Aiheesta muualla Porvoon kaupungin kotisivut Tilastokeskus - Porvoon avainluvut Yle Elävä arkisto – Vierailu Porvoossa 1961 -nettivideo Seulonnan keskeiset artikkelit

975

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pakistan

Pakistan

Pakistanin islamilainen tasavalta (, ) eli Pakistan (, ) on valtio Etelä-Aasiassa. Sen naapurivaltioita ovat idässä Intia, lounaassa Iran, lännessä Afganistan ja koillisessa Kiina. Maan pääkaupunki on Islamabad. Pakistanin pohjoisosa sijaitsee Himalajan vuoristossa ja rajoittuu etelässä Arabianmereen. Pakistan on väkiluvultaan maailman viidenneksi suurin maa ja yksi ydinasemaista. Pakistanissa on maailman toiseksi suurin muslimiväestö. Pakistan syntyi, koska muslimit halusivat islamilaisen valtion Intian niemimaalle ja eroon itsenäistyvästä Intiasta. Pakistan on sen jälkeen ollut useissa konflikteissa hinduenemmistöisen Intian kanssa. Maantiede Pakistan jakaantuu kolmeen maantieteelliseen alueeseen: pohjoisen ylänköön, Belutšistanin tasankoon ja Indusjoen laaksoon, joka muodostuu suunnilleen Punjabin ja Sindhin alueista. Kiinasta alkava Indusjoki kulkee Pakistanin halki ja laskee Arabianmereen. Punjabin nimi tarkoittaa viiden virran maata, nämä viisi virtaa ovat Induksen lisäksi Jhelum, Chenab, Ravi ja Sutlej, joka kulkee enimmäkseen Intian puolella. Pakistanin pohjoiset ja läntiset alueet ovat vuoristoisia. Pohjoisessa sijaitsevat Pakistanin osa Hindukušista ja Himalajasta. Pakistanin hallussa olevat alueet Kashmirissa sisältävät osan maailman korkeimmista vuorista, mukaan lukien K2. Kaakossa Pakistanin raja Intian kanssa kulkee Tharin autiomaan halki. Läntinen Belutšistan Iranin ja Afganistanin rajalla on aavikkoylänköä, jota ympäröivät matalat vuorijonot. Punjabin maakunta ja osa Sindhiä on hedelmällistä ja tärkeää maatalousmaata. Pakistanin ilmastoa dominoi Aasian monsuuni-ilmiö. Maassa on kolme vuodenaikaa: kylmä kausi lokakuusta helmikuuhun, kuuma kausi helmikuusta kesäkuuhun ja sadekausi kesäkuusta lokakuuhun. Pakistanissa on 28 kansallispuistoa. Kasvillisuus ja eläimistö ovat erityisen monimuotoisia maan vuoristoisissa osissa, jossa villieläimet liikkuvat alppiniityillä, pensastoissa ja lauhkean ilmaston metsissä. Näillä vaikeakulkuisilla alueilla tavataan esimerkiksi lumileopardeja. Himalajan reunuskukkuloiden metsät jäävät monin paikoin lähinnä pensaikoiksi, ja niillä elää keskikokoisia kasvinsyöjiä, kuten goraaleja. Induksen laaksosta on luonnonvarainen kasvillisuus hävitetty viljelysten alta, mutta sellaiset eläimet kuin kanit ja sakaalit ovat sopeutuneet ympäristöön. Kaikkiaan Pakistanissa arvioidaan elävän 188 nisäkäslajia, 174 matelijalajia, 16 sammakkoeläinlajia, 525 kalalajia ja 666 lintulajia, joista osa on muuttolintuja. Luonnonmullistuksia Pakistania uhkaavat monenlaiset luonnonmullistukset. Niistä tuhoisimpia ovat trooppiset syklonit, kuivuuskaudet, maanjäristykset, tulvat ja maanvyöryt. Quettan alueella on ollut tuhoisia maanjäristyksiä 1931, 1935 ja 1991. Lokakuussa 2005 Pakistania koetteli tuhoisa maanjäristys, jossa 6700 ihmistä sai surmansa. Vuosina 2010 ja 2022 monsuunisateiden aiheuttamat tulvat vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään. Historia Varhaiset sivilisaatiot Yksi maailman vanhimmista sivilisaatioista, Indus-kulttuuri vallitsi nykyisessä Pakistanissa ainakin 5 000 vuotta sitten. Pakistaniin kuuluvalta Belutšistanin alueelta on löytynyt jäänteitä maanviljelystä, kotieläimistä ja dreijalla tehdyistä ruukuista. Kahden oman aikansa suurkaupungin, Harappan ja Mohenjo-Daron jäänteissä on merkkejä kehittyneestä teknologiasta, kaupunkisuunnittelusta ja vesihuollosta. Ne liittyvät harappalaiseen kulttuuriin (2500-1600 eaa.) Sen jälkeen alueelle on tullut maahanmuuttajina ja valloittajina arjalaisia, persialaisia, kreikkalaisia, skyyttejä, arabeja, afgaaneja ja turkkilaisia. Taksilan kaupunki Punjabissa, Silkkitien varrella Indus- ja Hydaspes-jokien välissä kehittyi kulttuurin ja talouden keskukseksi. Se perustettiin 500-luvulla eaa. ja kukoisti 100-luvulta 400-luvulle jaa. Arabit hyökkäsivät Intiaan 700-luvulla, ja tämän jälkeen maahan tunkeutui vuosisatojen kuluessa monia muita islaminuskoisia kansoja. Nuoren Muhammad bin Qasimin johdolla Umaijadit valtasivat Sindhin 711 ja perustivat sinne arabivaltion. 1200-luvulla turkinsukuiset valloittajat perustivat Delhin sulttaanikunnan. 1400-luvulla suurelta osin islamilaisten hallitsema Intia oli hajanainen. Valta vaihtui Delhissä väkivaltaisesti: yli puolet sulttaaneista päätti valtakautensa salamurhan uhreina. Suurmogulien valtakunta ja siirtomaavallan aika Suurmogulien valtakunta kukoisti 1500- ja 1600-luvuilla. Britit alkoivat dominoida aluetta 1700-luvulla. Nykyisestä Pakistanista ja osasta Intiaa tuli 1526–1707 suurmogulien valtakunnan osa. Vahvin suurmogulien hallitsijoista oli eri uskontoja suvainnut Akbar. Vasco da Gama löysi 1400-luvun lopulla meritien Intiaan. Eurooppalaiset alkoivat 1500-luvulla perustaa maan rannikolle siirtokuntia. He alkoivat lopulta taistella keskenään Intian omistuksesta. Vuosien 1753–1763 suuressa siirtomaasodassa Englanti voitti Ranskan ja valloitti vuoteen 1853 mennessä koko Intian lukuun ottamatta muutamia pieniä rannikkoalueita, jotka yhä olivat Ranskan tai Portugalin hallinnassa. Brittiläistä Intiaa hallitsi Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania. 1800-luvun puoliväliin mennessä nykyisen Pakistanin alueet olivat Brittiläisen kauppakomppanian hallussa. 1800-luvun alussa Sindhiä hallitsivat islaminuskoiset Talpur-päälliköt, jotka alistettiin Britannialle 1843. Mogulien kukistuttua vallan Punjabissa olivat ottaneet sikhit. Britit kävivät heitä vastaan kaksi sotaa, joista jälkimmäisen tuloksena 1847 he saivat Punjabin ja Kashmirin valtaansa. Etelämpänä Intiassa tapahtui 1857–1858 suuri Sepoy-kapina, jonka englantilaiset kukistivat raa’asti. Punjabista värvätyt sotilaat taistelivat brittien puolella kapinan kukistamiseksi. Vaikka Intia ei ollut itsenäinen valtio, se julistettiin vuonna 1876 keisarikunnaksi, ja kuningatar Viktoriasta tuli sen keisarinna. Hänen jälkeensä Ison-Britannian kuninkaat olivat samalla Intian keisareita vuoteen 1947 saakka. Intialle myönnettiin itsehallinnollisiakin oikeuksia, muttei siirtomaaisännistä siltikään Intiassa pidetty. Maahan virisi itsenäisyysliike 1800-luvun puolivälistä alkaen. Itsenäinen Pakistan Pakistanin dominio itsenäistyi 14. elokuuta 1947 brittien alaisuudesta. Brittiläinen Intia jaettiin hindujen Intiaan ja muslimien Pakistaniin, minkä yhteydessä Pakistaniin siirtyi Intiasta kahdeksan miljoonaa muslimia, eli niin sanotut Muhajir-pakolaiset. Nimi Pakistan muodostettiin alueen maakuntien nimien etukirjaimista. Alkuaan Itä-Pakistanina tunnettu Bangladesh kuului vuoteen 1971 Pakistaniin, vaikka se oli Intian itäpuolella. Se itsenäistyi Intian tuella oman itsenäisyyssotansa jälkeen. Intia ja Pakistan (sekä osin Kiina) ovat vuosia kiistelleet Kashmirista. Intia ja Pakistan kävivät sotaa alueesta vuosina 1947, 1965 ja 1971. Vuoden 1966 elokuussa Intian puolustusministeri Y. B. Chavan ilmoitti Pakistanin aseistautuvan Kiinan avustamana, mikä aiheutti vakavan uhan Intian turvallisuudelle. Maan politiikassa ovat vaihdelleet sotilasdiktatuurin ja siviilihallinnon kaudet. Vuonna 1977 kenraali Muhammad Zia ul-Haq kaappasi vallan presidentti Zulfikar Bhuttolta. Zia kielsi puolueet, otti käyttöön islamilaisen lain ja hirtätti Zulfikar Ali Bhutton syytettynä erään tämän poliittisen vastustajan murhasta. Vuoden 1984 kansanäänestyksen jälkeen sotatilalaki peruutettiin ja Zia hallitsi kuolemaansa saakka, vuoteen 1988. Zian jälkeen maata hallitsivat lyhytaikaiset hallitukset. Vuoden 1988 vaaleissa voitti Pakistanin kansanpuolueen Benazir Bhutto. Hänet erotettiin kyvyttömänä ja korruptoituneena 1990. Seuranneissa vaaleissa voitti Nawaz Sharifin muslimiliiga. Sharif erotettiin 1993, jonka jälkeen Bhutto palasi pääministeriksi. Vuoden 1997 vaaleissa Sharif palasi valtaan. Vuonna 1998 Pakistan vastasi Intian ydinkokeisiin omalla kuuden kokeen sarjallaan ja joutui kauppasaartoon ja asevientikieltoon. Sharif yritti erottaa armeijan komentaja Pervez Musharrafin, joka kaappasi vallan verettömästi 12. lokakuuta 1999. Musharrafista tuli muodollisesti presidentti 20. kesäkuuta 2001. Musharraf liittyi Yhdysvaltain rinnalla terrorisminvastaiseen sotaan ja sai kansainvälistä hyväksyntää. Kun Pakistanin ydinpommiohjelman johtajan Abdul Qadeer Khanin paljastettiin alkuvuodesta 2004 välittäneen ydinteknologiaa Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan, siitä ei seurannut suurempaa kansainvälistä reaktiota. Pakistan otettiin jälleen kansainyhteisön jäseneksi toukokuussa 2004. Musharraf selvisi lukuisista kaappausyrityksistä ja muodosti sotilas- ja siviilihallinnon välimuodon. Hän jatkoi presidentin viran ohella armeijan komentajana ja järjesti 2002 kansanäänestyksen, jolla hänet nimitettiin presidentiksi vielä viideksi vuodeksi. Vaalien jälkeen hän nimitti Zafarullah Jamalin johtaman hallituksen erinäisistä itseään tukevista ryhmistä. Syksyllä 2007 maanpaossa Dubaissa ollut oppositiojohtaja Bhutto palasi Pakistaniin. Hänet murhattiin joulukuussa 2007. Marraskuussa 2007 Musharraf julisti maahan jälleen poikkeustilan, nimellisesti väkivaltaisuuksien vuoksi. Korkein oikeus aikoi juuri tutkia hänen valintansa laillisuutta. Kauan jatkuneen poikkeustilan vuoksi kansainyhteisö sulki Pakistanin jälleen toimintansa ulkopuolelle. Kesäkuun 2008 vaaleissa oppositiopuolueet Muslimiliiga-Nawaz (PML-N) Pakistan Peoples Party (PPP) voittivat ja aloittivat yhdessä Musharrafin viraltapanon. Hän ilmoitti 18. elokuuta 2008 eroavansa. Musharrafin seuraajaksi valittiin Bhutton leski Asif Ali Zardari. Menetettyään tärkeän liittolaisen Musharrafin terrorismin vastaisessa sodassa Yhdysvallat laajensi Afganistanissa käymäänsä sotaa Pakistanin puolelle ja teki maahan ilmaiskuja miehittämättömillä koneilla sekä erikoisjoukkojen iskun Angoor Adaan Waziristanissa syyskuussa 2008. Vastineeksi runsaille siviiliuhreille Pakistan esti Yhdysvaltain Afganistanin joukkojen huollon. Toukokuussa 2011 Yhdysvaltain erikoisjoukot surmasivat Osama bin Ladenin Abbottabadissa. Pakistanin korkein oikeus pakotti heinäkuussa 2017 Nawaz Sharifin eroamaan parlamentista ja siten myös pääministerin tehtävästä. Syynä olivat korruptioepäilyt, jotka Sharif kiisti. Pakistanin parlamenttivaaleissa heinäkuussa 2018 vaalivoiton sai entisen krikettitähden Imran Khanin PTI-puolue, jonka tärkeimmät haastajat olivat entisen pääministerin, vankilassa korruptiosyytteistä istuneen Nawaz Sharifin Muslimiliiga sekä Bhuttojen puolue PPP. PTI sai 116 maan parlamentin 272 paikasta ja uudeksi pääministeriksi tuli Imran Khan, joka sai pienempin liittolaispuolueidensa kanssa enemmistön parlamenttiin. Khania on syytetty maan vaikutusvaltaisen armeijan suosikki-ehdokkaaksi. Pakistanin seremonialliseen presidentin virkaan valittiin syyskuussa 2018 PTI-puolueen Arif Alvi, joka seurasi Mamnoon Hussainia tämän viisivuotiskauden päätyttyä. Pakistanin pitkäaikaiset ja läheiset suhteet Kiinan kanssa ovat Khanin aikana vielä syventyneet sekä taloudellisesti että strategisesti. Suhteet Intiaan ovat perinteisesti olleet kehnot. Pakistanin suhteet Yhdysvaltoihin ovat parantuneet pääministeri Imran Khanin valtakaudella. Maaliskuussa 2022 Yhdysvaltain Bidenin hallinto kuitenkin kehotti syrjäyttämään Khanin, kun hän oli vieraillut Moskovassa. Khanin jälkeen pääministeriksi nousi Shehbaz Sharif armeijan tuella. Politiikka ja hallinto Pakistanin valtionpäämies on presidentti, jonka vuonna 1999 käyttöön otetun perustuslain mukaan valitsee valitsijamieskollegio, joka koostuu senaatista, kansalliskokouksesta ja neljän maakunnan parlamenteista. Presidentillä ei ole kovin paljon poliittista valtaa, mutta hän on asevoimien ylipäällikkö. Presidentin kausi on viisi vuotta. Vuonna 2013 presidentiksi valittiin Mamnoon Hussain. Hän seurasi tehtävässä Asif Ali Zardaria, joka valittiin presidentiksi vuonna 2008. Vuodesta 2018 Pakistanin presidenttinä on ollut Arif Alvi. Parlamenttiin (Majlis-e-Shoora) kuuluvat presidentti, satapaikkainen senaatti, jonka paikat jaetaan maakuntien, pääkaupungin ja liittovaltion heimoalueiden kesken, ja 342-paikkainen kansalliskokous. Molemmissa kamareissa vajaa viidennes paikoista on varattu naisille ja uskonnollisille vähemmistöille. Senaattoreiden kausi on kuusi vuotta, ja osa vaihtuu aina kolmen vuoden välein. Kansalliskokouksen kausi on viisi vuotta. Pääministeri on yleensä kansalliskokouksen suurimman puolueen johtaja. Presidentti nimittää hallituksen pääministerin ehdotuksesta. Merkittävimmät poliittiset ryhmittymät ovat: Pakistanin kansanpuolue (PPP), johtajana Bilawal Bhutto Zardari. Vuonna 2013 valitussa parlamentissa sillä on 31 paikkaa alahuoneessa ja 44 senaatissa. Pakistanin muslimiliiga (N), PML-N, Nawaz Sharifin johtamalla puolueella on alahuoneessa 126 paikkaa, senaatissa 14. Asevoimilla, joihin kuuluu 1,5 miljoonaa miestä, on merkittävä vaikutusvalta Pakistanin politiikassa. Armeijan kuluihin käytetään 30–40 % budjetista ja asevoimien liiketoiminnan arvo on arvioiden mukaan noin kuusi miljardia dollaria. Pakistanin ydinaseohjelman aloitti vuonna 1972 silloinen energiaministeri, tuleva presidentti Zulfiqar Ali Bhutto. Ohjelma sai vauhtia Intian ydinkokeiden jälkeen. Vuonna 1985 Pakistan kykeni tuottamaan asekelpoista uraania, ja vuonna 1986 sen arveltiin tuottaneen tarpeeksi materiaalia ydinaseeseen. Vuonna 1998 Pakistan ilmoitti tehneensä kuusi onnistunutta ydinkoetta. Pakistanin on arvioitu tuottaneen tarpeeksi materiaalia 24-55 ydinkärkeen. Heinäkuussa 2018 pidettyjen parlamenttivaalien tärkeimmät poliittiset ryhmät olivat populistinen, krikettitähti Imran Khanin vuonna 1996 perustama Pakistan Tehreek-I-Insaf PTI-puolue, jota kutsutaan myös Oikeuspuolueeksi sekä ennen vuoden 2018 vaaleja maata hallinnut Pakistanin Muslimiliiga (PML-N) ja keskusta-vasemmistolainen Pakistan People's Party PPP, jossa on ollut poliitikkoja Bhutton suvusta kolmessa sukupolvessa. Vaaleissa voitti PTI. 3. helmikuuta 2023 Pakistan esti pääsyn Wikipediaan, koska Wikimedia Foundation ei poistanut Pakistanin jumalanpilkaksi tulkitsemaa sisältöä. Ihmisoikeudet Pakistanin lait mahdollistavat kuolemantuomion. Kuolemantuomio voidaan langettaa vähemmistöuskontojen edustajille jumalanpilkasta. Open Doors -järjestön World Watch -listauksen mukaan kristityt kokevat Pakistanissa äärimmäistä vainoa. Järjestön mukaan kristityt ja erityisesti islamista kristityiksi kääntyneet kokevat vainoa kaikilla elämän osa-alueilla. Järjestön mukaan kristittyjä pidetään muslimeja alempiarvoisina ja heille annetaan töitä, joita pidetään alhaisina, likaisina ja kunniattomina. Kristityt tytöt ovat vaarassa joutua sieppausten ja raiskausten uhreiksi. Heidät saatetaan pakottaa kääntymään islamiin ja menemään naimisiin vainoajiensa kanssa. Presidentit Iskander Mirza 23. maaliskuuta 1956 – 27. lokakuuta 1958 Mohammad Ajub Khan (sotilasjuntta) 27. lokakuuta 1958 – 25. maaliskuuta 1969 Yahya Khan (sotilasjuntta) 25. maaliskuuta 1969 – 20. joulukuuta 1971 Zulfikar Ali Bhutto 20. joulukuuta 1971 – 13. elokuuta 1973 Fazal Ilahi Chaudhry 13. elokuuta 1973 – 16. syyskuuta 1978 Muhammad Zia-ul-Haq (sotilasjuntta) 16. syyskuuta 1978 – 17. elokuuta 1988 Ghulam Ishaq Khan 17. elokuuta 1988 – 18. heinäkuuta 1993 Wasim Sajjad (v.t.) 18. heinäkuuta 1993 – 14. marraskuuta 1993 Faruq Leghari 14. marraskuuta 1993 – 2. joulukuuta 1997 Wasim Sajjad (v.t.) 2. joulukuuta 1997 – 1. tammikuuta 1998 Muhammad Rafiq Tarar 1. tammikuuta 1998 – 20. kesäkuuta 2001 Pervez Musharraf (sotilasjuntta) 20 . kesäkuuta 2001 – 18. elokuuta 2008 Muhammad Mian Soomro (v.t.) 18. elokuuta 2008 – 9. syyskuuta 2008 Asif Ali Zardari 9. syyskuuta 2008 – 8. syyskuuta 2013 Mamnoon Hussain 9. syyskuuta 2013 – 9. syyskuuta 2018 Arif Alvi 9. syyskuuta 2018 Hallinnollinen jako Pakistan on jaettu provinsseihin, alueisiin ja Pakistanin hallinnoimiin alueisiin kiistellyssä Kashmirissa. Provinssit: Territoriot: <li> Pakistanin pääkaupunkialue Pakistanin hallinnoimat osat Kashmiria: <li> Azad Kashmir <li> Gilgit-Baltistan Talous Pakistan on köyhä ja kehittymätön maa, joka on kärsinyt vuosikymmenten ajan sisäpoliittisista kiistoista ja ulkomaisten sijoitusten vähäisyydestä. Taloudellisesti Pakistan on ollut Intiaa jonkin verran menestyksekkäämpi, vain 6 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, kun Intiassa yli viidennes. Kaksi viidesosaa väestöstä elää edelleen maatalouden varassa, mutta maatalouden osuus on enää yksi viidennes taloudesta. Vientituotteista tärkeimpiä ovat tekstiilit ja asusteet, jotka tuovat yli puolet maan vientituloista. Yksipuolinen vientiteollisuus tekee maasta herkän suhdannevaihteluille. Pakistan on panostanut energiasektorin kehittämiseen viime vuosikymmeninä. 91 miljoonaa ihmistä lisää on saatu sähköverkon piiriin vuosina 1990–2010, mutta 51 miljoonaa on edelleen ilman sähköä. Noin viidennes tuotetusta sähköstä menee hukkaan infrastruktuurin ongelmien takia. Pääosa uusista voimaloista on tehty käyttämään fossiilisia polttoaineita; vesivoiman osuus on 17 %, aurinkoenergian 6 % ja tuulienergian vain yksi prosentti. Liikenne Pakistanissa on 148 lentokenttää, joista viidellätoista on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on lähes 7 800 km. Tärkeimmät satamat ovat Karachin kaksi satamaa Karachin satama ja Muhammad Bin Qasimin satama. Edullisin, vaikka ei aina kovin mukava tapa liikkua kaupungista toiseen ovat linja-autot. Yhtiöitä on monia ja useissa kaupungeissa on monta linja-autoasemaa. Väestö Heinäkuussa 2021 Pakistanin väkiluvuksi arvioitiin noin 225 miljoonaa, mikä on kuudenneksi suurin maailmassa. Väestö kasvaa 1,573 % vuodessa. 36 % pakistanilaisista elää urbaanissa ympäristössä. Pakistanin puhutuimmat kielet ovat pandžabi, jota puhuu 48 % väestöstä, sindhi 12 %, siraiki 10 %, paštu 8 % ja urdu 8 %. Yleisimmät uskonnot ovat sunnalaisuus 75 % ja šiialaisuus 20 %. Etnisistä ryhmistä suurin on punjabit, joihin kuuluu 44,7 % väestöstä. Pataaneita on 15,4 %, sindhejä 14 %, sariakeja 8,4 % ja muhajirejä 7,6 %. Urdu ja englanti ovat virallisia kieliä, englanti on Pakistanin sivistyneistön lingua franca. Urdu on lähestulkoon samaa kuin hindi, mutta mm. uskonnolliset sanat ovat korvattu arabialaisilla lainasanoilla. Pakistanin pohjoisosissa puhutaan myös baltia (tiibetiksi: སྦལ་ཏིའི་སྐད, yksi ladakhin murteista་), šinaa, burušaskia, vahania ja khowaria. Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 96 000 henkeä. Vuosittaisten AIDS-kuolemien määrä oli kasvussa. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 20 000 henkeä, mutta sitä sai vain murto-osa heistä, noin 600 henkeä. Kulttuuri Koska pääosa pakistanilaisista on muslimeita, sianlihaa ei syödä ja paastokuukausi ramadan näkyy ruokakulttuurissa. Pakistanin ruokakulttuuri pohjautuu pitkälti Pohjois-Intian keittiöön, jolle ominaisia ovat voimakkaat maustesekoitukset, masalat. Lisukkeista yleisimmät ovat basmatiriisi, naan-leipä sekä chapati, joka on pannulla paistettu ohut vehnäleipä. Erilaiset kevyet kasviscurryt ovat yleisiä varsinkin punjabin maakunnassa, ja maan länsiosissa nähdään enemmän liharuokia. Myös Pakistanilais-Kiinalainen fuusioruoka on yleistynyt 2010 luvulla. Maitopohjaista teetä eli chaita tarjotaan lähes kaikilla aterioilla. Runous on tärkein kirjallisuuden muoto, ja suurta runoilijaa Faiz Ahmad Faizia (1911–1984) muistetaan kansallisella juhlapäivällä. Laki ja oikeus Jopa 80 prosenttia Pakistanin vankiloissa olevista naisista on tuomittuina raiskaussyytöksistä, joita he eivät ole kyenneet todistamaan oikeiksi. Väärästä raiskaussyytöksestä on Pakistanissa rangaistuksena kivitys, raipaniskuja tai vankilaa. Raiskauksen todistamiseen vaaditaan neljän silminnähneen aikuisen muslimimiehen todistus, jos tekijä ei myönnä tekoa. Naiset ja ei-muslimit eivät ole todistajiksi kelpaavia. Koulutus Pakistanin peruskoulutus on kriisissä. Vaikka perustuslaki takaa kaikille perusopetusta, suuri osa lapsista ei käy koulua. Lapsista, jotka ikänsä puolesta kuuluisivat luokille 1–6, viidennes ei käynyt koulua vuonna 2017. Keskiluokilla 6–8 kävi puolet ikäluokasta, ja vuosikursseja 9–12 vain vajaa kolmannes ikäluokasta. Ilman koulututusta jää enemmän tyttöjä kuin poikia. Niistäkään jotka kouluun pääsevät, kaikki eivät opi edes perusasioita. Koulujen tehottomuutta kuvaa se, että puolet koulua käyvistä 6–16-vuotiaista ei osaa lukea edes kokonaista lausetta ja vain kolmannes kykenee lukemaan kokonaisen tarinan. Niistä lapsista, jotka eivät käy koulua, neljännes selviää tarinan lukemisesta. Madrasat täyttävät pienen osan koulutusvajeesta. Karachin yliopisto on perustettu vuonna 1951. Vuonna 2019 yliopistossa oli yli 24 000 opiskelijaa ja 700 opettajaa, jotka jakaantuvat kuuden tiedekunnan 52 laitokseen. Urheilu Pakistan on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948. Sen joukkueeseen on kuulunut 15–55 urheilijaa. Maa on saanut kymmenen mitalia, niistä kahdeksan maahockeystä ja yhden nyrkkeilystä ja painista. Pakistanin jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen eikä Aasian-mestaruuskilpailujen lopputurnaukseen. Syyskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 170. Maassa on 720 jalkapalloseuraa, joissa pelaa 64 400 rekisteröityä pelaajaa. Pakistan on voittanut 19 British Open Squash turnausta ja 14 World Open. Tunnettuja pakistanilaisia pelaajia ovat Jahangir Khan ja Jansher Khan. Pakistanin suosituin urheilulaji on kuitenkin kriketti, jossa maa voitti maailmanmestaruuden vuonna 1992. Lähteet Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto: Benazir Bhutto – kohtalon tytär Ylen Elävä arkisto: Intian ja Pakistanin sota 42 Aasia Seulonnan keskeiset artikkelit

976

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuus

Persoonallisuus

Persoonallisuus on ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen muodostama kokonaisuus, joka on kullekin ihmiselle luonteenomainen ja melko pysyvä eri tilanteissa ja eri aikoina. Persoonallisuudella on osittain geneettinen perusta, mutta se myös muuttuu ja kehittyy koko elämän ajan yksilön ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksesta, etenkin lapsuusiässä. Määrittely Persoonallisuudesta ei psykologian alalla ole yhtä vakiintunutta määritelmää, ja käsitettä käytetään eri tavoin. Useimmille persoonallisuuden määritelmille on yhteistä se, että persoonallisuudella viitataan sekä ihmisen ulkoiseen, muille ihmisille näkyvään toimintaan että ihmisen sisäiseen, yksityiseen kokemusmaailmaan. Gordon Allportin (1937) tunnetun määritelmän mukaan persoonallisuus on ihmisen sisäinen psykofyysisten rakenteiden dynaaminen kokonaisuus, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen sopeutuu ympäristöönsä. Perimän ja ympäristötekijöiden merkitys Persoonallisuus perustuu sekä ihmisen geeniperimään että ympäristön vaikutukseen. Persoonallisuuden ominaisuuksista esimerkiksi temperamentilla on nykykäsityksen mukaan geneettinen perusta. Persoonallisuus rakentuu menneiden kokemusten varaan, mutta siihen liittyvät myös ihmisen nykyiset kokemukset ja tulevaisuuden ennakointi. Perimällä on tutkimusten mukaan kohtalaisen suuri vaikutus lähes kaikkiin persoonallisuuden piirteisiin. Lukuisat kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että noin 40–60 prosenttia persoonallisuudessa esiintyvästä vaihtelusta selittyy geneettisillä tekijöillä. Adoptiotutkimuksissa tulokset ovat olleet samansuuntaisia. Samat geneettiset tekijät vaikuttavat useisiin eri persoonallisuuden piirteisiin. Esimerkiksi aggressiivisuuden takana olevien perintötekijöiden on todettu olevan myös hyperaktiivisuuden taustalla. Yhteisiä geneettisiä tekijöitä on löydetty myös ekstraversion, tunnollisuuden, neuroottisuuden, sovinnollisuuden ja avoimuuden taustalta. Ympäristötekijät selittävät persoonallisuudesta noin puolet. Ympäristötekijät ovat yksilöllisiä, ja ne muovaavat ihmisistä keskenään erilaisia. Niiden vaikutus voimistuu iän myötä. Kaksosten jakamalla yhteisellä ympäristöllä ei yleensä ole ollut merkittävää osuutta persoonallisuuden vaihtelussa. Kasvatus ja perheympäristö eivät siis yhdenmukaista sisaruksia keskenään, vaan sisarukset kokevat kasvatuksen eri tavoin. Pysyvyys ja kehittyminen Persoonallisuus on yhtäältä pysyvä ja säännönmukainen mutta toisaalta myös muuttuva ja kehittyvä. Persoonallisuuden pysyvyys on ihmissuhteiden perusta, sillä se tekee ihmisen käyttäytymisestä jossain määrin ennustettavaa eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa. Lisäksi ihmisen psykologinen hyvinvointi rakentuu minä-kokemukselle, jota pääosin luonnehtivat johdonmukaisuus ja ennakoitavuus. Persoonallisuuden pysyvyys perustuu perimän vaikutukseen sekä elinympäristöön (perhe, koulu, ihmissuhteet ja sosiaaliset roolit), joka tavallisesti pysyy samana tai muuttuu vain hitaasti. Persoonallisuuden ominaisuudet ja ihmisen kokemukset lisäksi muodostavat toisiaan vahvistavia kehämäisiä prosesseja. Persoonallisuus kehittyy ja muuttuu selkeimmin lapsilla, mihin vaikuttavat ympäristövaikutukset, kuten vanhempien ja muiden ihmisten odotukset, vaatimukset tai kielteinen ja myönteinen palaute. Myös aikuisen persoonallisuus voi muuttua siten, että se parantaa ihmisen mahdollisuuksia toimia ihmissuhteissa ja yhteiskunnassa. Ihmiset muuttuvat aikuisuudessa keskimäärin sosiaalisesti varmemmiksi, sovinnollisemmiksi, tunnollisemmiksi ja tunne-elämältään tasapainoisemmiksi. Aikuisen persoonallisuuden muutoksen taustalla ovat aikuisuuteen kuuluvat ikäsidonnaiset elämäntapahtumat, jotka tuovat ihmiselle uusia kokemuksia ja edellyttävät uusien roolien omaksumista. Myös odottamattomat tapahtumat, kuten sairastuminen tai läheisen kuolema, voivat vaikuttaa ja toimia elämän käännekohtana. Kielteinen muutos persoonallisuudessa voi tapahtua esimerkiksi parisuhteessa koetun tyytymättömyyden ja turvattomuuden seurauksena. Viisi suurta persoonallisuuden piirrettä Persoonallisuuspiirteiden tutkimuksen tuloksena on hahmottunut käsitys viidestä suuresta persoonallisuuden piirteestä, ja se on persoonallisuuspsykologian alalla laajimmin hyväksytty näkemys. Piirteet ovat käsitteellisesti itsenäisiä ulottuvuuksia. Jokaisen piirteen esiintymisen taso voi eri yksilöissä vaihdella korkeasta matalaan. Neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuus on temperamenttiin pohjautuva taipumus kokea kielteisiä tunnetiloja ja pitää ympäröivää maailmaa ja ihmissuhteita uhkaavina. Alapiirteitä ovat ahdistuneisuus, vihamielisyys, masentuneisuus, alemmuudentuntoisuus, impulsiivisuus ja haavoittuvuus. Matala neuroottisuus on tunne-elämän tasapainoisuutta ja sitä, että henkilö ei huolestu eikä masennu helposti. Ekstroversio eli ulospäin suuntautuneisuus on aktiivisuutta, taipumusta kokea myönteisiä tunnetiloja ja hakeutua ympäristöihin, jotka tarjoavat elämyksiä. Alapiirteitä ovat lämminhenkisyys, seurallisuus, itsevarmuus, aktiivisuus, jännityshakuisuus ja iloisuus. Matala ekstroversio on introversiota, jollainen henkilö on varautunut ja viihtyy mieluummin muutaman läheisen ystävän kanssa kuin suurissa ihmisjoukoissa. Avoimuus uusille kokemuksille on syvällistä tunnetason tietoisuutta ja älyllistä tarvetta laajentaa omia kokemuksia. Alapiirteitä ovat haaveellisuus, taiteellisuus, tunteellisuus, joustavuus, älyllinen uteliaisuus ja suvaitsevaisuus. Matala avoimuus tarkoittaa perinteisiin sitoutumista, sovinnaisuutta ja pitäytymistä tutuissa tavoissa ja ympäristöissä. Sovinnollisuus on luottamusta ja halua uskoa hyvää toisista ihmisistä. Alapiirteitä ovat luottamus, mutkattomuus, altruismi, mukautuvuus, vaatimattomuus ja herkkätunteisuus. Matala sovinnollisuus tarkoittaa vihamielisyyttä ja vastaan hangoittelemista sekä vaikeutta eläytyä muiden ihmisten tilanteeseen. Tunnollisuus on järkevyyttä, pätevyyttä ja asioista hyvin perillä olemista, joiden taustalla on henkilön järjestelmällisyys ja organisointikyky. Alapiirteitä ovat kyvykkyys, järjestelmällisyys, velvollisuudentuntoisuus, päämääräsuuntautuneisuus, itsekuri ja harkitsevuus. Epätunnollisen ihmisen on vaikea noudattaa aikatauluja, ja hän on epäjärjestelmällinen ja epäluotettava. Persoonallisuuden piirteitä mitataan tavallisesti itsearviointilomakkeella, jossa tutkittavat arvioivat väitelauseiden tai adjektiivien sopivuutta itseensä. Viisi suurta persoonallisuuden piirrettä ovat hierarkkiselta rakenteeltaan yleismaailmallisia. Ne ja niiden alapiirteet on todettu eri-ikäisillä ihmisillä ja erilaisilla tutkimusmenetelmillä useassa maassa. Ekstraversio ja sovinnollisuus ovat hiukan muita piirteitä herkempiä kulttuuriselle kontekstille. Perinnöllisyyden osuus kaikissa viidessä piirteessä on noin 50 prosenttia. Piirteiden suhteellinen pysyvyys nousee korkeimmalle tasolleen 50 ikävuoden jälkeen, mutta niiden keskiarvot vaihtelevat iän myötä, etenkin nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa. Esimerkiksi jännityshakuisuus vähenee iän myötä. Viiden suuren persoonallisuuspiirteen mallia on myös arvosteltu eri syistä. Eräs yleinen kritiikki on se, että piirteet ovat liian laajoja, ja ilman tarkempia piirteitä mallia ei voida käyttää ennustamiseen. Jotkut psykologit ovat sitä mieltä, että kokonaisen persoonallisuuden kuvaamiseen tarvitaan enemmän kuin vain viisi piirrettä. Mallin on myös havaittu tutkimuksissa saattavan joskus toimia huonosti populaatioissa, jotka eivät ole kaupungistuneita ja lukutaitoisia. Lähinnä kuvailevana pidetyn mallin on lisäksi epäilty olevan riittämätön selittämään täysin yksilöiden välisiä eroja tai käyttäytymistä. Viiden suuren persoonallisuuspiirteen mallin lisäksi onkin julkaistu useita vaihtoehtoisia malleja, joissa piirteiden määrä vaihtelee yhdestä seitsemään. Tyytyväisyys elämään korreloi positiivisesti ei-neuroottisuuden, ekstroversion, tunnollisuuden, sovinnollisuuden ja avoimuuden kanssa, siinä järjestyksessä. Sama koskee positiivista affektia sekä negatiivisen affektin puutetta, pienin järjestyseroin. McAdamsin persoonallisuusmalli Yhdysvaltalainen psykologi Dan P. McAdams on jäsentänyt moniulotteista persoonallisuuskäsitteistöä kolmitasoisella mallilla. Mallin ensimmäiseen tasoon sijoittuvat yksilön taipumukselliset piirteet. Niitä ovat tilanteesta, ajasta ja roolista riippumattomat, perustavanlaatuiset yksilön ominaisuudet, kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet. Ne kertovat, millainen yksilö on, miten hän tekee asioita, millaisia ajattelutapoja hänellä tyypillisesti on eri asioista ja tilanteista, ja millaisia tunteita ne hänessä tavallisesti herättävät. Mallin toiseen tasoon sijoittuvat tyypilliset sopeutumistavat, jotka ovat sidoksissa aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin rooleihin. Ne edustavat persoonallisuudessa monia motivationaalisia, strategisia, kognitiivis-sosiaalisia ja kehityksellisiä osatekijöitä. Niitä ovat esimerkiksi ihmisen henkilökohtaiset tavoitteet, elämäntehtävät, arvot ja selviytymiskeinot. Mallin kolmanteen tasoon sijoittuu tarinanmuotoinen identiteetti. Se alkaa rakentua aikuisuuden kynnyksellä, ja se luonnehtii erityisesti aikuisen ihmisen persoonallisuutta. Siinä kun lapset kuvaavat itseään temperamentin tai piirteiden kautta, aikuinen tuo kuvaukseen syvyyttä yhdistämällä siihen kokoavan elämäntarinansa. Tarinaa jäsentäessään aikuinen pohtii esimerkiksi sitä, kuka hän on, miten hänestä tuli tällainen, ja mihin hän on menossa. Tarinamuotoinen identiteettitaso tekee yksilön elämästä ymmärrettävän ja yhtenäisen sekä antaa jatkuvuuden ja tarkoituksellisuuden tunnetta elämään. Katso myös Persoonallisuushäiriöt Persoonallisuuden tutkiminen Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla University of York: Animals Have Personalities Too. Science Daily 27.4.2011. Persoonallisuuspsykologia Seulonnan keskeiset artikkelit

977

https://fi.wikipedia.org/wiki/Python%20%28ohjelmointikieli%29

Python (ohjelmointikieli)

Python on ohjelmointikieli, jolle on tunnusomaista hyvä luettavuus, korkea abstraktiotaso ja kehittyneet kirjastot monilla eri sovellusalueilla. Python on yksi suosituimmista ohjelmointikielistä. Python on niin kutsuttu tulkattu kieli, mikä tarkoittaa että sen suorituskyky on alhaisempi kuin käännetyn kielen. Pythonilla ohjelmointi on tuottavuudeltaan korkeaa jopa Javaan verrattuna. Esimerkit Pythonia voi kokeilla helposti interaktiivisen tulkin avulla: >>> print("Hello, world!") Hello, world! >>> 2*42 84 >>> # Määritellään funktio ja kutsutaan sitä: >>> def tuntipalkka(palkka, aika): >>> return palkka / aika >>> >>> tuntipalkka(210, 8) 26.25 Käyttöaiheet Python on yksi suosituimmista ohjelmointikielistä, joten sille on kehitetty runsaasti suosittuja kirjastoja, ohjelmistokehyksiä ja rajapintoja, joiden avulla voidaan luoda paljon erilaisia sovelluksia esim. numeerisen laskennan, grafiikan ja web-kehityksen alueilla. Pythonia voi käyttää aina yksinkertaisesta numeerisesta laskennasta datatieteeseen ja vaativaan tieteelliseen laskentaan (esim. kirjastot NumPy, SciPy, skicit-learn, pandas). Kuvaajien tekemiseen on useita suosittuja kirjastoja (esim. matplotlib, seaborn). Pythonissa itsessään ei ole mahdollisuutta ladata kuvia tai muuta mediaa, mutta tämä onnistuu esimerkiksi Pygame-moduulin avulla. Pythonilla voidaan tehdä graafisia käyttöliittymiä muun muassa käyttämällä C++-kielellä kirjoitettua Qt-käyttöliittymäkirjastoa. Myös esim wxPython-, PySide- ja Kivy-kirjastolla voi tehdä GUI-ohjelmia. Python on yleistynyt verkkosivustojen ohjelmointikielenä ja Python-kielelle on saatavilla sekä minimaalisia että kehittyneitä kehitysympäristöjä (esim. Django). Pythonia voidaan ajaa palvelimella WSGI (Web Server Gateway Interface) -rajapinnan avulla, joka on viime aikoina kehitetty Pythonilla toteutettujen verkkosivustojen suorituskykyistä ajoa varten. Muita kehitysympäristöjä verkko-ohjelmointiin on esimerkiksi web2py ja TurboGears. Pythonille on saatavilla rajapintoja tietokantojen (MySQL, PostgreSQL, SQLite) käsittelyyn. Pythonia voi laajentaa C- ja C++-ohjelmointikielillä. Toisaalta Pythonia voi sisällyttää C- ja C++-kielisiin ohjelmiin skriptikielenä. Mainittavaa on myös kyky vuorovaikuttaa matlabin kanssa. Nvidian grafiikkapiirien CUDA-ohjelmointi on mahdollista Pythonilla; tällä tavalla laskenta voidaan antaa grafiikkapiirin rinnakkain suoritettavaksi. Syväoppimiseen perustuva tekoälyohjelmisto, Stable Diffusion on kirjoitettu täysin Pythonilla. Stable Diffusion onkin yksi suosituimmista, tehokkaimmista ja monipuolisimmista tekoälyistä joka pystyy luomaan kuvia pelkän syötetyn tekstin perusteella. Pythonilla (suurimmaksi osaksi pääkielenä) on kirjoitettu myös lukuisia muita tunnettuja sovelluksia ja sivustoja kuten YouTube, Google, Spotify, Instagram, Reddit, Dropbox ja Quora. Ominaisuudet Tuottavuus: Pythonista on sanottu, että sitä käyttäen ohjelmoija voi olla 10 kertaa tuottavampi kuin Javaa käyttäen ja 100 kertaa tuottavampi kuin C-kieltä käyttäen. Luettavuus: Yleisesti ottaen luonteenomaista Pythonille on pyrkimys selkeään ja luettavaan ohjelmakoodiin. Kauneuden ja yksinkertaisuuden tavoitteleminen ovat keskeinen osa kielen suunnittelufilosofiaa. Interaktiivisuus: Python on tulkattava kieli, eli ohjelmat ovat valmiita ajettaviksi välittömästi kääntämättä niitä ensin. Erityisesti tämä lisää kielen interaktiivisuutta eli mahdollistaa ohjelmoimisen ja testaamisen lyhyissä sykleissä. Paradigmaattisuus: Python-kieltä on kehitetty tukemaan useita ohjelmointitapoja; erityisesti sitä voi käyttää oliopohjaisena, proseduraalisena tai funktionaalisena ohjelmointikielenä. Dynaamisuus: Pythonissa esim. muuttujan tyyppiä ei erikseen määritellä, vaan se määräytyy siihen tallennettavan objektin tyypin perusteella ajon aikana. Python-kääntäjät eivät siis tee tyyppitarkistuksia käännösaikaisesti, jolloin virheet aiheuttavat pääsääntöisesti ajonaikaisia poikkeuksia. Tämä voi helpottaa yksinkertaisempien ohjelmien interaktiivista kehitystä, mutta vaikeuttaa monimutkaisempien ohjelmien kehitystä. Rakenne Pythonissa kaikki rakenteet määritellään objekteina, joilla on identiteetti (id()), tyyppi (type()) ja arvo. Objektin tyyppi kertoo, millaisia operaatioita se sallii ja mitä arvoja se voi saada. Identiteettinä toimii CPython-toteutuksessa objektin osoite muistissa. Korkeimmalla hierarkian tasolla Python-ohjelmat muodostuvat paketeista ja moduuleista. Paketit ovat erityisiä moduuleja, jotka vastaavat tiedostojärjestelmän kansioita, siinä missä varsinaiset moduulit vastaavat tiedostoja näissä kansioissa. Moduuleihin viitataan tiedostopolun tavoin mallillaimport paketti.alipaketti.moduuli as mdl ja niillä on attribuutteja kuten __name__ ja __file__. Tavallisia paketteja voidaan määritellä lisäämällä kansioon__init__.py-niminen tiedosto, jolloin Python tulkitsee tämän kansion Python-paketiksi ja kansiossa olevat Python-tiedostot moduuleiksi. Python-skriptin ajon aloittava moduuli saa nimen__main__ (eli__name__ == "__main__" on totta). Python-tulkki ajaa ohjelmat blokkeina yhdessä kehyksessä kerrallaan. Blokkeja muodostavat hierarkisesti skriptit, moduulit, luokat ja funktiot. Nimet näkyvät vain kunkin blokin sisällä, ellei näkyvyyttä olla muutettuglobal- tai nonlocal-avainsanoilla, tai kyseessä ole funktio, jolloin nimet näkyvät kaikille funktion sisältämille blokeille. Sanastollisesti kukin koodiblokki koostuu nimistä (muuttuja), avainsanoista (for), literaaleista (2.5), operaattoreista (==), erottimista (() ja näiden muodostamista fyysisistä ja loogisista riveistä. Python käyttää lauseiden ryhmittelyyn sisennystä – ei kaarisulkeita kuten monet muut kielet. Kaksoispisteitä käytetään koottuja lauseita aloitettaessa (esim.for i in range(10):), mutta muuten uusi rivi ja oikea sisennys riittää rivin ja lauseen päätteeksi. Luokkien ja funktioiden lisäksi koottuja lauseita ovat toistamiseenfor x in y tai while ja näissäbreak ja continue ehdolliseen suorittamiseen perinteinenif..elif..elsetai hahmonsovituksenamatch..case..case ja hahmomääritelmissä esim.if(engl. guard),|(tai) ja_(mitä tahansa) poikkeuksienhallintaantry..except..as..else..finally ja kontekstinhallintaanwith..as(yleensä avoin tiedosto). Yksinkertaisia lauseita Pythonissa ovat muun muassa muuttujaan sijoittaminen kuten x = [1, 2] operaattorisijoittaminen kuten x += 1(sama kuinx = x + 1) tyyppiannotaatiot kuten x: int = 1 assert, joka testaa sen jälkeen kirjoitetun ehdon return, joka pysäyttää funktion ja palauttaa objektin (taiNone) import x as y tai from x import y as z, joka tuo moduulin sisällön käyttöön break, joka pysäyttää ympäröivän silmukan continue, joka siirtää ympäröivän silmukan suoraan seuraavaan toistoon del, joka poistaa nimen tai korvaa arvon tyhjällä yield, joka tekee funktiosta generaattorin ja palauttaa objektin (toistuvasti) raise, joka toimeenpanee poikkeuksen pass jota ei tee mitään global, joka tuo nimen käytettäväksi ylimpään nimiavaruuteen, ja nonlocal, joka mahdollistaa pääsyn ulommissa näkyvyyksissä määriteltyihin nimiin. Lausekkeita Pythonissa ovat muun muassa nimet kuten muuttuja tai __yksityinen_funktio literaalit kuten "string" ja 1.56 lausekelistat kuten 1.2, 5.5, 10.2 tai () näkymät kuten [1,2,3], {"yksi", "kaksi"} ja {"avain": 1.2}(huom. listanäkymä voi sisältää literaalien lisäksi myös ns. comprehension-lauseen mallia[..for..in..if..]) nimettömät generaattorit kuten (x^2 for x in range(10)) attribuuttireferenssi kuten objekti.muuttuja tilaukset kuten objekti[5](__getitem__()) viipaloinnit kuten nimi[0:10:2] kutsut kuten nimi() await-lauseke, joka tauottaa ko-rutiinin ajon potenssioperaattori** unääriset operaattorit kuten +5, -2 ja ~x(__invert__()) binääriset aritmeettiset operaattorit+, -, * , @(matriisitulo),/, //(__floordiv__()) ja%(__mod__()) binääriset bittioperaattorit|(tai),&(ja) ja^(poissulkeva tai) vertailulausekkeet<, >, ==, >=, <=, !=, in, not in, is ja is not Boolen operaattoritand, or ja not(huom.and ja oreivät palauta totuusarvoja vaan viimeisimmän lausekkeen arvon, ja Boolen operaatioissaNone, 0 ja tyhjät tietorakenteet saavat myös totuusarvonFalse) mursu-operaattori:=, joka antaa nimen lausekkeelle ja palauttaa sen arvon tiivis ehtolausex if y else z ja nimettömät funktiot kuten lambda x, y: x**y. Sisäänrakennettuja tyyppejä ovat muun muassa numerotyypit kuten numbers.Number, numbers.Integraleliint ja bool, numbers.Realelifloat ja numbers.Complexelicomplex None, joka edustaa puuttuvaa arvoa sekvenssityypit kuten str, tuple, bytes, list, bytearray, array kuvaustyyppidict(sanakirja) kutsuttavat tyypit kuten käyttäjän määrittelemät ja sisäänrakennetut funktiot, metodit, generaattorit, ko-rutiinit, instanssimetodit, luokat ja luokkainstanssit moduulit, jotka edustavat loogista joukkoa objekteja I/O, joka edustaa avoimia tiedostoja NotImplemented, joka edustaa puuttuvaa toteutusta Ellipsis tai ... jota käytetään pääasiassa viipalointilausekkeissa edustamaan jotakin jatkumoa tai väliä sisäiset tyypit kuten koodi-, ajokehys-, traceback- ja viipaleobjektit sekä staattisten metodien ja luokkametodien objektit. Python on dynaamisesti tyypittävä, joten Pythonissa voidaan käyttää ns. ankkatyypitystä () eli objektin attribuutteja ja metodeja käytetään varsinaisesta tyypistä huolimatta ja mahdolliset tyyppivirheet otetaan vastaan ja käsitellään ("helpompi pyytää anteeksi kuin lupaa"). Kun tyyppivirheitä ei ole, objekti on käytännössä haluttua tyyppiä, koska sillä on sama rajapinta ("liikkuu ja vaakkuu kuin ankka, eli kyseessä on ankka"). Ankkatyypityksellä voidaan toteuttaa näin olio-ohjelmoinnin polymorfinen korvaus ilman periytymistä ja eksplisiittistä riippuvuutta valittuun tyyppiobjektiin. Luokat määritellään syntaksillaclass Luokka(Yläluokka1, Yläluokka2): ja luokan sisältö sisennetään tästä, mikä luo paikalliseen ympäristöön luokka-objektin. Luokassa määriteltyjä muuttujia kutsutaan attribuuteiksi ja funktioita metodeiksi. Metodien ensimmäinen argumentti ottaa vastaan aina objektin ja argumentin nimenä käytetäänself, jolloin metodia voidaan kutsua tyylilläobjekti.metodi(). Luokille voidaan antaa erityisiä metodeja, jotka määrittelevät, mitä Pythoniin sisäänrakennetut operaattorit ja funktiot tekevät kyseisen tyypin objekteille (engl. operator overloading). Näitä ovat muun muassa__init__()(alustus),__str__()(tekstiesitys),__lt__()(<-operaattori) ja__eq__()(==-operaattori). Uusi luokka voi siten emuloida sisäänrakennettuja tyyppejä, kun sille määritellään tarvittavat erityismetodit. Funktiot määritellään tyylillädef func(arg=None, *args, **kwargs): ja funktion sisältö sisennetään tästä, mikä luo paikalliseen ympäristöön kyseisen nimisen funktio-objektin.=määrittelee parametrille oletusarvon,* kaappaa ylimääräiset nimeämättömät argumentit yhteen tuple-objektiin ja** kaappaa ylimääräiset nimetyt argumentit yhteen sanakirjaan. Funktion argumentiksi voidaan antaa myös lauseke; tällöin vaaditaan, että*lausekepalauttaa generaattorin ja**lausekepalauttaa kuvauksen (esim. sanakirjan). Funktioita määritellessä tyyppivihjeet ovat muotoadef func(x: Tyyppi) -> Tyyppi:. Ennen funktion määritelmää voi lisäksi olla useita ns. decorator-lauseita – mallia@deco(arg)– jotka ottavat funktion argumenttina ja palauttavat sen jollakin tavalla muunnettuna. Ko-rutiinit (esim.async def func(x):) ovat erityisiä funktioita, jotka sallivat ajon tauottamisen ja jatkamisen käyttämällä avainsanojaawait, async for ja async withlauseita. Generaattorifunktiot palauttavat generaattorin, jolla on__next__(), send, throw() ja close()-metodit. Tyypillisestifor-silmukka käyttää sitä tuottamaan (yield) arvoja silmukkaan – näin koko iteroitavaa objektia ei tarvitse pitää muistissa kerralla. Generaattorikorutiini on tätä vastaava, mutta asynkroninen. Käyttö Python-tulkkia käytetään pääasiassa komentoriviltä antamalla ensimmäisessä argumentissa Python-skriptin tiedostonimi (esim.python hei-maailma.py). Python-tulkin aloitusympäristössä on alustettuna kolme moduulia –sys, builtins ja __main__– ja kaikki sisäänrakennetut ja standardimoduulit ovat käytettävissäimport-lauseella. Interaktiivisessa tilassa tulkki käsittelee yhden lauseen kerrallaan, muuten koko lähdetiedoston. Ympäristönhallintaohjelmat (esim. conda, venv) mahdollistavat useiden eri Python- ja kirjastoversioiden käytön samassa käyttöjärjestelmässä ilman konflikteja. Toteutukset Python-kielestä on tehty useita toteutuksia. Tunnetuimmat ovat C-ohjelmointikielellä tehty alkuperäinen (kielen määrittelevä) toteutus ja Java-ohjelmointikielellä tehty Jython. Muita toteutuksia ovat esimerkiksi IronPython .NET- ja Mono-alustoille sekä Python-kielellä itsellään uudelleentoteutettu PyPy. Mobiilialustoista Python on sovitettu myös Symbian S60 -alustalle . Lisäksi kielestä on kehitetty Maemo-alustaan optimoitu versio . Sulautettujen järjestelmien ohjelmointiin on myös MicroPython. Python-tulkki ja -kirjastot on kehitetty avoimen lähdekoodin projektina, ja niitä levitetään Pythonin oman lisenssin (Python Software Foundation License) alaisena, joka on yhteensopiva myös GPL-lisenssin kanssa. Pythonin lisenssi sallii lisäksi kaikenlaisen kaupallisen käytön ja jopa kaupallisen uudelleenlevittämisen. Python-koodin tulkitseminen ja ajoa edeltävä optimointi saattavat joskus olla hitaita prosesseja, ja Pythonia ajetaankin useimmiten tavukoodina hieman Javan tapaan. Tämä vie ohjelman suorituksesta pois yhden hitaammista vaiheista, tulkkaamisen tavukoodiksi; tulkkaamattoman Python-skriptin ajaminen saattaa olla moninkertaisesti tavallisen C-kielisen ohjelman ajamista hitaampaa. Toisaalta suurimmat eroavuudet suorituskyvyssä liittyvät käytettyihin tietorakenteisiin ja algoritmeihin, joten Python-kielinen toteutus ei ole automaattisesti hitaampi. Lisäksi Pythoniin voi tehdä helpohkosti C-kielisiä laajennoksia, jos erityinen nopeus on tarpeen. Historia Ensimmäinen versio Python-kielestä syntyi 1980-luvun loppupuolella. Alun perin kieli tehtiin jatkoksi ABC-ohjelmointikielelle korjaamalla siinä havaittuja puutteita ja tuomalla sen piirteisiin muun muassa poikkeusten käsittelyn. Kielen luoja Guido van Rossum on pysynyt kielen kehityksessä mukana koko sen historian ajan keskeisessä roolissa. Python on alun perin nimetty brittiläisen komediaryhmä Monty Pythonin tunnetun Monty Pythonin lentävä sirkus -televisiosarjan mukaan. Python-nimi koettiin lisäksi tarpeeksi lyhyeksi, yksilöiväksi sekä sopivan mysteeriseksi. Kielen dokumentaation koodiesimerkeissäkin pyritään välttämään liiallista vakavuutta satunnaisilla viittauksilla ryhmän tuotantoon.. Alkuperäisestä Python-kielestä jalostettu Python 2.0 julkaistiin 16. lokakuuta 2000. Kielen toinen täysversio sisälsi useita uusia ominaisuuksia, mukaan lukien täydellisen roskienkeruumekanismin ja Unicode-tuen. Suurin muutos tapahtui kuitenkin itse kielen kehitysprosessissa, jossa Python-yhteisölle annettiin vapaammat kädet osallistua mukaan kielen kehitykseen . Joulukuussa 2008 ilmestynyt Pythonin versio 3.0 toi kieleen jonkin verran uudistuksia. Periaatteena sen kehityksessä oli vähentää ominaisuuksien rinnakkaisia toteutustapoja poistamalla vanhoja tapoja tehdä asiat. Tästä seuraa, ettei kielen uusin versio ole taaksepäin yhteensopiva, eivätkä 2-versioiden mukaiset ohjelmat siis välttämättä toimi sellaisenaan. Muutoksia ovat muun muassa: print-avainsanan korvaaminen print()-funktiolla raw_input-funktion korvaaminen yksinkertaisempaan input-funktioon with-lause Jako-operaattorin / toiminnan muuttaminen niin, että int/int palauttaa float-tyyppisen luvun. Vanhaa jakolaskuoperaattoria voidaan vielä käyttää kirjoittamalla // Version 3 ja sen tuomien muutosten käyttöönottoa on pyritty tukemaan monella tavalla. Versiolla 2.5 voi ottaa jo käyttöön joitain uudistuksia komennolla from __future__ import * . Samoin versiolla 2.6 voidaan ottaa käyttöön kaikki version 3.0 tuomat uudistukset. Lisäksi Python 2.6:lla voidaan aktivoida varoitukset vanhanmallisen koodin käytöstä. Tämä helpottaa vanhanmallisen lähdekoodin muuttamista versiolle 3.0 sopivaksi. Lisäksi saatavilla on 2to3 työkalu, joka muuttaa valtaosan 2-sarjan koodista 3-versioon. Lähteet Aiheesta muualla Python-kielen kotisivu Suomenkielinen Python-opas (122ss.) Suomenkielinen Python-grafiikkaohjelmointiopas (92ss.) Suomenkielinen Python-opas graafisten käyttöliittymien toteuttamisesta (50ss.) Ohjelmointiputka: Python 3 -opas Vanhala, Erno; Nikula, Uolevi: Python 3 – ohjelmointiopas, versio 1.0 (2010) MicroPython Seulonnan keskeiset artikkelit

978

https://fi.wikipedia.org/wiki/Piippu

Piippu

Piippu on tupakan polttamiseen käytettävä väline, jossa on pyöreähkö pesä ja ontto varsi. Rakenne Osat Yhteisiä piirteitä piipuissa ovat pesä eli tila, jossa tupakka tai muu vastaava aines palaa ja tuottaa savua, sekä varsi, jonka tarkoituksena on viilentää savua. Piipun varsi valmistetaan nykyisin tavallisesti akryylimuovista tai eboniitista (jota joskus kutsutaan vulkaniitiksi). Erimallisissa piipuissa on eripituisia varsia. Savu on sitä viileämpää, mitä pitempi varsi on. Lyhytvartista piippua poltetaan usein hitaasti, jotta savut eivät tulisi suuhun liian kuumina. Joidenkin piippujen varressa on suodatin, johon myrkyllisten aineiden on tarkoitus imeytyä, ja joka tasaa savujen lämpöä ja kosteutta. Suodatin täytyy kuitenkin pitää puhtaana. Pesä ja varsi ovat yleensä toisistaan irrotettavia, mikä mahdollistaa piipun helpomman puhdistuksen ja myös suodattimien asettamisen ja vaihdon. Imupää levenee usein loppuaan kohti kalanpyrstön muotoisesti. Savureikä voi olla wedgetyyppinen, joka aukeaa suorakaiteen muotoisena reikänä. Orificmallinen savureikä on pieni ja pyöreä. Steckmallissa savureikä aukeaa imupäästä ylöspäin. Pesän materiaali Nykyisin yleisin piippujen pesien valmistusmateriaali on briaari. Sillä tarkoitetaan pensasmaisen puukellokanervan suurta juurenniskaa, juuriston keskellä olevaa suurta möykkyä. Briaari on kovaa ja kestää hyvin tulta, joten se soveltuu piippumateriaaliksi paremmin kuin muut puulajit. Briaaripiippuja alettiin valmistaa Ranskassa viimeistään 1850-luvulla, ja nykyisin se on syrjäyttänyt muut materiaalit. Briaaripuu kasvaa Välimeren rannikkomaiden karussa ja kivikkoisessa maaperässä. Puu selviää hengissä juurimöykkynsä poistamisesta ja kasvattaa tilalle uuden. Savi oli eurooppalaisten piippujen yleisin materiaali vuosisatojen ajan aina 1800-luvun lopulle asti. Savipiippuja eli liitupiippuja on helppo tehdä, ja ne ovatkin halpoja. Savi ei anna savuihin sivumakua, mutta savipiipun savuja kuvataan koviksi. Savipiippujen haittapuoli on se, että ne rikkoutuvat helposti. Merenvahasta alettiin tehdä piippuja 1700-luvulla, kun itävaltalainen kreivi toi sitä Turkista. Merenvaha on maaperässä esiintyvä huokoinen ja kevyt mineraali, jota löydetään melkein yksinomaan Turkista, missä melkein kaikki merenvahapiiput nykyisin valmistetaankin. Merenvaha on helposti kaiverrettavaa, ja aikoinaan merenvahasta tehtiinkin hyvin koristeellisia ja yksityiskohtaisia piippuja. Merenvahapiippu myös värjäytyy käytössä kauniisti ja antaa lauhkeat savut. Se on kuitenkin herkkä rikkoutumaan. Maissipiiput koverretaan maissintähkästä. Ne ovat hyvin huokeita mutta lyhytikäisiä. Maissipiipun savussa voi tuntua maissin maku. Kalebassipiiput valmistetaan pullokurpitsasta, joka saadaan kasvamaan käyrään muotoon kiristimien avulla. Kalebassipiippu on kookas mutta kevyt, ja sen savut ovat lauhkeat. Piipunpesien valmistusmateriaaleja ovat lisäksi kivi, antrasiitti, posliini ja lasi. Briaaria huonommin kuumaa kestäviä puulajeja, kuten koivua, mäntyä, leppää ja vaahteraa, ei nykyään juurikaan käytetä piipunpesien valmistamisessa, koska hehkuva tupakka polttaa itsensä lopulta pesän reunan läpi. Myös metallit soveltuvat huonosti tupakkapiippujen valmistamiseen liiallisen kuumenemisen vuoksi. Malleja Piippuja on monen mallisia. Niiden ulkonäkö vaihtelee pesän, varren ja suuosan koon sekä muotoilun mukaan. Eräitä yleisiä malleja: Piipputupakka Piipputupakkaa on kolmenlaista: leikattua, prässättyä ja kehrättyä. Leikattu tupakka vain leikataan valmistusvaiheessa. Prässätty tupakka puristetaan hydraulisessa puristimessa liuskoiksi. Kehrätty tupakka valmistetaan kuin köysi ja leikataan pieniksi pyörylöiksi. Piipputupakka palaa sitä nopeammin, mitä hienompaa se on. Käyttö Kun uutta piippua polttaa ensimmäistä kertaa, eli "polttaa sen sisään", pesän sisäpintaan muodostuu suojaava ja eristävä hiilikerros eli karstakerros. Jotkut voitelevat pesän sisäpinnan ennen ensimmäistä käyttöä. Sisäänpoltto tehdään yleensä vajailla pesällisillä. Tupakoinnin aluksi piipun pesä täytetään tupakalla tasaisesti sekä kevyesti painellen. Tupakka sytytetään tasaisesti yhdellä tai kahdella tulitikulla tai kaasusytyttimellä, jonka liekki suuntautuu suoraan alaspäin. Piippua poltellaan hitaasti ja nautiskellen. Savua ei imetä kovinkaan voimakkaasti. Tuhkia karistellaan välillä pois pesästä. Piipun voi välillä sammuttaa ja sytyttää myöhemmin uudelleen. Jokainen piipullinen poltetaan kuitenkin loppuun asti, tai muuten pesän pohjalle muodostuu kostea lammikko. Käytön jälkeen piippu tyhjennetään tuhkasta kääntämällä se ylösalaisin ja tarvittaessa kopauttamalla sitä. Palamaton tupakka poistetaan pesästä. Piipun voi puhdistaa käytön jälkeen rassilla. Terveysvaikutukset Piipunpolton terveysvaikutukset eivät poikkea merkittävästi muiden tupakointitapojen vaikutuksista. Vaikka piipunsavua ei yleensä vedetäkään henkeen, on keuhkosyöpään sairastumisen riski kuitenkin suuri. Piipunpoltto on myös huulisyövän yksi aiheuttaja. Nikotiinia on piipputupakassa keskimäärin enemmän kuin savukkeissa. Piipunsavussa on savukkeiden savua suurempia määriä haitallisia kemikaaliyhdisteitä, esimerkiksi fenolia. Piipusta tuleva savu on haitallista myös muille ihmisille polttajan itsensä lisäksi. Historia Vanhimmat tunnettut piiput on löydetty Luoteis-Kaliforniasta noin vuodelta 800 jaa. olevista kaivausalueilta. Tällä alueella tupakkaa oletetaan kasvatetun noin 860 jaa. Piiput ovat putken mallisia, ja niistä on pystytty kaasukromatografilla löytämään nikotiinia. Pohjois-Amerikan intiaanit valmistivat piippujaan monenlaisista materiaaleista, kuten savesta, stealiitista, luusta ja puusta. Heillä oli erilaisia piippuja eri tarkoituksiin. Esimerkiksi rauhanpiippua poltettiin ystävyyden, vieraanvaraisuuden ja rauhan merkiksi. Tomahawkpiippua puolestaan poltettiin sotapiippuna. Pohjoisten intiaanien toteemipiipussa oli kuvattuna heimon oma toteemieläin. Euroopan satamissa tupakkaa poltettiin piipussa jo 1500-luvun alkupuolella. Tavan toivat Eurooppaan espanjalaiset ja portugalilaiset merimiehet. Aluksi piipunpoltto kuului vain alakulttuuriin. Hovikelpoiseksi se tuli vasta myöhemmin: Englannissa varsin pian, mutta esimerkiksi Ranskassa vasta 1600-luvun alkupuoliskolla. Piipunpolton rinnalle tuli Euroopassa muitakin tupakoinnin muotoja 1700-luvulta alkaen, kuten nuuska, sikarit ja savukkeet. Englannissa savukkeet syrjäyttivät piipun suosituimpana tupakointimuotona 1910-luvulla. 1970-luvulla enää muutama prosentti koko maailman tupakantuotannosta valmistettiin piipputupakaksi. Valmistajia Keskeisiä piippumaita ja niiden suurimpia ja merkittävimpiä valmistajia: Iso-Britannia: Dunhill, Ashton, Northern Briars, Rattray’s, Ferndown, James Upshall Irlanti: Peterson Italia: Savinelli, Brebbia, Castello, Radice, Ardor, Mastro de Paja, Ser Jacopo, Il Ceppo, Spanu, Becker, Baldi Tanska: Stanwell, Chonowitsch, Ivarsson, Bjarne, Nørding, Anne Julie, S. Bang, Eltang Saksa: Vauen, Design Berlin, Garbe, Joura, Thomsen, Shaabi Ranska: Butz-Choquin, Chacom Turkki: Bauer, Altinok Japani: Tsuge, Tokutomi, Gotoh Yhdysvallat: Dr. Grabow, Kaywoodie, Boswell, Tinsky, Davis, Wiley, Talbert Muita piippuja Chillum eli silumi on perinteisesti savesta tai toisinaan myös puusta tehty piippu, jolla on pitkät perinteet Intian alueella. Yleensä chillumilla poltetaan charas-nimistä hasista, jonka sekaan yleensä laitetaan tupakkaa. Hooka(h), toiselta nimeltään nargile, syntyi Intiassa noin 1400-luvulla. Se on lasinen säiliö, jonka kierteillä kiinnitetystä kannesta lähtee yksi tai useampi letkullinen varsi, ja savua imetään niiden kautta. Sitä on myös kutsuttu suomalaisittain vesipiipuksi, koska säiliössä on kylmää vettä savua viilentämään. Rauhanpiippu eli calumet oli käytössä Yhdysvaltojen alkuperäiskansoilla. Calumet koostui putkesta, ja sen päässä sijaitsevasta pesästä, jossa yrttejä ja tupakan lehtiä poltettiin. Piiput olivat usein veistetty eläimen muotoon. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Piipunpoltto-opas . Pekka Jerkku oy: Ohjeita piippumiehelle. Sikarin- ja piipunpolton terveysriskit. Peach State Archaeological Society: Tubular pipes Tupakointivälineet Päihteiden polttaminen Seulonnan keskeiset artikkelit

980

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pii%20%28vakio%29

Pii (vakio)

Pii eli π on matemaattinen vakio, ympyrän kehän suhde halkaisijaan euklidisessa geometriassa. Pii esiintyy monilla matematiikan ja fysiikan alueilla. Vaihtoehtoisesti pii voidaan määritellä r-säteisen ympyrän pinta-alan suhteena r-sivuisen neliön pinta-alaan: . Joissain analyysin kirjoissa pii määritellään pienimmäksi positiiviseksi luvuksi , jolle . Piin likiarvo katkaistuna 100 desimaalin jälkeen on 3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679. Eukleideen Alkeet-teoksen luvussa XII todistetaan, että kahden ympyrän alan suhde on sama kuin niiden halkaisijoiden neliöiden suhde. Tästä seuraa, että ympyrän pinta-ala on vakio (= π / 4) kertaa sen halkaisijan neliö. Pii on irrationaaliluku eli luku, jonka desimaalikehitelmä on päättymätön ja jaksoton. Ferdinand Lindemann todisti vuonna 1882 piin olevan transsendenttiluku, eli luku, joka ei ole minkään rationaalilukukertoimisen polynomin nollakohta. Joissakin maissa pii tunnetaan myös nimillä Arkhimedeen vakio ja (erityisesti saksankielisellä alueella) Ludolphin luku matemaatikkojen Arkhimedes ja Ludolph van Ceulen mukaan. Piin vanhoja likiarvoja Koska pii on transsendenttiluku, sitä ei voi esittää päättyvänä lausekkeena peruslaskutoimituksia, potenssiinkorotusta ja juurenottoa käyttäen. Sitä on kuitenkin kauan arvioitu likimääräisesti. Vanhan testamentin Ensimmäisessä kuninkaiden kirjassa on 3: ”Hiram valoi myös pyöreän altaan, jota kutsuttiin mereksi. Se oli reunasta reunaan kymmenen kyynärän levyinen, korkeutta sillä oli viisi kyynärää, ja vasta kolmenkymmenen kyynärän pituinen mittanuora ulottui sen ympäri”. Ensimmäisiä säällisiä säilyneitä :n likiarvoja on egyptiläisen matemaatikko Ahmosen käyttämä. Se on säilynyt laskutehtävissä, jotka sisältyvät niin sanottuun Rhindin papyrukseen. Sen mukaan ympyrän pinta-ala on yhtä suuri kuin sellaisen neliön, jonka sivu on 8/9 ympyrän halkaisijasta. Tämä vastaa :n likiarvoa 256/81 eli noin 3,16. Noin 2 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua babylonialaiset otaksuivat, että on joko 3 tai (yksi desimaali oikein). Myös likiarvo (kaksi des. oikein) on tiedetty pitkään. Kreikkalainen filosofi ja matemaatikko Arkhimedes todisti ympyrän sisään ja ympärille piirrettyjen monikulmioiden avulla, että ympyrän kehän ja halkaisijan suhde on lukujen ja välillä. Ptolemaios käytti :n arvoa (kolme des. oikein). Kiinalainen Tsi Ch'ung-Chi löysi 400-luvulla :lle arvon (kuusi des. oikein), jota parempi murtolukuarvio on vasta (yhdeksän des. oikein). Luku todistettiin irrationaaliluvuksi 1700-luvulla. Piin laskeminen sarjakehitelmien avulla Piin voi esittää päättymättömänä sarjana. Eräs varhainen ja yksinkertainen tapa määritellä pii sarjana on Gottfried Leibnizin kehittämä Gregory–Leibniz-sarja: Tämä sarja suppenee kuitenkin liian hitaasti, jotta sitä kannattaisi käyttää piin likiarvojen laskemiseen. Siitä olisi laskettava vähintään 294 ensimmäistä termiä, jotta saataisiin edes kaksidesimaalinen likiarvo 3,14. Vuonna 1706 John Machin todisti kuitenkin seuraavan yhtälön: Koska arkustangentin Taylorin sarjakehitelmä on saatiin tästä piille nopeasti suppeneva ja käyttökelpoinen sarjakehitelmä: Machin itse laski tällä kaavalla piin 100 desimaalin tarkkuudella, ja myöhemminkin tätä sarjaa on paljon käytetty yhä tarkempien likiarvojen laskemiseen. Alkulukujen 7, 11, 13, … avulla on johdettu tulokaava Edellistä pienemmistä alkuluvuista 2, 3, 5, … lähtien pätee myös tulokaava Vuorottelevista sarjoista voidaan mainita tulos , josta saadaan Muita äärettömiä sarjoja: . Muutama BBP-kaava: Piin laskeminen tulokehitelmien avulla Wallisin tulo: Viètan kaava: . Muita äärettömiä tuloja: Piin approksimaatioita Piin avulla laskiessa voidaan lausekkeissa se korvat erityisellä lausekkeella. kaksi oikeaa desimaalia: kolme oikeaa desimaalia: kolme oikeaa desimaalia: Ramanujanin kehittämä approksimaatio, kolme oikeaa desimaalia: neljä oikeaa desimaalia: kuusi oikeaa desimaalia: Ramanujanin kehittämä approksimaatio, kahdeksan oikeaa desimaalia: yhdeksän oikeaa desimaalia: yhdeksän oikeaa desimaalia: 17 oikeaa desimaalia: 29 oikeaa desimaalia: 51 oikeaa desimaalia: 160 oikeaa desimaalia: missä ja . Piin desimaalien laskeminen Englantilainen amatöörimatemaatikko William Shanks (1812 – 1882) laski 20 vuoden ajan piin desimaaleja käsin ja ratkaisi luvun 707 desimaalin tarkkuudella. Vuonna 1945 kuitenkin huomattiin, että laskun 528. desimaali oli laskettu virheellisesti. Nykyään piin desimaaleja lasketaan tietokoneilla. 1900-luvulla pii tunnettiin jo yli miljardin desimaalin tarkkuudella, ja nykyään (elokuu 2021) siitä tiedetään ensimmäiset 62,8 biljoonaa desimaalia. 1990-luvulla kehitettiin tapoja laskea piin heksadesimaaliesityksen numeroita, mistä tahansa kohdasta ilman, että aiempia numeroita tarvitsee tietää. Muita esimerkkejä Kun kolikko heitetään satunnaisesti neliöruudukolle, jossa kunkin neliön sivun pituus on sama kuin kolikon halkaisija (eli kaksi kertaa säde r), niin todennäköisyys, että kolikko peittää neliöiden risteyskohdan kuvassa esitetyllä tavalla, on π/4. Toistamalla koe lukuisia kertoja saadaan piille kokeellinen likiarvo. Avoimia kysymyksiä Vaikka piistä tiedetään paljon, on vielä useita avoimia kysymyksiä sen desimaaleihin liittyen: Onko desimaaleissa toistuvia kuvioita, vai onko ketju hahmoton? Toistuvatko jotkin numerot tai luvut piissä useammin kuin toiset? Katso myös Luettelo piin laskukaavoista Feynmanin piste Tau (vakio) Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Gutenberg-projektin teksti, jossa on ensimmäiset 10 miljoonaa desimaalia PiFastilla voi itse laskea piin ja muiden vakioiden arvoja erittäin tarkasti Pi-memory Pii-laskin, joka toimii selaimessa Seulonnan keskeiset artikkelit

981

https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri%20J%C3%A4rvinen

Petteri Järvinen

Petteri Jukka Järvinen (s. 9. helmikuuta 1962 Tampere) on suomalainen tietotekniikka-asiantuntija, tietokirjailija, tutkija, tietotekniikan kouluttaja ja konsultti. Hänen kuukausittainen kolumninsa on ilmestynyt Tietokone-lehdessä ja sen seuraajassa Tivissä vuodesta 1984 lähtien. Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja ja testejä Prosessori- ja Mikrobitti-lehtiin, sekä vuosina 2003–2009 Talouselämään. Järvinen on pitänyt urallaan noin 2 000 esitystä, puhetta ja koulutusta ja kirjoittanut vuodesta 1986 lähtien yli 1 300 artikkelia sanoma- ja aikakauslehtiin sekä yli kolmekymmentä kirjaa. Hän on toiminut asiantuntijana lukuisissa radio- ja televisio-ohjelmissa. Elämä ja ura Petteri Järvinen tutustui tietokoneisiin ja ohjelmointiin lukioaikanaan etenkin Apple II:n kautta, joka kuului ensimmäisiin kotitietokoneisiin. Hän valmistui diplomi-insinööriksi Tampereen teknillisestä korkeakoulusta (TTKK). Järvinen on työskennellyt Topdatassa, Davassa, Nokia Datalla, R. Linturi Oy:llä ja Saunalahti/Jippii Groupissa. Oma koulutus- ja konsultointiyritys Petteri Järvinen Oy hänellä on ollut vuodesta 1992 sekä yhteisyritys Rissa & Järvinen Oy Mika Rissan kanssa 1995–1998. Jippii Groupin hallituksessa istunut Petteri Järvinen oli muiden johtoon kuuluneiden henkilöiden ohella keväällä 2007 syytettynä Jippiin talousrikoksista, joista syyttäjä oli vaatinut ehdotonta vankeustuomiota. Käräjäoikeus vapautti vuonna 2007 internetyhtiön ex-johtajat kaikista syytteistä. 28. toukokuuta 2009 Helsingin hovioikeus tuomitsi Petteri Järvisen 120 päiväsakkoon (noin 10 000 euroa) tiedottamisrikoksesta. Lisäksi hän kertoi joutuneensa maksamaan noin 150 000 euroa oikeudenkäyntikuluja. Korkeimman oikeuden päätöksen myötä tuomio kuitenkin kumottiin joulukuussa 2012. Järvinen oli kokoomuksen ehdokkaana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Uudeltamaalta. Hän sai 2 430 ääntä mutta ei tullut valituksi. Järvinen on kritisoinut Wikipediaa. Hän arvioi vuonna 2007, että Wikipediaa tehdään kirjoittajien eikä lukijoiden ehdoilla, toisin kuin perinteistä tietosanakirjaa. Hän on esittänyt kritiikkiä myös Suomen digi-TV-projektia kohtaan. Tunnustuksia Petteri Järvinen on saanut seuraavat tunnustukset: Valtion tiedonjulkistamispalkinto (1988) Vuoden ATK-vaikuttaja (Tietotekniikan liitto) (1989) Lauri Jäntin palkinto, kunniamaininta teoksista mikrotietokonealalta (1989) Tietotekniikan popularisoija (SEFEK) (1996) Suomen tietokirjailijat ry:n tunnustuspalkinto (1999) Vuoden edistäjä (Tietotekniikan kehittämiskeskus ry) (2000) Kirjallinen tuotanto Petteri Järvinen on julkaissut osan kirjoistaan ilmaiseksi PDF-muodossa blogissaan. Lähteet Aiheesta muualla Petteri Järvinen Oy Petteri Järvisen blogi Havaintoja digimaailmasta Petteri Järvisen blogi Bittimittari Ylen Elävä arkisto: Tietotekniikkaguru Petteri Järvinen Suomalaiset tietokirjailijat Vuonna 1962 syntyneet Elävät henkilöt

982

https://fi.wikipedia.org/wiki/Platon

Platon

Platon (, ; 427–347 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja Akatemian perustaja, jota pidetään yhtenä antiikin ja koko historian vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Hän oli Sokrateen kuuluisin oppilas ja Aristoteleen opettaja. Filosofina Platon oli rationalisti, realisti, idealisti ja dualisti, ja hän on ollut monien näihin liittyvien ajatusten innoittaja myöhemmässä filosofiassa. Hän kirjoitti lukuisista filosofisista aiheista ja käsitteli erityisesti etiikkaa, politiikkaa, metafysiikkaa ja tietoteoriaa. Platon tunnetaan erityisesti ideaopistaan, kirjoittamistaan dialogeista (muun muassa Pidot, Faidros ja Valtio) sekä Sokrateen puolustuspuheesta. Platonin dialogit ovat antiikin ainoina säilyneet todennäköisesti kokonaisuudessaan nykypäivään, mutta osaa hänen nimissään kulkevista teoksista pidetään epäperäisinä, myöhempien platonikkojen kirjoittamina. Platon oli tyyliltään kaunokirjailija, joten hänen kirjoituksensa sisälsivät tarinoita, vertauskuvia ja myyttejä yhdistettynä käsitteiden tutkimiseen. Platon kirjoitti myös Sokrateen opetuksia muistiin, ja myös Platonin dialogeissa Sokrates on miltei poikkeuksetta pääosassa. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Sokrateen hahmon mielipiteet dialogeissa ovat todellisen historiallisen Sokrateen ajatuksia, ja missä määrin Platonin omia ajatuksia, jotka on pantu Sokrateen nimiin (niin kutsuttu sokraattinen ongelma). Sokrates vaikutti joka tapauksessa merkittävästi Platonin ajatteluun ja todennäköisesti ainakin osa Platonin varhaisempien teosten käsittelemistä ajatuksista on lainattu tai sovellettu Sokrateelta. Elämä Tiedot Platonin elämästä ovat peräisin pääosin kuudesta antiikin ajalta nykyaikaan säilyneestä lähteestä. Näihin kuuluvat Filodemoksen Academicorum philosophorum index Herculanensis -teoksen säilyneet katkelmat ensimmäiseltä vuosisadalta eaa.; Apuleiuksen De Platone et eius dogmate -teoksen ensimmäiset luvut 100-luvulta; Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit -teoksen kolmas luku, ”Platonin elämä”, 200-luvulta; Olympiodoroksen In Platonis Alcibiadem commentaria 500-luvulta; sekä Hesykhios Miletoslaisen Onomatologokseen (500-luku) perustuva maininta Sudassa (900-luku). Nuoruus Platon oli kotoisin Ateenasta Kollytoksen demoksesta, ja hän syntyi joko siellä tai Aiginalla. Hänen isänsä oli Ariston, Aristokleen poika ja hänen äitinsä Periktione. Platon syntyi suhteellisen yläluokkaiseen perheeseen, sillä hän oli äitinsä puolelta sukua tunnetuille valtiomiehille Solonille ja Glaukonille. Myös hänen isänsä oli ylimyksellistä sukua. Platonilla oli kaksi veljeä, Adeimantos ja Glaukon, sekä sisar Potone, joka oli Platonin myöhemmän oppilaan ja seuraajan Speusippoksen äiti. Platon itse ei mennyt koskaan naimisiin, eikä vaikuta olleen paljonkaan tekemisissä naisten kanssa lapsuutensa jälkeen. Diogenes Laertioksen mukaan Platonin oikea nimi oli isoisänsä mukaan Aristokles. Lempinimen Platon hänen kerrotaan saaneen painikumppaneiltaan. Se tarkoittaa kreikaksi leveää (platys). Ei tiedetä tarkoitettiinko sillä mahdollisesti hänen ulkoista olemustaan, kuten otsaa tai painin kehittämää rintakehää, vai hänen ”tyylinsä laveutta”. Joidenkin mukaan Platon olisi kuitenkin ollut hänen oikea nimensä. Tätä tukee se, että se oli tavallinen nimi tuohon aikaan. Dikaiarkhos kertoo Platonin osallistuneen painijana Isthmian kisoihin. Urheilun lisäksi nuorta Platonia kiinnostivat maalaus ja runous: hänen sanotaan kirjoittaneen sekä dityrambeja, lyriikkaa että tragedioita. Diogeneen mukaan Platon toimi Ateenassa koregina. Sokrateen oppilaana Platon tutustui Sokrateehen vuonna 407 eaa., jolloin hän oli 20-vuotias. Hänestä tuli välittömästi tämän oppilas. Platon oli saanut yhteiskuntaluokkansa mukaisesti hyvän koulutuksen ja perehtynyt siten myös filosofiaan jo aiemmin, mutta Sokrateen tapaamisen jälkeen filosofiasta tuli hänen elämäntehtävänsä. Sukutaustansa vuoksi Platonin olisi ollut luonnollista antautua poliittiselle uralle, mutta Ateenan levottomat ajat peloponnesolaissotaa seuranneina vuosina saivat hänet hylkäämään politiikan. Tarinan mukaan Platon hautasi myös haaveensa runoilijan urasta kuultuaan ensimmäisen kerran Sokrateen puhuvan. Hänen väitetään polttaneen kirjoittamansa tragediat päästyään perille uudesta kutsumuksestaan. Näiden perinteisten vaikuttamiskeinojen, politiikan ja kirjallisuuden, sijasta hän valitsi oman tapansa uudistaa yhteiskuntaa ja hahmotella omanlaistaan yhteiskuntautopiaa. Platon oli Sokrateen oppilaana kahdeksan vuotta, Sokrateen vuonna 399 eaa. tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Antiikin aikana Platon laskettiin pitkään vain yhdeksi sokraatikoksi muiden joukossa, eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista merkittävimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Platon vaikuttaa itsekin katsoneen, ettei kuulunut Sokrateen kaikkein lähimpiin ystäviin. Platon oli myös huonoissa väleissä monien muiden sokraatikkojen, erityisesti Ksenofonin, Antistheneen, Aristippoksen ja Aiskhineen kanssa. Ksenofonin kanssa hänen katsottiin kilpailleen, koska he kirjoittivat samanlaisista aiheista, kuten puolustuspuheen Sokrateelle sekä teoksen nimeltä Pidot. Toisaalta erityisesti Platonin ja Ksenofonin välistä kitkaa on myöhemmissä legendoissa myös liioiteltu. Platon osallistui – ainakin oman kertomuksensa mukaan – Sokrateen oikeudenkäyntiin, mutta ei ollut paikalla tämän kuollessa: Faidonin mukaan hän oli tuolloin sairaana. Sokrateen saama kohtelu liikutti Platonia suuresti, ja suurin osa hänen varhaisista töistään sisältää muistelmia hänen mestaristaan. Platon ihaili Sokratesta niin paljon, että teki tästä myöhemmin dialogiensa päähenkilön ja pani omat ajatuksensa kokonaan tämän nimiin. Todellisuudessa ajatukset lienevät Platonin omia, mutta innoitus niihin on mitä ilmeisimmin tullut Sokrateelta, sillä vain niin voidaan selittää hänen Sokrateehen kohdistamansa ihailu. Sokrateen kuoleman jälkeen, 28-vuotiaana, Platon muutti joksikin aikaa Megaraan Eukleideen luokse yhdessä eräiden muiden Sokrateen oppilaiden kanssa. He pakenivat mahdollisia vainoja, jotka olisivat saattaneet kohdistua kuolemaan tuomitun Sokrateen oppilaisiin. Tarinoiden mukaan Platon matkusteli lisäksi ainakin Egyptissä ja Kyrenessä ennen paluutaan Ateenaan. Kerrotaan, että hän olisi tavannut Egyptissä ennustajia ja pappeja sekä Kyrenessä matemaatikko Theodoroksen. Platon olisi halunnut matkustaa myös Aasiaan tapaamaan maageja, mutta sodat estivät sen. Hänen matkakumppaneikseen mainitaan Eudoksos ja Simmias, ja jopa Euripides. Sokrateen lisäksi Platon sai paljon vaikutteita muiden muassa Herakleitokselta ja Parmenideelta. Diogenes Laertios kertoo, että Platon olisi liittynyt Sokrateen kuoleman jälkeen Kratyloksen ja Hermogeneen seuraan. Ensin mainittu oli ollut Herakleitoksen oppilas, ja jälkimmäinen puolestaan oli omaksunut Parmenideen ajatukset. Lisäksi Platon sai myöhemmin vaikutteita pythagoralaisilta, joihin hän tutustui Italiassa käydessään. Varhaiset dialogit Sokrateen puolustuspuheen ajatellaan yleensä olevan Platonin varhaisin teos. Se on puhe, jonka Sokrates piti puolustuksekseen omassa oikeudenkäynnissään. Vaikka se ottaa antiikille tyypillisesti joitakin vapauksia taiteellisen vaikutelman nimissä, sen ajatellaan kuvaavan alkuperäisen puheen ytimen hyvin. Pian Sokrateen kuoleman jälkeen Platon kirjoitti myös ensimmäiset, niin sanotut varhaisvaiheen dialoginsa. Niihin lukeutuvat laajempi ja lyhyempi Hippias, Ion, Kriton, Kharmides, Lakhes, Lysis, Euthydemos, Euthyfron, Gorgias ja Protagoras sekä Valtion ensimmäinen kirja. Teokset valmistuivat mahdollisesti hyvin pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Osa on periaatteessa saattanut valmistua jo Sokrateen eläessä. Tällaisiksi on epäilty erityisesti Ionia ja lyhyempää Hippiasta. Diogenes Laertioksen kertoman tarinan mukaan Platon olisi lukenut dialogiaan Lysis Sokrateelle, joka olisi suuttunut, koska Platon oli kirjoittanut siihen sellaista, mitä Sokrates ei ollut koskaan sanonut. Sokrateen puolustuspuhe ja Kriton ovat sisältönsäkin puolesta syntyneet luonnollisesti vasta Sokrateen kuoleman jälkeen. Noin vuonna 389 eaa. Platon matkusti ensimmäisen kerran Suur-Kreikkaan ja Sisiliaan nykyisen Italian alueelle. Hän kävi sekä Taraksessa että Syrakusassa. Yhtenä matkan syynä saattoi olla halu tutustua pythagoralaiseen filosofiaan. Taraksessa hänen tiedetään olleen yhteydessä ainakin pythagoralaiseen Arkhytakseen. Diogeneen mukaan hän tapasi Italiassa myös samaan koulukuntaan kuuluneet Filolaoksen ja Eurytoksen. Syrakusassa Platon tutustui kaupungin tyranniin Dionysios vanhempaan sekä tämän sukulaiseen Dioniin ja opetti näille filosofiaa. Dionysios itse ei suostunut hylkäämään väkivaltaisia hallintoperiaatteitaan, mutta Dionista tuli Platonin oppilas ja ystävä. Platon palasi Ateenaan vuonna 388 eaa., koska Dionysios ajoi hänet pois loukkaantuneena hänen opetuksistaan, joiden mukaan tyranni ei saa hallita pelkästään voimaa käyttäen vaan hänen olisi oltava myös erityisen hyveellinen. Erään kertomuksen mukaan Dionysios olisi myynyt Platonin orjaksi Spartan lähettiläälle Pollikselle ja kyreneläinen Annikeris olisi sitten vapauttanut tämän. Platonin varhaisten dialogien kausi sijoittuu näin Sokrateen kuoleman ja Platonin ensimmäisen Sisilian matkan väliin, noin vuosille 399–387 eaa. Platonin Akatemia, keskivaiheen dialogit Italiasta palattuaan Platon perusti tunnetun filosofikoulun Akatemian. Tämä tapahtui noin vuonna 385 eaa., jolloin Platon oli noin 40-vuotias. Akatemia sai nimensä siitä, että se toimi Ateenassa Akademeian lehdossa. Siellä sijaitsi puistomainen urheilupaikka, jossa Platon alkoi opettaa filosofiaa ympärilleen kerääntyneille filosofian harrastajille. Kuuluisimpiin oppilaisiin lukeutuu Aristoteles, joka opiskeli siellä monien muiden tunnettujen oppineiden tavoin useiden vuosien ajan. Muita Platonin oppilaita olivat muiden muassa Speusippos, Ksenokrates, Filippos, Dion, Herakleides, Lykurgos ja Demosthenes. Platonin oppilaina oli myös naisia. Akatemia oli yksi varhaisimmista järjestäytyneistä oppilaitoksista länsimaissa, ja opetuksen lisäksi sen toimintaan kuului tutkimusta kaikilta tieteen aloilta. Platonille itselleen Akatemian perustaminen on todennäköisesti ollut hänen merkittävin saavutuksensa. Hän toimi Akatemian johdossa keskeytyksettä noin kaksikymmentä vuotta ja yhteensä noin neljäkymmentä vuotta. Hän luovutti koulun ainoastaan matkojensa ajaksi Herakleideen johtoon. Tänä kautena hänen filosofiansa kehittyi täyteen kypsyyteensä. Tuona aikana Platon kirjoitti myös keskivaiheen dialogit, joihin lukeutuvat hänen kuuluisimmat teoksensa Valtio ja Pidot. Muita keskivaiheen dialogeja ovat Faidon, Kratylos, Meneksenos ja Menon, joista kolmen viimeisen katsotaan joskus kuuluvan varhaisten ja keskivaiheen dialogien väliseen siirtymäkauteen. Siirtymävaiheeseen kohti myöhäisvaihetta kuuluvat lisäksi Parmenides, Theaitetos ja Faidros. Siirtymävaiheet mukaan lukien keskivaiheen dialogien kausi sijoittuu vuosille 387–355 eaa. Myöhäisvaiheen dialogit Vuonna 366 eaa. Platon matkusti toisen kerran Sisiliaan Dionysios nuoremman ja tämän neuvonantajaksi nousseen Dionin kutsumana. Platonin tarkoituksena oli todennäköisesti opettaa nuorelle tyrannille Valtiossa määrittelemänsä filosofikuninkaan ihanteet. Diogenes Laertioksen mukaan hänen tarkoituksensa oli pyytää Dionysiokselta maata ja asukkaita, jotka ryhtyisivät elämään hänen suunnittelemansa valtiomuodon mukaan. On kuitenkin epävarmaa, haaveiliko hän todellisuudessa varsinaisen ihannevaltion perustamisesta Sisiliaan. Lopulta Dionysios ja Dion kuitenkin riitaantuivat, ja myös Platon joutui ennen pitkää poistumaan maasta. Hän palasi Ateenaan koulunsa johtoon vuonna 365 eaa. Vuonna 361 eaa. Platon palasi Sisiliaan kolmannen ja viimeisen kerran, sillä hänet kutsuttiin takaisin. Hänen tarkoituksenaan oli saada sovinto Dionysioksen ja Dionin välille. Sovun rakentaminen kuitenkin epäonnistui, ja Platon joutui panttivangiksi. Hän pääsi palaamaan Ateenaan vuonna 360 eaa. Sisilian-matkoja lukuun ottamatta Platon toimi Akatemian johdossa elämänsä loppuun asti osoittamatta merkittävää vanhuudenheikkoutta. Palattuaan lopullisesti Ateenaan Platon kirjoitti myöhäisvaiheen dialoginsa. Niihin kuuluvat (mahdollisesti aikajärjestyksessä) Sofisti, Valtiomies, Filebos, Timaios, Kritias ja Lait. Platon kuoli noin 80-vuotiaana vuonna 347 eaa. Diogenes Laertioksenkin välittämän luotettavamman tiedon mukaan hän kuoli kesken hääaterian, Ciceron mukaan puolestaan kesken kirjoittamisen. Platonin kuolema oli Ateenassa merkkitapaus. Hänet haudattiin Akatemian alueelle koko koulun osallistuessa hautajaissaattoon, ja myös Filippos II:n kerrotaan osallistuneen hautajaisiin. Platonin muistolle omistettiin kulttimenot, joihin kuului vuotuinen juhla. Lait, joka oli Platonin kuollessa kesken ja kirjoitettuna pelkästään vahatauluille, julkaistiin vasta kuoleman jälkeen. Myöhäisvaiheen dialogien kausi sijoittuu siis vuosille 355–347 eaa. Filosofia Platon, kuten Sokrateskin, ajatteli että viisaudessa oli jotakin jumalallista, että filosofia, joka sai alkunsa tiedonhalusta, oli älylliselle ihmiselle välttämätöntä toimintaa ja suurimpia siunauksia, joista ihminen pääsee osalliseksi. Kun ihminen tavoittelee viisautta rakastajan intohimolla, siitä tulee sielun puhdistaja, joka ohjaa häntä yönkaltaisesta pimeydestä valoon. Tällainen viisauden tavoittelu vaatii kuitenkin sitä, että ihminen on ollut jo alun perinkin yhteydessä jumaluuteen, ja tämä yhteys merkitsee puolestaan sitä, että sielu on luonteeltaan jumalallinen ja kuolematon ja että sillä on synnynnäinen tarve tulla ikuisen kaltaiseksi. Filosofian kautta saa alkunsa paitsi tieto, myös oikea toiminta. Sokrateen ajatus, että hyve on käytännöllistä tietoa, tulee esille dialogissa Protagoras ja siihen liittyvissä pienemmissä dialogeissa. Ne luovat Platonin etiikan perustan kumoamalla yleisiä näkemyksiä, joita moraaliin ja hyveisiin liitettiin. Vaikka sanoja etiikka ja fysiikka ei edes esiinny Platonin teoksissa eikä dialektiikkaakaan esitetä erillisenä alana, Platonia voidaan silti pitää filosofian klassisen kolmijaon – dialektiikka (ja logiikka), fysiikka ja etiikka – alullepanijana. Hänellä oli todennäköisesti tavoitteenaan kehittää sokraattinen menetelmä tieteelliseksi dialektiseksi (loogiseksi metafyysiseksi) järjestelmäksi, joka tarjoaisi perustan sekä inhimilliselle tiedolle (fysiikka) että toiminnalle (etiikka). Tämän vuoksi hän erotti yleisen tietoon tähtäävän tutkimuksen ja ymmärryksen ainakin jossain määrin fysiikkaan ja etiikkaan liittyvistä asioista. Dialogeista Theaitetos, Sofisti, Parmenides ja Kratylos ovat etupäässä dialektisia, Protagoras, Gorgias, Valtiomies ja Filebos etupäässä eettisiä, ja Timaios käsittelee etupäässä fysiikkaa. Platonin voidaan kuitenkin nähdä olleen menestyksekkäämpi dialektiikassa ja etiikassa kuin fysiikassaan. Platonin ajattelua on tulkittu lähinnä kahdella tavalla. Antiikin aikana hänen teostensa katsottiin muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden. Nykyaikana Platonin ajattelun sen sijaan useimmiten katsotaan kehittyneen ja muuttuneen ajan kuluessa. Vastaavasti siinä, missä aiemmat tutkijat pyrkivät järjestämään Platonin dialogit aiheiden mukaan niin, että ne muodostaisivat mahdollisimman järkevän kokonaisuuden, nykyajan tutkijat ovat pyrkineet ennen kaikkea selvittämään sitä, missä järjestyksessä dialogit on kirjoitettu. Dialogien saamasta arvostuksesta huolimatta Platon itse piti suullista opetusta huomattavasti arvokkaampana. Platonin suullisista opetuksista, kuten luennosta ”Hyvästä”, on säilynyt jonkin verran tietoa. Platonin omaan ajatteluun pohjautuvaa myöhempää filosofiaa kutsutaan platonismiksi. Todellisuuden kaksi tasoa Platonin varhaisemmat dialogit käsittelivät lähinnä niitä menetelmiä, joilla voidaan saavuttaa tietoa, ja myöhäisemmät dialogit oikeudenmukaisuutta ja käytännöllistä etiikkaa. Perustavana ajatuksena Platonilla oli kaikessa filosofiassaan aina se, että aistien avulla saavutettu tieto on epävarmaa ja epäpuhdasta ja että ainoastaan mietiskelevä sielu voi saavuttaa todellista tietoa. Ainoastaan tällaisella tiedolla on tieteellistä ja eettistä merkitystä. Todellisuuden jakaminen tällä tavalla kahteen tasoon, ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan korkeampaan todellisuuteen ja aistittavissa olevaan alempaan todellisuuteen eli maailmaan ympärillämme, oli Platonin filosofian keskeisin piirre, ja tästä mallista voidaan lähes jokaisen Platonin teoksen nähdä olevan riippuvainen. Dialogeissaan Platon esittää tähän jakoon perustuvia näkemyksiään niin metafysiikasta, järjestä, tiedosta ja tiedon hankkimisesta, sielusta, etiikasta, ihmiselämästä kuin ihanteellisen valtion toiminnastakin. Platonin filosofian voidaan katsoa perustuvan paitsi Sokrateen, myös Herakleitoksen, Parmenideen ja Pythagoraan ajatuksiin. Erään näkemyksen mukaan hänen eettinen ja poliittinen oppinsa vastasi Sokrateen opetuksia, oppi aistittavista asioista Herakleitosta ja oppi ajateltavista asioista Parmenidesta ja Pythagorasta. Herakleitos oli nähnyt maailman jatkuvassa muutoksen tilassa, Parmenides taas tavoitteli maailmassa olevaa muuttumatonta tosiolevaista. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hän nimittäin katsoi, että toiset asiat ovat aistittavissa ruumiin avulla ja toiset puolestaan ajateltavissa ruumista käyttämättä. Muuttuvan maailman asiat olivat niitä, jotka aistitaan ruumiilla, kun taas muuttumattomia asioita voidaan ajatella pelkällä järjellä. Pythagoralaisuus vaikutti Platonin ajatuksiin muuttumattomien asioiden taustalla olevasta matemaattisesta perustasta. Metafysiikka Platonin ajattelun tunnetuimpia osatekijöitä on ideaopiksi kutsuttu dualistinen metafysiikka. Siinä maailma jaetaan kahteen puoleen edellä kuvatun kahden todellisuuden tason periaatteen mukaisesti: järjen käsitettävissä olevaan "muotojen" maailmaan eli ideamaailmaan ja aistein havaittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman muodoista eli ideoista (kreik. idea tai eidos). Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan älyllä ja ymmärryksellä eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta. Platonille ideat olivat siis ikään kuin aistittavissa maailmassa olevien asioiden puhtaita ja muuttumattomia arkkityyppejä, ja tämä koski sekä aineellisia että aineettomia asioita: yhtä lailla kuin kaikkia yksittäisiä hevosia yhdisti Hevosen idea, josta ne olivat epätäydellisiä kopioita, samoin kaikkia yksittäisiä kauniita asioita yhdisti Kauneuden idea, josta ne olivat osallisia. Platonin myöhemmän ajattelun keskeinen piirre oli yleinen matematisointi, ja hän ajatteli luvuilla ja geometrisillä muodoilla (Platonin kappaleet) olevan vastineensa ideamaailmassa. Platon esitti ideaoppinsa muun muassa dialogeissa Faidon ja Valtio. Viimeksi mainitussa Platon havainnollisti ajatuksiaan useilla tunnetuilla vertauksillaan, joihin kuuluvat luolavertaus, aurinkovertaus ja jaettu jana. Näiden lisäksi Parmenides sisältää ideaopin itsekriittisen käsittelyn, ja Sofistissa ja Valtiomiehessä Platon lähestyy ajatusta kokonaan uudelta kannalta. Sen vuoksi tutkijat ovat myös kysyneet, muuttiko Platon jossain vaiheessa mieltään ideoiden luonteen suhteen. Myöhemmässä filosofiassa Platonin näkemyksiin liittyy läheisesti niin kutsuttu platoninen realismi. Tietoteoria Platonin ideaopin päätavoitteena on ilmeisesti ollut tiedon takaaminen muuttuvassa maailmassa. Tämä oli antiikin aikana merkittävä filosofinen ongelma, koska tiedon katsottiin olevan jotakin pysyvää, kun taas maailmassa kaikki vaikuttaa olevan epävakaata ja muutoksen tilassa. Platonin ratkaisu oli siirtää tiedon perusta kokemuksen jokapäiväisestä maailmasta erilliseen ideoiden maailmaan; tietoa voitiin saada vain ideoista. Tieto tuli näin mahdolliseksi, mutta sillä hinnalla, että siitä tuli ylimaallista ja elitististä: vain pieni osa ihmisistä oli kykeneviä pääsemään siihen käsiksi. Ideaoppiin kytkeytyvät tietoteoreettiset näkemyksensä Platon esitti ennen kaikkea dialogeissa Theaitetos ja Menon. Theaitetoksessa esitetään kysymys siitä, mitä tieto on. Vastauksena edetään kohti klassista tiedon määritelmää: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Menon puolestaan esittää Platonin näkemykset tiedon luonteesta ja oppimisesta. Se alkaa kysymyksellä siitä, voidaanko hyvettä opettaa, ja etenee ajatukseen asioiden palauttamisesta mieleen (anamnēsis), jonka mukaan oppimisessa on kyse ennalta olleen tiedon uudelleenlöytämisestä, sekä ajatukseen oikeasta mielipiteestä, käsityksestä joka on oikea mutta jolla ei kuitenkaan ole selkeitä perusteita. Tiedon mieleen palauttaminen eli muistaminen oli Platonille ikuisen idean tavoittamista. Siinä missä aistit käsittelevät vaihtuvia, liikkuvia asioita, muisti tavoittaa levossa olevia ja pysyviä asioita, eikä Platonille mikään muu ollut pysyvää kuin ideat. Mieleen palauttamisen kautta tietoteoria kytkeytyi ajatukseen sielun kuolemattomuudesta ja ennaltaolosta. Fysiikka Fysiikka oli Platonille tietoa aistittavista ilmiöistä eli ideoiden aineellisista toteutumista ilmiömaailmassa. Koska Platon katsoi, että todellista tietoa voitiin saada vain ideoista, ilmiömaailma ei ollut hänelle erityinen tieteellisen mielenkiinnon kohde, samoin kuin se ei ollut ollut Sokrateellekaan. Luonto eli aistimaailma näyttäytyi hänelle ainoastaan ideamaailman alempiarvoisena kopiona, joka tarjosi vain epävarmoja aistien välittämiä kuvia. Näin aistimaailmaan liittynyt tieto ei ollut todellista tietoa eikä edes tiedon lähde vaan ainoastaan todellisen tiedon yksittäistapauksia. Tästä seurasi, että Platonin mielestä ei voinut olla olemassa empiiristä tietoa, koska se olisi ollut suorassa ristiriidassa hänen rationalistisen ajattelunsa kanssa. Siksi Platon hylkäsi myös tieteelliset kokeet. Platon katsoi, että ilmiöiden tehtävänä oli lähinnä stimuloida mieltä niin, että asioiden palautuminen muistiin käynnistyy. Vanhemmalla iällä Platon kuitenkin käänsi huomionsa ilmiömaailmaan dialogissaan Timaios, joka on hänen ainoa luonnontieteellinen teoksensa. Platon omaksui pythagoralaisilta ajatuksen matematiikan ja tähtitieteen käyttämisestä ikuisen ideamaailman ja muutoksessa olevan aineellisen maailman kytkemisessä toisiinsa. Matematiikka opettaa ikuisia asioita, jotka kuitenkin kytkeytyivät aineelliseen; tähtitiede puolestaan tutkii kaikkeutta ja taivaankappaleita, joita pidettiin ikuisina, itsessään liikkuvina ja jumalallisina, ja joiden liikkeet olivat matemaattisesti käsiteltävissä. Platonin käsitystä luonnosta hallitsi teleologinen näkemys kaikkeuden tarkoituksesta, jota ohjasi jonkinlainen maailmansielu, joka teki kaiken parhaalla mahdollisella tavalla sekä moraalisessa, älyllisessä että esteettisessä mielessä. Kaikkeuden järjestäytymisen kaoottisesta aineesta järjestäytyneeksi kosmokseksi Platon esitti Timaioksessa myytin muodossa: hyväntahtoinen käsityöläinen, demiurgi, muovasi kaikkeuden olemassa olleesta aineesta käyttäen mallinaan ikuista ideamaailmaa. Ainetta Platon vertasi siis käsityöläisen käyttämään materiaaliin. Näin luominen ei tapahtunut ex nihilo eli tyhjästä, mikä ei olisi sopinut kreikkalaiseen ajatteluun. Sielu ja ruumis Platon jakoi Valtiossa sielun kolmeen osaan, joiden hän katsoi kamppailevan keskenään: Järkisielu (logistikon) sijaitsee päässä. Sen tehtävänä on harrastaa filosofiaa, koska tietäminen tekee sen onnelliseksi. Sen tulisi hallita muita sielun osia. Intosielu (thymoeidēs) sijaitsee sydämessä. Se on omin päin toimiessaan destruktiivinen ja paha, mutta se voi tottua kuuntelemaan järjen ääntä ja tulla sille hyväksi, kuuliaiseksi palvelijaksi. Himosielu (tai tahtosielu; epithymētikon) sijaitsee vatsassa. Se on tyhmä ja yksinkertainen, ja haluaa aina samoja yksinkertaisia nautintoja. Siksi se on tarkoitettu lähinnä kuritettavaksi. Muut Platonin sielua koskevat ajatukset ovat enimmäkseen peräisin dialogeista Faidon, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli sielun kuolemattomuuden todistaminen, sekä Timaios, joka käsitteli muun muassa sielun alkuperää. Platon katsoi, että sielu oli ollut olemassa jo ennen yhdistymistään aineelliseen ruumiiseen ja se oli nähnyt ideataivaassa ideat sellaisina kuin ne olivat, mikä oli myös esiehtona opille muistiin palauttamisesta. Tämä jako korkeampiarvoiseen sieluun ja alempiarvoiseen ruumiiseen ilmentää jälleen kerran Platonin kahden tason mallia. Platonin mukaan kuolemattomuus kuului ainoastaan järkisielulle. Politiikka Platonin ajatuksilla oli usein myös yhteiskunnallinen rajapinta, erityisesti silloin, kun hän käsittelee ihannevaltiota tai ihanteellista hallintoa. Platonin poliittinen ajattelu perustuu Sokrateen ajatteluun, jossa keskeisin kysymys on kysymys hyvästä elämästä. Politiikkaan sovellettuna seuraa kysymys, millainen valtio mahdollistaa hyvän elämän. Platon käsittelee poliittisia aiheita useissa dialogeissaan, ja hänet voidaan nähdä koko poliittisen filosofian perustajana. Platonin merkittävimmät ajatukset sisältyvät hänen kenties tunnetuimpaan teokseensa Valtio, joka luetaan hänen keskivaiheen tuotantoonsa. Valtion lisäksi Platonin dialogeista poliittisia ovat erityisesti Lait, Valtiomies, Minos, Epinomis ja Kritias. Eettisen ulottuvuuden kautta poliittisen ajattelun voidaan kuitenkin nähdä sisältyvän Platonin kaikkiin teoksiin. Valtiossa Platon oli sitä mieltä, että yhteiskunta koostuu kolmesta yhteiskuntaluokasta, jotka vastaavat yksittäisen ihmissielun jakoa kolmeen osaan: Työläiset – työntekijät, käsityöläiset, kauppiaat, maanviljelijät jne. Tämä luokka vastaa sielun kolmijaossa himosielua. Vartijat – rohkeat, vahvat, vaaroja rakastavat. Tämä luokka vastaa intosielua. Hallitsijat, ylemmät vartijat – älykkäät, järkevät, itsensä hillitsevät, viisautta rakastavat, päätöksentekoon kykenevät. Tämä luokka vastaa järkisielua. Platon katsoi, että valtiota pitää johtaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Hän kuitenkin katsoi, että ihmisten sielunkyvyt ovat erilaiset, ja vain pieni vähemmistö, filosofit, voi saavuttaa kokonaisnäkemyksen siitä, mikä on valtion yhteinen hyvä. Siksi filosofien tulee toimia hallitsijoina: Platonin mukaan valtiossa "on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen". Nämä Platonin näkemykset perustelevat sen, miksi demokratia ja erityisesti Ateenan demokratia sellaisena, kuin se oli Platonin aikana, tuli hylätä. Platonin esittämää hallintomuotoa voidaan kuvata eräänlaiseksi filosofiseksi aristokratiaksi tai monarkiaksi. Myös Platonin viimeinen teos Lait esittää hahmotelman ihannevaltiosta. Se kuitenkin poikkeaa Valtion esittämästä merkittävästi. Usein on ajateltu, että Valtio esittää, millainen ihanteellinen valtio parhaimmillaan on, ja Lait puolestaan sen, millainen valtio olisi paras, jos ihmisluonnosta ei tehdä yhtä optimistisia oletuksia. Tällöin voidaan joko katsoa, että Platon piti Valtion ihannevaltiota alun perinkin hankalana toteuttaa tai että hän esitti ihmisluonnosta eri dialogeissa erilaisia näkemyksiä. Platon ei itse toiminut politiikassa filosofiksi ryhdyttyään, eikä hän suunnitellut filosofien vallankaappausta. Platonin omana aikana hänen teoriansa ymmärrettiin utopiaksi, vaikka niitä sekä arvosteltiin että pilkattiin usein. Sekaantuminen Sisilian matkoilla Syrakusan hallitsijaperheen valtataisteluun sai Platonin kuitenkin leikittelemään ajatuksella filosofikuninkaista ja sellaisten kasvattamisesta, ja myöhemmin Akatemian yhtenä päämääränä olikin yhteiskunnallisen eliitin kasvattaminen. Teokset Platonin teokset ovat niitä harvoja antiikin kirjoittajien teoksia, jotka ovat säilyneet nykyaikaan kokonaisuudessaan. Teosten kaanon vakiinnutettiin todennäköisesti suunnilleen ajanlaskun alun aikoihin. Teokset yhdistävät kaksi kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaista piirrettä, runouden ja filosofian, ja niitä on kautta aikojen ihailtu sekä niiden taiteellisten että filosofisten ansioiden vuoksi. Sokrateen puolustuspuhetta lukuun ottamatta kaikki teokset ovat dialogimuodossa, josta Platon on erityisen kuuluisa. Platon ei kuitenkaan ollut ensimmäinen joka kirjoitti dialogimuodossa. Ennen häntä dialogeja olivat kirjoittaneet muiden muassa Zenon Elealainen ja Aleksamenos Teoslainen sekä lukuisat sokraatikot, kuten Ksenofon, Aiskhines, Antisthenes ja Eukleides. Platonin teoksissa pohditaan muun muassa aristokraattista ja demokraattista hallitusmuotoa, perinnöllisyyden ja ympäristötekijöiden vaikutusta ihmisten älykkyyteen ja persoonallisuuteen (josta myöhemmin ovat puhuneet esimerkiksi Thomas Hobbes ja John Locke), sekä ihmismielessä olevan tiedon subjektiivisuutta ja objektiivisuutta (jota myöhemmin ovat käsitelleet esimerkiksi David Hume ja Immanuel Kant). Jopa myyttinen tarina kadonneesta Atlantiksesta on saanut alkunsa Platonin esimerkinomaisesta kertomuksesta teoksissa Timaios ja Kritias. Suhde historialliseen Sokrateehen Platonin varhaisimpia dialogeja kutsutaan sokraattisiksi dialogeiksi. Niissä Sokrates on merkittävässä roolissa, ja hänet esitetään käyttämässä omaa sokraattista menetelmäänsä, toisin sanoen esittämässä kysymyksiä oppilailleen ilman että hän itse ottaa mihinkään myönteistä kantaa. Sokrateen kiinnostus on ennen kaikkea käytännöllisessä etiikassa, eivätkä keskustelut noudata mitään valmista muotoa. Platonin dialogit kuitenkin muuttuivat suuresti Platonin elämän aikana. Tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että Platonin varhaisemmat dialogit perustuvat läheisemmin Sokrateen ajatteluun, kun taas myöhemmissä dialogeissa hän erkaantuu mestarinsa näkemyksistä ja esittelee Sokrates-nimisen henkilöhahmon kautta oman filosofiansa. Niissä Sokrates käsittelee kaikkia filosofisia aiheita ja esittää niihin myönteisiä kannanottoja. Siinä missä varhaisemmat dialogit päättyvät usein ratkaisemattomaan tilanteeseen (aporia), myöhemmät dialogit ovat sävyltään dogmaattisempia. Samoin dialogimuoto, jota hän aiemmissa teoksissa käyttää draamallisen vaikutelman luomiseksi, on edelleen mukana myöhemmissä teoksissa mutta vailla erityistä käyttöä: muut henkilöhahmot eivät osallistu keskusteluun juuri muutoin kuin sanomalla Sokrateelle "kyllä", "varmasti" ja "olet aivan oikeassa". Myöhäisvaiheen dialogeissa Sokrates on joko poissa tai hiljaa. Platon ei mainitse teoksissaan itseään, lukuun ottamatta Sokrateen puolustuspuhetta ja Faidonia. Koska Platon itse ei toiminut henkilöhahmona dialogeissaan, hän ei ollut muodollisesti sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Muiden muassa George Grote on katsonut, että Platon kehitteli dialogeissaan vapaasti niitä aiheita, jotka sattuivat häntä kullakin hetkellä kiinnostamaan, ilman että olisi sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Monet muut taas ovat katsoneet, että Platon pani Sokrateen suuhun omia mielipiteitään ja esitti näin muun muassa ideaopin Sokrateen suulla tämän kuoleman jälkeen, vaikka se oli todellisuudessa hänen omaa keksintöään. Diogenes Laertioksen mukaan Platon olisi käyttänyt Sokrateen lisäksi muun muassa Timaios Lokroilaista ja muutamia tuntemattomiksi jääviä hahmoja omien ajatustensa esittäjänä. Kysymystä siitä, missä määrin Platonin dialogien Sokrates vastaa historiallista Sokratesta, kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Joka tapauksessa Platonin dialogeja ei ole tarkoitettu sanatarkoiksi esityksiksi tämän opetuksista. Platon halusi välittää Sokrateesta jälkipolville tietynlaisen kuvan, johon hän halusi myös itse samaistua. Dialogien muoto ja tyyli Platon tuo Sokrateen suulla näkemyksensä esille kolmella tavalla: kyselemällä, argumentoimalla ja esittämällä myyttejä. Kaikki tulevat esille toisiinsa kietoutuneina filosofin, yleensä Sokrateen, johtamassa dialektisessa keskustelussa. Platon halusi korostaa dialektiikan eroa sofistien ja puhetaidon opettajien eli reetorien luennointiin. Kyselevässä esitysmuodossa Sokrates esittää yleensä tietämätöntä niistä asioista, joista hän esittää kysymyksiä, ja haluaa selvittää muiden käsityksiä muun muassa moraalin avainkäsitteistä. Keskustelut toimivat näin käsiteanalyysinä, jossa käsitteitä pilkotaan alkutekijöihinsä ja etsitään niiden varsinaista ydintä. Keskustelun edetessä päädytään paitsi määrittelemään käsitteitä uudestaan, usein myös umpikujaan eli aporiaan. Tällaisessa tilanteessa vapauduttiin ennakkoasenteista ja todellinen ratkaisun etsiminen saattoi vasta alkaa. Argumentoivassa esitysmuodossa keskustelun johtaja esittää ajatuksensa enemmän luennoivalla tyylillä, pyytäen kuitenkin kuulijalta myöntymystä uusille määritelmille ja logiikkansa etenemiselle. Myyttejä Platon käytti esittäessään sellaisia asioita, joita oli vaikea esittää rationaalisella argumentaatiolla, välittämättä historiallisesta totuudesta. Myöhempinä aikoina jotkut Platonin esittämistä myyteistä, kuten kertomus Atlantiksesta, on virheellisesti ymmärretty historiallisiksi. Dialogien näennäisesti lavastettu asetelma antaa sekä Platonille että lukijalle mahdollisuuden etääntyä kulloinkin keskustelun kohteena olevista filosofisista kysymyksistä. Kukin voi valita kahdesta lähestymistavasta: on mahdollista joko osallistua dialogeihin ja niissä keskusteltuihin ideoihin tai vain ajatella dialogeja esityksenä niihin osallistuvien henkilöiden persoonallisuuksista. Dialogimuoto mahdollisti myös sen, että Platon saattoi panna epäsuosittuja tai kumottaviksi tarkoitettuja mielipiteitä vihamiestensä suuhun, esimerkkinä Thrasymakhos Valtiossa sekä Kallikles, Gorgias, Protagoras, Polos, Hippias ja Euthydemos. Platonin dialogit ovat kirjalliselta tyyliltään antiikin parhaimmistoa, ja niissä näkyvät hyvin Platonin kirjailijanlahjat, joita hän oli tottunut käyttämään jo ennen filosofin uraansa. Dialogit on kirjoitettu runolliseen sävyyn, harmonisesti etenevällä rytmillä, ja ne ovat täynnä rikasta kuvastoa ja sanastoa. Tästä syystä sekä antiikin että nykyajan kriitikot ovat usein ylistäneet teosten tyyliä suuresti. Erityisesti Platonia ylisti Cicero, joka sanoi, että "Zeus puhuisi samalla tavalla, jos vain hän suvaitsisi alentua käyttämään inhimillistä kieltä". Aristoteles luonnehti Platonin tyyliä proosan ja runouden välimuodoksi. Jopa abstrakteja asioita käsitellessään Platonin kieli on usein selkeää, yksinkertaista ja harmonista. Joskus Platon kirjoittaa kuitenkin monisanaisesti ja sortuu hämäryyksiin, jotka johtuvat joko ylpeydestä tai italialaisen koulukunnan vaikutuksesta. Varsinkaan Platonin filosofiassaan käyttämät käsitteet eivät ole aina täysin yksiselitteisiä. Hän käytti usein samasta asiasta eri nimityksiä, joskus jopa päinvastaisia sellaisia, ja joskus eri asioista samoja nimityksiä. Esimerkiksi ikuisista ja pysyvistä ideoista hän käytti myös nimityksiä muoto, malli, suku, perusta ja syy. Aistittavia asioita hän kutsui sekä olevaksi, koska ne syntyvät, ja ei-olevaksi, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Platon on saattanut olla osittain tarkoituksella vaikeaselkoinen estääkseen oppimattomia saamasta selvää hänen filosofiastaan. Dialogien jaottelu ja aitous Platonin dialogit liittyvät läheisesti toisiinsa, ja ne on historian kuluessa järjestetty useilla eri tavoilla. Niiden alkuperäistä kirjoittamisjärjestystä ei kuitenkaan tiedetä, ei myöskään sitä, missä määrin niitä on muokattu myöhemmin. Dialogit voidaan nykyaikaisen kielitieteellisen analyysin avulla jakaa muun muassa aikakausittain varhaisiin, keskivaiheen ja myöhäisvaiheen dialogeihin, kuten on esitetty edellä Platonin elämäkerran yhteydessä. Perinteisesti ne on esitetään tetralogioittain, kuten seuraavassa luettelossa. Ne voidaan esittää myös erään toisen antiikin aikaisen jaottelun mukaan, jossa dialogit ryhmitellään teoreettisiin (luonnonopilliset ja loogiset), käytännöllisiin (eettiset ja poliittiset), harjoittaviin (kätilöivät ja koettelevat) sekä kilpailullisiin (todistavat ja kumoavat) dialogeihin. Friedrich Schleiermacher jaottelee dialogit kolmeen luokkaan, jotka perustuvat hänen analyysiinsä Platonin filosofisesta kehityksestä. Hänen jaottelunsa mukaan 1) ensimmäisen eli alkuvaiheen dialogeista keskeisimpiä ovat Faidros, Lysis, Protagoras, Lakhes, Kharmides, Euthyfron ja Parmenides; 2) toisen eli siirtymävaiheen dialogeja ovat mm. Gorgias, Theaitetos, Menon, Euthydemos, Kratylos, Sofisti, Valtiomies, Pidot, Faidon ja Filebos; ja 3) kolmannen eli huippuvaiheen dialogeja ovat Valtio, Kritias, Timaios ja Lait. Schleiermacher katsoo dialogien seuraavan didaktista suunnitelmaa, jonka sisällön Faidros esittää. Myöhemmin on kuitenkin katsottu, että Platonin ajattelu kehittyi ajan myötä, ja dialogien kirjoitusjärjestystä on tutkittu muun muassa kirjallisuuskriittisin menetelmin sekä käyttäen apuna kielellisen tyylin analyysiä ja filosofista tutkimusta. Lewis Campbell oli ensimmäinen, joka todisti tyylianalyysiä käyttäen, että Kritias, Timaios, Lait, Filebos, Sofisti ja Valtiomies muodostavat yhden dialogiryhmän, kun taas Parmenides, Faidros, Valtio ja Theaitetos muodostavat toisen ryhmän. Jälkimmäisen täytyy olla edellistä varhaisempi, jos Aristoteleen lausuma siitä, että Lait on kirjoitettu Valtion jälkeen, pitää paikkansa. Dialogien täsmällinen kirjoitusjärjestys on kuitenkin edelleen avoin. Useiden dialogien aitous on kyseenalaistettu. Epinomis on laitettu jonkun tuntemattoman Platonin oppilaan nimiin, Minos ja Hipparkhos jonkun sokraatikon nimiin. Antiikin kriitikot laittoivat Alkibiades II:n Ksenofonin nimiin. Monet muut dialogit ovat selvästi paljon myöhäisempää alkuperää. Joidenkin dialogien aitoudesta on edelleen erilaisia mielipiteitä. Platonin kirjeet on kirjoitettu eri aikoina. Niistä todennäköisesti vain seitsemäs on aito ja muut Platonin oppilaiden kirjoittamia tai vielä paljon myöhempiä. Nämä kirjeet, joista jotkut ovat huomattavan pitkiä, viittaavat Platonin Sisiliaan tekemiin matkoihin ja saaren poliittisiin vehkeilyihin nuoremman Dionysioksen ja Dionin toimien seurauksena. Kirjeenvaihto antaa kuvan, että se on jonkun Platonin seuraajan julkaisema, ja sen tarkoituksena on vapauttaa Platon syytteistä, joiden mukaan hän olisi aiheuttanut Syrakusan poliittiset ongelmat. Seuraavassa on luettelo Platonin teoksista. Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne teokset, joista jotkut oppineet epäilevät, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja, ja kahdella tähdellä (**) ne teokset, joista oppineet ovat yleisesti sitä mieltä, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja. Teoksiin viitattaessa käytetään niin kutsuttua Stephanuksen numerointia. Tetralogiat Teokset jaetaan yleisesti yhdeksään tetralogiaan eli neljän teoksen ryhmään Thrasylloksen jaottelun mukaan. Jaottelussa jokaiselle dialogille on annettu kaksi nimeä, joista ensimmäinen liittyy henkilöön ja toinen aiheeseen. Diogenes Laertios on esittänyt jaottelun seuraavasti: I tetralogia Euthyfron (Pyhästä) Sokrateen puolustuspuhe (suomennettu myös nimellä Apologia) Kriton (Siitä, mitä on tehtävä) Faidon (Sielusta) II tetralogia Kratylos (Nimien oikeellisuudesta) Theaitetos (Tiedosta) Sofisti (Olevasta) Valtiomies (Kuninkuudesta) III tetralogia Parmenides (Ideoista) Filebos (Nautinnosta) Pidot (Hyvästä) Faidros (Rakkaudesta) IV tetralogia Alkibiades I (Ihmisen luonnosta) * Alkibiades II (Rukouksesta) ** Hipparkhos (Voitontavoittelija) ** Kilpailijat (Filosofiasta) ** V tetralogia Theages (Filosofiasta) ** Kharmides (Kohtuullisuudesta) Lakhes (Urhoollisuudesta) Lysis (Ystävyydestä) VI tetralogia Euthydemos (Eristikko) Protagoras (Sofistit) Gorgias (Puhetaidosta) Menon (Hyveestä) VII tetralogia Hippias (laajempi dialogi) (Kauniista) * Hippias (lyhyempi dialogi) (Epätodesta) Ion (Iliaasta) Meneksenos (Hautajaispuhe) VIII tetralogia Kleitofon (Kehotus) * Valtio (Oikeudenmukaisesta) Timaios (Luonnosta) Kritias (Atlantiksen tarina) IX tetralogia Minos (Laista) ** Lait (Lainsäädännöstä) Epinomis (Yöllinen kokous) ** Kirjeet * (osa epäperäisiä) Epäperäiset Seuraavia teoksia on levitetty Platonin nimellä, mutta niiden aitoutta on epäilty jo antiikin aikana: Aksiokhos ** Demodokos ** Epigrammit Eryksias (Erasistratos) ** Hyveestä ** Jäälintu (Alkyon tai Halkyon) ** Määritelmiä ** Oikeamielisyydestä ** Sisyfos (Päättömät) ** Vaikutus Platonia on usein pidetty kaikkein merkittävimpänä filosofina. A. N. Whiteheadin kuuluisan huomautuksen mukaan koko länsimaisen filosofian historia on vain alaviitteitä Platonin tuotantoon. Whitehead halusi korostaa huomautuksellaan ennen kaikkea Platonin filosofista laaja-alaisuutta, jonka ansiosta tämä on ollut filosofisten ajatusten loputon lähde. Platon on teoksissaan esittänyt lukuisia sellaisia keskeisiä filosofisia kysymyksiä, joita myöhemmät filosofit ovat pohtineet, vaikka heidän vastauksensa ovatkin usein olleet Platonista poikkeavia. Platonin dialogit toimivat nykyäänkin filosofiassa haasteena ja ajatusten herättäjänä. Erityisesti Platonin ideaopilla on ollut valtava vaikutus länsimaiseen ajatteluun, ei ainoastaan ontologian vaan myös tieteenfilosofian ja käsiteanalyysin aloilla. Platon ei ollut ensimmäinen filosofi, mutta filosofiaa järjestelmällisenä tutkimuksena, jolla on omat menetelmänsä, voidaan pitää hänen keksintönään. Platon oli ensimmäinen, joka sovelsi filosofista menetelmää kaikkiin tutkimuksiinsa ja pyrki yhdistämään aiempien filosofien oikeiksi katsomansa opit yhdeksi kokonaisesitykseksi. Filosofisen työn laajuudessa Platonin kanssa samaan sarjaan voidaan lukea vain muutamia muita suuria nimiä filosofian historiassa. Platonin perustama Akatemia toimi hänen kuolemansa jälkeen jossain muodossa yli 900 vuotta. Sen toiminta päättyi lopullisesti vasta vuonna 529. Akatemiasta kehittyi monipuolinen tutkimuslaitos, jossa Platonin ajatuksia kehiteltiin edelleen, usein kuitenkin hyvin konservatiivisessa hengessä. Pian Platonin jälkeen Akatemia kallistuikin dogmaattisuuteen, jota seurasi skeptisistinen vastareaktio. Niin kutsutulla keskiplatonilaisella kaudella Akatemiassa palattiin dogmaattisempaan ajatteluun, joka jäi platonismiin vallitsevaksi piirteeksi. Akatemian oppilaista Platonilla oli suuri vaikutus erityisesti Aristoteleehen. Vaikka tämä on ollut Platonin tunnetuin oppilas, Akatemian johdossa Platonia seurasi kuitenkin tämän kuoleman jälkeen Speusippos. Aristoteles puolestaan seurasi Platonin esimerkkiä perustamalla oman filosofikoulun, peripateettisen koulun. Hän muun muassa kehitti Platonin dialektiikkaa edelleen formaaliksi syllogistiikaksi. Filosofisesti heidän tiensä erkanivat ajan kuluessa, ja Aristoteles alkoi vastustaa Platonin ideaoppia voimakkaasti. Hän kritisoi myös monia muita puolia Platonin ajatuksista, kuten Valtiossa esitettyä naisten ja lasten yhteisomistusta. Suuri osa Aristoteleen filosofiasta voidaankin nähdä joko suorana tai epäsuorana vastauksena Platonin ajatuksille. Myöhäisantiikki ja keskiaika Platonin metafysiikka ja erityisesti dualismi ideamaailman ja aistimaailman välillä innoitti myöhemmin uusplatonilaisia, kuten Plotinosta, sekä gnostilaisia ja muita metafyysisen realismin kannattajia. Uusplatonilaiset filosofit kirjoittivat lukuisia kommentaareja Platonin teoksiin. Keski- ja uusplatonismi vaikuttivat edelleen varhaisten kirkkoisien, kuten Justinos Marttyyrin ja Augustinuksen, ajatteluun ja sitä kautta kristinuskon teologiaan ja skolastiseen filosofiaan koko varhaiskeskiajan. Erityisesti Augustinuksen kautta Platonin ajattelu vaikutti läntisen kirkon käsityksiin ajasta ja ikuisuudesta, ja hänet voidaan nähdä platonilaisen perinteen vakiinnuttajana lännen filosofiassa ja teologiassa. 500-luvulla eläneen Pseudo-Dionysios Areopagitan teoksia voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena yrityksenä muodostaa synteesi platonismista ja kristinuskosta. Keskiajan skolastisessa filosofiassa ja teologiassa 1100-lukua on pidetty platonismin ja 1200-lukua aristotelismin valtakautena. Varhaisskolastisena aikana keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti, ja platonismi muuntui vähitellen kristilliseen muotoon. Korkeaskolastiikan aikana aristotelismi alkoi syrjäyttää platonismin skolastiikan taustateoriana, ja myös se kristillistettiin. Platonin ajattelua onkin usein verrattu hänen kuuluisimman oppilaansa Aristoteleen ajatteluun. Aristoteleen maine peitti lopulta Platonin ja kaikki muut filosofit alleen niin pitkälle, että skolastikot viittasivat Aristoteleehen termillä Filosofi, eli hän oli ikään kuin koko filosofian henkilöitymä. Bysantissa Platonin opiskelu kuitenkin jatkui. Eräs keskiajalle tyypillinen piirre oli se, että filosofian opiskelijat olivat riippuvaisia erilaisista auktoriteeteista ja skolastikkojen kirjoittamista merkittävien filosofien teosten kommentaareista sen sijaan, että heillä olisi ollut käytettävissään näiden filosofien alkuperäisiä teoksia. Platoninkin teokset olivat joitakin poikkeuksia, kuten Timaioksen osia, lukuun ottamatta käytännössä katsoen ”kateissa” länsimaiselta kulttuuripiiriltä. Näiden osien lisäksi platonismi tunnettiin keskiajalla pääosin myöhäisantiikin aikaisten kirjoittajien, muun muassa Kalkidioksen ja Prokloksen, kommentaarien sekä Aristoteleen teosten kautta. Tämän vuoksi tietämys Platonin todellisesta ajattelusta oli keskiajalla hyvin rajoittunutta, ja se tunnettiin lähinnä joko keski- ja uusplatonilaisesti värittyneenä tai aristotelismin suodattamana. Renessanssi ja uusi aika Vasta renessanssiaikana, kun yleinen kiinnostus klassiseen sivistykseen ja alkuperäisteksteihin syttyi uudestaan, Platonin filosofia tuli länsimaissa jälleen tunnetummaksi alkuperäisemmässä muodossaan. Petrarca oli toivonut platonismin elpymistä jo 1300-luvulla. 1400-luvulla bysanttilainen Georgios Gemistos Plethon teki merkittävän työn Platonin ajatusten tunnetuksi tekemisessä välittämällä Bysantissa säilynyttä perintöä länteen ennen Konstantinopolin kukistumista. Platonin teosten kääntäminen latinaksi alkoi tämän jälkeen, ja huipentui Marsilio Ficinon kääntämään teosten täydelliseen laitokseen vuonna 1484. Uusplatonismi tuli uudelleen muotiin erityisesti tuon ajan Italiassa. Monet tutkijat ja taiteilijat, jotka halusivat jättää skolastiikan taakseen ja synnyttivät renessanssin, näkivät Platonin filosofian taiteiden ja tieteiden edistyksen perustana. Platonilainen ajattelu nähtiin ennen kaikkea aristotelismin vastapainona. Platon innoitti muiden muassa Lorenzo de Mediciä ja hänen hoviinsa kerääntyneitä vaikuttajia, ja myös sellaiset humanistit kuin Erasmus Rotterdamilainen löysivät platonismille käyttöä. 1600-luvulla platonismia hyödynsivät muun muassa niin kutsutut Cambridgen platonistit. Merkittävät länsimaiset filosofit ovat siitä lähtien jatkaneet Platonin työn tutkimista. Vaikka kukaan uuden ajan suurista filosofeista ei ole ollut varsinaisesti platonisti, Platon voidaan nähdä yhtä lailla Gottfried Leibnizin, G. W. F. Hegelin ja muiden saksalaisten idealistien, Bertrand Russellin sekä A. N. Whiteheadin monien ajatusten taustalla. Platonin vaikutus on ollut erityisen suurta matematiikassa ja luonnontieteissä, platonismin vaikuttaessa erityisesti matematiikan filosofisiin perusteisiin. Platon innoitti myös logiikan suurimpia edistysaskeleita Aristoteleen jälkeen Gottlob Fregen ja hänen seuraajiensa Kurt Gödelin, Alonzo Churchin ja Alfred Tarskin ansiosta. Tarski tiivisti lähestymistapansa kääntämällä Aristoteleen tunnetun Akatemiaa vastaan suunnatun kapinajulistuksen toisin päin: Inimicus Plato, sed magis inimica falsitas; "Platon on vihollinen, mutta valhe on vielä suurempi vihollinen". Myös Albert Einstein on nähty matemaattisena platonistina. Monet filosofit ovat myös vastustaneet Platonin ajatuksia, erityisesti hänen poliittisia käsityksiään, erilaisilla perusteilla. Esimerkiksi Karl Popper väitti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), että Platonin Valtiossa esittämä hallintomalli on prototyyppisesti totalitaarinen, rinnastaen Platonin ja Karl Marxin. Platon on vaikuttanut koko länsimaiseen ajatteluun. Vaikka hän jäi myöhemmin Aristoteleen varjoon ja Aristoteleesta puhuttiin usein häntä enemmän sekä hyvässä että pahassa, hänen vaikutuksensa ei ole yhtään sen vähäisempi. Samuel Taylor Coleridge sanoi 1800-luvulla, että kaikki syntyvät joko Platonin tai Aristoteleen oppilaiksi. Hänen aikalaisensa Charles Anthonin mukaan tämä tarkoittaa, että kaikki, joilla on samanlainen filosofinen mielenlaatu kuin Platonilla, omaksuvat innolla ne näkemykset, jotka hän esitti – tai sitten he osallistuvat Aristoteleen tavoin niiden muokkaamiseen tai kumoamiseen, tuntiessaan samaan tapaan vastenmielisyyttä platonismin henkeä kohtaan. Katso myös Platon-kommentaarit Platonin Akatemia Platoninen rakkaus Platonin kappaleet Platonismi Uusplatonismi Lähteet Linkomies, Edwin: Platonin elämä ja teokset. Teoksessa Schofield, Malcolm: ”Plato”. Teoksessa Smith, William: Dictionary of Greek and Roman Antiquities , s. 392–405. 1870. Thesleff, Holger: Platon ja platonismi. Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 31–56. Viitteet Kirjallisuutta Suomennetut teokset Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia Kreikankielinen alkuteksti. Englanninkielinen käännös. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös. Yleisteoksia Muuta kirjallisuutta Myös teoksessa Aiheesta muualla Vapaasti ladattavia Platonin e-kirjoja Project Gutenbergiltä ja Projekti Lönnrotilta Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit: Platonin elämäkerta Platonin elämäkerta Teoksia: Works by Plato Platonin tärkeimmät teokset. The Internet Classics Archive Works by Plato Platonin teokset. Perseus Digital Library Suomennoksia: Viisi runoa. Suom. Mika Saranpää. niin & näin 1/2002, 52. Ensyklopedia-artikkeleita: Artikkeleita: Hankamäki, Jukka: Oliko filosofien kuningas piilohetero? – Mieskulttuurin kunnia ja pyhän perheen pilaama Platon. niin & näin 1/2002, 72–83. Holvas, Jakke: Hurskaus kauppiastaitona – Platon ja eettinen vaihto jumalten kanssa. niin & näin 1/2002, 55–67. Nummenmaa, Tapio: Vanhan Platonin uutuudet: toiminnan motiivien analyysia. niin & näin 3/1999, 44–49. Saranpää, Mika: Kun rakkaus kuoli eli filosofia palaa sylttytehtaalle. niin & näin 1/2002, 53–54. Varto, Juha: Mitä Platon "todella sanoi"? niin & näin 1/2002, 68–71. Seulonnan keskeiset artikkelit 99.1 Filosofit, psykologit

983

https://fi.wikipedia.org/wiki/Retoriikka

Retoriikka

Retoriikka () eli puhetaito on oppi menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Sitä on luonnehdittu suostuttelemisen taidoksi. Retoriikkaa kehitettiin alun perin antiikin Kreikassa, ja myöhemmin antiikin Roomassa. Puhetaito ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista itsensä ja viestiä toisille tarkoituksensa. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan oppia menestyksekkäästä poliittisesta puhumisesta. Retorisella voidaan tarkoittaa puhetaidollista, korusanaista tai korkealentoista ilmaisua. Esimerkiksi retorinen kysymys ei ole tarkoitettu varsinaiseksi kysymykseksi, vaan sillä pyritään viestimään jokin asia kysymyksen muodossa. Kreikkalainen retoriikka Kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa eli poliksessa poliittisen uran luominen edellytti henkilöltä sitä, että hän kykeni saavuttamaan kansanjoukot omien ajatustensa taakse, joko päättävissä poliittisissa elimissä tai oikeusistuimissa. Tärkeintä oli siis vakuuttavuus, ei ensisijaisesti totuus, koska totuudellisemmatkin ajatukset ja mielipiteet saattoivat jäädä häviölle, jos ne esitettiin huonosti. Sofistit Puhujien koulutusta varten syntyi sofistien koulukunta. Tunnettuja kreikkalaisia puhujia ja retoriikan kehittäjiä olivat muun muassa: Gorgias Protagoras Isokrates Koraks Teisias Platon Myöhemmin Sokrates ja erityisesti hänen oppilaansa Platon vastustivat sofisteja. Heidän mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Platonin mielestä filosofian ytimessä tuli olla dialektiikka, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla. Platonin dialogeista kaksi keskittyy erityisesti retoriikkaan. Gorgias keskittyy Platonin väitteeseen, jonka mukaan sofistit keskittyvät tyyliin sisällön sijasta. Hänestä filosofia ja retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin lääke ja kosmetiikka. Lääke (kuten filosofia) keskittyy potilaan parhaaseen, kun taas kosmetiikka (kuten retoriikka) keskittyy ainoastaan siihen miltä potilas näyttää. Faidros jatkaa Platonin esittämää arvostelua, mutta jättää sen mahdollisuuden, että saattaisi olla mahdollista harrastaa myös totuudenmukaista ja ylevää retoriikkaa. Platonin mielestä retoriikka tuli alistaa täysin filosofihallitsijoiden apuvälineeksi. Aristoteles Aristoteles suhtautui retoriikkaan paljon Platonia myötämielisemmin, ja itse asiassa hänen retoriikkansa voidaan nähdä juuri tällaisena Platonin kaipaamana ylevänä retoriikkana. Hänen teoksensa Retoriikka toteaa heti alkusanoissaan retoriikan ja dialektiikan olevan rinnakkaisia taitoja, joita ei voi erottaa toisistaan. Hänen mielestään dialektiset menetelmät ovat tarpeen totuuden löytämiseksi, ja retoriset menetelmät totuuden kertomiseksi ja opettamiseksi. Aristoteleen määritelmän mukaan ”retoriikka on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava”. Tällä määritelmällä hän asettaa retorisen yrityksen keskipisteeksi vakuuttavien todistelujen keksimisen. Näin hän asettaa retoriikkansa erilliseksi sofisteista, joille tärkeää oli vain lopputulos. Aristoteleen tutkielmat retoriikasta pyrkivät järjestelmällisesti esittämään retoriikan tällaisena inhimillisenä taitona. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan henkilö kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen. Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä. Vaikka länsimainen filosofia onkin aina painottanut lähinnä logosta, Aristoteleen kolmen vakuuttavuuden syyn ymmärtäminen on tarpeen, jotta voidaan täydellisesti selittää myös ihmisten käyttäytymisen ei-järkiperäisiä puolia. Roomalainen retoriikka Antiikin Roomassa alkoi niin sanotun toisen sofismin aika. Se keskittyi pelkästään reettorien koulutukseen ja politiikkaan, eikä niinkään filosofiaan tai totuuden löytämiseen. Tässä roomalaiset löysivät Aristoteleen opetuksille paljon käyttöä. Kuuluisimpia roomalaisia reettoreita olivat Cicero ja Quintilianus. Heidän työnsä perustuvat selvästi Aristoteleeseen. Erityisesti Quintilianus kehitti retoriikan viisi kaanonia, joita käytettiin akateemisissa piireissä vuosisatojen ajan. Hänen mukaansa retorisen tapahtumasarjan vaiheet ovat: Inventio eli argumentin sisällön keksiminen. Dispositio eli argumentin sisällön järjestäminen puheeksi suurimman vaikutuksen aikaansaamiseksi. Elocutio eli käytettävän kielen ja puhetavan valinta, tyyli Memoria eli kootun ja suunnitellun muistaminen Pronuntiatio tai actio eli puheen esittäminen Antiikin retoriikan termistöä anafora, lauseen alun toisto antiteesi, vastakkainasettelu antonomasia, yleisnimen käyttö erisnimen sijasta asyndeton, normaalisti käytettävien sidesanojen pois jättäminen hyperbola, liioittelu kiasmi, tehostus sanajärjestystä kääntämällä litoteesi, vastakohdan kielto metonymia, sanan korvaaminen konkreettisemmalla samaa tarkoittavalla sanalla perifraasi, kiertoilmaus, ilmaisu toisin sanoin pleonasmi, tehostus käyttämällä useita samaa tarkoittavia sanoja syllepsi, sanan lisäys, joka muuttaa muiden sanojen merkityksen synekdokee, käytetään osaa edustamaan kokonaisuutta zeugma eli iestys, sanan käyttäminen samanaikaisesti kahdessa eri merkityksessään, esimerkiksi: Hän laski mäkeä ja rahojaan. Muita klassisen retoriikan merkkihenkilöitä Aiskhines Alkibiades Cato Demosthenes Perikles Uuden ajan retoriikka Rooman valtakunnan hiivuttua myös retoriikan opiskelu taantui jossain määrin, koska kristillisellä keskiajalla suhtauduttiin antiikin pakanalliseen kirjallisuuteen epäilevästi. Toisaalta kirkollisten yliopistojen syntyessä retoriikka palasi yleiseen opetussuunnitelmaan, jonka trivium-osaan kuuluivat kielioppi, retoriikka ja logiikka. Renessanssin aikana 1400-luvulla antiikin kirjallisuus sai tärkeämmän aseman. 1900-luvulle tultaessa retoriikka nousi uuteen kukoistukseensa. Tämä johtuu siitä, että uudet viestintävälineet (ennen kaikkea radio, televisio, elokuvat) ja mainokset lisäsivät tarvetta hyvälle retoriikalle ja kielenkäytölle, niiden opiskelulle ja erittelylle. Retoriikkaa kohtaan tunnettiin myös uuden tyyppistä akateemista kiinnostusta. Niin kutsutussa uudessa retoriikassa () hylättiin klassiselle retoriikalle ominainen puhumisen käytännön taitojen opettaminen ja keskityttiin retoriikan tutkimukseen. Tunnettuja uuden retoriikan kehittäjiä ovat esimerkiksi Chaïm Perelman, Kenneth Burke ja I. A. Richards. Retoriikka Suomessa Retoriikkaa ja argumentaatioteoriaa on tutkittu Suomessa etenkin Jyväskylän, Tampereen, Helsingin ja Turun yliopistoissa. Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, ei ole kuitenkaan yhtään varsinaista retoriikan oppiainetta tai alan professuuria, vaan alan tutkimus ja opetus jakautuvat eri korkeakouluissa eri tieteenaloille. Retoriikan käytännön harrastus on ollut Suomessa eri vuosikymmenillä vilkasta. Retoriikkaa käsitteleviä oppikirjoja ilmestyi yllättävän runsaasti esimerkiksi 1920–1930-luvuilla. Myös 2000-luku on ollut retoriikalle suosiollista aikaa ja tuoretta kirjallisuutta on julkaistu runsaasti, mm. Juhana Torkin laajaa huomiota saanut Puhevalta (2006) Puhetaidon ja argumentaation käytännön opetusta järjestävät esimerkiksi Suomen Puheopisto ja Kriittinen korkeakoulu. Katso myös Argumentointivirhe Retorinen kysymys Dialektiikka Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Jokamiehen puhekoulu tavoitteli selkeää ja rikkaruohotonta arkipuhetta. Ylen Elävä arkisto. Mestaripuhuja. Lappalainen, Pertti: Politiikan tyylikkyys. niin & näin 1/1997, 23–27. Mehtonen, Päivi: O-ratio: Ramon Llull (Raimundus Lullus) ja Petrus Ramus retoriikan filosofisuudesta. niin & näin 1/1997, 16–19. Seulonnan keskeiset artikkelit

984

https://fi.wikipedia.org/wiki/Piano

Piano

Piano on kosketinsoitin, jossa ääni syntyy huopapäällysteisten vasaroiden lyödessä soittimen sisälle jännitettyjä metallikieliä. Kielten värähtely siirtyy puiseen kaikupohjaan, joka vahvistaa ja värittää ääntä sekä muuttaa värähtelyn ilman liikkeeksi, joka aistitaan äänenä. Vasaroiden liikettä hallitaan koskettimistolta. Näkökulman mukaan pianoa voidaan pitää kielisoittimena, kosketinsoittimena tai jopa lyömäsoittimena. Sachs-Hornbostel-soitinluokituksen mukaan piano on kordofoni eli kielisoitin, tarkemmin sanottuna laatikkositra (Kastenzither 314.122), jossa on koskettimisto. Pianolla on tärkeä asema länsimaisessa, erityisesti klassisessa musiikissa soolo- ja säestyssoittimena, kamarimusiikissa sekä suosittuna työkaluna säveltämisessä, musiikkiesitysten harjoittamisessa ja musiikin opiskelussa. Piano on tärkeä soitin myös populaarimusiikissa. Piano on yleinen kotisoitin. Historia Pianon kehitys sai alkunsa dulcimer-tyyppisistä soittimista, joihin keskiajalta lähtien yritettiin lukuisia kertoja liittää koskettimisto ja koneisto. Tämän kehityksen tuloksena eriytyivät ensin klavikordi ja cembalo. Modernin pianon kehittäjänä ja jopa keksijänä pidetään italialaista Bartolomeo Cristoforia (1655–1731). Kolme hänen 1720-luvulla rakentamaansa soitinta on säilynyt, ja niiden koneiston toimintaperiaate on sama kuin modernissa konserttiflyygelissä. Cristofori kutsui rakentamiaan soittimia nimellä clavicembalo [tai gravicembalo] col piano e forte eli sananmukaisesti cembalo, jolla voi soittaa hiljaa () ja voimakkaasti () (cembalolla, toisin kuin pianolla, äänenvoimakkuus ei vaihtele sen mukaan, kuinka suurella voimalla koskettimia painetaan). Tämäntyyppisiä soittimia ryhdyttiin pian kutsumaan nimillä fortepiano, josta on tullut suomenkielinen nimitys piano. Pianon rakenne on Christoforin jälkeen merkittävästi kehittynyt. Tärkeitä merkkipaaluja ovat mm. valuraudasta valmistettu tukikehikko, jolloin soittimen kokoa ja kielten jännitystä voitiin huomattavasti lisätä, huovan käyttöönotto nahan sijaan vasaroiden päällysteenä sekä koneiston monet kehitysvaiheet. Kehityksen tuloksena pianon ääni on voimistunut ja tullut kantavammaksi. Modernin mekaanisen, akustisen pianon tekninen rakenne on peräisin 1900-luvun alusta. Sen jälkeen kehitys on ollut vähäistä. Kosteusvaihteluihin reagoivan puun korvaaminen muovilla erityisesti edullisimman hintaluokan pianojen koneistossa, mikä on samalla alentanut valmistuskustannuksia, on viime aikojen muutoksista ehkä merkittävin. Kokonaan uusille urille pianon kehitys lähti elektroniikkaan perustuvien syntetisaattorin ja digitaalipianon kehityksen myötä. Niiden ääni tuotetaan sähköisesti. Nykyaikainen piano Nykyisin valmistetaan ja käytetään kahden tyyppisiä pianoja: pystypianoja ja flyygeleitä. Pystypiano Pystypiano – jota kutsutaan vain nimellä piano, jos sekaannuksen vaaraa ei ole – on yleinen koti- ja koulusoitin. Rakenne on kompakti ja tilantarve vähäinen. Pystypiano on yleensä hinnaltaan halvempi kuin flyygeli. Kielet ovat pystysuorassa ja koneisto on soittajasta katsoen kielten edessä. Kaikupohja on vastaavasti kielten takana. Vasarat liikkuvat likimain vaakasuorassa ja palautuvat lepoasentoonsa koneiston jousien voimasta. Pianon koon mitta on sen korkeus; tällä hetkellä valmistettavien mallien korkeus on yleensä 109–132 cm. Yleensä katsotaan pianon korkeuden kasvaessa saavutettavan etuja äänen laadussa ja kantavuudessa. Suomessa ei ole tapana kutsua pystypianoja niiden korkeuden mukaan eri nimillä, toisin kuin anglo-amerikkalaisessa maailmassa. Flyygeli Flyygelin nimitys tulee soittimen muodosta, joka muistuttaa siipeä ( 'siipi'). Flyygelin kielet ovat vaakatasossa, kaikupohja on niiden alla ja vasarat lyövät kieliin altapäin. Vasarat palautuvat lepoasentoon painovoiman vaikutuksesta, eli säädettäviä ja kuoleutuvia jousia ei ole. Flyygelin koneistossa on ominaisuus, joka mahdollistaa saman sävelen nopean toistamisen eli repetition. Flyygelin kielet ovat yleensä pidemmät kuin pystypianon kielet ja kaikupohja on suurempi. Konserttisoittimena käytetään yksinomaan flyygeliä. Flyygeli on myös ammattilaisen ja vaativan harrastajan soitin, sillä flyygelin koneisto on nopeampi kuin perinteisen pystypianon. Flyygeli on kuitenkin tilaa vievä ja usein hyvin kallis. Pienimmät flyygelit ovat noin 150 cm pitkiä. Konserttiflyygelinä yleisen Steinway & Sonsin D-mallin pituus on 274 cm ja paino 480 kg. Tämän kokoista flyygeliä kutsutaan täysmittaiseksi. Tekniikka Ääniala Nykyään valmistettavien ja käytettävien pianojen ääniala on liki poikkeuksetta 7 ¼ oktaavia eli 7 oktaavia ja pieni terssi. Koskettimia on vastaavasti 88, joista 52 valkoista ja 36 mustaa. Matalin sävel, joka pianolla voidaan soittaa, on subkontraoktaavin A (A2) ja korkein viisiviivainen c (c5). Pianon historian aikana ääniala kasvoi pitkän ajan sisällä nykyiseen laajuuteensa. Cristoforin soittimien, siis ensimmäisten pianojen, ääniala oli 4 tai 4 ½ oktaavia. Gottfried Silbermann – joka esitteli soittimiaan aluksi huonolla menestyksellä Johann Sebastian Bachille – rakensi meille tunnettuihin soittimiinsa yleensä vajaat viisi oktaavia. Mozartin käyttämät soittimet vaihtelivat, mutta kaikki hänen säveltämänsä pianokonsertot ja pianosonaatit voidaan soittaa äänialaltaan 5 ½ oktaavin soittimella, joka 1700-luvun lopulla olikin tavallisin. Beethovenin aikaisissa wieniläisissä soittimissa oli 6 ½ oktaavia. Lontoon maailmannäyttely vuonna 1851 merkitsi 7 oktaavin läpimurtoa: ääniala alkoi kaikilla soittimiaan näytteille asettaneilla valmistajilla subkontraoktaavin A:sta. Kaikki merkittävät valmistajat laajensivat 1870-luvun kuluessa diskantin viisiviivaiseen c:hen ja näin oli päädytty nykykäytäntöön. Kokeiluja äänialan laajentamiseksi on tehty, mutta se ei ole yleistynyt. Itävaltalainen Bösendorfer-tehdas valmistaa flyygeliä, malli 290 Imperial (mallimerkintä viittaa soittimen kokonaispituuteen), jossa on yhdeksän ylimääräistä bassokosketinta. Alin soitettava sävel on siis subkontraoktaavin C (C2), jonka perustaajuus on noin 16,5 Hz. Ääni on niin matala, että yksittäiset värähdykset kuuluvat. Sekaannusten välttämiseksi ylimääräiset "valkoiset" koskettimet ovat väriltään mustia tai laajennus voidaan haluttaessa peittää kannella. Kielet Pianon keskialueella ja diskantissa jokaista säveltä kohden on kolme jäykästä teräslangasta, ns. pianolangasta, valmistettua kieltä, jotka viritetään samalle taajuudelle. Kolmen kielen ryhmää kutsutaan kielikuoroksi tai lyhyemmin vain kuoroksi. Bassoaluetta kohti siirryttäessä kuoron kielien määrä vähenee ensin kahteen, ja alimpia säveliä vastaa vain yksi kieli. Jännitetyn kielen perustaajuus f saadaan Mersennen kaavasta: kun L on kielen värähtelevän osan pituus; T voima, jolla kieltä jännitetään, ja m kielen massa pituusyksikköä kohden. Jännitys ja massa ovat neliöjuuressa, mikä osoittaa, että kielen pituuden muutoksella on värähtelytaajuuden kannalta olennaisesti suurempi merkitys kuin jännityksen tai massan muutoksilla. Pianon ääniala on kuitenkin niin laaja, että jos koko ääniala katettaisiin suhteessa samanmassaisilla ja samassa jännityksessä olevilla kielillä, matalimman ja korkeimman kielen pituuksien suhde olisi noin 150:1, mikä olisi käytännössä mahdotonta. Siksi kielilangan paksuus kasvaa siirryttäessä diskantista bassoon. Basson kielet tulisivat homogeenisesta teräslangasta valmistettuina liian paksuiksi, minkä vuoksi bassoalueella kielet tehdään kiertämällä teräslangan ympärille tiukka kuparilankaspiraali. Alimmissa kielissä kuparilankaa saatetaan lisätä vielä toinenkin kerros. Viisiviivaisen c:n kielien pituus on kaikissa pianoissa noin 54 mm. Matalimpien sävelten kielten pituus määräytyy soittimen koon asettamien rajoitusten mukaan. Konserttiflyygelin A2:n pituus on 2010 mm (Steinway & Sons D-malli). Pystypianon pisimmät kielet ovat tästä enimmillään noin puolet, matalissa soittimissa vielä vähemmän. Koneisto Koskettimia painettaessa pianon koneisto välittää soittajan sormien energian vasaraan. Koneisto on monimutkainen vipu- ja jousijärjestelmä, jonka toiminta on niin nopea, ettei sitä pysty ihmissilmällä seuraamaan. Seuraava selostus kuvaa vain keskeiset vipujen liikkeet. Pystypianon koneiston toiminta Pystypianon koneisto (1) Viritystukki (2) Viritystappi (3) Agraffi eli kieliruuvi (pystypianossa harvoin) (4) Koneiston kiinnitysruuvi (5) Kieli (6) Sammuttaja (7) Sammuttajan varsi (8) Vasaran istukka (9) Koneistopalkki (10) Sammuttimien nostovipu (11) Lusikka (12) Kosketin (13) Pilotti (14) Pääjäsen (15) Työntäjän mutka (16) Löysäysnuppi (17) Työntäjä (18) Koppari (19) Kannus (20) Vasaralista (21) Vasara Soittajan painaessa pystypianon kosketinta (12) sen takapäässä oleva pilotti (13) kohottaa pääjäsentä (14) ja siihen akseloitua työntäjää (17) ylöspäin. Työntäjän yläpää kääntää vasaran istukkaa (8) jolloin istukkaan varrella kiinnitetty vasara (21) lähtee liikkeelle kohti kieliä (5). Koskettimen ja koneiston ollessa noin liikkeensä puolivälissä kohtaa pääjäsenen lusikka (11) sammuttimen varren (7) ja sammuttaja (6) nousee irti kielistä, jotka siis voivat nyt värähdellä vapaasti siihen saakka kunnes kosketin vapautetaan. Kosketin, koneisto ja vasara jatkavat liikettään, kunnes vasara on muutaman millimetrin päässä kielistä. Sillä hetkellä työntäjän alapäässä oleva mutka kohtaa löysäysnupin (16), joka pääjäsenen jatkaessa edelleen nousuaan pakottaa työntäjän yläpään luistamaan pois vasaran istukan alta. Kuvassa työntäjän yläpää siirtyy oikealle. Yhteys koskettimen ja vasaran välillä katkeaa; tätä tapahtumaa kutsutaan löysäykseksi tai irrotukseksi. Vasara jatkaa liikettään oman liike-energiansa voimasta, iskeytyy kieliin ja kimpoaa kielen jousivoiman voimasta takaisin. Kosketin on tässä vaiheessa edelleen alas painettuna ja pääjäsen siis yläasennossaan, näin vasara ei pääse palautumaan kokonaan lepoasentoonsa, vaan jää kannuksen (19) varassa kiinni koppariin (18). Kun kosketin vapautetaan, pääjäsenen ja työntäjän mutkan väliin viritetty kierrejousi siirtää työntäjää niin, että työntäjän yläpää kääntyy takaisin vasaran istukan alle (kuvassa vasemmalle) ja koneisto on valmis uuteen iskuun. Jos uusi isku tapahtuu välittömästi, ei vasara ehdi palautua lepoasentoonsa vasaralistan (20) varaan vaan liike kohden kieliä alkaa heti kopparin vapautettua vasaran istukan. Tämä helpottaa saman sävelen nopeaa toistoa (repetitiota), joskaan pystypianon repetitio ei ole likikään niin varma, täsmällinen ja nopea kuin flyygelissä. Jos samaa kosketinta ei isketä heti uudelleen, vasara palautuu lepoasentoonsa oman jousensa (kaareva lattajousi kuvassa vasaran istukan ja sammuttajan varren välissä; ei numeroitu) voimasta ja istukkaan kiinnitetyn nykäisijän nauhan (kuvassa kopparin alapuolella) vetämänä. Samalla sammutin palautuu jousensa voimasta takaisin kieliin kiinni ja tukahduttaa kielten värähtelyn: ääni sammuu. Flyygelin koneiston toiminta Flyygelin koneisto (1) Kosketin (2) Pilotti (3) Pääjäsen (4) Löysäysnuppi (5) Työntäjä (6) Vasaran kapseli ja ruuvi (7) Pysähdyttäjän (ruuvi) (8) Vasaran varsi (9) Repetitio- eli toistojäsen (10) Vasara (11) Koppari (12) Sammuttimen vipu (13) Sammuttimen nostolista (14) Lusikka (15) Sammuttaja (16) Kieli (17) (Valurauta)kehys (18) Agraffi eli kieliruuvi (19) Viritystappi (20) Viritystukki Soittajan painaessa flyygelin kosketinta (1) pilotti (2) nostaa pääjäsentä (3) ja siihen akseloitua työntäjää (5). Työntäjä on suoraan kontaktissa vasaran varressa (8) olevan rullan kanssa, koska repetitiojäsenessä (9) on reikä, jonka läpi työntäjän yläpää pääsee liikkumaan. Työntäjä työntää vasaran liikkeeseen ylöspäin kohti kieliä. Koskettimen ollessa noin liikkeensä puolivälissä koskettimen takapää kohtaa lusikan (14), joka nostaa sammuttimen vivun (12) ja siihen teräspuikolla kiinnitetyn sammuttajan (15) ylös ja irti kielistä, jotka voivat nyt värähdellä vapaasti siihen saakka, kunnes kosketin vapautetaan. Kosketin, koneisto ja vasara jatkavat liikettään, kunnes vasara on muutaman millimetrin päässä kielistä. Sillä hetkellä työntäjän alapäässä oleva mutka kohtaa löysäysnupin (4), joka pääjäsenen ja työntäjän jatkaessa edelleen nousuaan pakottaa työntäjän yläpään pois vasaran rullan alta. Kuvassa työntäjän yläpää siirtyy oikealle. Yhteys koskettimen ja vasaran välillä katkeaa; tätä tapahtumaa kutsutaan löysäykseksi tai irrotukseksi. Vasara jatkaa liikettään oman liike-energiansa voimasta, iskeytyy kieliin ja kimpoaa takaisin. Koska työntäjä on irti-asennossa, vasaran rulla kohtaa työntäjän sijasta repetitiojäsenen. Repetitiojäsen on noussut ylös vasaran rullaa seuraten repetitiojousen voimasta (ohut ruskea kaareva viivamainen rakenne pääjäsenen ja repetitiojäsen välissä; ei numeroitu kuvassa). Vasara palautuessaan painaa repetitiojäsen alas jännittäen samalla jousen ja lopuksi jää kiinni koppariin (11). Kosketin on alhaalla, se pitää sammuttajan irti kielestä ja samalla pitää kopparilla kiinni vasaraa keskiasennossa. Repetitiojousi on jännittyneenä, repetitiojäsen kiinni rullassa. Kun nyt soittaja antaa koskettimen nousta hivenen ylös, repetitiomekanismi toimii: repetitiojousi nostaa repetitiojäsenen välityksellä vasaraa niin, että työntäjä pääsee luistamaan takaisin rullan alle. Koneisto on valmiina uuteen toimintosykliin, vaikka kosketin on lähes alhaalla. Repetitiomekanismin merkitys on siinä, että koneisto on täysin valmiina, vaikka kosketin on vielä liki ala-asennossa: soittajan ei tarvitse odottaa koskettimen palautumista takaisin lepoasentoon, vaan hän voi iskeä kosketinta sen ollessa vain osittain palautuneena. Koska kosketin on massaltaan ja inertialtaan koneiston suurin ja hitain osa, tämä seikka on kriittinen repetition kannalta. Äärimmäisen herkäksi säädetty koneisto voi toistaa iskun jopa 1/15 sekunnin välein, rajoittava tekijä on vain pianistin sorminäppäryys. Jos uutta iskua ei heti tule, vaan kosketin vapautetaan täysin, painovoima palauttaa vasaran ala-asentoonsa ja koneisto palautuu lepoon. Sammuttaja laskeutuu kieliin, vaimentaa niiden värähtelyn ja ääni lakkaa kuulumasta. Toimintaperiaatteen seurauksia Pystypianon ja flyygelin koneisto on rakennettu siten, että vasaran iskeytyessä kieliin (äänen syntyhetki, kontaktihetki) yhteyttä koskettimen ja vasaran välillä ei ole. Yhteyttä ei siis ole liioin soittajan ja kielen välillä. Tämä on välttämätöntä, jotta vasara pääsee kimpoamaan irti kielistä ja kielet voivat jatkaa värähtelyään vapaasti. Jos vasara iskun jälkeen jäisi kontaktiin kielten kanssa, ääni sammuisi heti alukkeen jälkeen. Tärkein seuraus tästä rakenneperiaatteesta on, että vasaran nopeus kontaktihetkellä (vasaran loppunopeus vasaran koskettaessa kieltä) on ainoa ääneen (äänen laatuun tai voimakkuuteen) vaikuttava parametri, johon soittaja voi soittaessaan vaikuttaa. Tässä yhteydessä tietoisesti jätetään huomiotta pedaalit, muut mahdollisesti vapaana olevat kielet ja niiden resonanssi ja muut vastaavat seikat. Pianossa ei esimerkiksi ole vibratoa (toisin kuin klavikordissa) tai viulun jousitekniikkaan verrattavia sävytysmahdollisuuksia. Tästä huolimatta käsite kosketus on pianonsoiton keskeisiä käsitteitä. Puhtaan fysikaalisesti ajatellen sillä seikalla, miten soittaja ja koneisto yhdessä soitettaessa toimivat, ei kuitenkaan ole muuta merkitystä kuin se, kuinka suuren liike-energian vasara on löysäyshetkellä koskettimen ja koneiston välityksellä soittajan sormesta saanut eli, koska tietyn soittimen tietyn vasaran massa ja koneiston muut ominaisuudet ovat vakiot, mikä on vasaran loppunopeus. Koskettimisto Pianon koneistoa ja vasaroiden liikettä hallitaan koskettimilla. Koskettimet muodostavat kokonaisuuden, jota kutsutaan koskettimistoksi tai klaviatuuriksi. Koskettimiston muoto ja suhteet vakiintuivat jo ennen pianon keksimistä. Pianoon otettiin käyttöön uruissa, klavikordissa, cembalossa ja muissa aikaisemmissa kosketinsoittimissa käytössä ollut valmiiksi kehitetty koskettimisto. Sama klaviatuurijärjestely on siirtynyt moniin uusiin soittimiin, kuten celestaan ja sähköisiin kosketinsoittimiin. Pianon koskettimet toimivat keinulaudan tavoin: soittajan painaessa koskettimen näkyvää osaa kosketin kääntyy tukipisteen varassa ja koskettimen takapää nousee ja aktivoi koneiston. Koskettimessa ei ole akselia ja se pysyy linjassa koskettimen alla olevien pystysuorien nastojen varassa. Nastat on sovitettu mahtumaan koskettimessa olevien huovalla pehmustettujen kolojen sisään. Valkoiset koskettimet päällystettiin perinteisesti norsunluulla. Myös valaanluuta on käytetty. Nämä eläimet ovat nykyään rauhoitettuja ja kansainvälisin sopimuksin norsun- ja valaanluun kauppa, tuonti ja vienti on kielletty. Luun käyttö pianon koskettimiin on tätä kautta tietysti loppunut. Tuonnin ja viennin kieltäminen on aiheuttanut myös sen, että vanhoja norsunluisilla koskettimilla varustettuja soittimia ei voi — ainakaan laillisesti — kuljettaa valtioiden rajojen yli edes muuttokuormassa. Valkoiset koskettimet päällystetään nykyään erilaisilla muoveilla, jotka eivät useinkaan ole kaikesta tuotekehityksestä huolimatta ole tuntumaltaan norsunluun veroisia, joskin lupaavia malleja on nähty, esimerkkinä Rolandin patentoima Ivory Feel -teknologia, jossa muovin pintaa uurretaan vastaamaan norsunluussa luonnollisesti ilmeneviä uria. Tasaisen muovipinnan huonona puolena on ensisijaisesti sen nesteensiirtokyky, hiki ja rasva jäävät kerrokseksi koskettimen pinnalle. Myös koskettimen painossa on hieman eroja, mutta laadukkaissa muovikoneistossa tätäkään ongelmaa ei enää ole. Kalleimmat koneistot ovat puukoneistoja, jotka ovat pinnoitettu muovilla, edullisemmissa koneistoissa koko rakenne on muovia. Mustien koskettimien näkyvään osaan perinteisesti käytetty materiaali on eebenpuu. Myös muita mustia tai tummia puulajeja käytetään, tarvittaessa värjättyinä. Edullisimmissa soittimissa käytetään muovia. Itse kosketin tehdään tiheäsyisestä kuusesta, männystä tai muusta havupuusta. Tukipisteen kohdalla on kovemmasta puusta tehty vahvike. Koskettimen etupäähän lisätään lyijypainoja sitä varten porattuihin koloihin. Painot tarvitaan tasapainottamaan koneiston jousi- ja vipuvoimia. Painojen avulla saadaan myös aikaan haluttu kosketuksen raskaus tai keveys: tavoitteena on, että valkoisen koskettimen etupäähän kohdistettu voima, joka vastaa noin 45–55 gramman punnuksen painoa, juuri ja juuri jaksaa painaa koskettimen alas löysäyspisteeseen saakka (oikea pedaali alas painettuna). Kosketus tulee saada erittäin tasaiseksi; jo gramman murto-osan ero tuntuu soitettaessa. Eräissä koneistotyypeissä ei ole painoja tai niitä ei ole yksilöllisesti mitattu. Painojen mittausta ja säätöä kutsutaan punnitukseksi. Valkoisen koskettimen etupään kulkema matka eli painuma on 9,0–10,2 millimetriä. Tämäkin tekijä pyritään säätämään mahdollisimman tasaiseksi. Vasarat Pianon vasarat ovat villahuovalla päällystettyä nuijia, jotka kieliin iskeytyessään saattavat kielen värähtelemään. Vasaran päässä on puinen ydinosa, johon tehtaalla puristetaan suurella paineella kerroksittain huopaa niin, että ulommat huopakerrokset ovat tiukassa jännityksessä ja sisemmät vastaavasti puristuksessa. Jännityksen ja puristuksen tasapaino tekee vasarasta sopivasti kovan ja samalla joustavan. Puiseen ydinosaan porattuun reikään kiinnitetään ohut puinen vasaran varsi. Vasarahuovan kovuus ja pehmeys, jännityksen ja puristuksen suhde ja huovan laatu vaikuttavat suuresti pianon ääneen. Kielet painavat vasarahuopaan ajan mittaan syvät urat ja tiivistävät huopaa muutoinkin. Urat täytyy hioa aika ajoin pois ja huovan pehmeys palauttaa pistelemällä huopaa neulamaisella työkalulla. Tätä kutsutaan intonoinniksi eli sävytykseksi. Vasaran ja kielen kosketuskohta kielen pituussuunnassa on äänenlaadun kannalta kriittinen. Erityisesti diskantissa vähäinenkin säädön liukuminen pois paikaltaan on kuuluvissa. Flyygelissä iskupisteen paikka on säädettävissä koneiston lukitusta muuttamalla, pystypianossa tämä ei ole mahdollista. Vasaroiden massa on pianon kehityksen aikana kasvanut. Basson alimman vasaran pää painaa nykyään noin 8,5 grammaa ja vasarat kevenevät diskanttia kohden niin, että ylimmän vasaran paino on noin 4 grammaa. Vasaran kulkema matka lepoasennosta kieleen on noin 45–47 millimetriä. Sammuttajat Koneiston ollessa lepotilassa kielen päälle on painuneena sammuttaja. Kosketinta painettaessa sammuttaja nousee irti kielestä, joka voi silloin värähdellä vapaasti. Vapautettaessa kosketin, sammuttaja palaa takaisin kiinni kieleen ja tukahduttaa värähtelyn. Sammuttaja on tukikappaleeseen kiinnitetty villahuovan kappale, joka on muotoiltu kielikuoron mukaan: yksikielisessä kuorossa huovassa on ura, johon kieli painautuu, kaksikielisessä kuorossa on kiilamaiset sammuttajat, jotka painuvat kielten väliin, kolmikielisessä kuorossa on keskialueella kaksoiskiila ja ylempänä litteä levy. Korkeimmassa diskantissa noin 1½–2 oktaavin alueella ei sammuttajia ole lainkaan, sillä ääni vaimenee tällä alueella muutenkin nopeasti ja jatkuvasti vapaana värähtelevät kielet antavat loistoa ja kimallusta alempiin ääniin resonoidessaan niiden mukana. Oikeanpuoleista pedaalia painettaessa kaikki sammuttajat nousevat, jolloin kaikki kielet värähtelevät vapaasti. Kaikupohja ja tallat Pianon äänen laadun kannalta kaikupohja on keskeisimpiä tekijöitä. Kaikupohja muuttaa kielten värähtelyn ilman värähtelyksi, siis kuultavaksi ääneksi. Kaikupohjan tehtävänä on myös värittää ääntä. Pianon kaikupohja valmistetaan perinteisesti massiivikuusesta. Laudat sahataan tukista säteen suuntaisesti ja liimataan reunoistaan yhteen yhtenäiseksi levyksi. Puun vuosilustot ovat siis kohtisuorassa pintaan nähden. Puun syyrakenteen tulisi olla mahdollisimman tasainen, suora ja tiheä, tyypillisesti 3–8 vuosilustoa senttimetrillä. Oksia tai minkäänlaisia kasvuvikoja ei tulisi olla. Väriltään vaalean, avaraonteloisen, pehmeän ja keveän kevätpuun osuus vuosilustosta tulisi olla mahdollisimman suuri tummaan kesäpuuhun verrattuna; tästä katsotaan olevan äänellistä etua. Tasainen vaaleansävyinen yleisvaikutelma on siis laadun merkki. Valmis kaikupohja on noin 7–12 millimetriä paksu ja hieman kieliin päin kupera, joustava levy. Pintakäsittelynä on lakkaus. Massiivipuisen kaikupohjan raaka-ainetta kuivatetaan ulkona ja sisätiloissa useita vuosia. Valmistus on hidasta käsityötä ja korkealaatuinen puu on kallista. Massiivipuinen kaikupohja reagoi voimakkaasti ilmankosteuden vaihteluihin turvoten kosteassa ja supistuen kuivassa. Liian kuivissa olosuhteissa se halkeilee ja menettää kuperuutensa. Näistä syistä erityisesti edullisissa soittimissa ryhdyttiin 1960-luvulta lähtien käyttämään laminoitua kaikupohjaa, joka valmistetaan liimaamalla kerroksittain yhteen höylättyjä tai sorvattuja puuviiluja. Rakenne on sama kuin vanerissa. Laminoitu kaikupohja ei halkeile ja kosteusliikkeet ovat massiivipuista pienemmät. Ongelmana on perinteisesti pidetty laminoidulla kaikupohjalla varustetun soittimen äänenlaatua: ääni vaimenee nopeasti, basso ja keskialue ovat sameita ja voimattomia, kun taas diskantti on liiankin kirkas. Laminoitu kaikupohja on kuitenkin merkittävästi halvempi valmistaa kuin massiivipuinen ja tuotekehitys on parantanut äänenlaatua. Edullisissa ja keskihintaluokan pianoissa sitä käytetään nykyään yleisesti. Kalleimmissa soittimissa käytetään edelleen yksinomaan massiivipuista, traditionaalista kaikupohjarakennetta. Kaikupohjan alapuolelle (flyygelissä) tai taakse (pystypianossa) liimataan useita äänipinnoja kohtisuoraan syysuuntaa vastaan. Ne tukevat kuperuutta, vaikuttavat värähtelyn jakautumiseen ja leviämiseen ja osaltaan myös sitovat laudoista liimattua kaikupohjaa yhteen. Kaikupohja ja kielet ovat yhteydessä toisiinsa tallan eli kielisillan välityksessä. Talla välittää kielten värähtelymoodit kaikupohjaan. Pianossa talloja on kaksi: diskantille ja bassolle omansa. Talla on puinen palkki, joka on liimattu kiinni kaikupohjaan ja jonka yli kielet kulkevat. Kielet ja talla painautuvat toisiinsa tiukasti, koska kupera kaikupohja asennetaan pianotehtaalla sellaiselle korkeudelle kielten tasoon nähden, että kuperan, joustavan talla-kaikupohja-äänipinna-yhdistelmän jousivoima nostaa kireälle jännitettyjä kieliä hieman. Vastaavasti kielten jousivoima painaa kaikupohjan kuperuutta litteämmäksi. Näitä samansuuruisia, vastakkaissuuntaisia voimia kutsutaan kaikupohjapaineeksi. Jos paine on liian suuri, ääni on voimakas, mutta vaimenee nopeasti. Jos paine on liian pieni, ääni on voimaton, mutta kestää pitkään. Kielten jatkuvassa paineessa puuaines vähitellen viruu, jolloin kaikupohjan joustavuus vähenee ja kuperuus pienenee vuosikymmenten mittaan. Tästä syystä pianon ikääntyessä sen ääni vaimenee ja väsyy, vaikka soitin muutoin olisi kunnossa. Tallassa oleviin reikiin asetetaan teräksiset nastat, jotka poikkeuttavat kieliä sivusuunnassa. Kieli on siis kontaktissa tallaan sekä kohtisuoraan kaikupohjan pintaan nähden että pinnan suuntaisesti. Kontaktipisteiden (jotka siis määräävät kielen värähtelevän osan pituuden) tulee olla erittäin tarkoin samalla kohdalla kielen pituussuunnassa. Valmistusvirheet tässä suhteessa saattavat aiheuttaa sen, että kieli värähtelee useammalla, keskenään riitasoituisella taajuudella. Ääni on epämiellyttävä ja virittäminen ongelmallista. Viritystukki ja -tapit Viritystukki on vaahterasta tai muusta kovasta puulajista valmistettu lankku, johon porattuihin reikiin lyödään teräksiset viritystapit. Kielen vapaat päät kiinnitetään tappeihin. Tappeja kiertämällä kielet saadaan viritettyä halutulle äänenkorkeudelle. Tukki valmistetaan liimaamalla vaahteralautoja kerroksittain yhteen niin, että peräkkäisten lautojen syysuunnat poikkeavat toisistaan. Tällä tavoitellaan mahdollisimman lujaa rakennetta ja kosteusliikkeiden minimointia. Paljon käytetty on rakenne, jossa on 5 tai useampia kerroksia, kukin 4,5–6,5 mm paksu. Toinen yleinen ratkaisu on käyttää noin 1 mm paksuja kerroksia eli puuviilua, jolloin kerroksia tarvitaan useita kymmeniä. Mikään ratkaisu ei ole osoittautunut ehdottomasti muita paremmaksi. Tärkeämpää on raaka-aineen huolellinen valinta, pitkä kuivaus, asianmukainen työstö, oikeanlainen liimaus ja muut valmistustekniset seikat. Viritystapit ovat sylinterimäisiä tai hieman kartiomaisia terästappeja, pituudeltaan 50–60 mm ja läpimitaltaan noin 6–7 mm. Viritystukin sisään menevässä osassa on tiheä kierteitys. Tapit sinistetään ja näkyviin jäävä osa usein kromataan. Tapin tulee sopia reikäänsä tiukasti, jotta viritys pysyisi mutta olla samalla kuitenkin niin väljä, että pianoa viritettäessä tarpeelliset äärimmäisen pienet muutokset ovat mahdollisia. Viritystukin puuaineksen väsyessä ja kuluessa tapit vähitellen löystyvät, jolloin niitä joudutaan vaihtamaan paksumpiin. Jos tappien ja ympäröivän puun otteen irtoaminen johtuu viritystukin halkeilusta, on soitin yleensä elinkaarensa päässä: viritystukin vaihto on kalliimpaa kuin keskihintaisen soittimen uushankintahinta. Tukirakenteet Pianon kielet jännitetään hyvin tiukalle. Tavallisen keskikokoisen pystypianon yhden kielen keskimääräinen jännitys on noin 700 newtonia. Kun kieliä on noin 230, kielien yhteinen soittimen runkoon kohdistuva voima on suuruusluokaltaan 160 kN. Konserttiflyygelin kielten jännitys on yli 260 kN. Nämä voimat ottaa vastaa valurautainen kehys, tukikehikko, jonka ympärille koko piano rakentuu. Kehys on yhtenäinen hiekkaan valettu valukappale. Valmistusmenetelmällä ei saada sarjatuotannossa täysin samanlaisia tuotteita, jonka vuoksi kehyksiä joudutaan viimeistelemään käsin. Uutta tyhjiövalutekniikkaa on otettu käyttöön. Perinteisesti valurauta maalataan kullanväriseksi. Suurikokoisissa (yli 120 cm) pystypianoissa pianon taakse asennetaan usein puinen apukehikko. Tämä voidaan korvata mitoittamalla rautakehys erityisen tukevaksi, mutta tällöin soittimen paino nousee huomattavasti. Flyygelissä on säännönmukaisesti tukevat säteittäiset puiset tukipalkit kaikupohjan alapuolella. Flyygelin puinen kaareva ulkokehä on osa tukirakennetta. Se liitetään pyrstöliitoksin, pulteilla ja liimaamalla metallikehykseen ja puisiin tukipalkkeihin. Pystypianon näkyvät puiset osat ovat irrallisia, ja niillä on merkitystä vain akustisten ominaisuuksien ja ulkonäön kannalta. Pedaalit Pianossa on kaksi tai kolme jaloilla painettavaa pedaalia. Kaikupedaali (sustain-pedaali) on oikeanpuoleinen pedaali. Se on eniten käytetty pedaali, ja sitä kutsutaan usein myös vain pedaaliksi. Pedaalia painettaessa vipukoneisto nostaa kaikki sammuttimet irti kielistä. Kielet siis värähtelevät vapaasti. Pedaalin avulla nuotteja voidaan jättää soimaan ja sitoa toisiinsa silloinkin, kun se ei olisi sormiteknisesti mahdollista. Kaiku saa äänen myös kuulostamaan täyteläisemmältä, sillä pianon kaikki kielet resonoivat soitettavien sävelten ohessa. Kaikupedaalin tarkkaa käyttämistä ei yleensä merkitä nuotteihin. Sen käytön hienosäätö on tärkeä osa taitavan pianistin tekniikkaa. Hiljennyspedaali (una corda -pedaali) on vasemmanpuoleinen pedaali. Se siirtää pystypianossa vasaroita lähemmäksi kieliä, jolloin vasaran lyönti ei saa niin paljon iskuvoimaa ja ääni on hiljaisempi. Flyygelissä hiljennyspedaali siirtää koskettimistoa ja koneistoa hiukan oikealle, minkä takia vasarat osuvat vain kahdelle kielelle kolmen (tai yhdelle kahden) sijasta. Tämä hiljentää ääntä ja muuttaa äänen laatua. Tästä juontuu myös pedaalin nimi "una corda" eli yksi kieli. Sostenuto-pedaali on keskimmäinen pedaali. Sitä ei ole yleensä edullisissa pystypianoissa eikä kaikissa flyygeleissäkään. Se kehitettiin viimeisimpänä. Sostenuto-pedaalia painettaessa jäävät sillä hetkellä alas painettuina olevia koskettimia vastaavat sammuttajat ylös ja pysyvät ylhäällä siihen saakka, kunnes pedaali vapautetaan, riippumatta siitä, vapautetaanko kosketin. Näin voidaan jättää yksittäisiä säveliä, tyypillisesti urkupisteitä tai sointuja soimaan ja soittaa samalla muita säveliä lyhyinä. Monissa pystypianoissa sostenuto-pedaalin tilalla on ala-asentoon lukittuva harjoituspedaali (tunnetaan myös nimellä kerrostalopedaali), joka alas painettuna laskee huopakaistaleen vasaroiden ja kielien väliin. Huopakaistale tukahduttaa äänen melkein kokonaan. Niin sanotuissa silent-pianoissa keskimmäinen pedaali laskee vasaroiden ja kielten väliin tavallisesti alumiinisen palkin, joka estää kokonaan vasaroiden osumisen kieliin. Uusimmissa silent-pianoissa on koskettimien alla jokaiselle koskettimelle oma infrapunalla toimiva liikkeen tunnistin. Tämä mittaa kunkin koskettimen lyönnin voimakkuuden ja keston. Lisäksi hiljennys- ja sustain-pedaaleissa on omat tunnistimensa, jotka mittaavat pedaaleiden painallukset. Tieto koskettimen ja pedaalin liikkeistä välitetään midi-tekniikalla äänilähteeseen eli soundimoduliin. Se on yleensä sijoitettu näkyviin koskettimiston alapuolelle, josta sitä on helppo käyttää. Äänilähde kytketään esimerkiksi kuulokkeisiin, jolloin pianolla voi harjoitella äänettömästi. Etuna on lisäksi "oikean" pianon tuntuma verrattuna esimerkiksi sähköpianoihin. Ylläpito Piano täytyy virittää säännöllisesti. Konserttiflyygeli viritetään ennen jokaista esitystä, ja äänitysstudiossa viritystä voidaan joutua korjaamaan päivittäin useitakin kertoja. Kotikäytössä suositellaan yleisesti viritystä kerran tai kahdesti vuodessa, mutta viritystarve riippuu mm. vaatimustasosta, käytön määrästä ja ympäristön olosuhteista. Kosteudenvaihtelut ovat yksi epävireyden aiheuttajista. Ilmankosteuden noustessa, Suomen olosuhteissa tyypillisesti kesällä, kaikupohjan puu imee itseensä lisää kosteutta ja turpoaa. Tämä lisää kielten jännitystä eli viritystaso nousee. Vastaavasti huoneilman kuivuessa, kuten yleensä talvisaikaan käy, kaikupohja kuivuu, supistuu ja viritys laskee. Muita epävireisyyttä aiheuttavia tekijöitä ovat mm. kielten venyminen (erityisesti uusissa pianoissa), pianon soittaminen ja lämpötilan muutokset. Virittämättä jättämisen ei kuitenkaan tiedetä vahingoittavan pianoa. Pianon monimutkainen koneisto vaatii aika ajoin säätöä. Säätökohteita on kymmeniä ja jokaisen 88 koskettimen koneisto on säädettävä erikseen. Tehtävä on siis työläs ja hidas, eikä sitä tehdä kotisoittimien kohdalla jokaisella virityskerralla. Konserttisoitin säädetään pianistin tarpeiden ja mieltymysten mukaiseksi aina tarvittaessa. Intonointi tarkoittaa pianon äänen säätämistä vasarahuopaa eri tavoin käsittelemällä. Vasaran huopa painuu kasaan ja kovettuu käytön myötä. Tällöin soittimen ääni muuttuu kirkkaammaksi ja kovemmaksi. Muutos on suurin yleensä keskialueella ja niiden sävelten kohdalla, jota soitetaan eniten. Vasaroita voidaan pistellä neulamaisella työkalulla, jolloin huopa ja vastaavasti ääni saadaan pehmeämmäksi. Vasarahuopaa voidaan myös tiivistää käsittelemällä sitä lämmöllä ja kosteudella. Pianon ääntä voidaan intonoida muutenkin soittajan vaatimusten mukaisesti kirkkaammaksi, verhotummaksi, hiljaisemmaksi jne. Pianon virityksen hoitaa usein alan ammattilainen, ja tarkkaan vireeseen saaminen onkin vaikeaa ilman koulutusta ja suurta kokemusta. Tosin nykyaikaiset virityslaitteistot ovat helpottaneet kotivirittämistäkin. Koneiston säätäminen ja intonointi ovat ammattilaisen työtä. Liiallinen yhtäjaksoinen kosteus on vaarallista pianolle ja voi johtaa vaimentuneeseen äänenlaatuun sekä kielten ruostumiseen. Myös liiallinen kuivuus ja kuumuus on haitallista, joten pianoa ei saa sijoittaa liian lähelle lämpöpatteria tai alttiiksi suoralle auringonvalolle. Suositeltavana ilmankosteutena pidetään 30–50 % suhteellista kosteutta. Tärkeää olisi, etteivät kosteusolosuhteet vaihtelisi liikaa. Pöly ei ole vain huonoksi ulkonäölle, vaan kasautuessaan koneistoon se myös huonontaa äänenlaatua. Pianon siirtämisen hankaluutena on toisaalta soittimen paino ja fyysiset mitat ja toisaalta sen herkkyys kolahduksille ja iskuille ja ilmasto-olosuhteiden muutoksille. Pystypianon siirtäminen onnistuu vahvoilta kantajilta suurta varovaisuutta noudattaen. Soittimen paino on valtaosin sen selkäpuolella, jonne useissa pianomalleissa onkin rakennettu kantokahva. Selkäpuolen muut vaakarakenteet eivät kestä nostoa. Piano tulee kuljettaa pystyasennossa. Kuljetusauton tavaratilan tulee olla umpinainen, sopivasti pehmustettu ja tarvittaessa lämmitettävä, koska soitin ei kestä sadetta, kosteaa ulkoilmaa tai kylmyyttä. Flyygelin kuljettamiseksi täytyy sen jalat irrottaa ja koko pedaalirakennelma purkaa. Soitin kaadetaan pitkälle sivulleen ja nostetaan erikoisvalmisteisen kuljetusalustan päälle. Flyygelin kuljettaminen on siihen erikoistuneiden yritysten työtä. Katso myös Taffelipiano Sähköpiano Digitaalipiano Disklavier-piano Flyygeli Preparoitu piano Syntetisaattori Michael Aaronin Pianokoulu Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Piano-Photoarchive Flygel Piano Grand-Pianos.org Seulonnan keskeiset artikkelit

985

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pirunviulu

Pirunviulu

Pirunviulu on leikeissä ja pilailutarkoituksiin käytetty soitin. Pirunviuluksi () on joskus kutsuttu myös pahvista kitkarumpua. Toimintaperiaate Pitkä rautalanka voidaan kiinnittää ikkunan lähistölle, esimerkiksi hirsitalon kulmaan naulalla. Lanka kiristetään ja sitä hangataan esimerkiksi hartsinpalalla tai viulun jousella. Tällöin ikkunalasi ja puu vahvistavat toiminnasta syntyvän voimakkaan kitisevän äänen eli se resonoi. Tätä käytettiin naapureiden kiusana ennen vanhaan. Toinen tapa oli iskeä hakaneula kiinni puiseen ikkunankarmiin siten, että neulan lukituspää oli kiinni ikkunassa. Neulaan oli kiinnitetty pitkä karhulanka, joka oli käsitelty tinktuuran ja kumihartsin seoksella (ns. pіrunpаska), ja jota lankaa lisäksi hangattiin hartsinpalalla. Tällöin laitteesta lähti valittava ääni samalla, kun lukituspää naputti ikkunalasia vasten. Lähteet http://www.kysy.fi/kysymys/soittaa-pirunviulua-eli-mita-soittaa-ja-miksi Viitteet Pilailuvälineet Soittimet

986

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pajupilli

Pajupilli

Pajupilli on pajusta, yleensä vuolemalla, valmistettu yksinkertainen soitin. Pajupillejä on kaksi perusmallia: huilua läheisesti muistuttava, jossa ilmapatsaan ja samalla sävelen korkeutta säädetään sormilla peitettävillä rei'illä, ja toinen jossa ilmapatsasta säädellään pillin sisällä vapaasti liikkuvalla "männällä". Pajun soveltuvuus pillin tekoon johtuu siitä, että tuoreen pajunoksan kuoren voi irrottaa hieman (esimerkiksi puukalikalla) naputtelemalla, jolloin kuoresta voidaan tehdä ontto putkilo. Kotipihlaja soveltuu myös pillin tekemiseen ja on joissakin paikoissa pajua helpompi löytää. Yksinkertainen pajupilli valmistetaan muotoilemalla oksanpätkän pää suuhun sopivaksi ja leikkaamalla kuoreen pieni lovi muutaman senttimetrin päähän tästä päästä. Sen jälkeen kuoresta irrotetaan halutun mittainen pätkä tekemällä oksan ympäri viilto ja naputtelemalla kuorta esimerkiksi puukon kahvalla. Kuoren pitäisi tämän jälkeen irrota kevyesti kääntämällä, ja sen voi vetää erilleen. Sitten lovea suurennetaan puukolla ja veistetään oksaa hiukan ohuemmaksi loven ja soittopään välistä. Kun kuori nyt pujotetaan takaisin paikalleen, kuoren ja oksan väliin jää ohut ilmakanava. Ääni syntyy, kun puhalluksen aiheuttama ilmapatsas värähtelee lovessa. Vaikka pilli onkin periaatteessa yksiääninen, säveltasoa voi muunnella vaihtelemalla ilmanpainetta ja sulkemalla putken päätä sormenpäällä. Kolmantena keinona vaihdella sävelkorkeutta on sulkea pilli kouran sisään ja vaihdella sekä ilmanpainetta että kouran tilavuutta (pillin on oltava riittävän pieni). Kyllin pitkäksi rakennettu pajupilli voi toimia yläsävelhuilun tapaan (engl. overtone flute). Tällaisesta soittimesta on käytetty Suomessa myös nimitystä pitkähuilu. Katso myös Kärjennoukka Pitkähuilu Piisku Lähteet Aiheesta muualla Puhallinsoittimet

987

https://fi.wikipedia.org/wiki/Parikaapeli

Parikaapeli

Parikaapeli on yleinen erilaisten sähköisten signaalien siirtämiseen käytettävä kaapelityyppi. Tyypin nimitys tulee siitä, että parikaapelissa johtimet on kierretty johdinpareiksi häiriöiden vähentämiseksi. Kukin kaapelin sisällä oleva johdinpari mahdollistaa erillisen virtapiirin muodostamisen esimerkiksi tietoliikenneyhteyttä varten. Sovelluksesta riippuen yhteys voi käyttää useampaakin johdinparia. Jokaisella johdinparilla on erisuuruinen parikierto häiriöiden parista toiseen siirtymisen estämiseksi. Parikaapeleita voidaan käyttää muun muassa Token Ring-, puhelin-, Ethernet-, FDDI-, ISDN- ja ATM-yhteyksiin. Saatetaan myös käyttää tarkempaa nimitystä kierretty parikaapeli, joka viittaa tietynlaiseen parikaapeliin. Kierrettyjä parikaapeleita käytetään nykyään pääosin puhelin- ja verkkokaapeleina. Yleisin liitintyyppi parikaapeleille lähiverkossa on 8P8C. Parikaapelin kiertämisen häiriösuojausmielessä keksi Alexander Graham Bell vuonna 1881. Häiriösuojauksen periaate Parikaapelin kahden johtimen kiertäminen vähentää magneettikentän aiheuttamien häiriöiden kytkeytymistä signaaliin, koska magneettikentän indusoimat virrat ovat vierekkäisissä, toisiinsa nähden vastakkaisissa silmukoissa vastakkaisessa vaiheessa jolloin ne kumoavat toisensa. Kiertäminen pienentää myös kaapelin itse ulospäin säteilemää häiriötä. Sähkökentän aiheuttamia häiriöitä vastaan parien kiertäminen ei auta, ellei kierrettyä paria suojata erikseen johtavalla foliolla tai punoksella. Useita kierrettyjä pareja sisältävissä kaapeleissa eri pareissa on yleensä eri määrä kierroksia metrillä estämässä häiriöitä parista toiseen. Tavanomainen parien kierto on kolme kierrosta tuumalla, eli noin 118 kierrosta metrillä. Parikaapelin ominaisuudet Suurilla taajuuksilla parikaapelin kapasitanssi ja induktanssi muodostavat yhdessä siirtoimpedanssin, joka on tietylle kaapelille ominainen ja määräytyy pääasiassa kaapelin dimensioiden ja eristemateriaalin dielektrisyyden perusteella. Ideaalisen vähähäviöisen suojaamattoman parikaapelin siirtoimpedanssi eli ominaisimpedanssi Z on , missä on suhteellinen eristevakio, d on johtimen halkaisija ja t on eristeen paksuus. Kaapelityypit Kaapeli ja parit voidaan ympäröidä metallivaipalla, jolloin saavutetaan paras suoja häiriöitä vastaan. Tällaista parisuojattua STP-kaapelia (Shielded Twisted Pair) käytetään silloin, kun suojaukseen on erityistä tarvetta tai kaapelin luokka vaatii sen (esimerkiksi Cat7). Suojaustarve voi syntyä monesta syystä, kuten muuntajista, voimavirtakaapeleista, oikosulkumoottoreista tai muista voimakkaita magneettikenttiä aiheuttavista seikoista, staattisen sähkön purkauksista, kipinöinnistä, valokaarista jne. Tavallisin kaapelityyppi on kuitenkin suojaamaton UTP, (Unshielded Twisted Pair) jota käytetään puhelinverkoissa ja tietoliikennetekniikassa. Lisäksi on olemassa suojattu FTP-kaapeli, (Foiled Twisted Pair) joka on periaatteessa STP ilman parikohtaista suojausta. FTP-kaapelista käytetään myös nimitystä ScTP (Screened Twisted Pair). Kierretyt parikaapelit on jaettu eri kategorioihin niiden kaistanleveyksien mukaan. Parikaapelityyppien nykyiset lyhenteet ISO/IEC 11801:n mukaisesti: Nykyisessä lyhenteessä vinoviivan vasen puoli tarkoittaa yhteistä suojausta ja oikea puoli parin suojausta. TP = yhteen kierretty pari U = suojaamaton F = foliosuojattu S = palmikkosuojattu Suojaamaton parikaapeli (U/UTP) Suojaamatonta parikaapelia eli UTP-kaapelia käytetään yleisesti Ethernet- ja puhelinverkoissa. UTP-kaapelit ovat suhteellisen halpoja muihin parikaapelityyppeihin verrattuna (esim. Cat5 on hinnaltaan noin kolmasosa Cat7:n hinnasta), koska UTP-kaapelissa ei käytetä suojausta. Sisäkäyttöön tarkoitetuissa UTP-puhelinkaapeleissa on 25 paria värikoodattuja johtimia, mitkä noudattavat AT&T:n kehittämää standardia. Parit on yleensä eristetty polyeteenillä ja kaapelin kuori on myös polyeteeniä. Ulkokäyttöön suunnitelluissa puhelinkaapeleissa voi olla satoja tai tuhansia kierrettyjä johtopareja, jotka on niputettu useaan samankokoiseen nippuun. Myös niput on kierretty toistensa ympäri. Jokaisen nipun sisällä oleva johtopari on kierretty eri kierrostiheydellä johtojen välisten häiriöiden vähentämiseksi. Suojattu parikaapeli (F/UTP, U/FTP, SF/UTP ja S/FTP) Suojattuja parikaapeleita on useita eri tyyppejä. Ne ovat kalliimpia kuin suojaamattomat. Yhteisesti suojattuja kaapeleita (F/UTP, S/UTP ja SF/UTP) käytetään, kun halutaan estää sähkömagneettisten häiriöiden (EMI = electromagnetic interference) pääsy parikaapeliin ja toisaalta estää niiden karkaaminen kaapelista. Yhteissuojaukseen käytetään foliosuojausta, palmikointia ja foliopalmikointia. Parisuojattujen kaapeleiden (U/FTP) käyttö estää myös ulkopuolisten häiriöiden pääsyä, mutta samalla jokaisen parin ympärillä oleva suojaus estää kierrettyjen parien välisiä häiriöitä saman kaapelin sisällä. Parisuojattujen kaapeleiden suojaamiseen käytetään pääasiassa foliosuojausta. Yhteis- ja parisuojatuissa kaapeleissa (F/FTP, S/FTP ja SF/FTP) käytetään suojausta jokaisen parin ympärillä, sekä yhteistä suojausta koko kaapelille. Tämän tyyppiset kaapelit on parhaiten suojattu sähkömagneettisilta häiriöiltä, ja niitä käytetään kun sovelluskohteet vaativat tehokasta häiriösuojausta. Cat-kaapeliluokat Kaapelointistandardit Euroopassa kaapeliluokat ja kaapelointitavat on määritelty eurooppalaisessa yleiskaapelointistandardissa EN50173. Pohjois-Amerikassa vastaava standardi on EIA/TIA-568. Standardit määrittelevät kaistanleveydet sekä suuren määrän testausarvoja, jotka kaapelin on läpäistävä. Kaapelin valmistaja takaa luokituksella, että kaapeli täyttää vähintään standardin asettamat vaatimukset. EN50173-standardin parikaapeliluokat ovat: Luokka A (100 kHz kaistanleveys) Luokka B (1 MHz kaistanleveys) Luokka C (16 MHz kaistanleveys) Luokka D (vastaa TIA/EIA-568 Cat5e) Luokka E (vastaa TIA/EIA-568 Cat6) Luokka F (vastaa TIA/EIA-568 Cat7) Luokka Fa (vastaa TIA/EIA-568 Cat7a) Liittimet: RJ11 (puhelinkaapeleissa käytetty) 8P8C, eli "RJ45" (Ethernetissä käytetty: mm. Cat5, 5e ja 6) GigaGate45, eli GG45 (yhteensopiva 8P8C:n kanssa; Cat7, 7a ja 8.1) TERA (ei sovi 8P8C- tai GG45- liittimiin; Cat 8.2) Ethernet käyttää tyypillisesti kaapelista vain kahta paria (langat 1&2 ja 3&6) eli neljää liittimen kahdeksasta pinnistä. Loput ovat yleensä käyttämättä, tai niillä voidaan viedä virtaa verkkolaitteelle. Gigabit Ethernet käyttää kaikkia 4 paria, jopa molempiin suuntiin samanaikaisesti. Kytkentätavat Parikaapeli voi olla suora (MD-I), jolloin se on tarkoitettu eritasoisten laitteiden välille tai ristiinkytketty (MD-X), joka on tarkoitettu samantasoisten laitteiden kytkemiseen toisiinsa. Suoralla kaapelilla kytketään esimerkiksi tietokone kytkimeen ja kytkin reitittimeen ja ristiinkytketyllä kaapelilla esimerkiksi tietokone tietokoneeseen, kytkin kytkimeen tai reititin reitittimeen. Suurin osa kuluttajille tarkoitetuista kytkimistä osaa muuttaa ristiinkytkennän automaattisesti kaapelista riippumatta. Katso myös Kaapeleiden merkintätavat Koaksiaalikaapeli Valokuitu Lähteet Aiheesta muualla Dataliikenne Siirtotiet Seulonnan keskeiset artikkelit

988

https://fi.wikipedia.org/wiki/Puhelin

Puhelin

Puhelin on sähköinen äänensiirtolaite, jonka välityksellä kaksi tai useampi ihmistä voivat keskustella keskenään maantieteellisestä etäisyydestä riippumatta. Suomenkielinen etymologia Suomenkielessä käytettiin ensin kreikankielistä sanaa telefoni (suomennettuna ”kaukoääni”) . Vuonna 1897 Uusimaa-lehdessä ehdotettiin telefoni-termille suomenkielistä sanaa puhelin, joka oli johdatettu verbistä puhella. Uusimaa-lehteä toimitti tuolloin Vihtori Peltonen, joka käytti kirjailijanimeä Johannes Linnankoski Puhelintekniikka Matka- eli radiopuhelimet ovat yhteydessä puhelinkeskukseen mikroaaltojen välityksellä ja lankapuhelimet kupari- tai valokuitukaapelin välityksellä. Puhelinkeskukset ovat yhteydessä toisiinsa valokuidusta rakennetun maanalaisen runkoverkon välityksellä. Lankapuhelimen välittämä puheen taajuusalue on noin 300–3300 Hz. Kuparijohtimien muodostamaan puhelinverkkoon perustuva puhelintekniikka tuli suuren yleisön tietoisuuteen 1800-luvun loppupuolella. Matkapuhelimia eli kannettavia radiopuhelimia käytettiin erikoistarkoituksiin jo 1900-luvun alkupuolella, mutta ne yleistyivät vasta 1990-luvulla. Paikallisia puhelinverkkoja on esimerkiksi laivoissa ja teollisuuslaitoksissa sisäiseen yhteydenpitoon. Myös eri maiden asevoimat käyttävät yhä vielä kenttäpuhelimia sekä ajoneuvojen kuten panssarivaunujen sisäisiä puhelinjärjestelmiä. Puhelimen historiaa 1800-luvun toisella puoliskolla syntyi useampi viestintään liittyvä ja patenttiriitoja aiheuttanut keksintö, joille on vaikea nimetä yhtä keksijää. Laitteita kehitettiin usealla taholla samanaikaisesti, koska sähkömagneettiset teoriat olivat vakiintuneet ja lennätin oli olemassa. Ranskalais-belgialainen Charles Bourseul (1829–1912) kehitti vuonna 1854 oman puhelimensa. Merkittävä varhainen äänen sähköisen välittämisen kehittäjä oli saksalainen Johann Philipp Reis (1834–1874). Hän esitteli Telephon-puhelimensa 1861, ja sen toimintaperiaatteena oli patterista lähtevä virta, joka katkeili platinaneulan avulla kalvon liikkuessa äänen tahdissa. Resonanssilaatikossa oleva sähkömagneetti aiheutti laatikkoon vastaavan katkeilevan äänivärähtelyn, joka oli kuultavissa. Reisin keksinnössä ongelmana oli katkeileva neulakosketus, jonka myöhemmät puhelinkehittelijät välttivät käyttämällä platinaneulan sijaan jatkuvaa hiilikosketusta. Reis kuoli 1874 viimeistelemättä työtään. Kunnia puhelimen keksimisestä annetaan nykyisin Antonio Meuccille, joka kutsui sitä nimellä telettrofono.. Amerikanitalialainen Meucci rakensi ensimmäisen puhelimensa vuonna 1854 pitääkseen yhteyttä liikuntakyvyttömään vaimoonsa. Hänellä ei ollut kuitenkaan varaa hankkia patenttia uudelle keksinnölleen, vaan myi sen oikeudet muille tahoille. Aikaisemmin kunnia ensimmäisestä puhelimesta on yleensä annettu yhdysvaltalaisen Alexander Graham Bellin 1876 esittelemälle telephonelle, mutta jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti syyskuussa 2001 Meuccin ehtineen ensin. Meuccin keksintö esiteltiin Yhdysvalloissa 1860 ja siitä julkaistiin kuvaus New Yorkin italiankielisessä sanomalehdessä. Bellillä oli pääsy Meuccin materiaaleihin ja hän patentoi oman puhelimensa vuonna 1876. Meucci ilmoitti Yhdysvaltojen patenttivirastolle vuonna 1871 keksineensä sähkömagneettisen puheensiirron vuonna 1854. Alexander Graham Bell oli menestynein puhelimen kehittäjistä. Hän perusti vuonna 1877 Bell Telephone Companyn, josta monen mutkan kautta periytyy nykyinen AT&T. Bell voitti patenttiriidan Elisha Grayn kanssa, joka oli patentoinut puhelimensa vain muutamia tunteja Bellin jälkeen. Bell esitteli puhelimensa 1876 Philadelphian maailmannäyttelyssä huonolla menestyksellä. Vasta Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 puhelin sai myönteistä huomiota osakseen, kun puhelimeen lisätty hiilimikrofoni teki siitä käyttökelpoisen. Mikrofonin kehittäjiä olivat David Edward Hughes Englannissa ja Emile Berliner sekä Thomas Alva Edison Yhdysvalloissa. Hiilimikrofoni teki mahdolliseksi parantuneen äänenlaadun lisäksi myös entistä pidemmät puhelinyhteydet. Ensimmäisten puhelimien ilmestymisen aikoina yhteydet olivat kahden puhelimen välisiä. Vuonna 1878 käyttöön tulleet puhelinkeskukset olivat käsivälitteisiä. Kun soittaja avasi puhelimen, keskus vastasi ja yhdisti puhelun pyydetylle vastaanottajalle. Hyvin pian kävi ilmeiseksi, että käsivälitteisyys olisi laajemman verkon kanssa mahdotonta hoitaa liian työvoimavaltaisena. Käsivälitteinen puhelinkeskus oli myös hyvin vakava tietoturvariski. Vuonna 1891 Almon Strowger esitteli puhelinkeskuksen automatisoimiseksi mekaanisen kytkimen, jota myöhemmin kutsuttiin Strowgerin kytkimeksi. Tätä käytettäessä soittaja painoi kahta painiketta niin monta kertaa kuin valittava puhelinnumero edellytti. Tämä ensimmäinen impulssivalintainen puhelin johti myös numeron valintakiekon käyttöönottoon, mikä oli käytössä 1900-luvun loppupuolelle saakka. Nykyään puhelinkeskukset ovat kaikkialla automatisoituja, niin että yhteys haluttuun puhelimeen saadaan näppäilemällä puhelinnumero. Suomessa paikallispuhelujen osalta keskuksia alettiin automatisoida jo 1920-luvulla. Suomen puhelinverkko Metallitehtailija Johan Nissinen myi puhelimia eli telefooneja marraskuusta 1877 alkaen Helsingissä Annankatu 28:ssa sijainneessa patentti- ja agentuurikonttorissaan. Hän myös rakensi vuonna 1877 Suomen ensimmäisen puhelinlinjan tontilleen Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan. Johan Nissisen ensimmäisten puhelimien oletetaan olleen Bellin valmistamia. Lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Johannes Wadén rakensi puhelinyhteyden omaan käyttöönsä joulukuussa 1877. Ensimmäiset puhelinyhteydet olivat kahden puhelimen välisiä, muutaman kilometrin linjalla, mutta vasta puhelinkeskuksien käyttöönoton jälkeen puhelimista tuli ostajia kiinnostavia kapistuksia. Suomen ensimmäisen puhelinlaitoksen perusti Turkuun vuonna 1881 merikapteeni Frans Nordfors, joka käytti Turun puhelinlaitoksen yhteydessä Siemensin puhelimia, mutta siirtyi sen jälkeen käyttämään Ericssonin puhelimia. Puhelinkeskuksena toimi Siemens-Halske-yhtiön valmistama 6-numeroinen keskus. Nordforsin perustama vaatimaton puhelinlaitos toimi hänen konttorissaan Aurakatu 1:ssä ja isompi puhelinlaitos valmistui seuraavana vuonna. Kilpailua kaupunkien puhelinverkkojen rakentamisesta käytiin 1877–1880-luvun alussa lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Wadénin ja merikapteeni Frans Nordforsin yhtiöiden välillä. Wadén myi joulukuusta 1877 alkaen Bellin valmistamia puhelimia sekä myöhemmin 1878 myös itse valmistamiaan puhelimia ja vuodesta 1884 lisäksi Ericssonin puhelimia. Wadén aloitti toimintansa vuonna 1877 Helsingissä ja Helsingin lähellä sijaitsevissa maaseutukaupungeissa. Wadén toimi edustajiensa välityksellä mm. Porissa ja Hämeenlinnassa, kunnes toiminta hiljeni Wadénin myyntimiesorganisaation hajottua keväällä 1878. Ericssonin puhelimia edustaneen Frans Nordforsin toiminta keskittyi Turkuun ja Tampereelle. Vuodenvaihteessa 1877–1878 kokeiltiin puhelinyhteyksiä Helsingin lennätinkonttorilta Porvooseen ja Tampereelle. Ääni kuultiin, mutta hyvin heikkona. Puhelimien äänenlaatu ja käyttökelpoisuus parantuivat merkittävästi vuonna 1878, jolloin hiilimikrofoni otettiin käyttöön puhelimissa. Suomessa käytettiin puhelimen historian alkuaikoina pääasiassa Bellin, Ericssonin, Siemensin ja Wadénin puhelimia. Puhelimia oli vuonna 1882 käytössä n. 500 kpl. Vuonna 1886 n. 50 % puhelimista oli Bellin valmistamia, 40 % Ericssonin ja 10 % Wadénin, Siemensin koneita oli käytössä muutamia. Wadén rakensi Helsingin puhelinlaitoksen vuonna 1882 Nikolai Kiseleffin rakennuttamaan ja F. A. Sjöströmin suunnittelemaan vuonna 1877 valmistuneeseen ja sittemmin puretun talon viidenteen kerrokseen, nykyisen Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmaukseen. Wadén piti samassa talossa sähköliikettä. Oulun puhelinlaitos aloitti toimintansa 1882. Daniel Wadén ja apteekkari A. F. Nordfors kilpailivat Oulun puhelinverkon rakentamisesta: halvempia yhteyksiä luvannut Nordfors sai nopeasti 20 tilaajaa, ja hän aloitti puhelinverkon rakentamisen. Vaasassa puhelinlaitoksen perustamista ajoi kauppias Axel Schauman, hänen johdollaan pyydettiin tarjouksia Wadénilta ja ruotsalaisilta Haglindin veljeksiltä. Wadén rakensi 12.5.1882 Bellin puhelimia käyttävän koejohdon Höyrymyllyn ja Yhdyspankin välille. Ruotsalainen C. A. Haglind asensi 25.5.1882 Ericssonin järjestelmän mukaisen koejohdon. Wadén sai 30 tilaajaa sekä puhelinyhtiön hyväksynnän ja aloitti verkon rakentamisen. Daniel Wadén sai puhelintoimiluvan Viipuriin, Tampereelle, Turkuun, Vaasaan, Poriin ja Ouluun 17.10.1882. Viipurissa, elokuussa 1882, Wadén tarjosi puhelinverkkoa 200 markan maksulla edellyttäen vähintään 20 osallistujaa. Syyskuussa 20. päivänä 1882 välitettiin ensimmäiset puhelut, osakkaita oli tuolloin jo 28. Tampereelle ensimmäiset puhelimet ja kuusinumeroisen puhelinkeskuksen toi Juho Holmstén Yhdysvalloista. Ensimmäinen puhelin oli Holmsténin asunnossa ja muut kauppias Janhusen ja kauppias Michailowskin asunnoissa ja puodeissa. Tampereen ensimmäinen puhelinkeskus rakennettiin apteekkari Clayhillsin talon ullakkohuoneeseen. Daniel Wadén ei käyttänyt oikeuttaan puhelinlaitoksen perustamiseen, vaan merikapteeni Frans Nordsforsin toimeksiannosta mekaanikot Juho Holmstén ja Rudolf Tallgren rakensivat 1882 varsinaisen puhelinlaitoksen O. Y. Telefonin ja puhelinkeskuksen. Puhelinjohdot kiinnitettiin savupiippuihin ja talojen vesikattoihin. Ensimmäisiä puhelimen omistajia olivat Juho Holmsténin ja Rudolf Tallgrenin lisäksi Aamulehti, muutamat kauppiaat, kaupungin vankila, pankit ja tehtaat. Vuonna 1883 puhelimia oli yhdistettynä keskukseen 39, vuonna 1890 miltei 200 kpl. Frans Nordforsin puhelinyhtiö korotti toistuvasti maksujaan, mikä sai monet asiakkaat miettimään uuden puhelinlaitoksen perustamista. Vuonna 1890 kolmekymmentä puhelinlaskujen jatkuvaan korottamiseen kyllästynyttä asiakasta päätti perustaa uuden puhelinyhtiön. Tämä uusi yhtiö sai 1.5.1891 mennessä 60 vanhan yhtiön osakasta ja 40 uutta osakasta kannattajakseen. Tampereen Telefoni-osakeyhtiön lupahakemus jätettiin senaattiin 2.9.1891 ja lupa saatiin 24.9.1891. Puhelinkeskus rakennettiin Hagelbergin taloon ja tässä puhelinkeskuksessa oli 50 linjaa. Daniel Wadén rakensi vuoden 1883 aikana puhelinlaitokset Hämeenlinnaan, Kuopioon ja Kotkaan. Kahden kotimaisen puhelinverkkoyrittäjän kilpailijaksi tuli ruotsalainen yrittäjä Bröderna Haglind (Haglindin veljekset), joista toinen, lennätininsinööri C. A. Haglind rakensi Ericssonin puhelimia käyttäen vuonna 1884 puhelinverkkoja Poriin, Porvooseen, Loviisaan, Naantaliin ja Tammisaareen, vuonna 1885 Jyväskylään, Raumalle, Kokkolaan ja Kristiinankaupunkiin. Ulkomaalaisena C. A. Haglind ei voinut omistaa puhelinyhtiöitä, mutta sai toimintansa kannattavaksi puhelinverkkoja rakentamalla. Senaatti pyrki vaikuttamaan siihen, etteivät puhelinlaitokset päädy ulkomaalaisille omistajille. Vuonna 1886 säädetty asetus totesi Haglindin veljeksien perustamat puhelinlaitokset laittomiksi. Haglindit saivat toimia puhelinlaitoksien rakentajina ja teknisinä neuvonantajina, mutta suomalaisten yrittäjien piti toimia puhelinlaitoksien lupien hakijoina ja omistajina. Ensimmäinen automaattikeskus tuli Helsinkiin vuonna 1922. Automaattikeskus oli Siemensin valmistama ja siinä oli 2 000 numeroa. Seuraavina vuosikymmeninä paikallispuhelut automatisoitiin vähitellen kaikilla paikkakunnilla. Viimeiset käsivälitteiset keskukset Kolarissa, Pellossa ja Ylitorniolla lopettivat toimintansa 26. maaliskuuta 1980. Sitä ennen, 1960- ja 1970-luvuilla oli suurelta osin Suomen eri verkkoryhmien väliset kaukopuhelutkin saatu automatisoiduiksi. 1970-luvun lopulla automatisoitiin myös puhelinyhteydet Suomesta useimpiin muihin Euroopan maihin, seuraavalla vuosikymmenellä käytännössä kaikkialle maailmaan. Vuonna 1996 kaukopuhelujen suuntanumerot uudistettiin. Verkkoryhmät yhdistettiin laajemmiksi alueiksi, teleliikennealueiksi, joiden sisällä soitettaessa ei tarvitse ottaa suuntanumeroa. Uudet teleliikennealueet vastasivat silloista läänijakoa ja ovat edelleen pääosin vanhan läänijaon mukaiset, vaikka 12 lääniä yhdistettiin kuudeksi suurlääniksi vuonna 1997 ja sitten lakkautettiin vuoden 2009 lopussa. Loka–marraskuun vaihteessa 1966 otettiin käyttöön Suomen ensimmäinen autopuhelinkioski Helsingissä. Autoilijoilla oli nyt mahdollisuus käyttää puhelinta tarvitsematta nousta autosta, sillä Malminkatu 14 kohdalla oleva yleisöpuhelin oli sijoitettu matalan putken päähän kadun reunaan. Vuonna 1971 avasi nykyisen Telian edeltäjä Posti- ja lennätinlaitos autoradiopuhelinverkon (ARP), joka oli Suomen ensimmäinen matkapuhelinverkko. Vuosina 1981–1982 aloitti toimintansa ensimmäinen pohjoismainen matkapuhelinverkko NMT. Se toimi uudemman GSM-verkon rinnalla, kunnes se lakkautettiin tarpeettomana vuonna 2002. Kotitalouksien lankapuhelinliittymien määrä oli suurimmillaan vuonna 1993, jolloin 94 prosentilla kotitalouksista oli käytössään ainakin yksi lankapuhelin. Matkapuhelinliittymien määrä saavutti lankapuhelimet vuonna 1998, jolloin molempia oli 2,75 miljoonaa. Vuonna 2005 jo lähes puolet kotitalouksista oli sellaisia, jossa kaikki puhelut hoidettiin kännykällä, ja kahden vuoden kuluttua enää alle viidessä prosentissa talouksia oli lankapuhelin. Vuonna 2019 lankapuhelinliittymiä oli jäljellä enää 325 000, joista vain 136 000 oli kotitalouksien hallussa. Suurimmassa osassa lankapuhelimista oli Elisan liittymä. Telia ilmoitti tammikuussa 2019 lakkauttavansa lankapuhelinpalvelujen tarjoamisen vuoden 2019 loppuun mennessä. DNA lakkauttaa lankapuhelinverkkonsa 2025. Kehittyneissä maissa Internet-pohjaiset, erityisesti videopuhelupalvelut ovat sittemmin alkaneet syrjäyttää jo myös varsinaista matkapuhelinverkkoteknologiaa. Katso myös Luuri Hätänumero Kansainvälinen suuntanumero Kaukopuhelu Matkapuhelin Satelliittipuhelimet VoIP Impulssivalinta ja äänitaajuusvalinta Viihde-elektroniikka Lähteet Jutikkala Eino, Turpeinen Oiva, Rahko Kauko, Moisala U. E.: Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877–1977. Puhelinlaitosten Liitto, Turku, 1977. Laurila, J. K.: Tampereen puhelinlaitos 1882–1931. Tampere, 1932. Helsingin Sanomat 31.10.1966 s. 3 Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto (videoita) Sana siirtyy – nykyaikaista tiedonvälitystä 1950 (1950; 6:15 min) Puhelin kehittyy: Osaatko tilata kaukopuhelun? (1952; 11:02 min) NMT-900-verkko avataan – Ensimmäinen kännykkä: NMT (1987; 1:55 min) Maailman ensimmäinen GSM-puhelu (1991; 3:51 min) Seulonnan keskeiset artikkelit

989

https://fi.wikipedia.org/wiki/Poliisi

Poliisi

Poliisi on valtiovallan organisaatio, joka turvaa oikeus- ja yhteiskuntajärjestystä, ylläpitää yleistä järjestystä ja turvallisuutta, ennaltaehkäisee rikoksia sekä selvittää näitä ja saattaa nämä syyteharkintaan. Sana poliisi juontuu ranskan ja latinan kautta kreikan sanasta politeia (πολιτεία), joka viittaa hallitukseen tai hallintoon. Sana police otettiin käyttöön ranskan kieleen 1200-luvulla; nykymerkityksessään se on ollut 1600-luvulta. Suomen kielessä nimitystä poliisi käytetään sekä poliisiorganisaatiosta että yksittäisestä poliisihenkilöstä. Poliisin tehtäviä Poliisin toimintakyky pohjautuu viime kädessä voimakeinojen käyttöön tai voimakeinojen käytöllä uhkaamiseen. Suomessa poliisiviranomaisella on virkavelvollisuus, jonka mukaan hän on velvollinen toimimaan rikostilanteessa ja tämän rikkominen on rangaistavaa. Useimmissa läntisissä oikeusjärjestelmissä poliisin päärooli on ylläpitää yleistä järjestystä sekä tutkia rikoksia, etsiä epäillyt, tarvittaessa ottaa heidät kiinni ja viedä asia syyttäjälle, joka päättää jutun viemisestä oikeuden käsiteltäväksi. Poliisi voi osallistua järjestyksenvalvontaan suurissa kokoontumisissa. Sitä tarvitaan myös hätätilanteissa, onnettomuuksissa sekä etsintä- ja pelastusoperaatioissa. Tarjotakseen nopeaa palvelua poliisi tekee usein yhteistyötä pelastuslaitoksen ja terveydenhuollon kanssa. Monissa maissa on käytössä yleinen hätänumero, johon soittamalla voidaan hälyttää poliisi, pelastuslaitos, ensihoito tai sosiaalipäivystys. Pohjoismaissa poliisi reagoi osaan rikkomuksista (erityisesti liikennerikkomuksiin) määräämällä rikesakkoja tai viemällä rangaistusvaatimusmenettelyssä päiväsakkorangaistuksia syyttäjän vahvistettaviksi. Merkittävät rikokseksi luettavat teot johtavat yleensä poliisin suorittamaan esitutkintaan. Esitutkinnan päätteeksi poliisi toimittaa tapauksen asiakirjat syyttäjälle, joka päättää syytteen nostamisesta. Poliisin tehtävään hoitaa yleistä turvallisuutta kuuluu myös useissa maissa valtion laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen sitä uhkaavia aineksia vastaan. Tyypillisesti tällaisia tehtäviä hoitavaa poliisia kutsutaan turvallisuus- tai valtiolliseksi poliisiksi. Joissakin maissa on myös puolisotilaallinen poliisi, joka tunnetaan santarmilaitoksen nimellä (, , ). Tämäntyyppiset yksiköt ovat sisäiseltä järjestykseltään sotilaallisia, mutta toimivat useimmissa tilanteissa tavanomaisen poliisin tavoin. Monissa maissa, erityisesti liittovaltiojärjestelmissä, voi olla useita poliisi- tai sitä muistuttavia organisaatioita, joista jokainen palvelee hallinnon eri tasoa ja vastaa eri lakien valvonnasta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa jokaisella hallinnon tasolla on omat poliisivoimansa (kuten kaupunkipoliisi, piirikunnanšeriffi ja osavaltionpoliisi), joita johtavat paikalliset ja osavaltion viranomaiset. Lisäksi liittovaltiolla on monia eri tehtäviin erikoistuneita lainvalvontavirastoja, joista näkyvin on FBI. Maailman valtiot ovat perustaneet kansainvälisen rikospoliisijärjestön Interpolin etsimään ja torjumaan ylikansallista rikollisuutta sekä tarjoamaan kansainvälistä yhteistyötä ja koordinaatiota muissa poliisiasioissa. Tällaisia ovat esimerkiksi sukulaisten informoiminen ulkomaan kansalaisen kuollessa. Euroopan unionin alueella aavistuksen tiiviimpää poliisiyhteistyötä koordinoi Europol. Poliisin varustus Monissa maissa poliisit kantavat ampuma-aseita tehdessään normaalisti työtä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Norjassa ja joissakin muissa maissa poliisit eivät kanna tavallisesti ampuma-aseita ellei tilanne sitä välttämättä vaadi. Poliisilla on usein erikoisyksikköjä muun muassa aseistautuneiden rikollisten varalle. Poliisit voivat varustautua myös ei-tappavilla aseilla esimerkiksi mellakoiden hallintaan. Ei-tappavia aseita ovat pamppu, kyynelkaasu, OC-sumutin, etälamautin, kaasusumutin, kumiluodit ja tyrmäysaseet. Aseiden tai tappavan voiman käyttö on tyypillisesti viimeinen keino. Asetta käytettäessä voimankäyttösäännöksistä onkin usein siirrytty vähintäänkin osittain hätävarjelutilanteeseen, jossa poliisin itsensä tai sivullisten henki tai terveys on vaarassa. Joidenkin maiden lainsäädäntö sallii asetta käytettävän myös pakenevia henkilöitä vastaan ilman erityistä vaaran uhkaa. Poliiseilla on mukanaan käsiraudat, joilla vastarintaa tai sen uhkaa voidaan rajoittaa ja välttyä näin muiden voimakeinojen käytöltä. Poliisin vaatetus on yleensä työasu, johon kuuluvat kauluksellinen paita, suorat housut sekä useissa maissa solmio. Suomessa siirryttiin 1990-luvulla haalareiden käyttöön, johtuen lähinnä suomalaisen poliisin joutumisesta tekemisiin päihtyneiden, usein huonovointisten henkilöiden kanssa päivittäin. Poliisivoimien rakenne Useimmiten poliisiorganisaatiot jakautuvat erilaisiin yksiköihin, joista kunkin tehtävä on keskittynyt tietyn tyyppisten rikosten tutkimiseen. Useimmissa länsimaisissa poliisivoimissa ehkä olennaisin jako on tehty "univormupoliisien" ja rikostutkijoiden välille. Univormuihin pukeutuvat poliisit keskittyvät usein järjestyksenpitoon, liikenteen valvontaan ja aktiivisen rikollisuuden estämiseen. Tutkijat taas tutkivat pidemmällä aikavälillä ja perusteellisemmin jo tehtyjä rikoksia. Joissakin tapauksissa poliisit suorittavat peitetoimintaa tutkiakseen rikoksia. Tällöin he toimivat tavanomaisessa ammatissa paljastamatta itseään poliisiksi, usein pitkäänkään aikaan. Pääasiassa tämä koskee järjestäytynyttä rikollisuutta, jota on muutoin vaikeampaa tutkia. Poliisin menettelystä peitetoiminnassa on tarkat säädökset. Poliisin pienemmät osastot keskittyvät esimerkiksi liikenteenvalvontaan sekä kansainväliseen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Lisäksi valtion turvallisuutta on yleensä valvomassa turvallisuuspoliisi, jonka nimike vaihtelee maittain. Useimmilla poliisiorganisaatioilla on myös erikoisyksiköitä, jotka harjoittelevat tiettyjä erikoistaitoja (kuten vaativat kiinniotot, panttivankien vapautukset, tarkka-ammunta ja pomminpurku) ja jotka on varustettu sarjatuliaseilla erityisen väkivaltaisia tilanteita varten. Tunnettuja erikoisyksiköitä ovat yhdysvaltalaiset SWAT-yksiköt, Saksan liittopoliisin SEK (Spezialeinsatzkommando) ja ranskalainen GIGN. Katso myös Karhu-ryhmä Keskusrikospoliisi Mellakkapoliisi Miliisi Nimismies Pidättäminen Poliisiauto Poliisikuulustelu Poliisiväkivalta Ratsupoliisi Salainen poliisi Seriffi Sotilaspoliisi Suojelupoliisi Täydennyspoliisi Vuoden poliisi Lähteet Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto: Poliisi-tv Ylen Elävä arkisto: 20 vuotta korttelipoliisina Ylen Elävä arkisto: Huoltopoliisi tarkkaili kansaa Ylen Elävä arkisto: Rikosmuseo Turvallisuusalan ammatit Poliisitoimi Valvonta Seulonnan keskeiset artikkelit

990

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikka on pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva maanosa Etelä-Amerikan pohjoispuolella, Tyynenmeren ja Atlantin valtameren välissä. Sen pinta-ala on noin 24 480 000 neliökilometriä ja asukasluku yli 530 miljoonaa. Se on Aasian ja Afrikan jälkeen kolmanneksi suurin manner pinta-alaltaan ja Aasian, Afrikan ja Euroopan jälkeen neljänneksi suurin väkiluvultaan. Pohjois-Amerikassa on yhteensä 38 maata. Mantereella on kolme suurta valtiota: Kanada, Meksiko ja Yhdysvallat, jotka käsittävät suurimman osan Pohjois-Amerikkaa. Näiden lisäksi myös Keski-Amerikan ja Karibian katsotaan yleensä olevan osa Pohjois-Amerikkaa. Myös Tanskalle kuuluva Grönlanti kuuluu maantieteellisesti Pohjois-Amerikkaan. Maantiede Pohjois-Amerikan pinta-ala on noin 24 240 000 neliökilometriä. Maanosan hallitseva vuorijono on Kordillieerit, joka ulottuu mantereen länsiosan läpi Alaskasta Keski-Amerikan kannakselle. Kordillieerit on nuori poimuvuoristo, joka kohosi Amerikan- ja Tyynenmenrenlaattojen kohdatessa. Kalliovuorilla ovat Pohjois-Amerikan korkeimmat vuoret, jotka yltävät yli neljän kilometrin korkeuteen. Yhdysvaltain itärannikon Appalakit on vanhempi vuoristo, ja se kohoaa korkeimmillaan kahteen kilometriin. Mantereen sisäosa koostuu tasangoista ja alangoista. Keski-Amerikan vuoret ovat usein teräviä, ja etenkin Méxicon eteläpuolella ja Karibialla on useita aktiivisia tulivuoria. Maanosan korkein kohta on Denali Alaskassa (6 194 m) ja matalin Badwaterissa Kuolemanlaaksossa (−86 m). Pohjois-Amerikan merkittävimpiä jokia ovat Missouri, Mississippi, Rio Grande ja Saint Lawrence. Yhdysvaltain ja Kanadan rajalla sijaitsevat Suuret järvet, joista suurimpana Yläjärvi; myös Kanadassa on suuria järviä, kuten Iso Karhujärvi. Yhdysvaltain länsiosissa vuorijonojen välissä on aavikoita, suljettuja altaita ja suolajärviä. Maanosan tunnetuin vesiputous on Niagara Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla. Ilmasto ja kasvillisuus Pohjois-Amerikan ilmasto vaihtelee alueittain. Suurin osa mannerta on kosteaa, lukuun ottamatta Lounais-Yhdysvaltojen kuivaa vyöhykettä, Kalliovuorten altaita ja Koillis-Meksikoa. Tornadoja ilmenee laajalla alueella Keski-Yhdysvalloissa, ja mantereen eteläosiin kulkeutuu Karibianmereltä usein hurrikaaneja. Keski-Amerikka sijaitsee tropiikissa. Alavilla alueilla ilmasto on kuumaa ja kosteaa, korkeammilla alueilla lauhkeaa. Lehtipuut viihtyvät hyvin Yhdysvaltain lauhkeissa itäosissa, Kaliforniassa kasvaa nahkealehtistä kasvillisuutta, ja Tyynenmeren rannikolla menestyvät kookkaat puulajit, kuten punapuu. Subboreaalisella alueella kasvaa subboreaalista metsää. Mantereen keskiosia peittää preeria. Pohjoisessa subboreaalisen vyöhykkeen pohjoispuolella Kanadassa ja Alaskassa on tundrakasvillisuutta. Metsissä elää muun muassa hirviä, musta- ja harmaakarhuja, ilveksiä ja majavia sekä erilaisia kauriita. Keski-Amerikan kasvillisuus vaihtelee kosteiden alueiden metsistä kuivien alueiden pensaskasvillisuuteen. Historia Esihistoria Pohjois-Amerikan ensimmäisten asukkaiden uskotaan olleen muinaisia aasialaisia kansoja, jotka siirtyivät Siperiasta Pohjois-Amerikkaan maanosan viimeisen jäätiköitymisvaiheen, Wisconsin-jääkauden aikana. He olivat nykyisten Amerikan alkuperäiskansojen, eskimoiden ja intiaanien esivanhempia. Eurooppalaisten saapuminen Ensimmäinen eurooppalaisten yritys asuttaa Uusi maailma tapahtui noin vuonna 1000 jaa., kun viikingit purjehtivat Britteinsaarilta Grönlantiin ja perustivat sinne siirtokunnan. Sieltä he jatkoivat eteenpäin Labradoriin, Baffininsaarelle ja lopulta Newfoundlandiin, minne perustettiin Vinland-niminen siirtokunta. Jostain tuntemattomasta syystä Vinland kuitenkin hylättiin vain muutaman vuoden jälkeen. Vaikka viikingit eivät ikinä palanneet Pohjois-Amerikkaan, muut eurooppalaiset kuulivat heidän saavutuksistaan. Tarinat "Uuden maailman" löytämisestä ehkä herättivät uteliaisuutta eurooppalaisissa, mutta heillä ei ollut kiinnostusta tai resursseja lähteä sinne. Ensimmäisen kerran viikinkien jälkeen Pohjois-Amerikan saavuttivat espanjalaiset, jotka nousivat vuonna 1565 maihin nykyisen Floridan St. Augustinen alueella. Samalla kun intiaanit vastustivat eurooppalaisia pyrkimyksiä kerätä maata ja valtaa tänä aikana, he joutuivat taistelemaan uusia sairauksia vastaan, jotka olivat levinneet alueelle eurooppalaisten ja Afrikasta tuotujen orjien mukana ja joille heillä ei ollut vastustuskykyä. Renessanssi, uudet kauppareitit ja uskonpuhdistus Vuosina 1000–1650 tapahtui Euroopassa toisiinsa liittyviä kehityskulkuja, jotka antoivat Amerikan tutkimiselle ja myöhemmälle asuttamiselle sysäyksen. Niitä kehityskulkuja olivat protestanttinen uskonpuhdistus ja sen jälkeen tullut katolinen vastauskonpuhdistus, pienten valtioiden yhdistäminen suuremmiksi, renessanssi, uusi teknologia merenkulussa ja laivanrakennuksessa. Väestö ja kulttuuri Väestö Pohjois-Amerikassa asui vuonna 2000 noin 462 miljoonaa ihmistä, joka on kahdeksan prosenttia koko maailman väestöstä. Suurin väestöryhmä ovat eurooppalaisten uudisasukkaiden jälkeläiset, jotka ovat enemmistönä Yhdysvalloissa, Kanadassa ja joissakin Keski-Amerikan maissa. Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä on määrällisesti eniten Yhdysvalloissa ja suhteellisesti enemmistönä Belizessä ja joillain Karibian saarilla, kuten Haitilla. Maanosan alkuperäisasukkaita ovat intiaanit ja eskimot. Intiaaneja asuu suhteellisesti eniten Meksikossa ja muualla Väli-Amerikassa. Karibian intiaanit ovat jo kadonneet. Kielet Pohjois-Amerikan puhutuimmat kielet ovat englanti ja espanja. Jonkin verran puhutaan myös ranskaa ja hollantia sekä alkuperäisväestön eri intiaanikieliä. Maanosan pohjoisosissa puhutaan lisäksi eskimokieliä. Uskonnot Kristinusko on Pohjois-Amerikan suurin uskonto. Englanninkielisistä kristityistä suurin osa on protestantteja, ja espanjan- ja ranskankielisistä roomalaiskatolisia. Osa eurooppalaisperäisestä väestöstä on idän ortodokseja tai juutalaisia. Inuiteilla on omat perinteiset šamaaniuskontonsa, haitilaisilla afrikkalaisperäinen voodoo ja kuubalaisilla santeria. Maat ja alueet Itsenäiset valtiot Itsehallintoalueet Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

991

https://fi.wikipedia.org/wiki/Puolan%20kieli

Puolan kieli

Puolan kieli (język polski [jɛ̃zɨk pɔlski]) on slaavilaisiin kieliin kuuluva Puolan virallinen kieli. Sillä on puhujia noin 40 miljoonaa, joista suurin osa Puolassa (37 miljoonaa) ja noin kolme miljoonaa asuu muissa maissa kuten Saksassa, Ukrainassa, Slovakiassa, Valko-Venäjällä, Venäjällä, Liettuassa, Ruotsissa, Isossa-Britanniassa, Irlannissa, Ranskassa, Kanadassa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Australiassa, tai Israelissa. Pienempiä puolalaisvähemmistöjä on käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa, sillä puolalaiset ovat jo vuosisatoja olleet yksi maailman maastamuuttavaisimmista kansoista – tähän on ollut syynä niin poliittinen vaino kuin taloudellinenkin ahdinko. Puolan kielen aakkoset ja ääntäminen Puolan kielen ääntämisessä suurin vaikeus ulkomaalaiselle lienevät erittäin voimakkaasti palatalisoituneet konsonantit, jotka kirjoitetaan konsonantin edessä ja sanan lopussa akuutilla aksentilla varustettuina (ć, ń, ś, ź), mutta vokaalien edessä tämä liudennus ilmaistaan kirjoittamalla aksentittoman konsonanttimerkin ja vokaalikirjaimen väliin i-kirjain, joka on pelkkä liudennusmerkki. Jos seuraava vokaali onkin oikeasti [i], tällöin erillistä liudennus-i:tä ei tietenkään tarvita. Vaikka puhuttaisiin liudennuksesta, se ei missään tapauksessa kuulosta samalta kuin suomalaisille tutummassa venäjän kielessä. Kirjain kirjaimelta A a Ą ą on periaatteessa nasaalinen , mutta käytännössä se äännetään aitona nasaalivokaalina vain sanan lopussa sekä sibilanttien edessä. Muuten sillä on taipumus hajota vokaaliksi ja seuraavan konsonantin artikulaatiokohtaan parhaiten sopivaksi nasaalikonsonantiksi, esim, mąka , dąb . Kannattaa panna merkille, että tämä ei siis ole nasaalinen - vaan nasaalinen -vokaali. B b . Jos tätä seuraa vokaalia edeltävä i (biały, bielić ym.), se liudentuu, jolloin i-kirjain on pelkkä liudennusmerkki. Luonnollisesti se liudentuu myös silloin, kun seuraava vokaali on i: bitwa . C c . Yhdistelmä Cz cz äännetään , joka on käytännössä lähes sama kuin suomalaisille tutumpi kirjainyhdistelmä (affrikaatta) . Ci, ci äännetään vokaalin edessä , konsonantin edessä . Ć ć on samoin , mutta tätä kirjainta käytetään vain sanan lopussa ja konsonantin edessä. Jos ć-kirjaimeen loppuviin sanoihin lisätään vokaalipitoisia päätteitä, tämä kirjain muuttuu c:ksi, mutta äännetään yhä samana äänteenä, esimerkiksi solidarność ('solidaarisuus', nominatiivimuoto), mutta solidarności (saman sanan genetiivi- ja prepositionaalimuoto), solidarnością (saman sanan instrumentaalimuoto). Ch ch on saksan ach-äänne eli , myös silloin kun sitä edeltää etuvokaali. D d . Huomaa, että ć-kirjaimella kirjoitetun affrikaatan soinnillinen vastine kirjoitetaan puolan oikeinkirjoituksen yleisten periaatteiden mukaan dzi (muun vokaalin kuin i:n edessä), dz (i:n edessä) tai dź (sanan lopussa ja konsonantin edessä). Affrikaatta kirjoitetaan digrafilla dż ja äännetään lähes kuten suomalaisille tutumpi . E e Puolan e-äänne on aika avoin, lähinnä . Suomalaisen korvissa se kuulostaa selvästi ä-mäiseltä. Ę ę on edellisen nasalisoitu muoto, mutta sekin äännetään aitona nasaalivokaalina vain jos seuraava konsonantti on sibilantti. (Toisin kuin ą, ę on taipuvainen menettämään nasaalisuutensa sanan lopussa. Sen ääntäminen selkeästi nasaalisena esimerkiksi sanassa proszę 'olkaa hyvä' ei todellakaan kuulu luontevaan arkipuheeseen.) F f G g H h äännetään luontevimmin kuten ch, siis . Muunlaisia ääntämyksiä esiintyy yksinomaan kielirajan läheisyydessä valkovenäjän, tšekin ja slovakin vaikutuksesta. I i . Tämä liudentaa tai pehmentää edellä olevan konsonantin – kuten edellä on selvitetty, se on pelkkä liudennusmerkki, jos sitä edeltää konsonantti- ja seuraa vokaalikirjain. J j K k . Puolassa k:n ja g:n oppositio on selvästi soinnittomuus- ja soinnillisuusoppositio, eikä k:ta aspiroida kuten saksassa. L l . Alkujaan tämä oli niin sanottu pehmeä l (liudentunut, palatalisoitunut), mutta nykypuolassa sen liudentumista ei tarvitse erityisesti korostaa, vertaa: Ł ł . Alkujaan tämä oli ns. kova (velarisoitunut) l-äänne, mutta nykypuolassa se äännetään aivan kuten lyhyt tavua muodostamaton u, ts. -äänteenä. Tämän vuoksi kirjoittamiseen harjaantumattomat puolalaiset saattavat kirjoittaa esimerkiksi sellaisen lainasanan kuin pauza (tauko, paussi) muodossa pałza. Alkuperäinen kovan ja pehmeän l:n oppositio on olemassa enää vain ukrainasta, valkovenäjästä tai liettuasta vaikutteita saaneissa rajaseutu- ja diasporamurteissa. M m N n . Seuraavan i:n edellä tämäkin on tietysti palataalinen , ja sitä koskevat tavanomaiset säännöt, eli silloin kun -äänne esiintyy sanan lopussa tai konsonantin edessä, se kirjoitetaan erillisellä kirjaimella: Ń ń . O o Puolan o-vokaali on aika avoin, lähinnä . Ó ó . Puolassa on alun perin esiintynyt samanlaisia vokaalien pituuseroja kuin tšekissä, ja niitä on myös merkitty kirjoituksessa akuuteilla aksenteilla. Puolan kirjakielestä pituuserot ovat hävinneet, ja ainoa jälki niistä on se, että alkuperäinen pitkä , joka nyt on muuttunut :ksi, kirjoitetaan tällä kirjaimella. Tavallisesti ó-kirjaimella kirjoitettu on kieliopillisessa yhteydessä johonkin o:n sisältävään vartaloon – esimerkiksi woda 'vesi', josta diminutiivimuoto wódka 'votka, viina' – mutta mitenkään välttämätöntä tämä ei ole, sillä esimerkiksi sanassa góra 'vuori', jonka ó-kirjain ei missään kieliopillisessa muodossa muutu tavalliseksi o:ksi, kirjoitustapa on yksinomaan kielihistoriallinen (vertaa esimerkiksi venäjän гора). P p R r Rz rz äännetään tarkalleen samalla tavalla kuin ż (eli pisteellinen z). Tšekin ř-kirjaimella kirjoitettava äänne puolassa on toki historiallisesti esiintynyt, mutta nyttemmin se lienee hävinnyt murteistakin, joten kirjoitustapa rz on kokonaan kielihistoriallinen. Tavallisesti se esiintyy toki kieliopillisessa tai sananjohdollisessa yhteydessä -äänteen sisältäviin sanavartaloihin, esimerkiksi góra 'vuori', josta prepositionaalimuoto na górze 'vuorella'. Joskus harvoin rz äännetään kuten r ja z, mutta tämä rajoittuu todellakin vain muutamaan sanaan (sanavartalosta marz- 'palella' johdetut sanat). S s . Silloin kun tätä kirjainta seuraa i-kirjain, ääntäminen on edellä esitettyjen sääntöjen mukaan palatalisoitunut (pehmentynyt): . Konsonanttien edellä ja sanan lopussa tämä palataalinen äänne kirjoitetaan: Ś ś. Sz sz äännetään soinnittomana retrofleksisena sibilanttina , joka ääntyy melkein samalla tavalla kuin meille tutumpi suomalainen niin sanottu suhu-s , jolle olemme tšekin kielestä lainanneet kirjaimen š. T t U u . On edelleenkin muistettava, että ó ja u äännetään puolan normitetussa kirjakielessä aivan samalla tavalla. W w . Puolassa ei esiinny, eikä tarvita, v-kirjainta kieleen mukautumattomien lainasanojen ulkopuolella. Jos esimerkiksi sanaan diva 'diiva' aletaan liittää puolalaisia taivutuspäätteitä, myös v-kirjain on vaihdettava w:ksi: mówiliśmy o tej wielkiej diwie 'puhuimme tästä suuresta diivasta'. X x ei ole käytössä nykypuolassa, vertaa esimerkiksi Aleksander Wielki 'Aleksanteri Suuri'. Joskus kuitenkin näkee sanaa książę 'ruhtinas, prinssi' kirjoitettavan muodossa xiążę. Y y esiintyy ainoastaan liudentumattomien (mutta kylläkin ns. historiallisesti pehmeiden) konsonanttien jäljessä. (Historiallisesti pehmeitä konsonantteja ovat retrofleksiset sibilantit, ns. suhuässät, joita merkitään kirjainyhdistelmillä cz, sz, rz sekä kirjaimella ż. Näiden jäljessä kirjoitetaan aina y, mutta esimerkiksi sellainen historiallinen sukunimi kuin Staszic osoittaa, että kielen aiemmissa historiallisissa kehitysvaiheissa ei aina ollut näin.) Tällä kirjaimella kirjoitettava äänne ei missään tapauksessa eroa tavallisesta i:stä ääntämiseltään niin selkeästi kuin esimerkiksi venäjän ы-vokaali, ja on kyseenalaista, onko se oikeastaan eri foneemi vai ainoastaan kovien konsonanttien jäljessä esiintyvä allofoni. Z z . Tätä voidaan myös käyttää palataalisen äänteen merkitsemiseen puolan oikeinkirjoituksen yleisten sääntöjen mukaan, eli jos sitä seuraa i-kirjain. Ż ż on sz:n soinnillinen vastine, joka esimerkiksi tšekissä ja joskus suomessakin kirjoitetaan ž-kirjaimella. Kuten edellä jo tuli todettua, rz äännetään aivan samalla tavalla. Ź ź on hyvin palataalinen z-äänne, joka kirjoitettaneen IPA-aakkosilla oikeimmin merkillä . Tätäkin kirjainta käytetään yksinomaan sanan lopussa ja konsonanttien edellä, muualla sen korvaavat zi ja z puolan oikeinkirjoituksen yleissääntöjen mukaan. Paino Paino on puolassa yleensä toiseksi viimeisellä tavulla (penultimalla), olipa tämä tavu sitten osa sanavartaloa tai osa päätettä. Tästä tärkein poikkeus ovat verbien preteriti- ja konditionaalimuodot, joiden persoonapäätteet ovat historiallisesti katsoen olla-verbin enkliittisiä muotoja ja voivat edelleenkin irrota verbistä ja siirtyä esimerkiksi sivulauseen aloittavan konjunktion perään. Siksi persoonapäätteitä ei lasketa mukaan määritettäessä sitä tavua, joka painon sijoittamisen kannalta on toiseksi viimeinen. Eräät klassisista kielistä lainatut substantiivit (uniwersytet, matematyka, fizyka...) saavat painon kolmanneksi viimeiselle tavulle yksikön nominatiivimuodossa. Jos niihin kuitenkin aletaan lisätä sanaa pidentäviä taivutuspäätteitä, paino siirtyy välittömästi toiseksi viimeiselle tavulle. Myös nominatiivissa näillä sanoilla on voimakas pyrkimys mukautua yleissääntöön, eikä niiden painotusta toiseksi viimeiseltä tavulta voida pitää virheenä, vaikka se kuuluukin lähinnä arkikieleen. Sanan ensimmäisellä tavulla on puolassa aika voimakas sivupaino. Itse asiassa puolassa on nykyään olemassa selvä tendenssi jättää penultimapaino sivupainoksi ja painottaa enemmän ensimmäistä tavua, tosin tämä yleensä muodolliseen ja valmisteltuun puheeseen, kaiutinkuulutuksiin ynnä muihin sellaisiin liittyvä tapa kuulostanee useimmista puolalaisista vieläkin teennäiseltä. Kielinäyte Puolan lähimmät sukukielet Puola kuuluu slaavilaisten kielten länsislaavilaiseen haaraan samoin kuin tšekki, slovakki, yläsorbi ja alasorbi. Länsislaavilaisten kielten joukossa puola kuuluu omaan, ns. lehiittiseen alaryhmäänsä yhdessä Gdańskin kaupungin länsipuolisella maaseudulla ja pikkukaupungeissa puhutun kašubin kielen kanssa. Kašubi eroaa puolasta riittävän paljon, jotta sitä voidaan pitää eri kielenä, mutta erityinen kašubinkielinen kirjallisuus on lähinnä murrekirjallisuutta, eivätkä kašubit pidä itseään erillisenä kansana. Lehiittinen, mutta puolasta eronnut, hyvin pieni kieli oli myös slovintsi eli Leba-kašubi, jota puhuttiin parissa kylässä Pommerissa ennen toista maailmansotaa. Koska slovintsin kielen puhujat pitivät itseään etnisinä saksalaisina, he muuttivat kaikki Saksaan alueen jouduttua Puolalle, jolloin kieli unohtui. Tällaisia saksalaisina itseään pitäviä, mutta slaavilaista murretta puhuvia ihmisryhmiä tunnetaan muualtakin saksan ja slaavilaisten kielten rajoilta, esimerkiksi Sleesiasta. Kaukaisempaa sukua puolalle ovat itäslaavilaiset kielet, kuten venäjä. Ukrainan ja valkovenäjän sanasto on kuitenkin kehittynyt jossain määrin puolalaisten mallien mukaan, vertaa esimerkiksi puolan przebudowa = jälleenrakennus, ukr. перебудова/perebudova, mutta ven. перестройка/perestrojka Puolan murteet Puolan tärkeimmät murteet ovat isopuolalaiset (Poznańin ympäristössä puhutut), vähäpuolalaiset (keskuspaikka Krakova) ja masovialaiset (Varsovan ympäristö) murteet. Näillä kolmella murteella on kullakin vuorollaan ollut tilaisuutensa vaikuttaa kirjakielen kehitykseen, koska pääkaupunkina on ollut ensin Poznańin lähellä sijaitseva Gniezno, sittemmin Varsova ja Krakova. Marginaalisempia ovat Sleesian ja Masurian alueiden murteet, joissa saksalaisvaikutus on ollut muita murteita voimakkaampaa, koska alueet ovat pitkään kuuluneet saksankielisiin maihin ja olleet erillään puolankielisestä kirjallisesta sivistyksestä. Ns, kresowe dialekty eli itäisten rajaseutujen murteet, jotka ovat kehittyneet voimakkaassa vuorovaikutuksessa liettuan, valkovenäjän ja ukrainan kielten kanssa, ovat nykyään häviämässä sukupuuttoon niiden puhujien jouduttua toisen maailmansodan myötä tapahtuneiden rajansiirtojen jälkeen muuttamaan Puolan Saksalta saamille uusille alueille. Näillä alueilla puhutuista kielimuodoista puolalainen dialektografia käyttää mielellään nimitystä nowe dialekty mieszane, uudet sekamurteet. Käytännössä uudet sekamurteet ovat kohtalaisen lähellä yleiskieltä. Puolan tärkein murreraja kuuluu ns. masuroivien ja masuroimattomien murteiden välillä - ensin mainittuihin kuuluvat ennen kaikkea Masurian ja Masovian murteet. Masurointi tarkoittaa, että oikeinkirjoituksen /sz/, /cz/ ja /ż/, jotka normatiivisessa puolan kielessä tulisi ääntää [š], [tš] ja [ž], äännetäänkin [s], [ts] ja [z], kuten oikeinkirjoituksen /s/, /c/ ja /z/. Kirjakielessä masurointia ei hyväksytä mahdollisesti yksittäisiä murteista lainattuja sanoja ja paikannimiä lukuun ottamatta. Puolaan, kuten venäjään, kuuluu myös omintakeinen rikollisten slangi, puolalaiselta nimeltään grypsera. Grypseralle on ominaista runsas venäläisten, saksalaisten, ukrainalaisten ja jiddišinkielisten lainasanojen määrä. Grypsera on ennen muuta alamaailman salakieltä, mutta sillä on ollut voimakas vaikutus puolan slangiin, erityisesti nuorison kieleen. Grypseran nimi tulee saksan puhekielen sanasta Grips = 'älli, hiffaaminen'. Puolan kielen historia Puolan kirjakielen muinaispuolalainen kausi alkaa ensimmäisistä, sisällöltään uskonnollisista puolankielisistä teksteistä 1300-luvulta. Ilmeisesti puolalaisella uskonnollisella kirjallisuudella ei ollut yhteyttä Kyrilloksen ja Methodioksen alulle panemaan kirkkoslaavilaiseen traditioon: kirkollisena sivistyskielenä Puolassa käytettiin latinaa, ei kirkkoslaavia. Oikeinkirjoitus näissä vanhoissa teksteissä oli epäjohdonmukaista. Oikeinkirjoitus alkoi kehittyä 1500-luvulla, jolloin puolan kirjoitusjärjestelmä standardoitiin pitkälti vanhan tšekin mallien mukaan. 1600-luvulla puola omaksui valtavasti latinalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja tšekkiläisiä vaikutteita, koska yläluokka ihannoi näitä kieliä ja piti niiden taitoa arvostettavana.Toisaalta Puola-Liettuan kaksoisvaltakunnan itäosissa, missä itäslaavilaiset (ukrainalaiset ja valkovenäläiset) murteet olivat yleisin puhekieli, puola oli nimenomaan yläluokan kieli. Idän aatelisto käytti puolaa sivistyskielenään, mutta toi siihen paljon uusia aineksia itäslaavilaisista murteista. 1700-luvulla puola alkoi syrjäyttää latinaa ylimmän sivistyskielen ja kirkkokielen asemasta. Puolankielinen kirjallisuus kehittyi, eikä edes Puolan joutuminen vieraiden valloittajien käsiin voinut kääntää suuntaa. Vaikka erityisesti venäläiset vallanpitäjät koettivat tukahduttaa kieltä ankarin sensuurilaein, puolan kieli itse asiassa sai yhä enemmän merkitystä puolalaisten identiteetin ilmaisijana – tätä kuvaa sanonta ojczyzna-polszczyzna ('isänmaa – puolan kieli'). Latina jätti toki jälkensä virkakieleen, mutta kaunokirjallisuuden kieli kansanomaistui 1800–1900-luvun mittaan. Sanavarastosta koetettiin karsia selkeimpiä saksan kielen vaikutteita, mutta usein ne jäivät osaksi elävää kansankieltä – esimerkkeinä substantiivi wihajster, joka tarkoittaa lähinnä 'vekotin, kapistus, vehje, vimpain' sekä unohtuneen nimen paikalla ilmaus '(herra tai rouva) se ja se', joka tulee saksan kielen sanoista Wie heißt er? 'mikä hänen nimensä on?'. Venäjän vaikutus jäi lopultakin melko vähäiseksi rajoittuen lähinnä kirosanastoon. Muiden kielten vaikutus puolaan Puola ei suhtaudu vierasperäisiin lainasanoihin aivan niin myönteisesti kuin venäjä, ja esimerkiksi monet luonnontieteiden käsitteet on puolassa käännetty omalle kielelle (pochodna = derivaatta, dwutlenek węgla = hiilidioksidi, rozdzielczość = näyttöresoluutio). Puolaankin on silti omaksuttu lainasanoja hyvin monelta taholta. Latinan vaikutus oli tietenkin katolisen maan oloissa väistämätön, ja monia latinalaisia lainoja ei enää vierasperäisiksi tunnistakaan (esimerkiksi przywilej = erioikeus, privilegio). Saksalla oli erittäin suuri merkitys kaupan ja käsityöläisyyden kielenä, ja myös kaupunkiorganisaation sanasto oli saksalaista: malarz = maalari; murarz = muurari; hochsztapler = huijari, väärinpeluri; ratusz = raatihuone; burmistrz = pormestari; handel = kauppa; makler = meklari. Puolan kirjakielen kehittyessä myös tšekillä, joka silloin oli jo sivistyskieli, oli oma vaikutuksensa. Tšekkiläisperäinen muoto on esimerkiksi sellaisilla sanoilla kuin brama = portti ja hańba = häpeä (sanojen alkuperäinen puolalainen muoto lienee ollut *broma ja *gańba). Ranska ja Italia ovat olleet puolalaisille merkittäviä kulttuurisia esikuvia. Myös näiden maiden kielistä on omaksuttu lainavaikutteita ja käännöslainoja: ra. cordone sanitaire = puol. kordon sanitarny 'suojavyöhyke', ra. raison d'état, pu. racja stanu 'maan etu'. Ranskalaisen Pathéphone-tuotemerkin muistoksi vanhanaikaista levysoitinta, grammaria, kutsutaan puolalaisessa kansanomaisessa puhekielessä edelleenkin nimellä patefon. Englannin vaikutus on nykyään suhteellisen merkittävää, joskaan ei niin voimakasta kuin esimerkiksi venäjässä. Puolan kirjallisuus Puolan kirjallisuus on alkanut jo keskiajalla, ennen muuta uskonnollisesta kirjallisuudesta. Varsinaisen maailmallisen kaunokirjallisuuden aikaa oli renessanssi. Todella merkittäväksi puolalainen kirjallisuus nousi kuitenkin romantiikan aikana, kun puolalaiset kamppailivat menetetyn itsenäisyytensä puolesta – tällöin syntyi muun muassa kansalliseepos, Adam Mickiewiczin Pan Tadeusz. Reaktio romantiikalle oli niin sanottu positivismi, jota kai pikemminkin pitäisi kutsua utilitarismiksi: sen tavoitteena oli maan ja kansan kehittäminen, sivistäminen ja nykyaikaistaminen rauhanomaisin keinoin. Kirjallisuuden kehitys on Puolan itsenäistyttyä jatkunut eloisana. Natsimiehityksen uhriksi joutui suuri joukko merkittäviä, erityisesti juutalaissyntyisiä kirjailijoita. Kommunistiaikana taas puolalaisessa kirjallisuudessa korostuivat sellaiset lajityypit, joihin ei sisältynyt kovin poliittisia implikaatioita. Tunnettuja kirjailijoita olivat aforistikko Stanisław Jerzy Lec ja tieteiskirjailija Stanisław Lem. Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut neljä puolalaista kirjailijaa: Władysław Reymont, Henryk Sienkiewicz, Czesław Miłosz ja Wisława Szymborska. Lähteet Aiheesta muualla Wirtualna Biblioteka Literatury Polskiej Puolan koko klassinen kirjallisuus netissä. Kirjailijoiden elämäkertatiedot myös englanniksi. Polish 101 Learn Polish online Seulonnan keskeiset artikkelit

993

https://fi.wikipedia.org/wiki/Porttiskannaus

Porttiskannaus

Porttiskannaus () on toimenpide, jonka avulla pyritään selvittämään tietojärjestelmän eri tietoliikenneporteissa toimivia ohjelmia ja käyttöjärjestelmiä sekä niiden haavoittuvuutta. Tavanomaisesti porttiskannaus suoritetaan käyttäen hyväksi tätä varten tehtyä ohjelmaa, joka voi – käytetystä ohjelmasta riippuen – esimerkiksi palauttaa raportin tiedustelun kohteena olevasta koneesta, sen tietoliikenneporteista, ohjelmistoista ja niiden tiedetyistä tietoturva-aukoista. Porttiskannausta voidaan käyttää esimerkiksi tietojärjestelmän turvallisuusjärjestelyjen selvittämiseen. Porttiskannausohjelmalla on mahdollista järjestelmällisesti selvittää tietojärjestelmän mahdollisia aukkoja ja sen heikkoja kohtia. Tiedot voivat mahdollistaa myös luvattoman pääsyn kohteena olevaan järjestelmään. Tekniikoita SYN-skannaus Niin sanottu puoliavoin tiedustelutekniikka, jossa TCP-yhteyden vaatimaa kolmivaiheista kättelyä ei edes pyritä viemään loppuun, vaan tiedustelun suorittava työasema odottaa vain vastetta tai sen puutetta lähettämäänsä ärsykeeseen. Tarkoitus on siis saada selville kuunteleeko haluttu määränpääasema haluttua porttia. Tiedusteleva työasema lähettää TCP-paketin SYN-valitsin (engl. flags) asetettuna määränpääaseman tutkittavaan porttiin. Jos määränpääasema kuuntelee porttia ja sallii yhteydet siihen sen tulee lähettää takaisin :n mukaan paketti, jossa on SYN- ja ACK-valitsimet asetettuina. Jos porttia ei sen sijaan kuunnella tulee siihen vastata :n mukaan paketilla, jossa on RESET- ja ACK-valitsimet asetettuina. Jos skannauksen suorittava työasema ei saa mitään vastetta lähettämäänsä ärsykkeeseen tiedetään melko varmasti palomuurin torjuneen paketin tai sitten se on kadonnut matkalla (palomuurit voivat myös hämätä lähettämällä jo aiemmin mainitun RESET/ACK-paketin, jolloin työasema ei voi tietää tässä tapauksessa palomuurin torjuneen skannausta vaan on oletettava tämän tiedon perusteella portin olevan suljettu). Määränpääaseman ollessa tavoittamattomissa yleensä oletusreititin verkossa, jossa määränpääasema sijaitsee tai sijaitsi, vastaa skannaavalle työasemalle ICMP host unreachable -paketilla. Myös suodattava reititin voi estää määränpääaseman portin käytön; tällöin vastauksena saadaan tavallisesti ICMP host unreachable - admin prohibited filter -paketti (riippuen reitittimen suodattimen asetuksista se saattaa auktorisoimattomien tiedustelujen vuoksi hämätä lähettämälläkin ICMP host unreachable -paketin). Riippuen palomuureista ja suodattavista reitittimistä vasteet SYN-skannauksen ärsykkeisiin saattavat siis vaihdella. Nykyään useimmat tunkeutumisenhavaitsemisjärjestelmät (engl. intrusion detection system eli IDS) huomaavat auktorisoimattomat SYN-skannaukset. Connect-skannaus Ominaisuuksiltaan muuten sama kuin SYN-skannaus mutta tässä tapauksessa TCP-yhteyden vaatima kolmivaiheinen kättely viedäänkin loppuun asti, mikäli sallitaan. Connection-skannaus lisää havaituksi tulemisen riskiä; mieluummin käytetään SYN-skannausta. Connection-skannausta käytetään yleensä olosuhteiden pakosta; esimerkiksi silloin, kun skannauksen suorittavan työaseman järjestelmä ei salli SYN-skannausta. FIN-skannaus Kun aiemmat tunkeutumisenhavaitsemisjärjestelmät kehitettiin havaitsemaan auktorisoimattomat SYN-skannaukset, kehittiin tilalle FIN-skannaus, jossa kohdeaseman porttiin lähetetään TCP-paketti, jossa FIN-valitsin asetettuna (normaalisti FIN ilmaisee jommankumman toisiinsa yhteydessä olevan aseman halusta lopettaa TCP-yhteys, täten palomuurit tai suodattavat reittimet saattavat pitää tätä normaalina liikenteenä eivätkä siten reagoi siihen). Mikäli välissä ei ole suodattavaa reititintä tai palomuuria, kohdeaseman kuuntelevan portin ei tule :n mukaan vastata mitään ja mikäli porttia ei kuunnella tulee sen vastata RESET/ACK-paketilla. Suodattavat reitittimet ja palomuurit voivat muuntaa vastauksia FIN-skannauksen ärsykkeeseen. ICMP-skannaus ICMP ei käytä kommunikointiinsa protokollaportteja; ICMP-skannauksen tarkoitus onkin selvittää onko kohdeasema saavutettavissä lähettämällä yleensä kohdeasemaan ICMP echo request -paketti. Kohdeaseman vastaa olemassaolostaan tavallisesti ICMP echo reply -paketilla. Riippuen työasemien välissä olevista palomuureista tai suodattavista reitittimistä vastaukset saattavat kuitenkin vaihdella tai niitä ei saada ollenkaan. Koska ICMP:llä on tietoliikenteessä tärkeä tehtävä muun muassa virhetilanteiden raportoimisessa niin palomuurit tai suodattavat reitittimet usein kuitenkin sallivat ICMP-liikenteen vapaasti lävitseen. Monet haittaohjelmat hyödyntävätkin tätä palomuurien ja suodattavien reititinten ominaisuutta ja saattavat kätkeä käyttämänsä informaation normaalilta näyttävien ICMP-pakettien otsikoihin. ACK-skannaus ACK-skannauksessa kohdeaseman porttiin lähetetään TCP-paketti, jossa on ACK-valitsin asetettuna. ACK-skannauksen tarkoitus on ICMP-skannauksen tavoin selvittää kohdeaseman saavutettavuus; sekä avointen, että suljettujen porttien tulee palauttaa ärsykkeeseen RESET-valitsimen sisältävä paketti mutta kohteen ollessa saavuttamaton saadaan viimeiseltä oletusreitittimeltä verkossa, jossa kohdeasema sijaitsee tai sijaitsi ICMP virheviesti. Jos ei saada mitään vastausta, voidaan olettaa palomuurin tai suodattavan reitittimen filtteröineen ärsykkeen. Palomuurit ja suodattavat reitittimet, jotka sallivat muodostetut yhteydet sisälle verkkoon tai työasemaan eivät useimmiten suodata ACK-skannausta. Null-skannaus Null-skannauksessa kohdeaseman porttiin lähetetään TCP-paketti, jossa ei ole yhtään valitsinta asetettuna, ts. valitsintavu on paketissa arvossa 0 eli null. Ärsykkeeseen, jossa ei ole RESET-valitsin asetettuna tulisi suljetun portin vastata :n mukaan vastata paketilla, jossa RESET-valitsin on asetettuna. Avoimen portin ei tule vastata mitään. FIN-skannaus perustuu samaan :n kohtaan (RESET-valitsin ei asetettuna). Kaikki käyttöjärjestelmät eivät kuitenkaan noudata :sta, vaikka se onkin TCP:n virallinen standardi. Täten Null-skannausta käytetään myös osana kohdeaseman käyttöjärjestelmän tunnistusta. Tällainen epätavanomainen ja normaalista liikenteestä poikkeava toiminta (yleensä TCP-paketissa on ainakin yksi valitsin asettuna, yleisimmin ACK) saatetaan kuitenkin havaita palomuureissa ja suodattavissa reittimissä. Xmas-skannaus Sama periaate kuin Null- ja FIN-skannauksissa mutta ärsykeessä on FIN- PUSH- ja URG-valitsimet asettettuina. URG-valitsin ilmaisee tiedon olevan kiireellisestä eli käytännössä pyyntöä asettaa tieto etusijalle. PUSH-valitsimen tarkoitus on työntää tiedot heti kohdeaseman sovellukselle odottamatta puskurin täyttymistä. PUSH- ja URG-valitsimien olisi siis tarkoitus vähentään skannaukseen kuluvaa aikaa. UDP-skannaus UDP-skannauksessa kohdeaseman porttiin lähetetään UDP-paketti, johon suljetun portin tulisi vastata ICMP port unreachable tyyppisellä paketilla. Muun tyyppinen ICMP virheviesti kertoo yleensä portin olevan palomuurin tai suodattavan reitittimen filtteröimä. Jos ärsykkeeseen vastataan UDP-paketilla, niin tällöin portti on luonnollisesti avoin. Jos mitään vastausta ei saada saattaa portti olla avoin mutta palomuurin tai suodattavan reitittimen filtteröimä. Maimon-skannaus Saanut nimensä kehittäjänsä Uriel Maimonin mukaan. Kohdeaseman porttiin lähetetään FIN- ja ACK-valitsimilla varustettu paketti. Mikäli palomuurit tai suodattavat reitittimet päästävät ärsykkeen läpi tulee siihen vastata :n mukaan RESET-valitsimella varustetulla paketilla olipa portti avoin tai suljettu (ks. ACK-skannaus). Maimon huomasi useiden BSD-pohjaisten järjestelmien toimivan TCP-standardin vastaisesti kyseisen ärsykkeen tapauksessa; ne eivät vastaa laisinkaan, jos portti on avoin. Window-skannaus Sama kuin ACK-skannaus mutta lisäksi tutkitaan TCP-paketin ikkunan kokoa, josta voidaan selvittää kohdeaseman käyttöjärjestelmä. Jotkin järjestelmät palauttavat toisistaan poikkeavat ikkunan koot suljetuista ja avoimista porteista. Skannauksen peittäminen IP-väärennös IP-paketin lähdeosoitteen väärentäminen () on teknisesti suhteellisen helppo toimenpide. Täten skannaava työasema voi peittää identiteetinsä näin toimiessaan. Porttiskannauksen yhteydessä pelkkää väärentämistä ei juurikaan käytetä (ellei haluta esimerkiksi mustamaalata jotain toista järjestelmää); kohdeasema lähettää mahdolliset vastauksensa väärennettyyn osoitteeseen eikä skannaava työnasema näin ollen saa skannauksesta mitään informaatiota, ellei väärennetyn lähdeosoitteen omistava asema ole kohdeaseman hallussa esimerkiksi Troijalaisen hevosen avulla. Jos lisäksi väärennetyn osoitteen asema ei ole toiminnassa, alkaa jokin reititin skannattavan kohdeaseman ja väärennetyn osoitteen väliltä lähettää ICMP host unreachable -virheviestejä, jolloin kohdeaseman tunkeutumisenhavaitsemisjärjestelmän pitäisi normaalisti heti hälyttää poikkeavasta liikenteestä. Yleensä väärennettyä IP-osoitetta kannattaa tutkia; miten se vastaa esimerkiksi eri ärsykkeisiin ja toimia sen pohjalta, ettei väärennös ilmenisi liian helposti. Osoitteen väärentämistä käytetään myös TCP-yhteyden kaappauksessa, esimerkiksi kuuluisa krakkeri Kevin Mitnick käytti tätä tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen hyökätessään vuonna 1995 tietoturva-asiantuntija Tsutomu Shimomuran koneeseen. Syötit Toimenpiteessä väärennetään useita eri osoitteita IP-paketteihin mutta johonkin pakettiin laitetaan skannaavan työaseman oma osoite, jolloin skannauksesta haluttu informaatio saadaan takaisin. Kohdeasema ei voi mitenkään oman koneensa liikennettä tutkimalla tietää mistä osoitteesta skannaus todella suoritetaan. Paloittelu Toimenpiteessä paloitellaan IP-paketit tahallisesti halutusta TCP-otsikon kohdasta ja mahdollisesti vielä päällekkäistämällä pakettien tietoja. Ne palomuurit ja suodattavat reitittimet, jotka eivät kykene pakettien kokoamiseen päästävät todennäköisesti liikenteen lävitseen, koska eivät kykene hahmottamaan TCP-otsikon tietoja paloitelluista paketeista. Lainsäädäntö Porttiskannauksen lainmukaisuus voi vaihdella maittain. Suomessa siitä voidaan tuomita tietomurron yrityksenä. Porttiskannereita Nmap (Network mapper) SuperScan Online Portscanner Sygate Online Scan extended security check (Stealth Scan, Trojan Scan) Planet Security Firewall-Check Fast, extended check, checks currently high-endangered ports Crucialtests concise, incl. advisor ShieldsUP (Gibson Research Corporation) Quick Scanner, clearly laid out DerKeiler's Port Scanner You can only scan your IP, useful when you are in an internet cafe with many restrictions. AuditMyPC Free Port Scanning Can scan all 65535 ports. Lähteet Aiheesta muualla Port Numbers Tietoturva

995

https://fi.wikipedia.org/wiki/POP3

POP3

POP3-protokolla () on vanhin ja yksinkertainen sähköpostin hakemiseen tarkoitettu protokolla. Se kopioi ensin kaikki viestit palvelimelta sille koneelle, josta yhteys on otettu. Samalla viestit hävitetään palvelimelta (ellei toisin määrätä). POP-protokollan etuna on, että siinä ei rasiteta palvelimen resursseja, eikä yhteyttä tarvitse pitää päällä viestien käsittelyssä. Standardit ja versiot POP3 määritellään seuraavissa RFC-dokumenteissa: "Post Office Protocol - Version 3" "POP3 Extension Mechanism" "POP3 AUTHentication command" "Simple Authentication and Security Layer (SASL)" "The SYS and AUTH POP Response Codes" POP3 on syrjäyttänyt kokonaan POP-protokollan aiemmat versiot POP ja POP2. POP3 toimii TCP-yhteyden yli käyttäen porttia 110, ja SSL-suojattuna porttia 995. Katso myös IMAP Lähteet Internet-standardit Sähköposti Seulonnan keskeiset artikkelit

996

https://fi.wikipedia.org/wiki/Palomuuri

Palomuuri

Palomuuri on tietotekniikassa järjestelmä, jonka on tarkoitus estää asiaton pääsy verkosta toiseen, varsinkin internetistä lähiverkkoon. Useimmiten palomuuria tarvitaan avoimesta Internet-yhteydestä tulevilta hyökkäyksiltä suojautumista varten. Palomuurilaitteilla on sääntöjä, joilla sisään tulevista yhteyksistä suodatetaan pois kaikki muu, paitsi tarvittava minimi. Nykyisin on myös yleistä, että vastuuntuntoisesti suodatetaan myös ulkomaailmaan lähtevää liikennettä, jotteivät oman verkon asiakkaat voi häiriköidä muiden verkkoihin (esimerkiksi väärennetyillä lähdeosoitteilla). Useiden yritysten sisällä suositaan työntekijöiden koneilta ulospäin lähtevän liikenteen kontrollointia palomuurin avulla muun muassa tietosuojan turvaamiseksi. Kokonaisvaltainen palomuurijärjestelmä koostuu useimmiten kahdenlaisista komponenteista: Pakettisuodatin Yhdyskäytävä Palomuuri saattaa vastaanottaa ohjeita tunkeilijan havaitsemisjärjestelmältä estettävästä liikenteestä. Palomuurit käytännössä Useimmiten palomuureja on isommissa yritysverkoissa useampia. Palomuurien perusongelma on, että niiden läpi hyökännyttä murtautujaa ei voida enää estää tekemästä tuhojaan. Niinpä yrityksillä on eteisverkko eli demilitarisoitu alue (), joka sijaitsee luotetun sisäverkon ja Internetin välissä. Internetin ja eteisverkon sekä eteisverkon ja sisäverkon välissä on palomuurit. Eteisverkkoon sijoitetaan kaikki julkiset palvelimet. Vaikka tunkeutuja pääsisi murtautumaan kyseisille palvelimille, olisi hänellä vielä toinen palomuuri edessään ennen sisäverkkoa. Tosiasiassa nykyiset palomuurilaitteet osaavat toteuttaa jopa useita erilaisia eteisverkkoja sisältävän konfiguraation yhdellä laitteella. Palomuurilaitteeseen vain lisätään verkkoliittymiä, ja sille määritetään onko liittymän takana luotettu verkko, täysin turvaton verkko vai jotain siltä väliltä. Palomuuritekniikat Yksinkertaisin palomuuri on pakettisuodatin. Pakettivirrasta seulotaan paketit lähde- ja kohdeosoitteen sekä porttien perusteella. Näitä on kahdentyyppisiä, tilattomia (stateless) ja tilallisia (stateful). Tilaton palomuuri vertaa jokaista pakettia säännöstöön; jos paketti ei ole sallittu, sitä ei välitetä eteenpäin. Tilallinen palomuuri mahdollistaa liikenteen tarkemman valvonnan. Tilallinen palomuuri pitää kirjaa muodostetuista TCP-yhteyksistä ja virallisista UDP-yhteyksistä ja sallii vain yhteyteen kuuluvat paketit. TCP-yhteyksillä tutkitaan myös se, että tilasiirtymät ovat laillisia, eli käytännössä tilallinen palomuuri pitää yllä samoja tietoja kuin TCP/IP-paketti. Tilattoman palomuurin ongelma on se, että paluupakettien portteja ei voida kaikissa protokollissa tietää tarkasti, joten esimerkiksi joidenkin verkkopelien toimivuuden vuoksi kaikki portit yli portin 1024 on avattava paluuyhteydelle, jolloin tällä porttialueella olevaan palveluun voidaan ottaa yhteys ilman palomuurin väliintuloa. Tilallinen palomuuri tarkistaa jokaisen paketin kohdalla kuuluuko se johonkin olemassa olevaan yhteyteen. Olemassa oleviin yhteyksiin liittyvät paketit päästetään läpi. Kun TCP-yhteys avataan, tutkitaan ensin, onko yhteys sallittu palomuurin sääntöjen perusteella. Hyväksytyn yhteyden tiedot lisätään palomuurin yhteyslistaan, ja jatkossa kaikki kyseiseen yhteyteen liittyvät paketit päästetään läpi, samoin myös usein sallitaan yhteyteen liittyvät ICMP-sanomat. Yhteyden sulkeutuessa, tai kun yhteys on ollut käyttämättömänä tietyn ajan, yhteyden tiedot poistetaan yhteyslistalta, eikä kyseiseen yhteyteen kuuluvia paketteja enää päästetä läpi. Tilallisessa palomuurissa on sama ongelma tuntemattomien protokollien kanssa kuin tilattomassakin, mutta siihen voidaan tarvittaessa lisätä sääntöjä tunnettuja protokollia varten. Pakettisuodatin toimii kuljetuskerroksella. Sovelluspalomuurissa paketin sisältämää dataa tarkkaillaan. Jos paketin portti on vaikka 25 (SMTP), niin paketista tarkistetaan sisältääkö se laittomia komentoja. Myös muille palomuurityypeille ongelmallinen aktiivinen FTP toimii tämäntyyppisessä palomuurissa, koska palomuuri lukee avattavan datakanavan portin numeron FTP-komentokanavan sanomasta ja sallii yhteyden siihen. Palomuuri voi myös suodattaa liikennettä sisällön perusteella, esimerkiksi estää HTTP-paketeista tunnettuja turvallisuusaukkoja hyödyntävät murtoyritykset. Sovelluspalomuuri toimii sovelluskerroksella. Useimmat nykyaikaiset työasemakohtaiset palomuurit ovat sovellus- ja tilallisen palomuurin yhdistelmiä. Niissä myös sovellus voi vaikuttaa siihen sallitaanko jokin yhteys. Erona perinteisiin palomuureihin on se, että tiedetään tarkkaan mitkä palvelut on sallittuja ja samoin mikä liikenne kohdistuu työasemaan, kun taas perinteiset palomuurit joutuvat toimimaan vähempien tietojen perusteella. Palomuurien heikkouksia Palomuuri suodattaa vain lävitseen kulkevia yhteyksiä. Niinpä verkkoon voi päästä vaihtoehtoisia reittejä, kuten soittosarjojen kautta, langattoman lähiverkon tukiasemien kautta ja ennen kaikkea fyysisesti pääsemällä yrityksen toimitiloihin. Palomuuri ei myöskään kykene suodattamaan esimerkiksi IPSec-salattua liikennettä, josta ei näy kohdeporttia tai välttämättä edes kohdekonetta. Tämän takia salattu VPN-liikenne pyritään viemään erilliselle eteisverkolle, josta se voidaan viedä vielä salaamattomanakin palomuurin läpi uudelleen. Lähteet Aiheesta muualla Windows XP Service Pack 2:n Windowsin palomuurin vianmääritys TCP/IP Seulonnan keskeiset artikkelit

997

https://fi.wikipedia.org/wiki/Protokolla

Protokolla

Protokolla on säännöstö, joka kertoo kuinka esimerkiksi diplomaattien välisessä vuorovaikutuksessa juhlaseremonioissa ja virallisissa esiintymisissä tulee käyttäytyä. Protokollan noudattamisen tarkoituksena on saada asiat luistamaan aikataulun mukaan, tehdä kanssakäymisestä selkeää ja miellyttävää ja vähentää epävarmuutta. Protokolla sääntelee esimerkiksi kunnioituksen osoittamisen valtion päämiehille ja diplomaattien arvojärjestyksen, jolloin on kyse tarkemmin sanottuna valtiollisesta protokollasta. Protokollaan liittyy läheisesti myös etiketti, joka perustuu kansainvälisesti hyväksyttyihin tapoihin ja kohteliaisuuteen, sekä joukko sääntöjä ja kaavoja, joita noudatetaan tietyissä virallisluonteisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa, kuten valtiovierailuiden yhteydessä. Protokolla määrää henkilöiden keskinäisen arvojärjestyksen valtion lisäksi muissa julkisyhteisöissä kuten kunnissa, seurakunnissa ja yliopistoissa. Kunnallisen protokollan mukaan esimerkiksi luottamushenkilö ja viranhaltijajohto asetetaan järjestykseen seuraavasti: I valtuuston puheenjohtaja (tai pormestari), II hallituksen puheenjohtaja ja III kunnanjohtaja. Sen sijaan seurakunnissa oman perinteensä mukaisesti järjestys on I kirkkoherra, II valtuuston puheenjohtaja ja III neuvoston varapuheenjohtaja. Lähteet Aiheesta muualla Charles Crawford (1.2.2021) Diplomatic Protocol Explained (diplomatmagazine.com) Politiikan käsitteet Seulonnan keskeiset artikkelit

999

https://fi.wikipedia.org/wiki/Prosessi

Prosessi

Prosessi tarkoittaa yleisesti kehityskulkua. Prosessi on suoritettavien toimenpiteiden sarja, joka tuottaa määritellyn lopputuloksen. Prosessin toteuttaminen ja prosessin mukainen toimiminen voi viedä aikaa, tilaa ja resursseja tai asiantuntemusta. Prosessia toistaessa tapahtumat ja suoritteet käydään läpi samankaltaisina jostain määritellystä näkökulmasta tarkasteltuna. Prosesseja pyritään mallintamaan niiden kehittämisen vuoksi, ja jotta prosessin vaikutusalueen laatua, tehokkuutta ja tuottavuutta voitaisiin ohjata ja parantaa. Esimerkkejä erilaisista prosesseista ovat oikeus-, kehittämis-, koulutus-, tuotekehitys-, valmistus-, palvelu- ja vikaselvitysprosessi. Lähteet Aiheesta muualla Prosessisanasto Liiketalous Johtaminen Seulonnan keskeiset artikkelit

1000

https://fi.wikipedia.org/wiki/PaintShop%20Pro

PaintShop Pro

PaintShop Pro (PSP) on Windows-käyttöjärjestelmässä toimiva kuvankäsittelyohjelma, jolla voidaan piirtää ja tuottaa erilaisia kuvatehosteita ja muokata valokuvia tai kuvanlukijalla tietokoneelle siirrettyjä kuvia. Vaikka PSP:n ominaisuusvalikoima painottuukin bittikarttagrafiikan käsittelyyn, sillä voidaan käsitellä myös vektorigrafiikkaa. Alun perin ohjelmaa julkaisi vuoteen 2004 asti Yhdysvaltojen Minneapolisissa sijaitseva yritys, Jasc Software. PaintShop Pro on hyvin monipuolinen ja se voidaan laajentaa mm. Adobe Photoshop -yhteensopivaksi erillisillä lisäosilla. Ohjelma on ollut saatavilla Corelin omistuksesta lähtien myös suomen- ja ruotsinkielisenä. PaintShop Pron kehityksestä vastaa nykyisin Corel, joka osti Jasc Softwaren lokakuussa 2004. Corelin aikana PSP:n markkinoinnissa on painotettu erityisesti sen valokuvien käsittelyyn suunnattuja ominaisuuksia. Version 11 (X1) julkaisun yhteydessä ohjelman virallinen nimi muuttui muotoon Paint Shop Pro Photo. Nykyisellään ohjelman nimi on muodossa Corel PaintShop Pro. Vuonna 2010 Corel nimesi ohjelman uudelleen PaintShop Photo Pro X3 -nimelle. Samalla ohjelma sai muun muassa uuden grafiitti-ulkoasun, Express Lab -työkalun valokuvien käsittelyyn ja hallintaan, helpon vesileimojen lisäämisen sekä tasotyylit (layer styles). Corel nimesi ohjelman vuonna 2011 PaintShop Pro X4:ksi ja toi siihen uudistuksia, kuten streamlined-käyttöliittymän työtasoilla ja Photo Blendin yhdistämään parhaat osat useista kuvista yhdeksi onnistuneeksi kuvaksi. Optimoidulla HDR-moduulilla voi korjata valotusta ja lisätä kuvaan ammattitason efektejä. X4 toimii yli kaksi kertaa nopeammin kuin edeltäjänsä X3. X4:ään sisältyy myös laaja versio Nik Color Efex Pron kuvanparannus- ja efektityökaluista. Kesällä 2017 ohjelmasta oli myynnissä versiota PaintShop Pro X9. Lähteet Aiheesta muualla Virallinen sivusto Corelin ohjelmistot Kuvankäsittelyohjelmat Windows-ohjelmat

1001

https://fi.wikipedia.org/wiki/Presidentti

Presidentti

Presidentti on valtionpäämies nykyään lähes kaikissa tasavalloissa, monissa maissa lisäksi hallituksen päämies. Sana presidentti on johdettu latinasta ja tarkoittaa ”edessä istujaa”. Ensimmäisen kerran nimitys presidentti valtionpäämiehelle otettiin Yhdysvalloissa vuonna 1789. Muiden Amerikan valtioiden itsenäistyessä useimmat niistä ottivat käyttöön presidentin tittelin johtajilleen, usein tarkoituksellisesti perustaen oman perustuslakinsa Yhdysvaltain perustuslakiin. Suomessa kulloisenkin valtionpäämiehen titteli on virallisesti tasavallan presidentti, aiemmin Suomen presidentin virassa toimineita puolestaan kutsutaan presidenteiksi (ilman etumäärettä). Tasavaltoja, joilla ei ole presidenttiä, on nykyisin vain kaksi: Pohjois-Korea ja San Marino. Euroopan ensimmäinen presidentti oli Ranskan toisen tasavallan presidentti 10. joulukuuta valittu ja 20. joulukuuta 1848 virkavalan vannonut Napoleon Bonaparten veljenpoika Ludvig Napoleon, josta tuli 2. joulukuuta 1851 keisari Napoleon III. Ranskan ensimmäinen tasavalta oli vielä käyttänyt roomalaista järjestelmää, jossa johtajana olivat konsulit. Ensimmäinen presidentti Aasiassa oli Kiinan tasavallan presidentti Sun Yat-sen 1912. Afrikan ensimmäinen presidentti oli Liberian presidentti Joseph Jenkins Roberts 1848–1855 ja 1872–1874. Syy Liberian varhaiseen tasavaltalaisuuteen on se, että Liberia on perustaltaan yhdysvaltalaistyylinen maa, koska se perustettiin lähinnä kveekareiden pyrkimyksistä tarjota kotimaa Afrikkaan palaaville entisille orjille. Presidenttejä on valittu kansalaisten valitsemien valitsijamiesten kokouksen päätöksillä, suoralla kansanvaalilla tai parlamenttien valitsemina. Myös useat diktaattorit ovat virkanimikkeeltään presidenttejä, vaikka estävät käytännössä vastaehdokkaita kilpailemasta presidentin tehtävästä tasavaltalaisten periaatteiden mukaan. Voimakkaasti enemmistöparlamentaarisissa maissa ei presidentillä välttämättä ole suurta päivänpoliittista valtaa, vaan hän on pelkästään valtion keulakuva. Tällöin todellinen johtaja on usein pääministeri. Tässä mielessä jotkin tasavallat muistuttavat Euroopan parlamentaarisia monarkioita. Maita, joissa presidentillä on merkittävästi valtaa maan asioihin, ovat muun muassa Amerikan maat lukuun ottamatta Kanadaa ja Belizeä, monet Afrikan maat sekä Venäjä ja Ranska, aiemmin myös Suomi. Maita, joissa presidentti on lähinnä edustuksellinen, seremoniallinen ja muodollinen valtionpäämies, ovat esimerkiksi Saksa, Intia, Italia ja Irlanti, nykyisin myös Suomi. Suomen tasavallan presidentti Suomen ensimmäiset valtionpäämiehet Pehr Evind Svinhufvud 1918 ja Carl Gustaf Emil Mannerheim 1918–1919 olivat valtionhoitajia, koska hallitusmuoto oli vielä vakiintumaton. Suomen ensimmäinen presidentti oli Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925. Suomessa presidenteiksi on valittu kolmivaiheisella valitsijamiesäänestyksellä Lauri Kristian Relander 1925, Pehr Evind Svinhufvud 1931, Kyösti Kallio 1937, Juho Kusti Paasikivi 1950, Urho Kekkonen 1956, 1962, 1968 ja 1978 sekä Mauno Koivisto 1982 ja 1988. Poikkeuksellisia valintatapoja on ollut Ståhlbergin valinta 1919 eduskunnan suorittamalla vaalilla, Risto Rytin valitseminen presidentiksi 1940 vuonna 1937 valittujen valitsijamiesten suorittamalla vaalilla Kallion kauden loppuun, Rytin uudelleenvalinta 1943 myös vuoden 1937 valitsijamiehillä kahdeksi vuodeksi, Rytin erotessa Mannerheimin valinta presidentiksi 1944 eduskunnan säätämällä lailla kuudeksi vuodeksi, Paasikiven valinta 1946 eduskunnan suorittamalla vaalilla Mannerheimin kauden loppuun ja Kekkosen 1968 alkaneen presidenttikauden jatkaminen eduskunnan säätämällä poikkeuslailla 1974 neljällä vuodella. Ensimmäisen kerran Suomessa suoralla kansanvaalilla ilman valitsijamiehiä valittiin presidentiksi Martti Ahtisaari 1994, sekä sen jälkeen Tarja Halonen 2000 ja 2006 sekä Sauli Niinistö 2012 ja 2018. Vuoden 1988 vaaleissa Koivisto voitti valitsijamiesten suorittaman vaalin, mutta silloisen lain mukaan valitsijamiehiä ei olisi tarvittu, jos joku ehdokkaista olisi saanut yli 50 prosenttia kansan antamista äänistä. Sanan alkuperä ja muita merkityksiä Presidentti-nimitystä käytetään Suomessa myös korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidenteistä, hovioikeuksien presidenteistä ja työtuomioistuimen presidentistä. Myös järjestöt voivat kutsua johtajaa presidentiksi, esimerkiksi Lions-klubi ja Helvetin enkelit. Presidentti-nimitystä käytetään myös joidenkin suuryhtiöiden hallitusten puheenjohtajista. Eurooppa-neuvoston pysyvää puheenjohtajaa kutsutaan ainakin Suomessa ”EU:n presidentiksi” tai ”EU-presidentiksi”. Tämä tosin on hieman harhaanjohtavaa, sillä nimi tulee virheellisenä englanninkielisestä nimestä President of the European Council; englannin sana president voi tarkoittaa sekä puheenjohtajaa että presidenttiä sen tavallisessa merkityksessä. Sanan presidentti alkuperä on ranskan kielessä, johon se muodostettiin latinan sanasta praesidēre ’johtaa’. Alkuperäisiin osasiinsa pilkottuna tämä latinan verbi tarkoittaa sananmukaisesti edessä istuvaa, siis pöydän päässä istuvaa eli puheenjohtajaa. Presidenttien toimikaudet eri maissa Presidentin toimikausi on aika, joksi presidentti valitaan. Eri maissa toimikaudet ovat eri pituisia: Irlannin presidentin kausi on seitsemän vuotta. Islannin presidentin kausi on neljä vuotta. Italian presidentin kausi on seitsemän vuotta. Itävallan liittopresidentin kausi on kuusi vuotta. Kiinan kansantasavallan presidentin kausi on viisi vuotta. Ranskan presidentin kausi on viisi vuotta. Se lyhennettiin seitsenvuotisesta viisivuotiseksi vuonna 2000. Sama henkilö voidaan valita peräkkäin kahdelle kaudelle. Saksan liittopresidentin kausi on viisi vuotta. Suomen presidentin kausi on kuusi vuotta. Sama henkilö voidaan valita enintään kahdelle peräkkäiselle kaudelle. Sveitsin liittopresidentin kausi on yksi vuosi. Liittopresidentti ei kuitenkaan ole Sveitsin valtionpäämies, vaan liittoneuvosto kokonaisuudessaan. Venäjän presidentin kausi on kuusi vuotta. Se pidennettiin neljästä kuuteen vuoteen vuodesta 2012. Sama henkilö voidaan valita enintään kahdelle peräkkäiselle kaudelle. Viron presidentin kausi on viisi vuotta. Sama henkilö voidaan valita enintään kahdelle peräkkäiselle kaudelle. Yhdysvaltain presidentin kausi on neljä vuotta. Sama henkilö voidaan valita presidentiksi enintään kaksi kertaa. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

1002

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persianlahti

Persianlahti

Persianlahti (), on Intian valtameren lahti Iranin ja Arabian niemimaan välissä. Hormuzinsalmi ja Omaninlahti yhdistävät sen Arabianmereen. Suuret Eufrat- ja Tigrisjoet laskevat Persianlahteen sen länsipäässä. Persianlahden pituus on 990 kilometriä ja sen kapein kohta Hormuzinsalmessa on 55 km. Persianlahden rannikon valtiot ovat Oman, Arabiemiirikunnat, Qatar, Saudi-Arabia, Kuwait, Irak ja Iran sekä saarivaltio Bahrain. Persianlahden ympäristössä on maailman merkittävimmät öljyvarat. Persianlahti oli Iranin–Irakin sodan näyttämönä 1980–1989. Myös Persianlahden sota käytiin tällä alueella. Sodan yhteydessä mereen laskettiin paljon öljyä. Maantiede Persianlahti on Intian valtameren matala reunameri, jonka pinta-ala on noin 241 000 neliökilometriä. Sen pituus on 990 kilometriä, ja se on leveimmillään 340 kilometriä. Hormuzinsalmi on kapeimmillaan manneralueelta toiselle 55 kilometriä leveä. Avovettä on kuitenkin vain noin 34 kilometriä Iranin Lāraksaarelta Omanin Quoinsaarelle. Persianlahti on matala meri. Suurimmat syvyydet ovat Hormzuinsalmessa sekä lahden kaakkoisosassa. Iranin puolinen vesialue on selvästi syvempi kuin Arabian rannikko. Arabian puolella on laaja matala alue, joka harvoin on yli 35 metriä syvää. Iranin rannikko on vuoristoista, ja rannikkotasanko on siellä paikoin hyvin kapea. Iranissa myös rannikkokalliot ovat yleisiä. Būšehrin kaupungin pohjoispuolella rannikkotasanko alkaa levetä, ja lahden pohjoisosassa on laaja Eufratin, Tigrisin ja Karunin suistomainen tasanko. Arabian niemimaan rannikolla ei juurikaan ole kallioita. Poikkeuksena on Qatarin niemimaan juuri ja Musandamin niemimaa. Persianlahteen laskevista joista merkittävimmät ovat Eufrat, Tigris ja Karun, jotka laskevat yhteistä Shatt al-Arabin jokea pitkin lahteen. Niiden virtaus on suurimmillana keväällä ja alkukesästä. Iranin rannikolta Persianlahteen virtaa joitakin kausittaisia jokia, mutta Arabian niemimaalta lähteen ei käytännössä tule ollenkaan makeaa vettä. Ilmasto Persianlahden ilmasto on lähes ympäri vuoden kuuma tai lämmin, vaikka aivan luoteisosissa voikin talvisin olla melko viileää. Sadanta tulee suurimmaksi osaksi marras-huhtikuussa, ja eniten sataa lahden koillisosassa. Puuskat ja vesipatsaat ovat yleisiä syksyisin, jolloin tuulen nopeus voi yltää yllättäen jopa 150 kilometriin tunnissa. Luonto Persianlahdessa elää yli 700 kalalajia. Koralliriutat reunustavat Iranin rannikkoa lahden pohjoisreunalla sekä useimpia saaria Saudi-Arabiasta Iraniin. Lahden eteläranta on kalkki- ja hiekkakiveä, mikä ei ole suotuisaa koralliriuttojen muodostumiselle. Meriveden lämpötilan ja suolaisuuden vaihteluvälit ovat Persianlahdella maailman suurimpia, ja riuttojen eläimistön on ollut sopeuduttava näihin ankariin olosuhteisiin. Lämpötilojen kohoaminen aikaisempaa korkeammalle on aiheuttanut korallien vaalenemista ja kuolemaa. Jopa 35 prosenttia riutoista on jo menetetty. Tuhoa aiheuttavat myös piikkikruunun hyökkäykset sekä ihmisen aiheuttamat tuhot kuten öljypäästöt ja vastuuton maankäyttö. Persian- ja Omaninlahdella on tavattu lukuisia meressä eläviä nisäkkäitä. Yleisimpiä havainnoissa ovat rosopyöriäinen, intiankyttyrädelfiini ja pullokuonodelfiineihin kuuluva Tursiops aduncus, mutta tämä voi osittain johtua siitä, että nämä lajit viihtyvät lähellä rannikkoa. Bu Tinahin saariryhmä Abu Dhabissa on harvinainen lintujen ja kilpikonnien pesäpaikka, jossa on tavattu jopa 600 dugongia. Talous Persianlahden ympäristössä on maailman merkittävimmät öljyvarat. Vuonna 2002 arvioitiin, että Persianlahden valtioilla oli kaksi kolmasosaa maailman tunnetuista öljyvaroista ja yli kolmasosa kaasuvaroista. Persianlahden alla on myös maailman suurin merenalainen öljykenttä al-Safaniya. Kalastus on alueen toiseksi tärkein tulonlähde öljyn ja kaasun jälkeen. Suurin osa kalastualuksista on puisia ja lasikuituisia veneitä, jotka käyttävän monia pyydyksiä kuten verkkoja, siimoja ja kalapatoja. Kuwaitilla, Saudi-Arabialla ja Iranilla on myös troolareita, jotka pyydystävät katkarapuja osan aikaa vuodesta. Qatar ja Bahrain ovat luopuneet ammattimaisesta katkaravunpyynnistä 1990-luvulla. Persianlahdella kalastetaan edelleen perinteisillä kiinteillä kalapyydyksillä eli kalapadoilla. Virallisten tilastojen mukaan kalansaaliit ovat 5 260 tonnia vuodessa, mutta satelliittikuvista analysoitujen pyydysten määrä viittaa paljon suurempiin kalastusmääriin. Helmenkalastus on ollut perinteinen elinkeino Persianlahden rannoilla tuhansien vuosien ajan. Persianlahdella on 33 satamaa kahdeksassa maassa. Monet Persianlahden maat ovat investoineet voimakkaasti satamatoiminnan kehittämiseen 2010-luvulla. Lähteet Aiheesta muualla Persianlahti UN Arabiemiirikuntien vesimuodostumat Bahrainin maantiede Iranin vesimuodostumat Irakin maantiede Kuwaitin maantiede Omanin vesimuodostumat Qatarin maantiede Saudi-Arabian maantiede Seulonnan keskeiset artikkelit

1003

https://fi.wikipedia.org/wiki/Qin-dynastia

Qin-dynastia

Qin-dynastia (秦 [qín]) oli Kiinaa vuosina 221–206 eaa. hallinnut dynastia. Se oli ensimmäinen Kiinan dynastioista, joka yhdisti yhden hallitsijan alaisuuteen alueen, joka kattaa suurin piirtein nykyisen Kiinan ydinalueen. Qin-dynastian kesto oli lyhyt, mutta sen merkitys Kiinan historiassa on sitäkin merkittävämpi. Qin-dynastia seurasi Zhou-dynastiaa, ja se syntyi kun Qinin läänitysvaltio nousi kaikkein voimakkaimmaksi niistä seitsemästä kiinalaisvaltiosta, jotka pyrkivät kasvattamaan vaikutusvaltaansa taistelevien valtioiden aikakautena vuosina 426–221 eaa. Qinin valtio nousi näistä voimakkaimmaksi ja se kukisti valtansa alle muut kiinalaisvaltiot, jolloin Qinin hallitsija otti nimekseen Qin Shi Huangdi, ensimmäinen keisari. Qin-dynastian aikana Kiinan kirjoitusjärjestelmä yhdenmukaistettiin ja Kiinan muuri yhdistettiin valtavaksi puolustusrakennelmaksi maan pohjoisrajalle. Useimmissa länsimaisissa kielissä maan nimi juontuu Qin-dynastian nimestä. Valtakunta ei kestänyt kauan ensimmäisen keisarin kuoleman jälkeen, vaan maa ajautui sisäisiin kiistoihin ja dynastia kukistui. Historia Qin-valtio Qin-dynastian historiaa voidaan jäljittää Zhou-dynastian aikakaudelle, kahdeksannelle vuosisadalle eaa., jolloin Zhou-hallitsijat joutuivat perustamaan uuden itäisen pääkaupungin itäisen Zhou-dynastian kauden alussa, vuonna 770 eaa. Tällöin Qin-hallitsijat saivat Zhou-kuningas Pingiltä tehtäväkseen ylläpitää järjestystä maan edellisessä pääkaupungissa. Itäisen Zhoun aikana Qinit olivat yksi hallitsevista suvuista, jotka palvelivat Zhou-kuninkaita. Taistelevien läänitysvaltioiden aikana Kiina ei ollut yhtenäinen valtakunta, vaan Zhou-dynastian aikana alue koostui useista läänitysvaltiosta, joiden johdossa oli feodaaliylimystö. Zhou-kauden jälkipuoliskolla 475–221 eaa. jäljellä oli seitsemän vahvaa valtiota. Qin-läänitysvaltiolle ei vanhoissa annaaleissa anneta suurta merkitystä ennen 600-lukua eaa. Qin yritti laajentaa vaikutusvaltaansa Keltaisenjoen vartta pitkin itään siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä idässä sijainnut Jin-valtio esti sen. Tämän vuoksi Qin joutui suuntaamaan valloituksensa länteen, jossa asuneet heimot eivät olleet etnisesti kiinalaisia. Qinin voimistuminen lännessä huomattiin myös itäisempien läänitysvaltioiden keskuudessa, ja Chu-, Jin- ja Qi-valtiot joutuivat tunnustamaan Qinin ylivallan lännessä Kevättä ja syksyä -aikakaudella. Itäiset valtiot pitivät kuitenkin Qiniä barbaarisena valtiona, koska sen alueella asui myös muita kansoja kuin kiinalaisia. Qin hyötyi sijainnistaan Zhou-dynastian läänitysvaltioiden läntisillä rajamailla. Sijaintinsa ansiosta se jäi syrjään Kevättä ja syksyä -kaudella käydyistä itäisten valtioiden välisistä valtataisteluista. Qin oli Kiinan suurvalloista ainoa, joka ei kärsinyt taisteluista omalla maallaan. Qinillä ei myöskään ollut rasitteita Zhou-dynastian aikana muodostuneesta feodaalisesta järjestelmästä, minkä ansiosta se pystyi kehittämään omaa hallintomalliaan. Shang Yangin hallintouudistukset Vähemmän kehittyneenä maana Qin pystyi tarjoamaan mahdollisuuksia itäisistä valtioista kotoisin oleville koulutetulle väestölle. Yksi tällainen henkilö oli Wei-valtiosta kotoisin ollut Shang Yang. Shang Yangin teorioihin perustuen Qin-valtiossa toteutettiin suuria institutionaalisia ja hallinnollisia uudistuksia. Hän oli valtion valtaa ja lain noudattamista korostaneen legalistisen koulukunnan johtavia hahmoja ja yksi vanhimpia legalisteja, joista on säilynyt paljon tietoa. Shang Yang kohosi Qin-valtion herttuan Xiaon (361–338 eaa.) merkittävimmäksi neuvonantajaksi. Shang Yangin avulla hänen onnistui luoda hallintojärjestelmä, joka hylkäsi täysin feodalistisen järjestelmän. Hänen näkemyksensä mukaan maan hallitsijoiden valta-asemaa uhkasi eniten vasallien pyrkimys kasvattaa vaikutusvaltaansa. Hänen ohjeidensa mukaan valtiota ja hallitsijan valtaa saattoi vahvistaa vain maatalous tai sota. Kauppiaat ja filosofiset ajattelijat olivat ajatusmaailman mukaan loiseläjiä uudessa hallintojärjestelmässä, ja lisäksi he olivat vaarallisia sillä he saattoivat houkutella kansan unohtamaan velvollisuutensa maanviljelijöinä ja sotilaina. Maanviljelyä tehtiin houkuttelevammaksi kasvattamalla muiden kuin maanviljelijöiden verotaakkaa. Myös viljan hintaa korotettiin. Tavoitteena oli myös vähentää muiden alojen kuin maanviljelyn houkuttelevuutta. Viljelyalaa piti myös laajentaa uudisraivauksilla ja sotilaallisilla valloituksilla. Maassa alettiin myös kerätä kaksinkertaista veroa miehiltä, jotka eivät perustaneet perheitä – näin kansa pakotettiin muodostamaan ydinperheitä. Uuden yhteiskuntajärjestyksen voimassapysyminen varmistettiin palkkioiden ja rangaistusten järjestelmällä. Yhteiskunnan arvoasteet määriteltiin selvästi ja jokaisen arvoasteen omistaman maan ja omaisuuden määrä määriteltiin tarkkaan. Rikkomuksista määrättiin ankarat rangaistukset, ja jokainen, joka ei ilmiantanut väärintekijää, oli teloitettava. Laki oli Shang Yangin filosofian mukaan sama kaikille, henkilön arvoasemasta riippumatta. Tämä merkitsi ylimystölle kuuluneen erioikeuden menetystä – näin haluttiin hävittää feodaaliseen järjestelmään perustuneiden läänitysten synnyttämä aatelisten luokka. Maanviljelyn tehostamisen lisäksi Qin-valtion etuna oli sen sijainti. Maa oli harvaanasuttua ylikansoitettuihin naapureihin Wei- ja Han-valtioihin nähden ja siellä oli runsaasti viljelykelpoista maata. Naapurimaiden viljantuotannon vähyys pakotti ihmiset elämään puutteessa, minkä vuoksi Shang Yang ehdotti että Qin-hallitsijat houkuttelevat maahan ulkomaista työvoimaa lupaamalla maata ja vapautuksen sotapalveluksesta. Tällä oli myös se etu, että kun tuotantoa voitiin lisätä Qinissä, naapurimaat menettivät työvoimaansa. Hallintojärjestelmän lisäksi maa sai etua läntisestä sijainnistaan, jolloin sen oli mahdollista laajeta länteen barbaarikansojen kustannuksella. Shang Yangin avokätinen politiikka perustui kuitenkin yksinomaan valtion etuihin. Hänen periaatteensa mukaan maataloustuotannon kasvu ei saa johtaa maanviljelijöiden elinolojen parantumiseen. Maaseudulta karkotettiin myös kaikki kauppiaat, jotta kansa ei huomaisi että on muitakin elinkeinoja kuin maanviljely. Tämä myös vähensi tuntuvasti kauppiaiden voittoja. Shang Yangin monet uudistukset tähtäsivät ylimystön vallan murtamiseen ja ne loivat mahdollisuuksia valloituspolitiikan jatkamiselle. Vuonna 341 eaa. Qin valloitti Wei-valtion maat, josta maat olivat kiistelleet. Tässä Shang Yang käytti petollisesti hyväkseen vanhoja suhteitaan Wei-hoviin. Shang Yang ei ollut suosittu henkilö kuitenkaan edes Qinissä. Kun herttua Xiao kuoli vuonna 338 eaa. Shang Yang joutui epäsuosioon ja hänet tuomittiin revittäväksi kappaleiksi viiden hevosen välissä. Herttua Xiaon seuraajat jatkoivat kuitenkin sitä politiikkaa, jolle hänen kaudellaan luotiin pohja. Kiinan yhdistyminen Qin-valtio vahvistui entisestään Shang Yangin kauden jälkeen, kun maassa aloitettiin kahden joen yhdistämiseksi kanavanrakennustyöt 15 peninkulman mittaisella kanavalla. Kanava oli alun perin Wei- ja Han-valtioiden hallitsijoiden salajuoni, jotta Qin sitoisi suuret määrät työvoimaa rakennustyöhön, mikä heikentäisi sen sotavoimaa. Han valtiosta lähetettiin etevä kanavanrakentaja Zheng Guo taivuttelemaan Qinin ruhtinas kanavanrakennustyöhön, mutta kun ruhtinas oivalsi juonen ennen työn valmistumista, hän aikoi surmauttaa Zheng Guon. Valmistuttuaan kanava toi kasteluvettä tuhansien hehtaarien alueelle, joka oli ollut aiemmin viljelykelvotonta. Kastelujärjestelmä on nimetty Zheg Guon mukaan ja se on edelleen toiminnassa. Qin laajeni barbaaristen Shu- ja Ba-valtioiden kustannuksella länteen, nykyisen Sichuanin alueelle vuonna 316 eaa. Myös näiden maiden valloitetuille alueille rakennettiin suuri kastelujärjestelmä vesirakentaja Li Bingin johdolla. Valmistuttuaan 60–75 km2 suuruinen alue kykeni elättämään viisimiljoonaisen väestön. Qin-valtio käytti vahvistuttuaan voimavaransa valloituksiin muita kiinalaisvaltioita vastaan. Herttua Xiaon seuraajan Hui Wenin aikakaudella Qinin vahvimmat vastustajat olivat itärannikon Qi, pohjoisen Zhao ja Qinistä itään sijainnut Chu. Qinin armeija löi Chun vuonna 321 eaa., mistä lähtien se oli selvästi voimakkain kiinalaisvaltio. Han ja Wei valtiot kukistettiin vuonna 293 eaa. ja Zhao vuonna 260 eaa., mutta niitä ei vielä liitetty lopullisesti Qiniin. Vuonna 256 Qin valloitti Zhou-dynastian kuninkaiden viimeisen hallitsemansa alueen vuonna 256 eaa. Qinin sotaisa politiikka vaimeni hetkeksi, kun valtaistuimella tapahtui useita muutoksia. Viimeisin käännekohta Qinin Kiinan valloitukselle saatiin vuonna 246 eaa. kun maan valtaistuimelle nousi kuningas Zheng. Hänen rinnallaan oli huomattava neuvonantaja ja varakas kauppias Lü Buwei. Hänen nimensä liittyy merkittävään teokseen Lüshi Chunqiu, herra Lün kevät- ja syksyannaalit, joka sisältää taolaisten oppineiden havaintoja luonnonilmiöistä ja tekniikasta. Lü joutui kuitenkin epäsuosioon ja hänet karkotettiin ja pakotettiin itsemurhaan. Hänen jälkeensä kuninkaan merkittävimmäksi neuvontantajaksi kohosi Li Si. Zhengin valtakaudella Qiniin liitettiin lopullisesti Han vuonna 230 eaa., Zhao 228 eaa., Qi 226 eaa., Wei 225 eaa. ja Chu 223 eaa. Kun viimeisenä Yan valtio liitettiin Qiniin vuonna 221 eaa., kuningas Zheng muutti nimekseen Shi Huangdi, ensimmäinen keisari. Ensimmäistä kertaa alue, joka kattaa suuren osan nykyistä Kiinaa, oli yhdistynyt yhden hallitsijan alaisuuteen. Qin-hallinto Taistelevien valtioiden aikana Kiinassa oli jo alkanut muodostua yhtenäinen kulttuurikokonaisuus, ja oli syntynyt tunne kiinalaisuudesta. mutta hajallaan sijainneet kiinalaisvaltiot eivät suinkaan olleet yhtenäisiä. Niillä oli kielieroja ja käytettiin erilaisia kirjoitusmerkkejä. Myös hallinto, rahayksiköt ja mittayksiköt vaihtelivat alueittain. Yhdistyneen valtion oli ensimmäisinä toiminaan järjestettävä valloitetut alueet Qin-hallitsijoiden hallintojärjestelmän osiksi ja yhdistettävä mittayksiköt ja raha veronkannon helpottamiseksi. Myös kieli ja kirjoitusmerkit piti yhtenäistää ja valtioiden välille rakennetut muurit hajotettiin. Hallinnollisesti maa jaettiin maakuntiin, jotka jaettiin edelleen prefektuureihin. Maakuntien hallintoon nimettiin sotilaskuvernööri ja siviiliasioista vastaava maaherra. Näiden lisäksi kolmas virkamies valvoi heidän hallintotoimiaan. Näin syntyi hallintomalli, joka säilyi yli 2000 vuotta. Kaikki aiemmat Zhou-dynastian aikaiset läänityshallinnon jäänteet pyyhkäistiin pois, mikä mursi feodaaliylimystön mahdin. Kukistettujen ylimyssukujen jäsenet, 120 000 perhettä, pakotettiin muuttamaan pääkaupunkiin Xianyangiin, nykyisen Xi'anin lähelle. Varmuudeksi kaikki aseet takavarikoitiin ja vietiin pääkaupunkiin, jotta estettäisiin feodaaliylimystön kapinat. Qin-dynastian valtakunnan infrastruktuuria oli myös parannettava, jotta suunnattoman suuri valtakunta pysyisi koossa ja sotilasjoukkojen liikkuminen olisi helpompaa. Vuonna 220 eaa. aloitettiin suuren tien rakennus pohjoisen Liaodonginlahdelta Etelä-Kiinaan. Monihaarainen tieverkko yhdisti myöhemmin maan eri osat pääkaupunki Xianyangiin. Kaikkien valtakunnan vaunujen akselien pituus määrättiin tarkoin. Tämä oli tarpeen, koska pyörät kuluttivat teihin syvät urat, jolloin epätasaisesti kulunut tie olisi tehnyt vaunuilla liikkumisen hankalaksi. Qin-valtakuntaa uhkasivat maan pohjoisella rajalla paimentolaiskansat. Paimentolaiskansoista voimakkaimmat olivat Xiongnut, jotka saattoivat olla sama kansa kuin myöhemmin Eurooppaan hyökänneet hunnit. Paimentolaiskansat oli ajettu pois parhailta laidunmailtaan kiinalaisten levittäytyessä pohjoiseen. He alkoivat järjestäytyä suuriksi liittokunniksi, jotka muodostuivat niin voimakkaiksi että he olivat jo vakava uhka Qin-valtakunnalle. Pohjoisemmat kiinalaisvaltiot olivat jo ennen Qin-dynastian aikaa rakentaneet suuria muureja pohjoisille rajoilleen. Qin-dynastian aikana ne yhdistettiin suureksi kokonaisuudeksi, joka ulottui Gansusta, valtakunnan luoteiskolkasta aina meren rannalle saakka itään. Muurien rakennusta varten tarvittiin suuria määriä sotilaita ja rangaistusvankeja, heitä johti sotapäällikkö Meng Tian. Muurin rakennus vaati satojen tuhansien ihmisten työpanoksen. Ensimmäinen Kiinan muuri valmistui vuonna 214 eaa. Poliittisista yhdistymisyrityksistä huolimatta maassa oli tyytymättömyyttä koko Qin Shi Huangdin valtakauden ajan. Poliittista filosofiaa koskeneet kiistat välttääkseen keisari päätti Li Sin kehotuksesta poltattaa kaikki valtakunnassa olevat kirjat vuonna 213 eaa., lukuun ottamatta keisarillista kokoelmaa ja niitä, jotka käsittelivät käytännön aiheita kuten maanviljelyä. Monia legalismin ideologiaa vastustaneita teloitettiin. Perimätiedon mukaan monia kungfutselaisoppineita haudattiin elävältä, mutta myöhemmin tiedon todenperäisyyttä on epäilty. Toimet toivat keisarille kungfutselaisten oppineiden halveksunnan. Qin-dynastian kukistumisen jälkeen legalistiset opit ovat joutuneet huonoon asemaan ja ensimmäistä keisaria on myöhempien dynastioiden aikana pidetty tyrannimaisena hallitsijana. Todellisuudessa keisari ei ollut kaiken oppineisuuden vastainen, sillä tavalliselta kansalta kerättiin kirjat pois, mutta valitut oppineet saivat lukea säilytettyjä kirjoja keisarillisessa arkistossa. Näin sivistyneisyys voitiin rajata pienen eliitin keskuuteen. Monet keisarillisen arkiston kirjat kuitenkin tuhoutuivat vuonna 206 eaa., kun keisarillinen arkisto paloi dynastian vastaisissa kapinoissa. Dynastian kukistuminen Qin Shi Huangdin luoman dynastian oli tarkoitus kestää kymmenentuhatta sukupolvea, mutta se kesti lopulta vain vähän kauemmin kuin hän itse eli. Keisari vuonna 210 eaa. kierrellessään valtakunnassaan tarkastusmatkallaan. Keisari oli hyvin taikauskoinen ja hän yritti löytää elämäneliksiirin saavuttaakseen kuolemattomuuden. Hän lähetti monia retkikuntia Penglaihin kuolemattomien saarelle, etsimään ikuisen elämän lähdettä. Tutkijat ovat yrittäneet selvittää mitä saarta Penglailla tarkoitettiin. Qin Shi Huangdin vielä eläessä rakennettiin hänen suuri mausoleuminsa. Hautaa vartoimaan asetettiin tuhansia terrakottapatsaita, jotka vartioivat keisarin viimeistä leposijaa. Terrakotta-armeija löydettiin vuonna 1974 Lintongista, Shaanxin maakunnasta. Se käsittää tuhansia patsaita, jotka esittävät osaa keisarin henkivartiostosta luonnollisessa koossa. Qin Shi Huangdin jälkeen kymmenentuhannen sukupolven mittaiseksi tarkoitettu Qin-dynastia kaatui sisäisiin valtataisteluihin ja dynastia kukistui pian keisarin kuoleman jälkeen. Keisarin laillinen perijä oli hänen poikansa Fu Su, joka oli lähetetty sotapäällikkö Meng Tianin leiriin muurinrakennustyömaalle. Qin Shi Huangdin neuvonantaja Li Si, vaikutusvaltainen hovieunukki Zhao Gao, sekä keisarin toinen poika Hu Hai muodostivat triumviraatin, joka väärensi keisarin testamentin ja käski keisarivainajan nimissä Fu Sun ja Meng Tianin tekemään itsemurhan. Tämän jälkeen Zhao Gao surmasi Li Sin ja valtakunnan johto jäi Zhao Gaon käsiin. Valtakunnan talous oli Qin Shi Huangdin 11 vuoden valtakauden jälkeen sekasortoisessa tilassa, johtuen suunnattomista rakennushankkeista. Tilanne vain paheni Zhao Gaon käsissä ja Jangtsen laaksoon sijoitettu sotilasosasto alkoi kapinoida ja kapina levisi nopeasti talonpoikaisväestön keskuuteen. Myös entiset ruhtinaat alkoivat vaatia takaisin valtaoikeuksiaan. Zhao Gao pakotti keisariksi nousseen Hu Hain tekemään itsemurhan ja valtaistuimelle nostettiin Fu Sun poika Zi Ying vuonna 207 eaa. Zi Ying arvasi Zhao Gaon olevan suuri uhka ja hän mestautti tämän. Qin-dynastian pelastamisen kannalta liian myöhään. Kansan kapinointi laajeni yli koko valtakunnan. Miljoonia talonpoikia oli rasittanut valtavat rakennushankkeet ja jatkuvat sotaretket, minkä vuoksi he olivat joutuneet sivuun maataloustöistä. Vuonna 206 eaa. kapinoitsijoiden ja keisarillisen armeijan välisten yhteenottojen jälkeen vaatimatonta syntyperää ollut kapinajohtaja Liu Bang syöksi Qin-keisarin vallasta ja julistautui uuden dynastian, Han-dynastian ensimmäiseksi keisariksi. Han-dynastiasta tuli paljon kestävämpi kuin lyhytikäinen Qin-dynastia, ja sitä on pidetty yhtenä Kiinan historian suurista dynastioista. Hallitsijat Lähteet Viitteet Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

1004

https://fi.wikipedia.org/wiki/Qing-dynastia

Qing-dynastia

Qing-dynastia (; ; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 1644–1911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (). Historia Mantšujen alkuperä Mantšut polveutuvat džurtšen-heimosta, joiden Jin-dynastia hallitsi Koillis-Kiinaa 1100-luvulla. Mongolit valloittivat Jin-dynastian vuonna 1234. Mongolien Yuan-dynastian kukistumisen jälkeen jürchenit jäivät 1400-luvulla Ming-dynastian alaisuuteen. Ming-vallan alla jürchenit järjestettiin sotilasosastoiksi kotiseuduillaan Mantšuriassa. Jürchenit eivät olleet yhtenäinen kansa, vaan he koostuivat monista heimoista. Hajanaiset ja keskenään kilpailevat heimot yhdistyivät 1520-luvulla Nurhaci-nimisen päällikön alaisena, ja he alkoivat kutsua itseään mantšuiksi. 1600-luvun alussa mantšut hallitsivat laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja myös monet mongoliheimot olivat joutuneet tunnustamaan mantšujen ylivallan. Nurhaci järjesti hallitsemiensa alueiden asukkaat siviili-sotilaallisiin lippueisiin. Uusia lippueita muodostui sitä mukaa kun mantšuvalta levisi uusille alueille. Lippueet olivat käytännössä joukko-osastoja, mutta ne olivat myös hallinnollisia yksiköitä, jotka keräsivät veroja. Lippueet muodostivat näin mantšujen hallintorakenteen perustan. Mantšut vahvistuivat myös taloudellisesti tuottoisan ginsengjuuren viljelyn ja kaivostoiminnan ansiosta. Vuonna 1616 Nurhaci herätti henkiin vanhan dynastianimen Jin, ja ryhtyi valtakunnan keisariksi. Mantšuvallan nousu Kiinaa hallinnutta Ming-dynastiaa heikensivät 1600-luvun alussa taistelut japanilaisia vastaan Korean niemimaalla ja ylenpalttinen valtion varojen tuhlailu. Menoja jouduttiin paikkaamaan veronkantoa tehostamalla, mikä osaltaan heikensi Ming-dynastian suosiota. Myös mantšut maksoivat Ming-dynastialle pakkoveroa, mutta vuonna 1618 mantšut hyökkäsivät Ming-valtakuntaan valloittaen Liaodongin alueen. Mantšut perustivat alueelle valtakeskuksensa Mukdeniin, nykyiseen Shenyangiin vuonna 1625. Nurhaci kuoli pian tämän jälkeen, mutta hänen poikansa Abahain johdolla mantšut jatkoivat sotaretkiä. Abahain johtamat mantšut alistivat valtansa alle Korean ja suurimman osan Mantšuriaa. Myös Sisä-Mongolian mongoliheimot joutuivat tunnustamaan mantšujen ylivallan. Mantšut onnistuivat tekemään ryöstöretken aina Ming-valtakunnan pääkaupunkiin Pekingiin asti, vuonna 1629. Abahai hylkäsi historiallisen dynastianimen Jin, ja hän alkoi nimittää mantšudynastiaa nimellä Qing. 1640-luvun alussa Mantšut hallitsivat jo kaikkia Kiinan muurin koillispuoleisia alueita. Abahai kuoli vuonna 1643, minkä jälkeen valta siirtyi hänen alaikäiselle pojalleen. Tämän johdosta todellista valtaa käytti sijaishallitsija Dorgon, alaikäisen hallitsijan setä ja Nurhachin poika. Mantšujen vallan laajeneminen pohjoisessa osui samalle ajanjaksolle, jolloin heikosta hallinnosta ja sisäisistä kiistoista kärsinyttä Ming-dynastiaa koettelivat myös luonnonkatastrofit. Ming-valtakunta kärsi vuosien 1632 ja 1643 välillä toistuvista katokausista, nälänhädästä ja kulkutaudeista. Katastrofien vuoksi verotuloja ei enää kertynyt, eikä Ming-armeija saanut palkkaansa. Ming-valtakunnassa alkoi syttyä kapinoita. Merkittävimmäksi kapinajohtajaksi nousi Li Zicheng. Li Zichengin johtamat kapinalliset valtasivat helposti Ming-valtakunnan pääkaupungin Pekingin vuonna 1644, sillä Ming-armeija oli maan rajoilla taistelemassa mantšuja vastaan. Viimeinen Ming-keisari Chongzhen hirttäytyi välttääkseen kapinallisjoukkojen vangiksi jäämisen. Ming-dynastian koillisen armeijaosaston päällikkö Wu Sangui liittoutui mantšujen kanssa kapinallisten pois ajamiseksi Pekingistä. Yhdistyneet joukot kukistivat Li Zichengin kapinallisjoukot Shanhaiguanin taistelussa, mutta voittoisan taistelun jälkeen mantšuilla ei ollut halua poistua Pekingistä, vaan nostivat itsensä valtakunnan uusiksi hallitsijoiksi. Kaikkialla valtakunnassa mantšujen Qing-dynastian valtaa ei hyväksytty. Etelä-Kiinassa oltiin yhä uskollisia Ming-dynastialle ja Nanjingissa nostettiin valtaan uusi Eteläisen Ming-dynastian keisari. Hänet kuitenkin petettiin ja vangittiin ja hän teki vankilassa itsemurhan. Valtansa vahvistamiseksi myös etelässä, mantšut turvautuivat Ming-armeijan päälliköiden lahjontaan ja äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin. Mantšut uhkasivat surmata kaikkien vastarintaan nousseiden kaupunkien asukkaat, jotka eivät suostu alistumaan Qing-valtaan. Mantšut toteuttivat uhkauksensa Nanchangissa vuonna 1646, missä piirityksen päätteeksi surmattiin satojatuhansia siviilejä. Toisin kuin aiemmat Kiinan vieraat valloittajat jürchenit ja mongolit, mantšut poikkesivat heistä siinä, että he tunsivat jo maan kielen ja kulttuurin ja alkoivat myös hallita maata kiinalaisin tavoin. Qing-dynastian valtaannousussa merkittävä tekijä oli myös epäsuosituksi tullut Ming-valta ja Li Zichengin kapina, jota ilman mantšut eivät ehkä olisi kyenneet valloittamaan Kiinaa. Qing-keisarikunnan todellinen hallitsija sen alkuvuosina oli valtionhoitaja Dorgon. Hän säilytti Ming-kauden hallinnolliset käytännöt ja kannusti kiinalaisia virkamiehiä palvelemaan Qing-dynastiaa. Tyytymättömyyttä maanomistajaluokan keskuudessa herätti se, että heidän tilojaan takavarikoitiin ja jaettiin mantšuylimystölle. Dorgonin käskystä myös kaikkien kiinalaisten miesten oli alistumisen merkiksi käytettävä hiuspalmikkoa, mikä aiheutti vastustusta ja monet valitsivat ennemmin kuoleman, mutta ajan myötä monet alistuivat. Dorgon kuoli vuonna 1650 ja valta siirtyi Abahain pojalle, Shunzille. Keisari Shunzin valtakausi jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli isorokkoon vuonna 1661. Hänen seuraajakseen valittiin hänen kolmas poikansa Kangxi, siitä syystä että tämä oli jo sairastanut isorokon ja jäänyt henkiin. Valtaan noustessaan Kangxi oli alaikäinen, mutta hänestä tuli yksi Kiinan historian merkittävimmistä keisareista. Suurten keisarien aikakausi Kangxin valtakausi Kangxin alaikäisyyden aikana valtaa piti neljä sijaishallitsijaa, joista voimakkaimmaksi noussut Oboi syrjäytti muut sijaishallitsijat. Tullessaan täysi-ikäiseksi Kangxi vangitutti Oboin, ja tämä kuoli pian vankilassa. Kangxin aikakauden alussa sisäisen uhan Qing-valtakunnalle muodostivat heidän aiemmat liittolaisensa, joille oli jaettu maa-alueita vastineeksi tuesta Qing-dynastialle. Kolme feodaalihallitsijaa toimivat alueillaan puoli-itsenäisesti, eikä Qing-valta kyennyt kontrolloimaan heidän toimintaansa. Qing-vallan alussa heidän toimintaansa ei puututtu, sillä tilanteen ei haluttu johtavan sisällissotaan. Kangxi halusi poistaa heidän valtansa ja tilanne johti kolmen vasallin kapinaan, missä kahdeksan vuoden taistelujen jälkeen Qing-dynastian joukot onnistuivat kukistamaan kapinan vuonna 1681. Samalla hävisivät viimeisetkin piirteet kiinalaisesta feodaalisesta maanomistuksesta. Keisari Kangxi hallitsi Qing-dynastiaa vuodesta 1661 vuoteen 1722. Tänä aikana alkoi Qing-valtakunnan loistokkain aikakausi. Qing-dynastia laajensi valtaansa muiden kansojen kustannuksella ja myös sisäisesti valtakunta menestyi, yhtenä syynä tähän oli dynastian alkuaikojen vahvat keisarit. Qing-dynastia laajensi valtaansa Keski-Aasian Turkestaniin, ja Tiibet alistettiin vasallivaltion asemaan. Vähäksi aikaa kiinalaisvalta ylettyi Nepaliin asti. Tiibetissä kiinalaisvaltaa ei tunnustettu ja tiibetiläiset liittoutuivat mongolien kanssa Qing-dynastiaa vastaan. Taiwanilla kukistettiin viimeiset Qing-valtaa vastustaneet vuonna 1685. Qing-dynastian laajeneminen länteen toi kiinalaiset ensimmäistä kertaa konfliktiin venäläisten kanssa, jotka olivat laajentamassa elinalueitaan itään. Venäläiset olivat asettuneet Amurjoen alueelle 1600-luvun puolivälissä ja he lähettivät lähetystön Pekingiin Qing-keisarin luokse. Venäläiset olivat kiinnostuneita solmimaan kauppasopimuksia kiinalaisten kanssa, mutta venäläiset eivät hyväksyneet sitä että suurlähettilään olisi noudatettava Qing-hovin etikettiä ja että tsaarin lahjoja pidettäisiin alistumisen eleenä. Tilanne alkoi kiristyä Amurjoen ympärillä keisari Kangxin yrittäessä ajaa venäläiset pois, mutta lukumäärältään pienemmät kasakkajoukot onnistuivat pitämään puolensa tarpeeksi pitkään. Samoihin aikoihin mongolit olivat järjestäytymässä sotilaallisesti ja Qing-dynastia pelkäsi, että venäläiset olisivat saattaneet liittoutua mongolien kanssa ja he halusivat näin solmia nopeasti rauhan. Qing-dynastia ja Moskovan Venäjä solmivat vuonna 1689 Nertšinskin rauhansopimuksen, jossa valtakuntien rajat määritettiin ja venäläiset saivat myös perustaa kirkollisen lähetystön Beijingiin. Venäläisten kanssa tehdyn rauhan jälkeen, vuonna 1696, Qing-armeija kukisti mongoliarmeijat, ja tähän katsotaan päättyneen mongolien kiinalaisille muodostaneen uhan. Myös venäläiset laajensivat valtaansa Keski-Aasiassa vanhojen paimentolaisheimojen kustannuksella. Qing-valtakunta miehitti myös Tiibetin vuonna 1720 ja perusti alueelle oman hallintonsa. Yksi merkittävimmistä tekijöistä, joka vauhditti Qing-dynastian menestystä oli maanviljelyn kehitys, minkä ansiosta sadot olivat runsaampia, sekä suuri väestönkasvu. Vuosien 1750–1850 välillä Kiinan väestön lukumäärä kaksinkertaistui 200 miljoonasta 400 miljoonaan. Tämän mahdollistivat paremmat lannoitteet, uudet nopeasti kypsyvät lajikkeet ja pääosin uudesta maailmasta tulleet uudet satokasvit, joihin kuuluivat maissi, bataatti, maapähkinä ja peruna. Viljelymaan raivaus alkoi muodostaa myös ongelmia, sillä paljaaksi raivatuilta kukkuloilta valunut sadevesi aiheutti eroosiota ja tulvavaaraa laaksoissa. Sama kehitys on jatkunut meidän päiviimme saakka. Qianlongin valtakausi Kangxi kuoli vuonna 1722 hallittuaan valtakuntaa 61 vuoden ajan. Hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Yongzheng, joka nousi valtaan kiistanalaisesti. Hänen hallintotapansa oli hyvin itsevaltainen ja mikäli hän ei olisi kuollut yllättäen vuonna 1735, valtakuntassa olisi saattanut herätä levottomuuksia. Yongzhengia seurasi keisarina hänen poikansa Qianlong. Qianlong oli isoisänsä Kangxin tavoin yksi Kiinan historian suurimmista keisareista. Hän hallitsi maata aina vuoteen 1795 asti, jolloin hän luopui kruunusta kunnioituksesta isoisäänsä Kangxia kohtaan, koska ei halunnut hallita tätä kauemmin. Qianlongin valtakaudella Qing-dynastian valta laajeni Kiinan nykyisille rajoille asti. Qing-dynastia valloitti vuonna 1769 ison osan Keski-Aasiasta, jolle annettiin nimeksi Xinjiang. Vaikka alue liitettiin muodollisesti Qing-valtakuntaan, sen hallinta vaati paljon sotilaallisia resursseja, sillä alueen muslimiväestö nousi toisinaan jihadiin kiinalaisia vastaan. Myös muualla valtakunnassa vähemmistökansat nousivat paikoitellen kapinaan, merkittävin Qianlongin valtakauden kapina oli miao-kapina vuonna 1795. Miaot tarkoittivat tuohon aikaan kaikkia ei han-kiinalaisia vähemmistöjä Etelä-Kiinassa, mutta nykyisin miaoilla viitataan vain miao-kansaan. Kapinoista huolimatta 1700-luku oli Qing-valtakunnalle hyvinvoinnin aikaa, olot olivat verrattain rauhalliset ja talous kukoisti. Myös eurooppalaisten kanssa käyty ulkomaankauppa oli kiinalaisille edullista, sillä maahan virtasi suuria hopeamääriä maksuina hyödykkeistä. Tärkeimmäksi vientitavaraksi muodostui tee. Muita merkittäviä tuotteita olivat silkki, posliini, lakkaesineet, mausteet ja sokeri. Portugalilaiset olivat hallitsevin eurooppalainen merimahti Kiinan kaupassa 1600-luvulla, mutta vuosisadan lopulla Englannin Itä-Intian kauppakomppania sai oikeuden perustaa Kantoniin kauppa-aseman ja pian samat oikeudet saivat myös espanjalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset. Qing-dynastia pyrki kuitenkin rajoittamaan länsimaiden kauppiaiden kanssa käytävää kauppaa jo Kangxin hallintokautena, sillä länsimaita pidettiin uhkana. Qing-hallitsijat olivat hyvin epäluuloisia keskenään vihamielisiä eurooppalaisia kohtaan ja he pelkäsivät länsimaisten aatteiden horjuttavan vakaata aikaa elävää Qing-valtakuntaa. Vuonna 1757 Qing-dynastia rajoitti eurooppalaisten kanssa käytävän kaupan sallittavaksi vain Kantonin edustalla sijainneessa kauppa-asemassa. Kaupan rajoittamiseen tähtäävien toimiensa vuoksi Qing-dynastiaa on pidetty kaupalle vihamielisenä ja kaupankäynnin tärkeyttä heikosti ymmärtävänä. Tosiasiassa Qing-hovissa käsitettiin, että kaupankäynti itsessään ei ollut ongelma, vaan pikemminkin sen harjoittajat. Samoihin aikoihin brittiläiset olivat valloittamassa Intiaa, ja Qing-dynastia oli huolissaan ulkomaalaisten mahdollisista vihamielisistä aikeista. Eurooppalaisia rajoitettu kaupankäynti ärsytti ja he yrittivät parantaa asemiaan Kiinan kaupassa. Vuonna 1793 englantilaiset yrittivät parantaa asemiaan lähettämällä lordi Macartneyn johtaman lähetystön Qing-hoviin luodakseen diplomaattiset suhteet, mutta lähetystö epäonnistui tehtävässään, sillä keisari arveli että englantilaisille myönnetyt erivapaudet saisivat muutkin vaatimaan niitä. Lisäksi Macartney kieltäytyi polvistumasta keisarin edessä alistumisen merkiksi, mitä länsimaalaiset pitivät nöyryyttävänä. Qing-hovissa taas englantilaisia pidettiin alempiarvoisina ja lähetystö katsottiin vasallikuninkaan lähetystöksi. Kiinassa ei myöskään ollut tarvetta eurooppalaisille tuotteille, minkä vuoksi keisari katsoi ettei kauppasuhteiden solmimiselle ollut tarvetta. Qianlong luopui vallasta vuonna 1795 ja hän kuoli seuraavana vuonna. Hänen jälkeensä Qing-dynastia ei enää saanut yhtä vahvaa keisaria ja mantšuvalta alkoi rapistua. Ikääntynyt Qianlong alkoi valtakautensa loppuvaiheessa kärsiä seniiliydestä ja hän antoi yhä enemmän valtaa neuvonantajalleen He Shenille, joka käytti asemaansa häikäilemättömästi hyväksi. Qing-valtakunta ajautui talousvaikeuksiin Qianlongin kauden loppuvaiheessa, hänen aikanaan käytyjen sotaretkien ja korruptoituneen neuvonantajan He Shenin kavallettua valtion varoja. Qianlongin kuoltua He Shen pidätettiin ja hänen suunnaton omaisuutensa, joka oli noin puolet valtion vuosituloista, takavarikoitiin. Qing-vallan taantuminen tapahtui samaan aikaan kun länsimaiden valta idässä vahvistui. Eurooppalaisia merenkävijäkansoja ärsytti myös se, että venäläiset saivat Kiinassa parempaa kohtelua. Kiinan armeija ei enää ollut yhtä tehokas sotilaallisen kurin löystyessä. Qianlongin kauden lopulla, vuonna 1793 puhkesi Valkoisen lootuksen kapina. Kapinan taustalla olivat talonpoikaisväestön kurjistuneet elinolot, jotka johtivat juurensa korkeaan verotukseen ja He Shenin korruptioverkostoon. Valkoisen lootuksen kapina yritti kukistaa mantšuvallan, mutta se saatiin kukistettua vasta vuonna 1804. Perimmäisenä syynä pitkittyneeseen kapinaan oli sotapäälliköiden oman edun tavoittelu Qing-dynastian suojelemisen sijasta, sillä armeija ei edes yrittänyt lopettaa kapinaa lisätulojen toivossa. Kapina ei ollut Qing-vallalle todellinen uhka, mutta se tyhjensi Qing-valtakunnan kassan. Kapinoiden ja levottomuuksien 1800-luku Oopiumisota Englannin Itä-Intian kauppakomppanian tuloksettomat kauppasuhteiden solmimiseen tähdänneet yritykset saivat aikaan jännittyneen tilanteen, joka johti lopulta oopiumikaupan kärjistyneeseen konfliktiin. Oopiumi oli ollut Kiinassa tunnettu huume jo pitkään, mutta 1600-luvulla sen käyttö yleistyi. Portugalilaiset olivat ensimmäisiä, jotka huomasivat että oopiumin myynti kiinalaisille oli taloudellisesti tuottavaa. Pian oopiumikaupan valta-asema siirtyi kuitenkin englantilaisille. Englannin Itä-Intian kauppakomppania ei virallisesti hoitanut oopiumikauppaa vaan antoi sen hoidon yksityisille kauppiaille. Oopiumiunikko, josta oopiumia saadaan, oli ollut Kiinassa jo pitkään tunnettu huumausaine. Eurooppalaisilla tuotantomenetelmillä oopiumin tuotanto oli niin runsasta, että hinta saatiin hyvin alas, jolloin ongelma räjähti käsiin. Qianlong saattoi vuonna 1729 voimaan keisarillisen lain, jolla oopiumin myynti ja polttaminen kiellettiin. Kiellolla oli vain vähän vaikutusta, sillä kiinalaiset virkamiehet olivat yleensä laittomien kauppiaitten lahjottavissa. Oopiumikauppa kasvoi niin rajusti, että 1820-luvulle tultaessa kokonaiskauppatase oli Kiinalle alijäämäistä ja hopeaa virtasi nyt maasta pois enemmän ja valtakunta alkoi kärsiä taloudellisista vaikeuksista. Qing-dynastia ei kyennyt lopettamaan oopiumikauppaa kielloin eikä tukahduttamaan oopiumin salakuljetusta. Dynastian hallinnossa oli myös erimielisyyttä, sillä toiset halusivat laillistaa oopiumikaupan ja verottaa sitä. Keisari omaksui kuitenkin päinvastaisen kannan. Vuonna 1838 keisari Daoguang otti käyttöön kovemmat keinot ja lähetti komissaari Lin Zexun Kantoniin valvomaan oopiumikaupan täyskiellon toimeenpanoa. Tämä takavarikoi ja hävitytti kaikki Kantonin oopiumivarastot. Kantonissa ollut brittihallituksen edustaja oli takavarikointia ennen ottanut kaiken brittikauppiaille kuuluneen oopiumin omalle vastuulleen, jolloin asia ei enää ollut yksityisten kauppiaiden ja kiinalaisten viranomaisten välinen. Englanti katsoi, että sen tuli saada korvaus tuhotusta oopiumista, ja tilanne johti ensimmäiseen oopiumisotaan. Brittien laivasto miehitti kaikki Kiinan tärkeimmät satamat ja nousi Jangtsejokea ylös Nanjingiin miehittäen kaupungin. Qing-dynastian oli pakko suostua rauhanneuvotteluihin ja solmia Nanjingin sopimus, jonka mukaan Hongkong luovutettiin briteille ja Kiina joutui maksamaan suuret sotakorvaukset. Oopiumista ei rauhansopimuksessa mainittu sanallakaan, mutta Qing-dynastia ei enää yrittänyt estää oopiumikauppaa. Taiping-kapina Nanjingin rauhansopimus oli mantšuvallalle nöyryyttävä ja se synnytti kiinalaisten keskuudessa kasvavaa mantšuvastaisuutta. Qing-dynastia pelkäsi kiinalaisten liittoutumista länsimaiden kanssa ja koetti näin rajoittaa ulkomaalaisten pääsyä maahan. Pelko ei ollut aiheeton, sillä vuonna 1850 Keski-Kiinasta sai alkunsa Taiping-kapina, joka yltyi 20–30 miljoonan ihmisen hengen vaatineeksi sisällissodaksi. Taiping-kapinaa johti kristinuskoon kääntynyt Hong Xiuquan, joka väitti olevansa Jeesuksen nuorempi veli. Hän yllytti kiinalaisia kapinaan maan vapauttamiseksi mantšuvallasta ja hänellä oli kapinan alkaessa jo yli kymmenentuhatta tukijaa. Vuonna 1851 Taiping-liike ryhtyi avoimeen kapinaan Qing-dynastiaa vastaan ja eteni maan pohjoisosiin ryöstellen maata. Vuonna 1853 kapinalliset saivat Nanjingin haltuunsa ja tekivät siitä teokraattisen hallintonsa keskuksen. Taiping-kapinalliset eivät saaneet länsimailta tukea, sillä nämä eivät hyväksyneet kapinallisten harjoittamaa kristinuskon muotoa ja kapina katkaisi myös kaupan Jangtsejoella. Virallisesti länsimaat pysyivät puolueettomina, mutta Qing-dynastian tueksi värväytyi ulkomaisia palkkasotureita. Qing-dynastian käytettävissä olevat sotajoukot eivät pystyneet vastustamaan kapinallisten etenemistä, joten mantšuhallinto kääntyi han-kiinalaisten sotapäälliköiden johtamien paikallisjoukkojen puoleen kapinallisten kukistamiseksi. Taiping-kapinaa heikensi merkittävästi kapinallisten sisäinen hajaannus, joka lopulta johti kapinan kukistumiseen. Lopullisesti kapinan kukistivat kiinalaisten paikallisarmeijat, jotka olivat muuttuneet kenraalien yksityisarmeijoiksi. Ne rahoittivat toimintansa keräämällä verot hallinnoimiltaan maakunnilta. Yksityisarmeijoiden tuella Nanjing vallattiin takaisin vuonna 1864. Tärkein syy Taiping-kapinan kukistumiseen oli se, että kapina oli huonosti johdettu. Mikäli kapinaliikkeellä ei olisi ollut johdossaan uskonnollista fanaatikkoa, se olisi saattanut saada tarvitsemansa tuen länsimailta ja kungfutselaisilta han-kiinalaisilta. Toinen oopiumisota Länsimaat onnistuivat hyötymään Taiping-kapinan aiheuttamasta sekasorrosta ja laajensivat vaikutusvaltaansa Kiinassa. Britit olivat tyytymättömiä ulkomaalaisvastaisten viranomaisten toimintaan, ja kun kiinalaiset vuonna 1857 Taiping-kapinan vielä ollessa käynnissä pidättivät kaksitoista kiinalaista merimiestä, aloittivat britit tällä verukkeella toisen oopiumisodan. Ranskalaiset liittyivät sotaan brittien rinnalle. Brittien ja ranskalaisten laivastot löivät Qing-armeijan ja dynastia suostui rauhansopimukseen vuonna 1859, mutta kiinalaiset eivät noudattaneet sitä ja sota jatkui. Toinen oopiumisota päättyi, kun britit ja ranskalaiset valloittivat Pekingin vuonna 1860 ja Qing-dynastia pakotettiin solmimaan rauhansopimus. Sopimuksen mukaan kiinalaiset joutuivat maksamaan suuret sotakorvaukset ja brittialueita Hongkongissa laajennettiin. Venäjä toimi rauhansopimuksessa sovittelevana osapuolena, ja korvaukseksi Venäjälle luovutettiin Mantšuriasta Amurjoen itäpuoliset alueet. Toisen oopiumisodan jälkeisen rauhansopimuksen jälkeen Qing-dynastian ja länsivaltojen suhteet alkoivat parantua. Länsimaat vetäytyivät Pekingistä, ja myös Qing-hallinto alkoi omaksua näkemyksen, että länsimaat eivät olleet niinkään kiinnostuneita Kiinan valloituksesta vaan heitä kiinnosti kauppasuhteiden kehittäminen. Länsivallat taas katsoivat, että niille olisi edullista tukea länsimyönteiseksi muuttunutta Qing-dynastiaa, ja ne olivat suurena apuna Taiping-kapinan kukistamisessa. Oopiumisotien jälkeisenä aikakautena länsimaiset vaikutteet lisääntyivät ja kiinalaiset alkoivat omaksua länsimaista tekniikkaa. Tätä lyhyeksi jäänyttä rauhan aikaa on kutsuttu vuosina 1862–1874 hallinneen keisarin Tongzhin mukaan nimetyksi jälleenrakennuskaudeksi. Lapsena keisariksi nousseen Tongzhin sijasta todellista valtaa käytti tosin Ci Xi, kuolleen keisari Xianfengin leski ja istuvan keisarin äiti. Tongzhi kuoli 18-vuotiaana vuonna 1875. Hänellä ei ollut perillisiä, ja Ci Xi onnistui nostamaan valtaistuimelle toisen lapsikeisarin Guangxun, jolloin todellinen valta pysyi edelleen hänen käsissään. Oopiumisotien jälkeisestä rauhan ajasta huolimatta Qing-valtakunnan sisäiset ja ulkoiset uhat eivät poistuneet. Maan länsiosissa kärsittiin nälänhätää, joka vaati noin 20 miljoonan ihmisen hengen. Venäjä uhkasi maata pohjoisessa. Etelässä Kiinaa uhkasivat ranskalaiset Vietnamin siirtomaastaan käsin, ja maiden välillä käytiin sota vuosina 1884–1885. Suurimmaksi ulkoiseksi uhaksi oli kuitenkin muodostunut nopeasti modernisoitunut Japani. Japani valloitti Taiwanin saaren vuonna 1874 ja Riukiusaaret vuonna 1879. Tämän jälkeen Japani suuntasi laajenemispyrkimyksensä Koreaan. Korea oli kiinalaisille tärkeä kiinalaisten ylivallan tunnustanut puskurivaltio Japanin ja Kiinan välissä. Kiinan valta-asema Koreassa oli kuitenkin ristiriidassa Japanin imperialististen pyrkimysten kanssa. Vuonna 1894 Japani käytti hyväkseen Koreaa hallinneen Joseon-dynastian sisäisiä levottomuuksia, ja Kiinan ja Japanin välille puhkesi sota, kun japanilaiset hyökkäsivät Koreassa Joseon-dynastian tueksi lähetettyjen kiinalaisjoukkojen kimppuun. Konflikti laajeni nopeasti, ja siitä tuli kiinalaisille katastrofi, sillä Japani tuhosi nopeasti kiinalaisten laivaston ja eteni sisämaahan valloittaen osia Mantšuriasta. Kiina oli pakotettu solmimaan Shimonosekin rauhansopimuksen, ja vain Ranskan, Saksan ja Venäjän väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa esti japanilaisvallan laajenemisen Liaodongin niemimaalle asti. Japanille hävityn sodan jälkiseuraamuksina länsivallat perustivat Kiinaan uusia tukikohtia havaitessaan Qing-dynastian heikkouden. Sodan päätyttyä Qing-keisari Guangxu tuli täysi-ikäiseksi ja sai vallan leskikeisarinna Ci Xiltä. Sotatappiota Japanille pidettiin häpeällisenä ja maan oppineisto vetosi keisariin uudistusten puolesta. Keisari perusti uudistusliikkeen, jota johtamaan nimettiin Kang Youwei. Tämän johdolla maassa oli tarkoitus toteuttaa sadan päivän uudistukset vuonna 1898, joiden mukaan maassa siirryttäisiin kohti perustuslaillista hallintoa ja toteutettaisiin hallinnollisia uudistuksia. Uudistukset eivät kuitenkaan käyneet Qing-hovin korkea-arvoisille virkamiehille, joiden valta-aseman ne olisivat vieneet. He kääntyivät leskikeisarinna Ci Xin puoleen ja määräsivät tämän nimissä keisarin kotiarestiin, missä hän eli loppuelämänsä. Uudistukset peruttiin ja uudistajia teloitettiin. Kang Youwein onnistui brittien avulla paeta Hongkongiin. Valta siirtyi jälleen leskikeisarinna Ci Xin käsiin. Tällä oli vallananastuksessa suurena apuna sotilasjohtaja Yuan Shikai. Qing-valta kukistuu Samoihin aikoihin 1890-luvun lopulla maan itäosissa Shandongissa alkoi kyteä ulkomaalaisvastainen liike, joka tunnetaan nimellä boksarikapina. Kiinassa ulkomaalaisviha oli noussut jo 1860-luvulta lähtien lähetyssaarnaajien pyrkiessä levittämään kristinuskoa kiinalaisten keskuuteen. Kristityt saivat myös erivapauksia oikeuden edessä, sillä kiinalaisvirkamiehet pelkäsivät monesti länsivaltojen väliintuloa. Tämä eriarvoisuus närkästytti kiinalaisväestöä. Tunnelma alueella oli kiristynyt saksalaisten otettua hallintaansa Qingdaon, kahden saksalaisen lähetyssaarnaajan murhan jälkeen. Boksarit ryhtyivät vuoden 1899 aikana hyökkäämään kaikkea länsimaalaisuuden merkkejä, kuten lennätinlinjoja ja kirkkoja vastaan. Myös hyökkäykset lähetyssaarnaajia vastaan yleistyivät. Ci Xin kaapattua valta Qing-hovissa, valtaa pitivät taantumukselliset muukalaisvastaiset virkamiehet. Ci Xi antoi vuonna 1900 ohjeistuksen sallia boksareiden toiminta, mutta suurin osa maakuntien kuvernööreistä ei kuitenkaan näin toiminut. Monet kuvernöörit pitivät Qing-hovin päätöstä tukea boksareita ja ulkomaalaisten pois ajamista järjettömänä. Yksi boksareiden vastustajista oli Yuan Shikai, ja hänen johtamansa joukot saivat kapinan tukahdutettua Shandongista. Kapinan kukistuttua Shandongissa levottomuudet siirtyivät pohjoiseen. Pekingissä boksareiden kannattajien lukumäärä lisääntyi ja tilanne alkoi muuttua yhä vakavammaksi. Vuoden 1900 kesäkuussa boksarit murhasivat japanilaisen lähetystösihteerin ja saksalaisen suurlähettilään. Ulkovallat olivat alkaneet reagoida tilanteeseen ja kahdeksan ulkovallan liittouma hyökkäsi Tianjinin kautta Pekingiin. Vuoden 1900 elokuussa käytyjen taistelujen jälkeen ulkomaalaisjoukot miehittivät Pekingin ja boksarikapina kukistettiin. Qing-hovi pakeni liittoutuneita Xi'aniin. Kiina joutui boksarikapinan jälkeen solmitun rauhansopimuksen mukaan maksamaan suuret sotakorvaukset ja ulkovallat olivat oikeutettuja lisäämään joukkojaan Kiinassa omia etujaan turvatakseen. Qing-dynastialle kohtalokkainta oli, että sen arvovalta oli romahtanut. Kansa oli kapinan jälkeen yhä tyytymätöntä. Sotakorvausten maksamisen raskaimman taakan joutui kantamaan talonpoikaisväestö. 1900-luvun alussa maassa alettiin yhä äänekkäämmin vaatia japanilaisen mallin mukaista perustuslaillista monarkiaa. Maassa syntyi tasavaltalaisliike, jota kannattivat erityisesti nuoret kiinalaiset opiskelijat. Tunnetuin tasavaltalaisliikkeen johtohahmo oli länsimaalaisen koulutuksen saanut Sun Yat-sen. Hänen vuonna 1905 perustamansa tasavaltalainen Tongmenghui-järjestö sai kannatusta etenkin ulkomailla asuvilta kiinalaisilta. Qing-dynastia yritti vielä parantaa asemaansa toteuttamalla aiemmin hylkäämänsä sadan päivän uudistukset. Leskikeisarinna Cixi joutui taipumaan painostuksen alla ja hän myöntyi perustuslailliseen monarkiaan siirtymiseen vuonna 1908. Saman vuoden lopulla hän kuoli. Keisari Guangxu kuoli vain päivää ennen häntä, mahdollisesti myrkytettynä. Uudeksi keisariksi nostettiin alaikäinen Pu Yi, jonka sijasta valtaa pitivät sijaishallitsijat. Tasavaltalainen Tongmenghui-järjestö ei kuitenkaan aloittanut lopullista Qing-dynastian kukistanutta kapinaa, vaan se sai alkunsa Wuchangin kansannoususta vuonna 1911, joka johti dynastian kukistaneeseen Xinhai-vallankumoukseen. Kapina oli hyvin epämääräinen ja se kukistettiin nopeasti, mutta kapinointi levisi nopeasti lähikaupunkeihin. Han-kiinalaiset surmasivat monia mantšuja ja tilanne karkasi Qing-dynastian käsistä. Sun Yat-sen oli kapinan alkaessa ulkomailla. Hän palasi Kiinaan ja hänet julistettiin Qing-vallasta irtautuneen Kiinan tasavallan presidentiksi, jota hallittiin Nanjingista käsin. Nyt myös Pekingissä sotilasjohtaja Yuan Shikai painosti keisari Pu Yin sijaishallitsijaa luopumaan kruunusta ja viimeinen Qing-keisari luopui vallasta helmikuussa 1912. Jotta olisi vältetty sisällissota ja mahdollinen ulkovaltojen sekaantuminen, Sun Yat-sen suostui siihen, että Kiina yhdistyi Yuan Shikain johtaman Pekingin hallituksen alaisuuteen. Pu Yin luovuttua vallasta oli 2133 vuotta kestänyt Kiinan keisariaika päättynyt. Hallinto Sotilas- ja siviilihallinto Qing-dynastian onnistui nousta valtaan, sillä he kykenivät voittamaan kiinalaisväestön puolelleen. Merkittävänä tekijänä oli, että mantšut olivat jo hyvin kiinalaistuneita valtaan noustessaan, jolloin heitä ei mielletty pelkästään barbaarivalloittajiksi. Qing-keisarit osasivat kiinaa ja mantšujen hallintojärjestelmänsä oli jo valmiiksi kiinalaistyylinen. He hallitsivat kungfutselaisten oppien mukaan, palauttivat virkamiestutkintojärjestelmän ja kungfutselaisen opetussuunnitelman. Ming-dynastian hallintorakenteet säilytettiin lähes ennallaan ja kiinalaisia virkamiehiä houkuteltiin Qing-dynastian palvelukseen ja näin myös kiinalaisille annettiin osuus valtionhallinnossa. Mantšujen perinteinen lippukuntajärjestelmä säilyi läpi koko Qing-dynastian valtakauden ajan. Pohjimmiltaan järjestelmässä oli kyse siitä että merkittävät lippukuntien sotilasjohtajat otettiin mukaan tärkeiden päätösten tekoon. Järjestelmä uudistui vähitellen kiinalaiseen perinteiseen hallintotapaan sopivaksi. Keisari Yongzheng ei halunnut jakaa valtaansa ja hänen kaudellaan lippukuntien komentajilta otettiin heidän oikeutensa valvoa omia joukkojaan ja ne alistettiin suoraan keisarin komentovaltaan. Hallinnollisesti mantšut varmistivat että heillä oli ylivalta kiinalaisiin nähden. Keisarin tärkeimpänä neuvonantajana toimi suurneuvosto. Sen alapuolella hallinto oli jakaantunut useisiin virastoryhmiin, joiden tehtävät olivat osin päällekkäisiä jotta mikään virasto ei saisi liikaa valtaa. Maakuntahallinto oli annettu kiinalaisten virkamiesten käsiin, joiden toimia valvoivat ylemmät mantšut. Maakuntatason hallintovirkoja alemmat virat olivat yleensä yksinomaan kiinalaisten käsissä. Maakuntia oli suurimman osan Qing-kautta 18, näihin ei laskettu Mongoliaa, Tiibetiä, Xinjiangia ja Mantšuriaa, joita hallittiin eri tavoin kuin maakuntia. Sotilashallinnollisesti mantšut jaettiin lippueisiin ja jokainen kansalainen tiesi mihin lippueeseen kuului. Lippueen tarkoitus oli tyydyttää sotavoimien värväystarpeet. Varsinaisen Kiinan alueelle sijoitetuille lippueille takavarikoitiin maita kiinalaisilta. Mantšujen alkuperäinen tarkoitus oli pitää itsensä ylempänä hallitsijakastina, joka saa aina tarvittaessa täydennystä kotiseudultaan pohjoisesta. Mantšujen ja kiinalaisten seka-avioliitot olivat kiellettyjä ja han-kiinalaisilta estettiin muutto Mantšuriaan. Mantšuja oli kuitenkin vain kaksi prosenttia koko väestöstä. Mantšut alkoivat kuitenkin nopeasti kiinalaistua ja jo 1700-luvulla kiinan kieli syrjäytti mantšun kielen tärkeimpänä hallintokielenä. Keskushallinto Kiinan valtakuntaa johti keisari, Taivaan poika (tianzi), joka oli vähemmän kuin jumala, mutta enemmän kuin ihminen. Hänen valtansa ja vaikutuksensa oli suuri, hän oli lainlaatija ja tuomari, valtakunnan ylin hallintomies ja sotavoimien ylipäällikkö, mutta myös ihmiskunnan ja ylimpien voimien välittäjä sekä moraalisen esikuvan antaja alamaisille. Hän sai valtansa Taivaalta, ns. Taivaan mandaatin (tianming), mutta joutui ylläpitämään sitä sekä oikeamielisin teoin että suorittamalla oikeat uhrit korkeille voimille. Periaatteessa keisari oli yksinvaltias, vastuussa ainoastaan maailmankaikkeutta sääteleville kosmisille voimille. Teoriassa hänen oli kuitenkin noudatettava hyvettä (de), kohdeltava alamaisiaan hyväntahtoisesti ja kunnioitettava perinteitä sekä esi-isien hyväksymiä metodeja. Mikäli hän ei näin menetellyt, joutui Taivaan mandaatti kyseenalaiseksi. Keskushallinnon voi sanoa jakautuneen kahteen eri lohkoon, ’sisähoviin’ ja ’ulkohoviin’. Sisähovilla tarkoitetaan keisarin välittömässä läheisyydessä olevia elimiä, jotka hoitivat hänen jokapäiväistä hyvinvointiaan. Perheasioiden ohella ne auttoivat keisaria hallinnon päivittäisissä rutiineissa. Sisähovin poliittinen merkitys kasvoi myöhemmällä keisarikaudella. Sisähovin henkilökunnan asema riippui keisarin suosiosta, ja se oli usein miehitetty persoonallisesti keisarista riippuvaisilla henkilöryhmillä. Ming-kaudella oli käytetty pääasiassa eunukkeja, mutta mantšut miehittivät sisähovin keisariklaanin perintöalamaisilla. Sisähovin ja ulkohovin yhdistivät korkeimmat keisarin neuvonantajat. He olivat jäseniä neuvostoissa, joiden tarkka muoto, nimet jne. vaihtelivat ajasta toiseen. Qing-dynastian aikana valtion korkein hallintoelin oli ns. valtioneuvosto, oikeastaan sotilaallisen suunnittelun virasto (junjichu). Se oli epävirallinen valmisteluelin, joka kokoontui joka päivä keskustelemaan kaikista hallinnon kysymyksistä. Näiden keskuselinten alaisuudessa toimivat ’ulkohovin’ keskusvirastot, joista tärkeimmät olivat ns. 6 ministeriötä. Ne olivat arvojärjestyksessä: siviilihallinnon ministeriö (libu), vero- ja valtiovarainministeriö (hubu), riittien ministeriö (libu), sotaministeriö (bingbu), oikeusministeriö (xingbu) sekä yleisten töiden ministeriö (gongbu). Qing-ajalla otettiin käyttöön myös erityinen ”barbaarien hallitsemisen virasto”, joka vastasi lähes eurooppalaista ulkoministeriötä. Varsinaista ulkoministeriöitä ei koettu tarpeelliseksi, sillä Kiinalla ei nähty olevan tasavertaisia naapurimaita. Lainsäädäntö ja tuomiovalta Kiinalle tyypillistä on ollut oikeuslaitoksen ja kirjoitetun lain pienempi merkitys kuin muissa korkeakulttuureissa. Laki oli Kiinassa ihmistekoista, sitä ei ollut saatu jumalallisena ilmoituksena, kuten kristillis-juutalaisessa kulttuurissa. Toisaalta lait eivät perustuneet myöskään kansan tekemään yhteiskuntasopimukseen, vaan ne katsottiin heijastumiksi maailmankaikkeuden universaalista ja moraalisesta luonteesta. Käytännössä lainsäädäntö oli useimmiten hallitsijan määräyksiä valtansa tueksi. Tyypillistä kiinalaiselle lainsäädännölle oli, että se keskittyi hallinto- ja rikosoikeuteen. Sen sijaan siviilioikeus oli paljon kehittymättömämpää. Oikeuteen mentiinkin harvoin, ja suurin osa kaikista tapauksista, perintöasioista, avioliitoista jne. sovittiin klaanien kesken. Kiinalainen oikeudenkäyttö olikin pelottavaa, joskaan ei mielivaltaista. Siihen kuului drastisia keinoja totuuden selville saamiseksi, kidutus oli yleistä ja saattoi kohdistua myös todistajiin. Aiheettomista syytöksistä oli ankarat rangaistukset. Kiinalaisessa järjestelmässä tuomioistuin ei ollut riippumaton valtioelin, vaan osa hallintokoneistoa. Yhteiskuntaluokat Teoriassa Kiinan väestö jakautui eri säätykerroksiin. Ylimpänä olivat oppineet (shi), sitten seurasivat arvossa maanviljelijät (nong), seuraavina käsityöläiset (gong) ja viimeisinä, vähimmin arvostettuina kauppiaat (shang). Vähitellen kuitenkin säätyrajat hälvenivät ja aseman määräsi varallisuus. Näin ollen kansa jaettiin kahtia virkamieskuntaan ja muuhun väestöön. Oman ryhmänsä muodostivat vielä hengenmiehet, buddhalaiset ja taolaiset, joilla ei ollut todellista autonomiaa. Kauppa ja talous Vaihdanta ja rahatalous olivat kehittyneet Kiinassa aikaisin. Jo Qin-dynastia (221–206 eaa.) oli standardisoinut rahan, Song-ajalla oli siirrytty jopa paperirahaan. Tang-kaudelta lähtien oli veroissa siirrytty luontaisveroista rahaveroihin: kehitys johti maaveronkin osalta Ming-kaudelle päästyä rahaveron voittoon. Kiinan perinteinen maatalouteen perustuva yhteiskunta oli siten kaupallistuneempi kuin vastaavan ajan eurooppalainen. Maatalous oli Kiinan perustava elinkeino. Se oli jo hyvin varhain intensiivistä. Viljanviljelyyn keskityttiin, kotieläimiä oli suhteellisen vähän. Työssä ihmisvoimalla oli ratkaisevan tärkeä osuus. Qing-dynastian aikana teollisuuskasvien kasvatus lisääntyi: talonpojat kasvattivat puuvillaa, silkkiäispuun lehtiä, silkkiäistoukkia, tupakkaa ym. enemmän kuin itse tarvitsivat ja myivät ylijäämän. Näin he joutuivat rahatalouden piiriin. He turvautuivat yhä suuremmassa määrin sivuelinkeinoihin, tuotteiden jalostukseen ja käsityöhön. Vaihdannan piiri oli suuri, joskaan se ei saavuttanut maanlaajuisia mittoja. Vaihdanta muodosti Kiinaan kauppapaikkojen verkoston. Sen alimpana perusosana oli noin 40 000 suurta kylää tai markkinakaupunkia. Nämä olivat yhteydessä korkeampiin kauppapaikkoihin ja nämä puolestaan maan tärkeisiin kaupunkeihin. Suuremmissa kaupungeissa kaupankäynti oli säädeltyä, luvanvaraista ja verotettua. Valtio halusi kontrolloida tärkeitä talouden aloja. Kontrolli oli helpointa toteuttaa tekemällä kyseiset alat luvan varaisiksi monopoleiksi. Monopoleista tunnetuimmat olivat suolakauppiaiden monopolikillat sekä Kantonissa ulkomaan kauppaa yksinoikeudella hallinnut ns. cohong-ryhmä. 1800-luvun Kiina länsimaissa Länsimailla levisi 1800-luvulla käsitys, jonka mukaan Kiinan – ja muidenkin itämaiden – kulttuuri oli toisaalta ikivanhaa, toisaalta tälle ikivanhalle tasolleen jähmettynyttä. Tähän ajatukseen päädyttiin helposti vertaamalla oman ajan Euroopan nopeaa kehitystä ja Kiinan siihen verrattuna tuskallista modernisoitumista. Pysähtyneisyyttä ja siihen liitettyä kyvyttömyyttä muutokseen käytettiin perusteluna länsimaiden vallan lisäämiselle ja imperialistiselle käytännölle. Tämä käsitys, joka pitää Kiinaa teknisesti vähän kehittyneenä tai sitten katsoo sen tehneen edistysaskelensa jo hyvin varhain menneisyydessä, elää jossakin määrin vieläkin. Tämä käsitys on virheellinen, sillä monta kertaa Kiinan siviilisaation vanhuutta ja pysähtyneisyyttä on liioiteltu. Kiinassa ei kuitenkaan teollista vallankumousta tapahtunut, eikä siellä siirrytty kapitalismiin, vaan maa alkoi uudella ajalla jäädä jälkeen länsimaista. Syynä oli osaksi järjestelmä, joka väheksyi käsityöläisiä ja kauppiaita. Heistä ei siis syntynyt porvaristoa, poliittista luokkaa ja valtakeskusta, niin kuin länsimaissa. Toisaalta kauppiaiden henkkilökohtainen nousu yhteiskunnassa oli huomattavasti helpompaa, sillä muodollisia sääty-rajoituksia ei ollut. Toinen selitys on puhtaasti taloudellinen: sen mukaan Kiina ajautui korkean tason tasapainon ansaan. Sen mukaan väestönkasvu ja taloudellinen kehitys olivat saavuttaneet sen tason, mihin oli mahdollista päästä valtakunnan käytettävissä olevien luonnonvarojen ja suhteellisen kehittyneen tekniikan avulla. Tälle tilanteelle oli ominaista se, että maassa oli puute raaka-aineista, mutta sen sijaan saatavilla runsaasti halpaa työvoimaa. Tällöin ei ollut tarpeellista eikä kannattavaa tehdä työtä helpottavia keksintöjä eikä investoida tekniikan parantamiseen. Kiinan kohdalla maan suhteellinen eristyminen auttoi tasapainotilan säilymistä; vasta kun ulkoinen paine kasvoi ennennäkemättömän suureksi, tasapaino alkoi murtua ja syvä muutos oli edessä. Hallitsijat ja merkittävät hahmot Kiinaa hallinneet Qing-dynastian keisarit olivat: Shunzhi 1644–1661 Kangxi 1662–1722 Yongzheng 1723–1735 Qianlong 1735–1795 Jiaqing 1797–1820 Daoguang 1821–1850 Xianfeng 1851–1861 Tongzhi 1862–1874 Guangxu 1875–1908 Pu Yi 1908–1911 Muita kauden merkittäviä henkilöitä olivat: Dorgon, sijaishallitsija 1644–1650 Leskikeisarinna Cixi, käytännössä valtion johdossa 1861–1908 Li Hongzhang Yuan Shikai Lähteet Viitteet Mantšurian historia Seulonnan keskeiset artikkelit

1005

https://fi.wikipedia.org/wiki/QDR%20SDRAM

QDR SDRAM

Quad Data Rate (QDR) SDRAM on tietokoneen muistityyppi. QDR SDRAM on muutaman yrityksen yhteisen tutkimus- ja kehitystyön tulos. QDR SRAM Consortium on kolmen yrityksen ryhmä, joista jokainen ryhtyy itsenäisesti toteuttamaan yhdessä kehittelemänsä teknologian ensimmäisiä sovellutuksia. QDR SDRAM on suunniteltu toimivan yli 250 MHz:n taajuudella. Sen erikoisuutena on kuitenkin se, että siinä on kaksi erillistä DDR SDRAM -teknologiaa käyttävää porttia (luku ja kirjoitus). Lisäksi portit sallivat yhtäaikaisen muistiin kirjoittamisen sekä muistista luvun. Näin kellopulssin aikana voi tapahtua neljä (quad) operaatiota, kun tavallisissa SDRAM-piireissä tapahtuu vain yksi, ja näin tiedonsiirtonopeus nelinkertaistuu. Tämä muistipiirityyppi soveltuu erinomaisesti nopeaa muistia vaativiin laitteisiin. Ensimmäisten tätä teknologiaa hyödyntävien piirien arvioitiin tulevan markkinoille vuonna 2001. Muistit

1008

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruotsi

Ruotsi

Ruotsin kuningaskunta ( ) eli Ruotsi () [] on perustuslaillinen monarkia Skandinaviassa Pohjois-Euroopassa. Sillä on yhteinen maaraja Suomen ja Norjan kanssa. Ruotsi on pohjoismainen teollisuusmaa ja Euroopan unionin jäsen, mutta sillä on oma valuutta, kruunu. Ruotsin pinta-ala on 450 295 neliökilometriä ja väkiluku noin 10,5 miljoonaa. Joka neljäs (24,9 %) Ruotsin kansalainen oli vuonna 2018 maahanmuuttaja­taustainen, ja lähes joka kolmannen (32,3 %) vanhemmista vähintään toinen oli syntynyt ulkomailla. Maan pääkaupunki ja suurin kaupunki on Tukholma. Ruotsin valtio muodostui keskiajalla ja se nousi suurvalta-asemaan Euroopassa 1600-luvulla. Maa kuitenkin menetti Skandinavian niemimaan ulkopuolelta valloittamansa alueet vähitellen 1700- ja 1800-luvuilla, lopulta Suomen vuonna 1809. 1800-luvun alkupuolelta lähtien Ruotsi on ollut puolueeton, eikä se ole osallistunut Euroopassa käytyihin sotiin. Ruotsin väestötiheys on Euroopan unionin keskiarvon alapuolella, ja yli puolet maasta on metsää. Puutavara, vesivoima ja rautamalmi ovatkin Ruotsin talouden perustana, ja ruotsalaiset ovat perustaneet monia suuria yrityksiä, kuten Scania, Volvo, Vattenfall, Ericsson, Ikea, H&M ja Skanska. Nykyisin Ruotsi on vauras hyvinvointivaltio, joka on sijoittunut korkealle useissa kansainvälisissä vertailuissa, kuten taloudellinen kilpailukyky, kansalaisvapaudet, elämänlaatu ja inhimillinen kehitys. Maalla on merkittävä kirjallinen perinne ja kansainvälisesti tunnettu musiikkiteollisuus, ja maan urheilijat ovat menestyneet sekä kesä- että talviurheilulajeissa. Nimi Maan nimi, ”Ruotsi”, syntyi itämerensuomalaisissa kielissä Tukholmasta koilliseen sijaitsevan Roslagenin alueen nimen pohjalta. Roslagenin nimi juontuu etymologisesti puolestaan soutamista tarkoittavasta verbistä. Itämerensuomalaisiin kieliin Ruotsia tarkoittava nimitys on levinnyt ilmeisesti niin sanottuna viikinkiaikana (n. 793–1066). Itämerensuomalaisista kielistä nimitys on lainattu myös naapurikieliin, kuten venäjään muodossa Ruś, josta on puolestaan johdettu venäläistä tarkoittava russki. Nimitys on myöhemmin palautunut takaisin ruotsiin tarkoittaen venäläistä muodossa ryss, mistä se on taas edelleen palannut jälleen suomeen muodossa ryssä. Luonnonmaantiede Ruotsin pinta-ala on 450 295 neliökilometriä, ja se on siten neljänneksi laajin kokonaan Euroopassa sijaitseva maa. Ruotsi on varsin pitkä ja kapeahko maa: maan suurin pituus on 1 572 kilometriä ja suurin leveys 499 kilometriä. Maa sijaitsee lähes kokonaisuudessaan Skandinavian niemimaalla. Ruotsin rantoja huuhtoo idässä ja etelässä Itämeri ja lounaassa Pohjanmeri. Gotlannin ja Öölannin suuret saaret Itämeressä kuuluvat Ruotsiin. Tukholman edustalla sijaitsee laaja saaristo. Noin 15 prosenttia Ruotsista sijaitsee pohjoisen napapiirin pohjoispuolella. Etelä-Ruotsi on suurelta osin alavaa maanviljelyseutua, mutta yli puolet maan pinta-alasta on metsää. Ruotsin länsiosa on vuoristoista. Norjan halki pohjois–eteläsuunnassa kulkevat Skandit eli vanhalta nimeltään Kölivuoristo ulottuvat myös paikoin Ruotsiin, mutta niiden korkeimmat huiput jäävät Ruotsin puolella yleensä 1 500 metriin. Korkein kohta on 2 111 metriä korkea Kebnekaise Lapissa. Kolme suurta jokea, Uumajanjoki, Tornionjoki ja Ångermanjoki, laskee Pohjanlahteen. Vuorten eteläpuolella on järvialue. Suurin järvistä on Vänern, joka on noin 5 500 neliökilometrin laajuisena Euroopan kolmanneksi suurin järvi. Muita yli tuhannen neliökilometrin laajuisia järviä ovat Vättern ja Mälaren. Ilmasto Ruotsin ilmastoon vaikuttavat sen pohjoinen sijainti ja Skandien antama suoja Atlantin lämpimiltä, kosteilta tuulilta. Koska maa on etelä-pohjoissuunnassa verraten pitkä, ovat maan etelä- ja pohjoisosan ilmastoerot melko suuret. Eteläisimmässä Ruotsissa ja lounaisrannikolla ilmasto on talvisinkin melko lauhkea, ja pysyvä lumipeite kestää tyypillisesti vain joitakin päiviä. Etelä-Ruotsissa näkyy myös Atlantin vaikutus, mikä pienentää kesä- ja talvilämpötilojen eroja sekä lisää sateita. Myös Göteborgin seudun länsirannikolla meri pysyy useimmiten sulana ja pitää talvet leutoina. Suuressa osassa Ruotsia ilmasto on melko mantereinen, kesät ovat lämpimiä ja talvet kylmiä sekä lumisia. Tukholman pohjoispuolella ilmasto on kuivempi kuin Suomessa tai Etelä-Ruotsissa, Skandeilta tulevat föhn-tuulet ovat tyypillisiä. Sademäärä pienenee pohjoiseen päin mentäessä. Pohjoisimmassa Ruotsissa lumipeite pysyy maassa tyypillisesti noin puoli vuotta, kesällä taas esiintyy epäsäännöllisesti helteitä. Sateita saadaan koko maassa yleensä eniten loppukesällä ja syksyllä. Köppenin ilmastoluokituksen mukaan Ruotsin eteläosissa ja rannikoilla vallitsee lämminkesäinen mannerilmasto, pohjoisosissa ja sisämaassa subarktinen mannerilmasto. Ruotsin korkein lämpötila, 38 °C, mitattiin Målillassa heinäkuussa 1947. Kylmin lämpötila, −52,6 °C, mitattiin Vuoggatjålmessa helmikuussa 1966. Luonto ja luonnonsuojelu Yli puolet Ruotsista on metsän peitossa. Aivan eteläisimmässä Ruotsissa ja Göteborgin rannikkoseudulla vallitsevat lehtimetsät, mutta selvästi suurin osa maan metsistä on havumetsiä. Ruotsin yleisimmät puulajit ovat kuusi (42 prosenttia), mänty (39 prosenttia) ja koivu (12 prosenttia). Alvareiksi kutsutaan kuivia kanervaa ja ketokasvillisuutta kasvavia kalkkikiviylänköjä, joita on Öölannissa. Tuntureilla on paikoin myös tundraa. Ruotsin kuusi suurta nisäkäslajia ovat hirvi, ahma, susi, karhu, ilves ja myskihärkä. Hirviä on paljon, myös kaupunkien lähellä. Ahmat elävät lähinnä poronhoitoalueella ja karhut Luoteis-Ruotsissa, myskihärkiä tavataan Härjedalenissa ja Lounais-Ruotsissa. Ruotsissa on 29 kansallispuistoa. Ensimmäiset yhdeksän niistä perustettiin vuonna 1909. Niiden lisäksi maassa on 3 200 luonnonsuojelu­aluetta, jotka kattavat yhteensä neljä miljoonaa hehtaaria. Maan 4 000:sta Natura 2000 -alueesta noin 60 prosenttia on kansallispuistoja tai luonnonsuojelu­alueita. Historia Esihistoria Jääkauden loppuessa ihmisiä alkoi asettua Ruotsiin, ensin jäättömille rannikoille ja myöhemmin myös sisämaahan. Jäätikkö oli kokonaan kadonnut noin vuonna 7000 eaa. Asutus oli liikkuvaa, kesäisin kalastettiin ja pyydystettiin hylkeitä rannikolla, talveksi ainakin osa väestöstä siirtyi sisämaahan hirvijahtiin. Varhaisella kivikaudella asukkaita oli vain muutamia tuhansia. Noin 5000 vuotta eaa. saviastiat tulivat käyttöön. Noin vuosina 4100–1700 eaa. kivikautiset yhteisöt Etelä- ja Keski-Ruotsissa harjoittivat jo maanviljelyä ja karjanhoitoa. Pronssikaudella, noin 1700–500 eaa., muodostui luokkayhteiskunta, joka kykeni hallitsemaan arvometallien, kuten kullan ja pronssin, valmistusta ja omistusta. Yläluokan haudoista on löytynyt monenlaisia tarvekaluja kuolemanjälkeistä elämää varten. Pronssikauden esineistä osa tehtiin paikallisesti, osa tuotiin Manner-Euroopasta. Manner-Euroopassa alettiin käyttää rautaa arkiesineissä aiemmin kuin Skandinaviassa. Rauta tuli vähitellen käyttöön Skandinaviassakin, ja rautakausi ajoittui noin vuosiin 500 eaa. – 1050 jaa. Rautakaudella kehitettiin riimukirjoitus, skandinaaveja värvättiin Rooman valtakunnan armeijaan ja kansainvaellukset muuttivat Euroopan valtarakenteita. Viikinkiajalta keskiajalle 800- ja 900-lukujen aikana Etelä- ja Keski-Ruotsissa vallitsi viikinkikulttuuri. Ruotsalaiset viikingit kävivät kauppaa, sotivat ja liikkuivat Itämeren alueella, Venäjällä ja aina Mustallamerellä asti. Kristinusko saapui Ruotsiin jo viikinkiajalla, mutta vakiintui lopullisesti vasta 1100-luvulla. Ruotsi ulotti valtaansa Länsi-Suomeen hämäläisiä vastaan vuosina 1249–1250 tehdyn niin sanotun toisen ristiretken myötä ja Itä-Suomeen Karjalaan vuonna 1293 tehdyn kolmannen ristiretken myötä. Itäraja Novgorodia vastaan sovittiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Pohjois-Suomi ja Lappi jäivät vielä pitkiksi ajoiksi varsinaisen hallinnon ulkopuolelle. Ristiretkien yhteydessä ruotsalaiset kolonisoivat Suomen rannikkoalueita 1200- ja 1300-luvuilla. Ruotsi hivutti valtaansa myös Pohjanmaalle, mistä saatiin arvokasta suolalohta. Kalmarin unioni ja suurvaltakausi Vuonna 1389 Tanskan ja Norjan valtionpäämiehestä Margareeta I:stä tuli myös Ruotsin hallitsija. Varsinainen Kalmarin unioni syntyi 1397, kun Margareetan sukulainen Eerik Pommerilainen kruunattiin koko Pohjolan kuninkaaksi Kalmarissa. 1400-luvulla Ruotsissa esiintyi sekä sisäisiä valtataisteluja että kapinointia unionia vastaan. Ruotsi erosi unionista Kustaa Vaasan johtaman kapinaliikkeen voimin. Kustaa Vaasa kruunattiin itsenäisen Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1523. Kustaa Vaasan aikana Ruotsista tuli protestanttinen valtio, ja kuninkuudesta perinnöllistä. 1600-luvulla Ruotsista tuli eurooppalainen suurvalta, erityisesti kuningas Kustaa II Aadolfin aikana. Vuoteen 1658 mennessä Ruotsi hallitsi suuria osia Tanskasta, nykyistä Suomea, Inkerinmaata, Viroa, Latviaa ja Pohjois-Saksan tärkeitä kaupunkeja. Vuosien 1611–1721 välisestä ajasta Ruotsi oli sodassa 72 vuotta. 1700-luvulla Ruotsi kuitenkin menetti suurvalta-asemansa. Venäjästä tuli uusi pohjolan suurvalta, kun se kukisti Ruotsin suuressa Pohjan sodassa yhdessä Tanskan ja Saksi-Puolan kanssa. Ruotsi menetti suuren osan edellisellä vuosisadalla valtaamistaan alueista. Vuonna 1808 alkaneessa Suomen sodassa Venäjä valtasi Ruotsilta Suomen, joka liitettiin Venäjään 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhassa. Vuonna 1814 Ruotsin kruunu sai Napoleonin sotien jälkiseurauksena Norjan Tanskalta, mutta maita yhdisti poliittisesti vain yhteinen hallitsija. Ruotsi 1900- ja 2000-luvulla Norja irtaantui Ruotsin kruunun hallinnasta vuonna 1905. Ensimmäisen maailmansodan aikana Ruotsi oli puolueeton, vaikka ympärysvallat toisinaan boikotoivat maata Saksan keisarikunnan kanssa tapahtuneen vilkkaan kaupankäynnin takia. Myös toisessa maailmansodassa Ruotsi oli puolueeton. Sodan alkupuolella Ruotsi kävi vilkasta kauppaa Saksan kanssa ja myönsi saksalaisille joukoille kauttakulkuoikeuden. Ruotsi oli virallisesti puolueeton myös kylmässä sodassa, mutta todellisuudessa läheisessä yhteistyössä länsivaltojen kanssa. Sosiaalidemokraatti Tage Erlander oli Ruotsin pääministerinä yhtäjaksoisesti 23 vuotta vuosina 1946–1969. Tämä teki hänestä pisimpään vallassa olleen demokraattisesti valitun pääministerin maailmassa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaja Erlanderia seurasi pääministerinä vuonna 1969 toinen sosiaalidemokraatti - Olof Palme. Syyskuussa 1994 Itämerellä uponneen matkustaja-alus Estonian onnettomuudessa kuoli 501 ruotsalais­matkustajaa. Koko onnettomuudessa kuoli 852 matkustajaa. Maa liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995. Ruotsi hylkäsi euron neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä vuonna 2003. Vuonna 2008 maa ratifioi Lissabonin sopimuksen. Kaksi merkittävää poliitikkoa on murhattu toisen maailmansodan jälkeen: pääministeri Olof Palme ammuttiin 1986 ja ulkoministeri Anna Lindh puukotettiin kuoliaaksi 2003. Intian valtameren maanjäristyksen seurauksena joulukuussa 2004 Thaimaassa kuoli 543 ruotsalaista. (Suomalaisia kuoli 178.) Politiikka Ruotsi on perustuslaillinen, parlamentaarinen monarkia. Ruotsin vuonna 1975 voimaan tulleen nykyisen valtiosäännön mukaan kuningas ei enää käytä edes muodollista toimeenpanovaltaa. Kuningas hoitaa valtionpäämiehelle kuuluvia edustustehtäviä sekä toimii ulkoasiain­valiokunnan puheenjohtajana, mutta yleisesti ottaen kuninkuus on nykyään hyvin symbolista ja ylin poliittinen valta on pääministerillä. Silti kuninkaalla on laaja vaikutusvalta ja useimmat ruotsalaiset haluavat säilyttää monarkian. Nykyinen kuningas on Kaarle XVI Kustaa ja pääministeri Ulf Kristersson. Lainsäädäntövaltaa Ruotsissa käyttää yksikamarinen parlamentti (valtiopäivät, ), toimeenpanovaltaa pääministerin johtama hallitus ja tuomiovaltaa riippumattomat oikeusistuimet. Parlamentissa on 349 jäsentä. Parlamentarismi on ollut käytössä vuodesta 1917 ja naisilla äänioikeus vuodesta 1919. Ruotsissa on monipuolue­järjestelmä. Ruotsin valtiopäiväpuolueita ovat vuonna 2022 seuraavat (suluissa valtiopäivä­edustajien määrä): Ruotsin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (107) Ruotsidemokraatit (73) Maltillinen kokoomus (68) Keskustapuolue (24) Vasemmistopuolue (24) Kristillisdemokraatit (19) Ympäristöpuolue Vihreät (18) Liberaalit (16) Vuodesta 1970 vuoteen 1994 valtiopäivävaalit järjestettiin joka kolmas vuosi. Nykyään vaalit pidetään joka neljäs vuosi syyskuun kolmantena sunnuntaina. Äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia ovat viimeistään vaalipäivänä 18 vuotta täyttäneet. Pohjoismaiden ja EU-maiden Ruotsissa asuvat kansalaiset saavat äänestää kunnallis- ja aluevaaleissa. Maassa on 29 vaalipiiriä. Käytössä on suljettu listavaali, mutta 1998 lähtien myös osittainen henkilövaali. Yli 8 prosenttia puolueen äänistä saanut nousee henkilöäänimäärän mukaisessa järjestyksessä listan kärkeen. Kunnallis- ja aluevaaleissa raja on 5 prosenttia ja vähintään 100/50 ääntä. Valtiopäivävaaleissa puolueen on ylitettävä neljän prosentin äänikynnys tai 12 prosenttia yhdessä vaalipiirissä saadakseen yhtään edustajia. Euroopan parlamentin vaaleissa raja on myös neljä prosenttia. Aluevaaleissa äänikynnys on kolme prosenttia, mutta kunnallisvaaleissa äänikynnys ei ole käytössä. Vuoden 2022 vaalien jälkeen valitut Ruotsin uudet valtiopäivät valitsi puhemiehekseen maltillisen kokoomuksen Andreas Norlénin. Sisäpolitiikka Toisen maailmansodan jälkeen vallassa on ollut pääasiassa sosiaali­demokraattinen puolue. Sen johtoon ja pääministeriksi tuli 1969 hyvinvointivaltion rakentajana ja maailmanpolitiikan ”omanatuntona” tunnettu Olof Palme. Vuodesta 1976 vuorottelivat lyhytaikaiset kansanpuolueen ja keskustapuolueen hallitukset. Palme palasi valtaan 1982. Hänet murhattiin 1986. Seuraavaksi pääministeriksi tuli Ingvar Carlsson. Vuoden 1991 laman aikaan pääministeriksi tuli Carl Bildt keskusta-oikeistolaisen kokoomuksen, liberaalien ja kristillis­demokraattien hallituksen johdossa. Carlsson palasi pääministeriksi 1994 vaalien jälkeen. Hän luopui virasta 1996, josta lähtien pääministerinä oli Göran Persson. Vuoden 1998 vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät kannatustaan ja liittoutuivat vasemmistopuolueen ja ympäristöpuolueen kanssa. Hallitusratkaisu jatkui vuodesta 2002. Sosiaalidemokraatit kärsivät tappion vuoden 2006 valtiopäivävaaleissa, ja pääministeriksi tuli kokoomuspuolueen Fredrik Reinfeldt. Hän jatkoi pääministerinä myös vuoden 2010 valtiopäivävaalien jälkeen. Reinfeldtin hallituksen puolustusministeri Sten Tolgfors erosi Saudi-Arabian kanssa tehtyjen asekauppojen vuonna 2012 aiheuttaman kohun vuoksi. Seuraajaksi tuli huhtikuussa 2012 Karin Enström. Vuoden 2014 valtiopäivävaalien jälkeen pääministeriksi tuli sosiaali­demokraattien puheenjohtaja Stefan Löfven. Toisena puolueena hallituksessa on ympäristöpuolue. Hallituksella ei ole enemmistöä valtiopäivillä, ja hallituksen ensimmäistä budjettia ei hyväksytty valtiopäivillä. Hallituspuolueet pääsivät kuitenkin sopimukseen keskustaoikeiston puolueiden kanssa, ja uusilta vaaleilta vältyttiin. Sopimuksen on tarkoitus olla voimassa vuoden 2022 vaaleihin asti, ja siinä sovittiin, että myöskään seuraavien vaalien jälkeen oppositioon jäävä blokki ei kaada mahdollista vähemmistöhallitusta. Vuoden 2018 valtiopäivävaalien jälkeen hallituksen muodostaminen oli erittäin vaikeaa. Lopulta Ruotsin valtiopäivät valitsi pääministeriksi sosiaali­demokraattien puheenjohtajan ja vuodesta 2014 pääministerinä toimineen Stefan Löfvenin. Löfven muodosti taas vähemmistö­hallituksen ympäristöpuolueen kanssa. Neuvottelut olivat vaikeita, koska sekä sosiaali­demokraattien johtama punavihreä blokki että porvaripuolueiden allianssi jäivät ilman enemmistöä valtiopäivillä. Ruotsidemokraatit ei kuulu kumpaankaan blokkiin, eivätkä muut puolueet halua tehdä sen kanssa yhteistyötä. Pattitilanne murtui, kun porvariallianssiin kuuluneet keskusta ja liberaalit lupasivat tukea Löfveniä pääministeriksi, jos hallitus tekee niille myönnytyksiä ohjelmassaan. Myös vasemmistopuolue ilmoitti, että se ei estä Löfvenin valintaa pääministeriksi. Kansainväliset suhteet Ruotsi on ollut Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuodesta 1946, vuosi YK:n perustamisen jälkeen. Ruotsalainen Dag Hammarskjöld oli YK:n pääsihteeri vuosina 1953–1961. Ruotsi ei kuulu sotilasliittoihin, mutta käytännössä se on ollut läheisessä yhteistyössä läntisten maiden kanssa. Se on esimerkiksi toiminut Naton rauhankumppanina Balkanilla ja Afganistanissa. Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö on vahvaa. Ruotsi on ollut Euroopan unionin jäsen 1. tammikuuta 1995 lähtien. Ruotsalaiset hyväksyivät Euroopan unionin jäsenyyden kansanäänestyksen jälkeen, jossa 52,3 prosenttia ruotsalaisista tuki Euroopan unioniin liittymistä. Liittymissopimuksen mukaan Ruotsin tulee liittyä yhteisvaluutta euroon, kun se täyttää niin sanotut Emu-kriteerit. Ruotsalaiset kuitenkin hylkäsivät euron vuonna 2003 pidetyssä kansanäänestyksessä. Hallinnollinen jako Ruotsissa on 21 lääniä (län), 20 aluetta (region) ja 290 kuntaa (kommun). Läänit ovat osa valtionhallintoa. Alueet ovat alueellisesti samoja kuin läänit, mutta niillä on eri tehtävät kuin valtiota edustavilla lääninhallituksilla. Alueet huolehtivat esimerkiksi terveydenhuollosta ja joukkoliikenteestä. Gotlanti on poikkeus, sillä siellä Gotlannin kunta vastaa myös aluehallinnolle kuuluvista tehtävistä. Ruotsissa järjestetään joka neljäs vuosi yleiset vaalit (allmänna val), joissa valitaan valtiopäiväedustajat, aluevaltuustot ja kunnanvaltuustot. Perinteisesti Ruotsi jaetaan myös kolmeen pääalueeseen (landsdel, aikaisemmin hufvuddel), jotka ovat Sveanmaa, Götanmaa ja Norlanti. Ruotsissa on myös 25 maakuntaa (landskap). Maakunnilla ja pääalueilla ei nykyään ole minkäänlaista asemaa Ruotsin hallinnossa. Talous Puutavara, vesivoima ja rautamalmi ovat Ruotsin ulkomaankauppaan suuntautuvan talouden perustana. Palvelualoilla on kuitenkin yhä tärkeämpi osuus maan taloudessa. Vuonna 2010 palvelusektori tuotti 71,5 prosenttia brutto­kansantuotteesta ja työllisti 70,7 prosenttia työvoimasta. Julkinen sektori muodostaa taloudesta suuren osan ja työllistää noin 30 prosenttia työvoimasta (2009). Maan merkittävimmät luonnonvarat ovat sinkki, rautamalmi, kupari, lyijy, hopea, uraani ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat vuorostaan koneet, moottoriajoneuvot, metsätaloustuotteet, rauta, teräs ja kemikaalit. Työttömyyden on ennustettu pienenevän vuoden 2010 8,4 prosentista 7,5 prosenttiin 2011 ja edelleen 6,7 prosenttiin vuonna 2012. Maatalous tuottaa vain 1,9 prosenttia brutto­kansantuotteesta ja työllistää prosentin työvoimasta. Se tuottaa ohraa, vehnää ja sokerijuurikasta sekä lihaa ja maitoa. Maatilat ovat keskittyneet maan etelä- ja keskiosiin. Rakennemuutoksen myötä tilakoko on suurentunut keskimäärin 32 hehtaariin, tiloja on enää 75 000 (alle neljäsosa 1950-luvun tilamäärästä) ja monet ovat erikoistuneet. Myös metsätalous on merkittävää, ja maa on Kanadan jälkeen maailman toiseksi suurin havupuusta tehdyn sahatavaran viejä. Vuonna 2010 Ruotsin liikevaihdoltaan suurimmat yritykset olivat Volvo, Vattenfall, Ericsson, Skanska, SCA, H&M, TeliaSonera, Electrolux ja ICA. 2000-luvulla monet yhtiöt ovat siirtyneet yhä enemmän kansainväliseen omistukseen, mikä on myös Ruotsissa johtanut monien tuotantolaitosten lakkauttamiseen. Esimerkiksi Saab Automobile siirtyi General Motorsille ja sieltä hollantilais-venäläiseen omistukseen. Volvo Cars siirtyi jo aiemmin Ford Motor Companyn kautta kiinalaisille. Toisaalta ruotsalaiset yhtiöt ovat yhdistyneet naapurimaiden saman alan yhtiöiden kanssa muodostaen kansainvälisessä mitassa suurempia ja kilpailukykyisempiä yrityksiä, kuten Stora Enso, TeliaSonera, TietoEnator ja Nordea. Ruotsilla on 10 ydinreaktoria sähköntuotantoon, kolme Forsmarkissa Uppsalassa lähellä Tukholmaa, kolme Oskarshamnissa (kiehutusvesi­reaktoreja) Smålandissa ja neljä Ringhalsissa (kolme painevesireaktoria ja yksi kiehutusreaktori) Hallandissa lähellä Göteborgia. Juutinrauman rannalla Malmön ja Helsingborgin välillä sijaitsevan Barsebäckin yksiköt suljettiin 1999 ja 2005. Suhde ydinvoimaan on ongelmallinen: kansanäänestyksessä 1980 hyväksyttiin ydinvoimasta luopuminen vuoteen 2010 mennessä, mutta päätös kumottiin vuonna 1997. Ydinvoimalla tuotetaan noin 50 prosenttia sähköstä, eli 65–70 TWh vuodessa. Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan Ruotsin bruttokansantuote oli vuonna 2021 noin 627 miljardia Yhdysvaltain dollaria eli noin 60 000 dollaria per capita. Se on korkeampi kuin Suomen, mutta matalampi kuin Norjan ja Tanskan. Ruotsin valtion nettovelka on noin seitsemän prosenttia bruttokansantuotteesta (2023) ja vaihtotase on vahvasti ylijäämäinen. Standard & Poor’sin mukaan Ruotsin luottoluokitus on AAA. Vuonna 2018 Ruotsi oli maailman yhdeksänneksi kilpailukykyisin maa. Liikenne Ruotsin päätieverkko on jaettu eurooppateihin (europaväg), valtateihin (riksväg) ja lääniteihin (länsväg). Vuoden 2017 lopulla maassa oli yhteensä moottoriteitä. Ruotsissa kulkevat eurooppatiet E4, E6, E10, E12, E14, E16, E18, E20, E22, E45 ja E65. Ruotsissa oli aiemmin vasemmanpuoleinen liikenne, ja maa siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen niin sanottuna H-päivänä 3. syyskuuta 1967. Ruotsin ensimmäinen rautatieyhteys avattiin vuonna 1856, ja se yhdisti Örebron ja Noran. Nykyään Ruotsissa on yhteensä noin rautateitä. Ruotsissa raideliikenne on avattu kilpailulle, mutta silti suurimmat raideliikenneyhtiöt, kuten SJ, ovat valtion omistamia. Maan ainoa metrojärjestelmä Tukholmassa avattiin vuonna 1950. Joissakin Ruotsin kaupungeissa liikennöi raitiovaunuja. Ruotsin joukkoliikenne on hyvin järjestetty ja saa valtiolta runsaasti tukea. Alueet vastaavat oman joukkoliikenteensä järjestämisestä, minkä vuoksi jokaisella alueella on yhtenäinen joukkoliikennejärjestelmä kulkumuodosta riippumatta. Junat ovat nopeampia kuin linja-autot, mutta varsinkin pohjoisessa on monia paikkoja, joihin ei pääse junalla. Nopeimmissa X2000-junissa peritään lisämaksua. Merkittäviä satamia ovat Brofjorden (Lysekilissä), Göteborg, Helsingborg, Luulaja, Malmö, Stenungsund, Tukholma, Trelleborg ja Visby. Ruotsista johtaa matkustajalaiva­yhteyksiä Suomeen, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Tanskaan, Saksaan, Puolaan ja Venäjälle. Vaikka Ruotsilla ja Tanskalla ei ole yhteistä maarajaa, Tanskaan pääsee myös maanteitse ja rautateitse maksullista Juutinrauman siltaa pitkin, joka kulkee Malmöstä Kööpenhaminaan. Ruotsissa on kaikkiaan 249 lentopaikkaa, joista 152:lla on päällystetty kiitotie. Ruotsin kansainvälisistä lentokentistä suurin on Arlanda, joka sijaitsee noin 40 kilometriä Tukholman pohjoispuolella. Muita merkittäviä kansainvälisiä lentokenttiä ovat Göteborgin Landvetterin lentoasema, Nyköpingin Skavstan lentoasema, Malmön lentoasema, Luulajan lentoasema sekä Tukholman Bromman lentoasema. Ruotsin kansallinen lentoyhtiö on yhteispohjoismainen lentoyhtiö Scandinavian Airlines (SAS). Myös esimerkiksi Lufthansalla ja Ryanairilla on suuri merkitys maan asiakaslennoissa. Pidemmille sisämaan lennoille on monia muitakin vaihtoehtoja SAS:in ohella, kuten BRA ja halpalentoyhtiö Norwegian. Suurimmat lentoyhtiöt lyhytlennoille ovat nykyään Skyways ja Nexjet, jotka tekevät myös yhteistyötä SAS:in kanssa. Myös jotkin ulkomaalaiset lentoyhtiöt, kuten Finnair, Air France, British Airways, Continental Airlines ja Aeroflot lentävät Arlandan ja jossain tapauksessa Landvetterin kautta. Arlandaan pääsee myös rautateitse pohjoisesta ja etelästä tiheillä aikaväleillä. Väestö Vuonna 2018 Ruotsin väkiluku oli 10 230 185 henkeä. Noin 85 prosenttia väestöstä elää taajamissa. Maan asukastiheys on noin 22,5 asukasta neliökilometriä kohden ja se on huomattavasti suurempi maan eteläosassa kuin pohjoisosassa. Ruotsin pohjoisin pääalue, Norlanti, käsittää yli puolet maan pinta-alasta, mutta siellä asuu vain runsas miljoona asukasta. Asukkaista valtaosa on ruotsinkielisiä, mutta Ruotsissa on myös huomattava suomalainen ja meänkielinen vähemmistö: Ethnologue-sivuston mukaan edellisiä on noin 201 000 ja jälkimmäisiä 30 000. Etnisesti saamelaisia on yhteensä noin 14 600, joista kaikki eivät puhu saamelaiskieliä. Maahanmuutosta johtuen Ruotsin väestöstä vuoden 2018 lopussa 1 955 569 henkeä eli 19,1 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä ja 2 543 420 henkeä eli 24,9 prosenttia ulkomaalaistaustaisia. Vähintään toinen vanhemmista oli syntynyt ulkomailla 3 311 312‬ eli 32 prosentilla väestöstä. Yleisimmät maahanmuuttajien lähtömaat vuonna 2018 olivat Syyria (1,82 %), Suomi (1,45 %), Irak (1,41 %), Puola (0,91 %), Iran (0,7 6%) ja Somalia (0,67 %). Yli 100 000 asukkaan kunnat Kielet Ruotsissa puhutaan pääasiassa ruotsia, joka on lainsäädännössä vuonna 2009 määritelty sekä maan pääkieleksi että viralliseksi kieleksi. Ruotsin kielellä on paljon toisistaan eroavia murteita. Yleiskielen oikeinkirjoitukseen on vaikuttanut Vadstenan luostarista 1400-luvulta alkanut perinne. Tarve puhutun kielen yhtenäistämiseen tuli kansakoulun leviämisen myötä, ja silloin suosittiin Tukholman lähiympäristön kieltä. Suurin vähemmistökieli on suomi. Euroopan unionin direktiivin johdosta viiden vähemmistökielen asema kirjattiin lakiin 1999; näitä ovat saame, meänkieli (suomen murre), suomi, romanikieli ja jiddiš. Näillä kielillä on virallinen asema valtion virastoissa, oikeudessa, päiväkodeissa ja vanhainkodeissa tiettyjen kuntien alueella. Saamen kielellä on virallinen asema Arjeplogin, Jällivaaran, Jokimukan ja Kiirunan kunnissa. Suomi ja meänkieli ovat virallisia Jällivaaran, Haaparannan, Kiirunan, Pajalan ja Ylitornion kunnissa. Vuonna 2010 uudistettu kielilaki toi suomen vähemmistökieleksi 18 kuntaan Keski- ja Etelä-Ruotsissa, ja helmikuussa 2011 vielä viiteen muuhun kuntaan. Romanilla ja jiddišillä on asema historiallisina vähemmistökielinä, ja Ruotsin hallituksella on tietty velvollisuus tukea niitä. Ruotsissa on paljon vähemmistökieliä suuren maahanmuuton seurauksena. Uskonto Ruotsalaisista 59,3 prosenttia kuului Ruotsin evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuoden 2017 lopussa. Kirkon väestöosuus, kuten myös lapsikasteet, on ollut jatkuvassa yli prosenttiyksikön laskussa. Vuonna 2017 lapsista kastettiin 42,4 prosenttia. Vuonna 2010 tehdyssä eurobarometri­kyselyssä 18 prosenttia ruotsalaisista ilmoitti uskovansa Jumalaan, 45 prosenttia ilmoitti uskovansa johonkin ylempään voimaan ja 34 prosenttia ilmoitti, ettei usko mihinkään näistä. Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan kolmannes ruotsalaisista katsoo olevansa kristittyjä. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä uskoo Jeesukseen. Kymmenessä vuodessa kuusi suurinta ruotsalaista vapaakirkkoa on menettänyt 70 000 jäsentä, mikä on 15 prosenttia niiden jäsenkunnasta. Ruotsissa oli vuonna 2008 arviolta noin 450 000 muslimia, joista neljäsosa oli uskonnollisia. Vuonna 2010 Ruotsissa oli 110 000 uskoa harjoittavaa muslimia, kun vuonna 2000 heitä oli 90 000. Joidenkin tutkimusten mukaan Ruotsin muslimeista vain 5 prosenttia harjoittaa uskoaan siten, että käyvät aina perjantairukouksissa ja rukoilevat viisi kertaa päivässä, kuten Koraani käskee tehdä. Suurin osa Ruotsin muslimeista on sunnalaisia. Koulutus Alle kouluikäisillä lapsilla on oikeus päiväkotiin (förskola). Ennen koulunkäynnin alkua lähes kaikki kuusivuotiaat käyvät esikoulun (förskoleklass). Oppivelvollisuus kestää yhdeksänvuotisen peruskoulun (grundskola) ajan, ikävuodet 7–16. Lukuvuoden 2015–2016 PISA-tutkimuksen mukaan 15-vuotiaat ruotsalaiset sijoittuvat tiedoissaan ja taidoissaan hieman OECD-maiden keskiarvon yläpuolelle. Maahanmuuttaja­taustaisten oppilaiden heikompi koulumenestys on laskenut maan PISA-tuloksia viime vuosina. Peruskoulun jälkeen ne, jotka suorittavat tasokokeen ruotsissa, englannissa ja matematiikassa, pääsevät lukioon (gymnasium). Käytännössä lähes kaikki ikäluokasta aloittaa lukion. Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa lukio-opetus käsittää korkeakouluun valmistavan koulutuksen ohella myös ammatillisen koulutuksen. Kunnallisten koulujen rinnalla on tarjolla yksityiskouluja, joita käy yhdeksän prosenttia peruskoululaisista ja 20 prosenttia lukiolaisista. Niin julkisessa kuin yksityisessä koulussa opiskelu on oppilaalle ilmaista. Koulutus on pääosin verovarojen ja kuntien rahoittamaa. Ruotsissa toimii lukuisia yliopistoja ja korkeakouluja. Suurimmat yliopistot sijaitsevat Uppsalassa, Lundissa, Göteborgissa ja Tukholmassa. Vuonna 2000 32 prosentilla ruotsalaisista 25–64-vuotiaista aikuisista oli korkea-asteen tutkinto, mikä on suunnilleen saman verran kuin Suomessa ja viidenneksi eniten OECD-maissa. Terveys Ruotsissa on hallituksen, alueiden ja kuntien vastuulla oleva, kaikille maassa asuville avoin terveydenhuoltojärjestelmä. Terveydenhuolto on pääosin verovaroin rahoitettu. Ensimmäisen asteen terveydenhuoltoon kuuluvat terveyskeskukset (vårdcentral) sekä lähihoitajat ja kotilääkärit. Toiseen asteeseen kuuluvat läänisairaalat ja kolmanteen asteeseen seitsemän eri puolilla maata olevaa yliopistollista sairaalaa. Vuonna 2015 ruotsalaisten elinajanodote oli 82,4 vuotta (miehillä 80,7 vuotta, naisilla 84,0 vuotta), mikä on maailman yhdeksänneksi korkein. Kulttuuri Vuonna 1928 pääministeri Per Albin Hansson kuvasi Ruotsia sanalla kansankoti (). Se oli hyvinvointivaltion vertauskuva vuosisadan loppuun asti. Käsitteeseen liittyi joukko yhteiskunnallisia instituutioita: päiväkodit, vanhainkodit, sairaalat, kunnalliset musiikkiopistot, ammattiliitot ja vappuparaatit. Toinen kansallisten symbolien joukko liittyy Ruotsin maaseutu­menneisyyteen: lavatanssit, juhannussalko, joulupidot. Teollistuminen ja kaupungistuminen tapahtuivat maassa myöhään. Ruotsalainen dynamiitin keksijä, kemisti ja insinööri Alfred Nobel määräsi testamentissaan omaisuutensa säätiölle, joka on jakanut vuodesta 1901 Nobel-palkintoja uraauurtavasta työstä fysiikan, kemian, kirjallisuuden, rauhan, lääketieteen sekä taloustieteen aloilta. Arkkitehtuuri Ruotsalaisella arkkitehtuurilla on vaiheikas historia. Useimmat varhaiset rakennukset tehtiin puusta, mutta keskiajalla romaaninen tyyli toi kiven kirkkojen, luostareiden ja linnojen rakennus­materiaaliksi, esimerkkinä Lundin tuomiokirkko. Goottilainen arkkitehtuuri toi vuorostaan tiilen rakennus­materiaaliksi, esimerkkinä Uppsalan tuomiokirkko. Keskiajan jälkeinen suurvaltakausi oli myös Ruotsin arkkitehtuurin suuruuden aikaa. Tuohon aikaan rakennettiin paljon kartanoita sekä muun muassa Tukholman Ritarihuone, joka edustaa palladianismia ja Drottningholmin linna, joka edustaa eurooppalaista barokkia. 1700-luvun jälkipuoliskoa leimasi kustavilainen arkkitehtuuri. Ruotsalaisen arkkitehtuurin kulta-aikaa oli 1920-luku, jonka art deco -tyyliin on palattu myöhempinäkin vuosikymmeninä. Funktionalismi tuli Skandinaviaan Tukholman näyttelyssä 1930, jossa Gunnar Asplund oli pääsuunnittelijana. Kansankodissa piti tuottaa kohtuuhintaisia toimivia asuntoja kaikille. Seuraavan neljänkymmenen vuoden ajan Ruotsin arkkitehtien tärkein tehtävä oli asuntojen suunnittelu. Tasakatot ja suuret ikkunat eivät ole käytännöllisiä pohjoisen ilmastossa ja muutenkin puhtainta funktionalismia pehmennettiin kansallisilla vaikutteilla. Asplundin Göteborgin raatihuoneen lisärakennus on puhtaaksiviljelty esimerkki tuolta kaudelta. Asplundin muita tunnettuja töitä ovat Tukholman kaupunginkirjasto ja Skogskyrkogården. Kirjallisuus Ruotsinkielisen kirjallisuuden historia alkoi riimukivistä sekä muinais­pohjoismaisista kielistä. Vanhimmat ruotsiksi kirjoitetut tekstit olivat keskiaikaiset maakuntalait. Keskiajalla lähes kaikki kirjallisuus liittyi uskontoon ja oli kirjoitettu latinaksi. Ruotsin vanhin lähdeteos on Eerikinkronikka. Ensimmäinen ruotsinkielinen romaani, Urban Hjärnen Stratonice, julkaistiin 1660-luvulla. Ensimmäisiä ruotsalaisia runoilijoita olivat Georg Stiernhielm, Lars Wivallius ja Lasse Lucidor. Tuon ajan tietokirjallisuuden uranuurtajana pidetään Olof Rudbeck vanhempaa. 1800-luvulla vallitsi ruotsalaisen romantiikan aika, jonka tunnettuja kirjailijoita ovat muun muassa Per Atterbom, Erik Stagnelius, Erik Gustaf Geijer ja Carl Jonas Love Almqvist. Hieman myöhemmin kuvioihin tulivat realismi ja naturalismi. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ruotsalaisten kirjailijoiden eturiviin kuuluivat muun muassa August Strindberg, Gustaf Fröding ja Selma Lagerlöf. Ruotsin kansallis­runoilijaksi on joskus kutsuttu 1700-luvulla elänyttä Carl Michael Bellmania tai 1800- ja 1900-luvun taitteessa elänyttä Dan Anderssonia. Ruotsiin on tullut kahdeksan kirjallisuuden nobelia. Palkinnon ovat saaneet Selma Lagerlöf (1909), Verner von Heidenstam (1916), Erik Axel Karlfeldt (1931), Pär Lagerkvist (1951), Nelly Sachs (1966), Eyvind Johnson ja Harry Martinson (1974), sekä Tomas Tranströmer (2011) August Strindbergin näytelmiä, Astrid Lindgrenin ja Selma Lagerlöfin lastenkirjoja sekä Harry Martinsonin runoja on käännetty monille kielille. Varsinkin monet Lindgrenin lapsirakkaat teokset, kuten Peppi Pitkätossu ja Vaahteramäen Eemeli, ovat saaneet suurta kansainvälistä menestystä. Etenkin 2000-luvulla myös ruotsalaiset dekkarikirjailijat, kuten Stieg Larsson ja Henning Mankell ovat nousseet maailmanmaineeseen. Kuvataide Ruotsin vanhimpia taideaarteita ovat jo ennen ajanlaskumme alkua tehdyt kalliomaalaukset. Kristinuskon saapumista seurasi uusi ikonografia, jota johti Albertus Pictor. Suurvalta-ajan taidetta leimasivat renessanssi ja barokki, ja ajan suurimpia nimiä olivat erityisesti David Klöker Ehrenstrahl sekä Erik Dahlbergh. Vähän myöhemmin pinnalle nousi rokokoo, jota myöhemmin seurasi Ruotsissa kustavilaiseksi kutsuttu tyyli. Kustavilaisuuden merkittävimpiä edustajia olivat etenkin Johan Tobias Sergel ja Alexander Roslin. 1800-luvun ruotsalaista kuvataidetta leimasivat ensin talonpoikais­maalaustaide, sitten romantiikka ja vuosisadan jälkipuoliskolla myös maisema- ja historiamaalaus. Maisemamaalaus nousi yleiseksi suuntaukseksi 1800-luvun puolivälistä lähtien, kärkinimenään Marcus Larsson. Merkittävimpiä 1800-luvun ruotsalaisia taidemaalareita ovat muun muassa Carl Fredrik Hill, Ernst Josephson ja Gustaf Cederström. 1800-luvun lopulla valtavaan kansainväliseen suosioon nousivat Anders Zorn, joka tunnetaan maalaismaisemista ja alastonkuvista sekä Carl Larsson, joka tunnetaan koti-aiheisista idyllisistä maalauksistaan. 1900-luvulla modernismi, surrealismi ja ekspressionismi alkoivat vaikuttaa ruotsalaiseen taiteeseen. Kuuluisimpia viime vuosisadan taidemaalareita olivat muun muassa Sigrid Hjertén ja Bror Hjorth. Toisen maailmansodan jälkeen ruotsalainen taide koki jonkinlaisen nousukauden. Kuvioihin tuli mukaan muun muassa konkretismi, ja ajan suuria nimiä olivat muun muassa Lennart Rodhe, Torsten Renqvist ja Carl Fredrik Reuterswärd. Postmodernin ajan tärkeimpiä taiteilijoita ovat olleet Ernst Billgren, Lars Vilks ja Miriam Bäckström. Elokuva Ruotsalainen elokuva menestyi jo varhain. Näyttelijät Greta Garbo ja Ingrid Bergman ja ohjaaja Ingmar Bergman menestyivät 1900-luvulla. Lasse Hallström, Roy Andersson ja Lukas Moodysson kuuluvat jo seuraavaan ohjaajasukupolveen. Toisen sukupolven menestyneimpiä näyttelijöitä ovat muun muassa Max von Sydow, Peter Stormare, Lena Olin ja Stellan Skarsgård. Tunnetuimpia ruotsalaisia elokuvaklassikkoja ovat muun muassa Mauritz Stillerin Gösta Berlingin taru (1924), Gustaf Molanderin Naisen kasvot (1938), Bo Widerbergin Korppikortteli (1963), Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (1982) ja Lasse Hallströmin Elämäni koirana (1985). Tunnettuja ovat myös vuosituhannen taitteesta alkaen tehdyt Beck- ja Wallander -rikoselokuvasarjat. Musiikki Ruotsalainen kansanmusiikki oli suosittua pääasiassa maalaisväestön keskuudessa 1600-luvulta 1800-luvun lopulle saakka. Eräs kansanmusiikin keskeisimpiä elementtejä oli pelimannimusiikki, johon kuuluivat viulunsoitto sekä erilaiset tanssit ja marssit. Ruotsalaisen musiikin isänä pidetään barokkisäveltäjä Johan Helmich Romania. Ruotsin kansallisrunoilija Carl Michael Bellman on sanoittanut monia ruotsalaisia kansanlauluja. Klassisen musiikin piiristä tunnettuja ovat myös muun muassa Jenny Lind, Franz Berwald ja Jussi Björling. Evert Taube jatkoi perinnettä lauluntekijänä. Ruotsin populaarimusiikki­maailmasta monet kevyen musiikin tähdet ja yhtyeet tunnetaan kansainvälisesti, muun muassa Abba, Roxette, Meja ja The Cardigans. Myös heavy metal -yhtye Sabaton on Ruotsista. Uudemman polven klassisia laulajia ovat olleet Birgit Nilsson, Anne-Sofie von Otter ja Nikolai Gedda. Säveltäjistä tunnetuimpia ovat muun muassa Wilhelm Stenhammar, Hugo Alfvén ja Kurt Atterberg sekä nykysäveltäjistä Anders Hillborg. Erityisen leimallista ruotsalaisessa musiikkikulttuurissa on muun muassa kuorolaulu, huuliharpun käyttö sekä dansband-yhtyeet. Ruotsi on toiseksi menestynein maa Eurovision laulukilpailussa kuudella voitollaan. Vain Irlanti on voittanut Euroviisut useammin kuin Ruotsi. Ruoka ja juoma Ruotsalaisessa ruokakulttuurissa käytetään paljon kalaa, lihaa, perunoita ja maitotuotteita. Mausteita käytetään melko niukasti. Suosittuja ruokalajeja ovat muun muassa graavilohi, hapansilakka, hernekeitto, janssoninkiusaus, lihapyörykät, näkkileipä, pyttipannu ja skagenröra. Smörgåsbord on yleisnimi buffetaterialle, johon sisältyy monenlaisia ruokalajeja sekä snapseja. Varsinkin alkusyksyllä järjestetään monesti rapujuhlia. Kahvia juodaan paljon. Vuosina 2008–2010 Ruotsissa kulutettiin puhdasta alkoholia vuodessa 9,2 litraa 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti. Suosituimpia alkoholijuomia ovat viini ja olut. Väkevistä alkoholijuomista suosittuja ovat etenkin akvaviitti ja punssi. Ruotsalaisten ruokavaliossa on nykyisin kansainvälisiä elementtejä: pizzaa, pastaa ja kiinalaista ruokaa. Perinteinen kotiruoka, husmankost, koostuu perunasta, lihasta tai kalasta ja kastikkeesta. Maailmanperintökohteet Unescon maailmanperintö­luettelossa on Ruotsista 13 kulttuurikohdetta, yksi luontokohde eli Höga Kusten/Merenkurkun saaristo, yhteinen Suomen kanssa ja yksi ”sekakohde”, Laponia. Kulttuurikohteet ovat Tanumin kalliopiirrokset pronssikaudelta, Etelä-Öölannin monipuolinen maatalousmaisema joka on ollut asutettuna esihistorialliselta ajalta asti, Birka ja Hovgården viikinkiajalta, Suuren kuparivuoren kaivosalue Falunissa 1200-luvulta, Visbyn hansakaupunki, Gammelstadin kirkonkylän puutalot ja 1400-luvun kirkko Luulajassa, 1600-luvun markkinajohtaja Engelsbergin terästehdas, Karlskronan satamakaupunki 1600-luvulta, Drottningholmin kuninkaallinen tila 1700-luvulta, Skogskyrkogården 1900-luvun alusta sekä Grimetonin radioasema 1920-luvulta. Urheilu Ruotsi on erittäin menestynyt maa sekä kesä- että talviurheilulajeissa, joissa molemmissa Ruotsissa on hyvät harjoittelu­olosuhteet. Maa on saanut kansainvälistä menestystä erityisesti jalkapallossa, jääkiekossa, golfissa, hiihdossa, yleisurheilussa ja tenniksessä. Olympialaisiin Ruotsi on osallistunut joka kerta, lukuun ottamatta St. Louisin kisoja 1904. Ruotsi on isännöinyt kesäolympialaisia kertaalleen, kun ne järjestettiin 1912 Tukholmassa. Lisäksi Tukholmassa kilpailtiin vuoden 1956 kesäolympialaisten ratsastuskilpailut Australian karanteenilakien vuoksi. Kaikki muut lajit kilpailtiin Melbournessa. Ruotsissa on lisäksi järjestetty muun muassa jalkapallon MM-kilpailut 1958, EM-kilpailut 1992, yleisurheilun MM-kilpailut 1995 ja useasti hiihdon ja jääkiekon maailmanmestaruus­kilpailut. Jalkapallo on Ruotsin suosituin urheilulaji. Jalkapallomaajoukkue on voittanut kultaa olympialaisissa 1948, hopeaa MM-kilpailuissa 1958 sekä pronssia MM-kilpailuissa 1950 ja MM-kilpailuissa 1994. Maajoukkue on pelannut MM-kisojen lopputurnauksessa 11 kertaa. Marraskuussa 2011 se oli FIFA-rankingissa sijalla 18. Tunnetuimpia pelaajia ovat olympiavoittajat Gunnar Gren, Gunnar Nordahl, joka on italialaisen huippuseura AC Milanin kautta aikojen paras maalintekijä, ja Nils Liedholm sekä Tomas Brolin, Thomas Ravelli ja Zlatan Ibrahimović. Ruotsin jääkiekkomaajoukkue, Tre Kronor, on voittanut kaksi olympiakultaa ja yhdeksän maailmanmestaruutta. Ruotsin jääpallomaajoukkue on eräs kautta aikain perinteikkäimmistä ja menestyksekkäimmistä maajoukkueista. Ruotsin salibandymaajoukkue on voittanut seitsemän maailmanmestaruutta ja kaksi MM-hopeaa. Ruotsi on myös menestynein maa käsipallon miesten maailman- ja Euroopan-mestaruus­kilpailuissa. Brännboll on Ruotsissa suosittu baseballin ja pesäpallon lähisukulaispeli, jota harrastetaan lähinnä amatööritasolla puistoissa, eikä sillä ole varsinaista organisoitua toimintaa. Jääkiekon lisäksi monet muutkin talviurheilulajit ovat suosittuja. Vuosittain järjestettävä 90 kilometrin mittainen Vaasahiihto on maailman suurin hiihtotapahtuma. Tunnettuja ruotsalaisia maastohiihtäjiä ovat nelinkertainen olympiavoittaja Gunde Svan ja yhdeksän olympiamitalia voittanut Sixten Jernberg. Muita menestyneitä talviurheilijoita ovat alppihiihtäjät Ingemar Stenmark ja Anja Pärson sekä taitoluistelua kehittänyt Gillis Grafström. Tennispelaajat Björn Borg, Mats Wilander ja Stefan Edberg kuuluvat lajin kautta aikojen parhaimpiin. Borg voitti 11 Grand Slam -turnausta, Wilander 7 ja Edberg 6. Menestynein golfinpelaaja on Annika Sörenstam. Kuuluisia yleisurheilijoita ovat Carolina Klüft, Patrik Sjöberg ja Stefan Holm. Kesäolympialaisissa eniten mitaleita ovat saaneet ampuja Alfred Swahn (9 mitalia) ja meloja Gert Fredriksson (8 mitalia). Tiedotusvälineet Ruotsin sähköistä mediaa hallitsi pitkään lupamaksu­rahoitteinen julkinen palvelu, jota hoitaa Sveriges Television eli SVT. Sen tärkein kilpailija on vuonna 1992 perustettu kaupallinen TV4. Maa siirtyi digitaalitelevisioon varhain; analogiset lähetykset lopetettiin vuonna 2007. Monissa kotitalouksissa on kaapeli- tai satelliitti­vastaanotin. Ensimmäiset kaupalliset radioasemat aloittivat vuonna 1993, ja niitä on nykyisin yli sata. Dagens Nyheter on Ruotsin suurin aamulehti. Ruotsin tärkeimmät iltapäivälehdet ovat vuonna 1830 perustettu Aftonbladet sekä vuonna 1944 perustettu Expressen. Sanomalehtien tilaaminen kotiin on yleistä, ja ruotsalaiset ovat maailman ahkerimpien sanomalehtien lukijoiden joukossa. Maassa ilmestyy kuusi päivittäistä sanomalehteä: Tukholmassa Aftonbladet, Dagens Nyheter, Expressen ja Svenska Dagbladet, Göteborgissa Göteborgs-Posten ja Malmössä Sydsvenska Dagbladet. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Ruotsi Google Maps -karttapalvelussa VisitSweden – Ruotsin matkailun virallinen verkkosivusto 41.2 Pohjoismaat Seulonnan keskeiset artikkelit

1010

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rationaaliluku

Rationaaliluku

Rationaalilukujen joukko (ℚ) on reaalilukujen joukon osajoukko, jonka jäsenet voidaan esittää kahden kokonaisluvun osamääränä eli murtolukuna muodossa : . Tässä lukua m kutsutaan osoittajaksi ja lukua n nimittäjäksi. Murtoluku on siis kaikille rationaaliluvuille yhteinen esitysmuoto. Samaa rationaalilukua voi esittää useilla erilaisilla murtoluvuilla; yhtäsuuruuden k/l = m/n välttämättömänä ja riittävänä ehtona on yhtälö kn = lm edellyttäen ettei ln ole 0 (ristiin kertominen). Kaikki kokonaisluvut kuuluvat rationaalilukujen joukkoon, sillä kun n=1, niin m/n=m. Rationaalilukujen joukkoa merkitään merkillä ℚ. Se on lukukunta eli reaalilukujen ja samalla myös kompleksilukujen kunnan ℂ sellainen osajoukko, joka sisältää kaikkien alkioidensa käänteisalkiot ja on suljettu yhteen- ja kertolaskun suhteen. ℚ on kaikkein suppein lukukunta. Reaalilukuja, jotka eivät ole rationaalilukuja, sanotaan irrationaaliluvuiksi. Jos murtoluvun nimittäjällä on vähintään kaksi erisuurta positiivista alkutekijää, niin murtoluku voidaan hajottaa osamurtoluvuiksi, joiden nimittäjät ovat yksinkertaisempia (alkuluvun potensseja). Esimerkiksi: . Nollan ja yhden välillä oleva rationaaliluku voidaan hajottaa myös niin sanotuiksi egyptiläisiksi murtoluvuiksi. Rationaalilukuja on numeroituvasti ääretön määrä. Katso myös Fareyn jono Kunta Laventaminen Supistaminen Yhteismitallisuus (matematiikka) Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

1011

https://fi.wikipedia.org/wiki/Reaaliluku

Reaaliluku

Reaaliluvut voidaan kuvailla havainnollisesti eri tavoin: yksi tapa on sanoa, että niihin luetaan sekä rationaaliluvut (kuten 2 tai 2/3) että irrationaaliluvut (kuten tai neliöjuuri 2). Toinen tapa on taas havainnollistaa reaalilukuja lukusuoran pisteinä. Matematiikassa tarvitaan kuitenkin täsmällistä määritelmää, joten määrittely käydään läpi tässä artikkelissa seuraavaksi. Reaalilukujen havainnollinen määritelmä Reaalilukujen joukko koostuu rationaaliluvuista ja irrationaaliluvuista. Rationaaliluvuksi kutsutaan lukua, jonka desimaalikehitelmä on päättyvä tai päättymätön jaksollinen, ja irrationaaliluvuksi lukua, jonka desimaalikehitelmä on päättymätön ja jaksoton. Esimerkiksi ja ovat rationaalilukuja, ja 0,1010010001... ja ja ovat irrationaalilukuja. Reaaliluvut ja suoran pisteet vastaavat täysin toisiaan. Vaikka tämä määritelmä kelpaa koulumatematiikkaan, se ei ole täsmällinen, koska nyt herää kysymys, mitä luku ja desimaalikehitelmä tarkoittavat. Siksi reaaliluvut määritellään nykymatematiikassa aivan toisesta lähtökohdasta. Reaalilukujen aksiomaattinen määritelmä Tarkastellaan abstraktia joukkoa , jossa on määritelty abstrakti yhteenlasku , abstrakti kertolasku (missä piste jätetään usein kirjoittamatta) ja abstrakti järjestysrelaatio . Algebrallinen struktuuri on täydellinen järjestetty kunta eli reaalilukujen kunta, jos sillä on seuraavassa mainitut algebralliset ominaisuudet, järjestysominaisuudet ja täydellisyysominaisuus. Reaalilukujen algebralliset ominaisuudet (A1) Yhteenlaskun vaihdantalaki: Kaikilla on . (A2) Yhteenlaskun liitäntälaki: Kaikilla on . (A3) Nollan olemassaolo: On olemassa sellainen reaaliluku , että kaikilla on . (A4) Vastaluvun olemassaolo: Jokaista reaalilukua kohti on olemassa sellainen reaaliluku , että . Merkitään . (A5) Kertolaskun vaihdantalaki: Kaikilla on . (A6) Kertolaskun liitäntälaki: Kaikilla on . (A7) Ykkösen olemassaolo: On olemassa sellainen reaaliluku , että kaikilla on . (A8) Käänteisluvun olemassaolo: Jos ja , niin on olemassa sellainen , että . Merkitään . (A9) Osittelulaki: Kaikilla on . Reaalilukujen järjestysominaisuudet (J1) Refleksiivisyys: Kaikilla on . (J2) Antisymmetrisyys: Olkoon . Jos ja , niin . (J3) Transitiivisuus: Olkoon . Jos ja , niin . (J4) Vertailullisuus: Kaikilla on tai . (J5) Järjestyksen säilyminen yhteenlaskussa: Olkoon . Jos , niin . (J6) Ei-negatiivisuuden säilyminen kertolaskussa: Olkoon . Jos ja , niin . Reaalilukujen täydellisyysominaisuus Jos algebrallisella struktuurilla on ominaisuudet (A1)–(A9), niin kyseessä on kunta. Jos sillä on lisäksi ominaisuudet (J1)–(J6), niin se on järjestetty kunta. Paitsi reaaliluvut myös rationaaliluvut muodostavat järjestetyn kunnan. Tarvitaan siis vielä sellainen ominaisuus, joka on reaalilukujen joukolla mutta ei ole rationaalilukujen joukolla . Joukon epätyhjä osajoukko on ylhäältä rajoitettu, jos on olemassa sellainen reaaliluku , että kaikilla on . Tällöin on joukon yläraja. (T) Täydellisyys: Joukon jokaisella epätyhjällä ylhäältä rajoitetulla osajoukolla on pienin yläraja. (Toisin sanoen, jokaisen tällaisen osajoukon ylärajojen joukossa on pienin luku.) Joukolla ei ole täydellisyysominaisuutta. Esimerkiksi niiden rationaalilukujen joukko, joiden neliö on lukua 2 pienempi, on epätyhjä ja ylhäältä rajoitettu, mutta sillä ei ole (rationaalista) pienintä ylärajaa. Reaalilukujen konstruointi rationaaliluvuista Kun rationaalilukujen joukko oletetaan tunnetuksi, reaalilukujen joukko voidaan konstruoida käyttämällä Dedekindin leikkauksia tai Cauchyn jonoja. Edellinen tapa tarkoittaa havainnollisesti, että reaaliluku määritellään sen kaikkien rationaalisten alalikiarvojen joukkona. Jälkimmäinen tarkoittaa havainnollisesti, että reaaliluku määritellään kaikkina mahdollisina sitä kohti suppenevina rationaalilukujonoina. Siis, kun oletetaan tunnetuksi, reaalilukujen aksioomajärjestelmälle (A1)–(A9), (J1)–(J6), (T) voidaan muodostaa malli, joten reaaliluvut "ovat olemassa". Voidaan todistaa, että kaikki tämän aksioomajärjestelmän mallit ovat keskenään isomorfisia, mikä havainnollisesti tarkoittaa, että niiden matemaattinen rakenne on täysin sama ja ne eroavat toisistaan vain merkintöjen osalta. Reaalilukujen joukon ylinumeroituvuus Cantorin diagonaalimenetelmällä voidaan osoittaa, että reaalilukujen joukko on ylinumeroituva. Katso myös Kompleksiluku Lähteet Browder, A.: Mathematical Analysis: An Introduction. Springer, 1996. Ebbinghaus, H-D.; Hermes, H.; Hirzebruch F.; Koecher, M.; Mainzer, K.; Neukirch, J.; Prestel, A.; Remmert, R.: Numbers. Corrected 3rd printing. Springer, 1995. Lindelöf, E.: Johdatus korkeampaan analyysiin. 4. p. WSOY, 1956. Myrberg, Lauri: Differentiaali- ja integraalilaskenta korkeakouluja varten. Osa I. 7. p. Kirjayhtymä, 1999. ISBN 951-26-0936-3. Myrberg, Lauri: Differentiaali- ja integraalilaskenta korkeakouluja varten. Osa II. 4. p. Kirjayhtymä, 1995. ISBN 951-26-0994-0. Rudin, W.: Principles of Mathematical Analysis. 3rd ed. McGraw-Hill, 1976. ISBN 0-07-054235-X. Kirjallisuutta Reaaliluvut Seulonnan keskeiset artikkelit

1013

https://fi.wikipedia.org/wiki/RFC

RFC

RFC:t (Request for Comments) ovat IETF-organisaation (Internet Engineering Task Force) julkaisemia Internetiä koskevia standardeja. Myös jotkin muut järjestöt ovat kutsuneet dokumenttejaan RFC:iksi. Kaikki Internet-standardit julkaistaan RFC:inä, mutta vain pieni osa RFC:istä on standardeja. RFC:t ovat sisällöltään ja asemaltaan hyvin kirjava joukko asiakirjoja, jotka kuvaavat Internetin erilaisia käytäntöjä, lähinnä teknisten menettelyjen järjestelmiä eli protokollia. Ensimmäisen RFC:n () kirjoitti Steve Crocker 7. huhtikuuta 1969 otsikolla Host Software. RFC:iden joukossa on myös kepposia. Perinteisesti sellainen julkaistaan ainakin aprillipäivänä. RFC editorin sivuilla on yleiskatsaus RFC:ihin sekä RFC FAQ. Ohion valtionyliopiston sivulla Internet Requests for Comments (RFC) luetellaan ja lyhyesti kommentoidaan eräitä tavallisille Internetin käyttäjille tai Internetin tekniikoihin vastaperehtyvälle kiinnostavimpia RFC:itä kuten Internet Users’ Glossary (joka tosin on aika vanha). Hyödyllinen on varmaankin myös Users’ Security Handbook, joka on suomennettu nimellä Tietokoneen käyttäjän turvaopas. Ne kuuluvat RFC:iden ns. FYI-sarjaan (For Your Information), johon kuuluvat dokumentit ovat laajalle yleisölle tarkoitettuja informatiivisia juttuja; tosin osa niistä on sisällöltään vanhentuneita. Sen sijaan "standardointiuralla" olevat RFC:t ovat usein teknisiä ja alan asiantuntijoille tarkoitettuja. Dokumentit voivat olla informatiivisella tai kokeellisella statuksella, jolloin ne eivät vastaa standardia. Dokumentit voivat kuvata tulevaa standardia (ehdotettu tai hahmotelma) ennen varsinaista standardin tilaa (Internet Standard). Dokumentit voivat olla myös historiallisella () statuksella. Teknisen kirjoituksen sanastosta ja käytännöistä on . RFC:n historiaa on koottu yhdeksi dokumentiksi 30 Years of RFCs . Lähteet Aiheesta muualla Jukka Korpelan RFC-opas Lista kaikista RFC:istä Internet-standardit

1014

https://fi.wikipedia.org/wiki/Romanit

Romanit

Romanit ovat pohjoisen Intian alueelta joskus vuosien 400–1100 välillä lähtenyt kansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa. Kaakkois-Eurooppaan romanit tulivat 1300-luvulla. 1400-luvulla heitä alkoi siirtyä Länsi-Eurooppaan ja myöhemmin myös Suomeen. Romanien tarkkaa kokonaismäärää on vaikea arvioida, sillä he eivät aina näy väestönlaskennoissa, mutta Euroopan unionin alueella heitä elää arvioiden mukaan yli 10 miljoonaa ja Amerikassakin noin kaksi miljoonaa. Osa romaneista puhuu edelleen romanikieltä, joka kuuluu indoarjalaisiin kieliin. Romaneilla ei enää ole omaa uskontoa, vaan he ovat kristittyjä tai muslimeja, mutta joitain vanhoja intialaisia piirteitä heidän uskonnollisissa käsityksissään on edelleen säilynyt. Romanit ovat perhekeskeisiä ja yhteisöllisiä, ja etenkin heidän rituaalipuhtaussääntönsä ovat pitäneet heidät erillään valtaväestöstä. Romanit ovat perinteisesti olleet valtaväestöä huonommassa asemassa. Heitä on historiansa aikana vainottu ja vainotaan edelleen useissa maissa, etenkin Itä-Euroopassa. 1900-luvulla romanit joutuivat uuden ongelman eteen yhteiskunnan muuttumisen myötä, sillä heidän vanhat elinkeinonsa ja kiertelevä elämäntyylinsä eivät vaivatta nivelly nyky-yhteiskuntaan. Nykyään romanit esimerkiksi Suomessa ovatkin siirtyneet valtaväestön tapaiseen paikallaan asumiseen. Nimitykset Romaneista on käytetty useita eri nimityksiä. Jotkin nimityksistä ovat romanien itse käyttämiä, toiset valtaväestön käyttämiä. Kaikkien romanien yhteisnimitys, romanikielinen rom ('mies', 'ihminen') hyväksyttiin romanien konferenssissa Lontoossa 1971. Romanit itse käyttävät toisistaan usein heimon nimeä tai tiettyä ammattia harjoittavan alaryhmän nimeä: esimerkiksi kaldarash tarkoittaa seppiä ja metallityöläisiä ja lovari hevostenhoidon ja kaupan ammattilaisia. Suomessa romaneja on kutsuttu vanhastaan mustalaisiksi, mutta nimitys on nykyisin useimpien romanien mielestä loukkaava. Suomen romanifoorumin mukaan henkilökohtaisessa keskustelussa nimitystä voi kuitenkin käyttää oikealla sävyllä puhuttaessa, mutta julkisissa tilaisuuksissa ja kirjallisissa esityksissä sitä pitää välttää. Sana tulee ilmeisesti ruotsinkielisestä "svart tattare" -nimityksestä. Suomessa romaneita on kutsuttu joskus myös tattareiksi. Koska romanien arveltiin joskus olleen lähtöisin Egyptistä ja koska he asuivat 1100-luvulla Kreikassa "Pikku-Egyptiksi" nimitetyssä paikassa, joihinkin kieliin on jäänyt heistä egyptiläisyyteen viittaava nimitys, kuten englannin gypsy tai espanjan gitano. Joissakin kielissä heidän nimensä tulee bysanttilaisesta athinganoi-uskonlahkosta, kuten saksan Zigeuner tai ranskan tsigane. Lukumäärä Euroopassa asuu arvioiden mukaan 10–12 miljoonaa romania. Romaniassa on arvioiden mukaan 1,85 miljoonaa romania, Venäjällä, Bulgariassa, Espanjassa ja Unkarissa romaneja on kussakin arviolta 700 000–900 000 ja monessa muussakin Euroopan maassa yli 100 000. Turkissa romaneja saattaa olla 2,75 miljoonaa. Amerikoissa romaneja on 1–3 miljoonaa, joista Brasiliassa 800 000 ja Yhdysvalloissa noin miljoona. Suomessa romaneja on noin 11 000. Eri maiden virallisten tilastojen ja epävirallisten arvioiden välillä on usein huomattavia eroja. Romanien määrää on vaikea laskea, sillä he ovat liikkuvaisia, heillä ei usein ole henkilöasiakirjoja, eivätkä he halua määritellä itseään romaneiksi heikohkon romani-identiteettinsä ja syrjinnän pelon vuoksi. Esimerkiksi Romanian väestönlaskennan 2002 mukaan romaneja oli maassa vain 535 000, Bulgariassa vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan 325 000, Turkissa 500 000 ja Unkarissa 309 000. Ryhmät Euroopan romanit voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: roma, sinti (myös manouche) ja kale. Näistä romat kattavat noin 87–88 prosenttia Euroopan koko romaniväestöstä. Romat jakautuvat alaryhmiin, kuten kalderaš ('kuparisepät'), lovari ('hevoskauppiaat'), gurbeti, churari ('siiviläntekijät') ja ursari ('karhuntanssittajat'). Kalet kattavat noin 10 prosenttia Euroopan koko romaniväestöstä. Heitä asuu Pyreneiden niemimaalla ja Etelä-Ranskassa, ja myös Suomessa on kaalee-ryhmä. Sintejä asuu lähinnä Euroopan saksankielisillä alueilla, Benelux-maissa ja Ruotsissa. Toinen tapa jakaa romanit on heidän puhumiensa murteiden pohjalta: Balkanin romanit, Valakian (Romanian) romanit, Karpaattien romanit ja Pohjoismaiden romanit. Jokainen ryhmä jakautuu edelleen useisiin alaryhmiin: esimerkiksi Suomen kaalet kuuluvat Pohjoismaiden romaneihin. Tunnukset Romanien lippu edustaa romanikansaa. Lipun sininen väri symboloi taivasta, vapautta, hengellisyyttä ja ikuisuutta, ja vihreä luontoa, maata, hedelmällisyyttä ja elämän käsin kosketeltavia puolia. Punainen 16-puolainen pyörä muistuttaa Intian lipun chakraa ja muistuttaa siten romanien alkuperästä. Se symboloi hevosten vetämiä vankkureita, matkustamista, kasvua ja kehitystä. Romanien kansallislaulu on Žarko Jovanovićin säveltämä "Gelem, Gelem". Romanien kansallispäivä on 8. huhtikuuta. Silloin pyritään nostamaan esiin romanivähemmistön ongelmat eri puolilla Eurooppaa. Historia Alkuperä Romanien alkuperäinen kotimaa on Intian Punjabin maakunta. Kielitieteellisesti asia osoitettiin 1700-luvun lopulla, lisää todisteita on löytynyt hindujen mytologiasta, ja lopullisesti asia on vahvistunut uusilla geenitutkimuksilla. Toisaalta L. Arvi P. Poijärven mukaan kielitieteellinen tutkimus on pitänyt mahdollisena myös Keski-Intiaa tai Dardistania Hindukušin alueella. Romanien oletetaan asuneen Intiassa viimeistään ajanjaksolla 450–950 jaa. Intiassa on edelleen n. 10 miljoonaa ihmistä, joiden kieli ja kulttuuri muistuttavat romanien kieltä ja kulttuuria. Se osoittaa, että kaikki romanit eivät lähteneet vaeltamaan muualle. Romaneilla on myös arveltu olleen seemiläinen alkuperä, sillä heidän puhtaussäännöksensä ja yksijumalaisuutensa viittaavat seemiläisiin uskontoihin. Joidenkin tutkijoiden mukaan sintien ja kaaleiden romaniryhmät saattoivat siirtyä Babylonin vankeudesta Pohjois-Intiaan. Vaelluksen alku Romanien vaelluksesta on esitetty ristiriitaisia teorioita, kunnes 2012 julkaistu geenitutkimus selvensi asiaa. Geenitietojen nojalla romanit lähtivät Intiasta noin vuonna 500 jaa. He kulkivat Keski-Aasian ja Lähi-idän kautta, siis Persian ja Armenian kautta juurikaan sekoittumatta näiden väestöihin. Eurooppaan romanit tulivat Balkanin kautta, luultavimmin Bulgariasta, mistä romanit alkoivat levittäytyä muualle vuoden 1100 tienoilla. Genomisekvensoinnista on päätelty, että romanit kohtasivat matkalla pullonkauloja. Vain alle puolet Intiasta lähteneestä populaatiosta pääsi Eurooppaan. Balkanilta matkaansa jatkaneista katosi noin 30 %. Euroopassa romanipopulaatiot eristyivät toisistaan. Sukulaisavioliitot olivat tavallisia, mikä esti sekoittumisen valtaväestöön. Balkanilla romanit eivät sekoittuneet paikallisväestöön, mutta näin tapahtui menneisyydessä etenkin Pyreneitten niemimaalla. Syitä romanien lähtöön Intiasta ei ole varmuudella selvitetty. Suomen romaneja tutkinut professori Martti Grönfors uskoo teoriaan, jonka mukaan romanien menestys eri maissa perustui siihen, että he täyttivät yhteiskunnissa esiintyneen aukon: romanit tekivät niitä töitä, jotka eivät muille kelvanneet tai jotka olivat jopa kiellettyjä. Uusi tietosanakirja kertoo romaneista vuonna 1964 seuraavasti: "Toimeentulonsa he hankkivat tav. erilaisilla käsityö- ja paria-ammateilla, hevoskaupalla, povauksella ja soitolla, nuoret tytöt myös tanssimalla." Grönforsin mukaan romanikulttuurissa oli arvostettua se, mikä muualla torjuttiin. Intiassa torjuttuihin kastittomien ammatteihin kuuluivat mm. hevoskauppa, ennustaminen, eläinten käsittely ja kauppa, sepäntyöt sekä ammattimainen tanssiminen, laulaminen ja soittaminen. Keski-Aasian ja Lähi-idän islamilaisissa maissa laulu ja soitto olivat kiellettyjä, mutta tehtävä voitiin antaa orjille, joiden esityksistä nautittiin. Euroopassakaan julkista esiintymistä ei hyväksytty, mutta sääntöä pääsivät väistämään kiertolaiset, jotka liikkumalla välttivät rangaistuksen. Myös Venäjällä kirkko ja valtio vainosivat kiertäviä näyttelijöitä eli skomoroheja. Hevoskauppa oli myös vieroksuttua, samoin povaus, joka oli lähellä noituutta. Hevonen tarjosi romaneille sekä elinkeinon että tavan siirtyä nopeasti paikasta toiseen, mikä vapautti heidät kantaväestöön kohdistuneesta valvonnasta. Yhden teorian mukaan romanit olivat alun perin Luoteis-Intian Rajputin kuningaskunnissa eläneitä alempikastisia hinduja: käsityöläisiä, maanviljelijöitä ja muita työläisiä, jotka palvelivat hallitsevaa sotilasluokkaa ja bramiineja. Kun Ghaznin hallitsija Mahmud Ghaznilainen alisti nämä kuningaskunnat 1000-luvun alussa, hän värväsi intialaiset perheineen kuningaskuntaansa sotilaiksi omaan etniseen yksikköönsä. Turkkilaisten valloitettua Ghaznin suuri osa näistä joukoista siirtyi turkkilaisten riveihin tai pakolaisiksi Armeniaan ja myöhemmin sieltä edemmäs länteen. Eräiden ranskalaistutkijoiden mukaan romaneilla oli kolme pääryhmää: romit, lomit ja domit. Romit vaelsivat Bysantin kautta Eurooppaan, lomit Armeniaan ja Turkkiin, ja domit Palestiinaan. Domien ja romien kielet mahdollisesti erkaantuivat toisistaan jo Intiassa, ja ryhmät lähtivät sieltä eri muuttoaalloissa. Siirtyminen länteen neljässä aallossa Romanien ensimmäinen muuttoaalto länteen alkoi 1400-luvulla. Böömiin saapui romaneja vuonna 1418, muualle Itä-, Keski- ja Länsi-Eurooppaan 1400-luvulla, ja Venäjälle 1700–1800-luvuilla, joskin ensimmäiset olivat saapuneet jo vuonna 1501. Pariisiin romaneja saapui ensi kertaa noin vuonna 1427, ja samoihin aikoihin heitä tuli Italiaan ja Belgiaan sekä Espanjaan, minne heitä saattoi tulla myös Pohjois-Afrikasta. Britteinsaarille muodostui romaniyhteisö 1400- ja 1500-luvuilla. Pohjoismaihin romanit tulivat 1500-luvulla. Heitä tuli ehkä ensin Tanskaan, mahdollisesti Skotlannista, ja Tanskasta Ruotsiin vuonna 1512. Romaneja on tullut Pohjoismaihin myös Venäjän kautta. Suomen romanit ovat luultavasti alun perin lähtöisin Puolasta, Saksasta ja Skotlannista. Suomeen romanit tulivat Ahvenanmaan kautta joskus 1500-luvun aikana. Yleisesti heidän uskotaan tulleen Ruotsin kautta, mutta on myös mahdollista, että he tulivat Baltiasta. Romaneilla oli joidenkin lähteiden mukaan uusille paikkakunnille saapuessaan esittää korkea-arvoisten hallitsijoiden kirjoittamia suosituskirjeitä, joiden mukaan romanit olivat Egyptistä tai jostain toisesta maasta pakenevia pyhiinvaeltajia. Näiden kirjeiden ansiosta romaneja kohdeltiin vielä 1400-luvun puoliväliin asti Länsi-Euroopassa kunnioittavasti ja avuliaasti. Alkuperäinen kirje saattoi olla aito, Unkarin kuningas Sigismundin vuonna 1417 kirjoittama. Romanien saapuminen Länsi- ja Etelä-Euroopan kaupunkeihin noudatti yleensä samaa kaavaa. Tulijat otettiin 1400-luvun alkupuolella ystävällisesti vastaan, ja heille annettiin almuja ja ruokaa. Hopeisia korvakoruja käyttäviä tummaihoisia romaneja pidettiin eksoottisina ja kiehtovina vieraina, ja povaajat saivat runsaasti asiakkaita. Jonkin ajan kuluttua kaupunkilaisten mieli kuitenkin muuttui, ja romanit karkotettiin syytettyinä varastelusta ja muista pikkurikoksista sekä valheellisista ennustuksista. Usein viranomaisia häiritsi myös romanien epäsiisteys ja ryysyiset vaatteet, eikä heidän kertomuksiinsa aristokraattisesta tai uskonnollisten katumuksentekijöiden taustasta enää uskottu. Kun romanien uutuudenviehätys oli himmentynyt 1400-luvun loppupuolelle tultaessa, heitä alettiin kieltää edes tulemasta kaupunkeihin, ja he kohtasivat syrjintää kaikkialla minne menivätkin. 1500-luvulta alkaen moni maa määräsi heidät kokonaan karkotettavaksi. Tällaisia lakeja oli noihin aikoihin kuitenkin vaikea panna toimeen, ja romanit saivatkin usein liikkua käytännössä melko vapaina. Itävalta-Unkarin hallitsijat Maria Teresia ja Joosef II pyrkivät 1700-luvun puolivälin jälkeen assimiloimaan romanit pakolla. Tämä pyrittiin saavuttamaan esimerkiksi kieltämällä romaneilta kiertolaiselämä, rinnakkainen oikeusjärjestelmä ja julkinen romanikielen käyttö sekä jakamalla heille maata maanviljelyä varten. Romanit kuitenkin torjuivat yritykset ja pakenivat maasta. Valakiassa, nykyisessä Romaniassa, romanit orjuutettiin pian saapumisensa jälkeen useiksi vuosisadoiksi aina 1850-luvulle asti. Romanian romanien orjuuden syistä ei ole varmuutta. He saattoivat tulla maahan sen valloittaneiden tataarien orjina 1241, tai heistä tehtiin orjia vasta Romaniassa, sillä maassa tarvittiin työvoimaa, etenkin seppiä. 1400-luvun lopun jälkeen kaikki maan orjat olivat romaneja. Orjat jakautuivat kolmeen luokkaan: kruunun, luostareiden ja pajarien orjiin. Kruunun romanit tekivät sekalaisia töitä, pajarien orjat olivat lähinnä palvelijoita, ja luostarien orjat lähinnä maatyöläisiä. Omistaja saattoi rangaista orjiaan tai myydä heidät pois, eivätkä orjat saaneet omistaa maata. He saivat yleensä kuitenkin liikkua vapaasti. Romanien toinen muuttoaalto länteen tapahtui 1800-luvulla, kun romanit vapautettiin Romaniassa orjuudesta 1800-luvun puolivälissä. Sen seurauksena heitä muutti paljon länteen ja Venäjälle. Romaneja lähti myös Euroopan ulkopuolelle Afrikkaan, Australiaan ja Amerikkaan. Suurimmat muuttoaallot Yhdysvaltoihin 1800-luvulla olivat Britteinsaarilta 1850 ja Itä-Euroopasta vuoden 1864 jälkeen. Romanien kolmas muuttoaalto länteen tapahtui 1900-luvun alun poliittisten tapahtumien mullistuksessa. Tällöin romaneja muutti myös Yhdysvaltoihin, Meksikoon ja Brasiliaan. Neljäs muuttoaalto alkoi 1960-luvulla. Silloin lähinnä jugoslavialaisia romaneja lähti etsimään työtä Länsi-Euroopasta. Tämä muuttoaalto jatkuu edelleen. Sosialismin aika oli Itä-Euroopan romaneille melko hyvää, sillä tasapäistävä politiikka paransi heidän asemaansa, ja raskaat teollisuustyöt olivat melko hyvin palkattuja. Toisaalta sosialistiset toimenpideohjelmat tuhosivat romanien yhtenäiskulttuurin. Kun kommunistivalta romahti, itäblokin romanit jäivät työttömiksi ja ilman toimeentuloturvaa. Moni heistä siirtyi Länsi-Euroopan kaupunkeihin ja ajautui siellä näpistyksiin ja muuhun rikollisuuteen, mikä on huonontanut kaikkien romanien mainetta. Kieli Useat romanit puhuvat romanikieltä, joka kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoarjalaiseen ryhmään. Romanikieli perustuu sanskritiin samoin kuin esimerkiksi hindi, urdu ja marathi. Romanikieltä tutkimalla pystyttiinkin aikoinaan osoittamaan romanien alkuperäiseksi asuinpaikaksi todennäköisesti Luoteis-Intia. Varhaisromani syntyi Bysantissa 900–1200. Romanikieli on jakaantunut eri murteisiin. Kieleen on tullut muiden kielten sanastoa sitä mukaa kun romanit ovat vaeltaneet Intiasta länteen. Romanit ovat pyrkineet pitämään kielensä salaisena ulkopuolisilta suojellakseen kieltä ja kulttuuriaan. Romanien perinne oli pitkään ainoastaan suullista, ja romanikielistä kirjallisuutta on alettu julkaista vasta 1900-luvulla. Tavat ja perinteet Dosentti Anna-Maria Viljasen mukaan yhtä romanikansaa tai yhtenäistä romanikulttuuria ei ole olemassa. Esivaltiollinen klaanikulttuuri Unkarilainen romanipoliitikko Aladár Horváth kirjoitti: ”Sisäisen identiteettimme mukaisesti olemme kulttuurinen ja taloudellinen yhteisö, joka perustuu klaanijärjestelmään.” Romanikulttuurin omalaatuiset piirteet tulevatkin parhaiten ymmärretyksi, kun ne nähdään klaanijärjestelmän ilmauksina. Esimerkiksi romaninaisten pukeutuminen ilmaisee klaanisolidaarisuutta. Klaaniyhteisöt ovat valtiovaltaa pakenevia yhteisöjä, jotka Jared Diamondin mukaan vielä 500-luvulla muodostivat valtaenemmistön kaikista. Ne perustuivat paimentolaisuuteen ja keräilyyn, ja liikkuvuutensa ansiosta ne kykenivät välttämään paikoilleen asettuneen maanviljelijäväestön kohtalon riiston ja verotuksen kohteina. Keskusvallan puuttuminen on pakottanut klaaniyhteisöt luomaan uusia tapoja järjestyksen säilyttämiseen, jotka professori Martti Grönforsin sanoin edustavat ”esivaltiollista” oikeudellista järjestelmää. Niitä ovat olleet sukuyhteyteen perustuva tiukka keskinäinen auttamisvelvollisuus ristiriitatilanteissa sekä oman loukkaamattomuuden varjelu verikoston kaltaisilla kollektiivisilla toimilla, joita voi luonnehtia kunniaväkivallaksi. Antropologit ovat eritelleet erilaisia klaanikulttuurin mekanismeja, jotka auttavat estämään konfliktien pahimpia seurauksia. Yksi niistä on antropologi Edward Evans-Pritchardin nimeämä ”tasapainotettu vastakkaisuus” (balanced opposition), jonka hän kuvasi tutkimuksessaan libyalaisesta sanusi-heimosta vuonna 1949. Sama ilmiö esiintyy kaikissa klaaniyhteisöissä. Suomen romaneja tutkinut Grönfors luonnehti sitä sanoilla ”tasaväkiset miehet tasaväkisin asein”. Muita kontrollikeinoja ovat suvun vanhimpien vastuulla oleva sovittelu tai romanien väistämisvelvollisuus. Romaniyhteisöt tarjoavat Suomessakin esimerkin nomadiperinteen kyvystä vastustaa sulautumista byrokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen. Romani-identiteetti Romanien tavat ja uskomukset vaihtelevat maittain huomattavasti, vaikka niissä onkin yhteisiä piirteitä. Heikinheimo sanoo kirjassaan, että romaneja yhdistävä identiteetti (romanipe) on voimakas, ja siihen perustuu romanien koheesio ja selviytyminen. Romani-identiteetin pohjana ovat arvot ja etiikka, joihin kuuluvat yhteisöllisyys, vastuu, veljeys, kunnioitus, usko Jumalaan, hyvään ja pahaan sekä romanikielen säilyttäminen. Yhteisestä identiteetistä huolimatta eri romaniheimot ja yhdyskunnat eivät kuitenkaan aina tule toimeen keskenään. Romanit ovat usein tietoisestikin pysytelleet omissa turvallisissa piireissään ja suhtautuneet valtaväestöön "toisina" tai "erilaisina", joiden tapoja he pitävät outoina ja vieraina. Torjuvaan suhtautumiseen ovat vaikuttaneet etenkin romanien tarkasti määritelty puhtauskulttuuri. Myös romanien kiertävät ja tilapäiset ammatit ovat erottaneet heidät valtaväestöstä. Kulttuuri Jotkin romaniheimot harjoittavat musisoimista, laulua ja tanssia, mutta toiset heimot eivät lainkaan. Monet heimot ovat olleet kiertolaisia, mutta jotkin heimot ovat aina asuneet paikallaan, joskus pakosta. Romaninaiset kertovat vaatetuksellaan kotipaikkansa, ja vaatetuksellaan ja hiuksillaan statuksensa. Naimattomat ja naimisissa olevat naiset letittävät hiuksensa eri tavoin, ja naimisissa olevat naiset käyttävät huivia julkisilla paikoilla. Suomen romaninaisten vaatetus oli ennen vanhaan paljon nykyistä värikkäämpi. Uskonto Romanit ovat asuinmaasta riippuen uskonnoltaan yleensä kristittyjä (katolisia, ortodokseja tai protestantteja) tai muslimeja. Jotkin romaniryhmät kuten arlijat kääntyivät islaminuskoon levittäydyttyään osmanien ja Turkin alueelle. Heidän uskonnossaan on silti yhä piirteitä heidän perinteisistä uskomuksistaan. Romanin Jumala-yhteys on usein suora, eikä siihen tarvita pappia. Jumala on romaneille merkittävä auktoriteetti. He kutsuvat jumalaa usein Devlaksi, eivätkä aina huomioi Jeesusta, Jehovaa tai Allahia. Kaakkois-Euroopan romanit ovat yleensä ortodokseja. Bulgariassa, Pohjois-Makedoniassa ja Kaakkois-Romaniassa on muslimiromaneja. Helluntailaisuus ja muut vapaat evankeliset kristinuskon suunnat lisäävät suosiotaan romanien keskuudessa. Euroopassa on noin 2 000 romanikirkon verkosto. Monissa maissa romaneilta kiellettiin kaikki kirkon palvelut, kuten vihkiminen, hautaaminen, kastaminen ja terveyspalvelut. Nykyisin Suomen kansankirkko suhtautuu romaneihin myönteisesti. Suomessa alkoi 1900-luvulla voimakas romanien uskonnollinen liike, jonka nimi muuttui myöhemmin Romano Missioksi. Romanien suojeluspyhimys on Musta Saara. Tuhannet romanit kulkevat vuosittain ranskalaiseen Saintes-Maries-de-la-Merin kaupunkiin, missä Mustan Saaran patsas kastetaan meriveteen ja hänelle uhrataan kynttilöitä. Yhteiskunta Romanien yhteiskunta jakautuu neljään tasoon. Ensimmäinen ja tärkein taso on perhe, johon voi kuulua useita sukupolvia. Perhe on romanin elämän keskipiste, ja sille hän on ensisijaisesti kuuliainen. Toinen taso on suku, joka on saanut nimensä jostain suvun vanhasta johtajasta tai esi-isästä. Kolmas taso on etninen alataso, kuten kalderaš, lovari tai sinti. Tällaisia ryhmiä yhdistää historia, perinteet ja murre, ja joskus yhteinen elinkeino. Neljännellä tasolla ovat kaikki romanit – ei-romaneista käytetään romaninkielistä nimeä gadže (Suomessa muodot kaajo, kaajee.) Eri romaniryhmillä on kuitenkin toisistaan poikkeavia sosiaalisia rakenteita. Romaneilla on aina ollut kuninkaita ja kuningattaria. Tällaisten kuninkaallisten valta ja arvovalta ovat vaihdelleet suuresti, ja usein he ovat omaksuneet tittelinsä itse. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan romaneilla ei kuitenkaan ole päällikköjä sosiaalisessa mielessä, eikä voida puhua "mustalaisten kuninkaista". Perhe Romaneille tärkein asia ihmiselämässä on perhe. Kaikilla perheenjäsenillä on oma roolinsa ja tehtävänsä. Sukupuolet kasvatetaan eri tavalla: tytöistä vaimoja ja äitejä ja pojista perheen elättäjiä. Poikien koulunkäyntiä arvostetaan enemmän kuin tyttöjen, mutta tietyssä iässä pojan sallitaan lopettaa koulunkäynti niin tahtoessaan. Lapset kasvatetaan usein kollektiivisesti, ja tila on usein yhteistä. Kunnioitusta tulee osoittaa erityisesti vanhempia, heikkoja ja sairaita kohtaan. Nuoret eivät saa asua talossa vanhempien romanien yläpuolella. Romaniperheiden lapsiluku on pienentynyt 1900-luvun puolivälistä lähtien ja samalla lukutaito on yleistynyt ja koulunkäynti on lisääntynyt. Poikalapsia arvostetaan enemmän kuin tyttöjä, sillä tytöt jättävät kotinsa avioiduttuaan, mutta poika tuo kotiin äitinsä avuksi miniän. Suomessa vanhan heimotavan mukaan kuolleen perheenjäsenen käytössä ollut henkilökohtainen omaisuus hävitetään. Vainajan kanssa samassa asunnossa eläneet haluavat muuttaa muualle. Sama tapa tunnetaan kiertolaisromanien keskuudessa Britanniassa ja Ranskassa. Avioliitto Romanit ovat solmineet avioliitot perinteisesti hyvin nuorina, mutta nykyaikana avioitumisikä on alkanut nousta. Jälkisosialistisen siirtymäkauden vaikeudet ovat kuitenkin Itä-Euroopassa aiheuttaneet romanien tapojen paluuta perinteisiin, mikä on jälleen alentanut avioitumisikää. Esimerkiksi Bulgariassa 2000-vuosikymmenellä romanityttöjen keskimääräinen avioitumisikä oli 14 ja poikien 15 vuotta, ja yli 60 prosenttia naisista meni naimisiin alle 18-vuotiaana. Myös pakkoavioliittoja esiintyy yhä. Vaikka vanhemmat ovatkin perinteisesti sopineet lastensa avioliitoista, nykynuoret haluavat aiempaa enemmän päätösvaltaa oman puolisonsa valinnassa. Monissa maissa morsiamen koskemattomuus on edelleen välttämätöntä avioliiton hyväksymiseksi, ja neitsyys tarkistetaan hääyönä. Avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet ovat kiellettyjä, varsinkin naisille sekä lähisukulaisten ja ei-romanien kanssa. Avioerot sallitaan parin yhteisestä tai romanituomioistuimen päätöksestä. Rituaalipuhtaus Rituaalipuhtauden ja saastaisuuden käsite on romaneille tärkeä, vaikka eri ryhmillä onkin siitä erilaiset käsitykset. Romanikulttuurissa asiat jaetaan puhtaisiin ja epäpuhtaisiin. Puhtaustavat vahvistavat romanikulttuurin yhtenäisyyttä ja sen eroa pääväestön kulttuuriin. Puhtaustavoilla on suuri vaikutus kaikkiin elämänaloihin, ja puhtaus määrittelee romaneilla myös ihmisryhmien kuten miesten ja naisten, vanhojen ja nuorten sekä romanien ja ei-romanien välisiä suhteita. Romanit pitävät kotinsa siistinä ja tahrattoman puhtaana, etenkin keittiön. Pöytätasot suojataan liinoin. Lattiat, WC:t ja kellari ovat likaisia, joten ruoka on pidettävä niistä erossa. Ruoka ei saa koskea myöskään mihinkään ruumiin alaosaan liittyvään kuten hameeseen. Myös ruokailuvälineet muuttuvat saastuneiksi pudottuaan lattialle, joskin nykyaikana lattialle pudonneet ruokailuvälineet vain pestään. Keittiössä käytettävät kankaat pestään keittiössä omassa vadissaan eikä pesukoneessa. Vaatteet lajitellaan tarkasti, ja eri ikäryhmien ja sukupuolten vaatteet pestään erikseen. Kun romani vanhenee, hänestä tulee puhdas, minkä vuoksi itseä vanhempia romaneja kunnioitetaan ja suositaan, ja heitä puhutellaan kohteliaasti. Rangaistukset ja verikosto Tabujen tai sääntöjen rikkomisista seuraa vaatimus hyvityksestä. Joskus hyvityksestä päättää yhteisö, joskus romanituomioistuin (kris), ja joskus seurauksena on kosto. Kovin mahdollinen rangaistus on yhteisöstä erottaminen. Verikosto on kahden romanisuvun välistä ikuista vihanpitoa, joka syntyy romanin surmaajan tai vahingoittajan suvun sekä uhrin suvun välille. Kostoa väistääkseen surmaajan suku väistää uhrin sukua esimerkiksi poistumalla paikalta tai vaihtamalla asuinpaikkakuntaa. Verikostolla ei ole selviä sääntöjä, mutta naisia ja lapsia se ei pääsääntöisesti koske. Juhlapäivät Eri maiden romanit viettävät paikallisia juhlapäiviä, ja Bulgarian muslimiromanit viettävät myös omia juhliaan. Etelä-Balkanin romanit, niin kristityt kuin muslimitkin, juhlivat toukokuussa Pyhän Yrjön päivää (Erdelez, Djurdjevdan), ja jotkut heistä pitävät Pyhää Yrjöä suojelupyhimyksenään. Pyhän Yrjön kerrotaan legendan mukaan pelastaneen romanit lohikäärmeeltä. Romanit viettävät kansallispäivää 8. huhtikuuta, toisen maailmansodan romaniuhrien kansainvälistä muistopäivää 2. elokuuta sekä kansainvälistä romanikielen päivää 5. marraskuuta. Asuminen ja liikkuminen Romanit eivät Itä-Euroopassa ole yleensä kovin haluttuja naapureita, ja heitä syrjitään asuntomarkkinoilla eri tavoin. Romaniassa, Slovakiassa ja Tšekissä viranomaiset ovat toisinaan rakentaneet muureja erottamaan romanit muusta väestöstä. Entisissä kommunistimaissa romaneita asutettiin joskus tehtaiden lähelle rakennettuihin vaatimattomiin asuntokasarmeihin. Kun kommunistivalta romahti, romanit muuttivat niistä pois. Monin paikoin romanit on pakotettu muuttamaan kaupunkien laitamille, missä palvelut ja liikenneyhteydet ovat kehnot. Romaneita on muuttanut myös hylättyihin sotilaskasarmeihin, esimerkiksi Romanian Bukarestissa. Euroopan unioni tukee usein romaneille rakennettavia asuntoja Itä-Euroopassa. Romanit ovat perinteisesti eläneet kiertelevää elämää, mikä on monessa maassa koettu ongelmaksi. Entisaikaan romanit vaelsivat vankkureissa, nykyisin yleensä matkailuperävaunujen kanssa. Kaikki romanit eivät enää kierrä kuten ennen, joskin monet on pakotettu pysymään aloillaan vastentahtoisesti tai köyhyyttään. Ranskassa suurilla paikkakunnilla on yleensä maksullisia majoitus- tai pysäköintipaikkoja kierteleville ihmisille kuten romaneille. Kaupungistuminen on kuitenkin haitannut romanien leiriytymistä. Kierteleminen vaikeuttaa usein romanilasten koulunkäynnin järjestämistä. Perinteinen vaeltava elämäntapa on säilynyt parhaiten ehkä Britanniassa. Suomessa Viimeiset kiertolaiselämää Suomessa viettäneet romanit olivat 2010-luvulla jo vanhuksia. Laki romanien asunto-olojen parantamiseksi (713/75) oli voimassa 1976–1981. Romanien asumisolot paranivat merkittävästi. Valtaosa Suomen romaneista asuu kuntien vuokra-asunnoissa, ja asumisen taso on hyvä. Asunnon saannissa ongelmia tuottaa etninen syrjiminen, ja ongelmia aiheutuu romanikulttuurin erityispiirteistä, joita kunnissa ei aina ymmärretä. Elinkeinot Romanit ovat suosineet ammatteja, jotka mahdollistavat vapaan liikkumisen ja riippumattomuuden pääväestöstä. Tällaisia ammatteja ovat kulkukauppa, kevyet käsityöt ja maatalouden kausityöt. Romanimiesten perinteisiä ammatteja Länsi- ja Keski-Euroopassa ovat olleet kulkukauppa, lumpun- ja romunkeruu, kattiloiden ja pannujen valmistus, paikkaus ja tinaus sekä veitsenteroitus. Lisäksi he ovat harjoittaneet nahkatöitä, korinpunontaa, luudantekoa ja puusepäntyötä. Moni romani kautta Euroopan on ollut hevosenhoitaja, kouluttaja ja kauppias. Moni näistä perinteisistä ammateista on jo kadonnut, ja palkkatyöhön ja toisen komentoon sopeutuminen on osoittautunut monelle romanille vaikeaksi. Vaurastuminen on ollut romaneille mahdollista lähinnä muusikoille, tanssijoille ja härkätaistelijoille. Monet Espanjan suurimmista härkätaistelijoista ovatkin olleet romaneja. Romaninaiset ovat esimerkiksi harjoittaneet käsitöitä, povanneet pääväestölle ja kerjänneet. Joissain maissa joillain romaninaisilla on yhteisössään tietäjän ja parantajan rooli. Rikollisuutta ja kerjäämistä esiintyy romanien keskuudessa huomattavimmin Balkanilla ja etenkin kalderash-heimolla. Romaneja on siirtynyt EU:n laajentuessa idästä muualle Eurooppaan kerjäämään. Pohjoismaisten viranomaisten ja tutkimustiedon mukaan romanikerjäläisyyteen ei liity järjestäytynyttä rikollisuutta, vaan heitä valvoo korkeintaan oma suku. Musiikki, kirjallisuus ja elokuva Mustalaismusiikki on ollut suosittua jo 1700-luvulta lähtien, ja moni romanimies on ollut arvostettu ammattimuusikko. Tunnetuimpia mustalaismusiikkityylejä on espanjalainen flamenco. Tunnettuja, eri musiikkityylejä edustaneita romanimuusikkoja ovat esimerkiksi Gipsy Kings -yhtye ja Django Reinhardt sekä suomalaisista Anneli Sari ja Aale Lindgren. Koska romanien perinne on ollut suullista, romanikirjailijoita on ollut melko vähän. Heistä tunnetuimpia ovat ranskalainen Matéo Maximoff, venäläinen Alexander Germano, unkarilainen Menyhért Lakatos, kosovolainen Ali Krasnicki, puolalainen runoilija Bronislawa Wajs ja suomalainen Veijo Baltzar, joka perusti vuonna 2002 Kansainvälisen romanikirjailijaliiton, IRWAn. Ei-romanikirjailijat ovat kirjoittaneet romaneista huomattavan paljon, vaikkakin joskus romantisoidusti ja totuudenvastaisesti. Esimerkiksi Miguel de Cervantes kuvaa romaneja monessa teoksessaan, ja romanihahmoja esiintyy useissa William Shakespearen näytelmissä. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä esiintyy kiertelevä romaniperhe "Rajamäen rykmentti". Tunnettuja elokuvantekijöitä, jotka ovat kuvanneet romaneja, ovat esimerkiksi serbialainen Emir Kusturica ja ranskalainen Tony Gatlif. Televisiosarjoja ovat esim. Romano-tv ja yhdysvaltalainen tositelevisiosarja Mustalaissiskot. Englantilaisessa Peaky Blinders-televisiosarjassa on tärkeässä pääosassa romanitaustainen Shelbyn suku. Elokuvia ovat esim. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, Mustalaismorsian, Mustalaiskuningatar, Mustalaishurmaaja, Mustalaisten aika, ym... Järjestöt Romaneilla on useita kansallisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Kansainvälinen romanikomitea (CIT) perustettiin 1965, ja se järjesti ensimmäisen romanien maailmankongressin Lontoossa 1971. Kongressissa hyväksyttiin romanien nimi rom sekä romanien lippu ja hymni. Samalla CIT:n korvasi Kansainvälinen romaniunioni (IRU). Toinen romanien maailmankongressi pidettiin Genevessä 1978 ja kolmas Saksassa 1981. IRU:n kongressi koostuu jäsenmaiden valtuutetuista ja yksilöistä. IRU:n parlamentti käsittelee kokouksissaan romanien tilannetta eri maissa ja määrittelee järjestön oman sisäisen ja kansainvälisen politiikan. IRU:n toimeenpaneva elin on sen puheenjohtajisto. Ahdinko ja syrjintä Romanien köyhyys ja syrjintä nykyaikana Romanien asema on marginaalinen ja vaikea monessa Euroopan maassa, etenkin Itä-Euroopassa kuten Romaniassa ja Unkarissa. He asuvat pääosin rutiköyhällä ja takapajuisella maaseudulla. Euroopan unionin romaneista 80 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella. Romanien työllisyys-, terveys- ja asumistilanne ovat heikot. Euroopan unioni pyrkiikin rahoittamaan romanien aseman parantamista, ja vuosille 2014–2020 on EU-budjetissa varattu noin 20 miljardia euroa syrjittyjen ryhmien, ennen kaikkea romanien, auttamiseksi. Eri maiden paikallisviranomaiset eivät kuitenkaan usein uskalla ryhdy avustamaan romaneita vastareaktion pelossa, tai avustusprojektit epäonnistuvat kulttuurisista syistä. Romanien auttamistoiminnan joitain vääristymiä Balkanilla ovat romanit itse kutsuneet "mustalaisteollisuudeksi", jossa romanien integraatio-ohjelmien valtavia budjetteja ei käytetä todellisuudessa romanien hyödyksi, eikä kehityshankkeisiin palkata lainkaan romaneja. Monien maiden lait syrjivät romaneita, ja heihin kohdistuu usein halveksuntaa ja väkivaltaa. Heitä syrjitään myös työ- ja asuntomarkkinoilla. Romaniassa romanien asuinalueita on hävitetty ja asukkaita häädetty sillä perusteella, että alueet ovat sotkuisia ja romanit varastelevat naapureiltaan. Slovakiassa useat romanien asuinalueet on eristetty muurilla tai niitä on purettu terveys- ja turvallisuussyistä. Romaneja syytetään usein rikollisuudesta ja haluttomuudesta parantaa omaa asemaansa, ja Euroopan laitaoikeistolaiset puolueet pitävät romaneja uhkana yhteiskunnalle. 1960-luvulla julkaistussa Uudessa tietosanakirjassa romaneja kutsutaan pinnallisiksi, laiskoiksi, huolimattomiksi ja epäluuloisiksi, ja heille väitetään olevan tyypillistä raskaan työn, etenkin maatyön, karttaminen. Romanit kärsivät edelleen Suomessakin valtaväestön ennakkoluuloista, jotka perustuvat joidenkin romanien ongelmiin. Tiedotusvälineet pyrkivät nykyisin aiemmasta poiketen yleensä välttämään ennakkoluulojen lietsomista jättämällä etnisen taustan mainitsematta romaneihin liittyvissä kielteisissä uutisissa. Jotkut romanit ovat kuitenkin itse nostaneet esille ristiriitoja, jotka liittyvät romanien tapoihin ja ryhmänsisäisiin valtasuhteisiin. Syrjinnän historiaa Kun romanit aikoinaan saapuivat Eurooppaan, heihin suhtauduttiin aluksi yleensä myönteisesti, sillä he olivat taitavia muusikkoja, hevosenhoitajia, käsityöläisiä, ennustajia ja sotilaita. Kun Länsi-Euroopan ylimysten kiistat loppuivat ja sitä myöten sodat, moni romaniammattisotilas ryhtyi ryöväriksi. Se leimasi lopulta kaikki romanit, ja katolisen kirkon ja monen kuninkaan asenne romaneita kohtaan kääntyi kielteiseksi. Varsin pian romaneita alettiinkin vainota, vangita ja karkottaa. Syrjintä kirjattiin eri maiden lakiin ja sitä on jatkunut meidän päiviimme saakka. Monessa maassa romanien läsnäolo kiellettiin hirttotuomioiden uhalla. Ranskassa romanimiehet pakotettiin usein kaleeriorjiksi, ja naiset ja lapset lähetettiin luostareiden kehruuhuoneisiin orjiksi. Romaniassa romanit olivat satojen vuosien ajan maaorjina. Pohjoismaissakin romanimiehet lähetettiin helposti vankilaan tai linnoitustyöhön ja naiset kehruuhuoneisiin. Suomessa romaneja syytettiin usein irtolaisuudesta erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla. Romanien vaino huipentui natsi-Saksassa, joka tuhosi heitä toisen maailmansodan aikana tuhansittain. Romanien joukkotuhossa eli porajmosissa surmattujen romanien lukumäärää on vaikea arvioida, mutta arviot ovat liikkuneet puolen miljoonan molemmin puolin. Yhdysvalloissa ei koskaan ole esiintynyt romanien syrjintää. Romanit Suomessa Romaneja elää Suomessa Euroopan neuvoston arvion mukaan noin 11 000.. He kutsuvat itseään kaaloiksi eli kaaleiksi, 'tummiksi'. Suomen romanit puhuvat äidinkielenään suomea, mutta heillä on myös oma romanikielen murteensa, kaalo, jota puhuu puolet Suomen romaneista. Suurin osa Suomen romaneista kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 1970 väestölaskennassa kerättiin tietoja romanien elinkeinoista, ammateista, ruokakuntien koosta ja asumisoloista, mutta sittemmin ei Suomessa ole kerätty tilastoista etnisyystietoja. THL:n vuosina 2017 ja 2018 tekemän romanien hyvinvointitutkimuksen Roosan mukaan alle 30-vuotiaista romaneista 75 prosenttia on työttömänä. Syynä he pitävät syrjintää. Romaniasiain neuvottelukunnan pääsihteeri Janette Grönfors totesi kuitenkin vuonna 2020, että "Suomi on ehdottomasti Euroopan paras maa romaneille". Suomeen on tullut 2000-luvulla pääasiassa Romanian ja Bulgarian romaniyhteisöistä katukerjäläisiä. Kerjäämistä on epäilty järjestäytyneeksi rikollisuudeksi, ja joidenkin kerjäävien romaneiden on arveltu joutuneen ihmiskaupan välineeksi, mutta Suomen poliisi tai Helsingin sosiaalivirasto eivät tällaista ole havainneet. Alkukesällä 2016 Romanian romanit alkoivat pyörittää avointa ja katukuvassa näkyvää huumekauppaa Helsingin ydinkeskustassa. Myynti on ollut vilkasta ja järjestäytynyttä. Lähteet Grönfors, Martti: Suomen mustalaiskansa, 1981. ISBN 951-0-10904-5 Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suomen romaniväestön osallisuus ja hyvinvointi. Romanien hyvinvointitutkimus Roosan perustulokset 2017–2018, THL 2018 Europako Romano thaj Travelerengo Forumo European Roma Rights Centre Specalized Library with Archive ”Studii Romani” (bulgariaksi ja englanniksi) Ylen Elävä arkisto: Minä olen mustalainen Suomen käsityön museon Tie romanien elämään verkkonäyttely Seulonnan keskeiset artikkelit

1015

https://fi.wikipedia.org/wiki/Romania

Romania

Romania () on valtio Kaakkois-Euroopassa. Sen naapurimaita ovat Ukraina, Moldova, Bulgaria, Serbia ja Unkari. Romanialla on myös kaistale Mustanmeren rantaa. Romanian pinta-ala on 238 391 neliökilometriä ja maassa oli vuoden 2019 tietojen mukaan noin 19,3 miljoonaa asukasta. Maan pääkaupunki on Bukarest. Karpaattien vuoristo ja Tonavan valuma-alue hallitsevat sen pinnanmuotoja. Romania on saanut nimensä Rooman valtakunnalta. Keskiajalla se oli jakautuneena Valakian, Moldavian ja Transilvanian ruhtinaskunniksi. Maata ovat hallinneet osmanit sekä Habsburgit. Toisen maailmansodan jälkeen Romaniasta tuli kommunistinen tasavalta, jota Gheorghe Gheorghiu-Dej ja Nicolae Ceaușescu johtivat yhteensä 40 vuoden ajan vuosina 1945–1989. Ceaușescun syrjäyttäneen kansannousun jälkeen maasta on kehittynyt monipuoluedemokratia, joka kuuluu Natoon ja Euroopan unioniin. Romania on yksi Euroopan unionin köyhimmistä maista, ja sen ongelmia ovat korruptio, inflaatio ja maatalouden vanhanaikaisuus. Maantiede Romanian pinta-ala on 238 391 neliökilometriä. Suuren osan Bulgarian ja Serbian vastaisesta rajasta muodostaa Tonava. Moldovan vastaisen rajan muodostava Prutjoki liittyy Tonavaan. Romanialla on kaistale Mustanmeren rannikkoa. Maan länsiosaa hallitsevat Karpaatit, joiden korkein huippu Moldoveanu nousee 2 544 metrin korkeuteen. Karpaatit erottavat Tonavan keskijuoksun ja alajuoksun, joiden valuma-alue on suurelta osin Romanian aluetta. Suuria kaupunkeja ovat pääkaupungin lisäksi Craiova, Cluj-Napoca, Galați, Constanța, Iași, Timișoara ja Brașov. Vuonna 2012 niissä kaikissa arvioitiin olevan 250 000–300 000 asukasta. Ilmasto Suuressa osassa Romaniaa vallitsee mannerilmasto: kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä ja kuivia. Sateet ovat vähäisiä muualla paitsi Karpaattien yläosassa. Suurin osa sateista ajoittuu kevääseen ja alkukesään, jolloin saadaan usein ukkosluonteisia sadekuuroja. Alavilla alueilla on lumipeite tyypillisesti 30–50 päivänä vuodessa, ja korkeammalla vuoristossa lumiaika jatkuu noin sata päivää. Luonto Romaniassa on kolme vallitsevaa kasvillisuusvyöhykettä: vuoristot, metsät ja aro. Metsistä iso osa on luonnontilaisia, ja niissä elää suuri määrä susia ja karhuja. Karpaateilla elää kotoperäinen gemssinalalaji. Metsien hallitsevat puulajit ovat pyökki ja kuusi. Romaniassa on neljätoista kansallispuistoa ja kaikkiaan yhteensä yli 500 luonnonsuojelualuetta. Useimmat suojelualueet sijaitsevat Karpaateilla, ja vain muutamilla on matkailijoille palveluita. Tonavan suisto on Unescon maailmanperintökohde ja Euroopan suurin kosteikkoalue. Rautaportti Serbian ja Romanian rajalla tarjoaa hienoja maisemia. Piatra Craiuluin kansallispuistossa tavataan susia, kauriita ja karhuja, Retezatin kansallispuistossa mustia vuorivuohia, karhuja, kettuja ja munkkikorppikotkia. Historia Varhaiset vaiheet Rooman keisari Trajanus valloitti suunnilleen nykyistä Romaniaa ja Moldovaa vastanneen Daakian vuosina 101–106. Maan nimi on peräisin Rooman valtakunnasta käytetystä nimestä Romania. Rooman vallan loppuvaiheessa ja sen jälkeen alueelle hyökkäsivät lukuisia kertoja germaaniset gootit, hunnit, slaavit, avaarit, bulgaarit ja unkarilaiset. Keskiajalla pääosa romanialaisista eli kolmen ruhtinaskunnan alueella, jotka olivat Valakia, Moldavia ja Transilvania. Vuonna 1365 syntyneet itsenäiset Romanian ruhtinaskunnat Valakia ja Moldavia joutuivat osmanien valtakunnan alaisuuteen, ensin Valakia vuonna 1396 ja sitten Moldavia vuonna 1455. Itävallan keisarikunta sai Moldavian pohjoisosan Bukovinan 1775 ja Venäjän keisarikunta itäosan Bessarabian 1812. Transilvania joutui Unkarin hallintaan 1100-luvulla, vuonna 1526 se liitettiin osmanien valtakuntaan ja 1800-luvulla Itävaltaan (vuodesta 1867 Itävalta-Unkari). Romania syntyi Moldavian ja Valakian yhdistyessä 1859, ja suurvallat tunnustivat sen itsenäiseksi Turkin sodan aikana 1877. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkarin hajotessa ja Venäjän vallankumouksen aikana Bessarabia päätti liittyä Romanian kuningaskuntaan 1918. Trianonin rauhassa Transilvania siirrettiin Unkarilta Romanialle, jolloin Romania sai suuren unkarilaisvähemmistön. Toinen maailmansota Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaan Neuvostoliitto sai 1940 Moldavian ja Pohjois-Bukovinan, Unkari Saksan ja Italian tukemana Transilvanian pohjoisosan ja Bulgaria Etelä-Dobrogean. Kuningas Kaarle II:n myönnyttyä luovutuksiin armeija kaappasi Ion Antonescun johdolla vallan ja liittyi toiseen maailmansotaan Saksan ja Italian puolella saadakseen takaisin Neuvostoliitolle luovutetut alueet. Hitler luovutti Romanialle alueita, mutta kuningas Mikael I:n vallankaappaus elokuussa 1944 syöksi diktaattori Antonescun vallasta ja Romanian armeija joutui Puna-armeijan komentoon. Romania koki suuria lisämenetyksiä taistellessaan Saksaa vastaan Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa. Kommunistivalta Romaniasta muodostettiin 1948 neuvostomielinen, kommunistijohtoinen kansantasavalta, ja kuningas lähti maanpakoon. Romania oli aluksi taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvasti Neuvostoliiton ohjailema. Neuvostomiehityksen aikana suuri määrä ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti, arviot liikkuvat kymmenissä tuhansissa. Suurin osa poliittisista vangeista vapautettiin vuosien 1962–1964 armahduksissa. Maassa käytiin myös valtakamppailu kommunistisen puolueen fasistien valtakaudella ja sodan aikana Moskovassa viettäneen ”moskovalaisryhmän” ja sodan Romaniassa viettäneen ”vankilaryhmän” välillä. Se huipentui vuonna 1952 puolueen johtajan Ana Paukerin vangitsemiseen ja Gheorghe Gheorghiu-Dejin valtaannousuun. Gheorghiu-Dej saavutti Hruštšovin luottamuksen, ja sen seurauksena neuvostojoukot vedettiin pois Romaniasta vuonna 1958. Tämän jälkeen politiikan suunta muuttui täysin, ja Romania solmi kauppasopimuksia Länsi-Euroopan maiden kanssa ja irtisanoutui SEV-maiden yhteisestä taloussuunnitelmasta vuonna 1964. Nicolae Ceausescun aika 1965–1989 Gheorghiu-Dejin kuoleman jälkeen Nicolae Ceaușescu nousi kommunistipuolueen johtoon 1965 ja maan hallituksen päämieheksi 1967. Romania alkoi toteuttaa Neuvostoliitosta erillistä ulkopolitiikkaa. Se tuomitsi Tšekkoslovakian miehityksen 1968 ja oli ainoa Varsovan liiton maa, joka ei osallistunut miehitykseen. Romania solmi myös diplomaattisuhteet Israeliin, arabimaihin ja Saksan liittotasavaltaan. Ceaușescu oli muun muassa neuvostovastaisuutensa vuoksi alussa erittäin suosittu sekä koti- että ulkomaissa, ja länsimaat viivyttelivät hänen hallintonsa tuomitsemista sen muuttuessa 1970-luvun alusta lähtien totalitaristiseksi. Ceaușescu rakensi poliisivaltion ja pystytti henkilökultin. Romanian ulkomaanvelka kasvoi rajusti vuosina 1977–1981, ja maa tuli riippuvaiseksi IMF:stä ja Maailmanpankista. Ceaușescu käynnisti ohjelman koko ulkomaanvelan maksamiseksi, mikä toteutuikin vuonna 1989, juuri ennen Ceaușescun kaatumista. Tavoitteen saavuttamiseksi kaikki ylimääräinen ruoka ja kulutustavarat myytiin ulkomaille ja romanialaisten elintaso laski. Ceausescun diktatuurin eräs erityispiirre oli Nicolaea Ceausescun vaimon Elena Ceausescun asema erittäin merkittävänä taustavaikuttajana ja vallankäyttäjänä. Perhe muodostikin eräänlaisen dynastian. Ceaușescun jälkeen Ceaușescun valta päättyi kansannousuun ennen joulua 1989, ja hänet teloitettiin pikaisesti. Valta siirtyi Kansallisen pelastuksen rintamalle (Frontul Salvării Naționale, FSN) ja sitten väliaikaiselle kansallisen yhtenäisyyden neuvostolle (Consiliul Provizoriu de Uniune Națională) aina vaaleihin asti. FSN ja sen ehdokas Ion Iliescu voittivat 20. toukokuuta 1990 presidentinvaalit ja saivat enemmistön edustajainhuoneeseen ja senaattiin. Uusi hallitus aloitti varovaiset talousuudistukset. Uusi demokraattinen perustuslaki hyväksyttiin joulukuussa 1991. Entinen kommunisti Ion Iliescu oli presidenttinä 1990–1996 ja 2000–2004. Välillä presidenttinä oli demokraattipuolueen Emil Constantinescu. Marraskuussa 2004 presidentiksi valittiin Traian Băsescu Oikeus ja totuus -liitosta. Pääministeriksi nousi hänen liittolaisensa Călin Popescu-Tăriceanu, mutta miehet kääntyivät pian toisiaan vastaan. Romania liittyi Natoon 2004 ja Euroopan unioniin 1. tammikuuta 2007. Pääministeri Tăriceanu veti Romanian joukot Irakista kesällä 2006, vaikka presidentti sitä vastusti. 1. huhtikuuta 2007 presidentti Băsescun Demokraattisen puolueen ministerit erotettiin hallituksesta. Parlamentti erotti 18. huhtikuuta 2007 presidentin väliaikaisesti virantoimituksesta. Toukokuussa järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin, voiko perustuslain rikkomisesta ja mafiayhteyksistä syytetty Băsescu jatkaa presidentinvirassa. Yli 74 prosenttia äänestäjistä kuitenkin tuki häntä. Marraskuun 2008 vaalien jälkeen muodostettiin Emil Bocin johdolla liberaalidemokraattien ja sosiaalidemokraattien hallitus. Boc kuitenkin erosi mielenosoitusten vuoksi helmikuussa 2012. Romanian presidenttinä vuodesta 2014 toiminut Klaus Johannis valittiin marraskuussa 2019 yli 60 prosentin kannatuksella presidentinvaalien toisella kierroksella uudelle viisivuotiskaudelle. Eurooppa-myönteinen keskustaoikeistolainen Johannis on tunnettu korruption vastustaja ja oikeusvaltion puolustaja. Hän on luvannut lisätä korruption vastaisia toimia sekä edistää oikeuslaitoksen uudistamista. Romanian peräkkäiset sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat hidastaneet erityisesti oikeuslaitoksen uudistamista ja heikentäneet sen riippumattomuutta. Helmikuussa 2020 pääministeri Ludovic Orbanin liberaali hallitus kaatui parlamentin luottamuslauseäänestyksessä oltuaan vallassa vain kolme kuukautta sen jälkeen, kun maan ensimmäisen naispuolisen pääministerin, sosiaalidemokraatti Viorica Dăncilăn hallitus oli kaatunut. Tämän arveltiin johtavan uusiin vaaleihin, joita pidettiin mahdollisesti hallituksen pyrkimyksenäkin, sillä pääministeri Orbanin liberaalipuolue PNL:n kannatus oli mielipidemittauksissa ollut tuntuvasti korkeampi kuin arkkivihollisensa sosialidemokraattisen PSD:n. Vuoden 2021 parlamenttivaalien jälkeen PSD ja PNL muodostivat koalitiohallituksen, jonka ehtona oli pääministeripuolueen vaihtuminen vaalikauden puolivälissä. Ensimmäisen puoliskon pääministerinä toimi PNL:n Nicolae Ciucă, ja kesäkuussa 2023 pääministeriksi nousi PSD:n Marcel Ciolacu. Unkarilaisten demokraattinen liitto (UDMR) osallistui Ciucăn hallitukseen, mutta jättäytyi pois Ciolacun hallituksesta. Politiikka Romania on semipresidentiaalinen tasavalta. Romanian lakiasäätävänä elimenä on kaksikamarinen parlamentti. Senaatissa (Senat) on 137 jäsentä ja edustajainhuoneessa (Camera Deputaților) 334 jäsentä. Molempien edustajilla on neljän vuoden kausi. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viisivuotiskaudelle (vuoteen 2004 asti nelivuotiskaudelle). Presidentti nimittää pääministerin, joka muodostaa hallituksen. Hallituksen on saatava parlamentin hyväksyntä. Vuoden 2009 presidentinvaaleissa Traian Băsescu pääsi toiselle kaudelle saatuaan 50,3 prosenttia äänistä. Vastaehdokas Mircea Geoana sai 49,7 prosenttia. Hänen seuraajansa, vuodesta 2014 presidenttinä toiminut Klaus Johannis valittiin vuonna 2019 toiselle kaudelle. Romanian asevoimat muodostuvat maavoimista, ilmavoimista, merivoimista ja erikoisjoukoista. Asevelvollisuudesta luovuttiin vuonna 2006. Nykyisin armeija muodostuu 18–35-vuotiaista miehistä ja naisista, jotka menevät vapaaehtoisina 5-vuotiseen palvelukseen, jota voidaan jatkaa 3 vuoden jaksoissa 36 vuoden ikään asti. Romanian ilmavoimilla on MiG 21 Lancer -hävittäjiä, C-27J Spartan - ja C130-B Hercules -kuljetuskoneita, Antonov An-30 -tiedustelukone, IAR-helikoptereita ja Jak-52- ja IAR-99 Soim -harjoituskoneita. Romania on ollut Naton jäsen vuodesta 2004, ja ennen sitä se oli Naton rauhankumppanuusohjelmassa sen alusta alkaen. Se on osallistunut Naton operaatioihin Angolassa, Bosniassa, Albaniassa, Afghanistanissa ja lähetti joukkoja Irakiin Yhdysvaltojen johtaman hyökkäyksen jälkeen. Se tuki Naton operaatioita Kosovossa ja salli ilmatilansa käytön niissä. Vuonna 2007 kävi ilmi, että maassa on ollut Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n salainen vankila vuosina 2003–2005. Politiikan vahva henkilö taustalla oli pitkään sosiaalidemokraattisen puolueen puoluejohtaja Liviu Dragnea, joka ei vaalivilpistä saamansa rikostuomion tähden voinut asettua pääministeriksi. 2000-luvun pääministerit 1.1.2001–21.12.2004 Adrian Năstase 21.12.2004–28.12.2004 Eugen Bejinariu 29.12.2004–22.12.2008 Călin Popescu-Tăriceanu 22.12.2008–6.2.2012 Emil Boc 6.2.2012–9.2.2012 Cătălin Predoiu 9.2.2012–7.5.2012 Mihai Răzvan Ungureanu 7.5.2012–4.11.2015 Victor Ponta 4.11.2015–17.11.2015 Sorin Cîmpeanu 17.11.2015–4.1.2017 Dacian Cioloș 4.1.2017–29.6.2017 Sorin Grindeanu 29.6.2017–15.1.2018 Mihai Tudose 15.1.2018– 29.1.2018 Mihai Fifor vt. 29.1.2018 – lokakuu 2019 Viorica Dăncilă lokakuu 2019–7.12.2020 Ludovic Orban 7.12.2020–23.12.2020 Nicolae Ciucă (vt.) 23.12.2020–25.11.2021 Florin Cîțu 25.11.2021–12.6.2023 Nicolae Ciucă 12.6.2023–15.6.2023 Cătălin Predoiu (vt.) 15.6.2023– Marcel Ciolacu Alueellinen jako Romania jakaantuu 41 piirikuntaan () ja itsehallinnolliseen pääkaupunkiin Bukarestiin (Municipiul București). Talous Itä-Euroopan kommunistivallan romahduksen jälkeen 1989–1991 Romanian vanhentunut teollisuus vaati perusteellista kehittämistä. Vuoteen 1994 mennessä lainsäädäntö oli valmis markkinatalouteen, ja seuraavan 15 vuoden aikana maahan tuli paljon ulkomaisia sijoituksia. Maa liittyi Maailman kauppajärjestön jäseneksi 1. tammikuuta 1995. Helmikuussa 1997 Romania aloitti laajat vakautus- ja rakenneuudistustoimet, mutta uudistuksia on tehty vain kausittain. Korruptio, byrokratia ja inflaatio ovat olleet ongelmina. Maa toivoi pääsevänsä siirtymään euroon vuonna 2014. Euroon liittymisestä ei 12/2014 ollut varmaa tietoa. Vuonna 2009 bruttokansantuote henkeä kohti oli 11 500 Yhdysvaltain dollaria. Se laski edellisvuodesta 7,2 prosenttia noustuaan sitä ennen seitsemisen prosenttia vuodessa. Vuonna 2009 työttömiä oli 7,6 prosenttia työvoimasta. Maa sai EU:lta ja IMF:ltä kaksivuotisen apupaketin. Edistyksestä huolimatta korruptio on edelleen melko laajaa ja maatalous hiukan vanhanaikaista. Kollektivisoinnin purkamisessa maatalousmaat palautettiin pientiloina alkuperäisille omistajilleen tai heidän perillisilleen, jotka olivat usein kaupunkilaisia. Monet olivat muuttaneet ulkomaille, ja omistussuhteiden hidas selvittäminen on haitannut maan myymistä tai vuokraamista aktiivisille viljelijöille. Maatalous tuottaa maissia, vehnää, perunaa, öljykasveja, vihanneksia ja karjaa. Transparency Internationalin vuoden 2011 korruptioselvityksessä Romania oli sijalla 75, Euroopan maista huonoimpia ja samalla tasolla monen Afrikan maan kanssa. EU on vakavasti kehottanut Romaniaa kitkemään rikollisuutta ja korruptiota. Ne ovat esteenä myös maan pääsylle Schengen-alueeseen. Romanian merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, kivihiili, rautamalmi, suola ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet, tekstiilit, kemikaalit ja öljyjalosteet. Liikenne Romaniassa on 53 lentokenttää, joista 25:llä on päällystetty kiitotie, ja neljän kentän kiitotie on yli 3 047 metriä pitkä eli sopii mannertenvälisiin lentoihin. Rautatietä on yli 10 000 kilometriä. Niistä ja rautatieasemista vastaa pääosin Romanian rautatiet -konserni (CFR), vaikka rautatiekuljetuksia tarjoaa jo toistakymmentä muutakin yhtiötä. 1 700 kilometriä vesiväyliä muodostuu noin tuhannen kilometrin pätkästä Tonavaa, sen sivujoista ja joistakin kanavista. Satamakaupunkeja ovat Brăila, Constanța, Galați ja Tulcea. Väestö Romanian väkiluku oli vuonna 2018 noin 19 524 000. Väestöstä 89,5 prosenttia on romanialaisia, 6,6 prosenttia unkarilaisia ja 2,5 prosenttia romaneja (2002). Romanien eli sikaanien (cigány eli mustalaiset) lukumäärän määrittely on vaikeaa, sillä joidenkin lähteiden mukaan he pyrkivät rekisteröitymään mieluummin romanialaisiksi tai unkarilaisiksi. Eräiden lähteiden mukaan heitä on noin kaksi miljoonaa eli 10 prosenttia väestöstä. Kaikilla ei ole henkilöpapereita, joten he jäävät väestönlaskennan ulkopuolelle. Virallinen kieli on romania, jota puhuu äidinkielenään 91 prosenttia väestöstä. Merkittävät unkaria ja saksaa puhuvat vähemmistöt asuvat lähinnä Transilvaniassa. Vuoden 2002 väestönlaskennassa 86,8 prosenttia oli ortodokseja, 4,7 prosenttia roomalaiskatolilaisia, 7,5 prosenttia protestantteja ja 0,9 prosenttia muita ja määrittelemättömiä. Mustanmeren rannikon Dobrogeassa on pieni muslimivähemmistö, joka on turkkilaista ja tataarialkuperää. Romanialaisten eliniänodote on hiukan eurooppalaisten keskiarvojen alapuolella. Vuonna 2007 arvioitiin, että Romania on saavuttanut YK:n vuosituhattavoitteista kolme: nälän ja köyhyyden vähentämisen, odottavien äitien terveyden sekä HIVin ja AIDSin rajoittamisen tavoitteet. Globaalin kumppanuuden tavoite on todennäköinen, ja kolmen muun saavuttaminenkin on mahdollista. Romanian koulujärjestelmä on saanut huonon maineen lännessä, ja se on uudistusten edessä. Nykyisin nuoret käyvät peruskoulua kuusivuotiaasta noin 14–15-vuotiaaksi. Sen jälkeen seuraa kansallinen testi, jonka läpäisseet pääsevät lukioon tai samantasoiseen oppilaitokseen (kauppaopistoon, tekniseen opistoon tai sotilasakatemiaan). Lukioon pääsee pieni osa ikäluokasta, ja siellä kilpailu on kova. Vain parhaat suorittavat ylioppilastutkinnon, joka on ainoa pääsytie korkea-asteen opintoihin. Maan vanhin yliopisto Universitatea Babeș-Bolyai sijaitsee Cluj-Napocassa. Se on myös yksi maan parhaimmiksi arvostelluista yhdessä Bukarestin ja Transilvanian yliopistojen kanssa. Kulttuuri Kuvataide Monet taidemaalarit opiskelivat 1800-luvulla Länsi-Euroopassa, kuten maisemamaalauksesta ja talonpoikaiselämän kuvauksista tunnetuksi tullut Nicolae Grigorescu ja muotokuvia maalannut Theodor Aman. Yksi tunnetuimmista romanialaisista taiteilijoista on 1900-luvun alkupuolen kuvanveistäjä Constantin Brâncuși. Sosialistinen realismi oli vallalla kommunismiaikana. Nykytaidetta edustaa nuori kubisti Alexandra Nechita. Kansanluonne tulee parhaiten esille perinteisissä käsitöissä ja kansantaiteessa. Yksi optimismin ilmaus ovat iloiset, värikkäät hautamuistomerkit. Tunnettu tuote ovat taidokkaat koristellut munankuoret, joita tehdään varsinkin pääsiäisen alla. Keramiikkaa tehdään edelleen dreijaamalla, ja lasitteeseen tehdään värikkäitä geometrisia tai eläin- ja kasviaiheisia koristeluita. Puukaiverruksia näkee monin paikoin, varsinkin portin koristaminen komein kaiverruksin on ollut perinteinen vaurauden merkki. Kansanperinne elää vahvimmin tekstiileissä, joita kudotaan ja kirjotaan edelleen kodeissa. Perinteisissä matoissa näkyy turkkilaisvallan vaikutus. Arkkitehtuuri Romanian vaiheikas historia heijastuu vuosisatojen varrella rakennetuissa luostareissa, kirkoissa ja linnoissa. Ceaușescun aika jätti jälkensä varsinkin Bukarestin kaavoitukseen ja jälleenrakennukseen. Sen suurellisin muistomerkki on Romanian parlamenttitalo, yksi maailman suurimmista rakennuksista. Unescon maailmanperintöluettelossa on Romaniasta seitsemän kulttuurikohdetta. Orăștie-vuorten daakialaiset linnoitukset ajanlaskun alkuvuosilta Sighișoaran historiallinen keskusta keskiajalta Transilvanian linnoitettujen kirkkojen kylät 1200–1600-luvuilta Moldavian maalatut kirkot, bysanttilaista rakennustaidetta 1400- ja 1500-luvuilta Horezun luostari 1600-luvun lopusta Maramureșin puukirkot, kahdeksan eri-ikäistä kirkkoa Maramureșissa Pohjois-Romaniassa Perinteiseen romanialaiseen arkkitehtuuriin voi tutustua Bukarestin kylämuseossa, johon on siirretty 300 rakennusta maan eri puolilta. Musiikki ja elokuva Romanialainen kansanmusiikki on usein surumielistä kuten maan koillisosan doina. Yleisiä soittimia ovat nai (panhuilu), tembal (eräänlainen kielisoitin), bacium (pitkulainen puupuhallin), gorduna (pienikokoinen basso) ja viulut. Monet kansanmuusikot ovat romaneita. Tunnettu romanialainen viulisti ja säveltäjä on George Enescu. Viime vuosina myös romanialainen elokuva on saavuttanut kansainvälistä menestystä. Lyhytelokuvat Cătălin Mitulescun Trafic ja Marian Crișanin Megatron palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla 2004 ja 2008, ja vuonna 2007 Cristian Mungiun ohjaama aborttia käsittelevä elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää sai Cannesin Kultaisen palmun. Kirjallisuus Romanian kirjallinen perinne juontaa juurensa keskiaikaisista balladeista ja runoelmista. Tunnetuin kansantaru kertoo Draculasta, ja sitä ovat toistaneet monet ulkomaiset kirjailijat. Myöhemmät kirjailijat tunnetaan politiikan, historian ja kirjallisten arvojen yhdistämisestä. Runoilija Mihai Eminescu ylisti kotimaansa historiaa ja kulttuuria. Samaan aikaan Ion Luca Caragiale kirjoitti koomisia näytelmiä poliittisista aiheista. Tristan Tzara, joka muutti Ranskaan ensimmäisen maailmansodan aikoihin, kuului dadaistisen liikkeen perustajiin. Eugène Ionesco eli myös Ranskassa ja kirjoitti absurdia draamaa. Tunnettuja romanialaisia kirjailijoita ovat myös muiden muassa Mircea Eliade ja Emile Cioran. Keittiö Romanialainen aamiainen on tyypillisesti tee ja pieni hillovoileipä. Päivän pääateria syödään alkuiltapäivästä. Mititei-makkara on suosittu alkupala. Alkuruokana on usein liha- tai kaalikeittoa. Pääruoka on tyypillisesti lihaa. Lähiseudun viinejä käytetään paljon. Luumuista tehdään Țuică-nimistä brandyä. Urheilu Jalkapallo ja tennis ovat suosittuja urheilulajeja. Romanian jalkapallomaajoukkue on pelannut MM-tasolla seitsemän kertaa, ja pääsi puolivälieriin vuonna 1994. Lokakuussa 2014 se oli FIFA-rankingissa sijalla 21. Romania on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900. Viime vuosina sillä on ollut kesäkisoissa 100–150 urheilijaa, talvikisoissa noin 20. Nadia Comăneci oli 1970-luvulla ylivoimainen voimistelija, joka voitti 9 olympiamitalia. Romania oli ainoana Varsovan liiton maana mukana Los Angelesin olympialaisissa 1984 sijoittuen mitalitaulukossa peräti toiseksi. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Romania Google Mapsissa Seulonnan keskeiset artikkelit 41.6 Itä-Eurooppa